Nostin pizzakääreen roskikseen ja huomasin muuttuneeni — Näin Roska päivässä -liike vaikuttaa

Roska päivässä -liike on liike, joka kannustaa ihmisiä kiinnittämään huomiota roskaamiseen ja siivoamaan ympäristöään. Etsijän päätoimittaja kävi tapaamassa liikkeen perustajaa ja sai mukaansa monta miniroskista ja vaikuttavan viestin.

Karoliina Virkkunen


ON järkyttävää, miten paljon muualla maailmassa roskataan. Onneksi meillä Suomessa on niin siistiä. Tai näin luulemme.

Ympäristön kohtalainen siisteys on meille suomalaisille itsestäänselvyys, johon vaikuttavat monet tekijät. Katujen siistijät tekevät verorahoillamme näkymätöntä työtä sellaiseen aikaan, jolloin suurin osa ihmisistä vielä nukkuu. Ilman heitä ympäristömme olisi varsin toisen näköinen.

Kaikkeen hekään eivät pysty. Katso vaikka seuraavan kerran lähikatusi ojia tarkoin silmin. Löydät varmasti vähintään maailman yleisimpiä ja myrkyllisimpiä roskia eli tupakantumppeja.

Tupakoimattomatkaan eivät saa synninpäästöä, sillä ympäristö on täynnä myös muuta roskaa. Karkkipapereita, muovikääreitä, paperiroskaa, lasinsiruja… Miksi teemme näin itsellemme ja muille?

Roska päivässä -liike sai alkunsa sotkuiselta hiekkarannalta

Vuonna 1996 helsinkiläinen Tuula-Maria Ahonen vietti päivää lastensa kanssa Hietaniemen uimarannalla ja havahtui siihen, ettei lasten voinut antaa temmeltää rannalla paljain jaloin. Ranta oli täynnä lasinsiruja ja muuta roskaa. Omassa lapsuudessaan Ahonen muistaa asian olleen vielä toisin.

”Ahonen keksi, että jos jokainen ihminen keräisi edes yhden roskan päivässä, eläisimme varsin toisenlaisessa maailmassa.”

Asia jäi vaivaamaan Ahosta neljäksi vuodeksi, kunnes vuonna 2000 hän päätti perustaa roskaliikkeen. Liikkeen idea syntyi voimakkaan intuitiivisena ideana, jota hän kuvailee korkeammaksi viisaudeksi. Uskonnolliseksi hän ei itse tunnustaudu mutta toteaa, että joku voisi kutsua ideaa Jumalan johdatukseksi.

Ahonen keksi, että jos jokainen ihminen keräisi edes yhden roskan päivässä, eläisimme varsin toisenlaisessa maailmassa. Tästä ajatuksesta kummuten liike sai nimekseen Roska päivässä, ja sen kotisivut on tähän päivään mennessä käännetty jo 23 eri kielelle vapaaehtoisten roskaliikkeen jäsenten voimin.

Kahden vuosikymmenen aikana roskien keräämisestä on tullut Ahoselle ja lukemattomille muille roskaliikkeen jäsenille olemisen tapa — jotain, joka on juurtunut osaksi tavallista arkea.

Roska päivässä -liikkeen jäsenet värväävät uusia jäseniä ihan vain kutsumalla mukaan. Liittyminen ei vaadi muuta kuin lupauksen toiminnasta; henkisen sitoumuksen ja päätöksen olla mukana.

Miniroskis muistuttaa tärkeästä tehtävästä pitää ympäristö puhtaana

Keskeinen osa liikkeen toimintaa ovat miniroskistyöpajat, joita Ahonen kertoo pidetyn lukuisissa eri laitoksissa, organisaatioissa ja tapahtumissa. Roskis ei ole kaupallinen tuote, eikä kovin monimutkainen. Sellaisen voi jokainen tehdä itse vaikkapa vanhasta filmipurkista.

Työpajoissa miniroskiksista tehdään persoonallisen ja hauskan näköisiä liimaamalla niihin kuvia. Tämä tekee esineestä erityisen ja kiinnittää huomion siihen, että esineellä on tärkeä tarkoitus: pitää ympäristö puhtaana.

Miniroskis kulkee kätevästi taskussa. Kuva: Jari Peltoranta

”On edelleen kulttuurinen ja sosiaalinen normi, että tupakka tumpataan maahan. Monet jopa kuvittelevat sen olevan harmiton ja maatuva roska.”

Todellisuudessahan roskien kerääminen tai vähintään omien jälkien siivoaminen ei vaadi koristeltua purnukkaa. Ahonen itse kantaa taskussaan myös esimerkiksi leipäpusseja. Pussin avulla roskien kerääminen on myös hygieenistä.

Tupakoiville miniroskis on kuitenkin kaikkein kätevin. On edelleen kulttuurinen ja sosiaalinen normi, että tupakka tumpataan maahan. Monet jopa kuvittelevat sen olevan harmiton ja maatuva roska. Näin ei kuitenkaan ole. Miten taskussa kulkevasta tupakkaroskiksesta saataisiin normi?

Ylipäätään miniroskis on konkreettinen esine, jonka voi antaa lahjaksi, ja joka olemassaolollaan muistuttaa roskaamattomuuden ja omien jälkien siivoamisen tärkeydestä. Ahonen itse kuvailee miniroskiksen merkitystä ”pienen esineen voimaksi”. Vaikka leipäpussi ajaa saman asian, voi kauniiksi tuotteistetuilla miniroskiksilla olla yllättävä vaikutus.

