Vuodesta 1908
Etsijä julkaisee nyt ensimmäistä kertaa verkossa aiempia paperilehtiä kokonaisuudessaan osana Arkiston aarteita -sarjaa. Etsijä-lehteä on julkaistu vuodesta 1908.
Sarjassa ensimmäisenä on Etsijä-lehden teemanumero helmikuulta vuodelta 2014. Lehden teema on Raha.
Pääkirjoitus
ETSIJÄN toukokuun teemanumerossa keskustellaan kuluttamisesta. Monessakin mielessä ajankohtainen aihe. Esimerkiksi siksi, että Suomessa tehtiin viime kuussa kaikkien aikojen televisioiden myynti ennätys, kun Yleisradion televisiokanavat vaihtuivat teräväpiirtoon.
Ryntäystä oli odotettu. Kaupat valmistautuivat hurjaan televisioiden menekkiin, kun kaikilla olisi nyt pakko olla HD-TV, jos valtion kanavia halusi katsella. Kansalaistiedotuksen saannilla on demokratiassakin hintansa.
Televisioiden tarve näkyi jo maaliskuussa, kun myynti kasvoi yli 130 prosenttia vuoden takaiseen verrattuna. Huhtikuun myyntien odotettiin kasvavan sitäkin enemmän, ja ennustuksissa arveltiinkin myynnin tuplaantuvan viimevuoden vastaavaan ajankohtaan. Ennustukset osuivat kuitenkin kovasti alakanttiin, kun tulos oli nelinkertainen viime vuoteen nähden. Yhteensä huhtikuussa 2025 myytiin ennätykselliset 70 000 televisiota Elektroniikka- ja kodinkonekaupan yhdistyksen mukaan.
On hyvä, että teknologia menee eteenpäin. Toisaalta se tehostaa monia prosesseja ja vähentää kulutusta, enimmäkseen kuitenkin vaikuttaa siltä, ettö se lisää kulutusta. Tässä kiihtyvässä kehityksen tahdissa ihmisistä tulee vain kuluttajia, joiden on perässä pysyäkseen hylättävä yhteensopimattomat ja vanhentuneet laitteensa yhä useammin. Puhumattakaan puhtaasti trendipohjaisesta kuluttamisesta.
”Näkökulmia on monia, mutta tekstejä yhdistää ajatus siitä, että kukaan meistä ei pysty pakenemaan kuluttajuuttaan.”
Pakkaan vaikuttaa tietysti myös vanha kunnon hehkulamppuhuijaus, missä tuotteet suunnitellaan kertakäyttöisiksi tai keinotekoisesti rikkoutumaan, jotta talouden rattaat pidettäisiin pyörimässä. Tavoite ei usein ole vilpitön kehityksessä eteenpäin kulkeminen. Tuotteita suunnitellaan yhteensopoimattomiksi ja korjauskelvottomiksi.
Tässä numerossa Nemi Susiketo kertoo vanhan korjaamisen arvokkuudesta, niistä tunteista ja tarinoista, mitä esineisiimme liitämme. Kai Lovi puolestaan kutsuu lukijan pysähtymään kuolevaisuutensa äärelle ja osoittaa, miten kuluttaminen ei ehkä odotetusti päätykään kuolemaan, vaan jatkuu haudankin takaa vangiten meidät kuluttajuuden ikeeseen silloinkin, kun emme voi siihen enää itse vaikuttaa.
Kerttu Hintikka esittää rohkaisevia ratkaisuja sekä valonpilkahduksia kulutustottumuksien mahdollisuuksiin yhteisöllisyyden kautta, kun taas Antti Vikström pohtii sosiaalisen median kuluttamisen kautta yhteisön raskautta sekä sen tuottamaa inhimillistä kärsimystä.
Näkökulmia on monia, mutta tekstejä yhdistää ajatus siitä, että kukaan meistä ei pysty pakenemaan kuluttajuuttaan. Vaihtoehdoksi jää vain sen olemassaolon jatkuvan paineen hyväksyminen ja siihen oman asennoitumisen valitseminen: Oman ihmisyytensä lunastaminen kuluttajan asemasta.
Kirjoittaja on Etsijän päätoimittaja, joka rakastaa kirppareita.
Etsijä kiittää tämän teemanumeron kansikuvan tekemisestä:
KAHO SUZUKI Art&Design
https://www.kahosuzuki.com
Etsijä thanks the creator of the cover art for this issue:
KAHO SUZUKI Art&Design
Kai Lovi
OLEN kuolindoula ja päätavoitteeni on tukea kaikkien oman tahdon toteutumista elämänkaaren loppupäässä sekä kuoleman jälkeen. Doulana toimiminen on mielestäni myös aktivismia, sillä siinä puolustetaan toisten oikeuksia sekä lempeästi saatetaan ihmisiä kohtaamaan oma kuolevaisuutensa. Olen kuitenkin myös ympäristöaktivisti, ja etenkin ylikulutusta sekä ylituotantoa mietin paljon zero waste -aatteen kautta.
Suomessa kuolema on edelleen tabu, ja se on siivottu piiloon asiantuntijoiden hoidettavaksi. Se on jotain herkkää, pelottavaakin ja jotain, minkä edessä kenties tukeudutaan tuttuihin raameihin vaikkeivat ne omaa maailmankatsomusta tai toiveita vastaisikaan. Siksi tiedän rikkovani useampaa sosiaalista ja kulttuurillista tabua, kun kysyn, onko oikein, että vainajat kuluttavat yhteisiä rajallisia resurssejamme tällä planeetalla?
Kysymys on tarkoituksella kärjistetty ajatuksien herättelemiseksi. En koe laajemmassa mittakaavassa, että vainajien hyvästelyyn liittyviin rituaaleihin käytettävät resurssit olisivat ongelma. Kuolema on jotain niin merkittävää, että sen äärelle kuuluukin pysähtyä, eikä sitä tulisi kohdata tehokkuusajattelun tai suorittamisen kautta. Jos vertaa vaikka sotiin tuhlattavien resurssien määrää, ei vainajien viimeiseen lepoon saattamiseen kuluvista resursseista tarvitse kantaa yhtään huolta: ovathan hautaamiseen käytetyt resurssit myös tarpeellisia ja oikeutettuja toisin kuin sotiin liittyvä kulutus.
Olen kuitenkin sitä mieltä, että kaikkea kuolemaan liittyvää tulee tarkastella avoimen uteliaana ja kyseenalaistaa totuttuja normeja etenkin, jos aihetta pidetään epäsoveliaana vaikka se ihan jokaista meitä koskettaakin.
Me ihmiset olemme etenkin länsimaissa pyrkineet poistamaan itsemme täysin luonnon jatkuvasta syklistä. Emme kuollessammekaan halua osallistua tähän suureen, kauniiseen ja kaaottiseen elämän rihmastoon. Emme halua edes ajatella olevamme osa luontoa, siksihän määrittelemme ihmisen erilleen eläimestä.
Me kuitenkin olemme lihaa, verta, luuta, erilaisia sappi ja kudosnesteitä, kaikenlaisia mineraaleja ja arvometalleja, mistä tämä keho koostuu. Emme näiltä osin poikkea eläimistä millään merkittävällä tavalla, mutta silti jostain syystä siinä missä eläinten ruumiita, “ruhoja”, katsotaan hyödyn ja haitan näkökulmasta, ei ihmisen ruumiista näin ajatella. Jos asiaa miettiikin kulutuksen kannalta sitomatta logiikkaansa kulttuurisiin odotuksiin, ruumiin piilottaminen kuoppaan arvokkaassa puulaatikossa tai sen polttaminen on aikas tuhlailevaa sekä luonnotonta.
