Kategoria: Pääkirjoitus

Julkaistu

Pääkirjoitus: Elämän merkityksellisyyttä etsimässä

Teksti: Iida Ylinen

Vuoden 2025 viimeinen Etsijä taivaltaa maailmalle elämän merkityksellisyyttä etsimään. Sen löytäminen ei välttämättä ole helppoa, mikä käy ilmi myös Pietari Jetsosen omakohtaisesta tekstistä, jossa päästään seuraamaan elämän merkityksellisyyden vaiheittaista kirkastumista. Moitittu harmaa arki on paras koskematon kanvas, jolle parhaiten tarttuu mitä upeimmat sateenkaaren värit, Jetsonen kirjoittaa. 

Tekstistä välittyy nuoren ihmisen taivallus kohti armollisempaa suhtautumista itseen. Olin aivan liian iloissani maalannut elämäni karttaa sinne sun tänne, unelmoimaankin uskaltautunut ja tunkenut itseni joka paikkaan puuhamieheksi. Ahnehtinut kaikenlaista menestystä kurotellen. 

Nuoret on kohdattava armollisesti, kiteytti Nuorten hyvä elämä -tutkimushanke muutama vuosi sitten. Siinä todettiin nuorten elävän odotusten ja vaatimusten ristipaineessa, mikä on omiaan kuormittamaan ja herättämään huolta omasta pärjäämisestä. Suorittamista ihannoiva ilmapiiri kasvattaa nuorten paineita ja vahvistaa pärjäämisen pakkoa. Suorituskeskeisyys vaatii vastapainokseen armollisuutta.

On kiinnostavaa, että tutkimushanke on nostanut esille yhden kristinuskon keskeisimmistä opeista ja käsitteistä – armon. 

Samaisen tutkimushankkeen huomiot nuorten aikuisten merkityksellisyyden kokemuksista ovat huomiota herättäviä: Noin kolmasosa nuorista aikuisista kokee elämänsä merkityksettömäksi ja vaikutusmahdollisuutensa vähäisiksi. Nuorten aikuisten kokemuksissa on koulutustaustan mukaista eroa. Esimerkiksi peruskoulutaustaisista puolet kokee elämänsä merkityksettömäksi ja yli puolet vaikutusmahdollisuutensa vähäisiksi. Korkeakoulutaustaisista näin kokee huomattavasti harvempi.

Samansuuntaisen havainnon tekee Harvard Graduate School of Educationissa toteutettu tutkimus. Sen mukaan nuorista aikuisista lähes 60 % koki elämästään puuttuvan tarkoituksen tai merkityksen edellisen kuukauden aikana. Puolet raportoi mielenterveytensä kärsineen siitä, että en tiedä mitä tekisin elämälläni.

Yhden vastauksen elämän merkityksellisyyden kokemiseen antaa turkulaisessa seurakunnassa nuorten aikuisten yhteisöä luotsaava Karita Auranen, jota Leila Bayar haastatteli Etsijään. Parhaimmillaan ja aidoimmillaan merkityksellisyyttä voi kokea yhdessä muiden kanssa. Yhteisössä voi jakaa elämää toisten kanssa, rakastaa ja tulla rakastetuksi. Yhteydessä toisiin saa etsiä ja löytää omia vahvuuksiaan sekä rohkaista ja auttaa muita, Auranen totesi. 

Vaan mistä löytää se oma kannatteleva yhteisö, joka toisi voimaa ja merkityksellisyyttä? Nuorten hyvä elämä -tutkimushankkeen mukaan neljäsosa nuorista kokee, ettei kuulu itselleen tärkeään ryhmään tai yhteisöön. 

Merkityksellisyyden kokemisessa on myös eroja sukupolvien kesken. 17:ssä kehittyneessä taloudessa toteutetussa tutkimuksessa havaittiin, että nuoret aikuiset eroavat vanhemmista ihmisistä siinä, että he painottavat sosiaalisia suhteita (perhe, ystävät), oppimista ja harrastuksia, kun taas vanhemmat korostavat terveyttä, eläkettä ja materiaalista hyvinvointia.

Entä voiko merkityksellisyyttä ammentaa hyvän tekemisestä? Hyvien tekojen äärellä on Inkeri Talvio, joka pohtii artikkelissaan onko teoista syytä kertoa muille vai mieluummin toteuttaa ne kaikessa hiljaisuudessa. Onko kyseessä kuitenkaan puhtaasti hyvä teko, jos sen julkaisee johonkin muiden nähtäville? Vai voidaanko hyvän tekemisestä julkisesti puhuminen nähdä jonkinlaisena omien hyveiden esittelynä ja kehuskeluna?

Elämän merkityksellisyyden etsintä voi johtaa johonkin sellaiseen, jota professori Arto O. Salonen kutsuu ekososiaaliseksi sivistykseksi. Muistan lukeneeni ekososiaalisen sivistyksen käsitteestä jo jokusia vuosia sitten, ja se iskostui mieleeni olennaista kiteyttävänä tavoitetilana.

Etsijän juttua varten haastattelin Salosta, ja oli ilo päästä pohtimaan elämän merkityksellisyyttä tällaista itselle tärkeää kehystä vasten. 

Päätoimittaja Iida Ylinen

Toivotan antoisia lukuhetkiä tekstiemme parissa. Toivottavasti ne synnyttävät merkityksellisyyden välähdyksiä. 

Iida Ylinen,
Etsijän päätoimittaja

Pääkirjoituksessa viitatut tutkimukset:

On Edge: Understanding and Preventing Young Adults’ Mental Health Challenges (2023)
Harvard Graduate School of Education

Nuorten hyvä elämä -tutkimushanke (2022)
E2 Tutkimus 2022

What Makes Life Meaningful? Views From 17 Advanced Economies (2021)
Pew Research Center

Julkaistu

Kulutan siis olen vai olenko mitä kulutan?

Pääkirjoitus

ETSIJÄN toukokuun teemanumerossa keskustellaan kuluttamisesta. Monessakin mielessä ajankohtainen aihe. Esimerkiksi siksi, että Suomessa tehtiin viime kuussa kaikkien aikojen televisioiden myynti ennätys, kun Yleisradion televisiokanavat vaihtuivat teräväpiirtoon.

