Kategoria: Pääkirjoitus

Julkaistu

Minäkö vaikuttaja?

Pääkirjoitus

ON taas kriisin aika. Istun työpöydän ääressä ja tuijotan ikkunasta ulos hengähtääkseni taittamisen lomassa. Yhtäkkiä ajatus ilmaantuu mieleeni: minäkin olen vaikuttaja.

Valitsin vuoden toisen Etsijän teemanumeron aiheeksi vaikuttamisen. Ajattelin, että olisi hienoa kuulla innostavien nuorten näkökulmia ja kokemuksia siitä, millaista nykypäivän vaikuttaminen on. Nuorilla vaikuttajilla olisi varmasti jaettavaa. En kuitenkaan tajunnut lehteä suunnitellessa, että minullakin on henkilökohtainen näkökulma vaikuttamiseen.

Jokainen meistä on vaikuttaja omassa elämässämme. Jokaisella meillä on asioita, joista rakastamme puhua perheelle, ystäville ja joskus myös puolitutuille tai tuntemattomille. Se on arkipäiväistä vaikuttamista, joka monesti unohtuu, kun mietimme nykypäivän vaikuttajia.

”Väitän, että tehokkainta vaikuttamista on se, että elämme arvojemme mukaista elämää ja näytämme sitä kautta esimerkkiä.”

Kun puhumme vaikuttajista, tai tuttavallisemmin “influenssereistä”, ajatuksemme siirtyy sosiaaliseen mediaan, kaupallisiin yhteistöihin ja someprotesteihin. Vaikuttaminen ei kuitenkaan tarvitse näkyvää somepresenssiä ja uraa sosiaalisen median tai vaikkapa politiikan saralla. Väitän, että tehokkainta vaikuttamista on se, että elämme arvojemme mukaista elämää ja näytämme sitä kautta esimerkkiä.

Haastatellessani nuorta kirkkovaikuttajaa Pia Kärkeä kysyin hänen arvoistaan, jotka ohjaavat hänen vaikuttajauraansa. Kirjoittaessani puhtaaksi haastattelua jäin pohtimaan sitä, mikä on minun elämäni keskiössä. Niin mitä ne minun arvoni ovat? Ajatus tuli kristallinkirkkaasti: haluan, että jokainen kohtaamani ihminen ja läheinen oppisi tuntemaan Jeesuksen ja alkaisi elää lähetettynä.

”Se, miten elän elämääni, saattaa vaikuttaa siihen, miten joku näkee kristittynä ja lähetettynä elämisen. Saatan olla kaveripiirin tai kahvipöydän ainoa kristitty.”

Se, että minäkin olen arkielämän vaikuttaja, on yhtä aikaa innostava ja pelottava ajatus. Se, miten elän elämääni, saattaa vaikuttaa siihen, miten joku näkee kristittynä ja lähetettynä elämisen. Saatan olla kaveripiirin tai kahvipöydän ainoa kristitty. Ajatus on järäyttävä, mutta myös äärettömän innostava.

Omia kokemuksiaan vaikuttamisesta pääsevät kertomaan NAVI:ssa vaikuttava Pia Kärki ja teologiaa opiskeleva Pietari Jetsonen. Jetsonen pohtii esseessään nykyajan vaikuttamiskulttuuria ja sosiaalista mediaa, Kärki taas kertoo haastattelussaan henkilökohtaisia kokemuksiaan kirkossa vaikuttamisesta. Karoliina Virkkunen lähestyy ASMR-ilmiötä henkilökohtaisesta näkökulmasta. Lisäksi numerossa on mukana tavallisen tapaan kulttuurikritiikkiä ja ensimmäistä kertaa myös runoja.

Millaisten arvojen puolesta sinä taistelet omassa elämässäsi? Kehotan jokaista pohtimaan arvoja, joiden mukaan elää. Arvojen reflektointi on terveellistä ja järkevää, olit sitten uskova tai ateisti. Teoillamme ja sanoillamme on todella merkitystä. Kuten Lauri Nolte kirjoittaa runossaan, jonka löydät “Kirjoituksia pöytälaatikossa” -osiosta, valonkantajilla on vastuuta. Olkaamme siis valonkantajia, jotka heijastavat kaikella mitä teemme omia arvojamme.

Petra Uusimaa

Kirjoittaja on Etsijän päätoimittaja ja tummapaahtoisen kahvin ylikuluttaja, joka haaveilee keskiajantutkijan urasta.

Julkaistu

Maailma on murroksessa ja niin myös minäkin

Pääkirjoitus

Petra Uusimaa, Etsijän uusi päätoimittaja.

VIIMEISET pari vuotta ovat olleet murroksen aikaa sekä maailmanlaajuisesti että henkilökohtaisessa elämässäni. Kirjoitin pro gradu –tutkielmaa kotona yksiössä yliaktiivisen kissan kanssa samalla kun koronaepidemia jylläsi ja jokainen meistä oli eristäytyneenä asuntoihimme. Opiskelin ystävän luona viikoittain zoomissa, kun seinät alkoivat kaatua päälle. Viimeiset luennot tapahtuivat ruudun välityksellä. Valmistuminen tuntui antikliimaksilta: sain paperit postissa ja kutsun virtuaalipubliikkiin, johon en koskaan mennyt.

Kun koronaepidemiasta oli suurin piirtein selvitty, syttyi sota Ukrainassa. Seurasin maanisesti uutisia samalla, kun valmistelin tutkimussuunnitelmaa väitöskirjaa varten. Upposin keskiaikaisen askeesin elämään ja sen yhteiskunnan ongelmiin, ja kun palasin todellisuuteen parin tunnin päästä, jossain päin maailmaa oli pommi-isku, jossain maastopaloja ja olin taas ahdistunut.

Aloittaessani Etsijän päätoimittajana vuoden 2022 joulukuussa idea ensimmäisestä teemasta oli jo muotoutunut työpaikkaa hakiessani. Olisi kummallista olla käsittelemättä murroksia ja muutoksia. Sekä elämäni että yhteiskuntamme on murroksessa, mutta niin on myös Etsijä uuden päätoimittajan myötä.

”Unelmanani on rakentaa Etsijästä paikka, jossa nuoret kirjoittajanalut saisivat kokeilla kirjoittamista ja kehittyä samalla, kun minä kehityn päätoimittajana.”

On äärettömän inspiroivaa päästä tekemään töitä, jossa yhdistyy kristillinen arvopohja sekä rakkauteni kirjoittamiseen ja kulttuuriin. Minulle on tärkeää, että voin työssäni ammentaa Jumalan minulle antamia lahjoja, ja siksi koenkin, että Etsijän päätoimittajana pääsen toteuttamaan minulle punottua suunnitelmaa. Unelmanani on rakentaa Etsijästä paikka, jossa nuoret kirjoittajanalut saisivat kokeilla kirjoittamista ja kehittyä samalla, kun minä kasvan päätoimittajana.

