mielenterveys – Sivu 4

21.12.20202.10.2025

Uskonnon häpeästä voimaantumiseen

Uskonto ja uskominen antavat yhteisöllisyyttä ja siten yhteenkuuluvuuden tunnetta sekä turvaa epävarmassa maailmassa.

Julianna Brandt

EPÄVARMUUS on korostunut etenkin tänä outona vuonna 2020. Monelle tämä vuosi on varmasti ollut monella tapaa raskas, mutta se on voinut tuoda myös uusia näkökulmia arkeen. Minulle tämä vuosi on ollut rohkeuden aikaa, nimenomaan rohkeutta siinä, että tuon julkiseksi oman uskoni, uuspakanuuden ja luonnonuskon.

Oma uskonnollinen matkani

Olen kotoisin niin sanotusti ”Raamattu vyöhykkeeltä,” Kokkolasta, Keski-Pohjanmaalta, jossa vaikuttavat useat eri herätysliikkeet. Niiden vaikutus näkyy jokapäiväisessä kaupungin arjessa, vaikka oma perhe ei uskoon kuuluisikaan. Sillä tavalla kristillisen uskonnon kosketus on ollut itseäni lähellä ja luulin löytäneeni siitä vastauksia tai jotakin sellaista, joka resonoisi ytimeni kanssa. Rukoilin pitkään Jumalaa ja luin Raamatun kannesta kanteen, mutta se ei koskaan kolahtanut.

14-vuotiaana luulin saapuneeni vastausten äärelle, jotka löysin buddhalaisuuden kärsimyksestä, nirvanasta ja meditaatiosta. Tankkasin kasiluokalla maailmanuskontoja ja luin kaikki mahdolliset buddhalaisuuteen liittyvät kirjat, mitä kaupunginkirjastosta vain sain käsiini. Googlasin, kuinka isoissa kaupungeissa ihmiset kokoontuivat meditoimaan yhdessä ja haaveilin siitä harmoniasta. Etenkin tuolloin teininä oma elämäni oli mielenterveydellisessä myllerryksessä, mikä varmasti osaltani vauhditti vastausten etsimistä ja nimenomaan harmonian tavoittelua ja omaan sisäiseen rauhaan asettumista.

Oikeilla jäljillä

Kaiken uskonnollisen etsinnän ohella rinnalla oli kuitenkin kulkenut asia, jota vähättelin, mutta jonka tajuan nyt olevan erityisen merkittävä. Lapsuuden maaginen usko, silloin uskoo oikeasti, että kaikki on elävää ja ilmassa on magian tuntu. Minä uskoin niin hyvin pitkään ja hartaasti, mutta en osannut milloinkaan kuvitella, että siitä tulisi tie, jota nyt seuraan. Kansanusko ja kansantapaisuus ovat osa sukuni naisia, vaikka äidinäitini oli skeptikko, niin hän osasi ennustaa ja opetti minulle kansantapoja jo hyvin pienenä. Esimerkiksi, jos musta kissa ylittää tien, pitää sylkäistä kolmesti, ettei paha onni seuraa.

Esiteininä puolestaan olin hyvin kiinnostunut noituudesta muutenkin kuin vain katsomalla intensiivisesti Siskoni on noita- sarjaa. Uskoin oikeasti olevani noita ja omaavani taikavoimia. Tein myös joitakin rituaaleja kivillä ja luulin voivani aiheuttaa luonnonilmiöitä, kuten ukkosen.

Eini-koirakin rauhoittuu tuijan tuoksuun. Kuva: Sam Smal

Olin myös jo tuolloin innostunut japanilaisen animaatiostudio Studio Ghiblin elokuvista, erityisesti Hayao Miyazakin ohjamaasta vuonna 1997 ilmestyneestä Prinsessa Mononokesta. Japaniksi mononoke tarkoittaa ”ei-ihmisten.” Elokuvassa esiintyy myös kodamoja, eli puunhenkiä. Tuosta elokuvasta sain varmistuksen sille, miten olin aina elämässäni tuntenut: Ei ole olemassa mitään elotonta, vaan kaikella olevalla on sielu ja energia. Tätä ajattelutapaa kutsutaan animismiksi. Animismi voidaan liittää myös suomalaiseen luonnonuskoon, jossa uskotaan kaikessa olevan voimaa ja olentoja eli väkeä. Siinä ihminen näkee itsensä myös osaksi maailmankaikkeutta ja luontoa, eikä siitä erillään tai sen yläpuolella olevana (Wikipedia, 2020).