Ryntäystä oli odotettu. Kaupat valmistautuivat hurjaan televisioiden menekkiin, kun kaikilla olisi nyt pakko olla HD-TV, jos valtion kanavia halusi katsella. Kansalaistiedotuksen saannilla on demokratiassakin hintansa.

Televisioiden tarve näkyi jo maaliskuussa, kun myynti kasvoi yli 130 prosenttia vuoden takaiseen verrattuna. Huhtikuun myyntien odotettiin kasvavan sitäkin enemmän, ja ennustuksissa arveltiinkin myynnin tuplaantuvan viimevuoden vastaavaan ajankohtaan. Ennustukset osuivat kuitenkin kovasti alakanttiin, kun tulos oli nelinkertainen viime vuoteen nähden. Yhteensä huhtikuussa 2025 myytiin ennätykselliset 70 000 televisiota Elektroniikka­- ja kodinkonekaupan yhdistyksen mukaan.

On hyvä, että teknologia menee eteenpäin. Toisaalta se tehostaa monia prosesseja ja vähentää kulutusta, enimmäkseen kuitenkin vaikuttaa siltä, ettö se lisää kulutusta. Tässä kiihtyvässä kehityksen tahdissa ihmisistä tulee vain kuluttajia, joiden on perässä pysyäkseen hylättävä yhteensopimattomat ja vanhentuneet laitteensa yhä useammin. Puhumattakaan puhtaasti trendipohjaisesta kuluttamisesta.

”Näkökulmia on monia, mutta tekstejä yhdistää ajatus siitä, että kukaan meistä ei pysty pakenemaan kuluttajuuttaan.”

Pakkaan vaikuttaa tietysti myös vanha kunnon hehkulamppuhuijaus, missä tuotteet suunnitellaan kertakäyttöisiksi tai keinotekoisesti rikkoutumaan, jotta talouden rattaat pidettäisiin pyörimässä. Tavoite ei usein ole vilpitön kehityksessä eteenpäin kulkeminen. Tuotteita suunnitellaan yhteensopoimattomiksi ja korjauskelvottomiksi.

Tässä numerossa Nemi Susiketo kertoo vanhan korjaamisen arvokkuudesta, niistä tunteista ja tarinoista, mitä esineisiimme liitämme. Kai Lovi puolestaan kutsuu lukijan pysähtymään kuolevaisuutensa äärelle ja osoittaa, miten kuluttaminen ei ehkä odotetusti päätykään kuolemaan, vaan jatkuu haudankin takaa vangiten meidät kuluttajuuden ikeeseen silloinkin, kun emme voi siihen enää itse vaikuttaa.

Kerttu Hintikka esittää rohkaisevia ratkaisuja sekä valonpilkahduksia kulutustottumuksien mahdollisuuksiin yhteisöllisyyden kautta, kun taas Antti Vikström pohtii sosiaalisen median kuluttamisen kautta yhteisön raskautta sekä sen tuottamaa inhimillistä kärsimystä.

Näkökulmia on monia, mutta tekstejä yhdistää ajatus siitä, että kukaan meistä ei pysty pakenemaan kuluttajuuttaan. Vaihtoehdoksi jää vain sen olemassaolon jatkuvan paineen hyväksyminen ja siihen oman asennoitumisen valitseminen: Oman ihmisyytensä lunastaminen kuluttajan asemasta.

Kirjoittaja on Etsijän päätoimittaja, joka rakastaa kirppareita.

Etsijä kiittää tämän teemanumeron kansikuvan tekemisestä:
KAHO SUZUKI Art&Design
https://www.kahosuzuki.com

Etsijä thanks the creator of the cover art for this issue:
KAHO SUZUKI Art&Design

Julkaistu

Häpeän syvät jäljet

Pääkirjoitus

HÄPEÄN tunne syntyy kehossa. Keho on tunteen sijainti, mutta yhtälailla siitä muodostuu mielessä asuva verkosto monimutkaisia tunteita ja ajatuksia. Kuitenkin, kuten Puhakainen kirjoittaa esseessään tässä numerossa, häpeä syntyy myös yhteiskunnan odotuksista ja siitä ympäristöstä, missä keho on.

Yhteiskunnan käsitykset synneistä ja tabuista toimivat häpeän työkaluina, joilla pyritään syrjäyttämään jokin yhteisölle epätoivottu käytös tai jopa ihmisryhmä. Häpeän synnyttäminen on työkalu, joskus tahallinen, joskus tiedostamaton ja tahaton, mutta sen vaikutukset ovat yksilölle todellisia lähtökohdasta huolimatta.

Häpeän tunne muodostuu kuitenkin sisäsyntyisesti, kun yksilö on yhteisössä kasvaessaan hyväksynyt omakseen ne arvot, käytösnormit ja odotukset, jotka yhteisö yksilöilleen asettaa. Häpeä on tehokas sillä sen lisäksi, että yhteisö voi aktiivisesti tuottaa ja voimistaa sitä, myös yksilön oma mieli osallistuu oman itsensä sensurointiin, nöyryyttämiseen ja pakottamiseen. Henkisten raikenteiden purkaminen vaatii työtä, minkä jälkeen tarvitaan lisää työtä uuden normiston ja mielenmaiseman rakentamiseksi.

Joskus tämä on kuitenkin hyvästä. On hyvä kasvaa ihmisenä. Mutta häpeää tehokkaampiakin keinoja yhteisien sääntöjän vahvistamiseksi varmastikin voisi löytyä. Sivilisaatio nojaa laajalti itsesensuuriin ja yhteisiin pelisääntöihin siitä, mikä on sallittua ja mikä ei.

”Yksityinen häpeä kietoutuu yhteen maailman syntien kanssa.”

Entä mitä käy silloin, kun pelisäännöt radikaalisti muuttuvat tai ovat kyseenalaistettuna? Kenellä on oikeus määrätä, päättää ja ohjata sitä, minkä yhteiskunta kokee hyväksyttäväksi? Lännessä olemme sopineet, että yhteiskunnassa rakenteellisesti pelisäännöt valikoituvat demokratian mekanismein. Monesti tämä prosessi on kuitenkin tarpeellista kyseenalaistaa.