Ihmisen kuolemaan suhtautuminen ei ole kuitenkaan koskaan ollut rationaalista, vaan käsittelemme kuolemaa lähinnä emotionaalisella ja henkisellä kehollamme. Tarve kuoleman koristamiseen ja rakkaan poismenon käsittelyn ritualisointiin, ei myöskään ole puhtaasti ihmiseläimen toimintaa, vaan monet muutkin lajit surevat ja hautaavat rakkaitaan. Todennäköisesti paljon useampi laji kuin mitä voimme tunnistaa, sillä meidän on vaikea hyväksyä surua ja rituaalia, jota emme tunnista omaksemme.
Siksihän saatamme kokea toisen kulttuurin kuolemaan ja hautaamiseen liittyvät rituaalit “epäkunnioittavina” tai jopa “iljettävinä”. On kuitenkin olemassa kulttuureja, joissa läheisen ruumiin syöminen kuoleman jälkeen on rakkauden ja kunnioituksen osoitus, siinä missä maahan hautaus olisi häpeällistä. Tämä on hyvä pitää mielessä, kun tarkastellaan kuoleman rituaaleihin liittyvää kulutusta. Vaikka eri tapojen hiilijalanjäljen voi laskea, numerot eivät kerro mitään siitä syvästä sosiaalisesta ja kulttuurillisesta tarpeesta, johon nuo rituaalit vastaavat.
Fakta on, että etenkin länsimaissa asuva kuluttaa paljon erilaisia resursseja vielä kuolemansa jälkeen. Ruumiisi käsittelyyn käytetään erilaisia materiaaleja, polttoainetta ja aikaa, sillä yhteiskunta sitä vaatii. Esimerkiksi Suomessa meillä ei ole lupa maatua maahan suoraan, sillä hautaustoimilaki vaatii arkun käytön, olipa kyse maahan hautaamisesta tai polttohautauksesta.
”Luonnossa kuolema saa olla mitä on: yksi askel elämän kierrossa. Ei hyvä tai paha, vaan yhtä kaunis, brutaali ja sattumanvarainen kuin syntymäkin.”
Meillä ei ole lupaa kuolla metsään ja antaa ruumiimme ravinteet ensin uhanalaisten suurpetojemme ravinnoksi, ja siitä edelleen pienpedoille, haaskansyöjille, kärpäsen toukille, muurahaisille ja kaikenlaisille pienille ja suurille nilviäisille, joille ruumiimme tarjoaisi runsaudensarveen verrattavissa olevan herkkuaterian. Bakteerit sisällämme olisivat jo aloittaneet oman hajotustyönsä. Meidät syötäisiin siis ulkoa ja sisältäpäin, kunnes jäljelle ei jäisi enää kuin jonkin verran luita ja jokunen mahdollinen tekonivel. Luonto hyödyntää kaiken pienintä murua myöten, eikä tunne jätteen käsitettä.
Luonnossa kuolema saa olla mitä on: yksi askel elämän kierrossa. Ei hyvä tai paha, vaan yhtä kaunis, brutaali ja sattumanvarainen kuin syntymäkin. Moderni kuoleman pelkoinen kulutuskulttuurimme aiheuttaa sen, että ruumiistammekin on tullut jätettä.
Ruumis on nopeasti pilaantuva orgaaninen objekti, josta on kehittynyt enenevissä määrin melkoinen kuumaperuna yhteiskunnassa. Jonkun pitäisi hoitaa sen jatkokäsittely, mutta jonot sen kuin kasvavat eikä kylmäsäilytystiloja riitä ruumiiden pitkittyneisiin seisottamisiin. Syynä on osittain suoritusyhteiskunnan vaatimukset, joiden vuoksi surulle ei anneta tilaa. Jäykät ja epäinhimilliset rakenteet eivät välttämättä salli vapaan ottamista töistä, koulusta tai muista velvoitteista. Kuolema ei kysy, mikä hetki sopii kalenteriisi, mutta ihminen silti koettaa taivuttaa aikaa, sopia ja neuvotella.
Hautauslaki ei Suomessa salli kuin arkkuhautauksen tai polttohautauksen. Maailmalla olisi tarjolla ekologisempiakin vaihtoehtoja, kuten vesituhkaus ja kompostointi, joita on alettu viimeaikoina vaatia täällä Suomessakin yli puoluerajojen (kokoomuksesta vasemmistoliittoon). Ekologisempien hautaustapojen mahdollistamista itsekin ehdottomasti kannatan, sillä se mahdollistaisi myös paremmin vainajien oman tahdon toteutumisen, kun lain sallimia vaihtoehtoja olisi enemmän. Vaihtoehtojen lisääminen ei ole uhka Suomessa vakiintuneille, mutta historian näkökulmasta varsin tuoreille perinteille, vaan mahdollisuus aidosti kunnioittaa kaikkien vainajien toiveita.
Toki, vaikka Suomessa saisimme hautaustoimilain uudistettua ekologisempien hautataustapojen mahdollistamseksi, ulkomailla kuoleminen voi romuttaa kaikki toiveet ekologisemman hautauksen suhteen. Maa jossa kuolet ja sen toimintatavat vastaavat pitkälti siitä, mitä ruumiillesi tehdään. Toiveensa kannattaa aina kirjata ylös ja saattaa omaisten tietoon erityisesti silloin, jos nimenomaan ei halua kontolleen kuolemansa jälkeen balsamoinnista seuraavaa ympäristön myrkytystä sekä lentokoneella ruumiin lennätyksestä aiheutuvaa polttoainekuormaa.
Kuoleman jälkeinen kuluttaminen ei kuitenkaan koostu ainoastaan ruumiisi käsittelyyn uppoavavasta energiasta ja materiasta. Kuolinpesä hoitaa viimeiset laskusi, velkasi, käy läpi fyysisen omaisuutesi ja sulkee digi-tilejäsi. Some-tilejä saatetaan myös jättää auki esimerkiksi muistelua varten ikään kuin digitaalisiksi hautakiviksi, jolloin vainajan kuluttaminen jatkuu datan varastoimiseen vaadittavien serverien energiankulutuksena. Sekin on tietysti parempi vaihtoehto kuin vain tilin hylkääminen ja avoimeksi jättäminen harkitsemattomasti.
Jos et ole laittanut asioitasi järjestykseen vielä eläessäsi, lankeaa tämä taakka kokonaan rakkaimmillesi. Sen lisäksi, että kuolemamme jälkeen kulutamme vielä fyysisiä resursseja muun muassa varaamalla tilaa käyttöömme esimerkiksi 20 vuodeksi hautapaikan muodossa, kulutamme myös läheistemme emotionaalista kapasiteettia ja viemme heidän aikaansa, joka kuluu hautausjärjestelyihin ja kuolinpesän selvittämiseen. Jos vainajan omaisuus päätyy kaatopaikalle, koska sen setviminen kestävästi eteenpäin olisi omaisille liian raskasta surun keskellä, on tämäkin resurssien kulutusta kuoleman jälkeen.
Kulutuksen määrä pohjaa siis valintoihin, joita olemme elämämme aikana tehneet. Jos testamentti sekä perimysjärjestys eivät ole selkeitä ja talo mätänee pystyyn vuosikymmenien aikana omaisten riidellessä perinnöstä ja kuolinpesän hoitamisen vastuusta, on sekin resurssien tuhlausta. Mikäli eläessään olisi kohdannut rohkeasti oman kuolevaisuutensa ja laittanut asiansa hyvissä ajoin järjestykseen, tämä kaikki olisi ollut vältettävissä. Elämämme aikana tekemillämme, ja etenkin tekemättä jättämillämme päätöksillä voi olla todella pitkäkantoisia seurauksia.