Miksi sitten niin pitkään pidin tätä henkistä puolta piilossa itseltäni ja muilta? Kaikki kyllä tiesivät, että uskoin oikeasti vanhan kansan tapoihin, rituaaleihin sekä hyvään ja huonoon onneen. Heitin monesti itsestänikin läppää, että minulla kai oli jäänyt lapsuuden maaginen usko päälle. Oman henkisyyden salailuun liittyi kuitenkin syitä. Ihmiset ympärilläni kutsuivat minua puolitosissaan tai täysin tosissaan ”hihhuliksi” tai ”taikauskoiseksi,” en ole ikinä pitänyt kyseisen sanan kaiusta. En kuitenkaan löytänyt silloin parempaa sanaa omalle uskolleni, tiesin vain, että siihen liittyi animismi, henget sekä kansantapaisuus vahvasti.

Oma taustani uskontojen tai ennemminkin uskomisen parissa on monivaiheinen sekä värikäs. Tänä vuonna kuulin ensimmäistä kertaa Karhun kansasta, ja jotakin loksahti kohdille, viimein olen kokenut tulleeni niin sanotusti kotiin.

Riimuneuvottelu käynnissä. Kuva: Sam Smal

Mikä Karhun kansa?

Karhun kansa on maamme ensimmäinen vuonna 2013 virallisesti rekisteröitynyt uskonnollinen yhdyskunta, jonka pohja on itämerensuomalaisessa uskomusperinteessä. Karhun kansan taustalla vaikuttava muinaisusko perustuu elävään kulttuuriseen jatkumoon. Karhun kansa juhlii muun muassa pakanallisia perinteisiä vuotuisjuhlia, kunnioittaa eri väkiä ja erityisesti karhua, sielu-uskoa sekä haltioitumista itsen ja yhteisön puolesta. Toiminnassa noudatetaan vanhaa loitsuperinnettä, mutta annetaan vapaus tulkita hengellistä kokemista juuri tässä ajassa ja paikassa (Karhunkansa.fi).

Karhu on aina ollut voimaeläimeni, henkieläimeni. Karhussa on minulle erityistä voimaa ja mystiikkaa, jonka tunnen luissa ja ytimissä. Minua kiehtoo erityisesti Karhun kansan yhteisöllisyys ja vapaus kokea ja tunnustella omaa luonnonuskoaan. En ole vielä liittynyt Karhun kansaan virallisesti, koska koronapandemian vuoksi en ole voinut mennä haastatteluun. Haastattelu tapahtuu siksi, että halutaan saada varmuus siitä, ettei toimintaan eksy uusnatseja tai ihmisiä, jotka liittyisivät yhdyskuntaan vain huumorimielessä. Jos ajat muuttuvat, voi liittymiseni Karhun kansaan tapahtua toukokuun helavalkeat vuotuisjuhlassa.

Uuspakanuus arjessani

Miten luonnonuskoinen pakanuus sitten näkyy elämässäni? Vahviten ajattelutavoissani, uskon esivanhempiin, animismiin, vanhojen kansantapojen voimaan, henkiin ja väkiin. Uskon maailman jakautuvan yliseen, aliseen sekä keskiseen. Kalevala on mielestäni monella tapaa hyvin rikas kirja, kuitenkaan en pidä sitä itselleni minään ns. henkisenä eepoksena. Minulle luo turvaa se, että voin tuntea esivanhempieni yhteyden tuhansien vuosien takaa ja pidän yllä samoja tapoja kuin he. Visuaalisesti kaupungissa olevassa kodissani on pakana alttari. Josta löytyy kuva äidinäidistäni, voimakiviä, suitsukkeita, kanteleeni, kristalli ja Juuso-karhun tassunjälkitaideteos. Alttari on minulle paikka, jossa voin erityisellä tavalla hiljentyä oman uskoni ääreen, polttaa suitsukkeita, joilla puhdistaa kodin energiaa ja polttaa kynttilöitä. Se on paikka ja hetki, jossa tunnen olevani vahvasti kiinni esivanhemmissamme ja omassa uskossani.