Mielipidevaikuttaminen, disinformaatio ja propaganda-kampanjat pyrkivät epävakaina aikoina siirtämään julkista hyväksyttävyyden aluetta omien valtaintressiensä mukaan ja manipuloinnilla tuottamaan uudenlaista normistoa. Kamppailu normeista on jatkuvaa ja väistämätöntä.

Tässä Etsijän numerossa Lamminen kirjoittaa elämästä tabuna, mikä heijastelee nykyisen yhteiskunnan valtakamppailua oikeudentajusta ja valtavirran keskeisimmistä arvoista. Sen taustalta huokuu huoli ja maailmantuska, johon on varmasti vaikuttanut maailman epävakautunut tilanne taloudesta sotiin ja kriittisiin arvokysymyksiin.

Yksityinen häpeä kietoutuu yhteen maailman syntien kanssa ja niiden ristipaineessa jokainen joutuu käsittelemään oman hyväksyttävyyden alueensa ja päättämään, miten toimii maailmassa sen pohjalta. 

Tilda Enne

Kirjoittaja on Etsijän päätoimittaja, jolle häpeä on myös tuttu tunne ja siitä vapautuminen yksi elämän suurista missioista.

Julkaistu

Moninaiset suhteemme teknologiaan

Pääkirjoitus

ALOITETAAN itsestäänselvyydellä: teknologia helpottaa elämää, paitsi silloin, kun se ei tee niin.

Olipa kyseessä sitten lagi tai bugi, vanhentunut versio, yhteys virhe tai jokin muu error, oikeellinen toiminta on normaalia ja kaikki muu on poikkeustilanne. Uskoisin, että kaikki painottelevat mielessään vaakakuppeja siitä, onko teknologia ihmeellistä ja ihanaa vai turhauttavaa ja epämiellyttävää.

Suurimman osan ajasta olen niitä ihmisiä, ketkä ottavat teknologian saumattomasti itsestään selvyytenä osaksi arkea. Olin juuri reilun viikon Japanissa ja päädyin tuottamaan suuren osan tästä Etsijän joulunumerosta matkustaessa, joten tulin aktiivisen tietoiseksi siitä, miten helpottavaa oli luottaa teknologia-avusteisuuteen tilanteessa kuin tilanteessa.

”Onko teknologia ihmeellistä ja ihanaa vai turhauttavaa ja epämiellyttävää?”

Omalla muutaman sanan japanin osaamisellani, Google kääntäjä oli joka tilanteessa helppo, käytännöllinen ja oikeastaan aika ehdoton. Samoin matkustuksen sujuvuutta lisäsi Google Maps, joka osasi aina kertoa minulle minkä junan joudun ottamaan ja mistä, päästäkseni seuraavaan metroon, millä päääsisin kohteeseeni zoomaillessani ympäri Tokyota.

Pankkikortti löytyi tietysti myös puhelimestani, kun vaihtamani käteinen loppui kesken. Oli myös erikoista vaihtaa euroja, sillä en muista milloin viimeksi olisin pitänyt niitä käsissäni. Pankkikortti löytyy myös älykellosta.

Kun tällaisessa saumattomassa yhteistyössä, joku alkaa yhtäkkiä tökkimään, turhaudun helposti hallitsemattomilta tuntuviin laitteisiin. Lieneekö se jokin uusi rattiraivon-muoto, mihin kukin älypuhelinta käyttävä on joskus törmännyt?

Miettiessäni omaa teknologia-turhautumistani oivalsin keskeisen virhepäätelmän: error ei ole poikkeustilanne, vaan osa normaalia.

”Error ei ole poikkeustilanne, vaan osa normaalia.”

Herkässä tasapainossa monimutkaisia toimituksia tuottavat ihmisten tekeleet eivät suinkaan ole täydellisiä, joten näin ollen virheet lienevät yhtä lailla osa teknologiaa kuin epätäydellisyys ihmisenä on osa minua. Epätäydellisyys, se pieni kumouksellinen piikki status quon lihassa.

Ensi kerralla, kun turhaudun teknologiaan, pystyn ehkä näkemään tilanteen eri perspektiivistä.

Tämä ei silti tarkoita sitä, ettenkö palauttaisi toimimatonta laitetta takaisin kauppaan, tai ettenkö pyrkisi korjaamaan niitä ärsyttäviä bugeja tulevaisuudessakin.

Tilda Enne

Kirjoittaja on Etsijän päätoimittaja, jonka suhde teknologiaan vaihtelee päiväkohtaisesti. Tänään oli hyvä tekno-päivä.

Kansi kuvan tähän numeroon teki:
PelhoDesign – PD Sari Pelho
https://www.pelhodesign.fi

Kuva: Pelho Design
Julkaistu

Erilaisuus ja eriarvoisuus vaikuttavat erottamattomilta

Pääkirjoitus

LIIAN usein yhteiskunnassamme erilaisuus kulkee irrottamattomasti käsikädessä eriarvoisuuden kanssa. Eriarvoissus kärjistää, polarisoi ja tuottaa epäoikeudenmukaisuutta niin tunnetasolla, kuin käytännössäkin.

Erilaisuudesta keskustellessa sanoilla on suuri merkitys. Käytetäänkö sanavlintoja tilanteen kuvailemiseksi, yksilöiden tai ryhmien leimaamiseksi, vähättelyksi vai voimauttamiseksi. Yhdelläkin sanalla voimme nopeasti viestiä hyvinkin tarkasti, miten suhteutamme itsemme toiseen ihmiseen. Sanavalintoja seuraa välttämättä tulkinta ja määritelmät.

Esimerkiksi köyhyyden määrittelemiseksi on erilaisia käsitteitä ja mittareita, jotka tuottavat erilaisia lukuja köyhyyttä kokevien tai köyhyysriskissä olevien määristä. Näin ollen niitä voidaan käyttää poliittisina lyömäaseina yksilöiden arjen todellisuuden vääristelyksi ja piilotteluksi, tai niitä voidaan käyttää todellisuuden mittaamiseksi, jotta voisimme paremmin ymmärtää ilmiön luonnetta ja siihen johtavia syitä. Tämä on kiinni mittareiden käyttäjistä.

