”Menettely ei kestä päivänvaloa” – Jeesuksen oikeudenkäyntiä puitiin pääsiäisenä Twitterissä

Toni Ahva


Kuva: Unsplash

MAAILMANHISTORIAN kuuluisin rikosprosessi, päättyi pitkäperjantaina Jeesuksen ristiinnaulitsemiseen.

Mutta mitä olisi käynyt, jos oikeudenkäynti olisi käyty Suomen rikosoikeudenkäyntilain mukaan? Tähän kysymykseen vastauksen antoi Rikosprosessipassio-tili, joka julkaistiin tänä keväänä Twitterissä.

Rikosprosessipassio livetwiittasi pääsiäistä edeltäneet raamatulliset tapahtumat Suomen rikosprosessioikeuden mukaan. Tiliä päivittivät prosessioikeuden professori Mikko Vuorenpää sekä korkeimman oikeuden esittelijäneuvos Ville Hinkkanen.

Twiittaaminen alkoi palmusunnuntaita edeltäneenä perjantaina rikostiedustelulla, jonka jälkeen siirryttiin esitutkintaan.

Jeesuksen käytyä kotikaupungissaan Nasaretissa neljännesruhtinas Herodes arvioi saamansa rikostiedusteluaineiston perusteella, että Jeesuksen toiminta ylittää esitutkintakynnyksen. Jeesusta on syytä epäillä rikoksesta.”

Jeesuksen rahaliikenne otetaan seurantaan, kun hän maksaa temppeliveron kalan suusta poimitulla hopearahalla (PolL 4:3.1).”

Kansanjoukot levittävät tielle vaatteita ja palmunlehviä. Tämä on tieliikennelain (TLL, 267/1981) 62.1 §:ssä kielletty. Menettely tulee arvioitavaksi TLL 103 §:ssä tarkoitettuna liikennerikkomuksena tai RL 23:11a:ssa tarkoitettuna liikenteen häirintänä.”

”Viranomaisten toiminta Jeesusta kohtaan on hyvin kyseenalaista, josta Rikosprosessipassio useasti muistuttaa.”

Jeesuksen ja hänen opetuslastensa toiminta herättää siis viranomaisten kiinnostusta useammankin lainpykälän näkökulmasta. Seuraavaksi edetään kiirastorstaihin, jolloin Juudas astuu kuvioihin.

Ylipapit päättävät maksaa Juudakselle vihjepalkkiona 30 hopearahaa, tuloverolain (1535/1992) 92 b §:n 2 kohdan mukaisesti verottomana.”

Juudas Iskariot osoittaa Jeesuksen suutelemalla tätä. Nykyisin tunnistaminen osoitetaan eri tavalla.”

Näin Jeesuksen tilanne alkaa heikentyä. Viranomaisten toiminta Jeesusta kohtaan on hyvin kyseenalaista, josta Rikosprosessipassio useasti muistuttaa.

Ylipappien motiivit eivät tosin liity pelkästään oikeudenkäyntien nopeustavoitteeseen vaan siihen, että heillä on tarve saada epäilty kiinniotetuksi ja tapetuksi ennen pääsiäistä, jottei kansa häiriintyisi. Tämä ei ole perustuslain kannalta hyväksyttävää.”

Miehet, joiden käsissä Jeesus on, pilkkaavat ja lyövät häntä ja peittävät hänen silmänsä. Tämä menettely ei täytä alkuunkaan ETL 5:7:ssä asetettuja vaatimuksia kuulusteltavan kohtelusta. Ja muutenkin kuulustelun saa vain poikkeuksellisesti pitää klo 22:n ja 7:n välisenä aikana.”

Ylipapit päättävät luovuttaa Jeesuksen tuomittavaksi Pilatukselle. Päätös vaarantaa tuomioistuimen riippumattomuuden. Nykymenettelyssä syyttäjä ei saa valita tuomaria (TuomioistuinL 8:7).”

Oikeusprosessissa rikotaan siis useita Suomen lakeja, perustuslakia myöten. Lisäksi Jeesus osallistuu oikeudenkäyntiinsä ilman avustajaa, mitä voidaan pitää oikeusturvaongelmana. Etenkin kun rangaistukseksi haetaan kuolemantuomiota.

”Normaalisti oikeusprosesseissa käsittely on perusteellisempi ja osapuolilla on valitusmahdollisuus korkeampaan oikeusasteeseen.”

