VIIME kuussa huomasin tuijottavani pakonomaisesti sovellusta, joka kertoi kuinka monta tuntia olin nukkunut joka yö. Tunnit ja minuutit puhelimen ruudussa määrittelivät sen, miltä aamulla tuntui ja kuinka väsynyt muka olin – ei se, miltä minusta todella tuntui. Jos minuutit näyttivät alle seitsemän ja puoli tuntia, olin automaattisesti pelkkää haukotusta, vaikka todellisuudessa olinkin saattanut nukkua yöuneni levollisesti. Niinkin levollisesta asiasta kuin unesta tuli minulle suoritusta.
Nykyihmisen ongelma on se, että olemme jatkuvassa suoritusputkessa. Ei riitä, että suoritamme töitämme tai opiskelujamme. Myös lepo on suoritus, jossa yritetään maksimoida palautuminen ja mielihyvä. Yöunet ja urheilusuoritukset muuttuvat tunneiksi ja tavoitteiksi, jotka tehtävälistan tapaan raksitetaan sen sijaan, että pysähtyisimme pohtimaan sitä, mitä kehomme ja mielemme todella tarvitsee.
Onko siis yhtään ihme, että burnout, suorittaminen ja väsymys ovat yksi polttavimmista puheenaiheista?
”Milloin meistä tuli yhteiskunta, joka joutuu pohtimaan sitä, milloin niinkin luonnollinen asia kuin väsymys on niin liikaa, että pitää hakeutua lääkäriin?”
Googlettaessa sanan väsymys silmille hyppää Duodecimin määritelmä: “Väsymys on sangen yleistä, ja yleisimmin siihen löytyy syy väsyneen henkilön elintavoista tai elämäntilanteesta.” Muut hakutulokset todistavat, kuinka keskeinen huolenaihe väsymys on. Lehtijutuissa jaetaan vinkkejä siihen, miten väsymyksestä selvitään. Väsymys on sangen yleistä, korostaa Duodecim. Milloin meistä tuli yhteiskunta, joka joutuu pohtimaan sitä, milloin niinkin luonnollinen asia kuin väsymys on niin liikaa, että pitää hakeutua lääkäriin? Mikä nykyihmistä väsyttää? Mikä on tehnyt työuupumuksesta ja burnoutista epidemian, jota eivät edes hyvinvointiyhteiskunta tai lääkkeet kitke?
Kun kuulee toisen olevan väsynyt ja uupunut, automaattinen kysymys on: olethan muistanut levätä? Joskus se on tarpeellinen kysymys, kun olemme tottuneet siihen, että lounaskin syödään etätöitä tehdessä. Totuus on se, että postmoderni ihminen harvoin osaa levätä, vaikka kovasti yrittääkin. Emme osaa olla levon kanssa armollisia, vaan palautumisesta tulee samankaltainen to do-lista, joita kirjoitamme kaikkeen pakolliseen. Vettä juotu, check, lenkillä käynti, check ja kun illalla uni ei tulekaan niin, että ehtii nukkua ne ideaalit kahdeksan tuntia, yöunet ovat pilalla.
”Self care-kulttuuri on luonut palautumisesta jämähtäneen kuvan, johon ei kuulu ajatus siitä, että palautuminen ja lepääminen voisi olla esimerkiksi likaisen ja sekaisen keittiön siivoaminen tai pyykinpesu.”
Self care-kulttuuri on luonut palautumisesta jämähtäneen kuvan, johon ei kuulu ajatus siitä, että palautuminen ja lepääminen voisi olla esimerkiksi likaisen ja sekaisen keittiön siivoaminen tai pyykinpesu. Palautuminen ei näytä aina tuoksukynttilöiltä ja teekupposelta. Joskus se on tarpeellisten asioiden tekemistä. Tämän jutun kirjoittamisen lomassa olen pessyt kolme pyykillistä konetta, jonka ansiosta kirjoittaminen ja ajatustyö on kulkenut paljon helpommin kuin monen tunnin intensiivinen työskentely. Tauot ovat auttaneet sitä, etten ole työpäivän jälkeen niin väsynyt, etten jaksa edes siivota keittiöstäni päivän jälkiä.
Selvää siis on, että väsymys on äärimmäisen hyvä teema vuoden viimeiselle lehdelle. Vuosi 2023 on ollut intensiivinen sekä maailmanlaajuisella että henkilökohtaisella tasolla. Olen sairastellut kroonisen kivun kanssa, saanut opiskelijapaikan, muuttanut ihanaan uuteen kämppään. Olen kipuillut, itkenyt ja saman aikaan ollut ylitsepursuavan onnellinen. Se on myös ensimmäinen kokonainen vuosi, kun olen ollut Etsijän päätoimittaja. Kun katson ajassa taaksepäin, olen äärimmäisen kiitollinen, mutta myös äärettömän väsynyt. Ja se on ihan täysin okei.
Ja sen unisovelluksen poistin viime kuussa. Sen jälkeen olenkin nukkunut hyvin ja herään lähestulkoon aina levänneenä, oli sitten kyse yhdeksän tai viiden tunnin yöunista.
Petra Uusimaa
Kirjoittaja on Etsijän päätoimittaja ja väitöskirjatutkija, joka purkaa ylikierroksia leipomalla ja kaupan juustotiskillä.
ROTTA, loinen, laiskuri. Jäin työttömäksi ensimmäistä kertaa elämässäni ja näin minusta nyt puhutaan. Itse koen työttömyyteni tällä hetkellä paitsi ansaituksi levoksi myös hyödylliseksi välivaiheeksi, ja nyt kerron miksi.
Ennen työttömäksi jäämistä olin valmistunut maisteriksi ja tehnyt omaa alaa liippavia töitä puolivuotisen sijaisuuden verran. Jatkoakin olisi voinut olla tiedossa vakituisena työntekijänä, mutta minua ei valittu tehtävään.
Tunteet olivat ristiriitaiset. Työ oli ollut paperilla kiinnostavaa, mutta todellisuudessa työolosuhteet olivat tarpeettoman hankalat, mikä teki työstä todella stressaavaa. Työn jatkuminen olisi kuitenkin tuonut turvaa uran ja omien unelmien pohdintaan. Koin myös häpeää siitä, ettei minua valittu. Teinkö jotain väärin ja jos tein, miksei minulle kerrottu siitä?
Työttömänä kirjoittaja kokeili ensimmäistä kertaa ruuan kasvatusta kaupungilta vuokratulla viljelypalstalla.
Päätin ottaa työttömyyden ensin levon kannalta. Jäin työttömäksi kesän kynnyksellä ja edessä siinsi vapaa kesä ansiosidonnaisen turvin. Luojan kiitos olin liittynyt ammattiliittoon jo opiskeluaikana. Hyvin pian alkoi tuntua siltä, että ehkä työttömyys onkin parasta, mitä minulle on tapahtunut. Vihdoin sain levätä!
”Hyvin pian alkoi tuntua siltä, että ehkä työttömyys onkin parasta, mitä minulle on tapahtunut.”
Työkkäri tietenkin velvoitti hakemaan neljää paikkaa kuukaudessa, mutta vähintään sen verran olisin hakenut töitä muutenkin. Asioita sulatellessa alkoi valjeta miten väsynyt olen ollut, ja miten olin suorittanut elämää yli rajojeni uskomattoman kauan, jopa lapsesta asti. 12-vuotiaana aloin jakaa mainoksia ja 16 vuotta täytettyäni istuin kaupan kassalle, ja siitä lähtien olen tehnyt töitä aina. Tein töitä läpi yliopiston, enkä jaksanut keskittyä opintoihini niin kuin olisin halunnut.
Rutistin, rutistin ja rutistin, kunnes työuupumus pysäytti koneiston kokonaan keskellä koronapandemiaa. Opinnot olivat venähtäneet jo ahdistavan paljon. Kuukauden sairasloman jälkeen palasin taas töihin, ja sen jälkeen tein jopa kahta työtä ja gradua, kunnes valmistuin. Valmistumisen jälkeen olin todella uupunut ja ahdistunut, eikä maisterina elämä ollut yhtään entistä mukavampaa. Päinvastoin tuntui kammottavalta, kun yliopiston ja opiskelijuuden suoma instituutio ja identiteetti katosivat ympäriltä.
Sain sijaisuuden tuurilla ja oikeilla suhteilla, ja aloitin valmistumisen jälkeisen urapolun väsyneenä maisterina työpaikassa, jossa kunnollista perehdytystä ei ehditty antaa ja jossa enemmän resursseja tuntui palavan outoihin valtapeleihin kuin itse työntekoon. Tunsin oloni pettyneeksi. Tällaistako työelämä on? Miksi opiskelin, jos työelämässä odottaa huomattavasti opiskelua kurjempi elämä?
Tuskin asia on ihan niinkään, vaikka lehdistä onkin saanut lukea, miten moni valmistunut nuori on pettynyt työelämään. Uupunut mieleni ei jaksanut nähdä positiivisesti niitäkään asioita, jotka olivat hyvin. Kuluttavin sisäinen ristiriita syntyi siitä, että pidän itseäni optimistisena ja positiivisena ihmisenä ja silti samalla tuntui, että kaikki ympärillä on vaikeaa, monimutkaista ja turhauttavaa.
Parasta työnteossa oli raha, sillä olen aina ollut pienituloinen, ja säännöllinen kuukausipalkka toi elämään ennennäkemätöntä toiveikkuutta. Työttömyys toi mukanaan siis myös taloushuolia, ja työttömänä on vielä huomattavasti vaikeampaa saada töitä kuin työsuhteesta käsin. Tilanne on kaikin puolin epävarma, eikä tulevaisuus herätä minussa luottamusta. Silti olen sitä mieltä, ettei tämä työttömyys ole lainkaan pahinta, mitä minulle on sattunut.
”Ei ole millään lailla yhteiskunnalle hyödyksi, jos korkeakoulutetut ihmiset pakotetaan mihin tahansa töihin turhautumaan ja uupumaan samalla kun heidän potentiaalinsa ja osaamisensa heitetään roskakoriin.”
