Joulun alla kauppakeskuksiin ilmestyy joulukuusia, joiden koristeiden seassa roikkuu paperisia toivelappuja. Jokaisen toiveen on kirjoittanut joku, jolla on joulun aikaan rajallinen mahdollisuus saada lahjoja. Näistä joulukuusista saa kuka tahansa ottaa lapun, ostaa toiveen mukaisen lahjan ja viedä sen kauppaan, josta se toimitetaan eteenpäin toiveen esittäjälle. Olen itsekin osallistunut tällaiseen keräykseen lahjan ostajana muutamia kertoja. Olemme pikkuveljeni kanssa käyneet kauppoja läpi etsien juuri sitä täydellisintä pikkuautoa, johon pieni poika voisi rakastua.
Kun sitten unelmien auto löytyi, siitä tuli otettua kuva toivekuusen kanssa ennen matkaamme luovutuspisteelle. Seuraavaksi teki mieli julkaista tämä kuva johonkin, jossa se voisi inspiroida muitakin ihmisiä toteuttamaan samanlaisten keräysten joululahjatoiveita. Tällaisten asioiden kanssa tulee kuitenkin helposti epäiltyä itseään ja ihmisiä ympärillään. Onko kyseessä kuitenkaan puhtaasti hyvä teko, jos sen julkaisee johonkin muiden nähtäville? Vai voidaanko hyvän tekemisestä julkisesti puhuminen nähdä jonkinlaisena omien hyveiden esittelynä ja kehuskeluna?
Kun itse pohdin asiaa Helsingissä, toisessa maailmankolkassa saman asian kohtaa libanonilainen sisällöntuottaja Surthany Hejeij, jonka löytää monilta sosiaalisen median alustoilta käyttäjänimellä Surthy Cooks. Surthy Cooks -tilin julkaisema sisältö noudattaa usein samaa kaavaa: ensin katsojan huomio herätetään julkisuutta keränneellä videolla, jossa haaskataan ruokaa. Sitten video siirtyy itse Hejeijiin, joka alkaa valmistaa ruokaa. Joskus reseptin edetessä näytöllä lukee kuinka paljon mitäkin ainesosaa joukkoon laitetaan, tosin pienemmässä mittakaavassa kuin reseptissä jota Hejeij itse valmistaa, sillä hänen laittamastaan ruoasta kasataan kymmenittäin täyttävän kokoisia annoksia. Seuraavaksi annokset kuljetetaan ulos kadulle, jossa ihmiset — enimmäkseen lapset — ovat jo odottamassa. Videolla näytetään kun Hejeij jakaa ruokaa ja ihmiset syövät sitä tyytyväisinä. Videot ottavat kantaa useaan asiaan samalla kertaa, kuten ruokahävikkiin ja nälänhätään.
Surthy Cooksin videot ovat kantaaottavia ja hyvää tekeviä, mutta hänkin kohtaa kritiikkiä. Suurin osa kritiikistä noudattaa samaa kaavaa. Yksi kommentoija sanoo “Miksi auttaa, kun kamerat ovat päällä”, kun taas toinen kommentoi “Miksi leveillä, tee se salaa”. Enimmäkseen kriittiset ihmiset epäilevät Hejeijin kalastelevan tykkäyksiä ja näyttökertoja, joista hän saisi mainetta ja rahaa. Onneksi nämäkin kommentit olivat yllättävän vaikeita löytää, niitä ei siis lopulta ole kovinkaan monia. Välillä videoita selaillessa ikäviä kommentteja tulee vastaan, mutta ne eivät ole niin suosittuja, että näkyisivät ensimmäisten joukossa. Oikeastaan tilanne on päinvastainen, sillä ensimmäiset kommentit ovat yleensä ihmisiä jotka puolustavat SurthyCooks tiliä kriitikoilta, ja painottavat hänen tekevän hyvää joka tapauksessa, aivan sama minkä vuoksi hän videoitaan julkaisee. Monet myös muistuttelevat kommenteissa, että näyttökerrat ja tykkäykset rahoittavat osaltaan tilin hyvää toimintaa.
Juuri se on ehkä tärkeintä kun puhutaan hyvistä teoista julkisesti kertomisesta. Hyvä teko tapahtuu silti, olivat tarkoitusperät kuinka itsekkäät tahansa. Hyveiden piilotteleminen on helppo kokea itsessään hyvänä tekona: on muille reilumpaa, kun ympäriltä ei tule painetta ajan tai rahan käyttämiseen. Olen törmännyt sellaiseenkin väitteeseen, ettei hyvä teko ole hyvä ollenkaan, jos siitä kertoo kenellekään jälkikäteen. Jos on riskinä, että teko voidaan nähdä oman edun tavoittelemisena, monet jättävät sen tekemättä. Pelko siitä, miten muut reagoivat pitää meitä usein otteessaan. Joskus vaikutus voi kuitenkin olla aivan jotain muuta kuin negatiivinen, vaikka emme uskalla toivoa niin. Joskus hyvin toimimiseen tarvitaan apua, jota on helpoin saada jakamalla tavoitettaan ja sitä, mitä on siihen mennessä tehnyt. Jakaminen voi inspiroida muita tekemään samanlaista työtä, tai auttaa hankkeen rahoittamisessa.
Lopulta julkaisin kuvan pikkuautosta ja toivejoulukuusesta. Kuvan julkaisemisen jälkeen olen jutellut paljon erilaisista joululahjakeräyksistä ihmisten kanssa, ja monilta olen kuullut, että he ovat joko osallistuneet sellaiseen tai meinaavat nyt osallistua. Vielä en ole kuullut keneltäkään, että asiasta ei olisi saanut puhua ääneen.
Aikani Etsijässä on päättymässä ja on aika uudelle päätoimittajalle. Onneksi saan jättää Etsijän hyviin käsiin! Ilokseni saan julistaa Etsijän seuraavaksi päätoimittajaksi Iida Ylisen.
Iida on työskennellyt muun muassa Ylellä ja MTVllä sekä vapaana toimittajana esimerkiksi Kirkko ja kaupunki -lehdelle sekä Maailman Kuvalehdelle. Iida esittelee itseään vielä myöhemmin lisää omin sanoin astuessaan Etsijän puikkoihin, joten tässä kohtaa tahdon vain antaa lukijoillemme pientä maistia tulevasta ja toivottaa Iidan lämpimästi tervetulleeksi.