Mihin suuntaan Etsijä on sitten menossa? Suurta suunnanmuutosta ei ole tulemassa, sillä Etsijän on tärkeä noudattaa linjaansa uskontodialogin noudattajana. Minulle on aina ollut tärkeää sekä toimittajana että myös tutkijanalkuna, että asioita kyseenalaistetaan ja pohditaan. Kun hain Etsijän päätoimittajaksi, kerroin, että minulle on tärkeää tutkiva journalismi, jossa pureudutaan yhteiskunnan ongelmakohtiin.

Silti lehti tulee aina muuttumaan uuden päätoimittajan myötä. Yhtenä suurimmista visioista on muodostaa kotipaikkaani Ouluun kirjoittavien nuorten yhteisö. Haluaisin myös tuoda lehteen audiovisuaalista sisältöä – oli se sitten videoita tai vaikkapa esseitä podcast-muodossa.

Ensimmäisen toimittamani teemanumeron aihe on “murroksen keskellä”. Olisi mahdotonta kirjoittaa yhteiskunnassamme tapahtuvista asioista ilman, että huomioisi murroksia ja muutoksia, joita tapahtuu jopa viikoittain.

Elämme maailmassa, joka sykkii intensiivisesti ja aiheuttaa ahdistusta. On hankalaa löytää tasapaino, jossa pysyä ajan tasalla, mutta samalla säilyttää yöunensa. SKY:n uuden pääsihteerin Katri Malmin kolumni pureutuu sukupolvien väliseen muutokseen. Haastattelin Joensuun kirkkoherraa Katri Viléniä kirkossa tapahtuvista murroksista ja erityisesti nuorten muuttuvista käsityksistä kirkosta. Laura Kääntee taas pohtii suurvaltapolitiikassa tapahtuvia murroksia.

Itse olen yrittänyt tehdä rauhan suurten ja pienten murrosten keskellä. Emme koskaan voi elää yhteiskunnassa, joka elää pysähtyneessä ja unenomaisessa tilassa. Minä käsittelen muutosahdistustani rukoillen ja kirjoittaen, ja ennen kaikkea lukien. Siksi toivonkin, että Etsijä voi tulevaisuudessa olla kaikille paikka, jossa käsitellä suuria asioita turvallisesti, mutta lempeästi kyseenalaistaen.

Petra Uusimaa

Kirjoittaja on Etsijän uusi päätoimittaja, joka ylikuluttaa tummapaahtoista kahvia ja innostuu keskiaikaisesta askeesista ja naispyhimyksistä.

Julkaistu

Kuolemasta puhuminen on elämänmyönteinen teko

Pääkirjoitus

OLETKO törmännyt Youtubessa hauskannäköiseen naiseen, joka puhuu koronavainajien ruumiiden turvallisuudesta, hassujen luolajärven kalojen kohtalosta ja historian ikonisimmista ruumiista? Hän on yhdysvaltalainen Caitlin Doughty, hauturi ja youtubettaja, joka on perustanut kuolemapositiivisen liikkeen. Hänen Ask a Mortician -kanavallaan on huikeat 1,93 miljoonaa seuraajaa.

Kuolemapositiivinen liike ja sen taustalla oleva hyvän kuoleman järjestö The Order of the Good Death puhuvat sen puolesta, että kuolemasta puhumisen ei pitäisi olla sellainen tabu kuin se nyt on. Itse kutsun itseäni jonkinlaiseksi kuolemanörtiksi makaaberien kiinnostusteni johdosta, mutta onko omakaan suhteeni kuolemaan kunnossa?

Eipä taida olla. Meidän kaikkien kuolemasuhteeseen vaikuttaa se, että kuolema on tabu. Siitä puhumista ja sen kohtaamista vältellään silloinkin, kun joku on todella kuollut, ja surun keskellä oleva ihminen tarvitsisi kaikkein kipeimmin tukea ja läsnäoloa.

On esimerkiksi hyvin tavallista, että läheisensä menettänyt ihminen jätetään yksin. Ihmiset kaikkoavat ympäriltä, koska he eivät osaa kohdata surevaa eivätkä uskalla kohdata kuolemaa. Käytöstä perustellaan usein sillä, että surevalle halutaan antaa tilaa surra. Surevalta itseltään täytyisi kuitenkin kysyä, mitä hän kaipaa.

”Kuolemapositiivinen liike on olemassa sitä varten, että sekä ihmiset että ympäristö voisivat paremmin.”

Lähipiirissäni on kohdattu raskaita menetyksiä viime vuosina, ja yksikään surevista ei ole toivonut tulevansa jätetyksi yksin. He ovat olleet järkyttyneitä siitä, miten hyvätkin ystävät ovat kadonneet ympäriltä. Näin kävi myös tässä numerossa haastatellulle Henna Laineelle, kun hänen lapsensa kuoli syöpään.

Kuolemapositiivinen liike on olemassa sitä varten, että sekä ihmiset että ympäristö voisivat paremmin. Liikkeen jäsenet uskovat, että avoimempi keskustelu kuolemasta takaa myös eläville paremman voinnin.

Kuva: Pixabay

Liikkeen kahdeksaan perusajatukseen sisältyy kannanottoja niin kuolemaa koskevasta lainsäädännöstä ja vainajien yhdenvertaisesta kohtelusta kuin henkilökohtaisesta vastuunotosta omasta kuolemasta.

Henkilökohtainen vastuunotto tarkoittaa ajatusta siitä, että ihminen jo eläessään ottaa osaa omaan kuolemaansa esimerkiksi laatimalla kuolemaa varten tarvittavat paperit omaistensa surua helpottamaan. Kuolemapositiivisuuden perusajatuksiin kuuluu, että on hyvä myös osallistua omien hautajaistensa suunnittelemiseen.

”Kuolema ei ole elämälle vastakkaista; kuolema on elämää.”

Kaikella tällä avoimen yhteiskunnallisen keskustelun lisäksi voidaan rakentaa tervettä suhtautumista vääjäämättömään kuolemaan. On totta, että myöhäisiin raskauden keskeytymisiin, kohtukuolemiin ja pienten lasten menehtymiseen ei voi varautua papereita laatimalla. Niitäkin silti tapahtuu, ja siksi yhteiskuntamme kaipaa enemmän keskustelua kuolemasta.