Levättyäni mieli on kirkastunut ja olen edellisen työkokemukseni johdosta alkanut painokkaasti pohtia, mitä seuraavaksi oikeasti ja aidosti haluan tehdä. En halua hakea töitä, joita en oikeasti haluaisi tehdä vain siksi, että minun täytyy ja että on moraalisesti oikein olla ”loisimatta toisten rahoilla”.
En ole rotta, vaan minua on kohdannut aivan normaali vastavalmistuneen välivaihe elämässä. Sosiaaliturva on olemassa tällaisia tilanteita varten, ja hyvä niin. Sitä paitsi rotat ovat varsin hyödyllisiä ja älykkäitä eläimiä. Ei ole millään lailla yhteiskunnalle hyödyksi, jos korkeakoulutetut ihmiset pakotetaan mihin tahansa töihin turhautumaan ja uupumaan samalla kun heidän potentiaalinsa ja osaamisensa heitetään roskakoriin. On tutkittu, että ensimmäiset työpaikat valmistumisen jälkeen määrittävät tulevaa ura- ja palkkakehitystä merkittävästi.
Olen tehnyt elämässäni paljon kaikenlaista ja alkanut koko ajan paremmin hahmottaa, missä olen hyvä ja mistä innostun. Eikö minun kannattaisi tehdä juuri niitä asioita? En tarkoita sanoa, että kaiken työn tulisi olla jokaisen suurin intohimo. Minä olen kuitenkin mennyt opiskelemaan itseäni kiinnostavaa alaa ja nyt olen erittäin kiinnostunut töistä, joita kyllä riittää, vaikka ala onkin kilpailtu. Kriittisyys työpaikkojen ja työolojen suhteen pakottaa myös työnantajat tekemään paremmin.
”Työttömyys pakotti minut pysähtymään ja lepäämään, ja nyt minulla on aikaa pohtia tarkkaan seuraavia askeliani elämässä ja kehittää itseäni.”
Ihmisillä on nykyään aivan liian vähän aikaa ajatella. Työttömyys pakotti minut pysähtymään ja lepäämään, ja nyt minulla on aikaa pohtia tarkkaan seuraavia askeliani elämässä ja kehittää itseäni. Työttömyys ei nimittäin ole todellakaan ollut passiivista aikaa.
Ensinnäkin lepo on aktiivista, tuottavaa ja tuiki tärkeää toimintaa. Toisekseen työnhaku käy kyllä ihan työstä. Olen opetellut uusia taitoja, kuten ruuan kasvattamista ja virkkaamista. Olen kehittänyt itseäni viestinnässä, kirjoittamisessa ja ihmisten kohtaamisessa vapaaehtoistöissä. Olen pitänyt terveydestäni huolta ja harrastanut liikuntaa. Auttanut muita ihmisiä, hoitanut omia ihmissuhteitani ja lisännyt rakkautta maailmaan. Sellainen on ollut aivan eri tavalla mahdollista, kun en ole kiireinen, uupunut, tyytymätön ja vihainen. Niin kuin moni työssäkäyvä on.
Uskon, että olen työttömyysjakson jälkeen innokkaampi, jaksavampi ja tasapainoisempi työntekijä kuin olisin ollut suorasta putkesta väsyneenä. Haluan tehdä töitä, parantaa talouttani ja turvata tulevaisuuttani, mutta enää en suostu tekemään sitä kohtuuttomalla hinnalla.
KUVITTAJA ja sarjakuvataitelija Sari Sariola omaelämäkerrallisessa esikoisteoksessaan Tiedän olevani ylipainoinen (Zum Teufel 2023) nostaa koskettavasti esille useilla omakohtaisilla esimerkeillä epäkohtia läskivihaa ylläpitävästä yhteiskunnastamme ja siitä millaista on olla isompi ja epätasa-arvoisessa asemassa yhteiskunnassa, jossa ideaali on olla painoindeksin ihanteen mukainen.
Teos sukeltaa syvälle tekijän omaan tunne- ajatusmaailmaan, jotka ovat kehittyneet vuosien ajan kokonaiseksi teokseksi. Omakuvien kautta näyttää avoimesti ja rehellisesti, miltä hän näyttää, miltä hänestä tuntuu, millaiseksi hän itseään kokee, millaiseksi on ollut kasvaa hyväksymään itseään silloin, kun rakkaus itseään kohtaan on peittynyt pettymyksen ja totuttujen ajatusmallien alle ja kuinka hyväksyä itseään, kun yhteiskunta ei vastaa rakkaudella.
”Jo piltteinä opimme, että laihuus on ideaali, johon kuulu pyrkiä”
THL:n mukaan suomalaisista 2-16-vuotiaista tytöistä 19 % ja pojista 29 % ovat ylipainoisia, nuorista 18-29-vuotiaista aikuisista naisista 35 % ja miehistä melkein 47 % ja yli 30-vuotiaista suomalaisista aikuisista 63 % naisista ja 72 % miehistä ovat ylipainoisia, ja lähes joka toisella esiintyy keskivartalolihavuutta. Lihavuus itsessään voi altistaa elämänlaadun, fyysisen toimintakyvyn ja työkyvyn huonontumista, sairastumista diabetekseen, astmaan, verisuonitauteihin, kihtiin, uniapneaan ja masennukseen sekä moniin muihin ongelmiin.
Lihavuuden hoito Suomessa keskittyy pääosin elämätapojen, ruokavalion ja liikkumisen tasapainottamiseen, sillä tutkimusten mukaan pelkkien stressitekijöiden vähentäminen voi edesauttaa painon alentamista niin, että terveyttä uhkaavat tekijät heikkenevät, ja elämänlaatu paranee. Terveydenhuollossa sairaanhoitajan ja lääkärin tehtävä on nostaa esille ja puuttua potilaan terveydelliseen tilaan, ja toimia interventiona elinikää lyhentävien elämänvalintojen takia.
Lihavuus itsessään olisi kuitenkin pyrittävä ymmärtämään monimutkaisena ilmiönä, johon vaikuttaa biologisten ja perinnöllisten tekijöiden lisäksi mielenterveyteen vaikuttavat ulkoiset asiat. Esimerkiksi traumaattisten kokemusten ja/tai väkivallan uhan vuoksi kohonnut kortisolitaso voi aiheuttaa paniikkituntemusten lisäksi lihavuutta.
Sariolan tarina avaa myös lihavuutta ja lihavana olemisen ongelmia lääketieteelliseltä kannalta. Pohdinta siitä, kumpi tuli ensin, masennus vai lihavuus, on edelleen kysymys, johon niin painoindeksin väärällä puolella oleva kuin hoitohenkilökunta pohtivat sekä yhdessä että erikseen.
Hoidon saanti mielenterveysongelmiin, työuupumukseen tai katkenneeseen sormeen on riippuvainen vaa´an lukemasta, samalla tavalla kuin hoitohenkilökunnan kanssa tekemät haastattelut hoitoon pääsyystä alkaa kysymyksellä hoitoon hakeutuneen viimeisimmän kuukautiskierron alku- ja loppupäivämäärään sekä kierron kokonaispituuteen myös silloin kun vaiva ei liity lisääntymiselimistöön.
”On joskus jopa koomista mennä vastaanotolle sormi murtuneena ja saada saarna painosta”
Kauniiden, ja väririkkaiden sekä monivivahteisten piirrosjälkien ansiosta Sariolan autiofiktiivistä, fantasiatyyppistä tarinaa kohti itsensä hyväksymistä, ja itsensä ymmärtämistä on nautinnollista seurata, vaikka hyvin vahvasti itsetietoisen ja yhteiskunnallisesti läsnä olevan henkilön tunne- ja maailmankuvalliset näkemykset itsestään ovat koskettavia ja ajatuksia herättäviä.
Sariolan tarina ei sisällä vain koskettavia hetkiä, ja samaistuttavia mietteitä. Tarinassa on raikkaan viiltävän teräviä, yhteiskunnan läpi leikkaavia näkemyksiä ihmisyydestä, olemisen itsemäärittelemisen oikeutuksesta ja oikeudesta olla oma itsensä, juuri sellaisena kuin itsensä kokee.
”Mikään osa minusta ei kuulu muille”
Tiedän olevani ylipainoinen on monikerroksinen- ja tahoinen, kaunis ja sensitiivinen kasvutarina omasta itsestään, joka on jaettavissa kaikkien heidän kanssaan, jotka tuntevat voivan samaistua sarjakuvataitelijan sielunelämään isompana yhteiskuntajäsenenä. Ylipainoinen tietää ja tuntee liikapainon vaikutuksen, mutta kaikille on yhteiskunnassamme sijaa.
Teos ei ihannoi ylipainoa tai ylipainon tuomia henkisiä tai terveyteen kokonaisvaltaisesti vaikuttavia ongelmia vaan päinvastoin: teos korostaa itsetietoisuuden ja läsnäolon tärkeyttä ja muistuttaa erilaisuuden, moniarvoisuuden ja tasa-arvon ymmärtämisen tärkeydestä. Teos muistuttaa myös sekä kehollisesta, että henkisestä rauhasta. Itseään täytyy pyrkiä rakastamaan sellaisenaan kuin on, vaikka jonain päivänä olo on kuin norsulla yhteiskunnan omistamassa lasikaupassa, jossa pienikin liike tarkkaillaan ja tuomitaan.
Suomen Ekumeenisen Neuvoston nuorisojaoston valokuvaprojekti
EKUMEENINEN vastuuviikko järjestettiin ensimmäistä kertaa vuonna 1978 ja sen tehtävänä on ollut ja on edelleen saada kristityt pohtimaan, kyselemään ja arvioimaan suhdettaan maailman tilaan. Vastuuviikon teema keskittyy maailman ajankohtaisiin kysymyksiin. Joka vuosi Vastuuviikolle on annettu vuosikohtainen teema ja otsikko, joka on heijastellut sen ajan maailman tilaa.
