Avainsana: mielenterveys

Piritta Laiti

Kuvitus: Tilda Enne

---

TUTKAILEN opintosuoritusotettani, joka on yli kymmenen vuotta vanha. Se on siis nykyisin täysin arvoton. Ensimmäisen vuoden neloset ja vitoset liukuivat vääjäämättä alaspäin kolmosiksi ja kakkosiksi. Kolmannen vuoden syksyllä sain suoritettua nasevat kaksi opintopistettä. Vuoden kestäneen sairasloman jälkeen olin menettänyt kokonaan opiskeluitsetuntoni.

Hain ammattiopistoon, sillä ajattelin, että se olisi helppo vaihtoehto. En jaksanut suorittaa toimitilahuoltajan ammattitutkintoa loppuun, vaan tyydyin lääkärin ehdottamaan työkyvyttömyyseläkehakemukseen. Hyväksytty päätös tuli Kelalta hävettävän nopeasti. Minut oli punnittu ja köykäiseksi havaittu. Sydäntä kivistää yhä muistellessani, etten mitenkään taistellut itseni ja tulevaisuuteni puolesta.

Nyt olen saanut kasattua itseni sen verran kokoon, että hain kevään yhteishaussa uudelleen opiskelemaan. Pääsin tutkintotavoitteiseksi opiskelijaksi samaan yliopistoon kuin viimeksi, ja täällä on ne samat professorit kuin viimeksi. Omaopettaja on sentään uusi.

–         Sinunhan ei opintotuen vuoksi tarvitse kerryttää opintopisteitä samaan tahtiin kuin muiden opiskelijoiden, mutta tietenkin tiedekunnan toiveena olisi, että valmistut tavoiteajassa, omaopettaja toteaa.

–         Joo, katselen omien voimavarojen mukaan, että miten onnistuu, vastaan vaimeasti.

–         Niin, totta kai. Omien voimavarojen mukaan, mutta tietenkin tiedekunnan intresseissä on, että opiskelijat valmistuvat määräajassa. Pyydä sitten reippaasti apua, kun opinnot takkuaa, opettaja jatkaa. Hän vaikuttaa ihan myötätuntoiselta, mutta varmaan ihmettelee, mitä minä täällä teen.

–         Kyllä minä parhaani yritän, lupaan hänelle ja itselleni.

Pari kuukautta kuluu kuin siivillä. Herään lokakuiseen pimeyteen yhtä väsyneenä kuin menin nukkumaankin. Juotuani aamukahvin avaan haluttomana läppärin. Tämä kurssi on kokonaan etänä. Olen lykännyt jo viikkoja kirjallisuushistorian videoluentojen katsomista. Minun pitäisi nyt ryhtyä tuumasta toimeen, eli tehdä ytimekkäitä, mutta perusteellisia muistiinpanoja, omin sanoin tietenkin. Täten voin maksimoida tiedon omaksumisen ja saada aikaiseksi parhaan oppimistuloksen. Tuijotan hetken luentovideon pysäytyskuvaa. Hartiani lysähtävät, ja annan periksi väsymykselle ja saamattomuudelle.

Olen jutellut opinto-ohjaajan kanssa. Puhuimme itsemyötätunnosta, ja yritän nyt olla ottamatta paineita siitä, etten olekaan täydellinen opiskelija.

Klikkaan videota ja se lähtee pyörimään. Pian pääni alkaa nuokkua. Ahdistuskin nostaa päätään. Olen jo auttamattomasti myöhässä kurssin kanssa. Opiskelusuunnitelmani mukaan tämä kurssi olisi jo pitänyt suorittaa. Olen raapinut kasaan pääaineeni perusopintojen ensimmäiset kurssit, mutta sivuainevalintani on osoittautunut vaativaksi. Miten en tajunnut, että kirjallisuuden kurssit vaativat lukemaan, no, kirjoja! Olen hukkua tiiliskiviin, ja vaikka moni niistä on entuudestaan tuttu, olen liian tunnollinen kuitatakseni ne valmiiksi luetuiksi. Ne pitää opiskella ja analysoida perusteellisesti. Vaadin itseltäni paljon.