Häpeä on tehokas kannustin

Muu roskaaminen koetaan kenties nolompana toimintana kuin tupakan tumppaaminen. Roskia on kaikkialla, mutta jostain syystä harvoin näkee ketään heittämässä roskia maahan. Ehkä ihmiset roskaavat eniten silloin, kun kukaan ei näe. Tai silloin, kun harva välittää, eli yöaikaan ja humalassa.

Yksi yhä tavallinen tapa on roskien heittäminen ulos liikkuvan auton ikkunasta. Ahonen kertoo yrittäneensä lähestyä Autoliittoa useaan otteeseen vaikuttaakseen autoilijoihin, mutta jääneensä täysin ilman vastausta.

”Sosiaalinen häpeä on ymmärrettävä tunne, mutta se täytyisi pystyä valjastamaan roskaliikkeen käyttöön niin, että olisi todella nolompaa roskata ja olla siivoamatta ympäristöään.”

Totesimme Ahosen kanssa yhdessä, että auto on modernille ihmiselle keskeinen vapauden symboli. Pyhä lehmä, johon ei saa koskea. Siksi autoilijoihin vaikuttaminen voi olla erityisen vaikeaa. Kulttuurin muuttaminen ei ole helppoa, mutta se on silti mahdollista.

Jotkut ovat kertoneet häpeilevänsä roskien keräämistä julkisesti peläten, että heitä pidettäisiin pullonkerääjinä. Sosiaalinen häpeä on ymmärrettävä tunne, mutta se täytyisi pystyä valjastamaan roskaliikkeen käyttöön niin, että olisi todella nolompaa roskata ja olla siivoamatta ympäristöään.

Idea liikkeestä alkoi hautua Tuula-Maria Ahosen mielessä alun perin jo vuonna 1996, kun hän järkyttyi uimarannan roskaisesta todellisuudesta. Kuvituskuva. Kuva: Sergei Tokmakov, Pixabay
Esimerkin näyttäminen on ylivoimaisesti tärkein muutosvoima

Ahosen mukaan ehdottomasti kaikkein voimakkain muutoksen voima on esimerkki. Hän uskoo esimerkin näyttämisen voimaan niin vahvasti, että hän on jaksanut tehdä tätä työtä yli kaksi vuosikymmentä, eikä väsymistä näy.

”Ahonen on osallistunut kahdesti jopa Linnan juhliin, joihin hänet on kutsuttu nimenomaan roskaliikkeen perustajana.”

Kysyin, eikö missään vaiheessa ole tullut toivoton olo. Eivätkö ihmiset laita hanttiin, kun heitä kehotetaan keräämään roskia?

Enimmäkseen Ahonen muistaa onnistumisia, ihania ja joskus tunteikkaitakin kohtaamisia ja kiitteleviä palautteita. Jos joskus joku oli sanonut pahasti, kymmenen hyvää palautetta peittivät sen alleen. Ahonen on osallistunut kahdesti jopa Linnan juhliin, joihin hänet on kutsuttu nimenomaan roskaliikkeen perustajana.

Onko kaksi vuosikymmentä aktiivista roska-aktivismia sitten tuottanut muutosta? ”Miniroskikset tuottavat jatkuvasti muutosta”, Ahonen toteaa. Roskaliikkeen sanoma leviää verkostomaisesti ihmiseltä ihmiselle.

Esimerkin voima näyttäytyy yksinkertaisimmillaan niin, että itse alkaa kerätä roskia ympäristöstään ja muut vähintään huomaavat sen, elleivät jopa seuraa perässä. Ahonen on itse todennut menetelmän toimivaksi käytännössä moneen kertaan.

Roskien keräämisestä pitäisi tulla arkinen tapa

Itse innostuin roskien keräämisestä jossain korona-ajan keskellä niin, että ostin jopa roskapihdit ja päätin aloittaa roskalenkkeilyn Roskajuoksijan päiväkirjan hengessä. Harrastukselle kävi niin kuin kaikille muillekin harrastuksilleni, eli se unohtui viikossa.

Roskien poiminnasta pitäisi saada siis sisäistettyä niin arkinen tapa, ettei se vaatisi erillistä päätöstä aloittaa uusi harrastus. Miten Ahonen on itse jaksanut olla niin pitkäjänteinen?

”Pitkäjänteisyydestä Ahonen huomauttaa, että naisten äänioikeustaistelu kesti 100 vuotta. Hän uumoilee, että roskaaminen saadaan loppumaan nopeammin.”

Ahonen kertoo, että hänelle itselleen intuitiivinen alkusysäys liikkeen perustamiselle oli niin voimakas kokemus, että se on kantanut pitkälle. Hän myös esimerkiksi käy ystäviensä kanssa kävelyillä niin, että on oletusarvoista kerätä samalla roskia.

Roskien keräämisestä on siis todella tullut olemisen tapa. Pitkäjänteisyydestä Ahonen huomauttaa, että naisten äänioikeustaistelu kesti 100 vuotta. Hän uumoilee, että roskaaminen saadaan loppumaan nopeammin.

Yhdessä tekemällä pääsee pitkälle. Kuva: Pixabay
Roskaongelma ei ratkea sillä, että kieltäydymme siivoamasta toisten jälkiä

Aiemmin en ole välittänyt roskien keräämisestä ehkä siksi, että itselleni on päivänselvää, etten koskaan itse heitä roskia ympäristöön. Laitan roskat mielummin vaikka reppuun ja taskuihin, jos roskiksia ei ole lähellä.

Ympäristömme on kuitenkin meidän kaikkien yhteinen. Onko rakentavaa ajatella asiaa niin yksilöllisesti kuin itse tein? Ahosen tavattuani ymmärsin, että ei. Roskaongelma ei ratkea sillä, että kieltäydymme siivoamasta toisten jälkiä.

