ROTTA, loinen, laiskuri. Jäin työttömäksi ensimmäistä kertaa elämässäni ja näin minusta nyt puhutaan. Itse koen työttömyyteni tällä hetkellä paitsi ansaituksi levoksi myös hyödylliseksi välivaiheeksi, ja nyt kerron miksi.
Ennen työttömäksi jäämistä olin valmistunut maisteriksi ja tehnyt omaa alaa liippavia töitä puolivuotisen sijaisuuden verran. Jatkoakin olisi voinut olla tiedossa vakituisena työntekijänä, mutta minua ei valittu tehtävään.
Tunteet olivat ristiriitaiset. Työ oli ollut paperilla kiinnostavaa, mutta todellisuudessa työolosuhteet olivat tarpeettoman hankalat, mikä teki työstä todella stressaavaa. Työn jatkuminen olisi kuitenkin tuonut turvaa uran ja omien unelmien pohdintaan. Koin myös häpeää siitä, ettei minua valittu. Teinkö jotain väärin ja jos tein, miksei minulle kerrottu siitä?
Työttömänä kirjoittaja kokeili ensimmäistä kertaa ruuan kasvatusta kaupungilta vuokratulla viljelypalstalla.
Päätin ottaa työttömyyden ensin levon kannalta. Jäin työttömäksi kesän kynnyksellä ja edessä siinsi vapaa kesä ansiosidonnaisen turvin. Luojan kiitos olin liittynyt ammattiliittoon jo opiskeluaikana. Hyvin pian alkoi tuntua siltä, että ehkä työttömyys onkin parasta, mitä minulle on tapahtunut. Vihdoin sain levätä!
”Hyvin pian alkoi tuntua siltä, että ehkä työttömyys onkin parasta, mitä minulle on tapahtunut.”
Työkkäri tietenkin velvoitti hakemaan neljää paikkaa kuukaudessa, mutta vähintään sen verran olisin hakenut töitä muutenkin. Asioita sulatellessa alkoi valjeta miten väsynyt olen ollut, ja miten olin suorittanut elämää yli rajojeni uskomattoman kauan, jopa lapsesta asti. 12-vuotiaana aloin jakaa mainoksia ja 16 vuotta täytettyäni istuin kaupan kassalle, ja siitä lähtien olen tehnyt töitä aina. Tein töitä läpi yliopiston, enkä jaksanut keskittyä opintoihini niin kuin olisin halunnut.
Rutistin, rutistin ja rutistin, kunnes työuupumus pysäytti koneiston kokonaan keskellä koronapandemiaa. Opinnot olivat venähtäneet jo ahdistavan paljon. Kuukauden sairasloman jälkeen palasin taas töihin, ja sen jälkeen tein jopa kahta työtä ja gradua, kunnes valmistuin. Valmistumisen jälkeen olin todella uupunut ja ahdistunut, eikä maisterina elämä ollut yhtään entistä mukavampaa. Päinvastoin tuntui kammottavalta, kun yliopiston ja opiskelijuuden suoma instituutio ja identiteetti katosivat ympäriltä.
Sain sijaisuuden tuurilla ja oikeilla suhteilla, ja aloitin valmistumisen jälkeisen urapolun väsyneenä maisterina työpaikassa, jossa kunnollista perehdytystä ei ehditty antaa ja jossa enemmän resursseja tuntui palavan outoihin valtapeleihin kuin itse työntekoon. Tunsin oloni pettyneeksi. Tällaistako työelämä on? Miksi opiskelin, jos työelämässä odottaa huomattavasti opiskelua kurjempi elämä?
Tuskin asia on ihan niinkään, vaikka lehdistä onkin saanut lukea, miten moni valmistunut nuori on pettynyt työelämään. Uupunut mieleni ei jaksanut nähdä positiivisesti niitäkään asioita, jotka olivat hyvin. Kuluttavin sisäinen ristiriita syntyi siitä, että pidän itseäni optimistisena ja positiivisena ihmisenä ja silti samalla tuntui, että kaikki ympärillä on vaikeaa, monimutkaista ja turhauttavaa.
Parasta työnteossa oli raha, sillä olen aina ollut pienituloinen, ja säännöllinen kuukausipalkka toi elämään ennennäkemätöntä toiveikkuutta. Työttömyys toi mukanaan siis myös taloushuolia, ja työttömänä on vielä huomattavasti vaikeampaa saada töitä kuin työsuhteesta käsin. Tilanne on kaikin puolin epävarma, eikä tulevaisuus herätä minussa luottamusta. Silti olen sitä mieltä, ettei tämä työttömyys ole lainkaan pahinta, mitä minulle on sattunut.
”Ei ole millään lailla yhteiskunnalle hyödyksi, jos korkeakoulutetut ihmiset pakotetaan mihin tahansa töihin turhautumaan ja uupumaan samalla kun heidän potentiaalinsa ja osaamisensa heitetään roskakoriin.”
Levättyäni mieli on kirkastunut ja olen edellisen työkokemukseni johdosta alkanut painokkaasti pohtia, mitä seuraavaksi oikeasti ja aidosti haluan tehdä. En halua hakea töitä, joita en oikeasti haluaisi tehdä vain siksi, että minun täytyy ja että on moraalisesti oikein olla ”loisimatta toisten rahoilla”.
En ole rotta, vaan minua on kohdannut aivan normaali vastavalmistuneen välivaihe elämässä. Sosiaaliturva on olemassa tällaisia tilanteita varten, ja hyvä niin. Sitä paitsi rotat ovat varsin hyödyllisiä ja älykkäitä eläimiä. Ei ole millään lailla yhteiskunnalle hyödyksi, jos korkeakoulutetut ihmiset pakotetaan mihin tahansa töihin turhautumaan ja uupumaan samalla kun heidän potentiaalinsa ja osaamisensa heitetään roskakoriin. On tutkittu, että ensimmäiset työpaikat valmistumisen jälkeen määrittävät tulevaa ura- ja palkkakehitystä merkittävästi.
Olen tehnyt elämässäni paljon kaikenlaista ja alkanut koko ajan paremmin hahmottaa, missä olen hyvä ja mistä innostun. Eikö minun kannattaisi tehdä juuri niitä asioita? En tarkoita sanoa, että kaiken työn tulisi olla jokaisen suurin intohimo. Minä olen kuitenkin mennyt opiskelemaan itseäni kiinnostavaa alaa ja nyt olen erittäin kiinnostunut töistä, joita kyllä riittää, vaikka ala onkin kilpailtu. Kriittisyys työpaikkojen ja työolojen suhteen pakottaa myös työnantajat tekemään paremmin.
”Työttömyys pakotti minut pysähtymään ja lepäämään, ja nyt minulla on aikaa pohtia tarkkaan seuraavia askeliani elämässä ja kehittää itseäni.”
Ihmisillä on nykyään aivan liian vähän aikaa ajatella. Työttömyys pakotti minut pysähtymään ja lepäämään, ja nyt minulla on aikaa pohtia tarkkaan seuraavia askeliani elämässä ja kehittää itseäni. Työttömyys ei nimittäin ole todellakaan ollut passiivista aikaa.
Ensinnäkin lepo on aktiivista, tuottavaa ja tuiki tärkeää toimintaa. Toisekseen työnhaku käy kyllä ihan työstä. Olen opetellut uusia taitoja, kuten ruuan kasvattamista ja virkkaamista. Olen kehittänyt itseäni viestinnässä, kirjoittamisessa ja ihmisten kohtaamisessa vapaaehtoistöissä. Olen pitänyt terveydestäni huolta ja harrastanut liikuntaa. Auttanut muita ihmisiä, hoitanut omia ihmissuhteitani ja lisännyt rakkautta maailmaan. Sellainen on ollut aivan eri tavalla mahdollista, kun en ole kiireinen, uupunut, tyytymätön ja vihainen. Niin kuin moni työssäkäyvä on.
Uskon, että olen työttömyysjakson jälkeen innokkaampi, jaksavampi ja tasapainoisempi työntekijä kuin olisin ollut suorasta putkesta väsyneenä. Haluan tehdä töitä, parantaa talouttani ja turvata tulevaisuuttani, mutta enää en suostu tekemään sitä kohtuuttomalla hinnalla.
ELOKUUSSA huomasin, etten enää pysty lukemaan kirjaa. Tartuin useampaan teokseen, vakavaan, hauskaan, jännittävään, mutta aivoni laukkasivat pois kirjan sivuilta harhautuen sinne tänne. Ja äkkiä havahduin siihen, että kädessäni onkin puhelin. Minun oli ollut tarkoitus vain tarkistaa yksi viesti, mutta sitä lukiessani päädyin kurkkaamaan verkkopankkini saldon, lukemaan puolikkaan lehtiartikkelin ja lopulta tutkailemaan Ensitreffit alttarilla -osallistujien sometileiltä, mitä heille kuuluu nyt. Kirja makasi sohvapöydällä, enkä enää muistanut, mitä viimeisimmiltä sivuilta olin lukenut.
Kuva: DariuszSankowski, Pixabay
Huolestuin ja muistin työterveyslääkärini moitteet vuoden takaa: “Oletko paljon puhelimella? Tiesitkö, etteivät aivosi lepää sen jatkuvassa ärsyketulvassa?” Olin mennyt lääkäriin kertoakseni, että stressi vei minulta yöunet ja iltapäivät kuluivat sohvalla aivottomalta tuntuvassa tilassa. Lääkäri kertoi, ettei tilassa ole mitään aivotonta, mikäli edessäni on puhelin. Päinvastoin, aivoni seuraavat sinnikkäinä sovelluksesta toiseen poukkoilevaa keskittymistäni.
Rentouttavalta tuntuva, “omaksi ajaksi” itselleni brändäämäni toiminta olikin lääkärin mukaan haitallista. Kai minä olin sen jo tiennyt, sillä joka kerta avannossa uituani, kavereita nähtyäni tai improteatteriharrastuksessa käytyäni oloni oli levänneempi ja rehellisesti onnellisempi kuin ruutuajan jäljiltä. Kuitenkin, mitä enemmän töiden jälkeen väsyttää, sitä enemmän lösähtäminen puhelimen ääreen houkuttaa.
”Kai minä olin sen jo tiennyt, sillä joka kerta avannossa uituani, kavereita nähtyäni tai improteatteriharrastuksessa käytyäni oloni oli levänneempi ja rehellisesti onnellisempi kuin ruutuajan jäljiltä.”