Riimut, nuo viikinkien aakkoset, joilla on omassa uskossani myös maagisia voimia, ovat minulle tärkeitä. Pidän riimuneuvotteluita, joissa kysyn niiltä kysymyksiä ja muutamat niistä koristavat myös ihoani, itseasiassa ensimmäisenä tatuointinani.

Minulle myös erilaiset pakanoiden kokoontumiset olisivat valtavan tärkeitä, jotta saisin jutella samanhenkisten ihmisten kanssa. Odotankin, että kaikenlaisia kokoontumisia voitaisiin pian taas järjestää. Olen aina etsinyt uskomisesta yhteisöllisyyttä ja sitä olen nyt myös saanut. Tämä vuosi on kuitenkin vapauttanut minut siitä häpeästä ja salailusta, mitä koin omaa uuspakanuuttani kohtaan. Uuspakanuuden kautta olen syvemmässä yhteydessä itseeni sekä koko ympäröivään maailmaan. Eniten uskonto on kuitenkin antanut itselleni rohkeutta. Rohkeutta uskoa ja kertoa siitä kaikille.

Kirjoittaja on vammaisaktivisti, radiotoimittaja ja uuspakana.

Lähteet

Wikipedia (18.1.2020). Prinsessa Mononoke. https://fi.wikipedia.org/wiki/Prinsessa_Mononoke

Wikipedia (7.11.2020). Animismi. https://fi.wikipedia.org/wiki/Animismi

Karhunkansa.fi. Termeistä. http://karhunkansa.fi/termeista/

26.10.20202.10.2025

Jooga – elämää pienoiskoossa

Aino Vihonen

Ennen haastattelua Lilja pitää UniSportin kautta iyengarjoogatuntinsa ulkona. Sää on vielä lämmin, mutta viileä maa jalkojen alla antaa uudenlaisen tuntuman joogaan. Kuva: Aino Vihonen

UNISPORTIN iyengarjoogan ja pilateksen opettajan Katja Liljan ensikosketus joogaan oli mahtava. Rakkaus joogaan ei kuitenkaan aina synny ensimmäisellä kosketuksella, vaan joskus sen syttyminen vie vuosia. Kannattaa siis rohkeasti kokeilla eri joogasuuntauksia, jotta löytäisi sopivan lähestymistavan. Syyt harrastaa joogaa voivat vaihdella suuresti: toinen voi pyrkiä joogan avulla kehittämään mieltään ja toinen kaipaa vain fyysistä harjoitusta. Kysyimme Liljalta, millainen hänen joogapolkunsa on ollut, ja mitä jooga on.

Joogapolun ensimmäinen etappi on päästä alkuun

Lilja löysi oman joogapolkunsa alun parikymmentävuotiaana Helsingin Tanssivintiltä, jossa hän oli jo vuosien ajan käynyt tanssitunneilla. Suomen joogakulttuurin pioneerit Petri Räisänen ja Juha Javanainen toivat tanssivintille ensimmäiset astangajoogan tunnit. Lilja hymyilee ja kuvailee ensikosketuksensa joogaan olleen mahtava ja harjoituksen kehollisen kokemuksen olleen hyvin voimakas.

Tanssi pysyi vahvana elementtinä Liljan harrastamisessa, mutta joogakokemus oli jättänyt pysyvän jäljen Liljan elämään. Astangajoogan lisäksi Lilja kokeili vuosien varrella useita eri joogasuuntauksia. Iyengarjoogaa Lilja harjoitteli lajin suomalaisen pioneerin, Anneli Rautiaisen, opissa ja tykästyi juurevaan ja askeettiseen, intialaisilta juurilta ponnistavaan joogasuuntaukseen.

Iyengarjoogan monimuotoisuus

Iyengarjooga on oppi-isänsä, B. K. S. Iyengarin (1918-2014) mukaan nimetty suuntaus. Tyypillistä suuntaukselle on asanoiden ja niiden erilaisten variaatioiden yksityiskohtaisen tarkka ja keskittynyt harjoittaminen. Asana tarkoittaa joogan asentoa tai fyysistä harjoitetta. Asanaharjoittelun lisäksi keskitytään myös pranaymaan eli erilaisiin hengityksenhallintaharjoituksiin.