Yhtenä päivänä kaupungilla huomasin sen kummempia ajattelematta nostavani muovisen pizzakääreen kadulta roskikseen samalla, kun juttelin puolisolleni niitä näitä. Kohtaamisilla ja hyvällä esimerkillä on väliä.

Ilman uskoa parempaan huomiseen meillä ei ole toivoa — Tutkijahaastattelussa Katriina Siivonen

Karoliina Virkkunen


ELÄMME monella tapaa murroksellisia aikoja. Ilmastonmuutoksen ja biodiversiteettikadon ehkäiseminen ovat kiireellisiä kriisejä ja luonteeltaan eskaloivia: konfliktit ja sodat vievät huomiotamme pois ilmastokriisistä, mutta ilmastonmuutoksen eteneminen synnyttää niitä vain lisää. Muutos täytyy saada aikaiseksi, mutta miten? Ja mitä tekemistä kulttuurilla on asian kanssa? Tulevaisuudentutkija Katriina Siivosen mukaan kulttuurinen kestävyysmurros on tärkeä muutosvoima.

Etnologista tulevaisuudentutkijaksi

Katriina Siivonen opiskeli aikanaan kansatiedettä (nyk. etnologia), ja hänen lähestymisensä tulevaisuudentutkimukseen yhdisteleekin kulttuurintutkimuksen menetelmiä ja periaatteita. Alun perin Siivonen haaveili työstä museoalalla. Hän kuitenkin valmistui 1990-luvun laman aikaan, jolloin monia museoiden työpaikkoja katosi. Tutkijuus oli kiinnostanut Siivosta, mutta nyt se alkoi näyttää myös lähes ainolta vaihtoehdolta.

Siivosen väitöskirja koski saaristojen alueellista kehitystä ja kulttuuripalveluita. Väitösaiheensa ansiosta häntä pyydettiin töihin tulevaisuuden tutkimuskeskukselle, jossa hän on työskennellyt lähes yhtäjaksoisesti jo kaksi vuosikymmentä.

Siivonen on ollut mukana monenlaisissa hankkeissa. Työnantajat ja organisaatiot ovat vaihtuneet, mutta itse asia ei. Kulttuurinen kestävyys on lopulta ollut kaiken keskiössä.

Opetustyössä Siivonen on sekä tehnyt etnologian professorien sijaisuuksia että opettanut Turun kauppakorkeakoulun tulevaisuuden tutkimuskeskuksella kestävän kehityksen opintokokonaisuudessa aina sen perustamisesta lähtien. Vuonna 2008 perustettuun opintokokonaisuuteen Siivonen toi mukanaan kulttuurisen kestävyyden ulottuvuuden.

Tulevaisuudentutkimus on voimakkaasti poikkitieteellinen ala, jossa hyödynnetään monenlaisia menetelmiä. Kvantitatiivisilla menetelmillä voidaan esimerkiksi havainnoida trendejä ja laskea todennäköisyyksiä hyödyntäen suurta määrää dataa.

Kvalitatiivisilla eli laadullisilla menetelmillä puolestaan voidaan kysyä eri asiantuntijoilta erilaisia näkemyksiä ja ajatuksia mahdollisista tulevaisuuksista ja sitä kautta pyrkiä hahmottamaan erilaisia toivottavia ja ei-toivottavia tulevaisuuden skenaarioita.

Tulevaisuudentutkimuksessa hahmotellaan erilaisia mahdollisia tulevaisuuksia. Kuva: Pixabay

”Ihmisen on itse saatava osallistua oman tulevaisuutensa rakentamiseen.”

Ymmärrystä mahdollisista tulevaisuuksista voidaan rakentaa myös osallistavin menetelmin, joissa työskentely on dialogista verstastyöskentelyä. Dialoginen verstastyöskentely on tulevaisuudentutkimuksen menetelmä, joka osallistaa ihmiset lisäämään ymmärrystä yhdessä paitsi erilaisista tulevaisuuksista, myös kulttuurisesta muutoksesta.

Osallistava tutkimus myötäilee myös kulttuurintutkimuksen menetelmiä: enää kulttuureja ei tutkita poimien ja ylhäältä määritellen, vaan dialogisesti. Ihmisen on itse saatava osallistua oman tulevaisuutensa rakentamiseen.

Kulttuurin säilyttämisen ja kulttuurisen kestävyysmurroksen välillä on väistämätön jännite, jonka kanssa täytyy tasapainoilla

Kulttuurinen kestävyys on kestävän kehityksen ulottuvuus, jota voi ymmärtää monella eri tavalla ja katsoa monista eri näkökulmista. Kulttuurisen kestävyyden käsite on myös elänyt niin kauan kun siitä on keskusteltu.

Ekologinen, taloudellinen, sosiaalinen ja kulttuurinen kestävyys ovat kestävän kehityksen neljä ulottuvuutta, joilla pyritään seitsemääntoista YK:n kestävän kehityksen tavoitteiseen.

”Koska meillä ei vielä ole ekologista kestävyyttä, se pitää saada aikaiseksi, ja kulttuurilla on tässä suurempi rooli kuin äkkiseltään ajattelisimme.”

Kulttuurinen kestävyys tarkoittaa ensinnäkin kulttuuristen elementtien säilyttämistä ja ylläpitämistä. Perusarvona kulttuurisessa kestävyydessä tällöin on, että ihmisellä on oikeus oman kulttuurinsa elementtien säilyttämiseen ja ylläpitämiseen. Siivonen on katsoo asiaa myös toisin päin: ihmisillä on lähtökohtaisesti oikeus määritellä myös sitä, miten oma kulttuuri tai sen elementit muuttuvat. Kulttuurin muutos on joka tapauksessa väistämätöntä.