WHO:n koululaistutkimuksessa Koululaisten terveys ja muuttuvat haasteet älypuhelimen käyttö esitellään yhtenä nuorten väsymystä lisäävänä tekijänä. Digilaitteiden aiheuttamasta väsymyksestä kirjoitetaan muun muassa Aivoliiton (2020) ja Sydänliiton (2019) sivuilla. Uutisartikkeleita aiheesta on verrattain helppo löytää. Löydös ei ole kovin uusi eikä sitä ole mediassa jätetty huomiotta. Huomiotta sen haluaa jättää minä, joka olen älypuhelimeeni niin kovin tiukassa koukussa. Irrottautuminen sen vallasta vaatii tietoisia tekoja.
Syksyn alussa, kun kirjan äärelle pysähtyminen hätäisiksi ärsyttämieni aivojen kanssa ei onnistunut, päätin tilata itselleni paperisen sanomalehden. Artikkeleiden lukeminen sujuikin kirjoja helpommin ja ne toimivat polkuna kohti pidempiä tekstejä. Lehdestä luin loppuun samat artikkelit, joiden digiversioista hypähtelin kesken tekstin seuraavan asian äärelle. Nyt olen huoltanut aivoni taas kirjakuntoisiksi, mutta älylaitteiden rooli on elämässäni valtava. Oikeastaan puhelimeni tuntuu korvaamattomalta kaikkine palveluineen, joita sillä päivittäin käytän. Mutta onko se oikeasti?
Levon, keskittymiskyvyn sekä arjessa jaksamisen korvaamattomuus pitäisi olla vaikeampi kyseenalaistaa. Mitä pitää tapahtua, että otan aktiivisen askeleen pois päin ärsyketulvasta? Tätä kysymystä jään pyörittelemään älylaiteaddiktioni sekä järkeni äänen väliin. Jos jotain, olen ainakin omasta toiminnastani tietoinen ja valitsen tänään ruudun sijasta romaanin.
KUVITTAJA ja sarjakuvataitelija Sari Sariola omaelämäkerrallisessa esikoisteoksessaan Tiedän olevani ylipainoinen (Zum Teufel 2023) nostaa koskettavasti esille useilla omakohtaisilla esimerkeillä epäkohtia läskivihaa ylläpitävästä yhteiskunnastamme ja siitä millaista on olla isompi ja epätasa-arvoisessa asemassa yhteiskunnassa, jossa ideaali on olla painoindeksin ihanteen mukainen.
Teos sukeltaa syvälle tekijän omaan tunne- ajatusmaailmaan, jotka ovat kehittyneet vuosien ajan kokonaiseksi teokseksi. Omakuvien kautta näyttää avoimesti ja rehellisesti, miltä hän näyttää, miltä hänestä tuntuu, millaiseksi hän itseään kokee, millaiseksi on ollut kasvaa hyväksymään itseään silloin, kun rakkaus itseään kohtaan on peittynyt pettymyksen ja totuttujen ajatusmallien alle ja kuinka hyväksyä itseään, kun yhteiskunta ei vastaa rakkaudella.
”Jo piltteinä opimme, että laihuus on ideaali, johon kuulu pyrkiä”
THL:n mukaan suomalaisista 2-16-vuotiaista tytöistä 19 % ja pojista 29 % ovat ylipainoisia, nuorista 18-29-vuotiaista aikuisista naisista 35 % ja miehistä melkein 47 % ja yli 30-vuotiaista suomalaisista aikuisista 63 % naisista ja 72 % miehistä ovat ylipainoisia, ja lähes joka toisella esiintyy keskivartalolihavuutta. Lihavuus itsessään voi altistaa elämänlaadun, fyysisen toimintakyvyn ja työkyvyn huonontumista, sairastumista diabetekseen, astmaan, verisuonitauteihin, kihtiin, uniapneaan ja masennukseen sekä moniin muihin ongelmiin.
Lihavuuden hoito Suomessa keskittyy pääosin elämätapojen, ruokavalion ja liikkumisen tasapainottamiseen, sillä tutkimusten mukaan pelkkien stressitekijöiden vähentäminen voi edesauttaa painon alentamista niin, että terveyttä uhkaavat tekijät heikkenevät, ja elämänlaatu paranee. Terveydenhuollossa sairaanhoitajan ja lääkärin tehtävä on nostaa esille ja puuttua potilaan terveydelliseen tilaan, ja toimia interventiona elinikää lyhentävien elämänvalintojen takia.
Lihavuus itsessään olisi kuitenkin pyrittävä ymmärtämään monimutkaisena ilmiönä, johon vaikuttaa biologisten ja perinnöllisten tekijöiden lisäksi mielenterveyteen vaikuttavat ulkoiset asiat. Esimerkiksi traumaattisten kokemusten ja/tai väkivallan uhan vuoksi kohonnut kortisolitaso voi aiheuttaa paniikkituntemusten lisäksi lihavuutta.
Sariolan tarina avaa myös lihavuutta ja lihavana olemisen ongelmia lääketieteelliseltä kannalta. Pohdinta siitä, kumpi tuli ensin, masennus vai lihavuus, on edelleen kysymys, johon niin painoindeksin väärällä puolella oleva kuin hoitohenkilökunta pohtivat sekä yhdessä että erikseen.
Hoidon saanti mielenterveysongelmiin, työuupumukseen tai katkenneeseen sormeen on riippuvainen vaa´an lukemasta, samalla tavalla kuin hoitohenkilökunnan kanssa tekemät haastattelut hoitoon pääsyystä alkaa kysymyksellä hoitoon hakeutuneen viimeisimmän kuukautiskierron alku- ja loppupäivämäärään sekä kierron kokonaispituuteen myös silloin kun vaiva ei liity lisääntymiselimistöön.
”On joskus jopa koomista mennä vastaanotolle sormi murtuneena ja saada saarna painosta”
Kauniiden, ja väririkkaiden sekä monivivahteisten piirrosjälkien ansiosta Sariolan autiofiktiivistä, fantasiatyyppistä tarinaa kohti itsensä hyväksymistä, ja itsensä ymmärtämistä on nautinnollista seurata, vaikka hyvin vahvasti itsetietoisen ja yhteiskunnallisesti läsnä olevan henkilön tunne- ja maailmankuvalliset näkemykset itsestään ovat koskettavia ja ajatuksia herättäviä.
Sariolan tarina ei sisällä vain koskettavia hetkiä, ja samaistuttavia mietteitä. Tarinassa on raikkaan viiltävän teräviä, yhteiskunnan läpi leikkaavia näkemyksiä ihmisyydestä, olemisen itsemäärittelemisen oikeutuksesta ja oikeudesta olla oma itsensä, juuri sellaisena kuin itsensä kokee.
”Mikään osa minusta ei kuulu muille”
Tiedän olevani ylipainoinen on monikerroksinen- ja tahoinen, kaunis ja sensitiivinen kasvutarina omasta itsestään, joka on jaettavissa kaikkien heidän kanssaan, jotka tuntevat voivan samaistua sarjakuvataitelijan sielunelämään isompana yhteiskuntajäsenenä. Ylipainoinen tietää ja tuntee liikapainon vaikutuksen, mutta kaikille on yhteiskunnassamme sijaa.
Teos ei ihannoi ylipainoa tai ylipainon tuomia henkisiä tai terveyteen kokonaisvaltaisesti vaikuttavia ongelmia vaan päinvastoin: teos korostaa itsetietoisuuden ja läsnäolon tärkeyttä ja muistuttaa erilaisuuden, moniarvoisuuden ja tasa-arvon ymmärtämisen tärkeydestä. Teos muistuttaa myös sekä kehollisesta, että henkisestä rauhasta. Itseään täytyy pyrkiä rakastamaan sellaisenaan kuin on, vaikka jonain päivänä olo on kuin norsulla yhteiskunnan omistamassa lasikaupassa, jossa pienikin liike tarkkaillaan ja tuomitaan.
ISTUMME mummoni keittiönpöydän ääressä ja pula-aikaan tottunut mummo viikkailee rauhallisin liikkein muovipusseja kauniiksi nyyteiksi, koska haluaa säilyttää ne. Olen 10-vuotias. Muovipussien rapina ja mummoni pehmeiden käsien lempeä liike hiljaisessa keittiössä saa aivoni hyrisemään. Korvani takaa lähtee selkäpiitä alas ihana väreilyn tunne. Tuijotan tyhjyyteen ja rentoudun makaroniksi.
Muistan tällaisia rentouttavia kokemuksia myös koulusta, kun opettaja tuli henkilökohtaisesti auttamaan minua tehtävien kanssa hiljaisessa luokassa. Opettajan kuiskinta ja ympäriltä kuuluva kynien rapina oli huumaavaa. Lukiossa en olisi millään halunnut luopua ruotsin sijaisesta, jonka pelkkä puheääni aiheutti minussa tämän tunteen.
Lukioikäisenä olin oppinut jo vähän häpeämään tätä tunnetta, vaikka salaa hivelinkin niskaani kynänvarrella samaan aikaan, kun ruotsin sijainen kertoi rauhallisella äänellään adverbeista. En uskaltanut kertoa kellekään saavani outoa tyydytystä oudoista asioista. Pelkäsin olevani yksin asian kanssa.
Oliko tunne seksuaalinen? Ei. Lohduttava? Ehkä.
”Satunnainen muotibloggaaja ei tiennyt, että katsoin hänen saman lyhyen videonsa noin 586 kertaa vain tunteakseni kivaa kutinaa niskassa.”
Vuonna 2011 koin valaistuksen seikkaillessani lempiharrastukseni Youtuben parissa. Olin jo tallennellut itselleni lukuisia videoita, joiden sisältö oli tahattoman rentouttavaa. Pehmeästi puhuvia ihmisiä ja mukavia ääniä, joiden äärellä rentouduin salamyhkäisesti yksin kotonani kuin isokin rikollinen. Satunnainen muotibloggaaja ei tiennyt, että katsoin hänen saman lyhyen videonsa noin 586 kertaa vain tunteakseni kivaa kutinaa niskassa. Valaistuksen hetken koin törmätessäni videoon, jonka otsikossa oli kirjainyhdistelmä ASMR.
ASMR on nykyään valtavirtaa, mutta moni ei tunne sen alkuperää. Kuva: Pixabay
Olin törmännyt ensimmäiseen ihmiseen, joka äänitti videolle ASMR-kihelmöintiä aiheuttavia ääniä tarkoituksella. Kanavan nimi oli GentleWhispering, ja sen taustalla toimiva Maria Viktorovna on nykyään luultavasti maailman kuuluisin ASMR-taiteilija.
Tuohon aikaan ASMR-yhteisö oli vielä pieni ja marginaalinen yhteisö internetissä, enkä tuntenut lisäkseni ketään oikeassa elämässä, joka olisi tiennyt mistä on kyse. Otin asian kuitenkin rohkeammin puheeksi, kun vihdoin tiesin, että en ole hullu enkä yksin. Yllätyksekseni myös veljeni tunnisti tämän nautinnon ja kertoi, että esimerkiksi pihasoran rapina auton renkaiden alla oli miellyttävää.