Mutta ennen lähtöäni, tahdon pysähtyä muistelemaan kaikkea, mitä olen oppinut ja kokenut Etsijää tehdessäni.
Lehti on aina päätoimittajansa näköinen, etenkin pienissä opiskelijalehdissä, joiden tekijät vaihtuvat tiuhaan ja koostuvat monen ihmisen vapaaehtoistyöstä, monesti päätoimittaja on ainoa kiinteä elementti lehden tuotannossa. Näin on myös Etsijässä ja siksi haluan kiittää syvästi kaikkia lukijoitamme ja kaikkia lehden tekoon osallistuneita kirjoittajia, kuvittajia ja valokuvaajia.
Kun aloitin päätoimittajana, tavoitteeni oli lisätä kirjoittajiemme määrää, jotta päätoimittajalle jäisi enemmän aikaa moninaistaa Etsijän sisältöä, niinpä Etsijän uudesta ilmeestä ja uudesta sisällöstä saan kiittää kaikkia aktiivisia tekijöitämme. Aikanani Etsijän kirjoittajien määrä lähes tuplaantui ja olen tavattoman iloinen myös moninaisesta kirjoittajakunnastamme, jossa tekstejä on tullut monista eri kulttuureista, sukupuoli- ja seksuaali vähemmistöiltä ja jopa eri kielillä.
Aikanani Etsijään on tuotu videoita, podcasteja ja visuaalisia erikoisartikkeleita, joista suuri osa on tehty yhteistyöllä. Näin ollen vaikka päätoimittajana olenkin luomassa Etsijän ilmeen yhtenäisyyttä ja kuratoimassa kasvaneelle lukijakunnallemme kiinnostavaa sisältöä, olen oppinut paljon kaikilta lehden tekoon osallistuneilta ja lehdessä näkyy yhteinen kädenjälki.
Suurin osa Etsijään tekemistäni muutoksista syntyivät pikkuhiljaa lehti kerrallaan, mutta viimeisimpänä suurena rysäyksenä sain viimein uudistettua verkkosivumme logiikan ja visuaalisen ilmeen. Jo hakiessani päätoimittajan pestiä, verkkosivu-uudistus oli kirkkaana mielessäni, samoin kaikki uudet sisällöt. Halusin ennen kaikkea haastaa itseäni sekä kehittää lehteä journalistisesti ja luoda siitä jotain uutta, mutta kuitenkin sen perinteitä kunnioittaen.
Pestiä hakiessani olin kuitenkin vasta toisen vuoden journalistiopiskelija. Vaikka itselleni kyseessä olikin alan vaihto, ja elämänkokemusta oli kertynyt muualla kuin journalismin parissa monen moisista projekteista, tuntui päätoimittajan vastuu ja unelmani lehden kehittämisestä kuitenkin usein suurilta. Monesti mietin, riittääkö niin taitoni kuin energianikin täysipäiväisen opiskelun ja kahden osa-aikaisen työn keskellä.
Niinpä Etsijässä työskentely oli monessa mielessä oman journalistisen kasvuni sekä itseni haastamisen taite, jossa kaikki muualla oppimani toimintavat, periaatteet ja taidot päätyivät ruokkimaan Etsijän kasvua, jossa sain irrotella vapaasti ja tehdä lehteä omalla tavallani. Lienee siis sanomattakin selvää, että päätoimittajuuteni Etsijässä oli minulle todella merkityksellistä ja suhtauduin siihen melko kunnianhimoisesti.
Lisäksi Etsijän päätoimittajana työskentely antoi minulle agnostikkona kiinnostavan perspektiivin ja oppimistilaisuuden ymmärtää Suomen maailmankatsomuksellista kenttää, josta minulla oli aikaisemmin hyvin vähän kokemusta. Toivon, että onnistuin palvelemaan lukijoitamme hyvin, huolimatta siitä, että en itse tunnusta mitään uskontoa tai vakaumusta.
Taustalla on tietysti myös paljon työtä, mikä ei näy lukijoille. Olen pyrkinyt kehittämään Etsijän sosiaalista verkostoa, arkistoa ja toimintatapoja siten, että ne olisivat kestävällä pohjalla myös tuleville päätoimittajille, jotta haastavassa ja runsaassa mediaympäristössä Etsijä olisi verkossa yhtä vakaalla pohjalla, kun se on ollut kulta-aikanaan printissä.
Nyt, kun vihdoin sain Etsijän pisteeseen, jossa kaikki elementit ovat paikoillaan, ja niiden todellinen työstäminen voi alkaa, on aikani valitettavasti lähteä. Alunperin suunnittelin olevani Etsijässä pidempään, mutta journalistinen elämäni kutsuu minua toisaalle. Ainakin seuraavat kaksi vuotta saan nauttia työskentelystä Aamulehdessä muun muassa kirjoittavana toimittajana ja visuaalisten erikoisartikkelien verkkotaittajana.
Kiitos vielä kaikille ja toivottavasti viihdytte Iidan kanssa uuden Etsijän parissa!
Etsijä julkaisee nyt ensimmäistä kertaa verkossa aiempia paperilehtiä kokonaisuudessaan osana Arkiston aarteita -sarjaa. Etsijä-lehteä on julkaistu vuodesta 1908.
Sarjassa toisena on Etsijä-lehden teemanumero tammikuulta vuodelta 2016. Lehden teema on Hyvä arki.
Voit lukea lehden selaimessa tai ladata sen omalle laitteellesi.
Etsijä julkaisee nyt ensimmäistä kertaa verkossa aiempia paperilehtiä kokonaisuudessaan osana Arkiston aarteita -sarjaa. Etsijä-lehteä on julkaistu vuodesta 1908.
Sarjassa ensimmäisenä on Etsijä-lehden teemanumero helmikuulta vuodelta 2014. Lehden teema on Raha.
Voit lukea lehden selaimessa tai ladata sen omalle laitteellesi.
VERKKOSIVU-UUDISTUKSESSA kävin läpi Etsijä-lehden kaikki verkossa julkaistut artikkelit. Tein lukiessani joitain havaintoja, joita tahtoisin nyt jakaa lukijoillemme sisällön sekä julkaisualustan uudistuksen kynnyksellä.
Etsijän vanhojen juttujen lukeminen oli antoisaa ja inspiroivaa! Sieltä löytyi esimerkiksi runsaasti ideoita tulevien lehtien teemoille ja vaikutuin siitä, kuinka kiinnostavia ja haastavia juttuja meillä olikaan julkaistu! Joskus uusia juttuja tehdessä ja editoidessa vanhat aarteet pääsevät unohtumaan.