Luovutan ja painan läppärin kannen kiinni. Päätän lähteä kampukselle. Siellä on ainakin pakko pysyä hereillä. Kampaan tukkani niin siistiksi kuin se tänään taipuu, ja katselen itseäni hetken kylpyhuoneen peilistä. Suu on ohut, ja nenä suora, mutta liian pitkä. Silmäni ovat ruskeat, ja ne tuijottavat minuun pelokkaasti. Pukeudun mustiin housuihin ja siistiin tumman siniseen paitaan. Onhan se vähän kauhtunut, mutta mikäpä minulla ei olisi. Olen kituuttanut vuosia kansaneläkkeellä, ja tunnen köyhyyden suorastaan hohkavan minusta.

En voi olla tuntematta hienoista jännitystä vatsanpohjassa kulkiessani pääovista sisään. Yliopistolla kaikki tuntuvat olevan niin nuoria, kauniita ja fiksuja. Kånkenit ja Marimekko-laukut vain heiluvat, kun akateeminen väki valuu pitkin käytäviä. Henkeä alkaa ahdistaa, ja toivon, ettei kukaan täällä tunnista halpiskaupasta ostettuja asusteitani.

Suuntaan heti ensimmäiseksi naistenvessaan. Kuivailen käsiäni, kun vasemman-puoleinen oranssi ovi avautuu. Kopista astuu ulos Anniina, joka on myös historian fuksi.

–         No hei Kaisa! Onpas kiva nähdä taas, Anniina huikkaa hymyillen iloisesti.

–         Joo, niin on, sanon naurahtaen väkinäisesti.

En keksi enää mitään sanottavaa. Anniina siirtyy lavuaarin luo, ja minä haron tukkaani. Anniina on lähempänä keski-ikää, eikä hänkään ole tutustunut nuorempaan opiskelijapolveen. Hän vaikutti sydämelliseltä jutellessamme lyhyesti orientaatioviikolla. Haluaisin tutustua häneen paremmin, mutta en halua tuputtaa seuraani. Tunnen olevani epävarma, sillä en ole tutustunut uusiin ihmisiin vuosikausiin.

–         Mennäänkö kahville, Anniina kysäisee noin vain kulkiessaan ohitseni.

–         Mennään vaan, vastaan hämilläni, mutta iloisena.

Puikkelehtiessamme kohti Kuppis-kahvilaa, en voi olla ihmettelemättä hänen rohkeuttaan kutsua lähestulkoon tuntematon ihminen seuraansa. 

–         Oliko sulla luentoja tälle päivää, Anniina kysyy, kun asetumme kahvikuppien kanssa pienen pöydän ääreen.

Tuolit ovat kovaa muovia, ja ajattelen olevani kuin työhaastattelussa. Ole itsevarma, rento ja luotettavan oloinen, niin ehkä hän hyväksyy sinut kaverikseen, hoen itselleni.

–         Ei ole, tulin kirjastoon lukemaan itsekseni. Entä sinulla?

–         Mulla on sosiologiaa, peruskurssi jatkuu vielä syyslomalle asti.

Istumme hetken hiljaa. Ihailen Anniinan hillittyä ja hallittua ilmettä. Kasvot ovat nätit ja hiukset ovat tummanruskeat. En voi olla aistimatta hänestä huokuvaa tasapainoa ja keveyttä. Jutustelemme niitä näitä. Hetken kuluttua havahdun siihen, että hymyni ei olekaan enää kireä. Tunnen oloni rennoksi. Minulla ei olekaan enää tarvetta möläytellä tai yrittää pitää keskustelua yllä.

–         Oletko osallistumassa mihinkään tapahtumiin, Anniina kysäisee yllättäen ja katsahtaa minuun.

–         En, minä olen vähän yli-ikäinen bilettämään, vastaan ja yritän olla huolettoman oloinen.

–         Tunnen ainaista häpeää siitä, että se puoli elämästä on jäänyt kokonaan elämättä, lisään vielä, ja yllätyn itsekin rehellisyydestäni.

–         En minäkään ole ikinä ollut missään opiskelijabileissä, Anniina hymyilee. – Eikä kaikkien elämän tarvitse kulkea samaan malliin. Sehän olisi vain tylsää ja yksitoikkoista, hän naurahtaa.

–         Niinpä. Mulla onkin muunlaista elämänkokemusta, hymähdän.