Luonnossa ei ole jätettä paitsi se, mitä me ihmiset olemme sinne heittäneet, valuttaneet ja haudanneet. Vähintä, mitä voimme tehdä, on varmistaa parhaamme mukaan, että kuollessamme emme kuormittaisi luontoa enempää. Ruumiin kompostoinnilla voisimme palauttaa takaisin luontoon niitä kallisarvoisia resursseja, joilla olemme kehoamme vuosia ravinneet. Olisipa se sitten puutarhaan, läheisten sisävirherkasveille tai kenties pelloille köyhtyvää maaperää lannoittamaan ja siten takaamaan ruokaturvaa myös tuleville sukupolville.
Jokaisella meistä on erilaiset toiveet ja tarpeet niin eläessämme kuin kuollessamme. Toivon, että tekstini rohkaisee sinua ottamaan kuoleman vääjäämättömyyden todesta, jotta voit keventää sen taakkaa jo eläessäsi. Emme elä täällä kuolemaa varten, eikä eloa kannata hukuttaa kuolemaa suremalla, vaan elää tämän ihmeellisen syklin vimmaisella syleilyllä. Kuolemaan hyvin valmistautuminen etukäteen voi keventää läheistemme taakkaa surun keskellä toimien viimeisenä rakkauden osoituksenamme heille.
Nemi Susiketo
MIHIN ikinä menenkin, kuultuaan ammattini kysytään minulta lähes aina voisiko jotain korua korjata. Kuluttaminen on mennyt siihen pisteeseen, että maailmamme hukkuu tavaraan, joka hädin tuskin kestää käyttöä. Valitettavasti huonoista ja halvoista materiaaleista tehtyjä esineitä harvemmin pystyy myöskään korjaamaan, mikä näkyy selvästi myös koruteollisuudessa.
Vaikka tuore kultasepän alan yrittäjä olenkin, on minulle ehditty tuoda jo vaikka minkämoista korjattavaa, mutta mielenkiintoisin tapaus oli varmasti juuri yritykseni perustamisen aikaan 2023.
”Mun puolison sormus jouduttiin sahaamaan irti.”
Yleensä korjaustöissä ensimmäinen kysymykseni on aina: löytyykö leimoja. Leimat kertovat muun muassa jalometallin pitoisuudesta. Kun sain tietää, että asiakkaan puoliso oli satuttanut kätensä metsätöissä, ensimmäinen kysymykseni olikin: kirves vai moottorisaha?
Moottorisahan ketju se oli hypännyt metsurimme kämmenselkään. Sain jopa kuvankin tapahtuneesta, ja vaikka olin ehtinyt jo nähdä kaikenlaista palvellessani rauhanturvaajana,kaikessa graafisuudessaan kuvan näkeminen tuntui silti hieman vatsassa.
”Voiko tätä enää mitenkään korjata?”
Kuten arvelinkin, ei onnettomuuden jälkeinen sormus enää juurikaan sormukselta näyttänyt. Pyöritellessäni ketjun repimää kultaromua mietin, mitä voisin sille tehdä. Asiakkaan kanssa suunnittelimme, että jättäisimme vauriot näkyviin. Mieleeni muistui vanha japanilainen taidemuoto kintsugi tai kintsukuroi, jossa rikkoutuneita esineitä korjataan kullalla, minkä tarkoituksena on korostaa vaurioita tehden epätäydellisyydestä kaunista ja entistä arvokkaampaa sen sijaan, että esine korvattaisiin uudella.
Siispä aloitin luomaan uutta elämää tälle kauan sitten kovia kärsineelle ja unohdetulle kihlasormukselle.
Ensin muotoilin joka suuntaan vääntynyttä runkoa takaisin muotoonsa, sahasin päät tasasiksi ja juotin väliin pätkän kierrätettyä valkokultaa. Nypin repeytyneen silpun irti, siistin ja viilasin, sahasin sekä kaiversin, muotoilin ja viilasin taas lisää, kunnes sain nostettua sormuksen vauriot arvokkaasti esiin.
Onnistuin jopa säilyttämään vanhan kaiverruksen, ja viereen mahtui vielä uusi: Vuoden Metsuri. Hihittelimme kaiverrusta asiakkaan kanssa. Nyt sille voi jo nauraa.
Kaksi vuotta onnettomuuden jälkeen sai omistaja yllätyksekseen sormuksensa takaisin syntymäpäivänään, kauniimpana kuin koskaan. Tästä työstä sai seppäkin olla ylpeä ja mielissään varsinkin, kun perästä tuli vielä video yllätys-hetkestä. Sitä hymyä ja veikeää ihmetystä en heti unohda, kun omistaja hetken sormusta kädessä pyöritellessään tajusi: ”Siis hetkinen, onko tää nyt se?”
Paras palaute tässä ammatissa on ihmisten reaktiot, mikä pistää aina kovin hymyilyttämään. Välillä mietin, että pitäisikö kahvipöydälleni pistää nenäliinapaketti niin kuin terapeuteilla, mutta ilon kyyneleitä varten.
Tehtäväni tässä maailmassa on vaalia vanhaa ja vaurioitunutta, tai antaa uusi elämä tekemällä vanhasta uutta. Kierrätys tässä työssä on jalometalliesineen sulattamista, jotta sen voi käyttää uudelleen, tehdä uudeksi koruksi. Se on yhtä kaunista, kuin vanhan korjaaminen. Jotkin jalometalliset korut säilyvät sukupolvelta toiselle, kun taas toisista voimme tehdä jotain uutta ja jännittävää, jolla on uusi mahdollisuus vanheta arvokkaasti.
Jalometalleista voi aina tehdä jotain uutta, ne eivät väsy. Kulta on minulle kuin muovailuvahaa; pahuksen kallista muovailuvahaa.
Antti Vikström
KIRJOITTAJAN tarjoama ajatus ei ole maailmaa mullistava – internetistä on selkeästi tullut mielenterveydelle haitallinen paikka. Jos haluaisin päättää artikkelini jo ennen kuin se ehtii kunnolla alkaakaan, voisin vain todeta: ahdistun sosiaalisen median kuluttamisesta naurettavan paljon, mutta koen alustoilta lähtemisen liian radikaalina, jopa ylimitoitettuna ratkaisuna. Se tuntuu samalta kuin katkaisisi yhteydet yhteiskuntaan kokonaan – mitä se tavallaan olisikin.
Kulttuurisodat ovat nykypäivän poliittisen konfliktin ilmentymä. Internet on näiden taisteluiden suuri näyttämö. Poliittisten vastakkainasetteluiden välikappaleina toimivat nykyään mm. sellaiset aiheet kuten sukupuolen määritelmä, ruokavalio, ilmastonmuutos, kulttuuri, vähemmistöjen representaatio, media, informaatio, monikulttuurisuus, maahanmuutto ja uskonto. Listaahan voisi jatkaa, mutta lienee se tarpeetonta listan ollessa jo melko tuskallisissa mitoissa. Nämä kyseiset aiheet ovat vuotaneet netissä käytyyn keskusteluun niin merkittävissä määrin, että ajatus Instagramin avaamisesta tuntuu päivä päivältä ahdistavammalta.
Näen sieluni silmin, miten eläkeikää hipova rouva kommentoi Suomen valtion muuttuvan islamilaiseksi kalifaatiksi, mikäli humanitaarinen maahanmuutto Suomeen jatkuu vielä tulevaisuudessa. Toinen väittää Petra Laitin olevan juutalainen agentti, ei suinkaan saamelainen aktivisti. Ilmastonmuutos? Vihervasemmiston salajuoni. Tieteellinen tieto on jatkuvan kritiikin ja epäilyn kohde. Kulttuurirelativismi tuntuu menettäneen paikkansa yleisenä keskitien ajatuksena. Onko tämä todellisuutta?
”Vaikka tiedän lopputuloksen, toistan tämän saman toimintojen ja tunteiden sarjan monta kertaa päivässä.”
Alan heti ajatella, kuinka väärässä nämä ihmiset voivatkaan mielipiteineen ja käsityksineen olla. Poloiset populismin uhrit. Mutta kun samoja mantroja toistetaan kommenttikentästä toiseen, alkaa käsitykseni populismin uhreista horjua; ajatteleeko oikeasti valtaosa ihmisistä näin?