Vaikka olen ollut kiinnostunut näistä asioista jo vuosia, on itselläni asiakirjojen laatiminen yhä tekemättä. Olen kuitenkin pohtinut sitä paljon. Se tulee mieleen erityisesti silloin, kun ylitän kotitaloni edessä olevaa autotietä, jolla autoilijat käyttäytyvät jatkuvasti holtittomasti.

Asiakirjoihin tulisi jättää ohjeet paitsi siitä, millaisen hautauksen haluan myös siitä, mitä tehdään tiedostoilleni, kuvilleni, päiväkirjoilleni ja sosiaalisen median tileilleni. Haluanko antaa jotakin juuri tietylle ihmiselle? Haluanko, että kaikki hävitetään silmät kiinni?

En ole päässyt vielä niin pitkälle, mutta tämä täytyy ottaa nyt työn alle. Ei siksi, että haluan kuolla, vaan siksi, että kuolen tahdostani riippumatta. Kuolema ei ole elämälle vastakkaista; kuolema on elämää.

Karoliina Virkkunen

Tämä on viimeinen Etsijän numero, jonka julkaisen päätoimittajana. Kiitän lämpimästi kaikkia lukijoita ja toivottaa onnea ja menestystä uudelle päätoimittajalle.

Julkaistu

Opiskelijoiden tilanne vaikeutuu entisestään — voitaisiinko joskus saada hyviäkin uutisia?

Pääkirjoitus

ENNEN kuin koronasta oli tietoakaan, kurjisti hallitus opiskelijoiden oloja leikkauksilla jo vuonna 2017 voimaan astuneilla uudistuksilla. Opiskelijoiden asumistuen siirtäminen yleisen asumistuen piiriin kyllä paransi joidenkin toimeentuloa, mutta vain niiden, jotka asuivat yksin tai kimpassa muiden tuilla eläjien kanssa.

Itse opiskelijana menetin tukituloistani yli puolet koko opintojeni loppuajaksi. Yleisen asumistuen kohdalla Kela nimittäin katsoo, että asuinkumppani on velvollinen elättämään tuen hakijan. Avoliitossa eläminen muuttui kannattamattomaksi. Itselleni avoliitossa eläminen oli kuitenkin mielenterveydelle huomattavasti parempi vaihtoehto kuin yksin asuminen.

Opintotuesta leikattiin vähävaraisen opiskelijan näkökulmasta mojova palanen, 86 euroa. Edellisellä hallituskaudella tehtiin koulutuksen näkökulmasta monia muitakin täysin järjenvastaisia toimia, joiden jälkiä kauhistellaan nyt esimerkiksi toisen asteen opiskelijoiden burn out -kriisin muodossa.

Koronapandemia oli viimeinen niitti opiskelijoiden jo valmiiksi huteraan tilanteeseen jaksamisen, mielenterveyden ja taloudellisen pärjäämisen suhteen. Sitä ei kukaan voinut ennustaa, mutta onko järkevää tehdä politiikkaa, joka ajaa ihmisryhmän niin heikoille kantimille, että mikä tahansa odottamaton kriisi katkaisee kamelin selän?

Joskus on ollut toisin: vuonna 1976 opiskelijat osoittivat mieltään opintolainojen pienentämistä vastaan Oulussa. Kuva: Risto Rasila. Museoviraston kuvakokoelma.

Jos kamelin selkä ei ollut vielä katkennut kokonaan koronan myötä, niin nykyinen maailmantilanne sen viimeistään katkaisee. Inflaatio ja hintatason nousu ovat asioita, joita heikoimmassa asemassa olevien opiskelijoiden kukkaro ei enää kestä. Opintolainan osuuden lisääminen on lyhytnäköistä politiikkaa, oli vuonna 2017 ja on jatkossakin.

Korkotasokin nousee, mutta opiskelijat eivät näytä välttelevän lainanottoa. Päinvastoin opintolainan suosio on kasvanut roimasti. Se ei kuitenkaan johdu opiskelijoiden ennennäkemättömästä pelottomuudesta vaan pakosta. Mitä muita vaihtoehtoja heillä on?

Yllättävät kriisit ovat osoittaneet, mitä lyhytnäköisestä politiikasta seuraa. Myös nykyinen hallitus on näyttänyt, kuinka vähän opiskelijoiden asioista välitetään. Sanna Marinin koronakriisiin liittynyt lausahdus”Jos ei jaksa niin koittakaa vaan jaksaa” jäi opiskelijoiden mieleen vähintään yhtä legendaarisena muistona kuin Sipilän irvokkaat kuvat koulutuslupauksesta. Milloin opiskelijat saisivat vaihteeksi hyviä uutisia?

Karoliina Virkkunen

Kirjoittaja on Etsijän päätoimittaja.

Julkaistu

Suhtaudumme kodeistaan paenneisiin eri tavoin, vaikka olemme kaikki ihmisiä

Pääkirjoitus

PAKOLAISUUS ilmiönä on noussut taas meille eurooppalaisille näkyvämmäksi Ukrainan sodan myötä, mutta juurikaan ajankohtaisempi siitä ei ole tullut. Sitä se on ollut jo vaikka kuinka kauan.

Tällä hetkellä maailmassa on yli 80 miljoonaa pakon edessä muuttanutta ihmistä. Luku on kasvanut kaksinkertaiseksi pelkästään kymmenessä vuodessa. Valtaosa näistä ihmisistä on joutunut siirtymään valtion rajojen sisäpuolella.

Sanaa pakolainen käytetään arkikielessä kuvaamaan ketä tahansa kodistaan paennutta, joka on joutunut lähtemään esimerkiksi sodan tai vainon vuoksi. Pakolaisuus on kuitenkin virallisesti YK:n pakolaisjärjestön myöntämä status, jota ei ole kaikilla kotinsa jättäneillä. Puhutaan siis yleisesti paenneista tai pakkosiirtolaisista.

Tähän mennessä yli 3,5 miljoonaa ukrainalaista on viimeisen kuukauden aikana joutunut jättämään kotimaansa, ja lukema kasvaa. Suomalaiset ovat rientäneet sankoin joukoin auttamaan Ukrainasta paenneita. Jotkut ovat jopa lähteneet itse kuljettamaan avustusta, kuten lääkintätarpeita, luotiliivejä ja vaatteita Ukrainan rajoille. Apua Ukrainaan -tukikonsertin iltana suomalaiset lahjoittivat ukrainalaisten hätää helpottamaan yli 6 miljoonaa euroa.