Etsijä on pitkälti vapaaehtoistyöhön nojaava lehti, tuemme tryjournalismia ja monesti päätoimittajammekin ovat vasta kokeilemassa siipiään lehden vastuullisimmassa tehtävässä. Nämä ovat piirteitä, mitä itse arvostan Etsijässä valtavasti ja olen ollut yksi niistä onnekkaista, jotka ovat päässeet oppimaan ja hankkimaan arvokasta kokemusta lehden toimittamisesta ja kehittämisestä päätoimittajana.
Ensisijainen tarkoitukseni tällä kertomuksellani ei ole kritisoida Etsijän menneitä kirjoittajia tai päätoimittajia, vaan perustella joitain ratkaisuja, mitä jouduin artikkeleita siirtäessäni tekemään.
Huomasin, että monissa artikkeleissamme, oli puutteellisia kuvatietoja: monesti ilmaisista kuvituspankeista käytetyt kuvat on viitattu vain kuvapalvelun eikä kuvaajan nimellä. Joissain artikkeleissa tarjottiin faktoja tai väitteitä, jotka eivät olleet mielipiteellisiä, joille ei oltu nimetty lähdettä tai annettu viitettä.
Kaikkien vanhojen artikkelien läpi käyminen ja faktojen sekä kuvaajatietojen etsiminen ei ole mahdollista päätoimittajan tämän hetkisillä resursseilla, eikä kaikki ole enää välttämättä edes tarkistettavissa. Mitään hurjia tai täysin harhaanjohtavia väitteitä tai faktoja en artikkeleita siirtäessäni huomannut, joten tilanne ei ole mielestäni mitenkään hälyyttävä.
Lisäksi Etsijän jutuissa esiintyi muutama järjestöjä tai yrityksiä hieman mainosmaisesti esittävä artikkeli. Etsijä-lehjden aloittelijaystävällisen luonteen vuoksi, ei ole mielestäni mielekästä tai tarpeellista ruotia tällä tavoin muotoiltuja artikkeleita yksitellen, mutta läpinäkyvyyden ja vastuullisuuden nimissä tahdoin kertoa näistä löydöistä lukijoillemme ja koen tarpeelliseksi huomioida tilanteen jollakin tapaa.
Päädyin ratkaisuun, jossa kaikki Etsijän vanhoilta verkkosivuilta tuodut artikkelit merkataan asiasanalla ”tarkistamatta arkistoitu”. Lisäksi yrityksiä ja järjestöjä käsittelevät artikkelit sekä ulkoisten tahojen edustajien kirjoittamat artikkelit merkataan selkeästi asiasanoilla ”järjestö” tai ”yritys”. Tätä käytäntöä tullaan noudattamaan vastaisuudessakin, jotta sisältö on lukijalle helpommin havaittavissa.
Verkkosivu-uudistuksen yhteydessä otimme Etsijälle käyttöön Julkisen sanan neuvoston Vastuullista journalismia -merkin. Etsijä on toki noudattanut journalistin ohjeita läpi historiansa, mutta merkin mukaan ottamisella pyrimme virkistämään lehden journalistista asennetta ja huolellisuutta journalististen periaatteiden toteutumisesta. Tahdomme viestiä sillä myös lukijoillemme, että Etsijä toimii vastuullisin journalistisin periaattein.
Vaikka pienellä lehdellämme ei ole resursseja käydä arkistoja läpi faktantarkistuksen vaatimilla resursseilla, tahdomme kuitenkin kantaa vastuuta sisällöstä ja näin viestiä lukijoillemme artikkelien kontekstista.
Tahdon lopuksi vielä korostaa sitä, että mitään hälyyttäviä puutteita erityisesti faktojen suhteen ei ollut. Etsijä on edelleen ja on aina ollut luotettava tiedon- ja näkemyksien välittäjä. Kyse on ennemmin siitä, miten lukijoille viestitään ja ilmaistaan asioista sekä kuinka hyvin annetulle informaatiolle annetaan selvät ja lukijallekin helposti tarkistettavissa olevat lähteet ja artikkelille konteksti.
Etsijän tämän hetkisenä päätoimittajana koen maailman nykyisessä informaatioympärisössä tällaisen infomaatiohygienian olevan tarpeellista ja vastuullista kaikilta lehdiltä, jotka haluavat nauttia lukijoidensa luottamusta. Etsijällä on pitkät perinteet ja hyvä maine hyvästä syystä. Tällä toimintamallilla tavoitteemme on entisestään parantaa käytäntöjämme sekä osoittaa lukijoillemme, että julkaisun laadulla on meille väliä.
LÄPI kesän Etsijässä on valmistauduttu suureen uudistukseen, jotka alkavat uusituista verkkosivuista: Tavoitteenamme oli tehdä juttujen lukemisesta mukavampaa ja parantaa käyttäjäkokemusta sivujen jäsennyksessä sekä tehdä arkistojen selaamisesta mielekkäämpää. Lisäksi halusimme luoda Etsijälle voimakkaamman ja tunnistettavan visuaalisen ilmeen sekä tuoda verkkosivut enemmän tähän päivään.
Mutta vielä suurempi muutos, on Etsijä-lehden julkaisuaikataulun muuttuminen.
Syksystä 2025 alkaen Etsijä-lehden teemanumero ilmestyy kaksi kertaa vuodessa: kerran syys- ja kevätlukukaudella. Teemanumeron puitteissa samalla koko lukukaudelle määräytyy teema, mitä teemanumeron ohessa julkaistava sisältökin käsittelee.
Tämä tarkoittaa siis sitä, että teemanumeroita julkaistaan vuodessa kaksi kappaletta vähemmän kuin aikaisemmin, mutta tämä ei suinkaan tarkoita sitä, että Etsijän tarjoama sisältö vähenee. Ainoastaan julkaisun tyyli muuttuu ja julkaisutahti hieman tasaantuu.
Päätoimittajana toiveeni oli uudistaa Etsijää ja tehdä siitä monimediaisempi lehti, joka pystyy tarjoamaan lukijoilleen muutakin, kuin perinteisiä artikkeleita. Viimeisen puolentoista vuoden aikana olemme laajentaneet videoihin ja podcasteihin sekä visuaalisiin artikkeleihin. Jatkossa Etsijä-lehden artikkelit ilmestyvät lukukauden teemanumerossa, mutta somessa jaettava lyhyempi videosisältö ja verkkosivuilla julkaistavat pidemmät videot ja podcastit julkaistaan itsenäisesti.