Siivoselle itselleen tutkimusten ja tarkastelun keskiössä on ollut kulttuurinen kestävyysmurros ja sen aikaansaaminen, toisin sanoen transformatiivinen ajattelutapa. Koska meillä ei vielä ole ekologista kestävyyttä, se pitää saada aikaiseksi, ja kulttuurilla on tässä suurempi rooli kuin äkkiseltään ajattelisimme.

Ekologisesti kestävän elämän saavuttaminen vaatii kulttuurista kestävyysmurrosta. Kuva: Pixabay

”Olen pyörittänyt kulttuurisen kestävyyden käsitettä eri tavoin nyt kaksikymmentä vuotta, ja vahvistuva teema siinä on, että miten kulttuurilla pystytään vaikuttamaan ekologiseen kestävyyteen.”

”Kulttuurista muutosta on pyrittävä ohjaamaan ekologisesti kestävään suuntaan, mutta samalla ihmisten oikeus omaan kulttuuriinsa on tärkeä perusarvo.”

Koska ihmisillä on oikeus määrittää ja säilyttää oman kulttuurinsa elementtejä, on kestävyysmurroksen ja tämän oikeuden välillä väistämättä tietynlainen jännite.

”Ihmiset voivat osallistua oman kulttuurinsa muuttamiseen niin, että se vahvistaa ekologista kestävyyttä. Tämä on tietysti ristiriitainen siinä mielessä, että jos siinä on asetettu tavote, niin silloin se ei ole näiden ihmisten vapaan tahdon mukaista. Mutta se on sellainen jännite mikä siinä sillon väistämättä on sisällä.”

Kulttuurinen kestävyysmurros on tasapainoilua. Kulttuurista muutosta on pyrittävä ohjaamaan ekologisesti kestävään suuntaan, mutta samalla ihmisten oikeus omaan kulttuuriinsa on tärkeä perusarvo.

Toisaalta kulttuurin säilyttäminen ja siihen identifioituminen voivat Siivosen mukaan olla juuri niitä asioita, joista saa voimaa ja joiden avulla kasvattaa resilienssiä väistämättömistä muutoksista selviytymiseen. Varsinaisilla kulttuurintuotteilla, kuten kuvataiteella, musiikilla ja teatterilla tuotetaan hyvinvointia. Sen mittaaminen on tietysti hyvin vaikeaa, kuten on myös kulttuurisen kestävyyden.

Kestävässä kehityksessä kyse on kokonaiskuvan huomioimisesta, ja siinä kuvassa kulttuurilla ja sen voimalla on valtavan tärkeä rooli.

Suomessa kestävyysmurros tarkoittaa ainakin ylikulutuksen lopettamista

Kulttuurinen kestävyys ja kulttuurinen kestävyysmurros ovat siis moniulotteisia kokonaisuuksia, joita voi olla hankalaa hahmottaa ilman konkretiaa. Kysyin, mitä kulttuurinen kestävyys tarkoittaa esimerkiksi suomalaisille?

”Kestävyysmurroksen aikaansaaminen Suomessa tarkoittaa ylikuluttavan ajattelutavan muuttamista kulttuurisin keinoin niin, että jokainen osallistuu siihen omaehtosesti. Suomi on länsimaa, jossa ylikulutetaan ja käytetään liikaa luonnonvaroja jatkuvasti.”

Oleellisinta Siivosen mukaan on se, että kaiken kuluttamisemme vaikutukset ovat aina globaaleja, eikä Suomea voida tarkastella erillään muusta maailmasta. Ylikuluttavan Suomen muuttaminen planetaarisissa rajoissa pidättäytyväksi Suomeksi vaatii kulttuurista murrosta. Siivonen tähdentää tämän tarkoittavan käytännössä sitä, että ne osallistuvat, jotka ovat halukkaita osallistumaan.

”Siivonen näkee, etteivät suomalaiset vielä osaa mieltää ylikuluttamista osaksi luontosuhdettaan.”

Suomalaisilla sanotaan esimerkiksi olevan vahva luontosuhde, mutta mitä se tarkoittaa? Siivonen näkee, etteivät suomalaiset vielä osaa mieltää ylikuluttamista osaksi luontosuhdettaan. Meidän pitäisi nähdä, että liika kulutuksemme vaikuttaa siihen luontoon, johon meillä on ainakin olevinaan vahva suhde.

”Se on semmonen, missä varmasti vähän jokaisella riittää työstämistä omassa ajattelussaan. Ja että miten se muuttuu myöskin sitten toiminnaksi.”

Yksi erinomainen esimerkki jo tapahtuneesta kulttuurisesta murroksesta Suomessa on ruokailu. Siivosen mukaan kasviperäisen ravinnon suosion roima nousu ja vegaaniruuan arkistuminen tapahtui paljon nopeammin, kuin tulevaisuudentutkijat olivat uskaltaneet arvailla.

”Nyt lihankulutustilastot on kääntyneet peräti hiukan laskuun. Ne on nousseet sata vuotta koko ajan. Nykyään on ihan luontevaa, että jossain tarjotaan pelkästään vegaaniruokaa. Muutama vuosi sitten se olisi ollut vielä aika outo juttu.”

Toivo lähtee toiminnasta, ja toiminta edellyttää uskoa parempaan tulevaisuuteen

Tulevaisuuden rakentaminen ja kulttuuriseen murrokseen osallistuminen perustuu vapaaehtoisuuteen. Siivonen tuo kuitenkin esiin tulevaisuudentutkija Roberto Polin näkemyksen, jonka mukaan jokaisella ihmisellä on eettinen ja moraalinen vastuu ajatella planeetan tilaa ja muuttaa omaa toimintaansa niin, ettei se aiheuta vahinkoa tulevaisuudelle. Tässäkin näkyy siis tietty jännite.