”Yhdelläkin sanalla viestimme, miten suhtaudumme toiseen ihmiseen.”

Perustoimeentulo on turvattu perustuslaissa ja kansainvälisillä sopimuksilla. Syhteellinen köyhyysraja on kansainvälisesti arvioitu 60 prosentiksi väestön keskimääräisestä nettotulotasosta. Tilastokeskuksen mukaan vuonna 2022 pienituloisuuden raja oli yhden henkilön taloudessa 1  409 euroa kuukaudessa. Vuonna 2022 Suomessa oli 730 800 pienituloista henkilöä eli 13,4 % väestöstä. Määrä oli hieman suurempi aiempaan vuoteen verrattuna, jolloin pienituloisuusaste oli 13,2 %.

Miksi juuri 60% ja miten tämä tilasto voisi huomioida elinkustannusten nousun ja infaaltion? Lopunkaiken siis hyödylliseltä vaikuttava määritelmä päätyykin kätkemään todellisuuden siitä, miten yksilön varat riittävät arjen perustarpeisiin.

Demokratiassa ideaalisti tavoitteen tulisi olla erilaisten tarpeiden ja kokemuksien välinen reilu kompromissi ja yhdenvertaistaminen. Se mikä on reilua, on aina arvokysymys.

Erilaisuuden tunteita tuottavat kulttuuriset ymmärryksemme, henkilökohtaiset vaikkakin ihmisyydelle hyvin samankaltaiset psykologiset tekijät kuten pelko, sekä poliittinen ympäristö ja päätöksenteko, sekä instituutiolliset määritelmät ja lainsäädäntö.

”Ymmärränkö aidosti kaikki ne sanat, mitä käytän?”

Arjen pienissä hetkissä ja kiireellisissä tilanteissa sanavalintojamme on muokannut monien olosuhteiden ristipaine jo kauan ennen kuin avaamme suumme.

Itselleni yhteisymmärryksen rakentaminen ja toiseuden kunnioittaminen alkaa siitä, että tutkin omien sanavalintojeni taustalla vaikuttavaa ristipainetta ja kysyn, mitkä niistä tahdon ottaa omakseni ja ymmärränkö aidosti kaikki ne sanat mitä käytän. Mitkä ovat vahingossa takaraivooni jääneitä tai sinne huomaamatta tunkeutuneita näkemyksiä ja mielikuvia, mitä en ole vielä tarkastellut?

Toisen kanssa keskustellessa koko tämä prosessi tapahtuu millisekunneissa, joten virhe marginaali oin suuri. Plöräytinkö nyt suustani jotain harkitsematonta?

Monien keskustelujen kautta tämä sisäinen arviointiprosessi kuitenkin jalostuu ja aktiivisesti muokkaa kuvaani maailmasta ja ihmisyydestä. Virheitä sattuu, mutta jos olen valmis aidosti kuuntelemaan saamaani palautetta, oppimaan siitä, ja kasvamaan ihmisenä, virheet ovat mielestäni anteeksi annettavissa. Ei pelkästään itselleni vaan myös muille, jotka kohtaavat minut tällä tavalla.

Julkaistu

Aktivismi merkityksellisenä tekona, mitä se tarkoittaa ja kenelle?

Pääkirjoitus

ETSIJÄ-LEHDESSÄ itseäni eniten viehättää sen pohdinnallisuus. Olen itse kroonisen utelias ja rakastan pysähtyä analysoimaan ja miettimään maailman moninaisuutta, enkä ikinä kyllästy oppimaan uutta tai laajentamaan omaa perspektiiviäni siitä, mitä maailma on tai voisi olla. Yhdenvertaisuus ja radikaali rehellisyys ovat omassa arvomaailmassani korkealla, joten pyrin toteuttamaan niitä myös tuoreessa päätoimittajan pestissäni. Maailma on täynnä kiinnostavia kokemuksia ja näkemyksiä, jotka ansaitsevat tilaa julkisessa keskustelussa ja vaikka Etsijällä onkin pitkät perinteet moniäänisyydestä tavoitteenani, on lisätä sitä entisestään ja se näkyy myös tässä numerossa.

Asetin lehden teemaksi väljästi aiheen Aktivismi merkityksellisenä tekona, ja toivoin kirjoittajien lähettävän ajatuksiaan siitä, miksi he osallistuvat kansalaisvastarinnalliseen tai aktivismi-toimintaan ja miten se vaikuttaa heidän hyvinvointiinsa sekä olemassaoloonsa. Eri kirjoittajien teksteistä nousee selvästi esiin yhtäläisyyksiä: toimeen tartutaan sisäisestä paineesta, voimakkaasta tunnelatauksesta, joka sysää kirjoittajat toimimaan, vaikka se ei välttämättä olisi helppoa tai miellyttävää. Lisäksi tekstejä yhdistää yhteisöllisyyden tärkeys ja niiden voimaannuttava potentiaali, sekä toivo jostakin toisenlaisesta maailmasta ja tämänhetkisten olosuhteiden muuttumisesta.

Planeettamme lähestyessä kiehumispistettä niin ilmastokriisin kuin poliittisten jännitteidenkin kärjistyessä, tahdoin antaa äänen mahdollisimman monille erilaisille yksilöille, jotka pyrkivät toiminnallaan tekemään maailmasta paremman paikan elää ja olla, niin itselleen kuin muillekin ympärillään. Vastauksena maailmantuskaan voi olla aktiivinen toiminta ja oman yhteisön löytäminen toiminnan parissa.

”Etsijällä on pitkät perinteet moniäänisyydestä tavoitteenani on lisätä sitä entisestään.”

Saamelainen Áidna kertoo rohkeasti tarinansa oman identiteettinsä löytämisestä ja sen kietoutumisesta ympäristönsuojeluun ja hänen muuttuneeseen luontosuhteeseensa. Kirjoittajalle on luontevampaa kirjoittaa englanniksi, joten hänen tekstinsä esiintyy tässä numerossa englanninkielisenä alkuperäistekstinä, sekä itseni kääntämänä myös suomeksi.