Ukrainasta paenneita vastaanottamassa apua Puolan Krakovassa. Kuva: Wikimedia Commons

Oman kodin jättäminen on varmasti yksi vakavimpia traumoja, joita ihminen voi elämässään kokea. Erityisesti kotimaan jättäminen pakon edessä tarkoittaa väistämättä syvää turvattomuuden tunnetta ja usein myös ihan aitoa turvattomuutta, vaikka varsinaista sotaa tai vainoa olisi jo päästy pakoon.

Samalla kun minua lämmittää ihmisten halu auttaa, olen hämilläni siitä ristiriidasta, jolla eri maista paenneisiin suhtaudutaan. Vuoden 2015 pakolaiskriisi nosti pintaan mielettömän määrän ihmisivihamielisiä asenteita ja rasismia. Yllätyin jopa omien tuttujeni äärioikeistolaisista ja rasistisista näkemyksistä.

Ihmiset jakautuivat ”suvakkeihin” ja ”rajakkeihin” ja keskusteluilmapiiri polarisoitui. Yksi keskeisimpiä vasta-argumentteja turvapaikkojen ja oleskelulupien myöntämiselle oli se, että noista maista tuli enimmäkseen nuoria miehiä ja poikia. Heitä pidettiin rintamakarkureina. Naiset ja lapset olisivat olleet tervetulleempia, ehkä.

Pakkosiirtolaisuus on ilmiö, jota yhä harva ymmärtää. Syy siihen, miksi esimerkiksi Syyriasta lähti ja lähtee nuoria miehiä on se, että reitit Eurooppaan ovat hyvin turvattomia. Nuorten miesten katsotaan selviävän todennäköisimmin vaarallisesta matkasta.

Naisia uhkaa miehiä enemmän esimerkiksi seksuaalinen väkivalta. Kotimaissaan puolestaan nuoret miehet ovat vaarassa joutua värvätyiksi erilaisiin aseellisiin ryhmittymiin. Muutenkaan kotimaahan jääminen ei olisi tarjonnut kuin toinen toistaan huonompia vaihtoehtoja.

Ukrainan tilanne on toinen ja paljon selkeämpi. Ulkovalta yrittää murskata itsenäisen valtion, ja kykenevät — sekä miehet että naiset — jäävät puolustamaan maataan.

Tilastoista selviää, että loppuviimein kaikista kotoaan paenneista noin puolet on miehiä ja puolet naisia. Lapsia heistä oli vuonna 2020 42 %, mikä on suurempi suhteellinen määrä kuin lasten osuus koko maailman väestöstä.

Suomeen haavoittuvimmassa asemassa olevia pakolaisia, kuten lapsia ja naisia sekä vammaisia henkilöitä ja kidutuksen uhreja tulee pakolaiskiintiön kautta. Kiintiön kautta vastaanotettavat pakolaiset ovat saaneet YK:n myöntämän pakolaisstatuksen jo pakolaisleirillä ja YK on arvioinut heidän tilanteensa. Suomi on sitoutunut ottamaan valikoidut ihmiset vastaan oman vuotuisen kiintiönsä rajoissa.

Suomen pakolaiskiintiö oli vuonna 2021 1 150 henkeä. Vuonna 2022 Suomi on nostanut kiintiönsä 1 500 henkeen Afganistanin tilanteen vuoksi. Ukrainasta kiintiöpakolaisia ei tule, sillä ukrainalaisille Suomi on luvannut tarjota tilapäistä suojelua.

Ennakkoluuloisten asennoitumisten taustalla ei tietenkään ole pelkkä viaton tietämättömyys. Elämme edelleen rasistisessa maailmassa ja mitä vieraammalta toiseen ryhmään kuuluviksi mielletyt ihmiset tuntuvat, sitä syvemmäksi käy empatiakuilu. Valkoisiin, eurooppalaisiin ja mahdollisesti kristittyihin (vai pitäisikö sanoa ei-muslimeihin) suhtaudutaan suopeammin ja heidän hätänsä nähdään oikeutetumpana.

Jokainen kotoaan paenneisiin ristiriitaisesti suhtautuva tuskin on sen syvällisemmin pohtinut omia asenteitaan. Rasistisia ja islamvihamielisiä näkemyksiä on levitetty myös ihan systemaattisesti jo vuosikausia. Turvapaikanhakijoista ja pakolaisista on saanut puhua yhä epäinhimillistävämmin valtakunnan politiikassa asti. Poliitikkojen käyttämä retoriikka siirtyy väistämättä myös kansan suuhun.

Syyrialaisia lapsia pakolaisleirillä. Kuva: Julie Ricard, Unsplash

Sekä syyrialaiset että ukrainalaiset ovat paenneet samoista syistä, eli säilyttääkseen henkensä. Siinä vaiheessa, kun ihminen joutuu jättämään kotinsa, vahinko on jo tapahtunut. Parasta, mitä voimme siinä vaiheessa tehdä, on tarjota mahdollisimman sujuvasti turvaa, tukea ja pysyvyyden tunnetta sekä uusia mahdollisuuksia paenneen arkeen.

Kukaan ei jätä kotiaan vapaaehtoisesti. Se on valtaosalle aivan viimeinen vaihtoehto. Pakolaisuuden ennaltaehkäisy vaatii toimia maailman päättäjiltä sekä ilmastotoimien että rauhantyön muodossa. Harvalla meistä on näihin asioihin paljonkaan valtaa. Se, mitä voimme tehdä, on osoittaa empatiaa kanssaihmisiä kohtaan vaikeassa tilanteessa, oli heidän kotiansa pommitettu sitten Ukrainassa tai Syyriassa.

Karoliina Virkkunen

Kirjoittaja on Etsijän päätoimittaja.

Lähteet

https://www.unhcr.org/ukraine-emergency.html

https://yle.fi/uutiset/3-12363792

https://www.unhcr.org/flagship-reports/globaltrends

https://migri.fi/tilapainen-suojelu

https://yle.fi/aihe/a/20-10002332

https://yle.fi/uutiset/3-12193700

https://www.hs.fi/ulkomaat/art-2000002845613.html

Julkaistu

Kenelle juhlapyhät kuuluvat?

Pääkirjoitus

SUOMALAISILLE vuoden tärkeimmät juhlapyhät alkavat olla taas oven takana, ja kaupunkimaisema täytyy vilkkuvista valoista, kiiltävistä joulupalloista ja kulutusjuhlan henkeä pursuilevista lahjaideoista. Maallistuneelle keskivertosuomalaiselle joulun aika merkitsee todennäköisesti pysähtymistä, hengähtämistä, yhdessäoloa läheisten kanssa ja hyvää sesonkiruokaa. Hartaampi kristitty saattaa lukea jouluevankeliumin ja ajatella kiitollisuudella vapahtajan syntymää.