Tulevaisuudentutkijoilla puolestaan on Polin mukaan vastuu näyttää ihmisille, millaisia tulevaisuuksia milläkin valinnoilla rakennetaan.

”Tulevaisuustyössä ei ole mitään mieltä, jos ei usko, että meillä todella on mahdollisuus rakentaa parempaa huomista.”

Koulutus ja sitä kautta tapahtuva valistustyö on ollut yksi keskeinen keino kulttuurisen kestävyysmurroksen edistämisessä. Siivonen huomauttaa, että tähän asti koulutus on kohdistettu pitkälti lapsiin, vaikka todellisuudessa me aikuiset olemme isompi ongelma. Hän kertoo, ettei ole näkemyksensä kanssa yksin.

Parempaa huomista rakennetaan yhdessä. Kuva: Pixabay

Tulevaisuustyössä ei ole mitään mieltä, jos ei usko, että meillä todella on mahdollisuus rakentaa parempaa huomista. Monen nuoren mielestä maailma näyttää juuri nyt kaoottiselta paikalta ja tulevaisuus epätoivoiselta. Onko Siivosella meille lohdun sanoja?

”Me elämme tällä hetkellä todella turbulentissa ajassa. Ajattelen itse, että se miten me tällä hetkellä ajatellaan tulevaisuudesta ja miten me rakennetaan sitä, on keskeistä. Kyynisyys ei rakenna parempaa tulevaisuutta. Minä en suostu kyynistymään. Jos ei ole uskoa siihen, että pystytään rakentamaan jotakin parempaa, meillä ei ole enää mitään.”

Siivonen muistaa ympäristökeskustelun ja ydinsodan uhkan myös omasta nuoruudestaan ja kuvailee raskaaksi sitä, että monessa asiassa parannusta ei ole saatu riittävästi aikaan. Jotain on kuitenkin pystytty tekemäänkin.

”Ei puhuta enää samoista ongelmista, mutta tilalle on tullut vielä isompia ongelmia, mikä on tosi raskas juttu. Mut siitä huolimatta usko siihen, että kyllä me pystytään jotain tekemään ja että lähdetään tekemään, on niitä asioita jotka kantaa. Sen takia olen näitä tutkimusaiheita valinnut sillä osaamisella mikä minulla sattuu olemaan. Jokainen tekee mitä osaa.”

Voisiko ajatella, että toivo lähtee toiminnasta?

”No kyllä, se on hyvä kiteytys.”


Lähteet

https://www.ykliitto.fi/yk-teemat/kestavan-kehityksen-tavoitteet

Oikaisu, 28.3.2022: Korjattu tekstistä tutkimuslaitos sanaksi tutkimuskeskus.

Globaalit kriisit koettelevat sopeutumiskykyämme — vastuu ratkaisuista kuuluu yhteiskunnalle

Ida Juntikka


IHMISTEN sopeutumiskykyä on koeteltu viime aikoina monin tavoin. Kun toive pandemia-ajan muuttumisesta normaalimmaksi alkoi herätä, hyökkäsi Venäjä Ukrainaan. Samaan aikaan käynnissä on ilmastokriisi, joka vaatii kiireellisiä toimenpiteitä. Elämme globaalien kriisien aikaa, joiden keskellä pelkät hengitysharjoitukset eivät millään riitä ylläpitämään hyvinvointia ja jaksamista. Epävarmuudesta on tulossa uusi normaali, eikä hyvinvoinnin haasteiden ratkaisu voi jäädä ainoastaan yksilöiden harteille.

Koronavirus sulki kirjastot ja lisäsi mielenterveyden haasteita

Selkeä etappi pandemiassa oli 17. maaliskuuta 2020, jolloin valtioneuvosto antoi asetukset valmiuslain käyttöönottamisesta. Aihe kiinnosti suomalaista mediaa runsaasti, sillä kyseessä oli ennennäkemätön tilanne rauhan aikana. Siitä puhuttiin myös merkittävänä sukupolvikokemuksena.

Olin viettämässä aikaa kahden ystäväni kanssa, kun keräännyimme television ääreen katsomaan valtioneuvoston lähetystä vaitonaisina. Tämän historiallisen tapahtuman sinetöi lopuksi lyhyt ravintolailta, ennen kuin ravitsemisliikkeet suljettiin asiakkailta monen viikon ajaksi. Tautitilanteen takia päätimme myös, ettemme tapaisi hetkeen suojellaksemme toinen toistemme terveyttä.

”Vuorotellen parantuva ja pahentuva tilanne on pakottanut hyväksymään uuden epävarmuuden normin, jota olemme pitäneet uuvuttavana, joskin väliaikaisena.”

Ennen kuin yliopisto sulki tilansa, kiirehdin vielä kampuskirjastolle lainaamaan tarvittavia kurssikirjoja, ja väkimäärän perusteella en ollut suinkaan ainoa.

Tapahtumista on lähes kaksi vuotta aikaa, ja pandemiatilanne on elänyt tuona aikana. Vuorotellen parantuva ja pahentuva tilanne on pakottanut hyväksymään uuden epävarmuuden normin, jota olemme pitäneet uuvuttavana, joskin väliaikaisena.

Lisääntynyt tieto taudista, rokotteet, tottumus sekä toivo paremmasta ovat olleet pilven hopeareunus kaiken epävarmuuden keskellä. Pandemia on kuitenkin haastanut stressinsieto- ja palautumiskykymme, ja muuttunut arki on aiheuttanut myös kasvanutta pahoinvointia.