ASMR-tunnetta aiheuttavista äänistä ja visuaalisista liikkeistä käytetään yleisesti käsitettä trigger, triggeri. Toimivat triggerit ovat yksilöllisiä, ja niiden toimivuus voi riippua esimerkiksi vireystilasta ja ympäristöstä. Sama video ei välttämättä toimi joka kerta vuosikausia, vaan sen vaikuttavuus voi välillä sammua. Olen kokenut myös ajoittaista kyvyttömyyttä kokea ASMR-tunnetta ylipäätään.
ASMR-videoiden ilmiö räjähti Youtubessa muutamassa vuodessa valtavaksi, ja uusia ASMR-taiteilijoita, asmrtisteja, tuli esiin kuin sieniä sateella. Taisinpa itsekin ladata Youtubeen muutaman videon. Nykyisin ASMR-videot ovat valtavirtaa ja samalla niiden alkuperä on hämärtynyt.
Moni mieltää ASMR:n pelkiksi rentoutusvideoiksi, joissa kuiskitaan ja naputellaan esineitä kynsillä. Toiset pitävät sisältöjä omituisen seksuaalisina ja ASMR-videoiden joukkoon on ilmestynyt paljon myös seksuaalissävytteisiä videoita — tai vähintäänkin sellaisia, joiden tarkoituksena on luoda illuusioita intiimistä läheisyydestä esimerkiksi tyttöystävä-roolileikkien muodossa. Niissä hyödynnetään parasosiaalisuutta ja houkutellaan näin myös seuraajia tai jopa kuukausitilaajia, jotka maksavat sisällöstä. Parasosiaalisuudella viitataan illuusioon aidosta ihmiskontaktista tai -suhteesta esimerkiksi somevaikuttajan kanssa.1
Monille on hämärää, että kirjainyhdistelmä ASMR viittaa tiettyyn kokemukseen, jota kaikki eivät kykene kokemaan. Käsitteen autonomous sensory meridian response kehitti Jennifer Allen vuonna 2010 kuvaamaan tunnetta, jota itse tunsi, mutta josta oli vaikea keskustella muiden kanssa. Käsite lähti leviämään, kun Allen perusti ilmiölle oman ryhmän Facebookiin.2 Käsite oli siis todellakin uusi, kun itse törmäsin siihen ensimmäisen kerran vuonna 2011.
”Monille on hämärää, että kirjainyhdistelmä ASMR viittaa tiettyyn kokemukseen, jota kaikki eivät kykene kokemaan.”
Ymmärrys siitä, että kaikki eivät kykene kokemaan ASMR-tunnetta muotoutui, kun käsite alkoi levitä internetissä. Sittemmin ilmiöstä on tehty tutkimusta esimerkiksi psykologian kentällä, mutta vieläkin tunteen syntymekanismit ja syyt ovat melko tuntemattomat.
Esimerkiksi Giulia Lara Poerion, Emma Blakeyn, Thomas J. Hostlerin ja Theresa Veltrin katsaus kahteen tutkimukseen erotteli ASMR-tunteen muista verrattavista elämyksistä, kuten taiteen kokemisesta ja totesi, että ASMR-videot voivat tuoda myönteisiä terveysvaikutuksia erityisesti niille, jotka ilmoittivat kykenevänsä kokemaan ASMR-tunnetta.
Taiteen kokemisessa tyypillistä oli, että innostus vaikkapa vaikuttavan musiikin äärellä nosti sydämen sykettä, kun taas ASMR vaikutti sykettä laskevasti. ASMR-kokemus lisäsi myös ihon sähkönjohtavuutta, mikä toisaalta kertoo sympaattisen hermoston aktivoitumisesta eli jännittyneisyyden noususta. Tutkijat huomauttivat, että vaikka laskeva sydämen syke ja tällainen aktivoiva vaikutus näyttävät olevan ristiriidassa keskenään, on tämä fysiologisesti mahdollista. Heidän mukaansa tämä voi kertoa siitä, että ASMR on emotionaalisesti monimutkainen ilmiö.
Tutkittavat kertoivat myös videoiden tuomasta yhteyden tunteesta (connectedness).3 Tällainen yhteyden kokemus viittaa aiemmin mainitsemaani parasosiaalisuuteen. Erityisesti intiimit roolileikkivideot voivat helpottaa yksinäisyyttä, jota moni nykyajan maailmassa tuntee.
Itselleni tällainen parasosiaalinen intiimiys ja lohduttavat roolileikit eivät ole olleet tärkeitä japersonal attention eli henkilökohtainen huomiointi ei toimi minulle triggerinä. Minun on itse asiassa helpointa keskittyä nauttimaan tunteesta, kun minuun ei kiinnitetä mitään huomiota, eikä minun tarvitse vastata toisen ihmisen huomioon. Kuten tutkimuksessa todettiin, ASMR voi olla emotionaalisesti monimutkainen ilmiö. Yhteyden kokeminen voi olla osa sitä, mutta ASMR-kihelmöintiä voi kokea myös ilman.
Paperin kahina ja kirjoittamisesta lähtevä ääni voivat toimia ASMR-triggereinä. Kuva: Pixabay
”En missään tapauksessa voi tuntea ASMR-tunnetta aina kun haluan. Olenkin oppinut tunnistamaan kehossani ja mielessäni, milloin kokemukselle on otollinen hetki.”
Itselleni ASMR-videot ovat toimineet ennen kaikkea rauhoittavina kokemuksina, ja ne ovat auttaneet minua myös keskittymään esimerkiksi kirjallisiin töihin. ASMR maadoittaa ja luo turvallisen kuplan, jossa keho ja mieli löytävät täydellisen rauhan tunteen. Kupla on hyvin herkkä ja särkyy helposti, jos ympäristöön tai kehoon tulee häiriötekijöitä. En missään tapauksessa voi tuntea ASMR-tunnetta aina kun haluan. Olenkin oppinut tunnistamaan kehossani ja mielessäni, milloin kokemukselle on otollinen hetki.
Katson ja kuuntelen ASMR-sisältöjä kuitenkin myös silloin kun tiedän, etten voi kokea varsinaista kihelmöintiä. Esimerkiksi iltaisin peiton alla se ei ole mahdollista, koska peitto koskettaa ihoa ja näin estää kihelmöinnin. Rauhoittavat äänet alkavat kuitenkin nukuttaa minua. Katson usein samoja videoita uudelleen, sillä ennakoitavuus tuo turvaa ja auttaa entisestään rentoutumisessa.
Minulle tehokkaimpia triggereitä ovat pehmeä puhe ja aksentit, rapinat ja kahinat, tietyt sanat ja ilmaisut ja rauhallinen liikehdintä. Kuiskaus ei toimi minulle, mikä on harmi, sillä ylivoimainen enemmistö puhutusta ASMR-sisällöstä on kuiskattua.
Erityisen kiehtovaa on tahaton ASMR eli sisällöt, joita ei ole alun perin tarkoitettu ASMR-taiteeksi. Tahattoman triggeröiville videoille on olemassa myös omia Youtube-kanavia. Tahattomuudessa viehättää varmasti aitous, sillä se vie lähimmäksi lapsuuden ja nuoruuden kokemuksia, jolloin koin tunnetta arkipäiväisissä ja yllättävissä tilanteissa. Tällaisia tilanteita saattavat yhä olla esimerkiksi apteekin tai jonkun viraston luukulla asiointi.
”Tahattomuudessa viehättää varmasti aitous, sillä se vie lähimmäksi lapsuuden ja nuoruuden kokemuksia, jolloin koin tunnetta arkipäiväisissä ja yllättävissä tilanteissa.”
ASMR-käsitteen ja sitä ympäröivän yhteisön löytyminen oli minulle aikanaan valtavan tärkeä juttu. Vietin paljon aikaa Youtubessa ja keskustelupalstoilla keskustellen muiden yhteisön jäsenten kanssa. Etsin myös innolla uusia taiteilijoita, joiden sisältö toimisi minulle. Nykyisin kyky tuntea ASMR-kihelmöintiä on lähinnä mukava lisä elämään, ja olen siitä kiitollinen. Minulla on paljon myös elämää hankaloittavia aistiyliherkkyyksiä, ja ASMR auttaa minua hivelemään aistejani hyvällä tavalla.
Kirjoittaja tuntee ASMR-kihelmöinnin lähtevän oikeanpuoleisen korvan takaa. Kuva: Kimia Zarifi, Unsplash
Aistiherkkyyksien yhteys ASMR:ään on mielenkiintoinen asia, sillä on myös paljon ihmisiä, jotka eivät voi sietää ASMR-ääniä esimerkiksi misofonian vuoksi. Erityisesti syömisen äänet ovat monesta suorastaan kuvottavia. Misofonia tarkoittaa herkistymistä ja inhoa arkipäiväisiä, usein toistuvia ääniä kohtaan. Näitä voivat olla esimerkiksi syömisen ja hengittämisen äänet.4
Itselleni syömisen äänet ovat miellyttäviä ja katson mielelläni ASMR-videoita, joissa syödään. Myös suusta kuuluvat maiskahtelevat äänet kutittelevat aivojani. Yläasteella olin salaa innoissani kielistudio-tunneista, joissa opettaja puhui maiskutellen mikrofoniin ja me oppilaat kuuntelimme häntä kuulokkeista omissa kopeissa. Olisi mielenkiintoista tietää, kuinka moni luokassa koki opettajan äänen miellyttävänä, kuinka moni kuvottavana ja kuinka moni ei kiinnittänyt asiaan mitään huomiota.
Vaikka kaikki eivät pystykään kokemaan ASMR-kihelmöintiä ja osa kärsii misofoniasta, suosittelen jokaista etsimään elämäänsä ääniä, jotka miellyttävät ja rauhoittavat. Siinä missä itse saan äänimaljaterapiasta migreenin, voi sellainen olla toiselle erittäin terapeuttista. Myös luontoäänet linnunlaulusta veden liplatukseen ja sateen ropinaan voivat auttaa rentoutumaan vaikka omassa olohuoneessa.
Kirjoittaja on pitkän linjan ASMR-intoilija ja ensimmäisen kesän palstaviljelijä.