Muutoksen tarkoituksena on tasoittaa Etsijän tarjontaa, jotta katsottavaa, luettavaa ja kuunneltavaa ilmestyisi Etsijältä useammin. Lisäksi harvempi teemanumeron julkaisutahti mahdollistaa toivottavasti runsaamman lehden tuottamisen.
Uudistuksen myötä aloitamme myös Arkiston aarteita -sarjan, jossa digitoimme ja julkaisemme uudelleen Etsijä-lehden menneitä numeroita. Etsijän historia on pitkä, sillä lehti perustettiin jo vuonna 1908, joten arkistosta löytyy runsain määrin kiinnostavia, mutta valitettavan unohdettuja Etsijän juttuja.
Somessa uuden videomateriaalin lisäksi aloitamme kampanjan, jossa muistutamme lukijoita niistäkin artikkeleista, mitä Etsijä on julkaissut vain verkossa lehden siirryttyä digitaaliseksi vuonna 2019. Etsijän parhaita juttua -sarjassa nostamme uudelleen esiin Etsijän luetuimpia juttuja.
Muutokset ja kampanjat tuovat toivottavasti lukijoillemme paljon toivottuja parannuksia, sekä uutta ja vanhaa sisältöä sekä Etsijän testatusti parhaita juttuja uudelleen nähtäväksi!
Lukijoidemme mielipiteet etenkin näin uudistuksen alla, ovat meille todella tärkeitä. Olemme avanneet uuden palautelomakkeen, johon toivomme saavamme kommentteja lukijoiltamme, jotta tietäisimme, miten uudistunut Etsijä palvelee juuri sinua. Tahdomme viilata uudistuneita sivuja ja lehden tarjontaa luikijoidemme tarpeiden mukaan, joten palautetta kannattaa ehdottomasti antaa.
Lämpimästi tervetuloa uudistuneen Etsijän pariin! Syyskuu kuluu toimitukselta uudistuksen läpivientiin ja uusien konseptien starttaamiseen, joten tässä kohtaa meillä on enimmäkseen tarjottavaa lukijoillemme.
Emme kuitenkaan ole unohtaneet toista Etsijän keskeistä tehtävää, eli nuorten kirjoittajien tukemista. Uusinta kirjoittajakutsua joudutaan nyt hieman odottamaan kaikkien uudistuksien yli, mutta lokakuussa luvassa on jälleen uuden lukukauden teeman julistus ja kirjoittajakutsun julkaisu.
Pidä siis silmät auki somessa ja lämpimästi tervetuloa kirjoittamaan uudistuneeseen Etsijään jälleen ensi kuussa!
ETSIJÄN toukokuun teemanumerossa keskustellaan kuluttamisesta. Monessakin mielessä ajankohtainen aihe. Esimerkiksi siksi, että Suomessa tehtiin viime kuussa kaikkien aikojen televisioiden myynti ennätys, kun Yleisradion televisiokanavat vaihtuivat teräväpiirtoon.
Ryntäystä oli odotettu. Kaupat valmistautuivat hurjaan televisioiden menekkiin, kun kaikilla olisi nyt pakko olla HD-TV, jos valtion kanavia halusi katsella. Kansalaistiedotuksen saannilla on demokratiassakin hintansa.
Televisioiden tarve näkyi jo maaliskuussa, kun myynti kasvoi yli 130 prosenttia vuoden takaiseen verrattuna. Huhtikuun myyntien odotettiin kasvavan sitäkin enemmän, ja ennustuksissa arveltiinkin myynnin tuplaantuvan viimevuoden vastaavaan ajankohtaan. Ennustukset osuivat kuitenkin kovasti alakanttiin, kun tulos oli nelinkertainen viime vuoteen nähden. Yhteensä huhtikuussa 2025 myytiin ennätykselliset 70 000 televisiota Elektroniikka- ja kodinkonekaupan yhdistyksen mukaan.
On hyvä, että teknologia menee eteenpäin. Toisaalta se tehostaa monia prosesseja ja vähentää kulutusta, enimmäkseen kuitenkin vaikuttaa siltä, ettö se lisää kulutusta. Tässä kiihtyvässä kehityksen tahdissa ihmisistä tulee vain kuluttajia, joiden on perässä pysyäkseen hylättävä yhteensopimattomat ja vanhentuneet laitteensa yhä useammin. Puhumattakaan puhtaasti trendipohjaisesta kuluttamisesta.
”Näkökulmia on monia, mutta tekstejä yhdistää ajatus siitä, että kukaan meistä ei pysty pakenemaan kuluttajuuttaan.”
Pakkaan vaikuttaa tietysti myös vanha kunnon hehkulamppuhuijaus, missä tuotteet suunnitellaan kertakäyttöisiksi tai keinotekoisesti rikkoutumaan, jotta talouden rattaat pidettäisiin pyörimässä. Tavoite ei usein ole vilpitön kehityksessä eteenpäin kulkeminen. Tuotteita suunnitellaan yhteensopoimattomiksi ja korjauskelvottomiksi.
Tässä numerossa Nemi Susiketo kertoo vanhan korjaamisen arvokkuudesta, niistä tunteista ja tarinoista, mitä esineisiimme liitämme. Kai Lovi puolestaan kutsuu lukijan pysähtymään kuolevaisuutensa äärelle ja osoittaa, miten kuluttaminen ei ehkä odotetusti päätykään kuolemaan, vaan jatkuu haudankin takaa vangiten meidät kuluttajuuden ikeeseen silloinkin, kun emme voi siihen enää itse vaikuttaa.
Kerttu Hintikka esittää rohkaisevia ratkaisuja sekä valonpilkahduksia kulutustottumuksien mahdollisuuksiin yhteisöllisyyden kautta, kun taas Antti Vikström pohtii sosiaalisen median kuluttamisen kautta yhteisön raskautta sekä sen tuottamaa inhimillistä kärsimystä.
Näkökulmia on monia, mutta tekstejä yhdistää ajatus siitä, että kukaan meistä ei pysty pakenemaan kuluttajuuttaan. Vaihtoehdoksi jää vain sen olemassaolon jatkuvan paineen hyväksyminen ja siihen oman asennoitumisen valitseminen: Oman ihmisyytensä lunastaminen kuluttajan asemasta.