Monet sellaiset juhlapäivät, jolloin ainakin toimistotöistä ollaan vapaalla ja jolloin työssä oleville maksetaan tuplapalkkaa, perustuvat kristilliseen perinteeseen.

Ajattelen itsekkäästi, että haluan ehdottomasti nämä vapaat pitää, vaikka en kuulu kirkkoon enkä liioin harjoita minkäänlaista uskonnollisuutta. Pidän kulttuuriperintöä arvossa ja olen sitä mieltä, että ihminen tarvitsee ylimääräisiä vapaapäiviä sekä sesonkijuhlia, joihin jokaiselle liittyy omia muistoja ja niin kulttuurisia kuin henkilökohtaisia merkityksiä.

Suomi on moniarvoistunut viimeisten vuosikymmenten aikana myös uskonnollisesti lähinnä Suomeen kohdistuneen maahanmuuton myötä. Erityisesti islam on noussut kahden suurimman kirkon rinnalle kolmanneksi suureksi uskontoryhmäksi.

Islam eroaa Suomessa lailliselta asemaltaan usein siinä, että monet islamilaiset ryhmät ovat järjestäytyneet tavallisiksi yhdistyksiksi rekisteröidyn uskonnollisen yhdyskunnan sijasta. Tämä johtuu siitä, että suomalaisilla muslimeilla on hyvin erilaisia lähtökohtia, ja ryhmät ovatkin usein eriytyneet paitsi islamin eri suuntausten mukaan myös etnisesti ja kielellisesti.

Vaikka islamilainen seurakunta olisikin rekisteröitynyt Suomessa virallisesti uskonnolliseksi yhdyskunnaksi, siihen kuuluminen ei tuo mukanaan oikeutta omiin pyhävapaisiin. Muslimit eivät juhli joulua, mutta sen sijaan esimerkiksi ramadaniin liittyvät juhlapyhät, kuten Id-juhla, ovat muslimeille todella tärkeitä ja keskeisiä juhlia.

Kuva: Pixabay

Toisinaan on keskusteltu siitä, tulisiko islamilaisilla yhdyskunnilla olla evankelisluterilaisen ja ortodoksisen kirkon tavoin verotusoikeus. Tässä vaatimuksessa on vedottu uskonnonvapauteen ja yhdenvertaisuuteen.

Vastassa on olennainen kysymys kirkon ja valtion suhteesta, joka on Suomessa eurooppalaiseksi, suhteellisen maallistuneeksi ja moderniteetillaan ylpeileväksi yhteiskunnaksi hämmästyttävän tiivis monessa suhteessa. Tästä kertovat esimerkiksi valtakirkkojen laillinen asema ja kirkkolainsäädäntö, verotusoikeus ja velvollisuus julkisten hautausten järjestämisestä. Lisäksi luterilaiset ja ortodoksiset papit koulutetaan julkisissa yliopistoissa.

Verotusoikeuden tavoin islamin kohdalla on julkisessa ja akateemisessa keskustelussa pohdittu sitäkin, pitäisikö yliopistoissa kouluttaa myös imaameja. Tällä on nähty olevan potentiaalisesti ehkäisevä vaikutus esimerkiksi ei-toivottujen radikaalien ajatusten leviämiseen.

Mikäli Suomessa harjoitettavia uskontoja halutaan saattaa yhdenvertaiseen asemaan, eikö olisi helpointa aloittaa siitä, että kansalaisilla olisi oikeus vapaapäivään tärkeimpinä juhlapyhinään? Edes palkattomaan sellaiseen?

Uskonnonvapauden kannalta on ongelmallista, että juhlapyhien kohdalla oikeus oman uskonnon harjoittamiseen koskee vain kristittyjä, joihin lasketaan kaiken lisäksi nekin, jotka eivät edes kuulu kirkkoon mutta joille joulu on tärkeä juhla kulttuuriperinnön vuoksi.

Oikeuden tärkeimpiin uskonnollisiin pyhiin liittyviin vapaapäiviin pitäisi koskea kaikkia muitakin uskonnollisia ryhmiä. Kristinuskon ja islamin rinnalla muita uskontokuntia on Suomessa niin marginaalinen määrä, että mitään mahdotonta juhlapyhävapaiden soppaa siitä tuskin syntyisi.

Karoliina Virkkunen

Kirjoittaja on Etsijän päätoimittaja.

Julkaistu

Joulu on tavallisten ihmisten armojuhla – Olet tarpeeksi

Pääkirjoitus

IHMISENÄ oleminen on vaikeaa. Riittämättömyyden tunne on jatkuvasti läsnä opiskelijoiden arjessa. Korona-aika on lisännyt omaa riittämättömyyden tunnettani. Sen jakaminen toisten kanssa on lohdullista. En silti osaa päättää, onko kaikki hyvin vai huonosti silloin, kun keskustelu muiden kanssa paljastaa, että peiton alla itkeminen ja sarjamurhaajasarjojen katsominen on opiskelijoiden kollektiivinen selviytymiskeino.

Kuva: Unsplash

Oletko sinä jäänyt riittämättömyysjyrän alle? Tuntuuko sinustakin joskus siltä, ettet riitä ja elämäsi olisi mahdollista elää paremmin? Oletko ajatellut, että joku toinen opiskelisi tehokkaammin ja ottaisi silti opiskeluajasta enemmän irti, tekisi työsi paremmin, valmistuisi nopeammin. Ja olisi silti samaan aikaan parempi ystävä, kumppani, lapsi, sisarus, vanhempi tai muuten vain kokonaisuudessaan parempi ihminen. Pitäisikö myös kehosi olla jollakin lukemattomista tavoista nykyistä erilaisempi ja siten parempi.

Riittämättömyyttä voi tuntea oikeastaan mistä vaan, lista on loputon. Myös keinoja selviytyä riittämättömyyden tunteen kanssa on lukemattomia. Riittämättömyys pyörittää osaltaan myös markkinataloutta. Ihmisellä on perustarve tulla hyväksytyksi ja olla tarpeeksi. Syitä riittämättömyydelle on loputtomia, kuten myös tuotteita, joiden avulla olla vähän riittävämpi. Kulutamme kuitenkin liikaa, joten riittävyyden ostaminen pala kerrallaan ei toimi. Ympäristömme ei kestä sitä.

Ehdotan ratkaisuksi seuraavaa: Annetaan olla. Luovutaan riittämisen tavoittelusta. En voi olla kaikilla tavoilla koko ajan parempi ja erilaisempi, etkä voi sinäkään. Annetaan olla, vain siten voimme olla tarpeeksi. Juuri sellaisina kuin olemme nyt, eikä vasta sitten kun. Olet tarpeeksi, ei muttia, ei jossittelua, ei sitten kun. Olet tarpeeksi sellaisena kuin nyt olet. Vaikket riittäisikään, olet silti tarpeeksi.