Heti ensimmäisten lukemieni kommenttien jälkeen alan keksiä päässäni vakuuttavia ja perusteltuja, mutta sopivan provokatiivisia vastauksia, joilla voin tuhota kommentoijan sanallisesti. Tämä on keino taistella epämiellyttäviä ja negatiivisia tunteita herättäviä kommentteja vastaan. Se ei kuitenkaan ole kovin toimiva keino, sillä tunnen ahdistuksen ja ärtymyksen kasaantuvan. Otan henkisesti turpaan kommentilta. Siis internetistä löytyvältä, muutaman virkkeen mittaiselta tekstipätkältä, jonka takana ei välttämättä ole edes oikea ihminen. En kuitenkaan halua vastata kommenttiin, sillä haluan varjella omaa hyvinvointiani.
Jään vellomaan johonkin tukahdutetun vihan ja kokonaisvaltaisen ahdistuksen välimaastoon. Vaikka tiedän lopputuloksen, toistan tämän saman toimintojen ja tunteiden sarjan monta kertaa päivässä.
Sosiaalisen median alustat eivät kuitenkaan edusta todellisuutta. Ne muodostavat oman todellisuutensa, jossa kyynisyys ja kärjistykset korostuvat. Eikä somen luoma todellisuuskaan ole vain yksi, kaikille samanlaiselta näyttäytyvä todellisuus, vaan alustat luovat jokaiselle käyttäjälleen personoidun kokemuksen. Kyse onkin siitä, että digitaalinen todellisuus on onnistunut liukumaan oikean todellisuuden rinnalle; ei internetin keinotekoisuudella ole mitään väliä, jos se kuitenkin kasvattaa merkitystään jatkuvasti ja tunkeutuu elämiimme mitä odottamattomimmin tavoin. Internet on siis osa tätä todellisuutta, eikä sitä voi enää siitä erottaa.
Sosiaalinen media syöttää jatkuvasti tietoisuuteeni kaikenlaista ryönää, joka muokkaa näkemyksiäni yhteiskunnallisesta keskustelusta ja heikentää optimistista näkemystä sen tulevaisuudesta. Sisäistän päivittäin somen tarjoamaa tunnepitoista ja mustavalkoista maailmankuvaa. Poliittisen keskustelun ulkopuolella käytävä keskustelu on harvoin näin ääripäihin vedettyä, vaikkakin sosiaalisen median vaikutus ihmisten suhtautumiseen koko yhteiskunnalliseen keskusteluun on epäilemättä kärjistävä ja polarisoiva; puhetavasta kehittyy tahallisen provosoiva ja konfliktinhakuinen. Vastapuolen ärsyyntyminen on nykyään itseisarvo.
Välillä pohdin, onko internetin mahdollistama rajaton ilmaisun vapaus sittenkin kirous. Tai ehkä ei vapaus itsessään ole ongelma, vaan se, kuinka huonosti osaamme sitä käyttää. Internet ei enää edusta vapautta ja mahdollisuuksia, vaan myrkyllistä keskustelua, provokaatiota, vastakkaisuutta ja hampaiden kiristystä. Vaikka väitetään, että mitään ei saa nykyään enää sanoa, ei väittämä voisi olla kauempana totuudesta. Nykyään saa sanoa aivan mitä itse haluaa. Ja niin ihmiset sanovatkin. Ja sekös pientä ihmistä ahdistaa.
”Nykyään saa sanoa aivan mitä itse haluaa. Ja niin ihmiset sanovatkin. Ja sekös pientä ihmistä ahdistaa.”
Mitään ratkaisua minulla tähän internet-ahdistukseen ei kuitenkaan ole. Ikävä kyllä. Itseeän tutkailemalla ja oman sosiaalisen median käytön sääntelyllä pääsee jo varmasti pitkälle, mutta se ei ratkaise itse ongelmaa. Internet on suuren yleisön viestintävälineenä niin uusi, että uskon ihmiskunnan elävän vielä jonkinlaista kuherruskuukausivaihetta sen kanssa, emmekä ole vielä päässet optimoimaan ja säätelemään sitä ideaaliin suuntaan. Meillä ei vielä ole keinoja käsitellä niitä vaurioita, joita tämä dynamiikka synnyttää.
Mutta ehkä juuri nyt olemme murrosvaiheessa. Ei siksi, että ratkaisu olisi lähellä, vaan siksi, että ongelma on käynyt liian ilmeiseksi ohitettavaksi. Sosiaalisen median aiheuttama psyykkinen kuormitus ei ole enää yksittäisten yksilöiden tunne, vaan laajempi yhteiskunnallinen vaiva.
Sen tiedän, että ahdistus ei ole merkki siitä, että jokin on vialla minussa. Se on merkki siitä, että ehkä jokin tässä kokonaisuudessa on liian raskasta ihmisen yksin kannettavaksi.
Jakamistalous tarjoaa ekologisesti kestävämmän ja taloudellisemman vaihtoehdon jatkuvalle uuden ostamiselle. Jakamistaloudellinen kuluttaminen voi parhaimmillaan olla yhteisöllistä ja kaikille osapuolille hyödyllistä. Lainsäädäntö ja poliittinen päätöksenteko asettaa kuitenkin tiettyjä haasteita.
Kerttu Hintikka
SUOMEN ylikulutuspäivä aikaistuu vuosi vuodelta, ja tänä vuonna se oli jo 6. huhtikuuta. Pieneksi maaksi Suomessa kulutetaankin luonnonvaroja kovalla tahdilla. Omalta osaltaan talousjärjestelmä kannustaa kovaan kuluttamiseen. Shoppailu kiinalaisissa Shein- ja Temu-verkkokaupoissa on yleistynyt viime vuosina valtavasti tuotteiden halvan hinnan takia huolimatta siitä, että julkisuudessa pyritään puhumaan paljon myös ilmiön haitallisuudesta. Lisääntyneiden tilausmäärien aiheuttamat kasvihuonekaasupäästöt ovat aivan omaa luokkaansa verrattuna aikaisempaan nettishoppailuun.
Kierto- ja jakamistalous on keskeinen ja välttämätön vaihtoehto kulutuskeskeiseen elämäntapaan. Tottumusten on muututtava, koska maapallo ei kestä nykyistä elämäntapaamme. Kiertotalouden lisääminen on ollut viime vuosina osa useiden hallitusten ohjelmaa. Ensimmäinen kiertotalouden tiekartta julkaistiin 2016, ja Suomi julistautui tuolloin ylpeästi kiertotalouden edelläkävijäksi. YK:n kestävän kehityksen ohjelma, Agenda 3030 puolestaan on kokonaisvaltainen ja globaali toimintaohjelma, jossa tavoitteena on monialainen kestävyys. Painopisteinä on ilmastotekojen lisäksi tasa-arvon edistäminen, ja keskeistä se, että tavoitteet ovat toisistaan riippuvaisia eivätkä irrallisia.
Kuluttajaliiton koordinoima Jaa se! -hanke julkaisi muutama viikko sitten jakamistalouden oppaan. Kyseessä on jakamistaloutta edistävä hanke, jonka ideana on vinkeillä ja ohjeilla innostaa ihmisiä kokeilemaan kestävämpää jakamistaloudellista kuluttamista. Opas kokoaa yhteen konkreettisia vinkkejä sekä tietoa esimerkiksi vertaisvuokrauksen mahdollisista vaikutuksista sosiaalietuuksiin. Keskiössä on myös digitalisaation vaikutus jakamistalouteen.