Lähteet
Rotola-Pukkila, Miisa & Pekka Isotalus. 2021. Ystävyyttä vai illuusiota? Parasosiaalisen suhteen näkyminen seuraajien viesteissä sosiaalisen median vaikuttajalle. Lähikuva – Audiovisuaalisen Kulttuurin Tieteellinen Julkaisu, 34(2-3), 95–110. https://doi.org/10.23994/lk.111163
Poerion, Giulia Lara & Emma Blakey & Thomas J. Hostler & Theresa Veltri. 2018. More than a feeling: Autonomous sensory meridian response (ASMR) is characterized by reliable changes in affect and physiology. https://doi.org/10.1371/journal.pone.0196645
“Lomake arvioi minua sen perusteella, kuinka maskuliininen olen.”
TÄMÄN oivalluksen tekee ruotsalainen kirjailija ja journalisti Clara Törnvall täyttäessään kyselylomaketta, jonka tarkoitus on kartoittaa hänellä esiintyviä autismin oireita. Erityismielenkiinnonkohteita käsittelevissä kysymyksissä korostuvat samat teemat: ajoneuvot ja numerot. Sen sijaan esimerkiksi sosiaalisuus ja kiinnostus kaunokirjallisuuteen esiintyvät lomakkeessa ikään kuin autististen piirteiden vastatekijöinä. Törnvall ryhtyy tekemään marginaaleihin merkintöjä. “Mieskysymys.”
Törnvallia haastatteleva psykologi kertoo, että kysymyksissä annettujen esimerkkien tilalle voi ajatella jotain muita sellaisia asioita tai ilmiöitä, joista on erityisen kiinnostunut. Törnvallille tämä selitys ei kuitenkaan kelpaa. Autistit ajattelevat asioita usein kirjaimellisesti, eivätkä osaa välttämättä tulkita kysymyksiä tällä tavoin. Miksi käsitys autismista sitten on edelleen niin sukupuolittunut, ja korostaa maskuliinisia mielenkiinnonkohteita ja “mieskoodattuja” piirteitä?
”Useiden autististen tyttöjen osa onkin ollut jäädä väliinputoajiksi. He ovat olleet liian erilaisia ei-autistiseen eli neurotyypilliseen yhteiskuntaan, mutta heitä ei ole virallisesti hyväksytty autisminkaan piiriin.”
Clara Törnvallin Naisia autismin kirjolla (suom. Christine Thorel, Atena 2023) pureutuu naisten historialliseen näkymättömyyteen autismitutkimuksessa ja -tietoudessa ja tarkastelee haastattelujen, historiallisten esimerkkien sekä kirjailijan omien elämänkokemusten perusteella sitä, miten erilaisilla tavoilla naisten autismi voi ilmetä. 1900-luvun neuropsykiatrian piirissä vallalla oli pitkään uskomus, ettei tyttöjen ja naisten lievää autismia – siis sellaista, johon ei liity merkittäviä älyllisiä tai kielellisiä haasteita – ole olemassakaan.
Kyvyttömyys tai haluttomuus tunnistaa tyttöjen ja naisten autismia on johtanut siihen, että se on usein jäänyt diagnosoimatta. Vaihtoehtoisesti autismi on tytöissä usein tulkittu joksikin muuksi häiriöksi, kuten yleisiksi oppimisvaikeuksiksi. Useiden autististen tyttöjen osa onkin ollut jäädä väliinputoajiksi. He ovat olleet liian erilaisia ei-autistiseen eli neurotyypilliseen yhteiskuntaan, mutta heitä ei ole virallisesti hyväksytty autisminkaan piiriin.
Olin itse vähällä olla yksi tällaisista tytöistä.
Sain autismidiagnoosin verraten myöhään, vasta noin 25-vuotiaana. Koko siihenastisen elämäni minua oli vaivannut tunne siitä, että olen niin olemuksellisesti erilainen, etten sopisi koskaan muiden joukkoon. Tuntui, että minussa oli jokin mystinen tekijä, joka oli muille ilmiselvä mutta itselleni näkymätön. Minua kiinnosti loputtomiin nesteiden liike, ja leikin koulun välitunneilla lätäköissä, minkä vuoksi minua pidettiin epäsiistinä ja lapsellisena. En osannut kunnolla mukautua sosiaalisiin normeihin, enkä jutella muiden kanssa niitä näitä; halusin luennoida erityismielenkiinnonkohteistani, jotka harvoin kiinnostivat muita. Toiset ihmiset näyttäytyivät minulle mystisinä, mykkinä nukkeina, joiden mielenliikkeitä oli mahdotonta ymmärtää. Tunsin olevani muukalainen toiselta planeetalta.
Myöhemmin opin “maskaamaan”, eli muita tarkkailemalla ja matkimalla ymmärtämään paremmin, miten sosiaalisissa tilanteissa toimitaan. Sain ystäviä ja opin piilottamaan epäsovinnaisimpia piirteitäni. Tutustuin myös toisiin autistisiin naisiin, joiden kanssa tunsin voivani olla vapaasti oma itseni. Tunne yleisestä ulkopuolisuudesta ei kuitenkaan hellittänyt. Se kulkee edelleen rinnallani.
”Toiset ihmiset näyttäytyivät minulle mystisinä, mykkinä nukkeina, joiden mielenliikkeitä oli mahdotonta ymmärtää. Tunsin olevani muukalainen toiselta planeetalta.”
Omista ekoistani – kuten erityismielenkiinnonkohteita autistien yhteisöissä nimitetään – merkille pantavimmat on ehkä ollut helppo mieltää jälkikäteen nimenomaan ekoiksi, koska ne ovat usein olleet stereotyyppisen maskuliinisia. Pikkutyttönä minua kiinnostivat autot ja dinosaurukset, aikuisena sotahistoria ja ydinfysiikka. Välissä on kuitenkin ollut kausia, jolloin olen keräillyt esimerkiksi korkokenkiä tai sisustanut vimmalla nukkekotia.
On paljonkin autistisia tyttöjä ja naisia, joiden ekot eivät vastaa stereotyyppisiä käsityksiä. Astioiden keräily tai julkisuuden henkilön fanitus voivat olla ekkoja, mutta ne jäävät usein vähälle huomiolle. 1980- ja 90-lukujen taitteessa autismitutkimusta tehnyt lastenpsykiatri Svenny Kopp, jota Törnvall kirjassaan haastattelee, kertoo huomanneensa jo varhaisessa vaiheessa eroja tyttöjen ja poikien ekoissa. “Mieslääkärit eivät kysyneet My Little Ponyista, he keskittyivät erityismielenkiinnonkohteisiin, joihin saattoivat itse samaistua”, Kopp kertoo.
Nykyajan diskurssissa autismi tulkitaan joskus uudeksi ilmiöksi. Korostuu näkökulma, jonka mukaan kaikki vähänkään erilainen käyttäytyminen tai ajattelu halutaan laittaa jonkin diagnoosin alle. Sinällään normaalien ja harmittomien persoonallisuuspiirteiden medikalisaatio on oma ongelmansa, mutta autismia ei keksitty 1900-luvulla. Törnvall kertookin kirjassaan kristinuskon historiasta löytyvistä niin sanotuista “pyhistä hulluista”, jotka nykytermein olisivat neurologisesti erilaisia, tai yhteiskunnasta syystä tai toisesta syrjäytyneitä eksentrikkoja.
”Törnvall kirjoittaa kauniisti ja pohdiskelevasti, tuoden mukaan tuokiokuvia arkielämästä. Teos on kuin pitkä, nautinnollinen essee.”
Jotkut pyhät hullut ovat olleet nykynäkökulmasta tarkasteltuna todennäköisesti nimenomaan autistisia, kuten sydänkeskiajalla elänyt fransiskaanimunkki veli Ginepro, jolla oli tapana tehdä asioista kirjaimellisia tulkintoja ja olla yksityiskohdista tarkka. Ajateltiin, että tällaisilla henkilöillä oli erityinen suhde Jumalaan, ja heitä saatettiin ihailla suurestikin. Historiallinen ennakkotapaus siis osoittaa, että nykyään autismiksi kutsuttuja piirrekimppuja on esiintynyt aina. Se myös opettaa, että autismin tunnistaminen ei vaadi sen lääkitsemistä tai terapoimista pois. Autistit ovat kukoistaneet yhteisöissä, jotka ovat ymmärtäneet heidän erityispiirteitään. Tämä valaa toivoa tulevaan.
Naisia autismin kirjolla on ajatuksia herättävä lukukokemus. Nimenomaan autistisille naisille omistettu teos auttaa toki ymmärtämään naisten ongelmallista roolia autismin historiassa ja nykyhetkessä, mutta sitä voi tästä huolimatta suositella kaikille: erityisesti kuitenkin autisteille ja heidän läheisilleen. Törnvall kirjoittaa kauniisti ja pohdiskelevasti, tuoden mukaan tuokiokuvia arkielämästä. Teos on kuin pitkä, nautinnollinen essee.
Tuntuu kuitenkin siltä, ettei kirjassa juurikaan pohdita varsinaista syytä tyttöjen ja naisten autismin erilaisuuteen poikien ja miesten autismiin verrattuna. Vaikka aihe on verraten uusi ja vastaamattomia kysymyksiä riittänee, olisin toivonut jonkinlaista, syväluotaavampaa pohdiskelua asiasta. Sukupuolieroihin liittyvät kysymykset ovat ongelmallisia ja ne nähdään nykykeskustelussa kiusallisina. Kysymysten käsittely ei kuitenkaan edellytä erojen luonnollistamista. Vaikka lasta ei voikaan kasvattaa autistiseksi tai ei-autistiseksi, olisi ollut mielenkiintoista tietää, voisiko esimerkiksi tyttöjen sosiaalisuutta ja kiltteyttä korostava kasvatus vaikuttaa siihen, millaiseen uomaan autismi heidän elämässään asettuu.
Toivon, että Naisia autismin kirjolla aloittaa laajemmankin autististen naisten esiinmarssin myös meillä Pohjoismaissa. Monille neurotyypillisille ensikosketus autismiin saattaa tulla mediasta, jossa valitettavan harvoin esitetään muita kuin stereotyyppisiä miesautisteja. Autististen naisten näkymättömyyden on aika tulla tiensä päähän.
Kirjoittaja on Oulussa asuva filosofian maisteri, joka viihtyy metsässä, lukee paljon ja soittaa kannelta.
VIIMEISET pari vuotta ovat olleet murroksen aikaa sekä maailmanlaajuisesti että henkilökohtaisessa elämässäni. Kirjoitin pro gradu –tutkielmaa kotona yksiössä yliaktiivisen kissan kanssa samalla kun koronaepidemia jylläsi ja jokainen meistä oli eristäytyneenä asuntoihimme. Opiskelin ystävän luona viikoittain zoomissa, kun seinät alkoivat kaatua päälle. Viimeiset luennot tapahtuivat ruudun välityksellä. Valmistuminen tuntui antikliimaksilta: sain paperit postissa ja kutsun virtuaalipubliikkiin, johon en koskaan mennyt.
