Kuluneen talven ja kevään aikana on jälleen käyty kiivasta keskustelua uskonnon opetuksesta kouluissa. Väittely sai alkunsa, kun opetusministeri Anders Adlercreutz nosti kissan pöydälle joulukuussa ja ehdotti kaikille yhteisen katsomusaineen opetukseen siirtymistä. Opetus- ja kulttuuriministeriön työryhmä esitti maaliskuussa samaa ja vetosi muun muassa nykyisen järjestelmän yhdenvertaisuusongelmiin sekä kustannussyihin. Keskustelu yhteisestä katsomusaineesta on enemmän kuin tervetullut.
Nykyinen malli, jossa oppilaat on jaettu uskonnon mukaan eri opetusryhmiin, ei tosiaankaan ole yhdenvertainen. Pienillä paikkakunnilla muiden kuin evankelisluterilaisen uskonnon opetus ei monesti toteudu, sillä opetuksen järjestäjä on velvollinen järjestämään oman uskonnon opetusta vain, jos vähintään kolme oppilasta sitä vaatii. Vaikka pienemmän uskontokunnan omalle opetukselle riittäisikin tarpeeksi oppilaita, ei se vielä takaa laadukasta ja yhdenvertaista opetusta. Kaikkien uskontokuntien omalle opetukselle ei löydy riittävästi päteviä opettajia. Pienempien uskontojen opetus on toisinaan myös ulkoistettu koulun ulkopuolelle, jolloin opetussuunnitelman toteutumista on mahdoton valvoa.
Moni yhteistä katsomusainetta vastustava on kuitenkin esittänyt huolensa siitä, miten eri uskontokuntiin kuuluville oppilaille voidaan opettaa uskontoa yhteisesti. Esimerkiksi USKOT-foorumi on puolustanut uskontokuntien omaa opetusta. Foorumin mielestä tarve yhteiselle opetukselle kumpuaa enemmistön tarpeesta. Ymmärrettävänä pelkona on, että kristinusko dominoisi yhteisen aineen sisältöjä. Usein kuitenkin unohtuu, että uskonnon opetus ei ole enää vuosikausiin ollut tunnustuksellista, vaan uskonnon tunnit ovat pikemminkin uskontotiedon tunteja, joissa käsitellään neutraalisti eri uskontoja, niiden historiaa sekä vaikutusta yhteiskuntaan ja kulttuuriin.
Eri uskontojen sekä elämänkatsomustiedon eli ET:n, opetuksen yhdistäminen yhdeksi oppiaineeksi ei silti ole helppo projekti. Yhteistä ainetta suunnitellessa tulee tasapainoitella paitsi eri uskontojen, myös nykyisen ET:n ja uskonnon opetussuunnitelmien välillä. ET:ssä käsitellään paljon omaa identiteettiä, arvoja sekä ei-uskonnollisia maailmankatsomuksia. Selvää on, että uuteen aineeseen ei voi ottaa kaikkia uskonnon ja ET:n sisältöjä – jostain on karsittava. Sisältö ratkaisee, tuntevatko kaikki uskontoryhmät, uskonnottomat, ateistit sekä oppilaat ja vanhemmat vakaumukseen katsomatta uuden aineen omakseen.
Nyt jos koskaan olisi kuitenkin tärkeä pyrkiä lisäämään eri uskontojen välistä dialogia ja keskinäistä ymmärrystä toisten pyhästä. Elämme aikaa, jona vastakkainasettelu, ääriajattelu ja vihapuhe ovat jälleen nostaneet päätään. Sosiaalisessa mediassa eri uskontokunnista lietsotaan valheellisia stereotypioita, Lähi-idän sodissa uskonnot näyttelevät merkittävää roolia ja Suomessakin laitaoikeisto käyttää erityisesti islamia poliittisena lyömäaseena.
Tuntuu erikoiselta, ettei 2020-luvun Suomessa voisi opettaa uskontoja ja maailmankatsomuksia kaikille yhteisesti. Ei yhteiskuntaopin tunneillakaan jaeta oikeistolaisia ja vasemmistolaisia eri luokkiin. Koulun tehtävä on tuoda eri taustoista tulevia oppilaita yhteen ja luoda turvallinen tila, jossa uskonnoista, katsomuksista, arvoista ja niiden vaikutuksesta kulttuuriin ja yhteiskuntaan voisi keskustella yhdessä toisia kunnioittaen. Uskontodialogin lisääminen on yksi tärkeimmistä keinoista yhteiskunnallisen polarisaation hillitsemiseksi. Koulun tulee olla paikka tälle dialogille ja siksi yhteinen katsomusaine on nyt enemmän kuin tarpeellinen. Miksei suoraan nimettäisi ainetta uskontodialogiksi?
Teksti: Hanna-Tuulia Haavisto Kuvat: Elena & Olivia Ceballos, Pixabay
Olemmeko tulkinneet syntiinlankeemuskertomusta aina väärin? Voisiko kertomuksen misogynistisen katkuista tulkintahistoriaa laventaa toisenlaisiin, lempeämpiin tapoihin ymmärtää kertomus?
Länsimaisessa taiteessa syntiinlankeemus on tuttu kuva-aihe. Enkeli karkottaa ihmiset Eedenistä ja jää vartioimaan porttia. Kuva: Pixabay
Mikä syntiinlankeemuskertomus?
Aatami ja Eeva, käärme ja omena. Syntiinlankeemuskertomus (1. Moos. 3:1–9) on monille tuttu jo populaarikulttuurin kuvastosta. (Voit lukea sen suoraan tästä https://www.raamattu.fi/raamattu/UT2020/GEN.3.) Esimerkiksi omena on helppo tapa viitata kertomukseen, koska se tunnistetaan, vaikka kiellettyä hedelmää ei ole edes nimetty alkuperäiskertomuksessa. Puusta ja sen hedelmistä puhutaan Raamatussa laveasti, eikä lajiketta täsmennetä.
Raamatussa kuvataan, kuinka Jumala luo maailman, jossa kaikki on hyvää, mutta sitten käärme houkuttelee ihmisen syömään Hyvän ja pahan tiedon puusta (1. Moos. 2:17), josta Jumala on kieltänyt syömästä. Vain naisen kuvataan puhuvan käärmeen kanssa, mutta miehen kerrotaan olevan naisen seurassa jo silloin, kun tämä syö puusta, ja mies syö hänen kanssaan.
Kertomusta on tulkittu monilla tavoilla, kuten selittämään perisyntiä, sukupuolten työnjakoa tai ihmismielen uteliaisuutta ihmisen perusominaisuutena. Mistä kertomuksessa on oikein kyse eksegeettisestä näkökulmasta? Voisiko Eevan ja Aadamin hahmot typistää johonkin muuhunkin kertomuksen sisäiseen rooliin kuin syyllisiksi, kapinallisiksi tai hylätyiksi?
Syntiinlankeemuskertomuksen tulkintahistoria on täynnä misogynistisia tulkintoja, joissa nainen asetetaan miestä suurempaan vastuuseen tapahtumasta, joskus jopa ainoaksi syylliseksi. Siksi kertomusta tulkittaessa on oltava erityisen varovainen sen suhteen, ettei tulisi vahvistaneeksi naisia sortavaa tai alentavaa kielenkäyttöä. Viittaan kertomukseen syntiinlankeemuskertomuksena, koska se on vakiintunut ja tuttu termi. Neutraalimpi, mutta auttamattoman pitkä nimitys olisi esimerkiksi hyvän ja pahan tiedon puu -kertomus. Alkukertomuksen tapahtumapaikaksi kertomus kuvailee täydellisen, harmonisen paikan, joka on puutarha nimeltä Eeden. Hepreankielinen nimi viittaa onneen ja riemuun (Liljeqvist 2009, 375).
Ihminen ja Elämä
Eksegetiikka tarkoittaa tieteellistä raamatuntutkimusta. Eksegeettinen tutkimus voi tutkia esimerkiksi kertomusten taustoja, henkilöhahmojen roolia, käsikirjoitusten eroavaisuuksia ja kertomuksen teemoja ja retorisia keinoja. Hyödynnän esseessäni kahta teosta, jotka edustavat eksegeettistä tutkimusta. Theresa Sandersin teos “Approaching Eden: Adam and Eve in Popular Culture” (2009) ja Gary A. Andersonin teos “The Genesis of Perfection: Adam and Eve in Jewish and Christian Imagination” (2001) käsittelevät kertomuksen taustaa, Eevan ja Aadamin henkilöhahmoja, roolia uskonnollisessa perinteessä sekä populaarikulttuurissa.
Eksegeettinen tutkimus ei ole uskonnollista eikä tutkijalla tarvitse olla uskonnollista vakaumusta – toisaalta vakaumus ei ole myöskään este tutkimukselle, kun tutkija sitoutuu tieteen tekemisen periaatteisiin ja tarkastelee tekstiä sen omassa kontekstissa, kirjallisena lähdeaineistona. Syntiinlankeemuskertomus on juutalaiseen ja kristilliseen uskomusperinteeseen liittyvä alkukertomus, jonka sisäistä maailmaa, merkitystä lukijoilleen, kontekstia, symboliikkaa ja henkilöhahmoja voidaan tutkia ja analysoida. Kun tässä esseessä viittaan Eevaan ja Aadamiin, viittaan juuri kertomuksen henkilöhahmoihin, joita lukija voi tulkita ja tarkastella.
Voi olla, että myyttisen alkukertomuksen muotoutuessa kuulijat tulkitsivat itsekin Eevaa ja Aadamia ihmiskuntaa symboloivina hahmoina historiallisten henkilöiden sijaan. Aadamin nimi tarkoittaa “ihmistä” ja Eevan “elämää” (1. Moos. 3:19–20 Kirkkoraamattu 1992). Kun ihmiset kuulivat kertomuksen maailman synnystä, eläimistä, ensimmäisistä ihmisistä, Jumalasta ja hyvän ja pahan tiedon puusta, he eivät ole välttämättä pitäneet sitä historiallisena vaan symbolisena kuvauksena siitä, miten Ihminen ja Elämä syntyivät. Menneisyyden ihmisten maailmankuvaan ei voi kurkistaa, ja siksi siitä on turha tehdä yksinkertaistuksia.
Kertomuksessa nimet Eeva ja Aadam mainitaan ensimmäistä kertaa vasta syntiinlankeemuskertomuksen jälkeen, Eedenistä karkotuksen yhteydessä. Nimiin ei sisälly kirousta vaan ne korostavat ensimmäisen miehen ja naisen eli symbolisten esi-isien arvovaltaa ja tuleville sukupolville annettua perintöä. Voi helposti huomata, että Aadamin nimi asettaa mieheyden ihmisyyden lähtökohdaksi. Toisaalta Eevan nimen voi ajatella korostavan naisten kykyä luoda elämää. Nimet kertovat aikansa ihmiskuvasta, kulttuurista ja ajatuksesta miehen ja naisen rooleista esimerkiksi perheessä. Joka tapauksessa nimien positiivinen merkitys korostaa, ettei kertomuksen siirtyminen Eedenistä maailmaan ollut välttämättä tuskallinen ja onneton käänne alkuperäisille kuulijoille.