Hankevastaava Jenni Vainioranta kertoo hankkeesta ja oppaasta: ”Tietyllä tavalla jakamistalous on meille kaikille jo tuttua – ihmiset ovat aina jakaneet tavaroita ja tiloja ystävien ja naapureiden kesken. Jakamistaloutta on myös kirjastot, kierrätyskeskukset ja kirpputorit. Kirppistely on monille arkipäivää ja jopa trendikästä – toki joskus käytettyjen tavaroiden hamstraaminen voi lipsua jo kohtuuttomuuden ja ylikulutuksen puolelle.”
”Digitalisaation ja modernin jakamistalouden myötä erilaiset alustapalvelut ja yritykset mahdollistavat jakamisen myös tuntemattomien kesken, mikä tuo mukanaan uusia ulottuvuuksia: mitkä ovat omat vastuut vuokraajana? Kuka vastaa, jos tavara rikkoutuu tai vuokrakohteessa sattuu vahinko”, Vainioranta kysyy.
Monen muun vihreän siirtymän toimen tapaan, myös jakamistalous tarvitsisi kannustusta lainsäädännöstä ja poliittisesta päätöksenteosta. Nykyisellään, asian ollessa suurimmaksi osaksi kuluttajan vastuulla, on ilmeistä, että arjessa valinta kallistuu tutuksi ja helpoksi miellettyyn nettishoppailuun sekä uuden tuotteen ostamiseen yhteiskäytön sijasta.
Hankkeessa kartoitettiin myös jakamistaloutta edistäviä ja haastavia tekijöitä. Sidosryhmätyöpajoissa havaittiin muun muassa, että nykyinen talousjärjestelmä suosii uuden ostamista jakamistaloudellisen liiketoiminnan vaikeutuessa. Koska yhteiskäytöllisten ja vuokrattavien esineiden tulisi olla kestäviä ja korjattavissa, on niiden hankkiminen luonnollisesti kalliimpaa kuin heikompilaatuisten. Rahoittajat saattavat myös vierastaa jakamistaloudelliseen toimintaan sijoittamista, sillä sitä ei nähdä kannattavana liiketoimintana.
Kartoituksessa kävi myös ilmi, ettei poliittinen päätöksenteko varsinaisesti tue jakamistalouden arkipäiväistymistä. Päätökset ovat lyhytnäköisiä, eikä kierto- ja jakamistaloutta edistetä johdonmukaisesti. Sen sijaan keskiössä on talouskasvua ja kuluttamista painottava talouspolitiikka. Kuluttajaa ohjataan ostamaan aina vain uutta, ja iso osa kuluttajista valitsee helpon ja halvan – eli valitettavan usein esimerkiksi juuri Temun.
”Tarpeen olisi erityisesti ajattelutavan muutos ja jakamistalouden normalisointi”
Koska jakamistaloudellinen kuluttaminen on edelleen marginaalista, Vainiorannan mukaan tarpeen olisi erityisesti ajattelutavan muutos ja jakamistalouden normalisointi, ettei ensimmäinen ajatus jotakin tarvitessa olisi uuden ostaminen. Koska jakamistalouden yleistyminen vaatii uudenlaista osaamista, tietoa ja uskallusta, ei se voi alkaa yleistymään, jos kynnys ei madallu eikä siitä tehdä helpompaa.
Lisätulot jäävät toiveeksi niitä eniten tarvitseville
Tiukentuneessa taloustilanteessa moni saattaa hakea jakamistaloudesta myös rahansäästöä ja mahdollisia lisätienestejä. Hankkeessa nousikin esiin myös näiden tienestien vaikutus sosiaalietuuksiin: itse asiassa saatava lisätulo on lähinnä keskituloisten ulottuvilla oleva mahdollisuus.
”Keskituloisillahan on tyypillisemmin ylimääräistä tavaraa ja tilaa, mitä lähteä jakamaan toisten kanssa. Mutta sitten vähävaraiset tai pienituloiset, jotka ovat esimerkiksi erilaisten etuuksien varassa: heillä on itse asiassa todella rajoittuneet mahdollisuudet lähteä tienaamaan lisätuloja, koska etuudesta riippuen lisätulot voivat vaikuttaa tukiin heikentävästi ja jopa poistavasti”, Vainioranta perustelee.
”Opintotukea saavilla on hiukan paremmat mahdollisuudet lisätienaamiseen, kun taas sitten joissakin tukimuodoissa ne ovat todella rajalliset. Käytännössä jakamistalouden kuluttaminen – ja sen avulla lisätienaaminen – ei ole tällä hetkellä kaikkien ulottuvissa”, Vainioranta kommentoi.
Vainiorannan mukaan toinen havaittu este erityisesti pienituloisten kohdalla on se, ettei heillä välttämättä ole uskallusta lähteä vuokraamaan omia esineitään. Riskinottokyky ei välttämättä ole paras mahdollinen, eikä tavaraa ole mahdollista korvata saman tien, jos vahinko sattuu. ”Haasteena on, ettei Suomessa tällä hetkellä ole sellaista vakuutusyhtiötä, joka vakuuttaisi vertaisvuokrauksen alla olevat tavarat”, hän jatkaa.
”Tavaroiden lainaaminen arjessa esimerkiksi ystäviltä ja naapureilta, voi myös edistää yhteisöllisyyden kokemusta.”
Vainioranta näkee tärkeäksi myös omien yhteisöjen tarkastelun jakamistalouden vaihtoehtoja pohdittaessa. Jakamistalouden ei ole pakko tarkoittaa rahaa vastaan vuokraamista, vaan tavaroiden lainaaminen ilmaiseksi on erinomainen vaihtoehto.
”Opasta tehdessä kirkastui ajatus, että on tärkeää edistää myös maksuttomia ratkaisuja, joissa raha ei vaihda omistajaa. Tämä on mielestäni todella inspiroiva näkökulma: jokainen meistä voi lähteä tunnistamaan omasta elinympäristöstään tapoja edistää tällaista jakamistaloutta”, Vainioranta sanoo.
Esimerkiksi oman taloyhtiön tai naapuruston WhatsApp-ryhmän kesken voi lähteä pohtimaan erilaisia tapoja edistää esimerkiksi tavaroiden ja tilojen yhteiskäyttöä – oli se sitten yhteisen ruohonleikkurin käyttöä tai tavaroiden kierrättämistä. ”Tällaiset ratkaisut voivat olla paremmin kaikkien ulottuvissa.”
Tavaroiden lainaaminen arjessa esimerkiksi ystäviltä ja naapureilta, voi myös edistää yhteisöllisyyden kokemusta. Taloyhtiöiden yhteiskäyttöautot, lainattavat tavarat ynnä muut ovatkin arkinen esimerkki jakamistaloudesta, jossa jokaista tavaraa ei tarvitse ostaa itse. Järjestelmiä on siis jo olemassa. Monissa suomalaisissa kirjastoverkoissa on kirjojen lisäksi lainattavissa satoja tavaroita: lauta- ja konsolipelien lisäksi esimerkiksi retkeily- ja liikuntavälineet sekä soittimet ja työkalut ovat tavallisia.
Ainakin pääkaupunkiseudulla kirjastot ovat ahkerassa käytössä, ja Helsingissä viime vuosi oli kävijäluvuissaan ennätyksellinen (yli 9 miljoonaa kirjastokäyntiä). Viime vuoden aikana esimerkiksi pääkaupunkiseudun Helmet-kirjastoissa lainattiin muut-kategoriassa yli 700 000 lainaa, missä on lainattavat tavarat eli kaikki muut kuin kirjat, äänitteet ja tallenteet. Pirkanmaan PIKI-kirjastoissa oli vastaavia lainoja yli 500 000 ja Varsinais-Suomen Vaski-kirjastoissa yli 300 000 lainaa.