Tämän vuoden teemaksi on valittu Pyhä rauha – kristityt rauhan rakentajina. Rauhan teema on näiden vuosien aikana toistunut Vastuuviikon teemojen otsikoissa useammin kuin yksikään muu sana. Myös tämän Etsijän teema on rauha. Rauhan teemaan tarttuminen tuntuu tässä hetkessä yhä tärkeämmältä. Johtuuko se siitä, että rauhaan keskittyminen on tärkeintä juuri silloin, kun se tuntuu karkaavan pois ulottuviltamme? Mikä on meidän kristittyjen rooli rauhan vaalimisessa ja sen rakentamisessa?
Suomen Ekumeenisen Neuvoston nuorisojaosto on toteuttanut tänä syksynä valokuvaprojektin, joka tarjoaa visuaalisia esimerkkejä siitä, miltä rauha nuorista kristityistä näyttää. Kuvat on ottanut eri kristillisistä taustoista tulevat nuoret aikuiset, joiden yhdistävänä tekijänä on tahto etsiä kristittyjen ja koko maailman ykseyttä, sekä rakentaa rauhaa.
Haluamme, että kuvat voivat puhua puolestaan ja välittää rauhan tunnetta, jota projektiimme osallistuneet ovat halunneet nostaa esiin. Me toivomme, että projektimme voisi tällä vastuuviikolla ja osana tätä Etsijää kiinnittää huomiomme siihen, mitä rauha voi meille tarkoittaa. Ehkä se kannustaa myös sinua etsimään rauhaa ympäriltäsi näinä aikoina.
VAIKUTTAMINEN on kuin mainontaa. Kuten lähikaupan jokaviikkoisesta mainoslehtisestä tarttuu aina joku hyvä tarjous, niin käy myös somesta aina joku painuu päähän. Kuten mainoksen on tartuttava silmään, on somenkin oltava entistä huomiota herättävämpää. Kuka jaksaa rakentaa uutta Eiffelin tornia, jos edellinenkin kukkuu niin korkealla? Jääkö “vaikuttajiksi” enää vain ne parkkiintuneimmat, kenties jo itsensä kaupallisuudelle myyneet ammattilaiset. Ne, jotka saavat palkkaa “influenssoinnista”. Minne tipahtaa ainutlaatuisuus, todelliset mielipiteet ja ihmispersoonallisuudet, aitous?
Pieni stop-merkki ennen risteystä: mitä sinulle tulee mieleen sanasta vaikuttaminen? Kielitoimiston sanakirjan mukaan verbi vaikuttaa tarkoittaa “jonkin voiman, toiminnan tai muun sellaisen kohdistumisesta johonkin tavallisesti niin, että kohteessa tapahtuu tai pyrkii tapahtumaan jokin muutos; olla osallisena johonkin”. Nykypäivänä kaikki vaikuttavat. Ovat vaikuttajia eli influenssereita, kuten finglish-tyyliin se sanottaisi. Huomautettakoon, että monesti nuorempi polvi tässä välissä virnuilee, jos joku auttamaton boomeri, näin Sanna Marinin trendaamaa sanaa lainatakseni, edes kokee tarpeelliseksi avata sanaa influensseri. Siispä latistukseksi kerrottakoon, että tämä sepustus tulee 23-vuotiaalta.
Sosiaalisesta mediasta on tullut tärkeä osa nykyajan vaikuttamiskenttää. Kuva: Melanie Deziel, Unsplash
Riski on, että niille ainutlaatuisuudelle ja todellisille mielipiteille käy kuin eduskuntavaaliehdokkaalle Helsingin vaalipiirissä: budjetti ei riitä, pyrkijöitä on aivan liikaa, ja kun se kuuluisa lentävä lehmä pitäisi luvata läpi päästäkseen. Vaikuttamishalu lopahtaa jo siihen, että kaikkea on niin paljon.
Kun Suomen maatalous tehostui, kykeni yksi viljelijä siihen, mihin ennen tarvittiin kylällinen miesoletettuja, ja maatilojen määrä väheni. Ammatillistuneet ahertajat täyttävät jo somen joka alustan. Miten tässä valtavuuden valtakunnassa, joka on täynnä osallistamista ja tarinallistamista, saamme millimetriäkään ahteriamme eteenpäin, naapurin ahterista puhumattakaan?
Miten se naapurin takamus sitten liikahtaisi?
Nykyajan vaikuttaminen on kerryttänyt itseensä ivanvivahteisen leiman, pullistunut niin suureen mittakaavaan, että kohta se joko hukuttaa meidät kaikki tai poksahtaa kuin pyörän takakumi. Internetin kytkemän maailman mainosvirrassa kohtaamme vaikuttamisyrityksiä alinomaa. Luemme räiskyvästä somehillunnasta – peukutamme ja tykkäämme siitä totta kai – ja näemme suoria lähetyksiä suurielkeisestä katuaktivismista. Niiden alkuaikojensa valtaisa potentiaali on kokenut inflaation. Bakteereille syntyy antibioottiresistenssi, ja me olemme menossa somevaikuttamisresistenssiin.
Ei meidän tarvitse keksiä uutta avaruusrakettia, eli luoda kahtasataa tuhatta seuraajaa tai neljää miljoonaa katsomiskertaa keräävää viraalivideota. Ei maailma niin paljoa näillä enää muutu. Historiassa mennään tanssien; kaksi eteen ja yksi taakse. Niin mentiin (tai pikkuhiljaa mennään) kulutuskäyttäytymisessäkin. Ensin oli hehkeää saada iso auto ja paljon rompetta, nyt taas moisia karsastetaan ja pieni autoton hippeily on hip. Näin mielestäni tulee käymään vaikuttamisessakin. Someprofiileita ja katukökötyksiä on kylliksi. Profiilit kuin katukapinointikin lipuu turhan herkäksi poseerauksen puolelle, ja kaikkihan voivat hymyillä kuvissa ja näyttää keskisormea kameran sammuttua.
”LGBTQ+ -vastaisuuden annetaan rehottaa, koska sen nähdään kuuluvan uskonvapauteen.”
Esimerkiksi seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksia ajava Pride on kasvattanut suosiotaan niin, että imago ottaa jo osumaa, ellei Priden aikoihin oman puljun logossa koreile viikon verran sateenkaaren värit. Yle uutisoikin pinkkipesusta 2.7.2021 nostaen esimerkin, kuinka ekologiseksi itseään nimittääkseen yritysten täytyy oikeasti tuoda toimenpiteetkin esiin, jotta ekoarvoviestintä menee läpi. Sateenkaarikansan saralla on tuntunut riittävän logon värjäys. Sen joka kerta tapahduttua törkypuhe pääsee valloilleen. Harva yritys puuttuu siihen kunnolla, jotta eivät vain menetä homovastaisten rahoja.
Kirkkokin nostaa salkoihinsa – siellä missä seurakuntaneuvosto sen sallii – sateenkaarilipun. Miksi? Esimerkiksi juuri 22.5.2023 uutisoitiin, että kokoomus ja keskusta potkitaan Pridestä ulos, ei kirkon mandaatit kumppanuuteen sen paremmat olleet vuonna 2019 virallisena tukijana, seuraavana vuonna toki vetäytyivät kohujen myötä. Totta, eivät kirkot ole sateenkaariystävällisiä. Turvallisuudesta ei ole mitään takeita. LGBTQ+ -vastaisuuden annetaan rehottaa, koska sen nähdään kuuluvan uskonvapauteen.
Ei kirkko kampanjoi selkeästi perusteettomien uskonkäsitysten oikaisemiseksi. Lukuisat raamatuntutkijat ovat todistaneet, ettei Raamattu vastusta homoja, koska tuona aikana ei edes tiedetty, mikä on homo. Suomessakin löytyy osaamista asiasta, mutta kirkko ei tartu heidän tietoonsa, vaan pelkäävät tuhansien herätysliikkeiden jäsenten katoa omaksi kirkokseen. Merkittävästi esimerkiksi eksegetiikan professori Martti Nissinen on asiaa tutkinut, mutta kirkkoa ei kiinnosta. Kirkko yrittää vaikuttaa, mutta ei ulkoisten mielipiteiden kiillotus sisäistä foobikkohiiltä sammuksiin puhalla.
”Rahan kanssa, rahan kautta ja rahassa” kuuluu ylistyslauseemme
Vaikuttamisen historiaa tutkaillessa internet tuntuu tietävän vain vaikuttajamarkkinoinnista, influencer marketing. Influencing Marketing Hub –sivuston mukaan kuulemma vanhin vaikuttamistarina löytyy 1760-luvulta. Savenvalaja Josiah Wedgwood onnistui ujuttamaan itsensä “modernin marketoinnin isäksi” tekemällä teeastiaston kuningatar Charlottelle. Hän brändäsi itsensä lyömälle itselleen ilmaisun “Potter of her Majesty”, eli Kuningattaren Savenvalajaksi. Taloudellinen hyöty tässä taatusti ketunhäntänä ollut, silloin kun pelkkä kuningattaren tykkääminen ei tuottanut kilisevää. Humanistina en jaksa taloudellista hössötystä, kaikki miettivät jo rahaa ja sen tahkontaa alati ja kaikkialla muutoinkin, joten käsitellään se puoli pois alta joutuin.
Somessa aina ohitan tarinat ja päivitykset, joissa lukee “kaupallinen yhteistyö”.
Sosiaalinen media tavoittaa ihmisiä, mutta luo idealistisen kuvan vaikuttajien elämästä. Kuva: Clark Tibbs, Unsplash
”En väitä, etteikö sosiaalisen median voima enää tehoaisi. Mutta näiden ylitäydellisten, tunteita pursuavien tarinoiden, joissa influensseri kertoo, miten juuri tämä luomuoravan käsissään pitelemästä männynkävystä tehty saippua teki hänestä valloittavan, teho heikkenee.”
Onnekseni se on ilmoitettava sisällön vastaanottajalle selkeästi. Ymmärrän, että ihmiset tekevät kaupallisia yhteistöitä naamanäkyvyyttyä ja taloudellista hyötyä saadakseen. Mutta kun tämä kaupallinen yhteistyö on hiipinyt kaikkialle, ja jos jotakuta rupesi sosiaalisessa mediassa tarkkaamaan hänen aatteidensa ja persoonansa vuoksi, kaupallinen yhteistyö vähän kylmää – missä määrin henkilö pidättäytyy omasta itsestään ja laulaa vain markkinatalouden lauluja? Minulle saa sitten muuten tulla kettuilemaan, jos joskus löydän itseni kaupallisesta yhteistyöstä.