–         Millaisia kokemuksia sinulla on?  Anniina kysyy.

En tunne oloani hämilliseksi hänen kysymyksestään. Anniina vaikuttaa aidosti kiinnostuneelta.

–         No, sanotaanko että vähän rankemmista asioista. Minua kiusattiin ala-asteella. Siitä se kaikki lähti pieleen. Masennusta ja sen lieveilmiöitä, selitän lyhyesti.

Tällä kertaa en yritä naurattaa keventääkseni tunnelmaa, niin kuin minulla on tapana.  Päätän odottaa Anniinan reaktiota, ennen kuin kerron itsestäni enempää.

–         Kiusaaminen on kyllä niin satuttavaa, tapahtui se milloin tahansa. Mutta etenkin lapsuudessa, sitä on niin herkkä ja haavoittuva silloin, Anniina sanoo ymmärtäen.

–         Joo. Kaikki vähänkään herkemmät ja erilaiset on aina kohteena. Tuntuu, että mitä haavoittuvaisempi ihminen on, sitä julmemmin häntä kohdellaan, puuskahdan ja yritän hillitä sisuksissa kuohahtavaa vihaa.

– Sattuuhan se vieläkin, mutta en halua myöskään olla katkera ja vatvoa sitä loputtomiin. Se tapahtui, jätti haavansa, mutta ehkä ne voi vielä parantua, sanon lopulliseen sävyyn.

Anniina katselee minua pää kallellaan, ja yhtäkkiä minua alkaa nolostuttaa. Ei se, että hän näki tunnekuohuni, vaan se, että hän näyttää hyväksyvän sen. Yhtäkkiä tunnen uupumusta, kuin olisin puskenut paksun kallion läpi hengittääkseni raikasta ilmaa. Tunnen hiljaisuuden täyttyvän kysymyksistä, joihin en jaksa vastata.

–         Tuskin sullakaan on ollut ihan ruusuilla tanssimista, eihän kellään ole, sanon jättäen kysymykseni avoimeksi. Haluan tietää hänestä enemmän vaikuttamatta liian uteliaalta.

–         No ei tietenkään. Isoin juttu tähän mennessä oli avioero seitsemän vuotta sitten. Lapsille se oli tietenkin erityisen rankkaa, Anniina myöntää. – Mulla on tyttö ja poika, jotka olivat yläasteiässä, ja etenkin meidän tyttö otti eron raskaasti. Hänellä oli muutenkin vaikea murkkuikä, ja sitten tämä päälle, niin oli kyllä kapinointia.

–         Minun pahoinvointini puolestaan kääntyi sisäänpäin, sillä en halunnut olla taakkana vanhemmilleni. Suren yhä kaikkea sitä normaalia elämää, minkä menetin masennukselle, avaudun Anniinalle. – Minulta on kulunut niin paljon voimavaroja erilaisuuden potemiseen. Mitä, jos kerrankin hyväksyisin sen, että olen kulkenut eri polkua kuin muut, pohdin ääneen.

Tunnen olevani jonkin oivalluksen äärellä. Näen siitä häivähdyksen, ennen kuin se katoaa ulottumattomiini. Anniinan mietteliäs katse antaa ymmärtää, että hänkin näki siitä vilauksen. Olen kiitollinen siitä, että jaamme tämän hetken yhdessä.

Yhtäkkiä tiskikoneen merkkiääni piippaa, ja havahdumme kumpikin ajatuksistamme. Yksissä tuumin siirrymme keskustelemaan muista opiskelijoista. Juomme kahvit loppuun. Vaivun mietteisiini katsellessani Anniinan suuntaavan kohti luentosalia.

Tunnen olleeni liian avoin, paljastaneeni sittenkin liikaa. Näin käy aina, kun olen jutellut jonkun kanssa. Morkkis, jota tunnen, on henkeä salpaavaa. Se saa minut vihaamaan itseäni, ja vannomaan, että elän loppuelämäni erakkona.

Tällä kertaa saan kuitenkin vaimennettua ainaisen itseinhon vyöryn. Olen tyytyväinen siitä, että kun seuraavan kerran tulen kampukselle, on mahdollista kohdata joku tuttu.  Voisin jopa uskaltaa moikata Anniinaa ja hymyillä hänelle, jos törmäämme yliopistolla.