Orpon hallituksen leikkaukset saavat monet nyt pohtimaan omaa talouttaan ja etsimään vaihtoehtoisia tapoja kuluttaa. Vainioranta näkee asennemuutoksen osaltaan hedelmällisenä juuri jakamistalouden kannalta: ”Ylikulutus on monien käsillä olevien ympäristöongelmien ytimessä. Jakamalla ja käyttämällä resursseja viisaammin voisimme paitsi suojella luontoa myös ansaita ja säästää rahaa. Ihmisiä motivoi ylikulutuksen vähentämiseen sekä halu toimia ekologisemmin että taloudellisesti tiukat ajat, jolloin ylimääräiseen kulutukseen ei ole varaa.”
Torstaina 8. toukokuuta 2025 Robert Francis Prevost valittiin katolisen kirkon uudeksi johtajaksi ja otti nimekseen Leo XIV. Hän on historian ensimmäinen yhdysvaltalainen paavi ja edistyksellisen paavi Franciscuksen seuraaja. Jos näkisimme vallitsevan kulttuurin luovan kulutustottumuksia, millaisia merkityksiä Leo XIV:n paavius voisi viestiä.
Tilda Enne
ROBERT Francis Prevost, paavi Leo XIV on historian ensimmäinen yhdysvaltaltalainen paavi, ja juuri tähän maailmaan aikaan presidentti Donald Trumpin luodessa maailmanlaajuista kaaosta tulleilla, autoritaarisella lainrikkomisella ja maahanmuuttajien avoimella syrjinnällä ja vahingoittamisella, on hyvä hetki pysähtyä miettimään, mitä Leo XIV:n valinta merkitsee ja millainen paavi hänestä mahdollisesti tulee.
69-vuotias Prevost syntyi Chicagossa ja hänen sukujuurensa ovat New Orleansin kreoli-taustaisia. Prevost työskenteli yli 20 vuotta Perussa, jossa hän toimi muun muassa piispana ja sai Perun kansalaisuuden. Ennen valintaansa Prevost johti Vatikaanin virastoa, joka vastaa piispojen nimityksistä maailmanlaajuisesti. Hän on koulutukseltaan kirkko-oikeuden tohtori ja puhuu sujuvasti englantia, espanjaa ja italiaa.
Näillä taustatiedoilla Trumpin kulttuurisesti jakamissa yhdysvalloissa, Leo XIV ei vaikuta kovin amerikkalaiselta. Hän on myös avoimesti arvostellut Yhdysvaltain konservatiivista kristillistä liikettä ja Trumpin hallinnon maahanmuuttopolitiikkaa. Prevost puhui myös avoimesti haasteista MAGA-henkisen veljensä kanssa.
Leo XIV on Augustinolaisveljestön jäsen ja tunnettu köyhien auttamisesta, maahanmuuttajien tukemisesta ja kansan parissa toimimisesta. Nämä piirteet muistuttavat hänen edeltäjäänsä paavi Franciscusta. Francis I tunnettiin nykyaikaisena, edistyksellisenä ja maanläheisenä johtajana. Hän myös aktiivisesti vastusti katolisen kirkon johtajan aseman vaatimaa prameilua ja kulutusta muun muassa asumalla Vatikaanin vierastalossa palatsin sijaan, pukeutumalla vaatimattomasti ja vaatimalla maanläheisiä sekä halvempia hautajaismenoja itselleen.
Francis teki omilla elämänvalinnoillaa kouriintuntuvan näkyväksi, että hän myös aidosti eli arvojensa mukaan sen sijaan, että olisi vain puhunut niistä. Kiistatta voitanee sanoa, että hän jätti vahvan leiman katoliseen kulttuuriin.
Valintansa jälkeen Leo XIV puhui Vatikaanin Pietarinkirkon parvekkeelta maailmanrauhasta sekä kärsimyksen vähentämisestä. Nimensä hän valitsi edelliseen paavi Leoon viitaten, joka johti katolista kirkkoa vaikeana aikana, ja auttoi ohjaamaan sitä kohti modernia maailmaa. Leo XIII oli yksi pisimpään hallinneista paaveista ja tunnetaan erityisesti vuoden 1891 kiertokirjeestään Rerum Novarum, jossa hän puolusti voimakkaasti työntekijöiden oikeutta elämiseen, riittävään palkkaan ja loi perustan kirkon modernille sosiaaliopille. Brownin yliopiston professori David I. Kertzerin mukaan hän rohkaisi ”etsimään sovinnollista suhdetta pääoman ja työn välillä”.
Vaikka LeoXIV ei ole keiltäytynyt paavin asuinpalatsista kuten Francis, ehkä voimme hänen valintapuheestaan, taustastaan ja nimen valinnastaan yhdessä päätelllä jotain: tuhlailevan kulutuskulttuurin juuret ovat systeemisiä, eivätkä vain yksilön valintoja, ja eniten kapitalistisesta maailmanjärjestyksestä kärsivät työlliset, ne ketkä valmistavat tuotteita olosuhteiden pakosta muiden hyväksi.
Prevost valittiin paaviksi salaisessa konklaavissa, johon osallistui 135 kardinaalia ja joista moni oli Franciskuksen nimittämä sekä alle 80-vuotias. Prevost valittiin kahden päivän äänestysten jälkeen – tämä on viides kerta sitten 1900-luvun alun, kun paavi valitaan näin nopeasti. Valinta ei siis voinut olla kardinaaleille kovin vaikea.
Enimmillään lähes 6 miljoonaa katsojaa seurasi suorana paavinvaaleja. Tämä huippukatsojamäärä (5,87 miljoonaa samanaikaista katsojaa) ylitti jopa suurten urheilutapahtumien kuten Pariisin olympialaisten 2024 katsojaluvut. Paavinvaalit keräsi yhteensä 16,31 miljoonaa katselutuntia yli 1 750 eri suoratoistokanavalla, mukaan lukien viralliset uutiskanavat ja yksityiset sisällöntuottajat.
Tämä kertonee osittain paavin valinnan merkityksestä, sekä siihen liittyvästä jännityksestä ja laajan yleisön kiinnostuksesta. Muuta näistä luvuista on vaikea sanoa juuri näistä paavinvaaleista, sillä vertailukohdetta ei ole. Onkin huomattavaa, että näin suurella joukolla ihmisiä oli mahdollisuus odottaa ja seurata kappelin piipusta nousevaa savua livenä.
Uuden paavin edessä on monia haasteita, eikä arveluista huolimatta vielä pysty sanomaan, millainen kulttuurin luoja ja uskonjohtaja hänestä muodostuu. On kuitenkin todella selvää, että juuri tässä ajassa tapahtumalla oli laajalle yleisölle suuri merkitys.
Pääkirjoitus
HÄPEÄN tunne syntyy kehossa. Keho on tunteen sijainti, mutta yhtälailla siitä muodostuu mielessä asuva verkosto monimutkaisia tunteita ja ajatuksia. Kuitenkin, kuten Puhakainen kirjoittaa esseessään tässä numerossa, häpeä syntyy myös yhteiskunnan odotuksista ja siitä ympäristöstä, missä keho on.
Yhteiskunnan käsitykset synneistä ja tabuista toimivat häpeän työkaluina, joilla pyritään syrjäyttämään jokin yhteisölle epätoivottu käytös tai jopa ihmisryhmä. Häpeän synnyttäminen on työkalu, joskus tahallinen, joskus tiedostamaton ja tahaton, mutta sen vaikutukset ovat yksilölle todellisia lähtökohdasta huolimatta.
Häpeän tunne muodostuu kuitenkin sisäsyntyisesti, kun yksilö on yhteisössä kasvaessaan hyväksynyt omakseen ne arvot, käytösnormit ja odotukset, jotka yhteisö yksilöilleen asettaa. Häpeä on tehokas sillä sen lisäksi, että yhteisö voi aktiivisesti tuottaa ja voimistaa sitä, myös yksilön oma mieli osallistuu oman itsensä sensurointiin, nöyryyttämiseen ja pakottamiseen. Henkisten raikenteiden purkaminen vaatii työtä, minkä jälkeen tarvitaan lisää työtä uuden normiston ja mielenmaiseman rakentamiseksi.