Opiskelijoilla haavoittuvainen mielenterveys jo ennestään

Opiskelijayhteisössä käytyä keskustelua seuranneena ollut tietoinen siitä, kuinka kuormittuneita korkeakouluopiskelijat ovat olleet jo ennestään. En ollut ollenkaan yllättynyt, kun THL julkaisi uusimman korkeakouluopiskelijoiden terveys- ja hyvinvointitutkimuksensa: korkeakouluopiskelijoilla on enemmän mielenterveysongelmia kuin muulla aikuisväestöllä, ja korona-aika on lis­­ännyt opintojen työtaakkaa.

Koronapandemia on uuvuttanut opiskelijoita entisestään. Kuva: Pixabay

Joka kolmas opiskelija kokee ahdistus- ja masennusoireita, ja naisista jopa 40 prosenttia kertoi kärsivänsä niistä. Yliopisto-opiskelijat ovat joutuneet luentosaleista kokonaan tietokoneruutujen ääreen, ja merkitykselliset kohtaamiset, jotka aiemmin toivat kokemusta laajempaan yhteisöön kuulumisesta — kuten ainejärjestötapahtumat ja lounastuokiot kampusravintolassa — ovat vähentyneet.

Yliopisto-opiskelu on luonteeltaan itsenäistä, mutta tautitilanne aiheutti ennennäkemättömän eristäytymisen, joka pakotti totuttautumaan uudenlaisiin käytäntöihin ja rutiineihin.

Valtakunnallinen etätyösuositus päättyi 28. helmikuuta, ja yliopistot alkoivat siirtyä monipaikkatyöskentelyn kautta kohti henkilömäärärajoitusten purkua lähiopetuksessa ja -tenteissä. ­­­Yhteiskunnan asteittain tapahtuvan avautumisen keskellä luottamuksemme siihen, että pääsemme takaisin normaaliin, oli kasvanut.

Ukrainan sota horjuttaa turvallisuuttamme ja hyvinvointiamme entisestään

Toivo normaaliin paluusta asettui kuitenkin kyseenalaiseksi 24. helmikuuta, jolloin Venäjä ilmoitti aloittavan hyökkäyksen Ukrainaan. Itä-Ukrainan sota oli häilynyt taustalla satunnaisten uutisten muodossa, joilla ei ollut kosketusta omaan arkeemme ja siten todellisuuteemme.

Venäjän hyökkäys Ukrainaan horjuttaa turvallisuudentunnettamme myös täällä Suomessa. Kuva: Pixabay

Laajamittainen hyökkäys käynnisti valtavan globaalin reaktion, joka osoitti haavoittuvuutemme suurvaltapolitiikan edessä. Uutis- ja sosiaalisen median kuvasto täyttyi raunioista ja haavoittuneista, ja ihmiset alkoivat etsiä keinoja auttaa sodan uhreja.

Konfliktin myönteisenä puolena on voitu pitää sen aiheuttamaa yhteishenkeä, joka on osoittanut ihmisten halukkuuden toimia humanitäärisen kriisin keskellä olevien puolesta.

Länsimaiden Venäjään kohdistamat pakotteet ovat myös herättäneet huolta siitä, millaisia vastapakotteita on tiedossa tai voisiko aseellinen konflikti eskaloitua koskettamaan useampaa valtiota.

Kriisien keskellä tunnesäätelyn ja palautumisen taidot korostuvat

Radio Suomen Päivässä vieraillut traumapsykoterapeutti Hanna Markuksela kertoo, kuinka pitkään kestänyt erikoistilanne – ensin pandemia ja sitten sodan puhkeaminen – on saattanut aiheuttaa osassa ihmisisistä jatkuvaa ylivirittyneisyyttä.

”Globaalit kriisit siirtävät katseemme myös meihin itseemme, sillä kyky sietää ja säädellä omaa kriisien synnyttämää ahdistuneisuutta voi lamauttaa ja estää toimimasta.”

Markuksela korostaa, kuinka tärkeää on säädellä esimerkiksi uutisten lukemiseen käyttämäänsä aikaa, mutta myös huomioida elämän kokonaiskuormitus, sillä jo arkielämä itsessään vaatii palautumisen keinoja. Hermoston rauhoittaminen esimerkiksi hengitysharjoituksilla edistää hyvinvointia ja siten toimintakykyä.

Uskon omaksuneeni pandemia-aikana keinoja, joilla säädellä omaa kuormittuneisuuttani ja osaan esimerkiksi tauottaa opiskelua oikea-aikaisemmin. Globaalit kriisit siirtävät katseemme myös meihin itseemme, sillä kyky sietää ja säädellä omaa kriisien synnyttämää ahdistuneisuutta voi lamauttaa ja estää toimimasta.

Ilmastonmuutos vauhdittaa kriisien syntymistä

Sotauutisten keskellä julkaistiin YK:n alaisen kansainvälisen ilmastopaneelin IPCC:n raportti, joka piirtää synkkää kuvaa ilmastonmuutoksen seurauksista tulevaisuudessa, mutta myös jo tapahtuneista, peruuttamattomista muutoksista luonnon elinympäristöissä. Ilmastonmuutoskeskustelulta palstatilaa vei ensin korona, sitten Ukrainan sota, vaikka ilmastotoimilla on jo kiire.