Kirjoittaja on Etsijän päätoimittaja, joka rakastaa kirppareita.
Etsijä kiittää tämän teemanumeron kansikuvan tekemisestä: KAHO SUZUKI Art&Design https://www.kahosuzuki.com
Etsijä thanks the creator of the cover art for this issue: KAHO SUZUKI Art&Design
OLEN kuolindoula ja päätavoitteeni on tukea kaikkien oman tahdon toteutumista elämänkaaren loppupäässä sekä kuoleman jälkeen. Doulana toimiminen on mielestäni myös aktivismia, sillä siinä puolustetaan toisten oikeuksia sekä lempeästi saatetaan ihmisiä kohtaamaan oma kuolevaisuutensa. Olen kuitenkin myös ympäristöaktivisti, ja etenkin ylikulutusta sekä ylituotantoa mietin paljon zero waste -aatteen kautta.
Suomessa kuolema on edelleen tabu, ja se on siivottu piiloon asiantuntijoiden hoidettavaksi. Se on jotain herkkää, pelottavaakin ja jotain, minkä edessä kenties tukeudutaan tuttuihin raameihin vaikkeivat ne omaa maailmankatsomusta tai toiveita vastaisikaan. Siksi tiedän rikkovani useampaa sosiaalista ja kulttuurillista tabua, kun kysyn, onko oikein, että vainajat kuluttavat yhteisiä rajallisia resurssejamme tällä planeetalla?
Kysymys on tarkoituksella kärjistetty ajatuksien herättelemiseksi. En koe laajemmassa mittakaavassa, että vainajien hyvästelyyn liittyviin rituaaleihin käytettävät resurssit olisivat ongelma. Kuolema on jotain niin merkittävää, että sen äärelle kuuluukin pysähtyä, eikä sitä tulisi kohdata tehokkuusajattelun tai suorittamisen kautta. Jos vertaa vaikka sotiin tuhlattavien resurssien määrää, ei vainajien viimeiseen lepoon saattamiseen kuluvista resursseista tarvitse kantaa yhtään huolta: ovathan hautaamiseen käytetyt resurssit myös tarpeellisia ja oikeutettuja toisin kuin sotiin liittyvä kulutus.
Olen kuitenkin sitä mieltä, että kaikkea kuolemaan liittyvää tulee tarkastella avoimen uteliaana ja kyseenalaistaa totuttuja normeja etenkin, jos aihetta pidetään epäsoveliaana vaikka se ihan jokaista meitä koskettaakin.
Ruumis olisi osana luonnon kiertokulkua ravinteeksi eikä taakaksi. Kalevanharjun puistossa kesällä 2020. Kuva: Kai Lovi
Etäännytetty kuolema tekee ruumiista jätettä
Me ihmiset olemme etenkin länsimaissa pyrkineet poistamaan itsemme täysin luonnon jatkuvasta syklistä. Emme kuollessammekaan halua osallistua tähän suureen, kauniiseen ja kaaottiseen elämän rihmastoon. Emme halua edes ajatella olevamme osa luontoa, siksihän määrittelemme ihmisen erilleen eläimestä.
Me kuitenkin olemme lihaa, verta, luuta, erilaisia sappi ja kudosnesteitä, kaikenlaisia mineraaleja ja arvometalleja, mistä tämä keho koostuu. Emme näiltä osin poikkea eläimistä millään merkittävällä tavalla, mutta silti jostain syystä siinä missä eläinten ruumiita, “ruhoja”, katsotaan hyödyn ja haitan näkökulmasta, ei ihmisen ruumiista näin ajatella. Jos asiaa miettiikin kulutuksen kannalta sitomatta logiikkaansa kulttuurisiin odotuksiin, ruumiin piilottaminen kuoppaan arvokkaassa puulaatikossa tai sen polttaminen on aikas tuhlailevaa sekä luonnotonta.
Ihmisen kuolemaan suhtautuminen ei ole kuitenkaan koskaan ollut rationaalista, vaan käsittelemme kuolemaa lähinnä emotionaalisella ja henkisellä kehollamme. Tarve kuoleman koristamiseen ja rakkaan poismenon käsittelyn ritualisointiin, ei myöskään ole puhtaasti ihmiseläimen toimintaa, vaan monet muutkin lajit surevat ja hautaavat rakkaitaan. Todennäköisesti paljon useampi laji kuin mitä voimme tunnistaa, sillä meidän on vaikea hyväksyä surua ja rituaalia, jota emme tunnista omaksemme.
Siksihän saatamme kokea toisen kulttuurin kuolemaan ja hautaamiseen liittyvät rituaalit “epäkunnioittavina” tai jopa “iljettävinä”. On kuitenkin olemassa kulttuureja, joissa läheisen ruumiin syöminen kuoleman jälkeen on rakkauden ja kunnioituksen osoitus, siinä missä maahan hautaus olisi häpeällistä. Tämä on hyvä pitää mielessä, kun tarkastellaan kuoleman rituaaleihin liittyvää kulutusta. Vaikka eri tapojen hiilijalanjäljen voi laskea, numerot eivät kerro mitään siitä syvästä sosiaalisesta ja kulttuurillisesta tarpeesta, johon nuo rituaalit vastaavat.
Fakta on, että etenkin länsimaissa asuva kuluttaa paljon erilaisia resursseja vielä kuolemansa jälkeen. Ruumiisi käsittelyyn käytetään erilaisia materiaaleja, polttoainetta ja aikaa, sillä yhteiskunta sitä vaatii. Esimerkiksi Suomessa meillä ei ole lupa maatua maahan suoraan, sillä hautaustoimilaki vaatii arkun käytön, olipa kyse maahan hautaamisesta tai polttohautauksesta.
”Luonnossa kuolema saa olla mitä on: yksi askel elämän kierrossa. Ei hyvä tai paha, vaan yhtä kaunis, brutaali ja sattumanvarainen kuin syntymäkin.”