Twiittaaminen historiallisista tapahtumista kahden tuhannen vuoden takaa ei varmasti ole helppoa. Esimerkiksi Jeesuksen oikeusprosessissa esitutkinta ja syyteharkinta sekoittuvat yhteen erikoisella tavalla.

Esitutkinta ja syyteharkinta päättyvät pitkäperjantaina, jonka jälkeen siirrytään suoraan pääkäsittelyyn ja rangaistuksen täytäntöönpanoon. Normaalisti oikeusprosesseissa käsittely on perusteellisempi ja osapuolilla on valitusmahdollisuus korkeampaan oikeusasteeseen.

Rikosprosessipassiossa huomautetaan toisestakin menettelytavasta, joka ei kestä päivänvaloa. Nimittäin oikeuden äänestykseen eivät osallistu tuomioistuimen jäsenet, vaan käräjäyleisö.

Lisäksi Suomen lain valossa erikoista on, että Pilatus armahtaa murhaaja Barabbaksen. Armahduksesta voi päättää vain tasavallan presidentti, joka päättää asiasta oikeusministerin esittelystä.

Jeesuksen tuomio julistettiin heti pääkäsittelyn lopuksi, eikä kansliasta kirjallisesti annettavaa kansliatuomiota tarvinnut jäädä odottelemaan. Menettelyssä siirryttiin suoraan rangaistuksen täytäntöönpanoon, joka suoritettiin ristiinnaulitsemalla.

Joosef Arimatialainen ottaa Jeesuksen ruumiin, käärii sen pellavavaatteeseen ja panee kalliohautaan läheiseen puutarhaan. Yksityisen haudan paikka tulee selvästi merkitä (HautaustoimiL 16.1 §), joten hän vierittää hautakammion ovelle suuren kiven.”

Jännitysnäytelmä päättyi tähän. Loppu onkin historiaa – ja ennen kaikkea kristinuskon ydinsanomaa.

”Rikosprosessipassio oli etevästi toteutettua oikeustieteen ja kristinuskon tapahtumien popularisointia.”

Rikosprosessipassio päättyi täytäntöönpanoon, sillä sen ”jälkeiset tapahtumat (tai tapahtumatta jäämiset) eivät enää kuulu rikosprosessioikeuden alaan”. Ylösnousemuksesta olisikin varmasti ollut vaikea kirjoittaa oikeustieteen näkökulmasta, joten se on perusteltua jättää jokaisen henkilökohtaisen tutkiskelun varaan.

Kuva: Unsplash

Oikeudenkäynnin lisäksi Rikosprosessipassio tekee samalla yksityiskohtaisia huomioita tapahtumiin liittyvästä sääntelystä, esimerkiksi lampaasta ja väliverhosta.

Tapana on teurastaa pääsiäislammas. Lampaan saa teurastamon ulkopuolella teurastaa vain puolustusvoimien tai rajavartiolaitoksen järjestämässä pelastautumisharjoituksessa annettavan selviytymiskoulutuksen yhteydessä (VNA 1258/2011 4 § 7 k).”

Temppelin väliverho repeää kahtia. Ks. ympäristöministeriön asetus rakennuksen käyttöturvallisuudesta (1007/2017).”

Rikosprosessipassio oli etevästi toteutettua oikeustieteen ja kristinuskon tapahtumien popularisointia. Pääsiäistä edeltäneet tapahtumat ovat monille hyvin tuttuja, mutta nykyisen lainsäädännön silmin tilannetta on harva pohtinut. Siksi vastaanotto Twitterissä oli hyvin ilahtunut. Monet twiittejä kommentoineet kehuivat toteutusta, jossa historiallinen konteksti ja nykylainsäädäntö sekoitetaan toisiinsa kekseliäällä tavalla.

Koronakeväänä pääsiäisen viettäminen ei muutenkaan onnistunut monien perinteiden mukaan, joten passio tarjosi viihteellisen tavan seurata historiallisia tapahtumia. Tilanteessa saatiin sovellettua laadukasta ammattiosaamista suuren yleisön populaariksi pääsiäisviihteeksi. Ja tili löytyy vieläkin Twitteristä, joten sen twiitit ovat edelleen ilahduttamassa kiinnostuneita.

PS. Lopuksi Hinkkanen ja Vuorenpää monen oikeustieteiden opiskelijan harmiksi kuitenkin ilmoittivat, että rikosprosessipassiota seuraamalla ei edes näin etäopintojen aikakaudella pysty kompensoimaan opintoihin kuuluvaa opintojaksoa oikeudenkäyntien seuraamisesta.