Monikansallisuus näkyy myös Tampereen yliopiston rauhan instituutin tutkijaryhmässä, jota haastattelin lehteen heidän juuri käynnistyneestä tutkimuksestaan vastarinnan muodoista ja toivon käytännöistä. Sen lisäksi, että tutkijaryhmän jäsenet edustavat yhdeksää eri kansallisuutta ja puhuvat eri äidinkielillä, heidän tutkimuskohteinaan on esimerkkejä vastarinnasta ympäri maailmaa.

Maailman yhteisyys ja vääjäämätön vuorovaikutus tarkoittaa sitä, että joudumme sekä saamme huomioida koko maailman tapahtumia ja seurata kansainvälisiä ilmiöitä. Palestiinan ja Israelin välinen konflikti on jatkunut kymmeniä vuosi, mutta vasta tämän vuoden keväällä kansainvälinen yhteisö on alkanut laajemmin julkisessa keskustelussa sekä kansainvälisissä instituutioissa tutkia Israelin toimia palestiinalaisten kansanmurhana.

Monet järjestöt ja ihmisoikeusaktivistit ympäri maailmaa ovatkin osoittaneet mieltään Israelia vastaan tai toimineet solidaarisuudesta palestiinalaisten kanssa tänä keväänä. Myös Suomessa mielenilmauksia on nähty paljon. Tällä hetkellä (22.5.2024) Tampereen yliopiston edessä on maanvaltausleiri, jonka osallistujat vaativat yliopistoa katkaisemaan yhteistyönsä Israelin kanssa. Oskari Saari kirjoittaa peloistaan tulevaisuudesta ja kertoo, miksi hän on solidaarisuusleirillä. Saaren alkuperäisteksti on kirjoitettu englanniksi, joten sekin ilmestyy tässä numerossa kahdella kielellä.

Kaikki tämän numeron aiheet ja kirjoittajat eivät kuitenkaan ole niinkään globaaleja, vaan tekstejä ja kirjoittajia on myös hyvin läheltä ja tutuista aiheista. Erityisesti lukijamme, jotka opiskelevat ovat saattaneet kuulla tai jopa osallistua viime syksynä ympäri Suomea tapahtuneisiin yliopistojen ja korkeakoulujen sekä ammattikoulujen ja lukioiden valtauksiin hallituksen leikkauspolitiikka vastaan. Stefan Saarinen kuljettaa lukijan Tampereen yliopiston valtaukseen avaamalla omaa kokemusmaailmaansa hyvin kehollisesti ja visuaalisesti.

Syksy Waldénin analyyttinen ja voimakas essee queer-kokemuksesta, -tiloista ja yhteisöllisyydestä avaa puolestaan yhteiskunnallista kehystä sukupuolisuudesta ja siihen liittyvästä julkisesta keskustelusta, niin kansainvälisellä kuin paikallisellakin tasolla. Tekstin kautta käy hyvin selväksi, miksi LGBTQ-yhteisön oikeuksista on edelleen keskusteltava ja niitä on yhä edistettävä uudesta oikean suuntaisesta translaista huolimatta.

Yksi tavoitteistani päätoimittajana on myös tuoda lisää vaihtelevuutta Etsijässä esiintyviin juttutyyppeihin ja siksi aloitinkin uutispalstan. Tarkoitukseni on nostaa jokin tai joitain kulloisenkin numeron teemaan sopivia ajankohtaisia ja uutisellisia kirkollisia tai uskonnollisia aiheita lähitarkasteluun. Tuloksena saattaa olla yksi uutinen, kommentti olemassa olevaan uutiseen tai kooste muutamasta ajankohtaisesta uutisesta. Tämän numeron teemaan sopien Anne Hammed Diakonissalaitokselta kertoo heidän tekemästään analyysistä hallituksen maahanmuuttopolitiikan kiristyksistä. Lisäksi katsomme tarkemmin Tampereen seurakuntayhteisön palkittua Turvallisempi seurakunta -lausuntoa.

Tilda Enne

Kirjoittaja on Etsijän tuore päätoimittaja, journalistiikan opiskelija ja krooninen ajattelija, jolla on palava halu ymmärtää maailmaa.

Julkaistu

Oikean ja väärän merkitys korostuu kiihtyvien kriisien maailmassa

Pääkirjoitus

Mizaru, Kikazaru ja Iwazaru eli kolme viisasta apinaa on japanilaisesta moraaliperinteestä nouseva symboli: ”Älä näe pahaa, älä kuule pahaa, älä puhu pahaa.” Kuva: Joao Tzanno, Unsplash

KEVÄT ja pääsiäisen tienoo on paaston aikaa monessa uskonnossa. Tällä hetkellä muslimit viettävät ramadania ja kirkoissa vietetään paastonaikaa pääsiäistä edeltävinä viikkoina.  Paaston aikaan on tarkoitus varata aikaa hiljentymiselle, pysähtymiselle ja elämän peruskysymysten pohdinnalle.  

Elämme huolestuttavassa maailmantilanteessa ja murroksellisessa ajassa, joka koettelee kaikkien turvallisuudentunnetta.  Niin sen kuuluukin koetella, koska se mitä nyt näemme ympärillämme ei ole oikein. Sota, eli toisten ihmisten murhaaminen ei ole oikein. Ihmisten riisto, hyväksikäyttö, vaino ja kidutus ei ole oikein. Luonnon tuhoaminen ei ole oikein.  

Vaikka olen uskonnoton ateisti, on minulla käsitys oikeasta ja väärästä, niin kuin varmasti sinullakin vakaumuksestasi riippumatta. Moraalia, oikeaa ja väärää pohdittiin koulussa lähinnä uskonnon ja filosofian tunneilla ja esimerkiksi rippileirillä. Sen ohjattu pohtiminen päättyykin monella oppivelvollisuuteen. Joudumme tietenkin jatkuvasti puntaroimaan omia valintojamme pitkin elämää, ja silloin usein huomaamme, ettei se ole ihan helppoa.  

”Kun näemme vääryyttä ja epäreiluutta, on syytä nousta vastustamaan vääriä tekoja, ja kun koemme syyllisyyttä, on syytä pohtia omia tekojamme.”