Meillä ei ole lupaa kuolla metsään ja antaa ruumiimme ravinteet ensin uhanalaisten suurpetojemme ravinnoksi, ja siitä edelleen pienpedoille, haaskansyöjille, kärpäsen toukille, muurahaisille ja kaikenlaisille pienille ja suurille nilviäisille, joille ruumiimme tarjoaisi runsaudensarveen verrattavissa olevan herkkuaterian. Bakteerit sisällämme olisivat jo aloittaneet oman hajotustyönsä. Meidät syötäisiin siis ulkoa ja sisältäpäin, kunnes jäljelle ei jäisi enää kuin jonkin verran luita ja jokunen mahdollinen tekonivel. Luonto hyödyntää kaiken pienintä murua myöten, eikä tunne jätteen käsitettä.
Luonnossa kuolema saa olla mitä on: yksi askel elämän kierrossa. Ei hyvä tai paha, vaan yhtä kaunis, brutaali ja sattumanvarainen kuin syntymäkin. Moderni kuoleman pelkoinen kulutuskulttuurimme aiheuttaa sen, että ruumiistammekin on tullut jätettä.
Ruumis on nopeasti pilaantuva orgaaninen objekti, josta on kehittynyt enenevissä määrin melkoinen kuumaperuna yhteiskunnassa. Jonkun pitäisi hoitaa sen jatkokäsittely, mutta jonot sen kuin kasvavat eikä kylmäsäilytystiloja riitä ruumiiden pitkittyneisiin seisottamisiin. Syynä on osittain suoritusyhteiskunnan vaatimukset, joiden vuoksi surulle ei anneta tilaa. Jäykät ja epäinhimilliset rakenteet eivät välttämättä salli vapaan ottamista töistä, koulusta tai muista velvoitteista. Kuolema ei kysy, mikä hetki sopii kalenteriisi, mutta ihminen silti koettaa taivuttaa aikaa, sopia ja neuvotella.
Hautauslaki ei Suomessa salli kuin arkkuhautauksen tai polttohautauksen. Maailmalla olisi tarjolla ekologisempiakin vaihtoehtoja, kuten vesituhkaus ja kompostointi, joita on alettu viimeaikoina vaatia täällä Suomessakin yli puoluerajojen (kokoomuksestavasemmistoliittoon). Ekologisempien hautaustapojen mahdollistamista itsekin ehdottomasti kannatan, sillä se mahdollistaisi myös paremmin vainajien oman tahdon toteutumisen, kun lain sallimia vaihtoehtoja olisi enemmän. Vaihtoehtojen lisääminen ei ole uhka Suomessa vakiintuneille, mutta historian näkökulmasta varsin tuoreille perinteille, vaan mahdollisuus aidosti kunnioittaa kaikkien vainajien toiveita.
Toki, vaikka Suomessa saisimme hautaustoimilain uudistettua ekologisempien hautataustapojen mahdollistamseksi, ulkomailla kuoleminen voi romuttaa kaikki toiveet ekologisemman hautauksen suhteen. Maa jossa kuolet ja sen toimintatavat vastaavat pitkälti siitä, mitä ruumiillesi tehdään. Toiveensa kannattaa aina kirjata ylös ja saattaa omaisten tietoon erityisesti silloin, jos nimenomaan ei halua kontolleen kuolemansa jälkeen balsamoinnista seuraavaa ympäristön myrkytystä sekä lentokoneella ruumiin lennätyksestä aiheutuvaa polttoainekuormaa.
Jätteeksi luhistunut tuotannon laitos, entinen Tulitikkutehdas Tampereella 2015. Kuva: Kai Lovi
Vainajan omaisuuskin kuluttaa
Kuoleman jälkeinen kuluttaminen ei kuitenkaan koostu ainoastaan ruumiisi käsittelyyn uppoavavasta energiasta ja materiasta. Kuolinpesä hoitaa viimeiset laskusi, velkasi, käy läpi fyysisen omaisuutesi ja sulkee digi-tilejäsi. Some-tilejä saatetaan myös jättää auki esimerkiksi muistelua varten ikään kuin digitaalisiksi hautakiviksi, jolloin vainajan kuluttaminen jatkuu datan varastoimiseen vaadittavien serverien energiankulutuksena. Sekin on tietysti parempi vaihtoehto kuin vain tilin hylkääminen ja avoimeksi jättäminen harkitsemattomasti.
Jos et ole laittanut asioitasi järjestykseen vielä eläessäsi, lankeaa tämä taakka kokonaan rakkaimmillesi. Sen lisäksi, että kuolemamme jälkeen kulutamme vielä fyysisiä resursseja muun muassa varaamalla tilaa käyttöömme esimerkiksi 20 vuodeksi hautapaikan muodossa, kulutamme myös läheistemme emotionaalista kapasiteettia ja viemme heidän aikaansa, joka kuluu hautausjärjestelyihin ja kuolinpesän selvittämiseen. Jos vainajan omaisuus päätyy kaatopaikalle, koska sen setviminen kestävästi eteenpäin olisi omaisille liian raskasta surun keskellä, on tämäkin resurssien kulutusta kuoleman jälkeen.
Kulutuksen määrä pohjaa siis valintoihin, joita olemme elämämme aikana tehneet. Jos testamentti sekä perimysjärjestys eivät ole selkeitä ja talo mätänee pystyyn vuosikymmenien aikana omaisten riidellessä perinnöstä ja kuolinpesän hoitamisen vastuusta, on sekin resurssien tuhlausta. Mikäli eläessään olisi kohdannut rohkeasti oman kuolevaisuutensa ja laittanut asiansa hyvissä ajoin järjestykseen, tämä kaikki olisi ollut vältettävissä. Elämämme aikana tekemillämme, ja etenkin tekemättä jättämillämme päätöksillä voi olla todella pitkäkantoisia seurauksia.
Kuoleman ritualisointi on kulttuurikohtaista, ja siten kantaa mukanaan joitain arvoja, olimmepa niistä aktiivisesti tietoisia tai emme. Southern Necropolis haustausmaa Glasgowssa Skotlannissa 2023. Kuva: Kai Lovi
Mitä arvoja ruumiisi kantaa?
Luonnossa ei ole jätettä paitsi se, mitä me ihmiset olemme sinne heittäneet, valuttaneet ja haudanneet. Vähintä, mitä voimme tehdä, on varmistaa parhaamme mukaan, että kuollessamme emme kuormittaisi luontoa enempää. Ruumiin kompostoinnilla voisimme palauttaa takaisin luontoon niitä kallisarvoisia resursseja, joilla olemme kehoamme vuosia ravinneet. Olisipa se sitten puutarhaan, läheisten sisävirherkasveille tai kenties pelloille köyhtyvää maaperää lannoittamaan ja siten takaamaan ruokaturvaa myös tuleville sukupolville.