Iyengar kehitti paljon erilaisia apuvälineitä harjoittelun tueksi. Erilaiset apuvälineet, kuten joogatiilet ja vyöt, ovatkin tulleet valtavirralle tutuiksi juuri iyengarjoogan kautta.

Apuvälineiden käyttö auttaa konkariakin huomaamaan aina uusia puolia harjoituksista ja niiden avulla omasta kehostaan ja kokemuksestaan. ”Iyengarjoogassa apuväline toimii usein kehollisen kokemuksen laajennuksena, jolloin välineestä tulee keskeinen osa tietoista havaintokokemusta,” Lilja toteaa.

Joogaaminen on monipuolista harjoitusta

Myös koronaviruksella on ollut vaikutusta harjoitteluun. Kaikki Liljan kurssit siirtyivät keväällä Zoomin kautta lähetettäviksi. Uusi väline onkin otettu ilolla vastaan, sillä sen mahdollistama yhteinen harjoittelu on ollut tärkeä yhteisöllisyyden vahvistaja ja harjoituksen ylläpitäjä haastavana aikana.

Toisaalta etäopetus ei täysin korvaa lähiopetuksen kehollisia kohtaamisia, henkilökohtaista opetusta ja läsnäolon mahdollistamaa vuorovaikutteisuutta. Myöskin apuvälineiden käyttöä joutuu kotioloissa rajoittamaan ja soveltamaan, koska kodeista harvoin löytyy joogastudioiden välineistöä ja tiloja.

Joogaharjoittelun sydän on itsenäinen harjoittelu. Tällöin voi esimerkiksi rauhassa reflektoida tuntemuksiaan ja harjoitteluaan. Joogaharrastuksen aloittaminen itsenäisesti saattaa kuitenkin olla haastavaa ilman konkreettisia ohjeita ja ohjaajan kehollista läsnäoloa, joten Lilja suosittelee varsinkin harjoittelun alkuvaiheessa joogatunneille hakeutumista.

Onko jooga vain palauttavaa liikuntaa?

”Jooga yhdistetään nykykielessä usein palautumiseen ja rentoutumiseen, mutta joogaharjoitus voi olla myös voimakasta ja elintoimintoja kiihdyttävää toimintaa”, Lilja huomauttaa ja jatkaa: ”Jooga opettaa elämän kiertokulkua ja erilaisiin olosuhteisiin sopeutumista.”

Yksi tärkeä ero joogan ja muiden fyysisten harjoittelumuotojen välillä on se, että joogassa harjoitellaan myös rauhoittumista ja paikallaanoloa. Joogaharjoittelu ei ole aina ”liikuntaa”, vaan se on myös rauhoittumista olemiseen.

Liljan oma joogarutiini on päivittäistä, mutta harjoitukset ovat hyvin vaihtelevia tyyliltään. Tärkeintä on ottaa huomioon, mitä oma keho tarvitsee.

Kehollista filosofiaa

Joogaan sisältyvät myös moraaliperiaatteet ja eettinen pohdiskelu. Joogaharjoituksessa elämän haasteet ja tunnetilat voi kokea ikään kuin pienoiskoossa ja rajatussa ympäristössä. Todellinen jooga tapahtuu kuitenkin joogamaton ulkopuolella.

Liljan mukaan suuri kysymys on, miten harjoittelu vaikuttaa ihmisen ajatteluun ja tekoihin joogisten harjoitusten ulkopuolella.

”Joogaan liittyy vahvasti itsensä kultivoimisen periaate”

Jooga on haaste

Joogan merkitystä pohtiessaan Lilja syventyy ajatuksiinsa. Hetken kuluttua hän toteaa, että jooga on haaste.

”Jooga on itsensä haastamista kohtaamaan uudenlaisia tilanteita ja olemaan totuudellinen, olemaan läsnä, olemaan kykenevä kuuntelemaan, ja olemaan keskittynyt. Jooga on minulle juurtumista ja kehollista itsensä oivaltamista. Harjoitukseen liittyy tietty askeettisen yksinkertaisuuden vaikeus, kauneus ja totuudellisuus.”, Lilja selittää.

