Pääkirjoitus
MIKSI omalla uskonnollisella vakaumuksellaan saa perustella julkisesti mielipiteitään ja poliittista päätöksentekoa, kertomatta vakaumustaan? Jos poliitikko haluaa tehdä omaan uskonnolliseen vakaumukseen perustuvaa politiikkaa, olisi vakaumus myös syytä tehdä selväksi.
Riisutulle dialogille, jossa rooleille ja konteksteille ei anneta liiaksi valtaa, on paikkansa, julkinen keskustelu ja erityisesti politiikka, ei kuitenkaan voi olla konteksteista vapaa alue. Suomessa uskonto on mielletty yksityiseksi asiaksi. Jokaisella on oikeus uskoa kuten oikeaksi tuntee, tai olla uskomatta. Maallistumisen on arvioitu vähentävän uskonnollisuutta ja uskonnon merkitystä yhteiskunnassa, siitä huolimatta kiinnostus eri uskontoihin tai hengellisyyteen ei ole kadonnut, vaan muuttunut monimuotoisemmaksi ja notkeammaksi. Tämä näkyy myös julkisessa keskustelussa, jonka ulkopuolelle uskonto ei suinkaan ole jäänyt.
Uskontoon liittyvät teemat ovat yhä usein esillä julkisessa keskustelussa sekä politiikassa.
Moni muistaa edelleen homoillan, Muhammed-pilapiirrokset ja Suvivirteen liittyvän keskustelun. Lisäksi tuoreessa muistissa ovat esimerkiksi keskustelu joulujuhlan pitämisestä kirkossa sekä Päivi Räsäsen kirjoitusten tutkinta ja Hakkaraisen kommentit ilmastonmuutoksesta ja Taivaan isästä. Mutta kuinka moni tietää mikä heidän, tai muiden vakaumuksellaan asioita perustelevien, vakaumus itse asiassa on? Mitä esimerkiksi kristillisyys heidän kohdallaan tarkoittaa? Mikä on se uskonnollinen ryhmä tai tulkinta, johon he ovat sitoutuneet? Mihin kontekstiin nämä kommentit asettuvat? Tai miksi kaikki kristityiksi itsensä mieltävät eivät äänestä kristillisdemokraatteja tai muita poliitikkoja, jotka mieltävät itsensä kristityiksi?
”Uskomisessa ei ole mitään hävettävää, kerro siis rohkeasti mihin uskot, ja mihin uskonnolliseen ryhmään kuulut.”
Vakaumuksellaan voi yksityisesti perustella asioita vapaasti. Jos oman uskonnollisen vakaumuksen haluaa kuitenkin tuoda osaksi julkista keskustelua tai politiikkaa, tulisi silloin tuoda myös tämä vakaumus julki. Toisilla on oikeus tietää, mistä vakaumuksesta käsin, heitä koskevia päätöksiä halutaan tehdä. Todellinen keskustelu, arvostus ja kunnioitus voi olla mahdollista, vasta kun kaikki osapuolet voivat tietää mistä on kyse. Uskomisessa ei ole mitään hävettävää, kerro siis rohkeasti mihin uskot, ja mihin uskonnolliseen ryhmään kuulut. Näin ymmärrys voi lisääntyä. Samalla uskonnollisen kentän monimuotoisuus tulee näkyvämmäksi.
Jos omaa vakaumustaan ei halua tehdä selväksi, kannattaa myös siihen pohjautuvat perustelut jättää yksityiselämään, politiikan ulkopuolelle. Jos taas omaa vakaumustaan tai uskonnollista taustaansa ei halua tuoda julki siitä syystä, ettei tosiassa koekaan olevansa niin perillä oman uskonnollisen ryhmänsä opeista, tai ei koe varsinaisesti edustavansa mitään uskonnollista ryhmää tai Raamatun tulkintaa, kannattaa argumentit perustaa johonkin muuhun. Samalla on hyvä muistaa, ettei omaa uskonnollista vakaumustaan voi käyttää perusteluna hölynpölyn puhumiselle, silloin saattaa kaikki uskovat, hengelliset ihmiset sekä oman uskontonsa huonoon valoon.
Jo kristinuskon sisältä löytyy laaja joukko eri tavoin uskovia ja Raamattua tulkitsevia ryhmiä. Pelkkä kristityksi itsensä mieltäminen, ei siis takaa automaattisesti minkäänlaista kattavaa yhteistä poliittista arvopohjaa muiden kristittyjen kanssa. On siis tärkeää kertoa mitä kristillisyys tarkoittaa kunkin poliitikon kohdalla. Jos sitä ei ääneen kerrota, ei sitä ole muiden myöskään mahdollista aukottomasti tietää. Tällöin myöskään dialogille ei synny tasavertaista mahdollisuutta. Mikäli siis haluat liittää uskonnon politiikkaan, kerro minkä uskonnon, suuntauksen ja tulkinnan olet politiikkaan liittämässä. Tarkoitus ei ole hiljentää, vaan tuoda keskusteluun avoimuutta.
Annika Hämäläinen
Kirjoittaja on uskontotieteilijä, etsijä (sekä Etsijän päätoimittaja) ja evankelisluterilaisen kirkon jäsen.