Jokaisella meistä on erilaiset toiveet ja tarpeet niin eläessämme kuin kuollessamme. Toivon, että tekstini rohkaisee sinua ottamaan kuoleman vääjäämättömyyden todesta, jotta voit keventää sen taakkaa jo eläessäsi. Emme elä täällä kuolemaa varten, eikä eloa kannata hukuttaa kuolemaa suremalla, vaan elää tämän ihmeellisen syklin vimmaisella syleilyllä. Kuolemaan hyvin valmistautuminen etukäteen voi keventää läheistemme taakkaa surun keskellä toimien viimeisenä rakkauden osoituksenamme heille.
MIHIN ikinä menenkin, kuultuaan ammattini kysytään minulta lähes aina voisiko jotain korua korjata. Kuluttaminen on mennyt siihen pisteeseen, että maailmamme hukkuu tavaraan, joka hädin tuskin kestää käyttöä. Valitettavasti huonoista ja halvoista materiaaleista tehtyjä esineitä harvemmin pystyy myöskään korjaamaan, mikä näkyy selvästi myös koruteollisuudessa.
Vaikka tuore kultasepän alan yrittäjä olenkin, on minulle ehditty tuoda jo vaikka minkämoista korjattavaa, mutta mielenkiintoisin tapaus oli varmasti juuri yritykseni perustamisen aikaan 2023.
”Mun puolison sormus jouduttiin sahaamaan irti.”
Yleensä korjaustöissä ensimmäinen kysymykseni on aina: löytyykö leimoja. Leimat kertovat muun muassa jalometallin pitoisuudesta. Kun sain tietää, että asiakkaan puoliso oli satuttanut kätensä metsätöissä, ensimmäinen kysymykseni olikin: kirves vai moottorisaha?
Moottorisahan ketju se oli hypännyt metsurimme kämmenselkään. Sain jopa kuvankin tapahtuneesta, ja vaikka olin ehtinyt jo nähdä kaikenlaista palvellessani rauhanturvaajana,kaikessa graafisuudessaan kuvan näkeminen tuntui silti hieman vatsassa.
”Voiko tätä enää mitenkään korjata?”
Kuten arvelinkin, ei onnettomuuden jälkeinen sormus enää juurikaan sormukselta näyttänyt. Pyöritellessäni ketjun repimää kultaromua mietin, mitä voisin sille tehdä. Asiakkaan kanssa suunnittelimme, että jättäisimme vauriot näkyviin. Mieleeni muistui vanha japanilainen taidemuoto kintsugi tai kintsukuroi, jossa rikkoutuneita esineitä korjataan kullalla, minkä tarkoituksena on korostaa vaurioita tehden epätäydellisyydestä kaunista ja entistä arvokkaampaa sen sijaan, että esine korvattaisiin uudella.
Kintsugi on perinteinen japanilainen metodi, jossa rikkoutuneet posliiniesineet kootaan takaisin yhteen kultaa käyttäen. Kuva: Riho KitagawaAsiakkaan sormus ennen ja jälkeen korjauksen. Kuva: Nemi Susiketo
Siispä aloitin luomaan uutta elämää tälle kauan sitten kovia kärsineelle ja unohdetulle kihlasormukselle.
Ensin muotoilin joka suuntaan vääntynyttä runkoa takaisin muotoonsa, sahasin päät tasasiksi ja juotin väliin pätkän kierrätettyä valkokultaa. Nypin repeytyneen silpun irti, siistin ja viilasin, sahasin sekä kaiversin, muotoilin ja viilasin taas lisää, kunnes sain nostettua sormuksen vauriot arvokkaasti esiin.
Onnistuin jopa säilyttämään vanhan kaiverruksen, ja viereen mahtui vielä uusi: Vuoden Metsuri. Hihittelimme kaiverrusta asiakkaan kanssa. Nyt sille voi jo nauraa.
Kaksi vuotta onnettomuuden jälkeen sai omistaja yllätyksekseen sormuksensa takaisin syntymäpäivänään, kauniimpana kuin koskaan. Tästä työstä sai seppäkin olla ylpeä ja mielissään varsinkin, kun perästä tuli vielä video yllätys-hetkestä. Sitä hymyä ja veikeää ihmetystä en heti unohda, kun omistaja hetken sormusta kädessä pyöritellessään tajusi: ”Siis hetkinen, onko tää nyt se?”
Paras palaute tässä ammatissa on ihmisten reaktiot, mikä pistää aina kovin hymyilyttämään. Välillä mietin, että pitäisikö kahvipöydälleni pistää nenäliinapaketti niin kuin terapeuteilla, mutta ilon kyyneleitä varten.
Tehtäväni tässä maailmassa on vaalia vanhaa ja vaurioitunutta, tai antaa uusi elämä tekemällä vanhasta uutta. Kierrätys tässä työssä on jalometalliesineen sulattamista, jotta sen voi käyttää uudelleen, tehdä uudeksi koruksi. Se on yhtä kaunista, kuin vanhan korjaaminen. Jotkin jalometalliset korut säilyvät sukupolvelta toiselle, kun taas toisista voimme tehdä jotain uutta ja jännittävää, jolla on uusi mahdollisuus vanheta arvokkaasti.
Jalometalleista voi aina tehdä jotain uutta, ne eivät väsy. Kulta on minulle kuin muovailuvahaa; pahuksen kallista muovailuvahaa.
KIRJOITTAJAN tarjoama ajatus ei ole maailmaa mullistava – internetistä on selkeästi tullut mielenterveydelle haitallinen paikka. Jos haluaisin päättää artikkelini jo ennen kuin se ehtii kunnolla alkaakaan, voisin vain todeta: ahdistun sosiaalisen median kuluttamisesta naurettavan paljon, mutta koen alustoilta lähtemisen liian radikaalina, jopa ylimitoitettuna ratkaisuna. Se tuntuu samalta kuin katkaisisi yhteydet yhteiskuntaan kokonaan – mitä se tavallaan olisikin.