Elämän julmaa kiertokulkua – Unohtumattomat Disney-elokuvien kuolemat

Enni Salo


Kuva: Enni Salo

SATEISENA karanteenipäivänä tekstaan ystävilleni melkoisen omituisen kysymyksen: mitkä Disney-animaatioelokuvien kuolemat ovat jääneet teille mieleen? Kysymys kytkeytyy monille – myös minulle – tiiviisti nostalgisiin hetkiin lapsuuden suosikkielokuvista. Muistan elävästi paksut VHS-kasetit, joita kelattiin uskollisesti alkuun aina yhä uudelleen, kun haluttiin päästä mukaan animaatioelokuvien hurjiin seikkailuihin. Usein näissä seikkailuissa juonta eteenpäin vei kuoleman teemat, kuten vuoden 1937 Lumikki ja seitsemän kääpiötä -elokuvassa.

Disneyn ensimmäisessä täyspitkässä animaatioelokuvassa Lumikki pakenee pahaa äitipuoltaan, joka yrittää murhata tämän kauneutensa takia. Kuoleman teemat jatkuvat keskeisinä nykyisissäkin Disney-tarinoissa, kuten vuonna 2014 ensi-iltansa saaneessa Big Hero 6 -elokuvassa, jossa päähenkilö Hiro yrittää selvitä isoveljensä menettämisestä. Entä mitkä näistä lukemattomista kuolemista sitten jäävät katsojille eniten mieleen ja miksi?

Ystävieni vastaukset eivät yllätä minua, sillä teen graduani Disney-animaatioelokuvien kuoleman representaatioista ja niihin liittyvistä rituaaleista. Tutusta aihepiiristä keskustellessa muiden kanssa kuulen usein kertomuksia siitä, miten elokuvien erilaiset traagiset kuolemakohtaukset ovat järkyttäneet heitä lapsena. Etenkin vuoden 1994 Leijonakuningas-elokuvan Simban isän ja vuoden 1942 Bambi-elokuvan nimihenkilön äidin kuolemat ovat itkettäneet niin lapsia kuin aikuisiakin jo vuosikymmeniä.

”Esimerkeissä kuolema kuvataan yllättävänä uhkana, joka voi jättää lapsen ainakin hetkittäisesti yksin eksyksiin.”

Vanhempien, joiden on tarkoitus olla lapsihahmon tukena ja turvana, yllättävä, väkivaltainen ja epäreilu kuolema herättää vahvoja tunteita. Oikeudenmukaisen Simban isän, Mufasan, kuolema muuttaa koko elokuvan suunnan nostaen menetyksen käsittelyn keskeiseksi teemaksi.

Elokuva tuo esille läheisen menetykseen liittyvää tuskaa sekä erilaisia suruajan selviytymiskeinoja. Puolestaan Bambin äidin kuolemaa ei käsitellä; katsojille ei anneta tilaisuutta pohtia, miten nuori kauris selviää traumaattisesta tilanteesta. Ystäväni mukaan Bambin äidin kuolemassa eniten huolestutti kohtauksen aitous, mikä on innoittanut jopa liikkeen metsästystä vastaan.

Molemmissa esimerkeissä kuolema kuvataan yllättävänä uhkana, joka voi jättää lapsen ainakin hetkittäisesti yksin eksyksiin. Kohtauksia tarkastellessa on hyvin ymmärrettävää, miksi kyseiset kuvaukset nousevat kerta toisensa jälkeen esille puhuttaessa unohtumattomista kuolemakuvauksista. Elämän kiertokulku ei tunnu olevan katsojille tarpeeksi pätevä syy Mufasan murhaamiseen ja Bambin äidin murha tuntuu julmalta.

Kuva: Enni Salo

Kaikkia katsojia tragediat eivät kuitenkaan samalla tavalla kosketa. Halauksia vihaavan kivikasvoisen ystäväni mukaan häntä ei lapsenakaan liikuttanut animaatioelokuvien kuolemat. Ne olivat hänestä täyttä fiktiota eikä ole syytä tunteenpurkauksiin, jos piirroshahmolta puuttuu huoltaja. Tämäkin on yksi täysin hyväksyttävä tapa suhtautua median representaatioihin.