En väitä, etteikö sosiaalisen median voima enää tehoaisi. Mutta näiden ylitäydellisten, tunteita pursuavien tarinoiden, joissa influensseri kertoo, miten juuri tämä luomuoravan käsissään pitelemästä männynkävystä tehty saippua teki hänestä valloittavan, teho heikkenee. Toimiakseen uuden somevaikuttamisen on oltava entistä hohdokkaampaa, uniikimpaa eli toisin sanoin myös kalliimpia ajan ja rahan mittareissa, jotta edes teoriassa vaikutusyritys erottuisi turtumuksen läpi massasta, jota vastaan alati kasvava joukko on jo rokotettu.
Uskovan sateenkaarityypin ujuttautuminen kirkkoon
Kuten on jo todettu, seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt ovat evankelisluterilaisen kirkkomme akilleenkantapää. Uskonyhteisöstä puuttuu usko – tieteeseen ja jokaiseen ihmiseen Jumalan kuvana. Homot ja transihmiset ovat ennakkoluulojen kohde, vanhan kaunan kantovesi. Muutos edellyttää vuorovaikutusta, ja herkkien asioiden parissa somen tai mielenosoituksen kautta tämä vuorovaikutus on epätodennäköisempää. Kohtaamalla molemminpuolisen ymmärryksen kera ihmisen ihmisenä hänet, jonka teoriassa sinua luulisi vihaavan, tapahtuu muutos.
Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt ovat evankelisluterilaisen kirkon akilleenkantapää. Kuva: Stavrialena Gontzou, Unsplash
En minä eikä kukaan muukaan voi yhtä aikaa lyödä kolmeasataa kärpästä. On ajantuhlausta yrittää moista onnistumista, joka yksi tuhannesta kerrasta onnistuu. Jos yrität kottikärryllisen kiviä työntää hillittömään ylämäkeen, kestää siinä paljon kauemmin, kuin vain hyväksyä voimasuhteet, jättää kärry maahan, ja kivi kerrallaan viedä niitä ylös. Kun taakka kyllin kevenee, liikkuu lopulta kottikärrytkin loppuine kivineen lopulta ylös.
”Opetan, että myös minä ja kaltaiseni olemme halukkaita kirkkoon ja olemme myös kelvollisia sinne. Emme (ainakaan ihan joka kerta) rynni kirkkoon nahkavaljaissa sateenkaarilipun kanssa huudellen äänekkäästi, mitkä ovat pronomini.”
Sekä seksuaali- että sukupuolivähemmistöön kuuluvana olen kantanut näitä kottikärryn kiviä ylös soluttautumalla itse ytimeen. Olen kahdessa kirkon yhteisössä vapaaehtoisena, yhdessä palkollisena, ja vielä neuvostossa. Kuntosalien personal trainerit sanovat, että heidän on näytettävä hyvinvoivilta ja lihaksikkaita, koska he ovat käveleviä mainoksia. Olemalla paras versio itsestään näissä kirkon toimissa teen vaikuttamistyötä. Opetan, että myös minä ja kaltaiseni olemme halukkaita kirkkoon ja olemme myös kelvollisia sinne. Emme (ainakaan ihan joka kerta) rynni kirkkoon nahkavaljaissa sateenkaarilipun kanssa huudellen äänekkäästi, mitkä ovat pronomini.
Kun arkisissa kanssakäymisissä erilaisuutta ei odota kohtaavansa, eivät siilinpiikit ehdi päälle, etenkin jos se käy yhteisen työn tahi tekemisen kautta. Tiedän, ettei jokainen homo- ja trans jaksa olla arjessaan se eläintarhan tutkimuseläin, jonka raajojen muotoja koululaiset tuodaan katsomaan. Ei sitä voi edellyttää ihmiseltä. Se on valtavan raskasta, ja kuluttavaa, koska naamatusten kohdatessa annetaan pala itseään toiselle – joskus tuomittavaksi, joskus opiksi. Vaikeaa on myös se, jos oma yhteisö, jossa pyörii mukana itselle tärkeän asian parissa, muodostuu paikaksi, jossa itse on aina varuillaan, siksi, että kohdatessa saattaa tulla myös kolareita. Riski toki on, että ei enää halua olla toiminnassa mukana, jos kyllin pahasti pelti rytisee.
”Tiedän, ettei jokainen homo- ja trans jaksa olla arjessaan se eläintarhan tutkimuseläin, jonka raajojen muotoja koululaiset tuodaan katsomaan. Ei sitä voi edellyttää ihmiseltä.”
Kuluttavaa on myös loputon vääntäminen päättymättömissä somekeskusteluissa. Positiivinen puoli naamatusten vaikuttamisessa on se, että siitä pääsee irti, toisin kuin somesta. Se seuraa kaikkialle, etkä voi vain vaihtaa selattavaa aihetta, vaan kommenttikenttäsi saattaa silti täyttyä sonnasta. Naamatusten voi aina kävellä pois ja asia on sillä selvä, vihamielinen ihminen ei seuraa sinua kotiin, töihin, vessaankin – tai jos seuraa, kyseessä on poliisiasia. Somessa myös määrä ratkaisee. Törkyturvat saattavat joukkioitua, ja ainoa, mitä näet, on vihapuhe. Naamatusten määrä on vielä hallittavissa. Eikä naamatusten kohtaaminen aina tarkoita puhumista. Pelkkä läsnäolo riittää. On oikeus olla.
Kirkon ujuttaminen sekulaariin
Sama mikrotason logiikka toimii hyvin pitkälti asiassa kuin asiassa. Suomi on perin sekularisoitunut maa, etenkin nuoremman polven saralla. Julkisesti uskonnollinen saa outoja katseita. Etenkin yhteiskunnan saroilla, joissa uskonto on likipäin pilkan aihe, tarve neutralisoivalle kohtaamiselle olisi suurta. Kerrottakoon esimerkki.
Työskentelen vartijana, ja useammat kollegat saattavat olla koulupudokkaita, nautintojen täyteisen elämäntyylin keskeltä, eikä yhteiskunnalliset asiat ole niin kiinnostuksen kärjessä. Kun lähtökohta on tämä ja työkin on fyysistä, vaarallistakin, ja vailla ansaittua kiitosta, mitä roolia millään uskonnolla tai Jumalalla on? Kenen kanssa oikein näissä piireissä edes puhua mistään henkimaailman hössötyksistä? Missä uskontoa neutralisoivat influensserit? Yllättävän monelta on suu auennut pitkäänkin juttuun uskonnoista ja hengellisyydestä, kun samassa työssä, samoissa vaatteissa samanarvoisina istutaan pienessä valvomossa tuntikaupalla.
”Se, että kaltaiseni tatuoitu nuori hyypiö istuu siinä puhumassa heidän kanssaan Jumalasta, on osa muutosta; vaikuttamista kohtaamisen kautta.”
Se, että kaltaiseni tatuoitu nuori hyypiö istuu siinä puhumassa heidän kanssaan Jumalasta, on osa muutosta; vaikuttamista kohtaamisen kautta. He saivat kysyä ja ihmetellä kanssani niitä perinteisimpiäkin uskonkysymyksiä, vaikken minä pappisopiskelijakaan mistään mitään tiedä. Pelkkä tieto siitä, mitä opiskelen ja mihin tähtään, samalla kun teemme samaa työtä, avasi heidän asenteensa. He muistavat nämä kohtaamiset taatusti. Ei heitä uskovien mielenosoitus muuta, päinvastoin. Eivätkä he jää lukemaan Kirkko Suomessa -Instagram tilin Jeesus-meemejä
Kirjoittaja on kandiaan äheltävä teologian opiskelija, joka häseltää liikaa. No accidents, just pietaridents.
HEGEMONI, maailmanpoliisi, supervalta, vapauden tuoja – rakkaalla lapsella on monta nimeä. Hegemonia, eli tietyn valtion tai kulttuurillisen alueen huomattava ylivalta muihin nähden, on muinaiskreikkalainen sana, joka tarkoittaa johtamista. Hegemoneja voi olla useampi, mikä luontaisasti johtaakin kilpailuun. Nykyään Yhdysvallat ja Kiina kilpailevat keskenään yksiselitteisestä hegemonin asemasta. Termiä käytettiin ensimmäistä kertaa puhuttaessa antiikin Kreikan kaupunkivaltioiden eli polisten liitosta.
Vaikka polisten välisistä sodista onkin kulunut pari tuhatta vuotta, hegemonia ilmiönä on tullut politiikkaan jäädäkseen. Onkin keskeistä ymmärtää, miten hegemoni käyttää ja oikeuttaa asemaansa, jotta. Poliittisia ilmiöitä onkin hyvä tarkastella materialistisesta, eikä idealistisesta näkökulmasta; valtioiden keskuudessa ei ole vapauden tuojia, eikä myöskään ole hirmuvaltioita. Millainen sitten onkaanvallassaan kylpevä hegemoni?
Hegemonian toimintatavat
Ihmiskunnan historian alkusivuilla heimo valitsi keskuudestaan arvostetuimman henkilön johtajan asemaan. Samaan aikaan valitun harteille laskeutui painava vastuun taakka; odotukset oli täytettävä, piti osoittaa olevansa yhteisön luottamuksen arvoinen. Emme enää elä heimoissa ja globalisaation myötä pystymme identifioitumaan osaksi suurempaan ihmisjoukkoa. Aikanaan myös varhaiset sivilisaatiot sisäistivät eroavaisuutensa, sillä ne kävivät keskenään kauppaa ja sotia.