Kulttuurisodat ovat nykypäivän poliittisen konfliktin ilmentymä. Internet on näiden taisteluiden suuri näyttämö. Poliittisten vastakkainasetteluiden välikappaleina toimivat nykyään mm. sellaiset aiheet kuten sukupuolen määritelmä, ruokavalio, ilmastonmuutos, kulttuuri, vähemmistöjen representaatio, media, informaatio, monikulttuurisuus, maahanmuutto ja uskonto. Listaahan voisi jatkaa, mutta lienee se tarpeetonta listan ollessa jo melko tuskallisissa mitoissa. Nämä kyseiset aiheet ovat vuotaneet netissä käytyyn keskusteluun niin merkittävissä määrin, että ajatus Instagramin avaamisesta tuntuu päivä päivältä ahdistavammalta.
Näen sieluni silmin, miten eläkeikää hipova rouva kommentoi Suomen valtion muuttuvan islamilaiseksi kalifaatiksi, mikäli humanitaarinen maahanmuutto Suomeen jatkuu vielä tulevaisuudessa. Toinen väittää Petra Laitin olevan juutalainen agentti, ei suinkaan saamelainen aktivisti. Ilmastonmuutos? Vihervasemmiston salajuoni. Tieteellinen tieto on jatkuvan kritiikin ja epäilyn kohde. Kulttuurirelativismi tuntuu menettäneen paikkansa yleisenä keskitien ajatuksena. Onko tämä todellisuutta?
”Vaikka tiedän lopputuloksen, toistan tämän saman toimintojen ja tunteiden sarjan monta kertaa päivässä.”
Alan heti ajatella, kuinka väärässä nämä ihmiset voivatkaan mielipiteineen ja käsityksineen olla. Poloiset populismin uhrit. Mutta kun samoja mantroja toistetaan kommenttikentästä toiseen, alkaa käsitykseni populismin uhreista horjua; ajatteleeko oikeasti valtaosa ihmisistä näin?
Heti ensimmäisten lukemieni kommenttien jälkeen alan keksiä päässäni vakuuttavia ja perusteltuja, mutta sopivan provokatiivisia vastauksia, joilla voin tuhota kommentoijan sanallisesti. Tämä on keino taistella epämiellyttäviä ja negatiivisia tunteita herättäviä kommentteja vastaan. Se ei kuitenkaan ole kovin toimiva keino, sillä tunnen ahdistuksen ja ärtymyksen kasaantuvan. Otan henkisesti turpaan kommentilta. Siis internetistä löytyvältä, muutaman virkkeen mittaiselta tekstipätkältä, jonka takana ei välttämättä ole edes oikea ihminen. En kuitenkaan halua vastata kommenttiin, sillä haluan varjella omaa hyvinvointiani.
Jään vellomaan johonkin tukahdutetun vihan ja kokonaisvaltaisen ahdistuksen välimaastoon. Vaikka tiedän lopputuloksen, toistan tämän saman toimintojen ja tunteiden sarjan monta kertaa päivässä.
Kuva: Antti Vikström
Sosiaalisen median alustat eivät kuitenkaan edusta todellisuutta. Ne muodostavat oman todellisuutensa, jossa kyynisyys ja kärjistykset korostuvat. Eikä somen luoma todellisuuskaan ole vain yksi, kaikille samanlaiselta näyttäytyvä todellisuus, vaan alustat luovat jokaiselle käyttäjälleen personoidun kokemuksen. Kyse onkin siitä, että digitaalinen todellisuus on onnistunut liukumaan oikean todellisuuden rinnalle; ei internetin keinotekoisuudella ole mitään väliä, jos se kuitenkin kasvattaa merkitystään jatkuvasti ja tunkeutuu elämiimme mitä odottamattomimmin tavoin. Internet on siis osa tätä todellisuutta, eikä sitä voi enää siitä erottaa.
Sosiaalinen media syöttää jatkuvasti tietoisuuteeni kaikenlaista ryönää, joka muokkaa näkemyksiäni yhteiskunnallisesta keskustelusta ja heikentää optimistista näkemystä sen tulevaisuudesta. Sisäistän päivittäin somen tarjoamaa tunnepitoista ja mustavalkoista maailmankuvaa. Poliittisen keskustelun ulkopuolella käytävä keskustelu on harvoin näin ääripäihin vedettyä, vaikkakin sosiaalisen median vaikutus ihmisten suhtautumiseen koko yhteiskunnalliseen keskusteluun on epäilemättä kärjistävä ja polarisoiva; puhetavasta kehittyy tahallisen provosoiva ja konfliktinhakuinen. Vastapuolen ärsyyntyminen on nykyään itseisarvo.
Välillä pohdin, onko internetin mahdollistama rajaton ilmaisun vapaus sittenkin kirous. Tai ehkä ei vapaus itsessään ole ongelma, vaan se, kuinka huonosti osaamme sitä käyttää. Internet ei enää edusta vapautta ja mahdollisuuksia, vaan myrkyllistä keskustelua, provokaatiota, vastakkaisuutta ja hampaiden kiristystä. Vaikka väitetään, että mitään ei saa nykyään enää sanoa, ei väittämä voisi olla kauempana totuudesta. Nykyään saa sanoa aivan mitä itse haluaa. Ja niin ihmiset sanovatkin. Ja sekös pientä ihmistä ahdistaa.
”Nykyään saa sanoa aivan mitä itse haluaa. Ja niin ihmiset sanovatkin. Ja sekös pientä ihmistä ahdistaa.”
Mitään ratkaisua minulla tähän internet-ahdistukseen ei kuitenkaan ole. Ikävä kyllä. Itseeän tutkailemalla ja oman sosiaalisen median käytön sääntelyllä pääsee jo varmasti pitkälle, mutta se ei ratkaise itse ongelmaa. Internet on suuren yleisön viestintävälineenä niin uusi, että uskon ihmiskunnan elävän vielä jonkinlaista kuherruskuukausivaihetta sen kanssa, emmekä ole vielä päässet optimoimaan ja säätelemään sitä ideaaliin suuntaan. Meillä ei vielä ole keinoja käsitellä niitä vaurioita, joita tämä dynamiikka synnyttää.
Mutta ehkä juuri nyt olemme murrosvaiheessa. Ei siksi, että ratkaisu olisi lähellä, vaan siksi, että ongelma on käynyt liian ilmeiseksi ohitettavaksi. Sosiaalisen median aiheuttama psyykkinen kuormitus ei ole enää yksittäisten yksilöiden tunne, vaan laajempi yhteiskunnallinen vaiva.
Sen tiedän, että ahdistus ei ole merkki siitä, että jokin on vialla minussa. Se on merkki siitä, että ehkä jokin tässä kokonaisuudessa on liian raskasta ihmisen yksin kannettavaksi.