Haasteet fyysisessä harjoituksessa toimivat metaforana itsensä kultivoimiselle myös muualla maailmassa: ”Kukaan ei ole pohjimmiltaan pelkästään hyvä ja tee aina oikein. Harjoituksen avulla voi kehittyä paremmaksi itsensä ja muiden kuuntelijaksi, paremmaksi opettajaksi, mutta myös paremmaksi tunnistamaan omia kehityskohteitaan joogamaton ulkopuolella.”

15.3.20202.10.2025

Jaksaa jaksaa – entä jos ei jaksakaan?

Pääkirjoitus

OPISKELIJOIDEN jaksaminen on nyt tapetilla. Ja hyvä niin.

Luvut opiskelijoiden jaksamishaasteista ovat karmaisevat. 40% lukiolaisista kokee opinnot henkisesti raskaiksi (Lukiolaisbarometri 2019). 44% korkeakouluopiskelijoista ei koe henkistä hyvinvointiaan hyväksi (Korkeakouluopiskelijoiden terveystutkimus 2016).

Haasteiden takana on paljon tekijöitä. Niitä voisi luetella pitkän listan, mutta nostan yhden, jonka olen itse havainnut keskeiseksi: epävarmuus.

Epävarmuus siitä, saako haluamaansa korkeakoulupaikkaa.

Epävarmuus siitä, saako kesätyöpaikkaa.

Epävarmuus siitä, opiskeleeko oikeaa alaa. Epävarmuus siitä, tuleeko hyväksytyksi opiskelu- tai työyhteisössä.

Epävarmuus siitä, milloin valmistuu korkeakoulusta.

Epävarmuus siitä, onko riittävän hyvä.

”Epävarmuus kuuluu elämään, mutta sitä helpottaa, kun on armollinen itselleen.”

Mikä haastavinta, epävarmuus jatkuu myös myöhemmin, kun opiskeluelämästä siirtyy työelämään. Erityisesti nuoret tekevät paljon määräaikaisia pätkätöitä. Pätkätyöt ketjuuntuvat, joten vakisopparit jäävät monille kaukaiseksi unelmaksi.

Työelämästä on tullut niin silppua, että siitä on tullut oikea käsitekin: silpputyö, joka tarkoittaa toimeentulon hankkimista useista eri lyhytkestoisista, mahdollisesti päällekkäisistä työsuhteista.

Voiko epävarmuuteen tottua? Osin, osin ei. Sitä voi oppia sietämään, mutta sekään ei ole aina helppoa.

Itse olen löytänyt lohdun ajatuksesta, jonka salibandyvalmentajani sanoi minulle ala-asteella: silmät kiinni ja sinnepäin! Maaleja ei tarvitse tehdä joka kerta – mutta niitä ei varmasti saa, jos ei koskaan lauo. Joskus täytyy vaan juosta päättömästi kohti maalia, vaikka ei siitä välttämättä tulekaan mitään. Epävarmuus kuuluu siis elämään, mutta sitä helpottaa, kun on armollinen itselleen.

Epävarmuus johtaa usein myös siihen, että oman jaksamisen rajoja on vaikea havaita. Kun yrittää jatkuvasti opiskella, tehdä töitä, harrastaa, olla luottamustehtävissä ja suunnitella tulevaisuutta, kierre on valmis.

Kirjoittaessani tätä laskin, että en ole pitänyt viimeiseen viiteen vuoteen yli viikon lomaa, jolloin en olisi lainkaan tehnyt töitä tai opiskellut. Putki on pahasti päällä. Miten päästä eroon kierteestä, jossa täytyy jatkuvasti suorittaa ja painia epävarmuudessa?

Lääkkeitä on kaksi.

Ensinnäkin, opi sanomaan ei. Jos sinulla on liikaa tekemistä, kieltäytyminen ei ole heikkoutta, vaan vahvuutta.

Toiseksi, hyväksy keskinkertaisuus ja keskeneräisyys. Kaikkea ei aina tarvitse saada valmiiksi, eikä kaikessa tarvitse olla paras. Riittää, että olet oma itsesi – sellaisena olet paras versio itsestäsi.