Ateenan poliksen rauniot. Kuva: Heavenly Tours
Jos heimoissa arvostus ansaittiin yhteishyvään tähtäävillä teoilla, niin sivilisaatioiden tasolla tilanne olikin, ja on, ymmärretysti päinvastainen – myöhäiskeskiajalla syntyneet kansallisvaltiot kilpailivat keskenään siirtomaista, rikkauksista, aseista ja kulttuurista. Kyseisessä kilpailussa rahalla, niin kuin nykyäänkin, oli tärkein rooli. Rahalla voi varustaa armeijan, hankkia liittolaisia, vahvistaa taloudellista asemaa kansainvälisillä markkinoilla sekä, sopivan hetken sattuessa, puuttua kilpailijan sisäpolitiikkaan rahoittaen itselleen kuuliaista oppositiota. Toimintatavat ovatkin tuttuja niin kutsuttujen löytöretkien ajoilta, jolloin Brasiliasta tuotiin kultaa ja puuta Portugaliin. Itsenäinen Brasilia 200 vuotta vanha ja vieläkin osa Amazonin puista päätyy laittomasti Portugaliin.
Kulttuuri ja hegemoni – todellisuus, jossa elämme
Hegemonin tiukka ote kulttuurista mahdollistaa sille suotuisten aatteiden ja arvomaailman levittämisen. Hyviä esimerkkejä kulttuurillisesta vaikuttamisesta ovat johdannossa mainitut kreikkalaiset polikset. Vaikka Rooman imperiumi valloittikin polikset, niiden kulttuurilliset aikaansaannokset kuten taide, kirjallisuus, teatteri ja uskonto muokkasivat roomalaista yhteiskuntaa. On ironista, että polisten kulttuuri on säilynyt päiviimme asti roomalaisten kopioiden ansiosta.
”Nykyään Yhdysvalloilla on selkeä yliote kulttuurista – Hollywoodin elokuvia katsotaan ympäri maailmaa ja sarjakuvien supersankarit kuuluvat lähes jokaisen lapsuuteen.”
Ennen länsimaiden kiinnostusta Aasiaa kohtaan, Kiinalla oli siellä vahva hegemoninen asema. Nykyisten Etelä- ja Pohjois-Korean alueilla paikalliset aateliset (kor. yangban) opiskelivat kiinaa ja jopa kansankieltä kirjoitettiin kiinalaisilla merkeillä (kor. hanja). Kiinan hegemonia perustuikin periferian eli syrjäseudun kuuliaisuuteen. Paikalliset saivat pitää kuningassukunsa ja hallita alamaisiaan, mutta tärkeät ulkopoliittiset kysymykset päätettiin Pekingissä – oli useita kuninkaita, mutta vain yksi keisari.
Nykyään Yhdysvalloilla on selkeä yliote kulttuurista – Hollywoodin elokuvia katsotaan ympäri maailmaa ja sarjakuvien supersankarit kuuluvat lähes jokaisen lapsuuteen. Kulttuurin kautta pönkitetään ja perustellaan Yhdysvalloille suotuisaa näkemystä oikeasta ja väärästä. Kulttuuria muokkaa myös suurvaltamedia, jonka lähtökohtana ovat länsimaiset individualistiset arvot ja käsitykset oikeanlaisesta yhteiskunnasta. Osa ihanteista – kuten demokratia – kopioitiinkin pienine muutoksineen antiikista.
Media hegemonin imagon tukena
Medialla on keskeinen rooli tiedon levittäjänä, digitalisaation myötä sen vaikutus on vain lisääntynyt. Perinteiset uutismediat, kuten BBC, CNN, The New York Times ovat kasvaneet globaaleiksi ja jossain määrin jopa syrjäyttäneet pienemmät paikalliset mediat. Onkin selvää, että BBC:n uutisointi ei rajoitu pelkästään Iso-Britanniaan. Myös suomalaiset mediat poikkeuksetta siteeraavat anglosaksisia valtamedioita, vaikka aihe koskisi esimerkiksi Euroopan ulkopuolista aluetta. Näin ollen länsimaiseen valtamediaan kohdistuva kritiikki valikoivasta ja eurosentrisestä uutisoinnista osuu ytimeen, sillä länsimaiset valtamediat tietoisesti laajentavat toimintaansa Euroopan ulkopuolelle ja näin ollen lupautuvat uutisoimaan muilta maanosilta. Ideaalitilanteessa monopolistisen asema saavuttanut media suhtautuisi valtaansa vastuullisemmin ja puuttuisi samanlaisella intohimolla länsimaisten suuryritysten mielivaltaisuuteen kuin mitä kiinalaiseen neokolonialismiin Afrikassa.
Maailmanpoliittisella areenalla Kiina on yhdysvaltalaisen hegemonian suurin haastaja. Kuva: Reinhold Möller, CC-BY-SA 4.0
Länsimielistä näkemystä levitetään massoille ja sitä käytetään lähtöpisteenä analysoidessa kansainvälistä politiikkaa. Mediassa näkyvät vastakkainasettelut ”meidän” ja ”niiden” välillä ovat myös tärkeitä tekijöitä – vastakkainasetteluilla voidaan nimittäin oikeuttaa hyökkäämistä muihin valtioihin, pommitukset ja sodat. Orientalismin käsitteen isä Edward Said onkin korostanut sitä, että poliittinen länsi tarvitsee vertailukohteen ennen kaikkea määritelläkseen itseään.
”Sota on aina väärin ja siksi sen tuomitseminen pitäisi olla myös johdonmukaista hyökkääjästä riippumatta.”
Irakin, Afganistanin ja Libyan ihmisoikeusrikoksista kirjoitettiin tiheään tahtiin, lukijoille vakuuteltiin, ettei tilanteeseen ole muutakaan ratkaisua kuin sotatoimet. Kyseiset maat ovat vieläkin sekasorrossa ja kärsivät terrorismista, vaikka vuosikymmeniä lupailtiin demokratiaa ja rauhaa Lähi-itään pystyttäen sotilastukikohtia. Diktatuureja on maailma täynnä, mutta vain hegemonin öljydollaria vastaan kapinoivat valtiot päätyvät sisällissotien kierteeseen. Demokratian tuomisesta onkin muodostunut jo eräänlainen sarkastinen kiertoilmaisu sodalle.
Kollektiivinen länsi on ehtinyt julkaista jo kymmenen pakotepakettia Venäjälle ja sotaa paheksutaan avoimesti osoittaen tukea Ukrainalle. Sota on aina väärin ja siksi sen tuomitseminen pitäisi olla myös johdonmukaista hyökkääjästä riippumatta. Kansainvälisen oikeuden näkökulmasta Venäjään kohdistuvat pakotteet ovat perusteltuja. Kuubaan kohdistunut kauppasaarto, lukuisat sotilaalliset operaatiot Lähi-idässä sekä Etelä-Amerikan maiden sotilasjunttien tukeminen rikkovat kaikki kansainvälisen politiikan normit, mutta Yhdysvaltojen vastuuseen saattamista ei näy. Pinnalle nouseva kaksinaamaisuus ei kuitenkaan yllätä. Latinankielinen lentävä lause ”Mikä sopii Jupiterille, ei sovi härälle” kuvaileekin osuvasti hegemonian ydinajatusta.
Hegemonin murros – keksitty kauhutarina
Kulttuurin, talouden ja median lisäksi hegemoni voi ylläpitää asemaansa maailmanpoliisina mustamaalaamalla vastapuoli. Kiinasta puhuttaessa usein korostetaan maan diktatuurimaista luonnetta, sensuuria ja muita ikäviä asioita. Yhdysvallat puolestaan nähdään demokratian ja sananvapauden kehtona. Kiinan mahdollinen nousu hegemoniksi nähdään miltei maailmanloppuna ja synkkiä uhkakuvia maalataan ympäri Eurooppa.
Yhdysvaltojen epäilyttävä 20 vuoden pituinen ”taistelu” Talibania vastaan ja kylmän sodan aikaiset puuttumiset Euroopan maiden sisällispolitiikkaan ei kuitenkaan nähdä uhkana suvereenisuudelle. Brittiläisen Armin siirtyminen Yhdysvaltojen siiven alle ei myöskään herätä Lontoossa Kiinan pelkoon verrattavissa olevaa kohua, vaikka kyseessä on Iso-Britannian merkittävimpiä teknologiaan erikoistuvia suuryrityksiä.
Ideaalitilanteessa kaikkien kuuluisi noudattaa kansainvälistä lakia. Kuva: Univariety
Hegemonia on merkittävä osa suurvaltapolitiikkaa ja sen mahdollinen murtuminen ei vaikuta merkittävästi tavallisen tallaajan elämään. Suomettumisen aika miellettiin suorastaan kärsimysten ajaksi. Uhkakuvista huolimatta Suomea ei valloitettu ja se kävi kauppaa sekä Neuvostoliiton että Yhdysvaltojen kanssa. Sensuuria myös kierreltiin ja Neuvostoliittoa kritisoitiin rivien välistä. Kansainvälisen politiikan jännitteet ovat ennalta-arvaamattomia, siksi onkin hyvä pitää taukoa uutisista ja muistaa, että suurpolitiikassa tapahtuva murros ei välttämättä tuo omaan elämään maailmanloppua. Hetkellistä rauhaa voi löytää kaveriporukasta, uskonnosta tai vaikkapa harrastuksesta.
Kirjoittaja on ylikierroksilla käyvä portugalilaisen filologian opiskelija, joka on hieman huolestunut maailmanpoliittisesta tilanteesta. Sivuaineena painavat historia ja kulttuurintutkimus eivät myöskään tarjoa turvallista eskapismia.
Lähteet
Anderson, Perry. The H-word: The peripeteia of hegemony. Verso Books, 2022.
Ji-young Lee. China’s Hegemony : Four Hundred Years of East Asian Domination. Columbia University Press; 2016.
VAIKEINTA oli hautajaisten jälkeinen tyhjyys. Turkulainen neljän lapsen äiti Henna Laine tietää, miltä se kaikkein pahin tuntuu, eli oman lapsen menettäminen. Nyt hän kertoo, miten suru ja kuolema tulisi kohdata.
”Santra oli maailman aurinkoisin lapsi”, Laine kuvailee. Santra ei hänen mukaansa koskaan oikein ymmärtänyt omaa tilannettaan, ja ehkä niin oli parasta. Laine kuitenkin tähdentää, että jos lapsi olisi osannut kysyä, hänelle olisi puhuttu asiasta ihan suoraan.