Kun koronaepidemiasta oli suurin piirtein selvitty, syttyi sota Ukrainassa. Seurasin maanisesti uutisia samalla, kun valmistelin tutkimussuunnitelmaa väitöskirjaa varten. Upposin keskiaikaisen askeesin elämään ja sen yhteiskunnan ongelmiin, ja kun palasin todellisuuteen parin tunnin päästä, jossain päin maailmaa oli pommi-isku, jossain maastopaloja ja olin taas ahdistunut.
Aloittaessani Etsijän päätoimittajana vuoden 2022 joulukuussa idea ensimmäisestä teemasta oli jo muotoutunut työpaikkaa hakiessani. Olisi kummallista olla käsittelemättä murroksia ja muutoksia. Sekä elämäni että yhteiskuntamme on murroksessa, mutta niin on myös Etsijä uuden päätoimittajan myötä.
”Unelmanani on rakentaa Etsijästä paikka, jossa nuoret kirjoittajanalut saisivat kokeilla kirjoittamista ja kehittyä samalla, kun minä kehityn päätoimittajana.”
On äärettömän inspiroivaa päästä tekemään töitä, jossa yhdistyy kristillinen arvopohja sekä rakkauteni kirjoittamiseen ja kulttuuriin. Minulle on tärkeää, että voin työssäni ammentaa Jumalan minulle antamia lahjoja, ja siksi koenkin, että Etsijän päätoimittajana pääsen toteuttamaan minulle punottua suunnitelmaa. Unelmanani on rakentaa Etsijästä paikka, jossa nuoret kirjoittajanalut saisivat kokeilla kirjoittamista ja kehittyä samalla, kun minä kasvan päätoimittajana.
Mihin suuntaan Etsijä on sitten menossa? Suurta suunnanmuutosta ei ole tulemassa, sillä Etsijän on tärkeä noudattaa linjaansa uskontodialogin noudattajana. Minulle on aina ollut tärkeää sekä toimittajana että myös tutkijanalkuna, että asioita kyseenalaistetaan ja pohditaan. Kun hain Etsijän päätoimittajaksi, kerroin, että minulle on tärkeää tutkiva journalismi, jossa pureudutaan yhteiskunnan ongelmakohtiin.
Silti lehti tulee aina muuttumaan uuden päätoimittajan myötä. Yhtenä suurimmista visioista on muodostaa kotipaikkaani Ouluun kirjoittavien nuorten yhteisö. Haluaisin myös tuoda lehteen audiovisuaalista sisältöä – oli se sitten videoita tai vaikkapa esseitä podcast-muodossa.
Ensimmäisen toimittamani teemanumeron aihe on “murroksen keskellä”. Olisi mahdotonta kirjoittaa yhteiskunnassamme tapahtuvista asioista ilman, että huomioisi murroksia ja muutoksia, joita tapahtuu jopa viikoittain.
Elämme maailmassa, joka sykkii intensiivisesti ja aiheuttaa ahdistusta. On hankalaa löytää tasapaino, jossa pysyä ajan tasalla, mutta samalla säilyttää yöunensa. SKY:n uuden pääsihteerin Katri Malmin kolumni pureutuu sukupolvien väliseen muutokseen. Haastattelin Joensuun kirkkoherraa Katri Viléniä kirkossa tapahtuvista murroksista ja erityisesti nuorten muuttuvista käsityksistä kirkosta. Laura Kääntee taas pohtii suurvaltapolitiikassa tapahtuvia murroksia.
Itse olen yrittänyt tehdä rauhan suurten ja pienten murrosten keskellä. Emme koskaan voi elää yhteiskunnassa, joka elää pysähtyneessä ja unenomaisessa tilassa. Minä käsittelen muutosahdistustani rukoillen ja kirjoittaen, ja ennen kaikkea lukien. Siksi toivonkin, että Etsijä voi tulevaisuudessa olla kaikille paikka, jossa käsitellä suuria asioita turvallisesti, mutta lempeästi kyseenalaistaen.
Petra Uusimaa
Kirjoittaja on Etsijän uusi päätoimittaja, joka ylikuluttaa tummapaahtoista kahvia ja innostuu keskiaikaisesta askeesista ja naispyhimyksistä.
TÄLLÄ hetkellä suurin osa lapsen menettäneistä vanhemmista ei ole oikeutettuja mihinkään sellaiseen yhteiskunnan tarjoamaan tukeen, joka mahdollistaa töistä pois olemisen. Käpy ry toivoo, että päättäjät heräisivät ongelmaan, ja seuraavaan hallitusohjelmaan kirjattaisiin suruvapaan edistäminen.
Lapsen kuolema on aina perheelle murskaava tragedia, joka muuttaa vanhempien koko elämän. Tällaisen menetyksen jälkeen vain harva on työkykyinen. Suomessa vanhemmat joutuvat jäämään lapsen menetyksen jälkeen sairauslomalle. Tämä on monin tavoin ongelmallista.
Ensimmäinen ongelma syntyy jo siitä, että koska suru ei ole sairaus, eivät kaikki lääkärit sen perusteella suostu kirjoittamaan sairauslomaa. Yhtenäistä käytäntöä sairausloman perusteille ja pituudelle ei ole, mikä asettaa perheet keskenään eriarvoiseen asemaan.
Käytännössä sairauslomaa voi saada esimerkiksi masennusdiagnoosin turvin. Masennusdiagnoosi voi olla este vakuutusten saannille tai haitata myöhempää adoptioprosessia.
Sairauslomaa joutuu usein hakemaan uudestaan ja uudestaan. Tämä on paitsi raskasta sureville vanhemmille, myös työnantajan kannalta hankalaa. Tämä kuormittaa myös sote-palveluita käynteinä, lausuntoina, ajanvarauksina ja kirjauksina.
Lapsen kuolema on aina perheelle murskaava tragedia. Kuva: Pixabay
Suruvapaa ratkaisisi monta ongelmaa
Nykykäytäntöjen ongelmallisuuden vuoksi Käpy Lapsikuolemaperheet ry kannattaa Suomeen ansiosidonnaista suruvapaata. Vastaava suruvapaa on käytössä esimerkiksi Tanskassa. Suruvapaa on perhe-etuus, jonka tavoitteena ja tarkoituksena on tukea vanhempia ja tarjota taloudellisesti turvattu tilanne käsitellä surua ja järjestellä elämää uudelleen.
”Suruvapaan myöntäminen olisi yhteiskunnalta viesti siitä, että lapsen kuoleman merkitys tunnustetaan.”
Vanhempi olisi oikeutettu maksimissaan 26 viikon mittaiseen yhteiskunnan tukemaan suruvapaaseen alaikäisen lapsen kuoltua tai kun lapsi syntyy kuolleena sen jälkeen, kun raskaus on kestänyt 154 päivää. Tänä aikana vanhemmalle maksettaisiin ansiosidonnaista päivärahaa tai minimitasoinen etuus.
Mallin tulee huomioida myös opiskelijat, työttömät, yrittäjät ja epätyypillisissä työsuhteissa olevat ihmiset, jotka ovat tällä hetkellä hyvin haavoittuvaisessa asemassa näissä tilanteissa. Samalla tulee kehittää palveluita ja tukitoimia lapsensa menettäneille vanhemmille.
Lapsen kuoleman merkitys täytyy tunnustaa ja vanhempia täytyy tukea surun keskellä. Kuva: Pixabay
Yhteiskunnan on tunnistettava vanhemman suru
Nykytilanteessa lapsen menettäminen tulee usein hyvin kalliiksi. Surevat maksavat äärimmäisestä menetyksestään suurta taloudellista hintaa. Myös kuolleen lapsen sisarukset kärsivät, jos vanhempi on äärimmilleen kuormittunut ja joutuu olemaan työn takia poissa perheensä luota surun keskellä. Yksilölle koituvat ongelmat esimerkiksi terveydessä voivat tulla kalliiksi myös yhteiskunnalle.
Suruvapaan myöntäminen olisi yhteiskunnalta viesti siitä, että lapsen kuoleman merkitys tunnustetaan. Se on itsessään syy töistä poissaoloon ilman sairausdiagnoosiakin. Lapsen syntymän merkitys tunnustetaan ja tunnistetaan, ja vanhempia tuetaan esimerkiksi vanhempainpäivärahojen kautta. Myös lapsen kuoleman merkitys on tunnustettava ja vanhempia tuettava tässäkin elämänmuutoksessa.
Kirjoittaja on Käpy Lapsikuolemaperheet ry:n viestintävastaava.
TYÖSKENTELEN Kannelmäen seurakunnassa diakoniatyöntekijänä. Tehtävieni pääpaino on taloudellisessa avustamisessa. Viime aikoina olen kohdannut työssäni yhä enemmän opiskelijoita, joiden taloudellisesta ahdingosta on tullut pitkittynyttä. Opiskelijoita, joita painaa huoli vallitsevasta maailmantilanteesta ja joiden henkinen hyvinvointi on kärsinyt pandemian, Suomen ja Euroopan heikentyvän taloustilanteen ja kustannusten nousun vuoksi.
Diakoniatyö paikkaa tukiverkkojen puutteita
Diakoniatyöntekijään otetaan usein yhteyttä vasta silloin, kun tilanne on kärjistynyt jo niin pahaksi, ettei itse löydetä ratkaisuja tilanteen korjaamiseksi. Oma kokemukseni on, että pandemian aikana ja sen jälkeen opiskelijoiden diakonia-avun yhteydenotot ovat lisääntyneet. Yhteiskunnan tukimuodot ovat useammalle tänä päivänä riittämättömiä ja näin ollen autamme usein myös heitä, joita muut tahot jo auttavat.
”Diakoniatapaamisissa kohtaan opiskelijoita, jotka sinnittelevät pienillä tuloilla joutuen karsimaan menojaan suhteessa enemmän kuin muissa elämäntilanteissa olevat.”
Opiskelijoiden taloudellinen ahdinko diakonin silmin katsottuna jää helpommin muissa elämäntilanteissa olevien varjoon. Yhteiskuntamme päättäjien katseet kohdistuvat ennemmin pienituloisiin perheisiin ja yksinasuviin, eläkeläisiin tai syrjäytyneisiin kuin väliaikaisessa pienituloisuudessa sinnitteleviin opiskelijoihin.
Kaikilla opiskelijoilla ei välttämättä ole tukiverkostoa tukemassa taloudellisesti. Diakoniatapaamisissa kohtaan opiskelijoita, jotka sinnittelevät pienillä tuloilla joutuen karsimaan menojaan suhteessa enemmän kuin muissa elämäntilanteissa olevat. Diakoniatyössä usein sanotaan, että me menemme sinne, minne kukaan muu ei mene ja autamme silloin, kun kukaan muu ei auta.