Toni Ahva

15.3.20202.10.2025

Hei Suomi, mielenterveytemme on rikki

Nimimerkki: Väärin parantunut

_{Etsijä julkaisee artikkelin poikkeuksellisesti nimimerkillä.}

KOVIN harva suomalainen varmaankaan tietää, että psykoterapia kestää vain kolme vuotta, jonka jälkeen hoito lakkaa. Seuraavaa kolmen vuoden psykoterapiajaksoa saa hakea vasta viiden vuoden karenssin jälkeen. Yleisessä tiedossa tuntuu olevan psykoterapian korkea hoitovaste, mutta harvoin puhutaan heistä, joille 3 vuotta ei riitä.

Opiskelijana Ylioppilaiden terveydenhoitosäätiö YTHS ohjasi minut lähes välittömästi opintojen alettua psykoterapiaan, koska heillä ei ollut resursseja auttaa minua. Psykoterapia on ollut parasta mitä minulle on hoidollisesti tapahtunut. Löysin terapeutin, joka ymmärsi minua, ja omasi asiantuntemuksen, jonka avulla sain vihdoin minulle oikeaa hoitoa.

Prosessin aloittaminen on henkisesti ja taloudellisesti valtavan raskasta. Samalla oikean tai jokseenkin sopivan terapeutin löytäminen on sattumankauppaa. Toimintakykynsä äärirajoilla olevan ihmisen pitäisi yhtäkkiä tietää mikä häntä vaivaa, ja minkälaisesta terapiamuodosta hänelle on apua. Samalla täytyy tietää, minkälaista asiantuntemusta kullakin terapeuteilla on, ja onko heillä aikaa uudelle asiakkaalle. Lopulta vasta tapaamalla terapeutin, voi saada jonkinlaisen käsityksen siitä, miten henkilökemiat kohtaavat.

Huonokuntoinen potilas ei kuitenkaan välttämättä jaksa tavata montaa terapeuttia ennen hoitosuhteen solmimista. Harvalla opiskelijalla on tähän myöskään varaa, tapaamiskäynnit kun pitää maksaa itse. Ei siis ole ihme, että toisinaan terapeuttia päätyy vaihtamaan kesken hoidon. Näin kävi myös minulle.

”Ensimmäistä kertaa noin kymmenen vuoden hoitohistoriani aikana tunsin, että voin tulla kuntoon.”

Ensimmäisen vuoden aikana ymmärsin, ettei terapeuttini edustama terapiamuoto olekaan se paras minulle. Alkoi pitkä prosessi, jossa etsin jälleen terapeuttia. Lopulta löysin sattumalta terapeutin, joka ymmärsi minua ja osasi auttaa minua. Ensimmäistä kertaa noin kymmenen vuoden hoitohistoriani aikana tunsin, että voin tulla kuntoon. Terapeuttini sanoi heti alussa, että minusta tulee työkykyinen oikealla hoidolla, mutta hoitoani ei saa jättää kesken, muuten kuntoni tulee romahtamaan uudestaan.

Kahden vuoden aikana sain käsitellä vakavia traumojani osaavan terapeutin kanssa. Vointini parani merkittävästi, vaikken ollut vielä kunnossa. Juuri kun uskalsin alkaa unelmoimaan tulevaisuudestani, kolme vuotta tuli täyteen ja terapiani loppui. Hain jatkokautta vaativana lääkinnällisenä psykoterapiana, mutta vaikka Kelan mielestä tarvitsin selvästi edelleen apua, en kuulemma ollut tarpeeksi huonokuntoinen saadakseni sitä. Olin siis päätynyt psykoterapiaan paranemismahdollisuuksieni kannalta liian aikaisin ja nyt se kostautui. Minulle ei kuitenkaan ollut tarjottu muita mahdollisuuksia.

Hoitoni jäi siihen. YTHS ei edelleenkään pystynyt auttamaan minua. Terapiasuhteeni katkesi, kun en pystynyt maksamaan hoitoani itse. Kaikki ovet ympäriltäni sulkeutuivat. Kuntoni heikkeni huomattavasti. Akuuttipsykiatrian puolella käydessäni hoidokseni ehdotettiin lapsen hankkimista.

”Miten välttämättömästä hoidosta voi edes joutua tappelemaan, sittenkin kun on jo kerran avun piiriin päässyt?”