Hyperindividualistinen kulttuuri ja maailmanaika on tuottanut terapiapuhetta, jossa keskitytään itseen, minäkuvan vahvistamiseen, omien oikeuksien tunnistamiseen ja rajojen vetämiseen. Se on tärkeää ja rakentavaa, koska edelliset sukupolvet ovat puolestaan padonneet sisäänsä kaikki tunteet ja näin ollen riistäneet itsensä lisäksi myös jälkeläisiltään oikeuden tasapainoiseen elämään. Onneksi olemme hiljalleen opetelleet puhumaan.  

Samaan aikaan epävarmat ajat kaipaavat kuitenkin taas enemmän yhteisöllisyyttä ja katseen nostamista pois omasta navasta. Kun näemme vääryyttä ja epäreiluutta, on syytä nousta vastustamaan vääriä tekoja, ja kun koemme syyllisyyttä, on syytä pohtia omia tekojamme. Vaikka moni kantaa mukanaan turhaa sisäistettyä syyllisyyden taakkaa, josta on hyvä toipua, on syyllisyys myös hyödyllinen tunne. Se voi myös kertoa, että meidän on tehtävä jatkossa paremmin.  

Paaston kaltaisissa perinteissä on paljon hyvää ja rakentavaa, ja ihan jokaisen olisi syytä pysähtyä joskus pohtimaan oikeaa ja väärää maailmankuvastaan riippumatta. Oikean ja väärän puntaroinnin merkitys korostuu erityisesti nyt, kun ympärillä soditaan, poliittinen ilmapiiri kiristyy, asevarustelu kiihtyy ja ilmastonmuutoksen torjunta näyttää jo sangen epätoivoiselta. 

Paaston aika kehottaa uskovaisia pysähtymään ja mietiskelemään. Mikä kehottaisi uskonnottomia samaan? Tekisi mieli sanoa, että meidän on liian helppoa sulkea silmämme asioilta, mutta toisaalta silmillemme vyöryy ennenäkemätön määrä tietoa ja kuvastoa maailman tapahtumista. Niihin kuitenkin taas turtuu aika äkkiä, ja puhelimen ruudulta todistettavat asiat jäävät usein etäisiksi.  

”Miksi kukaan ei tehnyt mitään? Juuri nyt todistamme kuitenkin palestiinalaisten kansamurhaa, ja liian moni ei taaskaan tee mitään.”

Polarisoituneen ilmapiirin keskellä ja ihmiskunnan kohtalonkysymysten äärellä olisi kuitenkin tärkeää pysähtyä puntaroimaan, millä puolella historiaa haluamme seisoa. Minut kasvatettiin taivastelemaan holokaustia ja sitä, miten sen oli mahdollista tapahtua. Miksi kukaan ei tehnyt mitään? Juuri nyt todistamme kuitenkin palestiinalaisten kansamurhaa, ja liian moni ei taaskaan tee mitään.  

Samaan aikaan Suomessa keskusteluilmapiiri on kärjistynyt niin voimakkaasti viimeisen 10 vuoden aikana, että se on jo heikentänyt demokratiaa. Ihmiset eivät enää uskalla entiseen tapaan osallistua politiikkaan vihapuheen, maalittamisen ja suoranaisen väkivallan pelossa. Epävakaassa yhteiskunnallisessa tilanteessa on myös uhkana, että syyttävä sormi alkaa osoittaa tiettyjä ihmisryhmiä ja jako meihin ja muihin voimistuu. Ja näin on jo alkanut tapahtua.  

Esimerkiksi työttömistä, maahan muuttaneista, sairaista, vammaisista ja seksuaali- ja sukupuolivähemmistöistä puhutaan niin rumaan ja toiseuttavaan sävyyn, että sitä on vaikea uskoa todeksi. Mikään ryhmä ei kuitenkaan ole syyllinen Suomen talouden vaikeaan tilaan. Törkypuhe on normalisoitunut politiikkaan jo niin arkipäiväiseksi asiaksi, että kansanedustajat saavat levitellä irvokkaita pilakuvia ja suoranaisia valheita ilman että kukaan jaksaa sen enempää puuttua asiaan.  

Miten paastosta päästiin palestiinalaisten kansanmurhan kautta Suomen politiikkaan? Siten, että kaikki liittyy kaikkeen; ympäröivät ongelmat vaativat rohkeaa puuttumista ja äänen pitämistä, ja samaan aikaan mahdollisuudet vaikuttamiseen ja äänen pitämiseen kapenevat polarisoituneessa ilmapiirissä, jota itse osaltamme ylläpidämme. Niin ei pidä antaa tapahtua, koska pian huomaamme, että puheet muuttuivat teoiksi ja hallitsematon viha osuikin lähimmäiseemme.  

Karoliina Virkkunen

Kirjoittaja sijaistaa Etsijän päätoimittajana ja potee jatkuvaa maailmantuskaa.

Julkaistu

Kun levostakin tulee suoritus

Pääkirjoitus

VIIME kuussa huomasin tuijottavani pakonomaisesti sovellusta, joka kertoi kuinka monta tuntia olin nukkunut joka yö. Tunnit ja minuutit puhelimen ruudussa määrittelivät sen, miltä aamulla tuntui ja kuinka väsynyt muka olin – ei se, miltä minusta todella tuntui. Jos minuutit näyttivät alle seitsemän ja puoli tuntia, olin automaattisesti pelkkää haukotusta, vaikka todellisuudessa olinkin saattanut nukkua yöuneni levollisesti. Niinkin levollisesta asiasta kuin unesta tuli minulle suoritusta. 

Nykyihmisen ongelma on se, että olemme jatkuvassa suoritusputkessa. Ei riitä, että suoritamme töitämme tai opiskelujamme. Myös lepo on suoritus, jossa yritetään maksimoida palautuminen ja mielihyvä. Yöunet ja urheilusuoritukset muuttuvat tunneiksi ja tavoitteiksi, jotka tehtävälistan tapaan raksitetaan sen sijaan, että pysähtyisimme pohtimaan sitä, mitä kehomme ja mielemme todella tarvitsee. 

Onko siis yhtään ihme, että burnout, suorittaminen ja väsymys ovat yksi polttavimmista puheenaiheista? 

”Milloin meistä tuli yhteiskunta, joka joutuu pohtimaan sitä, milloin niinkin luonnollinen asia kuin väsymys on niin liikaa, että pitää hakeutua lääkäriin?”