Santra oli 2-vuotias sairastuessaan ensimmäisen kerran syöpään, joka oli leukemian esiaste. Sen jälkeen hän sairastui kolmesti leukemiaan, ja viimeiseen hän kuoli. Ensimmäisen kerran syöpä löytyi puolivahingossa infektioastman kontrollikäynnillä verikokeista.
Santra oli lämpöillyt ja ollut vetämätön, mistä Laine oli huolestunut. Verikokeiden jälkeen hän lähti tyttärensä kanssa siltä istumalta Turun yliopistolliseen keskussairaalaan, Tyksiin, ja hoidot aloitettiin saman tien.
”Santra rakasti prinsessaleikkejä, ja hittijuttuja olivat muun muassa Frozen sekä Risto Räppääjä ja polkupyörävaras.”
Santralla on kaksi isompaa sisarusta ja yksi pienempi sisarus. He kaikki ovat käsitelleet Santran kuolemaa omalla tavallaan. Pienin sisarus on oireillut käytöksellään, ja muiden kanssa on Laineen mukaan ”puhuttu, puhuttu ja puhuttu”.
Henna Laine kuvailee Santran olleen maailman aurinkoisin lapsi. Kuva: Henna Laineen kotialbumi
Hyvästit rauhassa omassa kodissa
Santran persoonaa Laine kuvailee vahvatahtoiseksi. ”Hän tiesi aina, mitä halusi”, Laine kertoo. Santra rakasti prinsessaleikkejä, ja hittijuttuja olivat muun muassa Frozen sekä Risto Räppääjä ja polkupyörävaras.
Santra oli loppuun asti iloinen oma itsensä, vaikka sairaus oli vienyt häneltä ruokahalun ja saanut laihtumaan. Viimeisenä aamuna hän oli vielä vilkuttanut kummisedälleen iloisesti heipat. Santran elämänhalua Laine kuvailee valtavaksi.
Kuoleman hetki oli rauhallinen, sillä Santra kuoli omassa kodissaan äitinsä kainaloon. Oli tietoinen päätös, että Santra saa olla loppuun asti kotona. Santra inhosi sairaalaympäristöä, ja koti oli hänelle hyvin rakas.
Kuoleman jälkeen Tyksistä kysyttiin tiedoksi kuolinaika ja tilattiin auto. Hautaustoimisto haki Santran vasta myöhemmin illalla. Laine kuvailee kauniisti, kuinka siinä välissä perheellä oli aikaa hyvästellä Santra rauhassa. Sisarukset muun muassa soittivat Santralle tämän lempimusiikkia Cheekiä. Välissä Tyksistä oli soitettu ja huolehdittu, miten perhe pärjää.
Santra ei viihtynyt sairaalassa, ja lopulta hän sai nukkua pois omassa kodissaan. Kuva: Henna Laineen kotialbumi
Santra elää perheen arjessa joka päivä muistoissa, puheissa ja erilaisten esineiden kautta. Joka joulu perhe ottaa esille Santran pienen joulukuusen ja tällä tavoin tietyt tavarat ovat saaneet tärkeän merkityksen.
Kohtelu oli vaihtelevaa ja ihmiset katosivat elämästä
Laineen perheen tragedia kohdattiin vaihtelevasti. Tyksin ”kymppiosastoa”, eli syöpäosastoa Laine luonnehtii aivan mahtavaksi. Siellä perhe kohdattiin ihanasti ja avoimesti ja perhettä tuettiin ja autettiin kaikessa loppuun asti.
Sen sijaan sosiaalihuollon toiminta oli asiatonta. Lainetta ei kohdattu äärimmäisen surun ja kriisin keskellä olevana äitinä, joka olisi tarvinnut apua ja tukea arjesta selviytymiseen. Sen sijaan häntä uhkailtiin huostaanotolla, jos kodin siivous ei ala sujua.
”Kuoleman hetki oli rauhallinen, sillä Santra kuoli omassa kodissaan äitinsä kainaloon. Oli tietoinen päätös, että Santra saa olla loppuun asti kotona.”
Sosiaalityöntekijä oli jopa vinoillut, että jättää takkinsa autoon vieraillessaan Laineen kotona, ettei haju tartu. Tällainen käytös olisi asiatonta, vaikka perheessä kukaan ei olisi kuollutkaan. Laineen oli vaikea huolehtia kodista ja arjen pyörittämisestä, koska oli itse Santran kuoleman jälkeen täysin romahtanut.
Eivät kaikki ystävätkään lapsensa menettänyttä osanneet kohdata. Monet ystävät katosivat ympäriltä, koska eivät osanneet kohdata tilannetta. Moni oli hävinnyt Laineen elämästä jo sairastelun aikana. Jotkut olivat ihan suoraan sanoneet, etteivät tienneet mitä sanoa.
Koulutusta surevan kohtaamiseen ja enemmän puhetta kuolemasta
Laine olisi toivonut, että hänet olisi kohdattu kuin kenet tahansa. Juteltu ihan mitä tahansa. ”Voi sanoa vaikka että kuu on juustoa ja siellä asuu sinisiä miehiä”, sanoo Laine. ”Joidenkin kanssa juteltiin juuri tällaista, ja se oli ihanaa, kun ei tarvinnut hetkeen miettiä mitään muuta.”
”Pelkkä tervehtiminen voi surevalle olla jo iso asia ja ihana kohtaaminen.”
Viranomaisten ja muiden ammattilaisten kohdalla Laine toivoo, että tuikitärkeitä kohtaamisen taitoja opeteltaisiin pakollisena osana koulutusta. Hän myös painottaa, että jos esimerkiksi sosiaalialan työntekijä ei osaa kohdata surevaa ihmistä, ei pitäisi olla sellaisessa ammatissa lainkaan.
Koko yhteiskunnan tasolle Laine toivoo enemmän puhetta kuolemasta. ”Kuoleman ei pitäisi olla mörkö. Ei se ole mikään suuri salattu juttu, joka tapahtuu jossain suljettujen ovien takana. Se koskettaa ihan jokaista meistä.”
Henna Laineelle vaikeinta oli hautajaisten jälkeinen tyhjyyden tunne. Kuva: Henna Laineen kotialbumi
”Vaikka se itkee, ei se silti mene rikki”
Suru on yhä läsnä Laineen perheen elämässä, mutta vuosien saatossa sen luonne on muuttunut. Ikävä ei koskaan poistu, mutta nykyisin suru nousee pintaan esimerkiksi joulun ja Santran syntymäpäivän tienoilla.
”Laine olisi toivonut, että hänet olisi kohdattu kuin kenet tahansa. Juteltu ihan mitä tahansa. ”Voi sanoa vaikka että kuu on juustoa ja siellä asuu sinisiä miehiä”
”Surun kanssa oppii elämään”, Laine toteaa. Hänen perhettään on auttanut eniten se, että kaikesta on saanut aina puhua, jo ennen Santran kuolemaa. Kysyn, onko Laine oppinut suoraanpuhumisen taidon jo kotonaan?
”Ei, olen siihen opetellut ihan itse”, Laine sanoo ja kertoo päättäneensä jo kauan sitten, että hänen lapsillaan on toisenlainen lapsuus kuin hänellä itsellään oli.
Ja vaikka kaikki ystävät eivät osanneet olla läsnä surun keskellä, oli kaikkein lähimmistä ystävistä valtava apu. Pahimpina aikoina juttuseuran lisäksi auttoi valtavasti myös ihan konkreettinen apu, kuten siivousapu ja ruuanlaitto.
Ihan jokaisen ihmisen olisi Laineen mielestä tärkeää muistaa, että surevat ihmiset eivät ole sen erilaisempia kuin kukaan muukaan. Pelkkä tervehtiminen voi surevalle olla jo iso asia ja ihana kohtaaminen. ”Vaikka se itkee, ei se silti mene rikki”, neuvoo Laine.
Sen lisäksi hän toivoo, että asioista puhuttaisiin ihan suoraan. Vertaistuen hän on kokenut hyvin arvokkaaksi, ja hän on itse hakeutunut eri Käpy Lapsikuolemaperheet ry:n tukihenkilötoimintaan. Muiden auttaminen ottaa osansa, mutta antaa paljon enemmän.
”Santra oli itse niin avoin ja valoisa, että sitten kun täytyy käydä näin, niin halusin että siitä syntyy jotain hyvää.”
TÄLLÄ hetkellä suurin osa lapsen menettäneistä vanhemmista ei ole oikeutettuja mihinkään sellaiseen yhteiskunnan tarjoamaan tukeen, joka mahdollistaa töistä pois olemisen. Käpy ry toivoo, että päättäjät heräisivät ongelmaan, ja seuraavaan hallitusohjelmaan kirjattaisiin suruvapaan edistäminen.
Lapsen kuolema on aina perheelle murskaava tragedia, joka muuttaa vanhempien koko elämän. Tällaisen menetyksen jälkeen vain harva on työkykyinen. Suomessa vanhemmat joutuvat jäämään lapsen menetyksen jälkeen sairauslomalle. Tämä on monin tavoin ongelmallista.
Ensimmäinen ongelma syntyy jo siitä, että koska suru ei ole sairaus, eivät kaikki lääkärit sen perusteella suostu kirjoittamaan sairauslomaa. Yhtenäistä käytäntöä sairausloman perusteille ja pituudelle ei ole, mikä asettaa perheet keskenään eriarvoiseen asemaan.
Käytännössä sairauslomaa voi saada esimerkiksi masennusdiagnoosin turvin. Masennusdiagnoosi voi olla este vakuutusten saannille tai haitata myöhempää adoptioprosessia.
Sairauslomaa joutuu usein hakemaan uudestaan ja uudestaan. Tämä on paitsi raskasta sureville vanhemmille, myös työnantajan kannalta hankalaa. Tämä kuormittaa myös sote-palveluita käynteinä, lausuntoina, ajanvarauksina ja kirjauksina.