Joskus tämä on kuitenkin hyvästä. On hyvä kasvaa ihmisenä. Mutta häpeää tehokkaampiakin keinoja yhteisien sääntöjän vahvistamiseksi varmastikin voisi löytyä. Sivilisaatio nojaa laajalti itsesensuuriin ja yhteisiin pelisääntöihin siitä, mikä on sallittua ja mikä ei.
”Yksityinen häpeä kietoutuu yhteen maailman syntien kanssa.”
Entä mitä käy silloin, kun pelisäännöt radikaalisti muuttuvat tai ovat kyseenalaistettuna? Kenellä on oikeus määrätä, päättää ja ohjata sitä, minkä yhteiskunta kokee hyväksyttäväksi? Lännessä olemme sopineet, että yhteiskunnassa rakenteellisesti pelisäännöt valikoituvat demokratian mekanismein. Monesti tämä prosessi on kuitenkin tarpeellista kyseenalaistaa.
Mielipidevaikuttaminen, disinformaatio ja propaganda-kampanjat pyrkivät epävakaina aikoina siirtämään julkista hyväksyttävyyden aluetta omien valtaintressiensä mukaan ja manipuloinnilla tuottamaan uudenlaista normistoa. Kamppailu normeista on jatkuvaa ja väistämätöntä.
Tässä Etsijän numerossa Lamminen kirjoittaa elämästä tabuna, mikä heijastelee nykyisen yhteiskunnan valtakamppailua oikeudentajusta ja valtavirran keskeisimmistä arvoista. Sen taustalta huokuu huoli ja maailmantuska, johon on varmasti vaikuttanut maailman epävakautunut tilanne taloudesta sotiin ja kriittisiin arvokysymyksiin.
Yksityinen häpeä kietoutuu yhteen maailman syntien kanssa ja niiden ristipaineessa jokainen joutuu käsittelemään oman hyväksyttävyyden alueensa ja päättämään, miten toimii maailmassa sen pohjalta.
Tilda Enne
Kirjoittaja on Etsijän päätoimittaja, jolle häpeä on myös tuttu tunne ja siitä vapautuminen yksi elämän suurista missioista.
Yllättävän moni piilottelee asukokonaisuuksiensa alla erilaisia iho-ongelmia. Tässä kirjoituksessa pohditaan, kuinka niihin suhtautuminen saattaa iän myötä muuttua.
Kuvat ja teksti: Meri Kalliosaari
Content warning: Tekstissä käsitellään itsensä vahingoittamista.
“Hyi ******** mitä noi on?”
Kyseisen kahdeksan tähden kysymyksen kuulin, kun työskentelin parikymppisenä asiakaspalvelutyössä huoltoasemalla. En ehtinyt edes kysymään asiakkaan bonuskorttia, kun sain tuon jopa arvostettavan suoran kommentin rintakehässäni olevista arvistani.
Tilanne ei ollut ensimmäinen tai viimeinen kerta laatuaan. Se kuitenkin vahvisti kehooni liittyvää stigmaa, minkä tuloksena mielestäni pooloneuleet sekä pienillä kaula-aukoilla varustetut paidat pukevat minua parhaiten jokaisena vuodenaikana.
Syy miksi nyt kymmenen vuotta myöhemmin kirjoitan aiheesta on se, että olen vuosien aikana huomannut monien ihmisten piilottelevan vaatteidensa alla nykyisten kauneusstandardien vastaisia kohtia kehossaan, kuten erilaisia arpia, psoriaasista tai syntymämerkkejä. Usein asia on tullut ilmi siinä kohtaa, kun he ovat huomanneet omalla ihollani vaaleanpunaisina helottavat keloidit.
Näiden paljastusten kautta olen ymmärtänyt arpi- ja ihohäpeän todellisuuden: se on monille todella arka paikka sekä harmillisen yleinen vaiva.
Keloidit ovat arpikudoksen epänormaalia liikakasvua. Tyypillisesti keloideja esiintyy kaulalla, rintakehässä, hartioissa, yläselässä sekä korvalehdissä ja alavatsalla, selviää plastiikkakirurgian erikoislääkärin Ilkka Kaartisen julkaisusta Duodecim-lehdestä.
Taipumukseen saada keloideja vaikuttaa merkittävästi henkilön geneettinen tausta, eli ne ovat nyky-ymmärryksen mukaan varsin perinnöllisiä. Kaartisen katsauksen mukaan arvet aiheuttavat potilaille toiminnallista ja kosmeettista haittaa sekä ne heikentävät elämänlaatua merkittävästi.
Yhdyn kokeneen erikoislääkärin kautta, katselen omaa elämääni taakse päin. Arvet kieltämättä ovat aiheuttaneet itselleni kiusaantuneisuutta sekä häpeän ja huonommuuden tunnetta etenkin teinivuosina.
Lapsena olin hieman outolintu, joka viis veisasi, mitä muut ajattelivat ulkonäöstäni tai erilaisista tyylikokeiluistani. Jonain päivänä olin hiphoppari, toisena prinsessa ja kolmantena päivänä ylläni saattoi olla tökeröllä jääkiekkokuosilla varustetut kalsarit.
Lempikappaleeni oli Walesin Tiikerinä tunnetun Tom Jonesin -kappale Ses Poks (Sex Bomb). Lisäksi tykkäsin ala-asteella imitoida Pulttibois-sketsisarjan hahmoja, vaikka ikätoverini varmaan ihmettelivät, mille höröttelin itsekseni. Olinhan noista vitseistä jo yhden sukupolven liian myöhässä.
Varhaisessa lapsuudessani siis häpeän tunne tarkoitti itselleni enneminkin hilpeyttä. Olin alkuun ujo, mutta tutustumisen jälkeen koin tärkeäksi saada kaikki ympärilläni olevat ihmiset iloiseksi pelleilemällä.
Muistan ensimmäisen arven alun ilmestyneen rintakehääni tyhjästä samoihin aikoihin, kun murrosikäni alkoi. Puberteetin aikana aloinkin kokemaan suurta häpeää, koska arpikudos lähti suhteellisen nopeasti leviämään ympärillä olleeseen terveeseen ihoon. Lisäksi arpia ilmestyi käsivarsiinikin.
Keloidien hoitaminen on haastavaa. Omalla kohdallani on yritetty muun muassa kortisoni-injektioita, silikoniteippiä sekä etanavoidetta. Kun mikään ei auttanut, eräänä iltana keksin yläasteella polttaa tulitikkujen avulla yhtä rintakehässäni koholla olevaa arpea pois.
Kieltämättä tulitikuilla tiiviin solumassan poistaminen sattui, mutta samaan aikaan keloidit saattavat aktiivisina kausinaan, eli kasvaessaan ja levitessään, aiheuttaa saman tuntuista polttelua iholla.
En suosittele käyttämääni ”hoitomuotoa” kenellekään. Se poisti kyllä arven kohoaman, mutta jäi siitäkin omanlainen jälkensä. Luojan kiitos löysin tuolloin punk-musiikin, jolloin epätoivoisten tulitikkuleikkien sijaan keskityin hetkeksi kuuntelemaan Ramonesia, ostin nahkarotsin ja peitin kasvoni aviator-tyylisillä aurinkolaseilla.
Tyyli-ilkonini oli tuolloin MTV-kanavan (Music Television) törttöily-hittisarja Jackassista tuttu Johnny Knoxville, jolle sattui ja tapahtui kakeinlaista. Olipa hän tuon tuosta ystäviensä kanssa tikattavanakin. Sarjassa soikin amerikkalaisen countrymuusikko Roger Alan Waden kappale ”If you gonna be dumb, you gotta be tough”.