Kertomuksessa on heteronormatiivinen kuvaus naisesta ja miehestä Jumalan toisilleen tarkoittamana ydinyksikkönä. Tämä on toiminut muistutuksena siitä, että ihmisen kuuluu patriarkaalisessa kulttuurissa perustaa perhe ja saada paljon jälkeläisiä. Anderson nostaa esiin, kuinka kertomuksen aikajana vaihtuu jakeessa 2:24: “Siksi mies jättää isänsä ja äitinsä ja liittyy vaimoonsa, niin että he tulevat yhdeksi lihaksi” (KR92). Luomiskertomuksen aikajanassa ei ole vielä avioliittoa, sukuverkostoa tai järjestynyttä yhteiskuntaa, mutta kerronnassa niihin voidaan viitata. (Anderson 2001, 43.)
Paimentolaiskulttuurissa ja myöhemmin pakkosiirtolaisuuden ja hajaannuksen aikoina oli tärkeää, että kansalla oli vahva identiteetti ja uusia sukupolvia syntyi ja liitettiin uskoon. Tämä on hyvä pitää mielessä lukiessa kaikkia Vanhan testamentin kertomuksia, jotka on kirjoitettu muistiin usein pitkän suullisen perimätiedon jälkeen palvelemaan oman aikansa arvoja ja uskonnollista sanomaa.
Kuka on syyllinen?
Kenen syy syntiinlankeemus oli? Kertomuksen näkökulmasta Eeva ja Aadam ovat kumpikin syyllisiä. Kumpikin päättää uhmata kieltoa ja syödä puusta, josta Jumala on kieltänyt syödä. Aadam vetoaa naisen johdatteluun, nainen käärmeen. Kumpikin yrittää siis vierittää syyn pois omilta harteiltaan, kun Jumala kysyy ihmisiltä tapahtuneesta. Tulkintahistoriassa naista on toisinaan syyllistetty enemmän syntiinlankeemuksesta, mutta tällöin ohitetaan kertomuksen oma korostus: Eevaa ei aseteta syntiinlankeemuskertomuksessa kertaakaan kyseenalaistetuksi siinä suhteessa, onko hän tarpeellinen Aadamille tai Aadam hänelle. Kertomuksessa Eeva ja Aadam eivät lähde omiin suuntiinsa, vaan pysyvät yhdessä.
Kertomuksen edetessä lukija voi myös pohtia, onko hyvän ja pahan tiedon puusta syöminen pelkästään kertomus perisynnistä, vai myös siitä, että ihminen ei voi jäädä paratiisinomaiseen tilaan. Käärmeen hahmo on erikoinen, sillä se on yksi eläimistä, mutta erottuu selvästi joukosta. Kertomusta voi tulkita monella eri tavalla. Kielletyn hedelmän syöminen voidaan tulkita perisynniksi, joka ikään kuin saastuttaa ihmisen niin, että hän ei ole enää tarpeeksi puhdas jäämään Eedenin täydellisiin oloihin. Toisaalta kertomuksen voi nähdä myös kuvaavan ihmiselle kuuluvaa muutosta lapsen viattomasta maailmasta aikuisen kypsään ja todenmukaiseen ajatteluun, jossa pystytään punnitsemaan hyvää ja pahaa. Kristillisessä perinteessä käärme tulkitaan Saatanaksi, joka haluaa erottaa ihmiset lopullisesti yhteydestä Jumalaan.
Ehkä kertomuksella on haluttu myös aikoinaan näyttää, että ihmisen osana on kokea raskaita asioita, tukeutua toisiin ja elää osin epätäydellisessä maailmassa. Juutalaisessa perinteessä tärkeintä on se, että ihmisen ei kuulu olla yksin, Jumala loi maailman hyväksi ja hallitsee sitä suvereenisti, ja ihmiselämään kuuluu myös vaikeuksia ja kärsimystä. Ihminen ei elä sellaisessa ideaalimaailmassa, jossa yhteys Jumalaan olisi täydellinen, mutta myös tästä maailmasta ihminen voi kurottaa Jumalan puoleen. Oliko Eedenin puutarhaa edes tarkoitettu ikuiseksi? Niin tai näin, katse suuntautuu tulevaisuuteen.
Ranskalaistaiteilija Suzanne Valadonin maalaus Adam et Eve vuodelta 1909. Kuva: Wikipedia
Syntiinlankeemusta seuraava rangaistus
Kertomuksessa Aadam kuulee kiellon syödä Hyvän ja pahan tiedon puusta suoraan Jumalalta. Anderson huomauttaa, että kertomuksen järjestyksen mukaan tämä tapahtuu ennen Eevan luomista, jolloin lukijalle jää epäselväksi, onko nainen kuullut kiellon Jumalalta myöhemmin vai Aadamin välittämänä. Kun Eeva puhuu käärmeen kanssa, hän viittaa kuulemaansa kieltoon (1. Moos. 3:2–3). (Anderson 2001, 77.) Kerronta osoittaa, että sekä Eeva että Aadam ovat muistaneet kiellon, mutta eivät noudattaneet sitä. Karkotus Eedenistä ei kuitenkaan välttämättä ole Aadamin ja Eevan rangaistus siitä, että he söivät käärmeen tarjoaman hedelmän.
Andersonin mukaan yksi tapa nähdä syntiinlankeemuskertomuksen rakenne on jakaa se syntiinlankeemukseen, alastomuuteen, karkotukseen ja “rangaistuksiin”. Syntiinlankeemus on hyvän ja pahan tiedon puusta syöminen, mikä rikkoo Jumalan käskyä. Alastomuus on tila, jonka Eeva ja Aadam saavat heti syötyään puusta. Alastomuus ei viittaa välttämättä vain uuteen tietoisuuteen ja häpeään, vaan myös jonkinlaisen taivaallisen muodon menettämiseen. Eedenin täydellisessä maailmassa myös ihmisen olemus on taivaallinen ja enkelimäinen, mutta syntiinlankeemuksen seurauksena hän saa ihmisen ihon. Andersonin mukaan tämä on ainoa rangaistus, joka syntiinlankeemuksesta seuraa. (Anderson 2001, 128–129.) Kristillinen tulkinta on se, että ihmisestä tulee vasta syntiinlankeemuksen myötä kuolevainen. (Sanders 2009, 97.)
Eeva ja Aadam karkotetaan Eedenin puutarhasta, eivätkä he enää saa tai voi elää siellä. Karkotusta seuraavat rangaistukset. Aadamin ja Eevan rangaistukset ovat pikemminkin katumuksentekoa ja tasapainon palauttamista jumalasuhteeseen kuin hirvittävä rangaistus. (Anderson 2001, 140). Koolla ovat Jumala, Eeva, Aadam ja käärme. Ihmiset saavat hyvin erilaiset nuhteet kuin käärme: juutalaisessa ja kristillisessä tulkintaperinteessä tärkein ero on se, että ihmisillä on edelleen mahdollisuus katumukseen ja armoon, mutta käärme kirotaan ilman armoa. Kuten Anderson toteaa, käärmeen osa on kiusallinen, sillä siltä Jumala ei edes kysy syitä tapahtuneelle, toisin kuin Eevalta ja Aadamilta. (Anderson 2001, 137–138.) Käärmeen tuomio on vihanpito naisen kanssa ja matelu vatsallaan maan pölyä syöden.
Aadamin “rangaistus” on raskas työ maanviljelyssä ja Eevan “rangaistus” synnytyksiin liittyvä vaiva tai huoli. Hepreankielisen sanan voidaan tulkita tarkoittavan joko kipua tai huolehtimista. Joissakin kristillisissä tulkinnoissa Eevan rangaistuksen on nähty viittaavan kuukautisiin. Tämä kertoo kuitenkin enemmän myöhemmistä puhtaussäädöksistä ja populaarikulttuurin tulkinnoista kuin alkutekstistä, joka viittaa selvästi synnyttämiseen. (Sanders 2009, 113.) Sanders tuo esiin, että myöskään kiroukseen viittaavaa sanaa ei käytetä suoraan ihmisistä. Jumala kiroaa vain käärmeen ja maan, jota Aadam viljelee. (Sanders 2009, 92.) Karkotus ja rangaistukset eivät kuvaa Jumalan hylkäävän Eevaa ja Aadamia, vaikka karkotus Eedenin puutarhasta kuulostaa ensin synkältä ja ankaralta käänteeltä kertomuksessa.
Tottelemattomat Aadam ja Eeva: kristillinen tulkintahistoria
Ensimmäisiä ihmisiä ja heidän kertomustaan tulkitaan jo Uudessa testamentissa, kun kertomusta käsitellään esimerkiksi ensimmäisiin seurakuntiin lähetetyissä kirjeissä. Uudessa testamentissa Aadam asetetaan peilikuvaksi Kristukselle, “uudelle Aadamille”. Kristinuskon mukaan Jeesuksen kuolema ja ylösnousemus korjaa ihmiskunnan ja Jumalan suhteen, joka rikkoutui syntiinlankeemuksen myötä. Vanha Aadam lankesi syntiin ja uusi Aadam on tie pelastukseen.
Roomalaiskirjeessä kirjoitetaan: “Kuolema kuitenkin hallitsi Aadamista Moosekseen asti kaikkia, myös niitä, jotka eivät Aadamin tavoin syyllistyneet rikkomukseen. Aadam oli esikuva siitä, joka oli tuleva” (Room. 5:14 KR92). Ensimmäisessä korinttilaiskirjeessä puolestaan todetaan, että “niin kuin kaikki ihmiset Aadamista osallisina kuolevat, niin myös kaikki Kristuksesta osallisina tehdään eläviksi” (1. Kor. 15:22 KR92).
Toisessa korinttilaiskirjeessä Paavali keskittyy Eevan rooliin: “Pelkään kuitenkin, että niin kuin käärme kavalasti petti Eevan, teidän mielenne turmeltuu ettekä te enää ole vilpittömiä ja puhtaita suhteessanne Kristukseen (2. Kor. 11:3 KR92). Sanders ja Anderson nostavat esiin, että Eevallakin on vastinpari kristillisessä tulkintahistoriassa: Maria, Jeesuksen äiti. Siellä Eevaan liitetään huonoja piirteitä, kuten synti, tyhmyys ja harkitsemattomuus, ja Mariaan hyviä, kuten viisaus, hyveellisyys ja nöyryys (Sanders 2009, 118–119 ja Anderson 2001, 84.)