Lapsen kuolema on aina perheelle murskaava tragedia. Kuva: Pixabay
Suruvapaa ratkaisisi monta ongelmaa
Nykykäytäntöjen ongelmallisuuden vuoksi Käpy Lapsikuolemaperheet ry kannattaa Suomeen ansiosidonnaista suruvapaata. Vastaava suruvapaa on käytössä esimerkiksi Tanskassa. Suruvapaa on perhe-etuus, jonka tavoitteena ja tarkoituksena on tukea vanhempia ja tarjota taloudellisesti turvattu tilanne käsitellä surua ja järjestellä elämää uudelleen.
”Suruvapaan myöntäminen olisi yhteiskunnalta viesti siitä, että lapsen kuoleman merkitys tunnustetaan.”
Vanhempi olisi oikeutettu maksimissaan 26 viikon mittaiseen yhteiskunnan tukemaan suruvapaaseen alaikäisen lapsen kuoltua tai kun lapsi syntyy kuolleena sen jälkeen, kun raskaus on kestänyt 154 päivää. Tänä aikana vanhemmalle maksettaisiin ansiosidonnaista päivärahaa tai minimitasoinen etuus.
Mallin tulee huomioida myös opiskelijat, työttömät, yrittäjät ja epätyypillisissä työsuhteissa olevat ihmiset, jotka ovat tällä hetkellä hyvin haavoittuvaisessa asemassa näissä tilanteissa. Samalla tulee kehittää palveluita ja tukitoimia lapsensa menettäneille vanhemmille.
Lapsen kuoleman merkitys täytyy tunnustaa ja vanhempia täytyy tukea surun keskellä. Kuva: Pixabay
Yhteiskunnan on tunnistettava vanhemman suru
Nykytilanteessa lapsen menettäminen tulee usein hyvin kalliiksi. Surevat maksavat äärimmäisestä menetyksestään suurta taloudellista hintaa. Myös kuolleen lapsen sisarukset kärsivät, jos vanhempi on äärimmilleen kuormittunut ja joutuu olemaan työn takia poissa perheensä luota surun keskellä. Yksilölle koituvat ongelmat esimerkiksi terveydessä voivat tulla kalliiksi myös yhteiskunnalle.
Suruvapaan myöntäminen olisi yhteiskunnalta viesti siitä, että lapsen kuoleman merkitys tunnustetaan. Se on itsessään syy töistä poissaoloon ilman sairausdiagnoosiakin. Lapsen syntymän merkitys tunnustetaan ja tunnistetaan, ja vanhempia tuetaan esimerkiksi vanhempainpäivärahojen kautta. Myös lapsen kuoleman merkitys on tunnustettava ja vanhempia tuettava tässäkin elämänmuutoksessa.
Kirjoittaja on Käpy Lapsikuolemaperheet ry:n viestintävastaava.
ENNEN kuin koronasta oli tietoakaan, kurjisti hallitus opiskelijoiden oloja leikkauksilla jo vuonna 2017 voimaan astuneilla uudistuksilla. Opiskelijoiden asumistuen siirtäminen yleisen asumistuen piiriin kyllä paransi joidenkin toimeentuloa, mutta vain niiden, jotka asuivat yksin tai kimpassa muiden tuilla eläjien kanssa.
Itse opiskelijana menetin tukituloistani yli puolet koko opintojeni loppuajaksi. Yleisen asumistuen kohdalla Kela nimittäin katsoo, että asuinkumppani on velvollinen elättämään tuen hakijan. Avoliitossa eläminen muuttui kannattamattomaksi. Itselleni avoliitossa eläminen oli kuitenkin mielenterveydelle huomattavasti parempi vaihtoehto kuin yksin asuminen.
Opintotuesta leikattiin vähävaraisen opiskelijan näkökulmasta mojova palanen, 86 euroa. Edellisellä hallituskaudella tehtiin koulutuksen näkökulmasta monia muitakin täysin järjenvastaisia toimia, joiden jälkiä kauhistellaan nyt esimerkiksi toisen asteen opiskelijoiden burn out -kriisin muodossa.
Koronapandemia oli viimeinen niitti opiskelijoiden jo valmiiksi huteraan tilanteeseen jaksamisen, mielenterveyden ja taloudellisen pärjäämisen suhteen. Sitä ei kukaan voinut ennustaa, mutta onko järkevää tehdä politiikkaa, joka ajaa ihmisryhmän niin heikoille kantimille, että mikä tahansa odottamaton kriisi katkaisee kamelin selän?
Joskus on ollut toisin: vuonna 1976 opiskelijat osoittivat mieltään opintolainojen pienentämistä vastaan Oulussa. Kuva: Risto Rasila. Museoviraston kuvakokoelma.
Jos kamelin selkä ei ollut vielä katkennut kokonaan koronan myötä, niin nykyinen maailmantilanne sen viimeistään katkaisee. Inflaatio ja hintatason nousu ovat asioita, joita heikoimmassa asemassa olevien opiskelijoiden kukkaro ei enää kestä. Opintolainan osuuden lisääminen on lyhytnäköistä politiikkaa, oli vuonna 2017 ja on jatkossakin.
Korkotasokin nousee, mutta opiskelijat eivät näytä välttelevän lainanottoa. Päinvastoin opintolainan suosio on kasvanut roimasti. Se ei kuitenkaan johdu opiskelijoiden ennennäkemättömästä pelottomuudesta vaan pakosta. Mitä muita vaihtoehtoja heillä on?
Yllättävät kriisit ovat osoittaneet, mitä lyhytnäköisestä politiikasta seuraa. Myös nykyinen hallitus on näyttänyt, kuinka vähän opiskelijoiden asioista välitetään. Sanna Marinin koronakriisiin liittynyt lausahdus”Jos ei jaksa niin koittakaa vaan jaksaa” jäi opiskelijoiden mieleen vähintään yhtä legendaarisena muistona kuin Sipilän irvokkaat kuvat koulutuslupauksesta. Milloin opiskelijat saisivat vaihteeksi hyviä uutisia?
Toimittaja Pihla Hänninen pohtii esseessään opiskeluaikaisen työnhaun haasteita ja kivikkoista polkuaan työelämään.
Pihla Hänninen
KONMARITIN jokin aika sitten vanhoja sähköpostejani. Elättelin toiveita siitä, että olisin löytänyt sieltä jotain säilyttämisen arvoista: vanhoja valokuvia, salaisuuksia, hyviä ideoita tai vaikka inspiraatiota esikoisromaania varten.
Elämänarkeologiset kaivaukseni tuottivat pettymyksen. Tällä digitaalisella hautausmaalla oli vain enemmän tai vähemmän merkityksetöntä roskaa. Viestejä ex-heiloilta ja nyt jo edesmenneiltä professoreilta. Parin sanan mittaisista viesteistä koostuvia sähköpostiketjuja. Turhia uutiskirjeitä.
Suurimman osan laatikosta haukkasivat kuitenkin yllättäen työnhakuvahtien ilmoitukset, joita olin tilaillut rituaalinomaisesti jokaiselta löytämältäni työnhakusivustolta.
Olin kai pelännyt, että jos en tilaa kaikkia ilmoituksia, niin minulta menee ihan varmasti jotain oleellista ohi. Tämä vanha pelkoni ei tunnu jälkikäteen ajatellen kovin realistiselta. (Kerro silti, jos tiedät jonkun, joka olisi löytänyt työpaikan Mol.fi:stä.)
Työelämään pyrkivät opiskelijat törmäävät usein seuraavaan viheliäiseen paradoksiin: työtä ei saa ilman kokemusta, mutta kokemusta ei saa ilman työtä.
Ilmiö voi olla tuttu myös alanvaihtajille tai niille, jotka pyrkivät työelämään muun suunnitellun tai suunnittelemattoman tauon kuten lasten saamisen tai sairastamisen jälkeen.
Kuva: Pixabay
Koska aloitin yliopisto-opinnot suoraan ylioppilaaksi valmistumiseni jälkeen ilman välivuosia, en ollut ehtinyt saada juurikaan työkokemusta. Olin totta kai iloinen ja ylpeä lyhyestä kesätyökokemuksestani, mutta siitä ei myöhemmin työnhaussa ollut hyötyä.
Onnistuin jotenkin saamaan ensimmäisen opiskeluvuoteni jälkeen kesätöitä siivoojana. Halusin kuitenkin keskittyä opiskeluun, joten nostin seuraavana kesänä ennemmin opintotukea ja -lainaa, koska se oli mahdollista.
Opiskelijana työhön liittyy myös aikaa koskeva paradoksi: jos teet töitä, opiskelun edellytykset kärsivät, mutta jos ”vain” opiskelet, kärsivät työnteon edellytykset. Monen opiskelut siis pitkittyvät tai jopa keskeytyvät työnteon takia ja monen työelämään siirtyminen pitkittyy opiskelujen takia.
Kesäopintotuen nostaminen oli huomattavasti helpompi ja miellyttävämpi ratkaisu kuin hakuilmoitusten kyttääminen, hakemusten nikkarointi ja kärvistely loputtomalta tuntuvan odottelun epävarmuudessa.
Joskus myöhemmin olisin kyllä kovastikin halunnut tehdä töitä. Hain niitä välillä kevytmielisemmin ja välillä epätoivon vimmalla, mutta tuloksia ei vain tullut.
Ei haastattelun haastattelua. Välillä en saanut edes latteita ”kiitos, mutta saimme noin tsiljoona hakemusta, eikä valintamme tällä kertaa kohdistunut sinuun” -sähköposteja.
Työnhaussa epäonnistuminen kerta toisensa jälkeen sai minut ymmälleni. Olin mielestäni ihan kelpo kandidaatti. Opiskelin korkeakoulussa, osasin noudattaa ohjeita ja lisäksi olin aina ollut hyvä ilmaisemaan itseäni etenkin kirjallisesti. Missä mahtoi olla vika?
Ehkä hain vääriä paikkoja? Tai ehkä hakemukseni olivat vääränlaisia? Työhakemus on kuitenkin tunnetusti tekstilaji, johon sisään pääseminen vie aikaa.
Kuva: Unsplash
Opiskelukaverini vinkkasi, että niin esseisiin kuin työhakemuksiinkin kannattaa ripotella hienoja sanoja fake it until you make it -hengessä. Kokeilin sitäkin. Ei tulosta. Ehkä rekrytoijat kurtistivat kulmiaan buzzwordeja vilisevän hakemukseni nähtyään ja huomasivat, että yritän juksata heitä, enkä tiedä tuon taivaallista siitä mistä puhun.