Kuvituskuva: Unsplash

Annetaan riittävyyskilpailun olla ja hyväksytään itsemme ja toisemme sellaisina kuin olemme. Kyseessä voisi olla myös todellinen ekoteko. Paperi T:n sanoin ”Sä elät ihan kivan elämän, se on todellista.” Keskitytään siis siihen, mikä on todellista, eikä asioihin, jotka voisivat loputtomasti olla paremmin, tai kuvitteellisiin toisiin, jotka hoitaisivat asiamme paremmin. He eivät olet todellisia, sinä olet. Muistuta itseäsi siitä seuraavan kerran, kun ajattelet, että sinun pitäisi olla riittävämpi, parempi. Olet jo tarpeeksi ja se on todellista.

Joulu on tavallisten ihmisten armojuhla.

Annika Hämäläinen

Kirjoittaja on Etsijän päätoimittaja, jota oma usko auttaa selviämään riittämättömyydestä sekä ihmisenä olemisen sietämättömästä vaikeudesta.

Julkaistu

Liikunnan iloa ja yhteisön turvaa

Pääkirjoitus

MUISTAN edelleen kirkkaasti sen urheilukassin. Joka maanantai kiirehdin opintojen parista kirkon varastolle, josta nappasin sen mukaani. Juoksin ala-asteen pihaan ja kävin avaamassa liikuntasaliin johtavat väliovet.

Pukuhuoneesta kuului innokkaita huutoja, kun kuljin sen ohi ja moikkasin innokasta koululaisporukkaa. Avasin kassin liikuntasalin lattialla, joka oli täynnä salibandypalloja ja vihreitä liivejä, joissa luki ”Haagan seurakunta”. Nappasin pillin, ja treenit olivat valmiina alkamaan.

Valmensin aikanaan viitisen vuotta seurakunnan salibandyjoukkuetta. Tai oikeastaan kahta joukkuetta, joista ensimmäiseen kuuluivat 7–8-vuotiaat ja toiseen 9–12-vuotiaat.

Tuolta ajalta minulla on ainoastaan positiivisia muistoja. Iltapäivät olivat täynnä liikunnan riemua, lasten kannustusta toisilleen ja ylpeyttä omista onnistumisistaan.

Kuva: Unsplash

”Kerho oli hänelle pakopaikka. Pakopaikka, jossa avautui mahdollisuus kertoa mustelmistaan, joita yhdelläkään lapsella ei pitäisi olla.”

Vasta vähän vanhempana ymmärsin, ettei monikaan tullut mukaan pelkästään salibandyn takia. Monta kertaa joku lapsista hidasteli treenipaikalta lähtemisessä niin, että pääsi juttelemaan kanssani kahden.

Joku halusi kertoa ihastuksestaan. Joku kertoi tulevaisuuden unelmistaan. Joku halusi kysyä apua läksyihin. Joku murehti perheen menehtynyttä koiraa. Joku kertoi pitkään jatkuneesta koulukiusaamisesta.

Joku kertoi siitä, miten hänen isänsä lyö häntä kotona rangaistuksena huonoista koenumeroista. Kerho oli hänelle pakopaikka. Pakopaikka, jossa avautui mahdollisuus kertoa mustelmistaan, joita yhdelläkään lapsella ei pitäisi olla. Ja mahdollisuus saada niille loppu.

Koimme iloja, paikkasimme kaikenlaisia haavoja. Toisia haavoja paikattiin laastarilla, toisia kuuntelemalla ja keskustelemalla. Seurakunnan salibandykerho oli siis paljon muutakin kuin salibandyn pelaamista. Kerho oli yhteisö, joka tarjosi mukavaa yhdessä tekemistä turvallisessa porukassa. Porukassa, jossa tukea sai vertaisista ja valmentajasta.

”Uskonnolla, pelikokemuksella tai luokka-asteella ei ollut mitään väliä.”

Moni varmasti miettii, miten uskonnollisuus näkyi seurakunnan liikuntatoiminnassa. Seurakunta oli tiivisti läsnä kouluyhteisössämme. Olin aktiivinen seurakuntanuori ja joskus itsekin salibandyä harrastanut, sen vuoksi tehtävään päädyinkin.

Mutta ei salibandykerho ollut mikään raamattukerho. Pelin aluksi ja lopuksi puhuimme lähinnä salibandystä ja koululaisten ajankohtaisista kuulumisista. Jossain vaiheessa seurakunta lanseerasi uuden käytännön, jonka mukaan aloitin ekaluokkalaisten treenit Herran siunauksella. Tästä tiedotettiin vanhemmille, jotka saivat päättää siitä, onko heidän lapsensa uskonnollisessa osuudessa mukana vai ei. Ja sekin kesti noin puoli minuuttia, jonka jälkeen peli alkoi. Uskonnon harjoittamiseen löytyi muita kerhoja.

Pyrimme saamaan joukkueeseen mahdollisimman paljon eri taustoista tulevia oppilaita. Minusta oli varsin hienoa, että joukkueessamme oli myös muslimien, ortodoksien ja uskontokuntiin kuulumattomien lapsia. Uskonnolla, pelikokemuksella tai luokka-asteella ei ollut mitään väliä.

Erityisesti maahanmuuttajataustaiset lapset olivat innokkaasti mukana kerhotoiminnassa. Kerhosta löysi kavereita, oppi suomen kieltä ja sai kokea olevansa aidosti osa yhteisöä. Kotoutumisessa harrastuksilla on oleellinen merkitys, mikä on tärkeä ymmärtää. Liikunnalla on ulkopuolisuutta ja syrjäytymistä ehkäisevä vaikutus, tulit sitten mistä tahansa.

”Kynnys oli matalalla ja katto korkealla.”

Urheilukassillani oli tähtihetki kerran vuodessa, kun se pääsi pidemmälle matkalle. Helsingin seurakunnat järjestivät keskenään vuosittain turnauksen, jossa eri alueiden seurakuntien joukkueet kohtasivat. Se oli todella jännittävää. Joukkueen piti aina tiivistyä, tsempata toisia, pohtia jäsentensä vahvuuksia ja pelata yhteispeliä. Mentiin hymy huulessa, mutta täysillä.

Koimme turnauksissa riemukkaita voittoja ja karvaita pettymyksiä. Kolmena vuotena peräkkäin jäimme hopealle. Se harmitti, mutta myöhemmin hopeamitalitkin alkoivat näyttää kirkkailta. Hopea ei ollut häpeä, minkä varmasti moni pelaaja vähän ajan kuluttua ymmärsi. Häviäminen on elämäntaito, joka kannattaa oppia.