Yleisempää on kuitenkin eläytyä mukaan niin surullisiin kuin myös voitonriemuisiin hetkiin. Erään läheiseni mukaan oli riemastuttavaa nähdä, kun Lumikin paha äitipuoli tippuu salaman iskemänä alas kielekkeeltä kuolemaansa kohti. Muistan lapsena helpotuksen, kun tarinan konnat saivat brutaalin lopun usein tippuessaan kuolemaansa yrittäessään tappaa elokuvan samaistuttavaa päähenkilöä.

Kuka nyt itkisi esimerkiksi vuoden 1996 Notre Damen kellonsoittajan pahiksen Frollon perään, joka yrittää satuttaa katsojien rakasta Quasimodoa? Jos mitään, hän ansaitsee tippua alas kirkon tornista alla polttavaan laavaan! Tai ainakin näin on monien katsojien helppoa uskoa elokuvaa seuratessa, sillä median representaatiot muokkaavat ajatuksiamme siitä, mikä on oikein ja väärin sekä miten kuolemaan tulee suhtautua.

”Kuolemankuvaukset vahvistivat ajatustani siitä, että kuolema on joustavaa ja sen kanssa voi mahdollisesti neuvotella.”

Kuvaukset voivat näin herättää monenlaisia tunteita ja luoda moraalikäsityksiä. Lisäksi ne rakentavat kuvaa siitä, millainen kuolema on luonteeltaan. Lapsena Disney-elokuvien kuolemakohtaukset vahvistivat tunnettani kuoleman mystisyydestä. Vuoden 2001 Atlantis – kadonnut kaupunki -elokuvassa tarinan sankaritar Kida sulautuu salaperäisen kristallin sisälle, jossa hän oleilee epävakaasti elämän ja kuoleman välisessä tilassa.

Puolestaan vuoden 2003 Karhuveljeni Koda -elokuvassa kuvataan, miten kuoleman jälkeisessä elämässä vainajien henget voivat olla vuorovaikutuksessa elävien kanssa. Tällaiset kuolemankuvaukset vahvistivat ajatustani siitä, että kuolema on joustavaa ja sen kanssa voi mahdollisesti neuvotella. Isoisäni kuollessa ajattelin, että hänen henkiinsä herättäminen olisi täysin mahdollista, joskin vain vaivalloista.

Useimmat pienet lapset eivät ymmärräkään kuoleman olevan peruuttamatonta ja muuttumatonta. Tämä ei silti tarkoita sitä, etteikö se voi aiheuttaa suurta surua ja ahdistusta. Aikuisten, joiden kuolemankäsitys on tarpeeksi kehittynyt, on helpompaa tulkita elokuvien kohtauksia sekä myös tosielämän potentiaalisia uhkia.

Avopuolisoni vieraillessa Disneylandissä alle kouluikäisenä Hessu Hopo laittoi leikkisästi jättimäisen muovisen kuononsa hänen päänsä ympärille. Lapsena ensimmäinen huoli oli, että Hessu tietysti aikoo tappaa hänet syömällä tämän pään. Monet meistä ovat itkeneet katsoessaan Mufasan tippuessa alas kalliolta kuolemaansa, mutta moniko on luullut Disney-hahmon murhayrityksen kohdistuvan itseensä? Disneylandistä matkamuistoksi avupuolisolleni jäi ikuisesti aivoihin palanut kuva murhanhimoisesta Hessusta, jolle onneksi voi aikuisena nauraa.

Lähes kaikkien viettäessä paljon aikaa kotona, voi olla ilahduttavaa palata katsomaan vanhoja rakkaita suosikkielokuviaan lapsuudesta. Jos uudempi monimuotoinen kuolemankuvaus kiinnostaa, suosittelen vuoden 2017 Coco-elokuvaa, joka kertoo kuolleiden maailmaan eksyvän pojan seikkailuista. Riippumatta siitä, haluatko palata vanhojen suosikkien tai uusien seikkailujen pariin, voi olla hauskaa keskustella ystävien kanssa heidän mieleenpainuvimmista Disney-elokuva kohtauksista.

Näkökulmia vaihtoehtouskonnollisuuteen ja herjaan

Juuso Sintonen


Kuva: Unsplash

LÄNSIMAISEN uskonnollisuuden kenttä on muuttunut merkittävästi viimeisten vuosikymmenten aikana. Samaan aikaan, kun kristinuskon yhteiskunnallinen ja kulttuurinen asema on maallistumisen myötä muuttunut, monille ihmisille on jäänyt tarve harjoittaa hengellisyyttä tai muuta arkielämään merkitystä tuovaa.