Ehken tuntenut itseäni tarpeeksi ja osannut kertoa niin kutsutusta osaamisestani. Ehken osannut hakea töitä oikealla tavalla?
En koskaan kokeillut vanhaa kunnon ”kävele yritykseen sisään ja kysy töitä” -metodia, enkä myöskään halunnut kirjoittaa työhakemustani vessapaperirullaan niin kuin joku jossain oli kuulemma joskus tehnyt ja saanut töitä.
Tai sitten minulla ei vain yksinkertaisesti käynyt tuuri.
Rekrytointi- ja HR-ammattilainen Saana Rossi kirjoittaa Rekrytoija-kirjassaan siitä, miten työnhakuun liittyen annetaan paljon neuvoja – usein ihan pyytämättäkin. Nämä neuvot ovat usein keskenään ristiriitaisia. Soita hakemuksen perään, älä missään tapauksessa soita hakemuksen perään ja niin edelleen.
Kuulostaa muuten ihan deittailulta! Työnhaussa ja deittailussa on mielestäni ylipäätään paljon samaa. Molemmissa menestyminen – eli sopivan työpaikan tai kumppanin löytäminen – vaatii erilaisten resurssien lisäksi itsetuntemusta, itseluottamusta ja heittäytymiskykyä.
Molemmissa joutuu kasvokkain oman haavoittuvuutensa kanssa ja asettamaan itsensä alttiiksi pettymyksille. Molemmissa prosessista putoaminen tai pahimmillaan ghostatuksi tuleminen satuttaa ja tuntuu pahalta. Molemmista pettymyksistä voi kuitenkin useimmiten päästä yli ajan kanssa.
Työnhakutaitojeni puutteeseen saattoi vaikuttaa myös se, että opiskelin melko teoreettisena ja kriittisenä tunnettua alaa, jossa työelämätaidoille lähinnä hymähdeltiin.
Se, että uusinsimme sitseillä stereotypioita lauleskelemalla työelämäorientoituneemmille aloille naureskelevia sitsilauluja, vaikutti tietysti siihen mitä pidin tavoittelemisen arvoisena.
Rakensimme omaa opiskelijaidentiteettiämme edellisten opiskelijasukupolvien jalanjäljissä ja samaan aikaan loimme rajaa meidän ja muiden välille.
Yllättävän moni kaverini luo uraa tutkijana. En ole tietoinen heidän kaikkien motiiveista, mutta ehkä osa on valinnut alan kutsumuksen ja mielenkiinnon takia, osa ajautumisen takia ja osa ehkä hieman pakon sanelemana siksi, että yliopistossa hyvin pärjäämisen jälkeen työnhaku on tuntunut ja voi tuntua inhottavalta ja nöyryyttävältä.
Kukapa sellaisissa tunteissa haluaisi velloa?
Työnhakutaitojen puutteen ja työelämää hieman pakollisena pahana pitävään opiskelijakulttuuriin sosiaalistumisen lisäksi luokkataustanikin voi olla yksi selittävä tekijä.
Siinä missä osaa kavereistani on kannustettu tai velvoitettu hakemaan töitä, omat työväenluokkaiset vanhempani eivät ole suoranaisesti tuuppineet minua töihin.
Työsuojeluvastaavana aikanaan työskennellyt isäni siirtyi vanhemmilla päivillään työltäsuojeluvastaavaksi. ”Ehdit sinä niitä töitä ihan tarpeeksi elämäsi aikana tehdä,” hän totesi lempeästi, kun harmittelin ääneen surkeaa kesätyönhakutuuriani.
Vuosien epäonnistuneen työnhaun seurauksena aloin vähitellen epäillä olevani jotenkin huonompi kuin muut. En ymmärtänyt työnhaun sääntöjä ja lainalaisuuksia, enkä tiennyt mitä minun olisi pitänyt tehdä. Ajattelin, että minusta on varmaan jäänyt valmistusvaiheessa pois jokin työnhakuun liittyvä osa, oli se sitten ruuvi tai muu.
Meni muutama vuosi. Koska elin pelkkien tukien varassa, ansioluetteloni alkoi ammottaa tyhjyyttään. Kuten arvata saattaa, itsetuntoni oli myös nollilla. Menetin vähitellen toivoni.
Olin tietysti myös köyhä. En uskaltanut koskaan lähteä vaihtoon, enkä matkustellut tai käynyt niissä kalliissa tapahtumissa, joissa työssäkäyvät kaverini kävivät.
Köyhyysrajan alapuolella eläminen nakersi uskoani tulevaisuuteen. En ajatellut ikinä saavani töitä, vaan ajattelin, että tulisin aina olemaan köyhä.
Vieraannuin työelämästä. Välillä murehdin toimeentuloa, mutta löysin elämääni rahan ja työssäkäynnin sijaan muita merkityksen lähteitä. Tein vapaaehtoistyötä, harrastin, imin itseeni tietoa ja opettelin uusia taitoja. Minulla oli rutkasti aikaa ajatella asioita ja hoivata itseäni ja muita.
Loppujen lopuksi tuuri minulla kävi tuuri. Juttelin sattumalta ystäväni illanistujaisissa erään lehden toimitussihteerin kanssa. Hänellä oli tarjolla pieni työtehtävä ja päädyin avustamaan lehteä ensimmäistä kertaa elämässäni.
Vaikka tämä voi kuulostaa vähäpätöiseltä, tapahtuma oli käänteentekevä. Rohkaistuin siitä ja uskalsin sen seurauksena olla aiempaa aloitteellisempi ja verkostoitua. Aloin työskennellä opintojeni ohella vapaana toimittajana ja minulle kehittyi ammatillinen identiteetti.
Siitä lähti käyntiin hyvän kierre. Hyvästä seurasi hyvää ja minulle alkoi kasaantua erilaisia pikku etuoikeuksia. Sain myös voimaa venyneiden opintojeni loppuun saattamiseen.
Sosiologi Robert K. Merton kuvaa kasautuvia etuja ja kasautuvaa eriarvoisuutta ns. Matteus-vaikutuksen käsitteellä. Käsite perustuu Uuden testamentin Matteuksen evankeliumin jakeeseen 25:29 (”Jokaiselle, jolla on, annetaan, ja hän on saava yltäkyllin, mutta jolla ei ole, siltä otetaan pois sekin mitä hänellä on”). Myös myöhemmän tutkimuksen mukaan niin eriarvoisuus kuin hyväosaisuuskin ovat kasaantuvaa ja myös ylisukupolvista sorttia.
Oli mahtavaa viimein tuntea kuuluvansa työssäkäyvien kansalaisten joukkoon. En kuitenkaan pidä tätä etuoikeutta itsestäänselvyytenä, koska olen kokenut myös omakohtaisesti sen, millaista on olla työelämän ulkopuolella ja kamppailla vuosia sinne päästäkseen.
Mikä hassuinta, en koskaan ajatellut, että minusta olisi toimittajaksi. Ensikosketukseni alaan oli näet karsea. Vietin päivän maakuntalehden toimituksessa lukion viestinnän kurssilla ja minun ja kurssikaverini piti keksiä koko päivä lehden täytepalstalle tyhmiä kysymyksiä ja selvittää niihin vastaukset.
Kaltaiselleni vakavalle teinille tehtävä oli vaikea ja siinä missä minä olin epämukavuusalueellani, vanhempi kurssikaverini oli liekeissä. Ajattelin, että hän oli toimittaja-ainesta ja minä en.
Kokemukseni jätti vielä kypsymisvaiheessa oleviin aivoihini muistijäljen. Jos toimittajan työ on tällaista, en todellakaan halua olla toimittaja. Jos olisin pitänyt sinnikkäästi kiinni tuosta teini-ikäisen minäni arviosta, en olisi tässä missä olen nyt.
Opin tästä ennen kaikkea sen, että asiat ovat aina vähän suhteellisia. Ei kannata aina luottaa omaan ajatteluunsa, koska siinä on monenlaisia kognitiivisia vinoumia. Ne kuuluvat asiaan, mutta niistä kannattaa olla tietoinen, jos mahdollista.
Kuva: Unsplash
Myöhemmin ymmärsin, että jos joku toimintatapa ei toimi, voi olla järkevää vaihtaa näkökulmaa.
Luin rekrytointiprosesseja käsitteleviä kirjoja ja opin, että onnistuneet rekrytoinnit tehdään yleensä hyvin laskelmoidusti työnantajan tarpeiden pohjalta. Niissä ei enimmäkseen oteta riskejä, koska virherekrytoinnit tulevat kalliiksi.
Rekryprosessissa hylätyksi tulemisessa ei ole mitään henkilökohtaista. Mikä lohdullinen tieto! Tieto ei silti lohduta paljoakaan, jos käteen jää jatkuvasti tyhjä arpa.
Rekrytoidessa käytetään valtaa ja työnhaku on kestävyyslaji, jossa hakijalla on paljon pelissä. Kyse on hakijan itsetunnosta, toimeentulosta ja tulevaisuudesta eli toisin sanoen elämisen ehdoista ja laadusta. Kun et koskaan kuule hakemuksestasi mitään, olo voi alkaa tuntua näkymättömältä.
Haloo, onko siellä ketään? Täällä on vittu ihminen sisällä!
Oman pitkällisen työnhakumaratonini lopulla sain ensin harjoittelupaikan, sitten pari lyhyttä työpätkää ja lopulta työllistyin pidemmäksi aikaa. Joudun myös maksamaan keväällä nostamiani opintotukia takaisin, koska en osannut aavistaa yllättävää työllistymistäni.
Harmittaako? Ei sitten yhtään. Velkani Kelalle symboloi minulle pelkästään onnistumista. Tuntuu siltä kuin olisin voittanut elämässä. Ja se on ihanaa.
Kirjoittaja on työnhaun esoteeriset salaisuudet selvittänyt VTM, joka pitää työnhausta niin paljon, että voisi tehdä sitä työkseen.