Muuten kerhotoiminnassa oli vain vähän kilpailullisuutta. Kynnys oli matalalla ja katto korkealla.

Kuva: Unsplash

Seurakunnat järjestävät edelleen paljon liikuntakerhotoimintaa. Moni tällainen kerho tarjoaa lapsille ja nuorille liikunnan iloa mukavassa joukossa. Keskiössä ei ole tuloksellisuus ja kilpailu, vaan kivat tyypit ja leppoisampi liikunta. Vastaavia kerhoja järjestävät myös liikuntaseurat, muut järjestöt ja oppilaitokset.

Liikunnan merkitys on laajasti yhteiskunnassa ymmärretty. Liikunta edistää fyysistä hyvinvointia niin monella tavalla, että listasta tulisi moninkertaisesti tätä tekstiä pidempi. Samalla liikunnan vaikutusta psyykkiselle ja sosiaaliselle hyvinvoinnille ei saa unohtaa. Pääset purkamaan tunteita, ahdistusta ja stressiä. Voit oppia myötätuntoa, vuorovaikutustaitoja ja reilun pelin merkitystä. Ja koet, että olet osa yhteisöä.

Koronakriisin keskellä pohdin, mitä yhteisöllisyydelle tapahtuu, kun harrastusmahdollisuuksia rajoitetaan. Kasvaako yksinäisyys, lisääntyykö syrjäytyminen? Ryhmäliikunnan rajoitukset ovat monelta kannalta ikäviä, ja niillä voi olla suuret yhteiskunnalliset vaikutukset.

Lopuksi muistilappu itselleni. Kun vuodet ovat vierähtäneet, olen myös oppinut ymmärtämään vapaaehtoistyön merkityksen aivan uudella tavalla. Koskaan ei pitäisi unohtaa, miten valtavasti vapaaehtoistyö voi tuoda myös itselle iloa toisten ilon kautta.

Kiirehtisinkö edelleen kirkon kautta koululle ja kantaisinko sitä urheilukassia joka maanantai?

Ehdottomasti.

Toni Ahva

Julkaistu

Empatia, uskonto ja älyllinen rehellisyys

Pääkirjoitus
Kuva: Unsplash

MILTÄ uskonto näyttää populaarikulttuurissa? Uskontotieteellisesti kysymys on tietysti mielenkiintoinen. Ensimmäisenä mieleeni tulivat kauhuelokuvien pelottavat nunnat, toisena yleinen asetelma, jossa tarina rakentuu uskonnon ympärille. Tarina alkaa henkilöstä, joka uskoo vahvasti johonkin sellaiseen, mitä muut pitävät hölynpölynä. Lopulta kaikki kuitenkin menee juuri niin, kuin uskonnollinen henkilö on sanonutkin.

Tämä useiden tarinoiden alkutilanne tuntuu pätevän myös todellisuuteen. Uskontoon suhtaudutaan usein negaation kautta ja uskontokriittisyyttä pidetään neutraalina suhtautumisena. Silti lukemattomilla ihmisillä on toive siitä, että rakkaus, empatia, toivo ja armo voittaisivat lopulta. Kriisin aikana muiden tarpeita ja myös uskonnollisuutta on tärkeää yrittää ymmärtää.

Arvostan jokaista, joka yrittää ymmärtää sitä, miksi ihmiset uskovat johonkin. Mielestäni halu yrittää ymmärtää, on arvokas asia, josta tulisi pitää kiinni silloinkin, kun ei yrityksestä huolimatta ymmärrä. Kriisien aikana ihmiset kaipaavat entistä enemmän lohtua, turvaa ja välittämistä. Useat uskonnolliset yhteisöt pyrkivät vastaamaan näihin tarpeisiin. Myös koronan aikana kirkolta on toivottu viisauden ja lohdutuksen sanoja. Yhtä lailla uskontoa on kritisoitu siitä, ettei se pysty päihittämään koronaa, vaikkei se suinkaan ole uskonnon tehtäväkään.

”Mikään olemassa oleva yhteisö ei ole absoluuttisesti väkivallasta tai rikoksista vapaa, siksi jokaisen täytyy olla valmis puuttumaan vääryyteen.”

Onneksi media on tarjonnut myös useita mahdollisuuksia yrittää ymmärtää uskonnollisuutta. Esimerkiksi Mitä mietit, Ronja Salmi? -ohjelmassa pohdittiin taannoin sitä, miksi ihmiset uskovat. Ohjelma tarjosi mainion mahdollisuuden yrittää ymmärtää, mutta siinä syyllistyttiin samaan, kuin useimmissa muissakin kelpo yrityksissä.

Ohjelmissa pohditaan usein, miksi ihminen uskoo, vaikka uskonyhteisöissä tapahtuu myös kauheita asioita. Kyseessä on aika yleinen kysymys, mutta ongelmallinen asetelma. Kysymyksessä rinnastetaan toisistaan erilliset asiat yhteen ja niiden välille luodaan virheellinen korrelaatiosuhde. Saatetaan esimerkiksi kysyä: Miksi uskot Jumalaan, vaikka katolilaiset papit ovat hyväksikäyttäneet lapsia ja nunnia?

Eihän kukaan usko Jumalaan siitä syystä. Jumalauskossa on kyse uskosta Jumalaan, johonkin ihmistä suurempaan ja täydellisempään, ei ihmisten tekoihin. Kysymyksen asettelu onkin epärehellinen. Sen sijaan yhteisöjen epäkohdat vaikuttavat siihen, haluavatko ihmiset kuulua näihin yhteisöihin tai osallistua niiden toimintaan.

Pahimmillaan tällaista saatetaan kysyä yhteisöön kuuluvalta rikoksen uhrilta. Kysymyksen esittäjä saattaa pahimmillaan asettaa itsensä uskonnollisen ihmisen yläpuolelle, ikään kuin ei voisi olla mahdollista, että juuri hän kuuluisi mihinkään itselleen tärkeään yhteisöön, jossa mitään pahaa voisi tapahtua.

Kuitenkaan mikään olemassa oleva yhteisö ei ole absoluuttisesti väkivallasta tai rikoksista vapaa, siksi jokaisen täytyy olla valmis puuttumaan vääryyteen. Sen sijaan olisikin hyvä kysyä, miltä minusta tuntuisi, jos itselleni tärkeässä yhteisössä tapahtuisi jotakin väärää ja, mitä asialle pitäisi tehdä. Lisäksi voisi kysyä, voisiko itselleni tärkeä asia, uskomus tai päämäärä, säilyä itselleni tärkeänä, vaikka sitä käytettäisiin väärin, tai joku muu sen kannattaja toimisi väärin. Uskonko tähän asiaan, muiden tekojen takia?