Ilmastotoimilla on jo kova kiire. Kuva: Pixabay

Ilmastonmuutoksen hillitsemisen yhtenä keinona on fossiilisista polttoaineista luopuminen, ja teemaa on sivuttu myös Ukrainan kriisiin liittyvässä keskustelussa. Vastapakotteita koskenut keskustelu on liittynyt länsimaiden riippuvuuteen Venäjän öljy- ja maakaasuvaroista ja tarpeeseen edistää länsimaiden energiaomavaraisuutta korvaamalla ne toisilla energialähteillä.

”Tästä seuraa arkielämän murroksen ja yhä tiuhentuva globaalien kriisien ketju, johon sopeutuminen ei ole enää mahdollista pelkkien hengitysharjoitusten tai itselle mieluisten asioiden tekemisen kautta.”

En ole ollut toiveikas sen suhteen, että maapallon lämpötilan nousun rajoittaminen 1,5 asteeseen on realistista enkä osaa sanoa, toimiiko Ukrainan kriisi tarvittavana muutosvoimana fossiilisista polttoaineista luopumiselle. Varmaa on kuitenkin, että ilmastonmuutoksen vastaisten toimien epäonnistuessa elinolot tulevat muuttumaan radikaalisti esimerkiksi sään ääri-ilmiöiden voimistumisen ja siitä seuraavan ilmastopakolaisuuden takia.

Tästä seuraa arkielämän murroksen ja yhä tiuhentuva globaalien kriisien ketju, johon sopeutuminen ei ole enää mahdollista pelkkien hengitysharjoitusten tai itselle mieluisten asioiden tekemisen kautta.

Epävarmuus tulee olemaan uusi normaali, eikä siitä selviytyminen voi jäädä yksilöiden vastuulle

Sosiologian professori Leena Koski piti eläkkeelle jäädessään ”Yliopisto moraalisena instituutiona” -jäähyväisluennon 31. elokuuta 2020. Luennossaan Koski puhui esimerkiksi akateemisen maailman suorituskeskeisemmäksi muuttumisesta, sen kyseenalaistamisesta sekä pandemiasta.

”Uusi normaali tulee olemaan se, että epävarmuudesta tulee pysyvämpi olotila.”

Mieleeni jäi Kosken toteamus siitä, kuinka ihmiset odottavat pandemian päättyvän ja paluun normaalin alkavan. Tähän Koski totesi, ettei mitään ”normaalia” ole olemassa.

Kosken toteamus konkretisoitui pohtiessani globaalia muutostahtia ja sen edellyttämää yksilön sopeutumiskykyä.

Uusi normaali tulee olemaan se, että epävarmuudesta tulee pysyvämpi olotila. Tällöin yhteiskunnallisten ongelmien ratkaiseminen ei tule jäädä pelkästään yksilön oman neuvokkuuden tai ylipäätään parempien lähtökohtien varaan. Mielenterveysongelmat ovat viimekädessä yhteiskunnallinen haaste, jonka ratkaisua ei voi jättää yksilöille.


Kirjoittaja on yhteiskuntatieteiden opiskelija Itä-Suomen yliopistosta.

Lähteet

https://yle.fi/uutiset/3-12225357

https://yle.fi/uutiset/3-12340313

https://yle.fi/uutiset/3-12336074

Hei Suomi, mielenterveytemme on rikki

Nimimerkki: Väärin parantunut

Etsijä julkaisee artikkelin poikkeuksellisesti nimimerkillä.


Kuva: Unsplash

KOVIN harva suomalainen varmaankaan tietää, että psykoterapia kestää vain kolme vuotta, jonka jälkeen hoito lakkaa. Seuraavaa kolmen vuoden psykoterapiajaksoa saa hakea vasta viiden vuoden karenssin jälkeen. Yleisessä tiedossa tuntuu olevan psykoterapian korkea hoitovaste, mutta harvoin puhutaan heistä, joille 3 vuotta ei riitä.

Opiskelijana Ylioppilaiden terveydenhoitosäätiö YTHS ohjasi minut lähes välittömästi opintojen alettua psykoterapiaan, koska heillä ei ollut resursseja auttaa minua. Psykoterapia on ollut parasta mitä minulle on hoidollisesti tapahtunut. Löysin terapeutin, joka ymmärsi minua, ja omasi asiantuntemuksen, jonka avulla sain vihdoin minulle oikeaa hoitoa.

Prosessin aloittaminen on henkisesti ja taloudellisesti valtavan raskasta. Samalla oikean tai jokseenkin sopivan terapeutin löytäminen on sattumankauppaa. Toimintakykynsä äärirajoilla olevan ihmisen pitäisi yhtäkkiä tietää mikä häntä vaivaa, ja minkälaisesta terapiamuodosta hänelle on apua. Samalla täytyy tietää, minkälaista asiantuntemusta kullakin terapeuteilla on, ja onko heillä aikaa uudelle asiakkaalle. Lopulta vasta tapaamalla terapeutin, voi saada jonkinlaisen käsityksen siitä, miten henkilökemiat kohtaavat.

Huonokuntoinen potilas ei kuitenkaan välttämättä jaksa tavata montaa terapeuttia ennen hoitosuhteen solmimista. Harvalla opiskelijalla on tähän myöskään varaa, tapaamiskäynnit kun pitää maksaa itse. Ei siis ole ihme, että toisinaan terapeuttia päätyy vaihtamaan kesken hoidon. Näin kävi myös minulle.

”Ensimmäistä kertaa noin kymmenen vuoden hoitohistoriani aikana tunsin, että voin tulla kuntoon.”