Roomalaiskirje ja korinttilaiskirjeet ovat osa sitä seitsemän kirjeen kokoelmaa, jota pidetään Paavalin itsensä kirjoittamana. Loput Raamatusta löytyvät Paavalin nimissä kirjoitetut kirjeet eivät ole Paavalin omia, vaan Paavalia seuranneiden koulukuntien kirjoittamia. Tähän kokoelmaan kuuluvassa 1. kirjeessä Timoteukselle syyllisyys lasketaan yksinomaan Eevan harteille, ja naisen nähdään pelastuvan äitiyden ja lasten synnyttämisen kautta. Kirjeen aikaan asenne naisten julistustyöhön on tiukentunut ja naisen paikan nähdään ainakin tässä koulukunnassa olevan kodin piirissä. Ankarat asenteet heijastuvat myös Eevaan: “eikä petetyksi joutunut Aadam, vaan nainen antoi pettää itsensä ja rikkoi käskyn” (1. Tim. 2:14 KR92).
Kristillisessä tulkinnassa Aadam ja Eeva ovat toisaalta syylliset syntiinlankeemukseen, mutta toisaalta myös ensimmäiset ihmiset, joille on julistettu evankeliumi Jeesuksesta. Jumalan kirous käärmeelle tulkitaan lupaukseksi Jeesuksesta ja hänen voitostaan kaiken pahan yli: “minä panen vihan sinun ja naisen välille ja sinun sukusi ja hänen sukunsa välille: ihminen on iskevä sinun pääsi murskaksi, ja sinä olet iskevä häntä kantapäähän” (1. Moos. 3:15 KR92).
Kohti sovintoa
Alkukirkossa Aadam ja Eeva olivat henkilöhahmoja, jotka tunnettiin ja joihin viitattiin. Kun kristinusko kehittyi omaksi uskonnokseen, heidän kertomuksensa säilyi opetuskertomuksena synnistä ja Jumalan ja ihmisen suhteesta. Luomiskertomus ja syntiinlankeemuskertomus ovat Raamatun ensimmäiset alkukertomukset, ja niitä kuvattiin länsimaisessa taiteessa ja kirkkotaiteessa uudelleen ja uudelleen. Tulkinnoissa korostui ensimmäisten ihmisten virheellisyys, heikkous, tottelemattomuus ja karkotus täydellisestä kodista, jonka sääntöjä ei osattu noudattaa.
Taiteessa ja teologiassa se, miten kertomus jatkuu, sivuutettiin toissijaisena. Lukemalla eteenpäin törmätään kuitenkin siihen, että Aadam ja Eeva elävät elämäänsä eteenpäin, kiittävät Jumalaa ja uhraavat hänelle. Kertomus siis viestittää lukijoille, että karkotuksesta huolimatta ihminen haluaa olla yhteydessä Jumalaan, ja Jumala siunaa ihmistä. Kertomuksen juutalaisessa kontekstissa lasten saaminen nähtiin aina siunauksena, jonka Jumala ihmisille antoi.
Tulkinta ihmisen ja Jumalan täydellisestä erosta ei syntiinlankeemuskertomuksen valossa ole itsestään selvä. Suhde on muuttunut ja särkynyt verrattuna Eedenin onneen, mutta Jumala ei näyttäydy selkäänsä kääntäneenä kuninkaana, vaan auttajana, jota ihmiset katsovat kuin verhon takaa. Tämän takia voi tulkita, että aikoinaan kertomus ei ollut kuulijoille kuvaus vain ihmisten pahuudesta. Syntiinlankeemuskertomus selittää, miksi maailmassa on kärsimystä ja pahaa, ja miksi siitä huolimatta ihminen saa pyytää Jumalan varjelusta ja luottaa siihen, että Jumala on lähellä ihmistä, joka opettelee elämää ja tekee välillä myös virheitä.
Lempeä katse symbolisiin esivanhempiin
Voisiko symbolisia ensimmäisiä ihmisiä eli myös omaa ihmisyyttämme katsoa arvostavammin ja lempeämmin? Kertomuksessa ihminen ei kuitenkaan joudu täydelliseen eroon Jumalasta vaan kertomus korostaa ennen kaikkea kaikkien ihmisten inhimillisyyttä ja sitä, että ihminen tarvitsee Jumalaa. Voisiko kertomus olla kuvaus myös ihmisten sinnikkyydestä ja rakkaudesta synkkyyden ja tuomion sijaan? Voisiko symboliset mystisen alkuajan ihmiset nähdä omassa kertomuksessaan sankareina, jotka muuttuvat matkalla ja toimivat esimerkkinä muille?
Nykyään syntiinlankeemuskertomus voi olla ihmiselle osa yhteistä myyttiperinnettä, populaarikulttuuria ja länsimaalaista kuvastoa. Alkukertomusta ei tarvitse nähdä uskonnollisesti merkittävänä, eikä se kerro kaikille Jumalasta. Ensimmäisille yhteisöilleen se on kuitenkin kertonut Jumalan ja ihmisen suhteesta. Kun kertomusta tarkastellaan tässä valossa, huomataan, että kertomus viestittää armosta tuomion sijaan: Jumala edelleen siunaa ihmisiä, puhuu heidän kanssaan ja on lähellä heitä.
Nykyään monille kristityille luomiskertomus ja evoluutioteoria ovat luonteva yhdistelmä omaa maailmankuvaa, eivätkä ristiriidassa keskenään. Tätä taustaa vasten pohdinkin, että Eeva ja Aadam eivät ole vain varoittava esimerkki. He näyttävät, millainen ihminen on kauan sitten ollut – ja on edelleen. Kertomuksessa ihminen kaipaa Jumalan yhteyteen myös sen jälkeen, kun kaikki näyttää menevän pieleen. Ihminen on Jumalan luoma ja tätä mikään ei voi muuttaa. Tämä on yksi kertomuksen keskeisimmistä teemoista. Muutos on mahdollinen. Eedenin puutarha suljettiin ehkä ihmiseltä, mutta Jumala ei jätä ihmistä yksin.
Mihin lempeä katse kantaa?
Maanpäällinen elämä kuvataan niukkana ja raskaana, mutta elämää ei kuvata vain siedettäväksi vaan myös kauniiksi. Ihmisten välisellä solidaarisuudella, empatialla ja sitkeydellä on ollut valtava voima menneiden sukupolvien elämässä, mitä Eevan ja Aadamin päätös olla yhdessä myös heijastelee. Jos näiden symbolisten ensimmäisten ihmisten elämän näkee kärsimyksenä ja virheiden sarjana, saattaa asenne ihmisyyttä ja ihmiselämää kohtaan muutenkin olla kyyninen, ja ihmisten virheet näyttäytyvät suurempina kuin ne ovatkaan. Jos taas symboliset ensimmäiset ihmiset kohtaa lempeällä katseella, katsoo varmasti ihmisiä ympärillään ja itseäänkin armollisemmin. Eevan ja Aadamin voi nähdä sitkeinä ja urheina ihmisinä, jotka ovat myös muuttuneet, olleet uskollisia ja jaksaneet jatkaa, ja jotka virheineenkin vain muistuttavat meitä.
Aina voi aloittaa alusta, ja maailma on aika ihmeellinen paikka.
Lähdekirjallisuus:
Liljeqvist, Matti (2009). Vanhan testamentin heprean ja aramean sanakirja. Helsinki: Otava.
Anderson, Gary A. (2001). The Genesis of Perfection: Adam and Eve in Jewish and Christian Imagination. Louisville, Ky. : Westminster John Knox Press.
Sanders, Theresa (2009). Approaching Eden: Adam and Eve in Popular Culture. Lanham, MD: Rowman & Littlefield Publishers.
Raamattu (1992). Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kirkolliskokouksen vuonna 1992 käyttöön ottama suomennos. Helsinki: Suomen Pipliaseura.
Tekoälychatbotit jäljittelevät sujuvasti empaattista kuuntelijaa ja vakuuttavaa joka alan asiantuntijaa. Botit saattavat kuitenkin esittää keksittyjä faktoja ja vahvistaa käyttäjän vinoumia tai jopa harhoja. Viestinnän dosentti Salla-Maaria Laaksosen mukaan eettisille kysymyksille tekoälytuotteiden seurannaisvaikutuksista ei juuri ole ollut tilaa.
Generatiiviseen tekoälyyn pohjautuvista keskusteluboteista, kuten ChatGPT:stä ja Google Geministä, on muutamassa vuodessa tullut laajasti käytettyjä arkisia työkaluja ja viihdyttäjiä. Niitä käytetään tiedonhakuun ja tekstinmuokkaamiseen, mutta myös omien kuulumisten läpikäymiseen ja esimerkiksi ihmissuhdeongelmien ratkomiseen.
Tekoälychatbot saattaa tuntua kaikkitietävältä, objektiiviselta taholta, joka ei tuomitse ja osaa antaa laajempaa kontekstia omille kokemuksille ja näkemyksille. Jollekin se voi myös olla ainoa taho, jonka kanssa jutella.
Viestinnän dosentti Salla-Maaria Laaksonen huomauttaa tekoäly-yhtiöiden olevan suuryrityksiä, joita ohjaa pohjimmiltaan liiketoiminnallinen logiikka. Chatbotit on esimerkiksi suunniteltu niin, että käyttäjän tekee mieli jatkaa keskustelua.
“Halutaan, että ihminen jäisi siihen keskusteluun ja olisi siinä mahdollisimman pitkään tuottamassa heille dataa niin kaupallisessa mielessä kuin mallin kehittämismielessäkin”, Laaksonen sanoo.
Laaksonen tutkii teknologiaa, viestintää ja organisaatioita Helsingin yliopistolla. Hän on tutkimuksessaan käsitellyt muun muassa ihmisten vuorovaikutusta keskustelevien tekoälybottien kanssa sekä digijättien ja -alustojen valtaa ja vastuuta.
Laaksonen näkee yritysten liiketoimintalogiikan myös yhtenä syynä sille, miksi tekoälybotit viestivät ihmismäisesti.
“On aika selvää, että se on myös ihan tietoinen suunnitteluratkaisu esimerkiksi OpenAI:lta, että ChatGPT viestii ihmismäisesti. Se on heille hyödyllistä ja tekee siitä todennäköisesti koukuttavampaa ja miellyttävämpää käyttäjille.”
Laaksonen muistuttaa, että ihmisellä on ylipäätään luontainen taipumus inhimillistää elottomia ja abstraktejakin asioita. Ei olekaan ihme, että näin käy myös taitavasti ihmismäistä viestintää jäljittelevän tekoälymallin kohdalla.
“Ne ovat hyviä järjestelmiä luomaan miellyttävän sosiaalisen tilanteen. Me myös ihmisinä tavallaan heittäydymme siihen helposti mukaan. Todella moni haluaa esimerkiksi kiittää ChatGPT:tä keskustelun lopuksi, koska näin me ihmisinä vuorovaikutamme”, Laaksonen sanoo.