Puhuttaessa itsensä satuttamisesta, tyhmyydestä ja sen kestämisestä: vuonna 2014 mursin oikean jalkani pohje- ja sääriluun. Pitkä paranemisprosessi laittoi asioita hieman tärkeysjärjestykseen, sillä opin arvostamaan niinkin yksinkertaisia asioita kuin kävelemistä ja kovasta kroonisesta kivusta eroon pääsemistä.
Tästäkin tapaturmasta jäi polveeni näyttävä keloidi-arpi muistutuksena siitä, miltä tuntuu viihteen ja tyhmyyden vuoksi hypätä matalaan pallomereen samalla, kun kuvaa itseään kamerakännykällä. Kyllä, luit oikein.
Kyseinen pallomeri-episodi hävetti pitkään. Elämässä tuntuu sattuvan usein silloin, kun sitä vähiten odottaa.
Ironisesti koen kyllä edelleen häpeää kesäisin uimarannalla arpieni vuoksi. Pelkään eniten, että häpäisen ulkonäölläni seurassani olevat ihmiset. Lisäksi selkäpiitäni karmii, että jotain pissistä tai perheen äitiä saattaa alkaa kirjaimellisesti oksettamaan ihollani olevat arvet. Täsmennän tässä kohtaa, että alussa mainitsemani 8-tähden kommentoija oli pienten lasten äiti, oikea roolimalli.
Minua hävettää myös valittaa iho-ongelmistani. Ei ole kuitenkaan ihan tuulesta temmattua, että mitä enemmän ikää tulee, niin sitä enemmän ihminen on sinut ulkonäkönsä kanssa.
”Iso osa pinnallisen häpeän voittamisesta kuulukin lähipiirilleni, jotka hyväksyvät minut sellaisena kuin olen.”
Olen huomannut, että ruuhkavuosina työt, opiskelu, parisuhde ja aktiivinen koiran omistajuus syövät aivokapasiteettiani sen verran, etten edes suoraan sanoen ehdi miettimään arpiani tai rypemään itsesäälissä yhtä paljoa kuin ennen. Iso osa pinnallisen häpeän voittamisesta kuulukin lähipiirilleni, jotka hyväksyvät minut sellaisena kuin olen.
En edelleenkään erityisesti nauti arpieni esittelemisestä, mutta koen sen tarpeelliseksi siinä kohtaa, jos joku on sen voimasta uskaltanut paljastaa omat arpensa – Olivatpa ne sitten fyysisiä tai henkisiä.
En näe pienintäkään syytä, miksi ihmisen kuuluisi verhoutua ja peitellä itseään muiden sanojen tai ajatusten pelossa. Sen sijaan, että miettii muiden sanomisia, lienee parasta pohtia omia kommenttejaan sekä käytöstään muita kohtaan: asenteet, kun tuppaavat siirtymään helposti sukupolvelta toiselle.
Kannustan tulevana keväänä jokaista pukeutumaan ilman pelkoja juuri miten haluaa, koska se on paras tapa hälventää iho-ongelmiin liittyvää häpeän stigmaa. Toki helpommin sanottu kuin tehty, mutta joskus paksunahkaisuudesta voi olla hyötyäkin.
Jos kamppailet itsevahingoittamisen teemojen kanssa tai kaipaat akuuttia mielenterveystukea, apua on tarjolla:
Janne-Matti Lamminen
ESSEISTI Antti Nylénin kysymys on jäänyt vaivaamaan minua. Se on yksinkertainen: ”Miten jaksamme elää?” Oleellinen kysymys. Yhtä ajankohtainen kuin ”Miksi kaikki on niin surullista? ”
Kuolema ei nykyaikana näyttäydy enää tabuna. Niin arkipäiväistynyt asia se meille on, että väkivalloin katkaistut ihmiskohtalot ovat vain lukuja tilastoissa. Jäljelle jää mietittäväksi kuoleman vastakohta. Minkä arvoinen on elämä?
Hyvä elämä: having, loving, being, doing. Kuinka paljon hyvä elämä ja sen arvo meitä kiinnostaa? Yksilöinä ja yhteiskuntina. Välillä näyttää siltä, että meitä kiinnostaa molemmissa tapauksissa vain rangaistus ja siltä näyttää myös lopputulos.
Kansanmurhata vai ei? Ostaako pyöveliltä aseita? Näin heikkoa on meillä elämän arvostus. Kyllä me kaikki toivottavasti syvällä sisimmässämme tiedämme, että jokainen meistä on yhtä arvokas kuin palestiinalainenkin. Jostain syystä tämä tieto ei kuitenkaan muutu toiminnaksi. Suomikin on aikanaan ollut yksin Gazan ja Ukrainan kaltaisessa asemassa, mutta historiaa ei ole pakko toistaa. Voimme yhtenä valtiona nousta oikeudenmukaisuuden puolesta muiden rinnalle yhdessä tai jättää nousematta, mutta päätös kertoo meistä paljon yhteiskuntana.
Kymmenen käskyä tai ihmisoikeuksien julistus voisivat toimia ohjenuorina tilanteessamme, jos niistä ei ole jo kokonaan päätetty luopua. Ne ovat toisaalta niin korkeita ihanteita, että emme voisi niihin ehkä yltääkään, mutta suunnan on oltava selvästi niitä kohti. Auttaako tässä muukaan? Hyvänä ohjenuorana ne olisivat myös historian voittajille, jotka voivat olla välittämättä säännöistä ja ihmisarvosta niin kauan, kun voittokausi jatkuu. Ei sen kauempaa.
Yhdessä elämässä pärjäämiseen ei tarvita vain yhteiskuntaa, tarvitaan myös ihmisiä.
Palvelualan työntekijä ei pysty yksin nostamaan itseään palkkakuopasta, jos hän ei kuulu ammattiliittoon. Ehkä edes yksi liitto ei onnistu, vaan tarvitaan toisia tukemaan.
Kaikkea ei saa rahalla. Työehdot, tuottavuus ja tasa-arvo, onko meillä varaa tulla toimeen ilman näitä? Tulevaisuutemme on lähikaupan kassan harteilla, hänen päättäväisyytensä ja omanarvontuntonsa, sekä muiden samassa asemassa olevien työn varassa. Heidän keskinäinen solidaarisuutensa ei kuitenkaan yksinään tietenkään riitä. Kaikilla osapuolilla pitäisi olla halua saavuttaa yhteinen hyvä.
”Pitäisi vain kuvitella, tai viimeinkin uskoa, että meillä on jotain merkitystä”
Nylénillä on toinenkin kiinnostava huomio: maailma on kodikas. Kyllä me sen tunnemme, mutta kuinka pitkään?
Ilmastonmuutoksen torjunta ei näytä kauniin lineaariselta, mutta siihenkin vaikuttaa yhteiskunnan tahtotila. Monia edes oma koti ei näytä kiinnostavan, eikä oman itsensä pelastaminen.
Pelkomme muutoksesta ja sen tarpeesta ohjaa ajatuksemme yleensä ylimitoitetuiksi. Kuitenkin kehitys näyttää hetkessä aina pienemmältä, kuin mitä se todellisuudessa on. Kaikki vaikuttaa vain pieneltä näpertelyltä maailman näkökulmasta. Niin on myös ilmastonmuutoksen kohdalla.
Ilmaston puolesta tehtävät muutokset vaativat poikkeuksellisia toimia, mutta se ei ole huono asia. Joku voisi sanoa sitä itsenäisyydeksi tai sen tavoitteluksi. Omasta kodista huolehtimiseksi.
Taustalla on kuitenkin jälleen elämän arvostaminen tai sen puute ja tahtotila. Pitäisi vain kuvitella, tai viimeinkin uskoa, että meillä on jotain merkitystä. Että merkitys syntyy yhdessä toisten kanssa.
Kirjoittajalle tärkeitä ovat yhteiset asiat ja tulevaisuus.