Ensimmäisen vuoden aikana ymmärsin, ettei terapeuttini edustama terapiamuoto olekaan se paras minulle. Alkoi pitkä prosessi, jossa etsin jälleen terapeuttia. Lopulta löysin sattumalta terapeutin, joka ymmärsi minua ja osasi auttaa minua. Ensimmäistä kertaa noin kymmenen vuoden hoitohistoriani aikana tunsin, että voin tulla kuntoon. Terapeuttini sanoi heti alussa, että minusta tulee työkykyinen oikealla hoidolla, mutta hoitoani ei saa jättää kesken, muuten kuntoni tulee romahtamaan uudestaan.

Kahden vuoden aikana sain käsitellä vakavia traumojani osaavan terapeutin kanssa. Vointini parani merkittävästi, vaikken ollut vielä kunnossa. Juuri kun uskalsin alkaa unelmoimaan tulevaisuudestani, kolme vuotta tuli täyteen ja terapiani loppui. Hain jatkokautta vaativana lääkinnällisenä psykoterapiana, mutta vaikka Kelan mielestä tarvitsin selvästi edelleen apua, en kuulemma ollut tarpeeksi huonokuntoinen saadakseni sitä. Olin siis päätynyt psykoterapiaan paranemismahdollisuuksieni kannalta liian aikaisin ja nyt se kostautui. Minulle ei kuitenkaan ollut tarjottu muita mahdollisuuksia.

Kuva: Unsplash

Hoitoni jäi siihen. YTHS ei edelleenkään pystynyt auttamaan minua. Terapiasuhteeni katkesi, kun en pystynyt maksamaan hoitoani itse. Kaikki ovet ympäriltäni sulkeutuivat. Kuntoni heikkeni huomattavasti. Akuuttipsykiatrian puolella käydessäni hoidokseni ehdotettiin lapsen hankkimista.

”Miten välttämättömästä hoidosta voi edes joutua tappelemaan, sittenkin kun on jo kerran avun piiriin päässyt?”

Samoihin aikoihin istuin yliopistolla palaverissa, jossa pohdittiin sitä, miten mielenterveysongelmaisia opiskelijoita voitaisiin auttaa. Joku sanoi tuskastuneena, ettei yliopisto voi alkaa pitämään luuserigraduseminaareja. Yleinen mielipide tuntui olevan, että mielenterveysongelmista kärsivien opiskelijoiden kohtaaminen muita useammin, on muille epäreilua.

Pidättelin itkua. Samalla teki mieli nousta ylös ja huutaa: Miten ihmeessä se on muille epäreilua, että minä olen kokenut vakavaa väkivaltaa? Miten se on muille epäreilua, että minä en saa hoitoa ja apua, vaikka kuinka yritän sitä hakea? Miten se on muille epäreilua, että minä opiskelen ja teen tismalleen samat asiat kuin muutkin, ja sitten minua kutsutaan täällä luuseriksi? Kerro miten on muille epäreilua, että minä opiskelen ja koitan rakentaa tulevaisuuttani, samalla, kun en saa hoitoa, jota tarvitsen ollakseni työkykyinen. Miten helvetissä on epäreilua muille, että minä joudun luopumaan tulevaisuuden haaveistani: työpaikasta, lapsista ja terveydestä, samaan aikaan kuin muut menevät omia unelmiaan kohti, siksi, ettei minun sairauttani haluta hoitaa. Miten se on muille epäreilua, että minä ja monet muut mielenterveyspotilaat jäämme kaikkialla yksin? Miten se on kenellekään epäreilua, jos yliopistoyhteisöistä löytyisi edes teelusikallinen empatiakykyä?

Elämä on epäreilua, eikä opinnoissa tuen saamisen tasapäistäminen tee siitä yhtään reilumpaa. Sen sijaan kaikille yhteiset deadlinet useammin ja pienemmissä erissä tukevat kaikkien valmistumista. Samoin kuin mahdollisuus saada tukea, silloin kun sitä tarvitsee.

En sanonut mitään, en pystynyt. Lähdin pois ja itkin kotona. Itkin sitä, että olin parantunut väärin, liian hitaasti. Minusta oli tullut hyödytön ja tarpeeton yhdellä ja samalla päätöksellä. Lisäksi olin luuseri, siinä yhteisössä, johon kuulumista olin rakastanut. Samoihin aikoihin eräs ystäväni sanoi, ettei edes kaikilla työssäkäyvillä ole varaa terapiassa käymisen luksukseen.

Miksi työkykyyn ja terveyteen suhtaudutaan Suomessa luksuksena? Miten välttämättömästä hoidosta voi edes joutua tappelemaan, sittenkin kun on jo kerran avun piiriin päässyt? Ja miksi Suomessa maksetaan mieluummin sairaseläkettä kuin terapiaa? Samaan aikaan kun suurena huolenaiheena ovat veronmaksajien vähyys sekä lapsettomuus, ei silti tunnu olevan vaikeaa heittää tulevia potentiaalisia veronmaksajia ja vanhempia romukoppaan, mikäli he tarvitsisivat elämässään tukea. Suomi on terveiden puolella, mutta se terveys on harvojen etuoikeus.

Tuskin kukaan yliopistolla tai ystävistäni todella halusi lisätä tuskaani. Uskon hartaasti, että kaikkien tarkoitus oli tuoda esiin elämän realiteetteja ja huolta. He eivät vain ymmärtäneet, että ne realiteetit olivat juuri lässähtäneet päälleni koko lamauttavalla voimallaan, ja etten voinut hyväksyä sitä tosiasiaa, että tulevaisuuden haaveeni vaihtuivat taas epätoivoon ja synkkyyteen. Erityisen raskasta oli tietää, etten ollut yksin, vaan samassa tilanteessa olevia on muitakin.

Minulla olisi ehdotus. Se on nykyistä systeemiä halvempi ja tehokkaampi: Hoidetaan ihmiset kuntoon asti.