Diakoniatyön kautta tukea opiskelijan arjen hallintaan
Kelan tuilla elävä lapsiperhe voi saada sosiaalitoimesta tukea lasten harrastuksiin, mutta opintotuella ja opintolainalla sinnittelevä opiskelija voi joutua karsimaan menojaan voimavaroja ylläpitävästä harrastuksesta tai jopa lääkkeistä.
”Ilman tukea hän ei olisi voinut jatkaa säännöllistä harrastamista lainkaan, millä olisi ollut kielteinen vaikutus opinnoista suoriutumiseen.”
Pandemian alettua tarjosimme muutamalle opiskelijalle vapaaehtoistyön kautta rutiineja etäopiskeluarkeen. Osallisuuden ja toimijuuden vahvistaminen sekä ruoka-apu auttoivat tukemaan arjen hallintaa.
Tänä syksynä tapasin pitkällä sairaslomalla olevan opiskelijan. Uupumuksen lisäksi hänen arkeaan hankaloittaa myös aikuisiällä diagnosoitu ADD. Pystyimme tukemaan häntä arjen hallinnassa avustamalla harrastuskuluissa. Ilman tukea hän ei olisi voinut jatkaa säännöllistä harrastamista lainkaan, millä olisi ollut kielteinen vaikutus opinnoista suoriutumiseen.
Heini Sinkon maalaus kuvastaa avunannon merkitystä. Kuva: Heini Sinkko
Erilaiset elämäntilanteet pitäisi huomioida paremmin
Suurin osa opiskelijoista selviää taloudellisesti opiskeluvuosista kohtuullisen hyvin. Yhteiskuntamme tukee opiskeluja opintotuen, opintolainan ja asumistuen muodossa. Monelle opiskelun ohella työssä käyminen on silti välttämätöntä.
Joillekin kohtaamilleni opiskelijoille on kuitenkin kertynyt ulosottovelkaa ja mielenterveys- ja päihdehaasteiden kanssa on kamppailtu pitkään. Tällaisissa tilanteissa opiskelijoiden tuet ovat riittämättömiä.
Mielestäni yhteiskunnassamme ei oteta riittävän hyvin huomioon sitä, että opiskelijoiden elämäntilanteet ovat erilaisia. Toiset tarvitsevat enemmän tukea kuin toiset. Onneksi diakoniatyössä on käytössä erilaisia työkaluja, joilla voidaan ihmisiä tukea silloin, kun elämässä ovat asiat solmussa.
Opiskelijoiden tilanteesta on puhuttava enemmän
Katseeni suuntautuu tällä hetkellä opiskelijoihin, jotka sinnittelevät jaksamisen äärirajoilla. Opiskelijoihin, joilla ei ole tukiverkostoja ja joilla kiihtyvä hintojennousu lisää stressiä toimeentulosta. Opiskelijoihin, jotka kaipaavat sielunhoitoa ja keskustelutukea maailmantilanteesta johtuvaan ahdistukseen.
”Opintojen pitkittyminen tai pahimmillaan keskeytyminen kasvattavat riskiä siihen, että taloudellisesta ahdingosta tulee väliaikaisuuden sijaan pysyvämpää.”
Mielenterveydelliset haasteet, päihdeongelmat ja tukiverkostojen puute näkyvät opiskelijoiden elämäntilanteissa ja niillä on vaikutuksia taloudelliseen pärjäämiseen. Pandemian ja epävakaan maailmantilanteen vaikutukset tulevat näkymään diakoniatyössä vielä pitkään.
Opiskelijoiden tilanteesta täytyy puhua enemmän. Opintojen pitkittyminen tai pahimmillaan keskeytyminen kasvattavat riskiä siihen, että taloudellisesta ahdingosta tulee väliaikaisuuden sijaan pysyvämpää. Tästä syystä olisi siis tärkeää, että yhteiskunnassamme puhuttaisiin enemmän myös opiskelijoiden hyvinvoinnista ja taloudellisesta tilanteesta.
Esseessään Mikko Lamberg käsittelee taideriippuvuutta ja ylevöittävän kokemuksen metsästystä.
Mikko Lamberg
KETONEN & Myllyrinne -TV-ohjelmassa on sketsi, jossa Ville Myllyrinteen esittämä kulttuurinystävä Mika yrittää päästä deittinsä kanssa taidenäyttelyyn. Portsari estää pariskunnan sisäänpääsyn, koska taiteenrakastaja on jo nauttinut liikaa kulttuuria.1
Hassutteleva sketsi vertaa estotonta ryyppäämistä ja sitä seuraavaa hybristä kulttuurin liikakäyttöön ja siitä sössöttämiseen. Lähtökohta on humoristisen absurdi, ohjelmalle tyypillistä liioitteluhuumoria. Taiteen rinnastamisessa päihteisiin on kuitenkin itua.
Olen ollut lapsesta asti addiktoitunut taiteeseen ja sitä voimakkaammin mitä enemmän vuosia minulle on kertynyt. Tunnistan, että monien silmissä tämä kiinnostus näyttäytyy poikkeuksellisena.
”Yhden vuoden aikana katson yleensä 300–400 elokuvaa. Parhaana – tai pahimpana – vuotena olen katsonut 1 000.”
Osin taiteeseen pärähtäminen johtuu ammatistani, sillä kirjoitan kulttuurista työkseni. Silti tälläkin saralla olen huomannut olevani äärilaidan väkeä, jätemylly, joka ahmii jatkuvasti kokemuksia. Olen kiinnostunut kuuntelemaan tauotta uutta musiikkia, lukemaan uusia kirjoja, katsomaan uusia elokuvia.
Summittaisia lukemia: Yhden vuoden aikana katson yleensä 300–400 elokuvaa. Parhaana – tai pahimpana – vuotena olen katsonut 1 000. Kuuntelen vuodessa joitain satoja levyjä ja luen keskimäärin 150–200 kirjaa ja sarjakuvaa. Jälkimmäisessä luvussa ei ole mukana kaikki selaamani työkirjallisuus, artikkelit, verkkoesseet, blogit…
Tämän lisäksi käyn näyttelyissä, konserteissa, milloin missäkin tapahtumassa, kun aikaa ja jaksamista löytyy. Käytän myös aikaa tällaisten uusien kokemusten etsimiseen. Voin esimerkiksi kuluttaa tunteja unohduksiin painuneen verkkolehden arkiston lukemiseen tai Internet Archiven selaamiseen tietyillä hakusanoilla.
Sinulla on ongelma, voi joku sanoa. Elämässäni jää kuitenkin aikaa työhön, ihmissuhteisiin, liikuntaan, ruoanlaittoon, muihin harrastuksiin, nukkumiseen ja vain olemiseen. En optimoi, aikatauluta tai harjoita kyykkyjä matkalla vessaan, niin kuin jotkut toiset, vaan pikemminkin kammoan kaikkea tällaista täsmällisyyttä.2
Kuten huomaa, pakkomielteisyyteni koskee vain helposti saatavilla olevaa taidetta. Siinä mielessä olen kuva kulutuskulttuurin toiveasiakkaasta. Saatavilla olevien kokemusten helppo saatavuus ja suhteellinen halpuus mahdollistavat seikkailut. Musiikista kiinnostunut voi tehdä pelkällä YouTubella upeita löytöjä.
Minulla ei ole pakkomielteistä halua käydä teatterissa tai taidenäyttelyissä, koska niissä vierailu vaatii oman vaivansa ja rituaalinsa. Siten ne ovat arjessa enemmän poikkeus. Tässä mielessä taidetta voi verrata päihteisiin. Riippuvuutta on sitä helpompi ruokkia, mitä helpommin ainetta saa.
”Stendhalin syndroomaksi kuvataan tilaa tai mielenterveyden häiriötä, jossa taiteen kokija hurmioituu edessään aukeavasta teoksesta ennen kokemattomalla voimalla.”
Samalla tunnistan olevani keskitason tekijä. Riippuvuuteni on kovempi kuin useimmilla ihmisillä mutta aineeni mietoja. Todella pärähtäneet ravaavat jatkuvasti taidenäyttelyissä, oopperassa ja teatterissa ulkomailla. Minä nautin ekstaasia, toiset crackia.
Stendhalin syndroomaksi kuvataan tilaa tai mielenterveyden häiriötä, jossa taiteen kokija hurmioituu edessään aukeavasta teoksesta ennen kokemattomalla voimalla. Nimi tulee kirjailija Stendhalista (oik. Marie-Henri Beyle, 1783–1842), joka raportoi vuonna 1817 päiväkirjaansa kokemuksistaan firenzeläisen kirkon maalaustaiteen parissa. Varsinaisen nimen syndroomalle keksi psykiatri Graziella Magherini 1980-luvulla.3
Kyse ei ole mistään tavanomaisesta liikutusreaktiosta, vaan kertakaikkisesta antautumisesta, jossa on psykoosiin verrattavissa olevaa oireilua. Kohtauksen saava voi kokea hallusinaatioita ja harhoja, pyörtyä tai voida voimakkaasti pahoin, saada yliannostuksen.
Syndrooma on aina tuntunut kaunokirjalliselta keksinnöltä, väärintulkinnalta Stendhalin sanoista jotka kuvasivat voimakasta liikutusta. Ilmiön harvinaisuuden vuoksi sen psykologisesta todenperäisyydestä ei ole varmuutta, eikä sitä ole sisällytetty yleisesti hyväksyttyjen mentaalisten häiriöiden listoihin. On hankalaa sanoa, miten taidekohtaus eroaa muista merkittävistä hetkistä, joiden aikana ihminen kokee koko elämänsä rattaiston naksahtavan toiseen asentoon.
Stendhalin syndroomaa pidetään poikkeuksellisena niidenkin joukossa, jotka siihen uskovat. Taiteen edessä koetut reaktiot on tutkimuksissa havaittu yhteneviksi muun tunne-elämän reaktioiden kanssa. Kuvataiteen tapauksessa treenatumpi silmä auttaa kokemaan voimakkaampia reaktioita.4
”Mielenterveysongelmien tai syfiliksen onkin epäilty vaikuttaneen myös Stendhaliin.”
En epäile, etteikö ilmiö voisi olla todellinen. Koen vaikeammaksi ymmärtää, miten joku voi kokea taideteoksen psykologiassaan näin voimakkaasti, mikäli taustalla ei ole valmiiksi jonkinlaista mielen järkkymistä. Mielenterveysongelmien tai syfiliksen onkin epäilty vaikuttaneen myös Stendhaliin.