Googlettaessa sanan väsymys silmille hyppää Duodecimin määritelmä: “Väsymys on sangen yleistä, ja yleisimmin siihen löytyy syy väsyneen henkilön elintavoista tai elämäntilanteesta.” Muut hakutulokset todistavat, kuinka keskeinen huolenaihe väsymys on. Lehtijutuissa jaetaan vinkkejä siihen, miten väsymyksestä selvitään. Väsymys on sangen yleistä, korostaa Duodecim. Milloin meistä tuli yhteiskunta, joka joutuu pohtimaan sitä, milloin niinkin luonnollinen asia kuin väsymys on niin liikaa, että pitää hakeutua lääkäriin? Mikä nykyihmistä väsyttää? Mikä on tehnyt työuupumuksesta ja burnoutista epidemian, jota eivät edes hyvinvointiyhteiskunta tai lääkkeet kitke? 

Kun kuulee toisen olevan väsynyt ja uupunut, automaattinen kysymys on: olethan muistanut levätä? Joskus se on tarpeellinen kysymys, kun olemme tottuneet siihen, että lounaskin syödään etätöitä tehdessä. Totuus on se, että postmoderni ihminen harvoin osaa levätä, vaikka kovasti yrittääkin. Emme osaa olla levon kanssa armollisia, vaan palautumisesta tulee samankaltainen to do-lista, joita kirjoitamme kaikkeen pakolliseen. Vettä juotu, check, lenkillä käynti, check ja kun illalla uni ei tulekaan niin, että ehtii nukkua ne ideaalit kahdeksan tuntia, yöunet ovat pilalla. 

”Self care-kulttuuri on luonut palautumisesta jämähtäneen kuvan, johon ei kuulu ajatus siitä, että palautuminen ja lepääminen voisi olla esimerkiksi likaisen ja sekaisen keittiön siivoaminen tai pyykinpesu.”

Self care-kulttuuri on luonut palautumisesta jämähtäneen kuvan, johon ei kuulu ajatus siitä, että palautuminen ja lepääminen voisi olla esimerkiksi likaisen ja sekaisen keittiön siivoaminen tai pyykinpesu. Palautuminen ei näytä aina tuoksukynttilöiltä ja teekupposelta. Joskus se on tarpeellisten asioiden tekemistä. Tämän jutun kirjoittamisen lomassa olen pessyt kolme pyykillistä konetta, jonka ansiosta kirjoittaminen ja ajatustyö on kulkenut paljon helpommin kuin monen tunnin intensiivinen työskentely. Tauot ovat auttaneet sitä, etten ole työpäivän jälkeen niin väsynyt, etten jaksa edes siivota keittiöstäni päivän jälkiä. 

Selvää siis on, että väsymys on äärimmäisen hyvä teema vuoden viimeiselle lehdelle. Vuosi 2023 on ollut intensiivinen sekä maailmanlaajuisella että henkilökohtaisella tasolla. Olen sairastellut kroonisen kivun kanssa, saanut opiskelijapaikan, muuttanut ihanaan uuteen kämppään. Olen kipuillut, itkenyt ja saman aikaan ollut ylitsepursuavan onnellinen. Se on myös ensimmäinen kokonainen vuosi, kun olen ollut Etsijän päätoimittaja. Kun katson ajassa taaksepäin, olen äärimmäisen kiitollinen, mutta myös äärettömän väsynyt. Ja se on ihan täysin okei. 

Ja sen unisovelluksen poistin viime kuussa. Sen jälkeen olenkin nukkunut hyvin ja herään lähestulkoon aina levänneenä, oli sitten kyse yhdeksän tai viiden tunnin yöunista. 

Petra Uusimaa 

Kirjoittaja on Etsijän päätoimittaja ja väitöskirjatutkija, joka purkaa ylikierroksia leipomalla ja kaupan juustotiskillä.

Julkaistu

Henkilökohtaista rauhaa etsimässä

Pääkirjoitus

MITÄ rauha merkitsee?

Se on kysymys, jota olen pohtinut paljon tämän syksyn lehteä suunnitellessa ja toimittaessa. Rauhaa voi lähestyä niin monesta kulmasta: poliittisesti, hengellisesti, fyysisesti… Suunnitellessani syksyn ensimmäisen lehden teemaa en arvannutkaan, kuinka ajankohtainen kysymys rauha on. Maailma tarvitsee rauhaa, mutta harvemmin löydämme rauhaa edes henkilökohtaisella tasolla.

Kristittynä ja Jeesuksen seuraajana rauha täytyisi olla uskoni keskuudessa. Jeesusta on tituuleerattu maailman ensimmäisenä pasifistina, joka haluaa koko ihmiskunnan laskemaan aseet, mutta myös luovuttamaan kaikki taakkansa Hänelle. Olen paljon pohtinut rauhaa henkilökohtaisella tasolla. Miltä rauha näyttää juuri minun elämässäni?

Olen aikaisemmin ollut äärettömän rauhaton ihminen. Osaksi sitä on tuottanut viime vuosien tapahtumat, jotka ovat luoneet levottomuutta ja epävarmuutta maailmaan. Miten voin olla rauhallinen, kun maailma on kaaoksessa? Suurimmaksi osaksi se on ollut sisäistä levottomuutta sekä paikan ja tarkoituksen puutetta. En ole yksinkertaisesti antanut itselleni mahdollisuutta pysähtyä ja levätä. Aina on ollut jotain tekemättä ja kehitteillä. Aina on ollut jotain kyseenalaistettavana ja murehdittavana.

Kun mietin, mitä rauha merkitsee minulle henkilökohtaisesti, mieleen nousee kuva, joka toimii pääkirjoitukseni kuvituskuvana. Kuva on peräisin viime kesältä isovanhempieni kesämökin asuntovaunusta. Ilta-aurinko siivilöityy ikkunan läpi ja olen juuri kääriytymässä peittoon lukemaan päivän viimeiset sivut. On niin hiljaista, että ulkoa kuuluu vain Tornionjoen pauhuna ja putoavat lehdet vasten kattoa. Tuossa hetkessä olen juuri niin rauhallinen kuin haluaisin aina olla.