”Uskontoja pidetään usein virheellisesti järjen ja tieteenvastaisina, mikä mahdollisesti heijastuu myös siihen, miten uskontoihin ja uskonnollisiin ihmisiin suhtaudutaan.”

Kaikkea väkivaltaa ja rikollisuutta tulee vastustaa. Väärinkäytöksiä tulee kritisoida, eikä väkivaltaa tai sen piilottelua saa hyväksyä missään yhteisöissä. Myös haitallisia ja vaarallisia käytäntöjä tulee voida kritisoida, älyllistä rehellisyyttä unohtamatta.

Miksi siis uskonnollisen ihmisen pitäisi lakata uskomasta, jos yhteisössä tapahtuu jotakin kauheaa, mutta esimerkiksi tieteilijöitä ei vaadita irtisanoutumaan tieteestä, silloin kuin tiedettä käytetään johonkin pahaan. Tieteilijöiltä ei myöskään kysytä, miten voit uskoa tieteen tekemiseen, vaikka työyhteisössäsi on ollut esimerkiksi seksuaalista ahdistelua. Kysymys olisikin älyllisesti epärehellinen ja naurettava. Miksi vastaavaa siis kysytään uskonnollisilta ihmisiltä? (Kirjoittajan huomio: uskonnon ja tieteen välistä ristiriidan myyttiä ei ole syytä ylläpitää, silloin kun se ei ole todellinen, vaikka kirjoittaja lankeaakin käyttämään uskontoa ja tiedettä esimerkkinä.)

Uskontoja pidetään, usein virheellisesti, järjen ja tieteenvastaisina, mikä mahdollisesti heijastuu myös siihen, miten uskontoihin ja uskonnollisiin ihmisiin suhtaudutaan.

Esko Valtaoja vaati kirkoilta ja uskonnollisilta ihmisiltä älyllistä rehellisyyttä, samaa rehellisyyttä on syytä vaatia myös suhteessa uskontoihin. Erityisesti kriisin aikana, tulee yrittää ymmärtää ihmisten tarvetta lohtuun, turvaan, empatiaan, merkityksellisyyteen ja rakkauteen, sekä toivetta siitä, että kaikki menisi lopulta kuitenkin hyvin.

Kukaan ei ole siinä asemassa, että voisi nousta muiden tarpeiden yläpuolelle ja tuomita toisten lohdun lähteet. Yritetään siis ymmärtää toisiamme älyllisesti rehellisin keinoin, silloinkin kun emme siinä täysin onnistu.

Uskonnot ja hengellisyys näkyvät populaarikulttuurissa lukemattomilla tavoilla, ja näistä tavoista voit lukea lisää muista teemanumeron artikkeleista.

Annika Hämäläinen

Kirjoittaja on Etsijän päätoimittaja.

Julkaistu

Jaksaa jaksaa – entä jos ei jaksakaan?

Pääkirjoitus

OPISKELIJOIDEN jaksaminen on nyt tapetilla. Ja hyvä niin.

Luvut opiskelijoiden jaksamishaasteista ovat karmaisevat. 40% lukiolaisista kokee opinnot henkisesti raskaiksi (Lukiolaisbarometri 2019). 44% korkeakouluopiskelijoista ei koe henkistä hyvinvointiaan hyväksi (Korkeakouluopiskelijoiden terveystutkimus 2016).

Haasteiden takana on paljon tekijöitä. Niitä voisi luetella pitkän listan, mutta nostan yhden, jonka olen itse havainnut keskeiseksi: epävarmuus.

Epävarmuus siitä, saako haluamaansa korkeakoulupaikkaa.

Epävarmuus siitä, saako kesätyöpaikkaa.

Epävarmuus siitä, opiskeleeko oikeaa alaa. Epävarmuus siitä, tuleeko hyväksytyksi opiskelu- tai työyhteisössä.

Epävarmuus siitä, milloin valmistuu korkeakoulusta.

Epävarmuus siitä, onko riittävän hyvä.

”Epävarmuus kuuluu elämään, mutta sitä helpottaa, kun on armollinen itselleen.”

Mikä haastavinta, epävarmuus jatkuu myös myöhemmin, kun opiskeluelämästä siirtyy työelämään. Erityisesti nuoret tekevät paljon määräaikaisia pätkätöitä. Pätkätyöt ketjuuntuvat, joten vakisopparit jäävät monille kaukaiseksi unelmaksi.

Työelämästä on tullut niin silppua, että siitä on tullut oikea käsitekin: silpputyö, joka tarkoittaa toimeentulon hankkimista useista eri lyhytkestoisista, mahdollisesti päällekkäisistä työsuhteista.

Voiko epävarmuuteen tottua? Osin, osin ei. Sitä voi oppia sietämään, mutta sekään ei ole aina helppoa.

Kuva: Pixabay

Itse olen löytänyt lohdun ajatuksesta, jonka salibandyvalmentajani sanoi minulle ala-asteella: silmät kiinni ja sinnepäin! Maaleja ei tarvitse tehdä joka kerta – mutta niitä ei varmasti saa, jos ei koskaan lauo. Joskus täytyy vaan juosta päättömästi kohti maalia, vaikka ei siitä välttämättä tulekaan mitään. Epävarmuus kuuluu siis elämään, mutta sitä helpottaa, kun on armollinen itselleen.

Epävarmuus johtaa usein myös siihen, että oman jaksamisen rajoja on vaikea havaita. Kun yrittää jatkuvasti opiskella, tehdä töitä, harrastaa, olla luottamustehtävissä ja suunnitella tulevaisuutta, kierre on valmis.

Kirjoittaessani tätä laskin, että en ole pitänyt viimeiseen viiteen vuoteen yli viikon lomaa, jolloin en olisi lainkaan tehnyt töitä tai opiskellut. Putki on pahasti päällä. Miten päästä eroon kierteestä, jossa täytyy jatkuvasti suorittaa ja painia epävarmuudessa?

Lääkkeitä on kaksi.

Ensinnäkin, opi sanomaan ei. Jos sinulla on liikaa tekemistä, kieltäytyminen ei ole heikkoutta, vaan vahvuutta.

Toiseksi, hyväksy keskinkertaisuus ja keskeneräisyys. Kaikkea ei aina tarvitse saada valmiiksi, eikä kaikessa tarvitse olla paras. Riittää, että olet oma itsesi – sellaisena olet paras versio itsestäsi.

Toni Ahva