Samoihin aikoihin istuin yliopistolla palaverissa, jossa pohdittiin sitä, miten mielenterveysongelmaisia opiskelijoita voitaisiin auttaa. Joku sanoi tuskastuneena, ettei yliopisto voi alkaa pitämään luuserigraduseminaareja. Yleinen mielipide tuntui olevan, että mielenterveysongelmista kärsivien opiskelijoiden kohtaaminen muita useammin, on muille epäreilua.

Pidättelin itkua. Samalla teki mieli nousta ylös ja huutaa: Miten ihmeessä se on muille epäreilua, että minä olen kokenut vakavaa väkivaltaa? Miten se on muille epäreilua, että minä en saa hoitoa ja apua, vaikka kuinka yritän sitä hakea? Miten se on muille epäreilua, että minä opiskelen ja teen tismalleen samat asiat kuin muutkin, ja sitten minua kutsutaan täällä luuseriksi? Kerro miten on muille epäreilua, että minä opiskelen ja koitan rakentaa tulevaisuuttani, samalla, kun en saa hoitoa, jota tarvitsen ollakseni työkykyinen. Miten helvetissä on epäreilua muille, että minä joudun luopumaan tulevaisuuden haaveistani: työpaikasta, lapsista ja terveydestä, samaan aikaan kuin muut menevät omia unelmiaan kohti, siksi, ettei minun sairauttani haluta hoitaa. Miten se on muille epäreilua, että minä ja monet muut mielenterveyspotilaat jäämme kaikkialla yksin? Miten se on kenellekään epäreilua, jos yliopistoyhteisöistä löytyisi edes teelusikallinen empatiakykyä?

Elämä on epäreilua, eikä opinnoissa tuen saamisen tasapäistäminen tee siitä yhtään reilumpaa. Sen sijaan kaikille yhteiset deadlinet useammin ja pienemmissä erissä tukevat kaikkien valmistumista. Samoin kuin mahdollisuus saada tukea, silloin kun sitä tarvitsee.

En sanonut mitään, en pystynyt. Lähdin pois ja itkin kotona. Itkin sitä, että olin parantunut väärin, liian hitaasti. Minusta oli tullut hyödytön ja tarpeeton yhdellä ja samalla päätöksellä. Lisäksi olin luuseri, siinä yhteisössä, johon kuulumista olin rakastanut. Samoihin aikoihin eräs ystäväni sanoi, ettei edes kaikilla työssäkäyvillä ole varaa terapiassa käymisen luksukseen.

Miksi työkykyyn ja terveyteen suhtaudutaan Suomessa luksuksena? Miten välttämättömästä hoidosta voi edes joutua tappelemaan, sittenkin kun on jo kerran avun piiriin päässyt? Ja miksi Suomessa maksetaan mieluummin sairaseläkettä kuin terapiaa? Samaan aikaan kun suurena huolenaiheena ovat veronmaksajien vähyys sekä lapsettomuus, ei silti tunnu olevan vaikeaa heittää tulevia potentiaalisia veronmaksajia ja vanhempia romukoppaan, mikäli he tarvitsisivat elämässään tukea. Suomi on terveiden puolella, mutta se terveys on harvojen etuoikeus.

Tuskin kukaan yliopistolla tai ystävistäni todella halusi lisätä tuskaani. Uskon hartaasti, että kaikkien tarkoitus oli tuoda esiin elämän realiteetteja ja huolta. He eivät vain ymmärtäneet, että ne realiteetit olivat juuri lässähtäneet päälleni koko lamauttavalla voimallaan, ja etten voinut hyväksyä sitä tosiasiaa, että tulevaisuuden haaveeni vaihtuivat taas epätoivoon ja synkkyyteen. Erityisen raskasta oli tietää, etten ollut yksin, vaan samassa tilanteessa olevia on muitakin.

Minulla olisi ehdotus. Se on nykyistä systeemiä halvempi ja tehokkaampi: Hoidetaan ihmiset kuntoon asti.

15.12.20192.10.2025

Henkiä uskovissa?

Mikael Elmolhoda

MUISTAN, miten itse lapsena uskoin, että minussa olisi mahdollisesti paha henki, ja olisin myös itse paha, ja päätyisin mahdollisesti helvettiin. Niin minulle joskus kotona sanottiin tai niin annettiin ymmärtää. Tiedän siis jotain siitä, miltä tällainen hengellinen väkivalta tuntuu.