Siinä missä protestanttinen kristinusko oli pitkään ollut ainoa sallittu uskonnollisuuden muoto, monivaiheisen kehityksen myötä yhä erilaisemmat uskonnollisuuden muodot ovat tulleet sallituiksi. Uskonnonvapauden kehittymisen seurauksena pienimuotoisemmat uskonnot, uskonyhteisöt ja uskomusjärjestelmät ovat vähitellen ottaneet jalansijaa länsimaisessa yhteiskunnassa.

Yksilökeskeinen uskonnon harjoittaminen on Suomessakin noussut maailmanuskontojen ja uskonnottomuuden rinnalle olennaiseksi katsomuksen ja harjoittamisen muodoksi. Viimeisten vuosikymmenten aikana erilaiset vaihtoehtouskonnollisuuden muodot ovat löytäneet sijansa yhteiskunnasta.

”Kuvaavaa on, että maailmanuskontojen ulkopuolelle jääviä uskonnon muotoja kutsutaan juuri vaihtoehtouskonnollisuudeksi – ne ovat ensisijaisen vaihtoehdon vaihtoehtoja, kulttuurisia marginaaleja.”

Vaihtoehtouskonnollisuudesta tai -henkisyydestä puhutaan silloin, kun tarkoitetaan sellaisia uskonnollisuuden muotoja, jotka eivät ole rinnasteisia totunnaisen järjestelmällisen, maailmanuskonnollisen uskonnonharjoittamisen kanssa. Vaihtoehtouskonnollisuuden käsitteen alle lukeutuu monenkirjava joukko uskomus- ja harjoitusjärjestelmiä, joilla saattaa olla keskenään vain vähän yhteistä.

Joistakin niistä ei perinteisiä jumalhahmoja, yliluonnollisia olentoja tai mysteerisiä voimia löydy ensinkään, mutta niihin pätee monella tasolla uskontotieteestäkin tutut tarkastelutavat, joiden avulla niitä voi tarkastella uskonnollisuutena. Esimerkiksi rajatieto, ufousko, enkeliusko, homeopatia, erilaiset energiahoidot ja new age mielletään tyypillisesti vaihtoehtouskonnollisuuden kattokäsitteen alle. Kuvaavaa on, että maailmanuskontojen ulkopuolelle jääviä uskonnon muotoja kutsutaan juuri vaihtoehtouskonnollisuudeksi – ne ovat ensisijaisen vaihtoehdon vaihtoehtoja, kulttuurisia marginaaleja.

Uskontojen harjoittamisessa on lähes aina mukana identiteetti. Identiteetin keskiössä on kuuluvuus – me harjoitamme tätä, nuo harjoittavat tuota. Esimerkiksi rajatieto- ja salaliittopiireissä identiteetti muodostuu tiedon käsitteen kautta: meillä on hallussamme tietoa siitä, miten maailma makaa, ja näin olemme napit vastatusten totuutta sensuroivan valtakulttuurin kanssa.

Monissa herätysliikkeissä keskeisenä identiteetin pilarina toimii rajaava pelastusoppi, jonka mukaan lähinnä liikkeeseen kuuluvat ja sen hierarkioiden ja rituaalien mukaan toimivat saavat iankaikkisen elämän. Rajanveto meihin ja toisiin luo yksilölle kokemuksen kuulumisesta, mikä tyypillisesti tuo turvan ja merkityksen tunnetta.

Kuva: Unsplash

Vaihtoehtouskonnollisuudessakin on usein kyse tietynlaiseen katsantoon ja harjoitukseen identifioitumisesta, mutta identiteetti ei välttämättä aina toimi ryhmätasolla. Nykyajan uskonnollisuudessa uutena ilmiönä vaikutteita, piirteitä ja harjoitteita yhdistellään eri filosofioista ja harjoituksista. Tällöin identiteetin keskeisenä pilarina on minä ja minun makuuni mukautettu harjoitus- ja katsomusjärjestelmä. Dogmaattisen, hierarkkisen uskonnollisuuden rinnalle on noussut monenkirjava yksilöuskonnollisuus.

”Historiansa vuoksi kirkolla on kulttuurissamme perustavanlaatuinen valta-asema.”