(Juttu jatkuu kuvan jälkeen.)
Kuva: Pexels
Tekoälybotti ei erota faktoja fiktiosta
Laajoihin kielimalleihin perustuvat keskustelubotit tuottavat tekstiä, kuvaa ja muuta sisältöä käyttäjän antamien kehotteiden pohjalta todennäköisyyksiin perustuvan tilastollisen laskennan avulla. Rajusti yksinkertaistaen voisi sanoa, että tekstiä tuottaessaan kielimalli arvaa seuraavan sanan sen perusteella, mitkä sanat sille syötetyn massiivisen koulutusdatan perusteella todennäköisimmin esiintyvät peräkkäin tietyssä kontekstissa.
Laajoihin kielimalleihin perustuvat botit myös ikään kuin peilaavat käyttäjää ja vastaavat samassa rekisterissä kuin käyttäjän niille antama syöte. Kielimallin algoritmi reagoi herkästi pieneenkin sanavalintaan ja mukauttaa vastauksiaan sen mukaan.
Laaksosen mukaan generatiivisen tekoälyn kyky toimia tietyssä rekisterissä johtaa myös siihen, että se esiintyy uskottavasti minkä tahansa alan asiantuntijana, vaikka on yleisessä tiedossa, etteivät faktat ole kielimallien vahvuus. Kielimallit pystyvät tuottamaan sujuvaa ja uskottavan kuuloista tekstiä, jossa kuitenkin faktat ja niiden lähteet voivat olla täysin tuulesta temmattuja.
“Kielimallit käyttäytyvät keskustelutilanteessa kielellisesti samalla tavalla kuin asiantuntijat, ja tämä ikään kuin huijaa meidät uskomaan, että ne oikeasti tietävät, mitä ovat tekemässä ja sanomassa”, Laaksonen selittää.
Koska kielimallin generoima sisältö perustuu käytännössä todennäköisyyslaskentaan, malli ei pysty hakemaan suoraa todenmukaista lähdettä esittämilleen väitteille, eikä myöskään tunnista, ovatko sen esittämät tiedot faktoja vai keksittyjä.
Botteja on lisäksi koulittu vastaamaan käyttäjän kehotteisiin tietyllä tavalla. Esimerkiksi ChatGPT on erikseen koulutettu kohteliaaksi ja yhteistyöhaluiseksi. Siksi se osaa kiittää käyttäjää esitetystä kysymyksestä, välttelee ristiriitojen tai konfliktien luomista ja osaa ilmaista jopa empatiaa käyttäjää kohtaan sanomalla “Ymmärrän” ja “Tuo on varmasti hankalaa”. Bottia pitää osata erikseen kehottaa olemaan käyttämättä pehmentävää kieltä, jos haluaa siltä suoria vastauksia tai kriittisiä kommentteja.
Miellyttäväksi ja yhteistyöhaluiseksi koulutettu kielimalli saattaa mukailla ja miellyttää käyttäjäänsä mielistelyyn saakka, jolloin se asettaa samanmielisyyden faktojen edelle ja päätyy herkästi vahvistamaan käyttäjän vinoumia ja näkemyksiä. Näin syntyy chatbot, joka osaa vastata, mitä käyttäjä haluaa kuulla ja vieläpä vakuuttavan kuuloisesti.
(Juttu jatkuu kuvan jälkeen.)
Viestinnän dosentti Salla-Maaria Laaksonen ei halua sanoa yksittäisen käyttäjän puolesta, etteikö tekoälybotin kanssa jutteleminen voisi olla myös hyödyllistä. Hän kehottaa kuitenkin pohtimaan generatiivisen tekoälyn käyttöä myös kognitiivisen pystyvyyden kannalta. “Aina kun käytämme näitä teknologioita, saamme jotain, mutta samalla myös luovumme jostain. Sekin on esimerkiksi jonkinlainen elämänhallintataito, että osaa miettiä seuraavan viikon ruokalistan sen sijaan, että kysyy ChatGPT:ltä.” Kuva: Laaksosen kotialbumi
Eettiset kysymykset ovat jääneet talouspuheen varjoon
Julkisuuteen on viime aikoina noussut myös ääriesimerkkejä tekoälyn kanssa juttelemisen mahdollisista varjopuolista. Tekoälychatbottien on todettu voivan esimerkiksi vahvistaa psykoosialttiin käyttäjän harhoja, ja onkin alettu puhua tekoälypsykooseista. Keskustelevia tekoälybotteja on myös pidetty syypäinä surmiin ja itsemurhiin, joihin bottien on katsottu rohkaisseen valmiiksi herkässä psyykkisessä tilassa olevia käyttäjiä.
“Humaanit ja eettiset kysymykset, kuten kuinka rakentaa järjestelmiä, jotka esimerkiksi eivät aja käyttäjiä itsemurhaan, eivät tällä hetkellä ole oikein olleet tapetilla. Se on todella surullista”, Laaksonen toteaa.
Laaksosen mukaan yritysten ei ole tarvinnut juuri kantaa vastuuta tekoälyteknologioiden mahdollisista vaikutuksista tuotteiden kehitysvaiheessa. Avainsanoina ovat eettisten näkökantojen sijaan olleet talous, innovaatiot ja teknologinen edistys. Yrityksille tämä on sopinut hyvin, sillä se on taannut niille resursseja tuotteiden kehitystyöhön.
Laaksonen näkee tekoäly-yritysten kohdalla tapahtuvan tällä hetkellä samaa, mitä someyritysten kohdalla: eettiset näkökulmat ja vastuunotto ovat nousseet esiin ensisijaisesti vasta julkisen paineen myötä. Sen sijaan, että järjestelmien kehitysvaiheessa olisi mietitty mahdollisia seurannaisvaikutuksia, on niihin reagoitu vasta julkisten skandaalien myötä.
“Nyt alkaa olla aika paljon näyttöä siitä, että ne on suunniteltu tavalla, joka ei ole käyttäjille hyväksi. Tämä ihan sama toistuu tällä hetkellä tekoälybottien ja -mallien kohdalla.”
Viime vuosina monet suuret digijätit OpenAI:sta Metaan ja Microsoftiin ovat hajauttaneet eettistä vastuuta organisaatiotasolla, ja hajottaneet tai uudelleenjärjestäneet eettisyyteen keskittyviä tiimejä. Ennakkotapauksia tekoälysovellusten seurauksista ja yhtiöiden vastuusta rakennetaan paraikaa.
Yli satavuotias ylioppilaslehti Etsijä käynnistää kirjoittajakoulun, joka kokoontuu kevään 2026 aikana neljä kertaa. Kirjoittajakoulu on suunnattu sinulle, joka haluat kehittyä kirjoittajana ja olet kiinnostunut yhteiskunnallisista, filosofisista ja maailmankatsomuksellisista kysymyksistä.
Etsijän kirjoittajakoulun vetäjänä toimii Etsijän päätoimittaja Iida Ylinen, joka on kokenut kirjoittaja ja toimittaja.
Etsijän kirjoittajakoulu kokoontuu Kruununhaassa. Osallistua voi myös etäyhteyksin. Tapaamisten ideana on luoda opintopiirimäinen, sparraileva ja pohdiskeleva keskusteluareena kirjoittamisen teemojen parissa. Tapaamisissa ideoimme ja toteutamme juttuja Etsijän toukokuun 2026 numeroa silmällä pitäen sekä toteutamme pieniä kirjoitustehtäviä alan oppaita hyödyntäen. Kiinnostuneet voivat osallistua myös Etsijän podcastin konseptointiin ja Etsijän verkkosivujen kehittämiseen.
Kevään kokoontumiskerrat torstaisin klo 16.15–17.15 Kruununhaassa Oikokadulla:
26.3. / 9.4. / 23.4. ja 7.5.
Jos kiinnostuit, hae kirjoittajakouluun viimeistään 11.3. Kerro muutamalla lauseella kuka olet, mitä opiskelet ja miksi haluat mukaan kirjoittajakouluun. Liitä hakemukseesi 2–3 tekstinäytettä, jotka voivat olla mediassa julkaistuja tekstejä, opintoihin liittyviä esseitä, blogikirjoituksia, Substack-tekstejä tms. Lähetä ne osoitteeseen: iida.ylinen AT sky-fks.fi
Etsijä on vuonna 1908 perustettu ylioppilaslehti, jossa painottuvat yhteiskunnalliset, filosofiset, hengelliset ja elämänkatsomukselliset aiheet. Etsijä ilmestyy kaksi kertaa vuodessa verkossa. Etsijän kustantaja on Suomen Kristillinen Ylioppilasliitto. Etsijä on Kulttuuri-, mielipide-, ja tiedelehtien liitto Kultti ry:n jäsen. Etsijä noudattaa Julkisen sanan neuvoston Journalistin ohjeita. Etsijä on vakaumuksellisesti ja poliittisesti sitoutumaton.
Etsijän uudeksi päätoimittajaksi on valittu valtiotieteiden maisteri ja medianomi, toimittaja Iida Ylinen. Hän aloitti tehtävässä lokakuussa 2025.
Iida on kokenut ja näkemyksellinen toimittaja, joka työskentelee vapaana toimittajana ja kuvaajana erityisesti aikakauslehdille. Ennen freelanceuraansa hän työskenteli pitkään Ylellä ja MTV:llä.
”Etsijä on minulle jännittävä uusi löytö. Luotsaan Etsijää eteenpäin tavoilla, jotka edistävät sitä, että mahdollisimman moni muukin löytäisi tämän julkaisun äärelle. Yhtenä valttikorttina on audiomuotoisiin sisältöihin satsaaminen. Niiden äärelle moni hakeutuu nykyisin.”
Nuorten ja nuorten aikuisten kiinnostus hengellisiä ja elämänkatsomuksellisia kysymyksiä kohtaan on ollut paljon esillä. Iidan mukaan tämä antaa Etsijälle herkullisen lähtökohdan sekä tarjota nuorta yleisöä puhuttelevaa sisältöä että antaa heille paikan kokeilla ja kehittyä kirjoittajina, kuvaajina tai vaikkapa kuvittajina.
”Nuorten kirjoittajien sparraamista ja innostamista pidän kunniatehtävänä.”
Etsijän aihepiiri on Iidalle tuttua jo opiskeluajoilta, jolloin hän avusti Espoon seurakuntasanomia ja Ylellä kuultua radio-ohjelma Horisonttia. Parhaillaan hän avustaa vapaana toimittajana Kirkko ja kaupunki -lehteä sekä Kotimaata.
”Journalistina minulle on erittäin tärkeää, että Etsijä on sitoutunut Journalistin ohjeisiin. Merkkinä tästä Etsijän verkkosivuilla onkin Vastuullista journalismia -banneri. Myös kuuluminen Kulttuuri-, mielipide- ja tiedelehtien liitto Kultti ry:hyn on hieno asia. Etsijä on Kultin jäsenenä hienossa ja monipuolisessa seurassa.”