Toisaalta vaisto ja edellä mainittu taidetreeni vihjaisi, että kyse on yläluokkaisesta tai ainakin jossain määrin luokkasidonnaisesta ilmiöstä. On hankalaa ajatella vähät barokkiajan taiteesta välittävää työläisluokan edustajaa vapisemassa kuin haavanlehti 1700-luvun öljymaalauksen edessä. Puhumattakaan siitä, että taide ei ole joillekin elämää muuttavia kokemuksia vaan viihtymistä varten. Henkilön yhteiskuntaluokka vaikuttaa voimakkaasti siihen miten ja mitä hän katsoo.5
Olen ollut epäluuloinen Stendhalin syndrooman nykykulttuurissa selviämisen kannalta ennen kaikkea siksi, että se on ensisijaisesti kuvataiteeseen liitettävä ilmiö. Kulttuurimme on voimakkaasti audiovisuaalista ja liikkuvaa, joten yksittäiseltä maalaukselta vaaditaan lähes mahdottomia. Todelliset hurmoksen tunteet ja transsitilat olen kokenut musiikin parissa eikä siinäkään ole koskaan tullut vastaan tällaisia äärirajoja.
”Haluan maailmani järkähtävän paikoiltaan, koska en tiedä parempaa tunnetta.”
Silti jahtaan jotain Stendhalin syndrooman kaltaista ja sitä kautta luultavasti performoin tahtomattani luovaa luokkaani. Voimakkaita ja siksi kiinnostavia esteettisiä kokemuksia on paljon, mutta niiden löytäminen vaatii jatkuvaa kaivamista ja ajatustyötä. Edellinen on hienosteleva kiertoilmaisu joutilaalle ajalle, jota duunarilla ei välttämättä ole.
Etsin jotain uutta antavaa taidekokemusta jatkuvasti. Haluan maailmani järkähtävän paikoiltaan, koska en tiedä parempaa tunnetta. Tiedän etten koskaan ole valmis, kaikkein vähiten jos luulen sitä olevani; pysähtyminen on kuolema, estetiikka kuoleman torjumista.
Jahtaamisessa on ironinen piirteensä, sillä mitä enemmän taidetta kokee, sitä syvemmälle täytyy sukeltaa – keskinkertaisiin teoksiin turtuu ja lopulta niistä, kuten suurimmasta osasta valtavirran kulttuuria, ei saa mitään ajankulua suurempaa irti.
”Suurin varjopuoli on kenties yllättävä: yksinäisyys, jota on vaikeaa selittää. Läheisten ystävien välille ilmestyy keskinäisen ymmärryksen estävä muuri, mikäli he eivät jaa samaa hulluutta.”
Se ei haittaa, sillä uuden taiteen löytäminen ja huippujuttujen etsiminen on itsessään kiinnostavaa. En koe menettäneeni mitään. Jo löytyneet mestariteokset ovat etappeja tällä matkalla.
Marc Chagall, Orpheus. 1914. Kuva: Wikimedia Commons
Suurin varjopuoli on kenties yllättävä: yksinäisyys, jota on vaikeaa selittää. Läheisten ystävien välille ilmestyy keskinäisen ymmärryksen estävä muuri, mikäli he eivät jaa samaa hulluutta. Kun tapaan kanssani saman estetiikan jakavia ihmisiä, palaan ”itsekseni”, olen toinen ihminen, todempi, skarpimpi ja elämästä kiinnostuneempi.
”Minä olen heroiini”, toteaa Tomasz Piątekin romaanin kertoja ja jatkaa: ”Olen se mitä tunnet, kun otat ruskeaa jauhetta.”6 Huomionarvoista on, että kertoja on kirjallinen keksintö. Tässä ei puhu vain huumeriippuvuus romaanihenkilönä vaan taide, intentio tekstin takana. Voimme etsiä – etsin – taiteesta tunnetta; ei helppoa emotionaalista liikutusta, naurua, pelkoreaktiota vaan tutkimatonta tunnetta, sanoittamatonta rajaa, henkistä kokemusta.
Samalla tärkeimmät teokset määrittävät sielua arvaamattomilla tavoilla. Uskon, että tuntienkaan keskustelu kanssani ei välttämättä avaa persoonaani tehokkaammin kuin suosikkikirjojeni lukeminen tai lempielokuvieni katsominen. Ne selittävät ihmisyyttäni paremmin kuin moni läheinenkään inhimillinen kohtaaminen. Niin tärkeistä asioista on kyse.
Kuten päihderiippuvainen voi katsoa perjantai-illan sekoiluistaan suu vaahdossa paasaavia ”normoja” etäältä, ylenkatseellisesta, jopa elitistisestä näkökulmasta, elokuvataidetta vuosien ajan silmämuniinsa tunkenut hymähtää kuullessaan hehkutuksia Quentin Tarantinon ohjaajataidoista. Lasten leikkiä! Missä on kovempi kama?
Vuosien ajan tuntemieni, läheistenkin ystävien voi olla turha päästä kanssani samalle aaltopituudelle verrattuna satunnaisesti kohdattuihin tuntemattomiin, jotka jakavat saman kiinnostuksen taiteeseen. Ystäviäni kohtaan tunnen suuria välittämisen tunteita, mutta jälkimmäisten kanssa olen samaa heimoa. Meillä on kaikilla sama riippuvuus, jaamme saman tavoittamattoman kohteen ja jahtaamme samaa alati pakenevaa kokemusta. Vakuutamme, ettemme usko Stendhalin hurmokseen, ja silti jossain mielen pimeässä makuukamarissa lepattaa kynttilä: ehkä vielä joskus?
Nykänen, Anna-Stina & Pikkujämsä, Matti: Suomalaiset tietävät, mitä on hyvä maku – nyt voit kokeilla millainen on omasi (Helsingin Sanomat, 7.9.2014) https://www.hs.fi/sunnuntai/art-2000002759113.html
Pohtiessa riippuvuuksia ja uskontoa tulee ensimmäisenä mieleen, että moni pääsee erityisesti päihderiippuvuuksista eroon tulemalla uskoon. Tarinoita uskosta ja raitistumisesta löytyy pilvin pimein, ja Jumala tuntuu auttaneen monet kuiville. Mikä rooli uskolla ja hengellisyydellä on riippuvuuksista toipumisessa ja miksi?
Karoliina Virkkunen
Jennican nimi on muutettu aiheen arkaluontoisuuden vuoksi.
MONILLA riippuvuuksista kärsiviä tukevilla toimijoilla on Suomessa uskonnollinen tausta, ja kolmas sektori kantaa tänä päivänä valtavan vastuun riippuvaisten toipumisen tukemisesta. Samaan aikaan monille riippuvaisille uskoontulo ja hengellinen herääminen on käänteentekevä kokemus, joka tukee riippuvuuksista irtaantumista.
Näillä ilmiöillä varmasti yhteys toisiinsa, mutta liittyykö tähän muutakin? Tuoko hengellisyys toipumiseen jotakin sellaista, mitä ei muualta saa? Näitä kysymyksiä pohtiakseni haastattelin Sininauhaliiton hengellisen työn kehittäjä Tuomo Salovuorta sekä huumeista raitistunutta kokemusasiantuntijaa, joka esiintyy jutussa nimellä Jennica.
Salovuoren työnantaja Sininauhaliitto on kristillistaustainen, noin sadasta toimijasta koostuva diakoniayhteistyön verkosto, jonka jäsenjärjestöt tekevät yleishyödyllistä päihde-, riippuvuus- ja mielenterveystyötä sekä vähentävät huono-osaisuutta yhteiskunnassa. Sininauhaliitto ylläpitää myös peliklinikkaa peliriippuvaisille.
Valtaosa työstä keskittyy kuitenkin päihderiippuvuuksiin. Salovuoren rooli on toimia tukena Sininauhaliiton jäsenjärjestöille näiden hengellisen työn kehittämisessä ja suunnittelussa. Hän on itse tehnyt myös suoraa asiakastyötä. Mikä rooli uskonnolla on Sininauhaliiton järjestöjen käytännön työssä?
”Hengellisyyden rooli vaihtelee järjestöjen kesken paljon. Toisten lähestymistavat ovat puhtaasti ammatillisia, ja osa keskittyy pitkälti haittojen vähentämiseen. Sitten joissakin järjestöissä se näkyy vähän selvemmin. Meillä on ollut järjestöjä, joilla on tällaista vapaiden suuntien taustaa ja siellä se näkyy selkeämmin.”
Salovuori tuo esiin, että hengellisyys täytyy kuitenkin erottaa Sosiaali- ja terveysjärjestöjen avustuskeskus STEA:n rahoittamista toiminnoista, sillä STEA ei rahoita hengellista työtä. Hyvin moni järjestöjen toiminto toimii STEA-rahoituksella, mikä on huomionarvoista.
Salovuori puhuu uskon sijasta hengellisyydestä, mikä painottaa sitä seikkaa, että hengellisyys on laajemmin muutakin kuin uskoa tiettyihin uskonkappaleisiin. Mitä hengellisyys yleensä tarkoittaa riippuvuuksista toipumisessa?
”No mä sanoisin et hengellisyys on monelle iso osa sitä toipumista. Suuri osa ihmisistä toipuu 12 askeleen ohjelman parissa, joka on hengellinen ohjelma. Maailmanlaajuisesti se on varmasti kaikkein vaikuttavin työkalu päihteistä toipumisessa.”
12 askeleen ohjelma on hyvin monenlaisten päihdetyötä tekevien toimijoiden työkaluihin kuuluva moraalinen ja toiminnallinen ohjeisto, joka pitää sisällään niin rehellistä itsereflektiota ja omien pahojen tekojen sovittelua kuin Jumalan käsiin antautumistakin.
Kuva: Pixabay
”Sininauhaliiton toimijoiden toiminnan lähtökohtana on kokonaisvaltainen ihmiskäsitys, jonka mukaan ihmisellä on muitakin tarpeita kuin fyysisiä, psykologisia ja sosiaalisia.”
Sininauhaliiton toiminnassa 12 askelta ei kuitenkaan ole käytössä, vaan jäsenjärjestöt tukevat asiakkaitaan muilla tavoilla. Esimerkiksi vertaistukiryhmät ovat monelle hyvin hyödyllisiä. Niihin voi osallistua kuka tahansa taustasta ja katsomuksesta riippumatta.
Keskiössä työntekijöiden valmius ottaa asiakkaan hengelliset tarpeet huomioon
Sininauhaliiton toimijoiden toiminnan lähtökohtana on kokonaisvaltainen ihmiskäsitys, jonka mukaan ihmisellä on muitakin tarpeita kuin fyysisiä, psykologisia ja sosiaalisia. Keskiössä on työntekijöiden valmius ottaa asiakkaan hengelliset ja eksistentiaaliset tarpeet huomioon.