Vaihtoehtouskonnollisuuteen suhtaudutaan monella tavalla. Toisaalta sen eri muotoja kannattavat luonnollisesti pitävät harjoitustaan vakavasti otettavana tapana jäsentää elämää, todellisuutta ja itsen sijoittumista, toisaalta niihin voidaan suhtautua vääränä, naurettavana ja väheksyttävänä taikauskona, joka on luonteeltaan epäilyttävää ja järjetöntä. Yhtä lailla – erityisesti skeptikko- ja uskontokriittisissä piireissä – vaihtoehtouskonnollisuus saatetaan niputtaa maailmanuskontojen kanssa epätieteellisen ajattelun kenttään, joka näyttäytyy parhaimmillaan harmittomana ja pahimmillaan ”järkiyhteiskuntaa” rappeuttavana voimana. Näiden katsantojen väliin ja ulkopuolelle sijoittuu luonnollisesti liuta mielipiteitä ja näkökulmia, joiden kartoittamiselle voisi hyvin suoda oman tutkimuksensa.

Ufouskon ja yksisarvishoitojen taustalla ei yhteiskunnassamme ole yhtä vahvaa kulttuurista perintöä ja dogmaattista asemaa kuin evankelisluterilaisella kirkolla, mistä syystä tällaiset uskonnollisuuden muodot saavat herkemmin herjaa osakseen. Herjaa voisikin ajatella vallan näkökulmasta.

”Kansankirkolla” ja kristinuskolla on suomalaisessa kulttuurissa pitkät perinteet valtaapitävinä kulttuurisina ja yhteiskunnallisina säätelijöinä, ja niillä on edelleen sekä valtiolliset instituutiot että suomalainen kulttuuriperintö takanaan. Historiansa vuoksi kirkolla on kulttuurissamme perustavanlaatuinen valta-asema. Kuitenkaan ”kansankirkon” edustamia kulttuurisia arvoja noudattaakseen ei ole pakko kuulua kirkkoon, sillä kirkon ja suomalaisen kulttuurin perusarvot ovat suureksi osaksi yhteisiä.

Kuva: Unsplash

Vaihtoehtouskonnollisuus on vaihtoehtokulttuuria, jonka arvot eivät välttämättä ole linjassa yleisesti hyväksyttyjen arvojen kanssa. Osittain tästä syystä sillä ei ole evankelisluterilaisen kristinuskon tapaan vankkaa kulttuurista ja yhteiskunnallista suojaa herjaa vastaan. Yhtä kaikki vaihtoehtouskonnollisuudella on länsimaisessa yhteiskunnassa sekä kulttuurikristillisyyteen että tieteelliseen maailmankatsomukseen vertautuva asema, ja sen eri muodot täyttävät näiden väliin jäävää tyhjiötä ja kilpailevat harjoittajista. Markkinavoimat ohjaavat osaltaan sitä, miten uskonnot tuotteistavat ja markkinoivat itseään – uskonto on kapitalistisessa yhteiskunnassa bisnestä. Herjalla on vaikutuksensa uskonnon imagon rakentumisessa.

”Onko suomalaisia vaihtoehtouskonnollisuuden muotoja kulttuurisesti sallittua pilkata juuri sen vuoksi, että niitä harjoittavat suurelta osin suomalaisiksi mielletyt ihmiset?”

Keskivertokansalaisen on helpointa nauraa julkisesti sellaisille uskonnollisuuden muodoille, jotka eivät vastaa valtavirtakulttuurin arvomaailmaa ja nauti sen hyväksyntää. Pilkalla on yhteiskunnallinen merkitys: me emme hyväksy tätä, me emme pidä tätä arvostettavana. Herjaa heitetään sellaisista uskonnollisuuden muodoista, jotka katsotaan järjettömiksi tai kulttuuristen arvojen vastaisiksi, mutta vain silloin, kun herjan heittäminen ei aiheuta yhteiskunnallista epäjärjestystä ja konflikteja.

Tästä syystä esimerkiksi islamiin kohdistuva kritiikki muotoillaan (rasistisia piirejä lukuun ottamatta) pääasiassa kunnioittavasti, hienotunteisesti ja asiallisesti siinä missä yksisarvishoidot saavat keskustelussa usein lähtökohtaisesti järjettömän ja pilkallisen huuhaan leiman.

Suomen valtakirkko mukailee yleisiä suomalaisia arvoja niin perusteellisesti, että pilkka ja huumori sitä kohtaan ei kanna samanlaista painoarvoa kuin vähemmistöuskonnollisuuteen kohdistuva herja. Monet herätysliikkeet saavat osakseen roisimpaa julkista kritiikkiä, sillä niiden oppi ja harjoitus eivät usein aina mukaile laajemman valtakulttuurin arvoja.