Iidan mielestä Etsijän yli satavuotinen historia on vaikuttava.
”Tilanteessa jossa ylioppilaslehtien toimintamahdollisuuksia on vähennetty monin paikoin pitkin maata, on hienoa, että Etsijää edelleen tehdään, vaikkakin niukalla budjetilla.”
Iida on työskennellyt toimittajana erityisesti yhteiskunnallisten aiheiden parissa.
”Siksi Etsijän keskiössä olevat yhteiskunnalliset, filosofiset, elämänkatsomukselliset ja hengelliset kysymykset ovat minulle tekijänä merkityksellisiä. Lyhytjännitteisyyteen ajavien yllykkeiden keskellä Etsijä kutsuu lukijoita pysähtymään, ajattelemaan ja keskittymään.”
”Keväälle on myös luvassa jotakin uutta ja jännittävää. Siitä lisää lähiaikoina!”
Etsijäon vuonna 1908 perustettu ylioppilaslehti, joka tarjoaa ajatuksen ruokaa uteliaille elämän ihmettelijöille ja pohdiskelijoilla. Etsijä on älykäs mielipidelehti niille, joita kiinnostavat yhteiskunnalliset, filosofiset, hengelliset ja elämänkatsomukselliset kysymykset. Etsijä on vakaumukseton ja poliittisesti sitoutumaton ekumeenista ja maailmankatsomuksellista dialogia rakentava julkaisu. Etsijää julkaisee Suomen Kristillinen Ylioppilasliitto.
Millaisen muodon elämän merkityksellisyys saa, kun ymmärrämme riippuvaisuutemme elämän perusedellytyksistä ja toisistamme?
Anna ajatuksen lentää ja kiidättää sinut kauas tähtitaivaalle, avaruuden hiljaisuuteen, etäälle kotiplaneetta Maasta. Kun sieltä sitten katselet kaikkeutta ja ennen niin vihreäksi planeetaksi luonnehdittua Maata, puheet ihmisistä luomakunnan kruununa vihlovat korvia: älyltään ylivertaiset ihmiset tuhoavat vimmaisesti elämänsä edellytyksiä ja toinen toisiaan.
Tästä synkeästä asiantilasta huolimatta osa miettii, miten elää merkityksellistä elämää. Millaista se voisi olla?
Merkityksellisyys syntyy monesta asiasta. Hyvä yhteys muihin ihmisiin toinen toista auttaen lisää tutkitusti kokemusta merkityksellisyydestä. Sitä lisää myös kokemus omista, iloa tuottavista taidoista, jotka voivat ilahduttaa ja hyödyttää muitakin. Näitä täydentää vielä taito tunnistaa elämässä tärkeä ja kaunis, oli se sitten läheisiin tai vaikka johonkin koettavaan tai ilmaistavaan liittyvää.
Merkityksellinen asia on jotakin, jonka kokee tärkeäksi.
– Merkityksellisyyden kokemus ylittää itsekeskeisyyden ja omahyväisyyden. Se viittaa asiaan, joka on samaan aikaan itselle tärkeä ja yhteistä hyvää edistävä, sanoo kestävän hyvinvoinnin kysymyksiin keskittynyt professori Arto O. Salonen.
Karkeaa kaarta tähän päivään voi hahmotella antiikin ajattelusta, jossa yhtenä virtauksena oli mieltää ihminen hedoniseksi, erityisesti aistillista mielihyvää tavoittelevaksi olennoksi, jonka mielestä maailma on olemassa häntä varten.
Hedonia on mielihyvän ja nautinnon kokemusten tavoittelua, mutta se jää pintasilaukseksi ja hetken huumaksi verrattuna eudaimoniaan, joka on tarkoitukselliseksi koetusta elämästä kumpuavaa pitkäkestoista hyvinvointia.
– Merkityksellisyyden ydintä on kokemus siitä, että elän maailmaa varten. Koen, että minulla on annettavaa sille monimuotoiselle todellisuudelle, jonka osana elämääni elän, Salonen sanoo.
Planetaariset kriisit, kuten ihmisen toiminnan vuoksi muuttuva ilmasto ja luonnon monimuotoisuuden köyhtyminen, ovat tehneet näkyväksi sen, että olemme eläneet liian hedonistisesti. Elämän perusta on murtumassa, kun luonnon ja siis lopulta elämän edellytysten tuhoaminen on rakenteellinen osa nykyistä järjestelmäämme. Kaiken lisäksi tuhoa saa tehdä lähes kuluitta ja paikoin pidäkkeettä.
Salonen muistuttaa, että planetaariset keikahduspisteet eivät saisi ylittyä. Jos tällaiset kriittiset rajapisteet ylittyvät, seuraukset maapallon ekosysteemeille voivat olla nopeita ja arvaamattomia. Mahdollisiksi keikahduspisteiksi on luonnehdittu esimerkiksi ikiroudan sulamista tai Amazonin sademetsän muuttumista savanniksi ihmisen toimien vuoksi.
Samaan aikaan poliitikkoja myöten valitetaan, miten suomalaiset eivät kuluta kyllin.
– Paradoksi muodostuu siitä, että juuri kasvava kuluttaminen murtaa elämän perustaa. Talouskasvu on onnistuttu vain osittain irtikytkemään luonnonvarojen hupenemisesta ja saastumisesta.
Pieni ja naurettava – vai suuri ja vaikuttava?
Professori Salonen katsoo, että tutkijana hänen olisi vastuutonta puhua vain riskeistä. Niiden lisäksi pitää puhua ratkaisuista. Ihmiskunta on näyttänyt voimansa monissa yhteyksissä – joskin tuo voimannäyttö on ollut kaukana mairittelevasta.
– Ensimmäistä kertaa planeettamme historiassa yksi laji on onnistunut saamaan aikaan ilmastonmuutosilmiön. Myös nykyinen kuudes sukupuuttoaalto on ihmisen aikaansaama järisyttävän suuri muutos maailmassamme. Ihmisen voima on ennennäkemätön. Puhutaan jo ihmisen aikaan siirtymisestä, sillä suurin yksittäinen planeettamme tulevaisuuteen vaikuttava tekijä on ihmislaji.
Yksittäiset ihmiset voivat tehdä kestävämpiä valintoja elämäntyylissään, elintavoissaan, kuluttamisessaan tai äänestämisessään. Mutta kun tuo on niin pientä, niin naurettavaa. Tämä tyypillinen väistöliike on Salosen mukaan perusteluiltaan heikko.
– Perustelu jättää huomiotta sen tosiasian, ettei suurta ole olemassa ilman pientä. Purot muodostuvat pisaroista. Ja demokraattiset yhteiskunnat jokaisen kansalaisen käytössä olevasta yhdestä äänestä. Demokratia murtuu, jos kansalaiset toteavat ettei yhdellä äänellä ole merkitystä ja jättävät äänestämättä seuraavissa vaaleissa.
Pisara meressä on kumma kyllä nostanut merenpintoja, lämmittänyt vesimassat valtamerissä, riuduttanut korallit, köyhdyttänyt kalakannat.
– Laajamittainen yhteiskunnallinen muutos edellyttää toivottavan elämäntavan helpottamista poliittisilla päätöksillä. Jos kestävä elämä on helppoa, sujuvaa ja kohtuuhintaista, ei sen valtavirtaistumiselle ole esteitä.
Kulissien kehittely ei tee elämästä hyvää
Merkityksellisyyden etsiminen on elämän täyteyden etsimistä, eräänlaista juonen kehittelyä.
– Riittävä elintaso on välttämättömyys. Mutta se on vain elämän materiaalinen kulissi. Vetävä juoni perustuu aineettomiin asioihin, jotka merkityksellistävät elämän. Mitä on elämä ilman hyväksytyksi tulemista, riittävyyden kokemista tai luottamusta ja yhteenkuulumista.
Onko merkityksellisyys niin monituhatmuotoinen, että se tyhjenee lopulta ei miksikään, kun yhdelle se tarkoittaa yhtä ja toiselle toista?
Salonen on tunnistanut hyvän elämän pohdinnoista yllättävän kapeakatseisia tulkintoja. Ajatellaan, että pelkkä kulissien kehittely saa elämän hyväksi.
Pikemminkin kannattaisi tarkastella, miten onnistuu rakentamaan tasapainon hedonian ja eudaimonian välille, itsekkyyden ja epäitsekkyyden välille. Jokainen kun on molempia. Käytännössä kyse voi olla vaikka jokapäiväisen elämän ilojen ja surujen jakamisesta.
Entä miltä merkityksellisyys tuntuu kehossa ja mielessä? Ehkä se on jonkinlaista rauhan tuntua itsen ja ympäröivän todellisuuden kanssa.
Merkityksettömyyden tunne voi vuorostaan tuntua kipuna.
– Omannäköisen paikan löytäminen yhteisöissä, yhteiskunnassa ja maailmassa ei ole helppoa kenellekään. Vierauden ja toiseuden tuntu hiipii helposti osaksi elämää. Tilannetta pahentaa suoritusmääriin keskittyvä edistysihanne. Ehkä juuri suorituskeskeisyyden vahvistumisen myötä alle 30-vuotiaiden työkyvyttömyyseläkkeet ovat hälyttävästi lisääntyneet.
Merkityksellisyyttä etsiessään ihminen voi yrittää löytää hyviä syitä olemassaololleen ja kokea olevansa turhan tyhjykän sijaan arvokas olento. Salosen mukaan ihmisarvo on merkityksellisyyden ydintä.
– Elämän ajallisen ulottuvuuden tunnistaminen on sitä, että jättää tuleville ihmisille yhtä hyvät tai paremmat hyvän elämän mahdollisuudet kuin ne, joista itse nautimme. Se edellyttää harmonista liittymistä sukupolvien väliseen ketjuun. Elämän arvon ja arvokkuuden tunnistava liittyminen antaa tunnun oman olemassaolon merkityksestä.
Salosen mukaan saman sukupolven sisällä tapahtuva kytkeytyminen merkityksellistää myös elämää.
– Jos voin jakaa elämän arkisia asioita toisten kanssa, tulee tunne siitä, että elämä virtaa ja jaetut elämänkokemukset tuovat rikkautta. Jaetut kokemukset ovat yleensä olemassaolon täyteyttä vahvistavia tai lisääviä.
Pysähtyminen ja eläytyminen voivat herättää tarkastelemaan merkityksellisyyttä uusin tavoin. Esimerkiksi Salonen ottaa muuttolinnut.
– Elämän ihme on läsnä muuttolinnuissa. Syksyn tullen ne lentävät tuhansien kilometrien matkan ilman GPS-paikantimia ja palaavat kevään tullen takaisin. Uskomatonta, että saan olla osa tällaista elämän kokonaisuutta, jossa on läsnä selittämättömyyden tuntua!