Rauha on hiljalleen alkanut lipua elämääni viime kesän jälkeen. Tuon sitä tietoisesti jokapäiväiseen rytmiini pysähtymällä ja ihailemalla kauniita yksityiskohtia. Ennen kaikkea rauhaa on tuonut syventynyt suhde Jeesukseen. Jeesus on auttanut minua löytämään sisäisen rauhan rukouksen ja yhteyden kautta. Pohdin näitä teemoja ja sitä, kuinka minusta tuli sunnuntaifani lehden hartaustekstissä.

Etsijän uusimmassa teemanumerossa pohditaan rauhaa sekä teologisesta, poliittisesta että henkilökohtaisesta näkökulmasta. Samu-Ville Toivonen kirjoittaa kolumnissaan rauhan merkityksestä ekumeniassa. Eira Huusko-Kukkosen kirjallisuuskritiikissä pohditaan ylipainoisuuden stigmaa ja sitä, kun yhteiskunta ei hyväksy ihmistä sellaisenaan kuin on. Etsijässä esitellään myös Suomen Ekumeenisen Neuvoston nuorisojaoston valokuvaprojekti, jossa nuoret pohtivat sitä, mitä rauha merkitsee heille.

Mitä rauha merkitsee sinulle? Minulle se tällä hetkellä on nukkuva kissa vieressäni ja nukahtaminen olohuoneen sohvalle rakkaiden äänien kuuluessa ympärilläni. Etsijän tarkoituksena on ollut aina herätellä ajatuksia – toivon, että tämä ruudullasi oleva teemanumero saa sinut etsimään yhtä hanakammin sisäistä ja ulkoista rauhaa.

Petra Uusimaa

Kirjoittaja on Etsijän päätoimittaja ja tummapaahtoisen kahvin ylikuluttaja, joka haaveilee keskiajantutkijan urasta.

Julkaistu

Minäkö vaikuttaja?

Pääkirjoitus

ON taas kriisin aika. Istun työpöydän ääressä ja tuijotan ikkunasta ulos hengähtääkseni taittamisen lomassa. Yhtäkkiä ajatus ilmaantuu mieleeni: minäkin olen vaikuttaja.

Valitsin vuoden toisen Etsijän teemanumeron aiheeksi vaikuttamisen. Ajattelin, että olisi hienoa kuulla innostavien nuorten näkökulmia ja kokemuksia siitä, millaista nykypäivän vaikuttaminen on. Nuorilla vaikuttajilla olisi varmasti jaettavaa. En kuitenkaan tajunnut lehteä suunnitellessa, että minullakin on henkilökohtainen näkökulma vaikuttamiseen.

Jokainen meistä on vaikuttaja omassa elämässämme. Jokaisella meillä on asioita, joista rakastamme puhua perheelle, ystäville ja joskus myös puolitutuille tai tuntemattomille. Se on arkipäiväistä vaikuttamista, joka monesti unohtuu, kun mietimme nykypäivän vaikuttajia.

”Väitän, että tehokkainta vaikuttamista on se, että elämme arvojemme mukaista elämää ja näytämme sitä kautta esimerkkiä.”

Kun puhumme vaikuttajista, tai tuttavallisemmin “influenssereistä”, ajatuksemme siirtyy sosiaaliseen mediaan, kaupallisiin yhteistöihin ja someprotesteihin. Vaikuttaminen ei kuitenkaan tarvitse näkyvää somepresenssiä ja uraa sosiaalisen median tai vaikkapa politiikan saralla. Väitän, että tehokkainta vaikuttamista on se, että elämme arvojemme mukaista elämää ja näytämme sitä kautta esimerkkiä.

Haastatellessani nuorta kirkkovaikuttajaa Pia Kärkeä kysyin hänen arvoistaan, jotka ohjaavat hänen vaikuttajauraansa. Kirjoittaessani puhtaaksi haastattelua jäin pohtimaan sitä, mikä on minun elämäni keskiössä. Niin mitä ne minun arvoni ovat? Ajatus tuli kristallinkirkkaasti: haluan, että jokainen kohtaamani ihminen ja läheinen oppisi tuntemaan Jeesuksen ja alkaisi elää lähetettynä.

”Se, miten elän elämääni, saattaa vaikuttaa siihen, miten joku näkee kristittynä ja lähetettynä elämisen. Saatan olla kaveripiirin tai kahvipöydän ainoa kristitty.”

Se, että minäkin olen arkielämän vaikuttaja, on yhtä aikaa innostava ja pelottava ajatus. Se, miten elän elämääni, saattaa vaikuttaa siihen, miten joku näkee kristittynä ja lähetettynä elämisen. Saatan olla kaveripiirin tai kahvipöydän ainoa kristitty. Ajatus on järäyttävä, mutta myös äärettömän innostava.

Omia kokemuksiaan vaikuttamisesta pääsevät kertomaan NAVI:ssa vaikuttava Pia Kärki ja teologiaa opiskeleva Pietari Jetsonen. Jetsonen pohtii esseessään nykyajan vaikuttamiskulttuuria ja sosiaalista mediaa, Kärki taas kertoo haastattelussaan henkilökohtaisia kokemuksiaan kirkossa vaikuttamisesta. Karoliina Virkkunen lähestyy ASMR-ilmiötä henkilökohtaisesta näkökulmasta. Lisäksi numerossa on mukana tavallisen tapaan kulttuurikritiikkiä ja ensimmäistä kertaa myös runoja.

Millaisten arvojen puolesta sinä taistelet omassa elämässäsi? Kehotan jokaista pohtimaan arvoja, joiden mukaan elää. Arvojen reflektointi on terveellistä ja järkevää, olit sitten uskova tai ateisti. Teoillamme ja sanoillamme on todella merkitystä. Kuten Lauri Nolte kirjoittaa runossaan, jonka löydät “Kirjoituksia pöytälaatikossa” -osiosta, valonkantajilla on vastuuta. Olkaamme siis valonkantajia, jotka heijastavat kaikella mitä teemme omia arvojamme.

Petra Uusimaa

Kirjoittaja on Etsijän päätoimittaja ja tummapaahtoisen kahvin ylikuluttaja, joka haaveilee keskiajantutkijan urasta.