Onko suomalaisia vaihtoehtouskonnollisuuden muotoja kulttuurisesti sallittua pilkata juuri sen vuoksi, että niitä harjoittavat suurelta osin suomalaisiksi mielletyt ihmiset? Valkoinen suomalainen on toiselleen vertainen, ja vertaisilla on usein kulttuurinen lupa herjata toistensa tapoja elää.

Enkelihoidoissa käyvä valkoinen suomalainen ei uskonnonharjoituksensa vuoksi joudu eriarvoiseen asemaan kuten islamia harjoittava arabi, jolloin enkelihoidoissa käyviin kohdistuvalla pilkalla ei ole yhtäläistä syrjivää ja loukkaavaa vaikutusta.

Vaihtoehtouskonnollisuuteen kohdistuva herja on osaltaan myös valta- ja sukupuolikysymys, sillä monet vaihtoehtouskonnollisuuden muodot ovat leimallisesti naisille suunnattuja ja naisten suosimia. Esimerkiksi enkelihoitoihin kohdistuva herja kohdistuu samalla epäsuorasti tai suorasti sitä harjoittaviin ihmisiin ja heidän valintoihinsa.

”Yksilöiden ja yhteiskunnan arvot ohjaavat sitä, minkälainen uskonnollinen toiminta on hyväksyttävää.”

Puhtaasti maallisesta, luonnontieteelliseen maailmankuvaan pohjautuvasta katsannosta käsin kaikenlainen puhe yliluonnollisesta – ylösnousemuksesta yksisarvisten parantaviin energioihin – näyttäytyy pääasiassa epätotena ja epäkelpona. Uskontoskeptisissä piireissä kaikista uskonnollisuuden muodoista heitetäänkin varauksetta herjaa – sitä enemmän, mitä suurempi kulttuurinen ja yhteiskunnallinen vaikutus uskonnollisuuden muodolla on.

Viime viikkoina (jälleen) käyntiin lähtenyt puoskarilakikansalaisaloite kohdistuu nk. uskomushoitoihin, joiden katsotaan olevan tehottomia ja pahimmillaan vahingollisia yksilölle. Aloitteen tekijöiden huolena on, että ihmiset korvaavat elintärkeitä lääketieteellisiä hoitoja vaihtoehtohoidoilla maailmankatsomuksellisista syistä, ja tähän halutaan valtiollista valvontaa. Puoskarilakialoite tuo uskomusyhtälöön yksilönvapauden ja valtion säätelyn kaltaiset kysymykset.

Vaihtoehtouskonnollisuuteen kohdistuvalla puheella on vaikutusta siihen, miten uskonnollisuus konstruoituu ihmisten mielissä ja minkälaisia asenteita sen eri muotoihin kohdistuu. Yksilöiden ja yhteiskunnan arvot ohjaavat sitä, minkälainen uskonnollinen toiminta on hyväksyttävää.

Kritiikillä ja herjalla on tässä arvojen ja asenteiden konstruoitumisessa merkittävä rooli. Vähemmistöuskonnollisuuteen kohdistuvassa puheessa on siksi oltava tarkkana, millaisia leimoja se lyö uskonnon ja henkisyyden harjoittajiin – vaarana on helposti tarpeeton toiseuttaminen, kun asenteita maalataan suurella pensselillä. Vahingollisia käytäntöjä on silti hyödyllistä tunnistaa ja kritisoida, sillä uskonnon varjolla tehtävää väkivaltaa, rahastusta ja vallankäyttöä tapahtuu maailmassa jatkuvasti. Harmiton uskonnollisuus on sen sijaan hyvä tunnistaa ja jättää rauhaan.

Populaarimusiikki tuo ajatuksen salaisesta tiedosta kaikkien ulottuville

Katriina Marjamäki


Kuva: Unsplash

OLEMME tottuneita siihen, että elinympäristömme on täynnä monenlaista. Tämä näkyy arjessamme esimerkiksi silloin, kun olemme kävelemässä kotiin kauppakeskuksen läpi, ja taustalla soi eri liikkeistä kantautuvat soittolistat, tai vaihtoehtoisesti yhä useampi meistä astelee katuja kuunnellen musiikkia omista kuulokkeistaan. Kun pysähdymme kiinnittämään korviemme nappaamiin ääniaaltotaajuuksiin tarkempaa huomiota, voimme kaikki tehdä omia päätelmiämme musiikin moniulotteisista viittauksista eri asioihin. Saatamme myös huomata, että mitä enemmän meillä on tietoa uskonnoista, sitä laajempi maailma meille aukeaa myös musiikin parissa. Uskonnollisia teemoja, ideoita ja symboleja voi löytää lähes kaikista musiikkigenreistä ja niiden ympärille muodostuneista alakulttuureista.