Eläytyä voi vaikka siihenkin, miten syömällä suklaata liittää itsensä todellisuuteen kaukana meistä. Länsi-Afrikan kaakaonkasvatus on osittain lasten tekemän raskaan pakkotyön varassa.
– Kun tulen tästä tietoiseksi voin halutessani merkityksellistää valintojani pohtimalla, millaisiin asioihin haluan omaa elämääni liittää kulutusvalinnoillani. Vaihtoehtoina ovat kuluttamatta jättäminen, kulutusmäärän maltillistaminen tai reilummin tuotettu kaakao. Globaalissa taloudessa olemme mukana vaikka missä.
Yltäkylläisyyden keskellä elävä ei välttämättä tule ajatelleeksi, miten valtava määrä työtä, ihmisiä, logistiikkaa ja resursseja on vaatinut esimerkiksi yhden colajuomatölkillisen valmistaminen. Ensinnä jossain on louhittu bauksiittia alumiinista tölkkiä varten. Sulattamossa on valettu alumiinitankoja. Tangoista on valssattu alumiinilevyä ja puristettu tölkkimuotteja. Logistiikkaketjun eri vaiheissa rekkoja on ajettu sinne tänne maista ja mantereilta. Sokerijuurikaspellon sadosta on tehty sokeria, joka on laivattu tuottajamaahan. Fosforihappoa varten tarvitaan kaivos ja kofeiini syntyy kemiantehtaalla. Vettäkin tarvitaan.
– Melko monta ihmistä tarvitaan, että on mahdollista juoda tölkillinen colajuomaa. Globaali talous on tehnyt meistä maailmankansalaisia. Koko planeetta värähtelee, kun käymme kaupassa.
Luostari lähellä
Elämän merkityksellisyyden etsijöistä tulee mieleen kliseisiä karikatyyrejä luostareihin vetäytyvistä askeetikoista, jotka karttavat aineellisen omaisuuden kartuttamista. Tai entäpä he, jotka kulkevat kuuliaisesti rahan talutusnuorassa elämäntehtävänään vaurauden kerryttäminen. Heidän seassaan kulkee pieni joukko niitä, jotka toteuttavat samaa tehtävää, mutta sosiaalisesti ja ekologisesti kestävällä tavalla.
Tai miten olisi taiteelle elävät ja todennäköisesti siksi aineellisesti niukasti elävät? Tai läheisilleen elävät, jotka ovat ottaneet ydintehtäväkseen toisten huomioimisen ja auttamisen, joskus vieläpä niin, että jokainen ihminen mielletään kanssakulkijaksi ja läheiseksi?
– Luostari tarjoaa pysähtymisen mahdollisuuden. Se luostari voi olla vaikka nojatuoli. Pysähdymme miettimään, mikä on paikkamme maailmassa. Otamme yhteyden omiin arvoihimme. Kysymme, mitä tarvitaan enemmän ja mitä vähemmän hyvää elämään. Päätämme, mikä on taakse jäänyttä elämää ja millaisilla muutoksilla astutaan kohti huomista.
– Jo yksi hyvä syy elää, on parempi kuin ei yhtään. Mutta jos onnistuu tunnistamaan muutaman hyvän syyn elää tätä päivää, silloin elämä ei ole yhden kortin varassa. Väitän, että jokainen voi näitä syitä elämälleen tunnistaa.
Sivistyksen muodonmuutos
Sivistys on kuollut, sanotaan. Lausahdus tuntuu todemmalta kuin aikoihin.
Voisiko jossain silti olla viriämässä jotakin uutta, voisiko se jokin olla ekososiaalinen sivistys? Onko se puhjennut kukkaan? Silmuille tai sirkkalehdille edes?
Ekososiaalinen sivistys -käsitteen synnyn voi ajoittaa vuoteen 2014, jolloin Suomessa uudistettiin koulujen opetussuunnitelmien perusteet. Salonen oli mukana uudistustyössä ja kysyi, eikö ekologinen kriisi ole yhteiskunnallinen sivistyskysymys.
– Kun kaikki ihmisen tarvitsema otetaan luonnosta, voiko ihmistä olla olemassa, jos elämän perusta murtuu?
Tästä juontuu käsitteeseen sana eko.
Sosiaalinen taasen viittaa siihen, miten jokainen ihminen on arvokas sellaisenaan. Arvokkuutta ei tarvitse erikseen osoittaa meriitein ja saavutuksin.
Sosiaalista, ihmisten väliseen yhteistoimintaan, yhteisöihin ja yhteiskuntaan viittaavaa sivistystä tarvittiin esimerkiksi maailmansotien jälkeen, kun todettiin, että yhteinen pelisäännöstö on kiteytettävä kaiken sen ihmiselämän tuhoamisen jälkeen.
Ekososiaalisen sivistyksen silmut ovat hauraita ja vaarassa tallautua vanhojen vihollistensa jalkoihin. Luonnonresurssien kyltymätön käyttö ja aineellinen yltäkylläisyys vievät elintilaa ekososiaaliselta sivistykseltä – eli ihmisen kypsymiseltä tunnistamaan, mikä olisi hyödyllisintä, oikeinta ja lopulta tärkeintä vaalia.
Ekososiaalisessa sivistyksessä yhdistyy kaksi luovuttamatonta arvoa: elämän ekologisen perustan vaalimisen ensisijaisuus ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden välttämättömyys.
– Se on se kova ydin siinä. Jos näistä kahdesta pidetään huolta, eikö muu ole järjestettävissä?
Ekososiaaliseen sivistykseen kiteytyy luonnon ja elämän edellytysten sekä sosiaalisen eheyden ja kestävyyden vaaliminen – siis kaksi luovuttamatonta arvoa. Eikö niitä vaalimalla ole vääjäämättömästi löydettävissä elämän merkityksellisyys?
– Sanoisin, että tuossapa tuo, Salonen vastaa.
– Kun kaikki ihmisen tarvitsema otetaan luonnosta, voiko ihmistä olla olemassa, jos elämän perusta murtuu? kysyy professori Arto O. Salonen. Kuva: Sakari Röyskö
Arto O. Salonen toimii kestävän hyvinvoinnin professorina Itä-Suomen yliopiston yhteiskuntatieteiden laitoksella. Hän on myös Suomen kestävyyspaneelin jäsen. Salosen teoreettisen tutkimuksen keskiössä ovat edistysajattelun ja sivistyskäsityksen päivittämispyrkimykset. Parhaillaan Salonen työskentelee muun muassa kuusivuotisen SISU-hankkeen parissa, jonka päämääränä on rakentaa Suomelle ekologinen makrotalousmalli.
Moni pohtii, mistä elämän merkitys kumpuaa ja mikä omaa elämää todella kannattelee. Miten yhteisöt liittyvät kokemukseen merkityksellisyydestä? Nuorten aikuisten parissa seurakuntatyötä tekevä Karita Auranen vastasi Etsijän kysymyksiin.
Kristillinen usko, rukous ja yhteisön tuki ovat johdattaneet Karita Aurasta kohti syvempää ymmärrystä identiteetistä ja kutsumuksesta. Hänen kokemuksensa avaavat näkökulmia siihen, miten merkityksellisyyttä voi löytää, kun uskaltaa pysähtyä, kuunnella ja rakentaa elämää sen varaan, mikä todella kestää.
Mitä elämän merkityksellisyys sinulle tarkoittaa, mistä siinä on kyse? – Merkityksellisyys perustuu totuuteen ja ymmärrykseen siitä, kuka olen. Kun ihminen saa uskossa vastaanottaa Jeesuksen sovitustyön, hänestä tulee Jumalan lapsi. Jumalan lapsen identiteetti auttaa ymmärtämään, kuinka suuri arvo ja merkitys jokaisella ihmisellä on. Tämän totuuden syvä sisäinen tiedostaminen on merkityksellisyyden ytimessä. Sisäisen kokemuksen lisäksi merkityksellisyyttä tuntee yhteydessä toisiin ihmisiin. Se tulee näkyväksi esimerkiksi niissä hetkissä, kun pystyy olemaan avuksi. Aina merkitykselliset asiat eivät tunnu juuri siinä hetkessä mielekkäiltä – erityisesti arjen keskellä monet askareet voivat olla puuduttavia. Silloin merkityksellisyyttä antaa tieto siitä, että se mitä teen, kantaa ajallaan hedelmää.
Millä tavoin olet päässyt merkityksellisten asioiden äärelle? – Minua merkityksellisten asioiden äärelle on vienyt totuuden kaipuu ja sen etsiminen. Raamatun äärellä ja rukouksessa olen saanut kokea Jumalan vastaavan tähän kaipuuseeni. Jano Jumalan sanan puoleen veti minut seurakuntaan. Kun olen alkanut rakentaa elämääni Jeesuksen varaan, se on luonut pohjan ja merkityksen elämälleni ja sitä kautta ohjannut etsimään omaa kutsumustani.
Miten löytää merkityksellisyyttä tai voiko itselleen esittää jonkinlaisia apukysymyksiä merkityksellisyyden tunnistamiseksi? – Voi pohtia esimerkiksi sitä, minkä kokee itselleen tärkeäksi tai missä kokee lepoa ja rauhaa. Entä missä on hyvä olla paikallaan, missä jano sammuu. Kun on löytänyt merkityksellisimmän ydinasian, se vaikuttaa muuallekin elämään.
Miten merkityksellisyyden etsiminen liittyy nykyiseen työhösi Polun nuorten aikuisten yhteisön koordinaattorina? – Ennen nykyistä työtäni, löysin muutama vuosi sitten Polun yhteisöstä paikan, jossa koin, että Jeesuksen sanaa opetetaan ja eletään todeksi. Sen eläväksi tekevä vaikutus näkyi ihmisten keskinäisessä rakkaudessa ja yhteydessä toisiin, mikä tuntui merkitykselliseltä. Polussa olen saanut kasvaa Jumalan tuntemisessa yhdessä toisten nuorten aikuisten kanssa. Siellä syntyi myös halu löytää oma kutsumukseni. Rukoilin pitkään, että Jumala kutsuisi minut, vaikken itse tiennyt mihin. Kun Jumala kutsui minut tähän työhön, olen saanut kokea erityisen syvää merkityksellisyyttä päästessäni palvelemaan muita omilla lahjoillani.
Miten yhteisöt liittyvät merkityksellisyyden kokemiseen? – Parhaimmillaan ja aidoimmillaan merkityksellisyyttä voi kokea yhdessä muiden kanssa. Yhteisössä voi jakaa elämää toisten kanssa, rakastaa ja tulla rakastetuksi. Yhteydessä toisiin saa etsiä ja löytää omia vahvuuksiaan sekä rohkaista ja auttaa muita.