Hengellinen työ tarkoittaa käytännössä pitkälti työntekijöiden valmiutta pohtia näitä kysymyksiä riippuvuuksista toipuvien kanssa. Pohdinta on tärkeää, sillä suuri osa erityisesti päihderiippuvuuksia sairastavista hakeutuu Sininauhaliiton järjestöjen toiminnan pariin vasta silloin, kun sairaus on edennyt hyvin pitkälle ja riippuvainen kokee olonsa epätoivoiseksi.
”Raitistuminen usein menee ihan sellaisen pohjakosketuksen, totaalisen konkurssin kautta. Kun omat voimavarat on ihan tyystin käytetty, tapahtuu sellainen lopullinen luovuttautuminen. Kun kaikki eväät on syöty, ihminen on valmis hätähuutoon. Niille, joilla on rankkaa päihteidenkäyttöä, tämä on se ensimmäinen vaihe”, Salovuori katsoo.
”Yksilöille hyvin tärkeitä asioita toipumisen alussa ovat Salovuoren mukaan toivon herääminen ja mahdollisuus uuteen alkuun.”
Joillekin luovuttautuminen tarkoittaa uskoontuloa, jolloin ihminen luovuttautuu ylemmän voiman käsiin. Toisille taas erityisesti alkuvaiheessa järjestötoiminnassa kohdattu yhteisö on ensimmäinen pelastusrengas, johon voi tarttua. ”Muut asiat tulevat sitten myöhemmin, kuten merkityksellisyyden tunne ja toivon herääminen.”
Kuva: Pixabay
Yksilöille hyvin tärkeitä asioita toipumisen alussa ovat Salovuoren mukaan toivon herääminen ja mahdollisuus uuteen alkuun. Riippuvainen voi kantaa mukanaan myös valtavia häpeän ja syyllisyyden tunteita, joiden kohdalla armolla ja anteeksiannolla voi olla suuri merkitys. Tunne elämisen oikeuteen tehdyistä virheistä huolimatta sekä yhteyksien rakentaminen muihin ihmisiin ovat myös keskeisiä askelia toipumisessa.
Näitä tuetaan Sininauhaliiton jäsenjärjestöjen toiminnassa kristillisen hengellisyyden raameissa. Nämä ovat kuitenkin asioita, jotka voivat rakentua myös muita, täysin maallisiakin polkuja pitkin. Järjestöjen työn keskiössä onkin ennen kaikkea valmius vastata kokonaisvaltaisesti asiakkaiden tarpeisiin.
Jennica tuli uskoon aikuiskasteen ja kielilläpuhumisen myötä
Kaikille 12 askeleen ohjelmaa noudattaville varsinaista uskoontuloa tai voimakasta kääntymyskokemusta ei tapahdu, mutta osalle kyllä.
”Mutta sitten on tietysti tällaisia tapauksia, joille yksi iso tekijä on uskoontuleminen ihan näiden ryhmätoimintojen ulkopuolella. Osalle tulee vahva kääntymyskokemus, josta se raitistuminen lähtee”, kertoo Salovuori.
Kokemusasiantuntija Jennica on yksi niistä ihmisistä, jotka ovat kokeneet vahvan uskoontulon ennen lopullista raitistumista. Jennicalla on taustallaan rankkaa huumeidenkäyttöä, ja lopullisesti hän raitistui 20 vuotta sitten, vuonna 2002. Nykyään hän auttaa työkseen muita riippuvuuksista toipuvia.
Uskoon Jennica tuli raittiilla ajanjaksolla ennen lopullista raitistumistaan. Hänen perheessään ei oltu uskonnollisia, eikä hänellä ollut uskonnosta sanottavanaan hyvää eikä pahaa. Jennica koki ikään kuin eksyneensä seurakuntaan, jonka pastorilla oli missionaan auttaa huumeongelmaisia ihmisiä. Seurakunnan toimintaan hän päätyi ystäviensä ja tuttujensa kautta.
”Olin aluksi huuli pyöreänä siitä meiningistä, enkä ollut ensin vahvasti mukana”, hän sanoo. Kuitenkin kun Jennicaa pyydettiin aikuiskasteeseen, hän suostui, vaikka ei oikein ymmärtänyt vielä sen merkitystä.
Kasteen jälkeen tapahtui jotakin, jota hän ei ollut pyytänyt eikä osannut odottaa. Jennica alkoi puhua kielillä. ”Se oli iso ja hämmentävä asia. Se oli myös vakuuttava kokemus”, hän kertoo. ”Sitä on vaikeaa sanoin kuvailla.”
”Jennicalle 12 askeleen ohjelma on hengellinen ohjenuora elämälle, ja hän pitää kiinni hengellisyydestä esimerkiksi seuraamalla amerikkalaisia jumalanpalveluksia stream-lähetyksinä.”
Kielilläpuhuminen ei Jennican mukaan ole poistunut hänestä tähän päivään mennessä, mutta karismaattisen seurakunnan hän päätyi jättämään silloisen seurustelukumppaninsa kanssa. Heitä painostettiin joko eroamaan tai menemään naimisiin, eikä pariskunta kokenut sitä oikeudenmukaiseksi; ei ollut seurakunnan asia puuttua heidän yksityisiin asioihinsa.
Kielilläpuhumisen lisäksi myös usko on säilynyt. Jennicalle 12 askeleen ohjelma on hengellinen ohjenuora elämälle, ja hän pitää kiinni hengellisyydestä esimerkiksi seuraamalla amerikkalaisia jumalanpalveluksia stream-lähetyksinä.
Suhdettaan Raamattuun hän kuvailee ristiriitaiseksi. Jennican mukaan sitä ei pitäisi ottaa kirjaimellisesti, sillä siellä ohjeistetaan paljon myös sellaista, joka rikkoo ihmisoikeuksia. 12 askeleen ohjelma on hänelle tärkeämpi konkreettinen ohjeisto arkiseen elämään kuin Raamattu.
Jennica ei tarvitse uskoa raittiina pysymiseen. Sen sijaan usko ja hengellisyys antavat voimavaroja jaksaa muut elämän murheet, kuten läheisten menetykset ja sairastamiset. Erityisen raskaaksi hän kokee myös sen, kun joku läheisistä retkahtaa päihteisiin.
Hengellisyys merkitsee hänelle ennen kaikkea hyvän puolella olemista. 12 askeleen ohjelman nojalla se tarkoittaa esimerkiksi rehellistä itsetutkiskelua sekä väärien tekojensa hyvittämistä.
Addiktioihin taipuvaisen mielensä kanssa hän kamppailee päivittäin. Se saa esimerkiksi reagoimaan joskus pieniinkin asioihin valtavan raskaasti, ja toisaalta olemaan täysin välinpitämätön isompien murheiden suhteen. Hänelle on tärkeää kysyä itseltään: ”Minkä kokoinen asia tämä todella on?”
”Aikanaan hän koki saaneensa todella hyvää ja kokonaisvaltaista hoitoa yhteiskunnan kustannuksella. Kaikki sellaiset hoidot on hänen mukaansa ajettu alas, ja julkinen hoito on typistetty pitkälti korvaushoitoihin.”
Jos asiat uhkaavat paisua ulos mittasuhteistaan, rukoilu ja meditaatio auttavat pysähtymään. Lopulta Jennican työkalut henkisen tasapainon ylläpitämiseen kuulostavat sellaisilta, jotka sopivat kaikille muillekin, myös niille jotka eivät sairasta riippuvuutta.
Vaikka Jennicalle uskoontulo on ollut tärkeä kokemus, painottaa hän riippuvuussairauksien hoidossa aivan muita asioita. Aikanaan hän koki saaneensa todella hyvää ja kokonaisvaltaista hoitoa yhteiskunnan kustannuksella. Kaikki sellaiset hoidot on hänen mukaansa ajettu alas, ja julkinen hoito on typistetty pitkälti korvaushoitoihin.
Kuva: Pixabay
Päihteistä toipuneelle on kuitenkin ensiarvoisen tärkeää, ettei hän raitistuessaan putoa tyhjän päälle. Kuivilla ympäriltä voivat kadota kaikki totutut verkostot. Yhteisö, mielekkäät harrastukset ja vertaistuki ovat kullanarvoisia asioita, joita tällä hetkellä tarjoavat lähes yksinomaan kolmannen sektorin toimijat.
Pitäisikö valmiutta uskonnon ja hengellisyyden teemojen huomioimiseen parantaa kaikilla sosiaali- ja terveysaloilla?
Mitä usko ja hengellisyys siis tuo riippuvuuksista toipumiseen? Kolmannen sektorin toimijoiden työssä hengellisyys tarkoittaa kokonaisvaltaisesta ihmiskäsityksestä kumpuavaa valmiutta vastata ihmisten tarpeisiin pohtia elämän syvempiä kysymyksiä. Hengellisyyden muodon määrittää kuitenkin aina ihminen, eli asiakas itse.
”Merkityksellisyyden kokemusta ja toivoa voi olla ilman uskonnollisuuttakin, samoin anteeksiantoa ja armollisuutta.”
Hengellinen työ ei välttämättä tarjoa mitään sellaista, mitä puhtaan sekulaarit toiminnan muodot eivät voisi tarjota riippuvuuksista toipuville ihmisille. Merkityksellisyyden kokemusta ja toivoa voi olla ilman uskonnollisuuttakin, samoin anteeksiantoa ja armollisuutta. Kuitenkin diakoniatyötä tekevillä tahoilla on todennäköisesti sellaista kokemusta ja asiantuntijuutta, jota hengellisyyden tai uskonnollisuuden teemoihin perehtymätön päihdetyöntekijä ei välttämättä osaa tarjota.
Vuonna 2002 Sosiaali- ja terveysministeriön julkaisemissa päihdetyön laatusuosituksissakin suositetaan: ”Asiakkaan ilmaisemat eksistentiaaliset ja uskonnolliset tarpeet otetaan huomioon palveluiden kokonaisuudessa.”
Jonkin verran on keskusteltu esimerkiksi siitä, että psykoterapiassa uskonto on monesti ongelmallinen ulottuvuus, mikäli terapeutilta puuttuvat valmiudet sekä tunnistaa uskonnollisuus asiakkaan kertomassa että keskustella siitä hienotunteisesti asiakkaan kanssa. Psykoterapiakoulutus Suomessa ei juurikaan tarjoa terapeuteille valmiuksia tähän.
Kenties kaikille sosiaali- ja terveysaloille kaivattaisiin nykyistä parempia valmiuksia keskustella asiakkaiden ja potilaiden kanssa elämän syvistä kysymyksistä sekä ymmärtää näiden maailmankuvia, jotta toipuminen ei jää vajavaiseksi.