Nuorisotyön varrella olen keskustellut nuorten kanssa, jotka ovat törmänneet ongelmalliseen opetukseen henkivaltoihin liittyen. Psykologisia ja psykiatrisia ongelmia, riippuvuuksia ja vääriä valintoja on esimerkiksi pyritty selittämään sillä, että ihmisessä on paha henki. En osaa ottaa kantaa ilmiön yleisyyteen, mutta kyseessä ei nähdäkseni ole aivan marginaalinen ongelma.

Käytännössä esimerkiksi rukoustilanteessa on voitu käyttää vaikkapa ilmaisuja “masennuksen henki” tai “riippuvuuden henki”, ja niitä on pyritty käskemällä ja rukoilemalla ajamaan ihmisestä ulos. Seuraukset ovat vaihdelleet ahdistumisesta pysyvään traumaan.

Toisista uskovista henkiä ulosajavat ihmiset eivät tietenkään yleensä tarkoita pahaa, vaan päinvastoin hyvää. He eivät myöskään ole tyhmiä, eivätkä aina selitä kaikkea mahdollista pahoilla hengillä.

Toiminnan tunnusomaisia piirteitä ovat kuitenkin:

Usko pahojen henkien merkittävään toimintavaltaan
Ihmisen fyysisten ja psyykkisten ongelmien tai ei-toivotun käyttäytymisen painottunut selittäminen pahoilla hengillä
Henkien ulosajaminen ja ”diagnosoiminen” ilman valvontaa, tavallisten maallikkokristittyjen toimesta, joilta puuttuu asianmukainen psykiatrinen osaaminen ja toimintaan pätevöittävä koulutus

Olen saanut luvan siteerata muutamia minulle lähetettyjä kokemuksia näistä teemoista. Alle olen valinnut niistä kaksi. Toivon, että ne puhuvat puolestaan siitä, miksi on tärkeää pitää mieli maltillisena kohdattaessa psykologisia ja psykiatrisia ongelmia hengellisessä viitekehyksessä.

Ensimmäisen tarinan nuori selvisi olosuhteisiin nähden hyvin

”Kerran viitisen vuotta sitten yksi tuttava yritti ajaa rukouksella pahoja henkiä pois, jotka hänen mielestään aiheuttivat minussa masennusta ja kipuja. […] Koin tilanteen todella ahdistavana ja ilmoitin siitä seurakunnan johtajalle, joka myös sanoi ettei niin saa tehdä.

En itse siinä tilanteessa tai ikinä muutenkaan ole ajatellut, että mitkään minun vaivat johtuisivat tuollaisista asioista. Sellaista puhetta olen kyllä kuullut useamman kerran ihan tuttaviltakin, että nämä asiat olisi sellaisia. […] Alkuunsa kun olin epävarma ja peloissani koko tilanteesta koin tuollaiset puheetkin ahdistavina.”

– Nainen, 30v

Surullista kyllä, joskus tulos voi näyttää myös tältä

”Muistan kun ihan masennuksen alkuaikoina eräässä hengellisessä tilaisuudessa minusta yritettiin ajaa riivaajia ulos. Tavallinen rukoustilanne saattoi herkästi muuttua vieraiden henkien pois ajamiseksi […].

Eräässä kaikista äärimmäisimmässä rukoustilanteessa masennuksen hengen käskettiin jopa kertomaan nimensä ja tehtävänsä. Tämä asetti minut hyvin ahdistavaan tilanteeseen, sillä minulle nuorena (silloin noin 15 vuotiaana) tuli pakottava tarve keksiä jotakin, jotta ahdistava tilanne etenisi ja minä pääsisin siitä pois. […] Kyseisen tapauksen seurauksena oon jättäytynyt seurakuntien piiristä pois.”

– Nainen, 27v

Kirjoittaja on teologian maisteriopiskelija ja psykologian aineopiskelija, jonka työhistoria on nuorisotyössä. Kirjoittaja on kiinnostunut mm. sielunhoidosta, uskonnollisen toiminnan etiikasta, hengellisestä väkivallasta sekä erityisest