Mistä tunnistaa hyvän ja ihmistä kannattelevan kristillisen yhteisön? – Siellä on rakkaudellinen ja lempeä armon ja totuuden ilmapiiri. Siellä saa olla aito oma itsensä ja keskiössä on Jeesus: paitsi puheessa, myös teoissa. Evankeliumeista voimme lukea, miten Jeesus kohtasi ihmisiä. Hän oli täynnä armoa ja totuutta.
Karita Auranen on toiminut Turun Mikaelinseurakunnan nuorten aikuisten yhteisön Polun koordinaattorina syksystä 2025 lähtien. Karitan työhön kuuluu koordinoida Polun toimintaa ja tehdä sitä yhdessä yhteisön vapaaehtoisten kanssa. Hän toimii linkkinä nuorten aikuisten ja seurakunnan välillä. Karita siirtyi työntekijäksi yhteisön sisältä, ja siksi hän kokeekin työnsä erityisen merkitykselliseksi.
Elämän tarkoitus lienee puhki kirjoitettu teema. Siltikään vastausta ei tunnu löytyvän – ei henkilökohtaisella tasolla, puhumattakaan edes melkein yleispäteväksi vastaukseksi kelpaavalla tasolla. Jos elämäntarkoituspohdinnat olisivat linssisoppa, sitä keittäneiden lusikoita löytyisi kattilasta enemmän kuin itse linssikeittoa. Tarjolla on siis lusikkakeitto, josta omakin aterimeni törröttää, olkaa hyvä.
Väitän koko kaksikymmenkuusivuotisen elämänyskäykseni olleen perin hukassa elämän päämäärän suhteen. Ala-asteen alkupuoliskolla koin sen hetkisistä järkytyksistäni vähintään kärkikakkoseen yltävän järkytyksen. Tajusin nimittäin, että elämä on lineaarinen, eikä suinkaan syklinen. Sivistyssanojen sijaan hahmotin sen niin, että elämänmokomahan etenee, eikä suinkaan aina vain koita kaiken nollaava lauantaiaamu, jolloin molemmat vanhemmat istuvat aamupalapöydässä, vehnäpatonkia leikkaamassa. Tajusin, että tuo auvoisa vehnäpatonkimuisto ja lastenohjelmat eivät olekaan positiivinen viikon kohokohta, vaan karmaiseva todiste siitä, että taas on kulunut seitsemän päivää, jotka eivät palaa. Seitsemän päivää, jolloin minun on ollut tarkoitus jotain koulussa oppia, vanhemmat töissä raataneet, vanhentuneetkin ja väsyneet – ja olemme kaikki uuden vehnäpatonkiaanisen ajanlaskun mukaan vanhentuneet viikolla. Miksi olemme nähneet vaivan kuluttaa taas yhden patongin?
Miksi Jumala loi ihmisen – vehnäpatongit eivät liene perimmäinen syy? Teologian tohtori, vastavalittu Helsingin tuomiorovasti Päivi Vähäkangas vastaa esittämääni kysymykseen: ”Jumalan olemukseen kuuluu vuorovaikutus, yhteys, dialogi. Kaikki se virtaa Jumalasta ulospäin. Siksi tarvitaan ihmisiä. Jumala haluaa laajentaa tätä vuorovaikutuksen piiriä.” Ylisosiaalisen Jumalan tahdostako olemme hänen dialoginhaluisuutensa tuote?
Luomiskertomuksessa kerrotaan, kuinka Jumala loi maan, vedet ynnä muut, ja kunkin luotuaan hän totesi, että näin oli hyvä. Kirkkoisä Augustinuksen teologian mukaan Kaikkivaltiaan Hyvän luomistyönä luotu maailma on kokonaan hyvä. Luodun hyvyyttä lisää luodun moninaisuus. Luodun hyvän moninaisuuden ilo on kaukana, jos tuntee itsensä riikinkukoksi kanalassa. Mutta kokonaisuus siis muodostuu olevan ja hyvyyksien runsaudesta. Olemme ihmisinä osa sitä Jumalan hyväksi katsomaa moninaisuutta. Mutta totesiko dialogisuuskoukussa oleva Jumala, että koska Hän on dialoginkannattajia, on luomiensa ihmistenkin oltava, joten meidät ihmiset tehtiin tarvitsemaan keskinäisiä vuorovaikutuksiamme. Ainakin ensimmäisen Mooseksen kirjan toisessa luvussa Jumala sanoo ”Ei ole hyvä ihmisen olla yksinään” ja luo ihmiselle toisen ihmisen. Psykologiakin tukee tätä väitettä monessa eri kohtaa, että ihminen tarvitsee enemmän tai vähemmän sosiaalisia suhteita.
Elämän pointtia tuli puntaroitua perin viljalti jo kauan ennen 20. ikävuotta, vauhtia siihen antoivat suljettu osasto ja kuntoutuskoti. Psykiatrien riemulapsi nyrkki heiluen, kyyneleet silmillä inttää, mitä tolkkua on elää, jos ei tahdo. Olin jostain syystä korvieni väliin saanut Jumala-aatteen jo pikkulapsena, ja sekin minua riepoi. Jos on olemassa Jumala, miksi laita-tähän-haluamasi-kirosana hän sallii lapsen kärsimyksen? Olin tätä kuvittelemaani loppuun saakka vihoitellut mielikuvitusystävälleni nimeltä Jumala. Ennen fake it ’til you make it -koetta, juuri sitä ennen tehdyn elämästäirtaantumisyrityksen aikanakin Jumalalle lällättelin, että jos olet olemassa niin kohta nähdään naamatusten, että mikä samperi on ongelmasi. No eipä nähty, vaan minut pistettiin piipaa-autoon ja varastoon muhimaan ajatuksineni, valvovan silmän alle. Sävyni jumalapuheessa muuttui. Kuin pariskunta, joka riidan jälkeen haistelee ilmaa typerin kysymyksin, kuten ”onkohan jääkaappi vielä päällä”, lähestyin Jumalaa. ”Kehotus suojella elämää koskee myös minua itseä.” Vähäkangas toteaa, kun kysyn, onko elämä ihmisen velvollisuus. ”Syntymäänsä ei voi säädellä, mutta kuolemastaan voi ottaa vastuun.” Toki kuolema kohtaa suunnittelemattakin, nurkan takaa yllättäen.
Kolmannen elämästäkarkaamiskokeen jälkeen yritin siis taktiikkaa, jota voisi kutsua amerikkalaisittain fake it ’til you make it. Läsäytin vuoden koeajan. Vuoden yritän elää kunnon kansalaisena, vaikka kuinka käpy palaisi. Palasin kouluun, tein yhteistyötä hoitotahojen kanssa, suostuin maltilliseen urheiluun. Kaksi kuukautta riitti vakuuttamaan, ja sain lisää liekaa, itsenäisyyttä. Vuosi meni, yli kahdella kuukaudella peräti. Sitten tajusin jutun juonen.
Suureksi lässähdykseksi nuupahtava oivallukseni oli, että käytännössä kaikki iltapäivälehtien terveysosaston tolkuttaminen hyvistä peruselintavoista aidosti toimii hyvinvoinnin edistämisessä. Olisipa psykiatri tyrkännyt käpälääni Apu-lehden. Se, mitä Annat ja PLUS Terveydet eivät kerro, on, että homma pelittää vasta kun ensin ketuttaa kyllin pitkään. Rutiinia ei muodostu, ennen kuin kettuilee itsensä kestämään sontaista mielialaa, typeriä hyvien elintapojen noudattamisia. Ei se kivaa ole, kun matalampi aita olisi vieressä kutsumassa. Nuo mietteet muodostuivat yli kymmenen vuotta sitten, ja sain itseni huijatuksi kestävään maratonjuoksun tekniikkaan, jolla selättää elämä. Sitten kengänpohja taisi kulua, ja jalat viistivätkin soraa. Pysähdyin jalat verillä.
Linnuilla on vaisto, jonka varassa ne tietävät, milloin tulee liihottaa lämpöön. Oravat käyttävät valtaosan päivästään ruoan etsimiseen ja kätkemiseen. Tuntuu, että muilla eläimillä joku sisäinen elämän tarkoitus raksuttaa paremmin kuin ihmisillä. Me kun kasvamme, olemme liki hetimmiten hölmistyneenä, että mitä seuraavaksi. Narratiivi tuntuu olevan, että noin ensimmäiset kaksikymmentä elinvuotta pohjustetaan sitä, mitä tehdään seuraavat neljäkymmentä vuotta. Oliko henkisesti helpompaa silloin, kun päivät piti aidosti käyttää selviytymiseen, ruoan ja suojan hankkimiseen? Ei tarvinnut miettiä korkeakoulun ensikertalaisuuskiintiöitä tai ruutuaikaa. Vähäkankaalle tätä puntaroidessani hän huomauttaa, että kysehän tuossakin linnun vaistossa on selviytymisestä, elämänhalusta, ei niinkään siitä, että lintu jotenkin ajattelisi tarkoitustaan täyttävänsä, ainoastaan turvaavansa selviytymisensä. Ainiin, se elämänhalu. ”Useimmilla ihmisilläkin elämänhalu on niin vahva, että jos elämä on päättymässä, puskee kovempaa eteenpäin, taistelee” Vähäkangas jatkaa.
Oletko koskaan yrittänyt käynnistää esimerkiksi ruohonleikkuria, moottorisahaa, moottorikelkkaa, tai jotain vastaavaa bensamoottoria, joka käynnistetään nopeasti peräjälkeen vetäisemällä? No, tältä tuntui, kun rupesin hyytymään: nyhdän ja nyhdän, ja aina kuuluu lupaava hurahdus – käynnistyminen on hilkulla. Mutta ei se vaan käynnisty, se elämänhalu. Jokainen lupaava nykäisy tuli kera kiroilun, miksei aiempi hokkuspokkus fake it ’til you make it toimi, etenkin kun olin jo kerran teeskennellyt ja sitten tehnyt sen. Ahneus. Se paljastui syyksi. Olin aivan liian iloissani maalannut elämäni karttaa sinne sun tänne, unelmoimaankin uskaltautunut ja tunkenut itseni joka paikkaan puuhamieheksi. Ahnehtinut kaikenlaista menestystä kurotellen. Kun nyt näitä latteuksia olen jaellut, niin heitetään tämäkin: pyörä oli keksittävä uudelleen.
Säällinen hengissä pysyminen. Riittäisikö se? Vähäkangas muistutti minulle, että ”Elämä on pyhää. Kaikki mikä on luotu, on syntynyt Sanasta, Kristuksesta. Jumalan läsnäolo pyhittää elämän.” Vähäkangasta haastattelemaan minua innosti ensimmäistä adventtia edeltäneessä messussa hänen lausumat sanat, jotka ansaitsevat tulla toistetuiksi: ””Kaikki te Kristukseen kastetut olette pukeutuneet Kristukseen” sanoo Paavali. Me olemme siis yltä päältä Kristuksessa.” Olisiko elämän tarkoitus siis olla kunniaksi Kristukselle, säilyttää, kenties jopa palvoa pyhää? Ja jos minä olen pyhä, koska olen yltä päältä Pyhässä, enkö ansaitse hellyyttä, huolenpitoa, hyvää, rakkautta, hemmottelua? Rituaalejakin ympärilleni? Katolisen kirkon kanoninen laki vilpittömästi suosittaa katolista pappia suorittamaan messun joka päivä, vaikka sitten yksin ja itsellensä. Taisin pari kappaletta aiemmin mainita rutiineista. Ne nimettäköön nyt uudelleen rituaaleiksi. Jos elämän rutiineja pitää henkilökohtaisen pyhän ylistämisen rituaaleina, tarttuisivatko ne hyvää tekevät rutiinit paremmin otsalohkoon? Kuin katoliset papit, jotka osoittavat hengellistä kuria ja ruokkivat henkeään päivittäisellä messullaan, kehotan meitä virvoittamaan itseämme rituaaleilla, jotka osoittavat tervettä itsensä rakastamista ja ruokkivat organisoitua elämässä puikkelehtimista.
Mitä edes on elämän menestys, jota niin uuvuksiin itsensä saattaen tavoittelemme? Vähäkankaan kanssa olemme yhtä mieltä ainakin sanan ällöttävyydestä. Sen konnotaatio lemahtaa bisnesmieheltä, uralta, taloudelta. Ei sillä, ei bisnesmiehissä vikaa ole, mutta Vähäkangas pohtii menestyksen usein miellettävän joksikin, jonka ihminen voi itse itselleen hankkia. Se, mitä Vähäkangas kutsuisi menestykseksi, olisi mielenrauha, resilienssi, vahva perusluottamus elämään. Niitä ei voi tuosta vain hankkia, ei niiden eteen voi kuin rajatusti ponnistella, hän miettii.
Omaksi menestysreseptiksi löysin juurikin ne rutiinit – anteeksi, minussa olevan pyhän juhlistamisen rituaalit, tarkoitin. Kun ei katsonut kauas, vaan vain jalan mitan päähän, huomasi laahustaneensa itselleen tien, joka käy tienviitaksi vilkkaammallekin liikennöinnille. Säälliseksi hengissä pysymiseksi sitä myös kutsuttakoon. Riman tulee olla matalalla, jotta saavutamme sen ja koemme siitä auvoa, ja siten uskallamme tavoitella sen ulkopuolisia asioita. Sopivan matala rima on tasapaino – Vähäkankaan kutsuma mielenrauha – jossa sopivissa mittasuhteissa seuraamme halujamme, rasitamme itseämme liikunnalla, lepäämme, ravitsemme itsemme, myllerrämme oivalluksissa ja suoritamme. Dialogia rakastava, ylisosiaaliseksikin moittimani Jumala kenties juksasi meidät elämän tarpeiden dialogia käymään. Sivuuttamalla tuon tarpeiden dialogin, tuloksena on perin usein onneton elo.
Tuo liki monotonisen tylsä tarpeiden dialogi on itsessään jo paljon, ja se myös riittää. Oikeasti. Moitittu harmaa arki on paras koskematon kanvas, jolle parhaiten tarttuu mitä upeimmat sateenkaaren värit. Kun meillä on jykevä perusta, rutiinirituaalimme, luomme mielellemme turvallisen tilan hamuta perustarpeiden ohella myös muita onnellisuutta tuottavia asioita, sillä huijaamme itsemme uskomaan sen tosiasian, jota tuppaamme epäillä: että pystymme toden totta monenlaiseen.
Kun maailma palaa, ilmasto kuumenee ja kansat ovat toistensa kurkuissa, masennumme ajatukseen, että missään ei ole tolkkua enkä minäkään mihinkään tietenkään kykene. Turvattomuuden keskelle luomamme turvalliset rutiininomaiset hyvinvointimme rituaalit rakentavat meistä Newtonin kehdon, joka tarvitsee vain välillä pienen tuuppauksen. Tiedäthän, se usein toimistoissa nähty hökötys, josta roikkuu tyyliin viisi metallipalloa samalla korkeudella langoista? Kun reunimmaisen vetää sivuun ja päästää irti, se iskee neljään muuhun odottavaan kuulaan, saaden vastakkaisen reunan kuulan ponnahtamaan sivuun ja toistamaan liikkeen. Moinen säännöllinen tikitys jatkuu perin pitkään, ja sitä on ilo katsella. Ihmisen tulee löytää se liikkeelle paneva energia, joka heilauttaa ensimmäisen kuulan. Olisiko se se Pyhä Kristus meissä?
Joulun alla kauppakeskuksiin ilmestyy joulukuusia, joiden koristeiden seassa roikkuu paperisia toivelappuja. Jokaisen toiveen on kirjoittanut joku, jolla on joulun aikaan rajallinen mahdollisuus saada lahjoja. Näistä joulukuusista saa kuka tahansa ottaa lapun, ostaa toiveen mukaisen lahjan ja viedä sen kauppaan, josta se toimitetaan eteenpäin toiveen esittäjälle. Olen itsekin osallistunut tällaiseen keräykseen lahjan ostajana muutamia kertoja. Olemme pikkuveljeni kanssa käyneet kauppoja läpi etsien juuri sitä täydellisintä pikkuautoa, johon pieni poika voisi rakastua.
Kun sitten unelmien auto löytyi, siitä tuli otettua kuva toivekuusen kanssa ennen matkaamme luovutuspisteelle. Seuraavaksi teki mieli julkaista tämä kuva johonkin, jossa se voisi inspiroida muitakin ihmisiä toteuttamaan samanlaisten keräysten joululahjatoiveita. Tällaisten asioiden kanssa tulee kuitenkin helposti epäiltyä itseään ja ihmisiä ympärillään. Onko kyseessä kuitenkaan puhtaasti hyvä teko, jos sen julkaisee johonkin muiden nähtäville? Vai voidaanko hyvän tekemisestä julkisesti puhuminen nähdä jonkinlaisena omien hyveiden esittelynä ja kehuskeluna?
Kun itse pohdin asiaa Helsingissä, toisessa maailmankolkassa saman asian kohtaa libanonilainen sisällöntuottaja Surthany Hejeij, jonka löytää monilta sosiaalisen median alustoilta käyttäjänimellä Surthy Cooks. Surthy Cooks -tilin julkaisema sisältö noudattaa usein samaa kaavaa: ensin katsojan huomio herätetään julkisuutta keränneellä videolla, jossa haaskataan ruokaa. Sitten video siirtyy itse Hejeijiin, joka alkaa valmistaa ruokaa. Joskus reseptin edetessä näytöllä lukee kuinka paljon mitäkin ainesosaa joukkoon laitetaan, tosin pienemmässä mittakaavassa kuin reseptissä jota Hejeij itse valmistaa, sillä hänen laittamastaan ruoasta kasataan kymmenittäin täyttävän kokoisia annoksia. Seuraavaksi annokset kuljetetaan ulos kadulle, jossa ihmiset — enimmäkseen lapset — ovat jo odottamassa. Videolla näytetään kun Hejeij jakaa ruokaa ja ihmiset syövät sitä tyytyväisinä. Videot ottavat kantaa useaan asiaan samalla kertaa, kuten ruokahävikkiin ja nälänhätään.
Surthy Cooksin videot ovat kantaaottavia ja hyvää tekeviä, mutta hänkin kohtaa kritiikkiä. Suurin osa kritiikistä noudattaa samaa kaavaa. Yksi kommentoija sanoo “Miksi auttaa, kun kamerat ovat päällä”, kun taas toinen kommentoi “Miksi leveillä, tee se salaa”. Enimmäkseen kriittiset ihmiset epäilevät Hejeijin kalastelevan tykkäyksiä ja näyttökertoja, joista hän saisi mainetta ja rahaa. Onneksi nämäkin kommentit olivat yllättävän vaikeita löytää, niitä ei siis lopulta ole kovinkaan monia. Välillä videoita selaillessa ikäviä kommentteja tulee vastaan, mutta ne eivät ole niin suosittuja, että näkyisivät ensimmäisten joukossa. Oikeastaan tilanne on päinvastainen, sillä ensimmäiset kommentit ovat yleensä ihmisiä jotka puolustavat SurthyCooks tiliä kriitikoilta, ja painottavat hänen tekevän hyvää joka tapauksessa, aivan sama minkä vuoksi hän videoitaan julkaisee. Monet myös muistuttelevat kommenteissa, että näyttökerrat ja tykkäykset rahoittavat osaltaan tilin hyvää toimintaa.
Juuri se on ehkä tärkeintä kun puhutaan hyvistä teoista julkisesti kertomisesta. Hyvä teko tapahtuu silti, olivat tarkoitusperät kuinka itsekkäät tahansa. Hyveiden piilotteleminen on helppo kokea itsessään hyvänä tekona: on muille reilumpaa, kun ympäriltä ei tule painetta ajan tai rahan käyttämiseen. Olen törmännyt sellaiseenkin väitteeseen, ettei hyvä teko ole hyvä ollenkaan, jos siitä kertoo kenellekään jälkikäteen. Jos on riskinä, että teko voidaan nähdä oman edun tavoittelemisena, monet jättävät sen tekemättä. Pelko siitä, miten muut reagoivat pitää meitä usein otteessaan. Joskus vaikutus voi kuitenkin olla aivan jotain muuta kuin negatiivinen, vaikka emme uskalla toivoa niin. Joskus hyvin toimimiseen tarvitaan apua, jota on helpoin saada jakamalla tavoitettaan ja sitä, mitä on siihen mennessä tehnyt. Jakaminen voi inspiroida muita tekemään samanlaista työtä, tai auttaa hankkeen rahoittamisessa.
Lopulta julkaisin kuvan pikkuautosta ja toivejoulukuusesta. Kuvan julkaisemisen jälkeen olen jutellut paljon erilaisista joululahjakeräyksistä ihmisten kanssa, ja monilta olen kuullut, että he ovat joko osallistuneet sellaiseen tai meinaavat nyt osallistua. Vielä en ole kuullut keneltäkään, että asiasta ei olisi saanut puhua ääneen.
Etsijä julkaisee nyt ensimmäistä kertaa verkossa aiempia paperilehtiä kokonaisuudessaan osana Arkiston aarteita -sarjaa. Etsijä-lehteä on julkaistu vuodesta 1908.
Sarjassa toisena on Etsijä-lehden teemanumero tammikuulta vuodelta 2016. Lehden teema on Hyvä arki.
Voit lukea lehden selaimessa tai ladata sen omalle laitteellesi.