Jos näitä monia eri uskonnollisia diskursseja tahtoo jäsentää systemaattisemmin, on mahdollista keskittyä esimerkiksi johonkin tiettyyn musiikkilajiin, samalla huomion voi rajata myös joihinkin tiettyihin uskonnon aspekteihin. Esimerkiksi Heavy Metal- musiikkiin on useasti yhdistetty melko ”synkät” uskonnolliset ja hengelliset teemat, joita on ammennettu erilaisista lähteistä, joita usein kutsutaan yleisesti esoteerisiksi tai okkultistisiksi.

Esoteria ja okkultismi ovat kiinnostavia mutta samalla melko tuoreita tutkimuskohteita uskontotieteen tutkimuskentällä, eikä niiden akateemisista määritelmistä olla yksimielisiä. Hyvin yleisesti voidaan kuitenkin todeta, että arkikielessä esoterialla viitataan salaperäiseen eli esoteeriseen tietoon, joka on vain tietyn, suljetun ryhmän saavutettavissa. Vastakohtana tälle on eksoteerinen eli kaikille avoimena oleva tieto.

Kuva: Unsplash

Kulttuurihistoriallisesta näkökulmasta esoteriaa ja okkultismia tutkinut Wouter J. Hanegraaffin mukaan okkultismilla viitataan 1800- luvun ja sen jälkeiseen ”hylättyyn tietoon”. Esoteerisuus on siis tietyllä tavalla eräänlainen kattotermi kaikelle sellaiselle, mikä on aikojen saatossa jäänyt valtavirtatieteen ja institutionaalisempien uskontojen ulkopuolelle, esimerkiksi astrologia ja alkemia ovat tällaisia.

”Okkulttuuri on yksi uskontososiologinen tapa hahmottaa modernin ajan jälkeistä uskonnollisuutta.”

Siitä huolimatta, että esoteria ja okkultismi saattavat olla akateemisesti hankalasti määriteltäviä termejä, ei niihin liittyviä viittauksia tarvitse populaarimusiikin kentällä lähteä etsimään kaukaa. Erityisesti nimenomaan metallimusiikissa niitä löytyy monikerroksellisesti, esimerkiksi levynkansitaiteessa, musiikkivideoissa, fanitavaroissa, lyriikoissa ja jopa artistien asuvalinnoissa.

Verrattuna muihin populaarikulttuurin osa-alueisiin, on musiikilla jo pitkään ollut suuri merkitys erilaisten esoteeristen teemojen välittäjänä. Populaarimusiikki voikin siis olla myös keino tuoda esiin sellaisia uskonnollisia teemoja, jotka jäisivät muuten melko marginaalisiksi. Erityisesti populaarikulttuuria laajasti tutkinut uskontotieteilijä Christopher Partridgen mukaan populaarikulttuurin avulla on mahdollista jakaa vaihtoehtoisia ja usein muuten melko lailla huomiotta jääneitä uskonnollisia ilmiöitä ihmisten laajempaan tietoisuuteen. Hänen mukaansa esimerkiksi juuri metallimusiikki voidaan nähdä tärkeänä osana jatkuvasti kehittyvää uskontokulttuurista miljöötä, jota hän nimittää okkulttuuriksi. Okkulttuuri on yksi uskontososiologinen tapa hahmottaa modernin ajan jälkeistä uskonnollisuutta.

Kolmannen silmän katsotaan symboloivan muun muassa otsachakraa, selvänäköisyyttä ja se on yhdistetty jopa erilaisiin salaseuroihin. Kuva: AP Images

Vaikka esoteerisuuden ja okkultismin käsitteiden huomioiminen onkin aiemmin jäänyt uskonnon ja populaarikulttuurin tutkimuksessa melko lailla pieneen osaan, on metallimusiikin kiinnostus hieman synkempiin uskonnollisiin teemoihin alettu huomioimaan myös uskontotieteellisen tutkimuksen kentällä. Länsimaisen esoterian näkökulmasta hevimetallimusiikkia tutkinut Kennet Granholm on myös todennut, että Hevi Metalli- bändien, kuten Black Sabbathin, musiikilliset lyriikat ovat ihmisille helpommin lähestyttäviä, kuin renessanssiaikaisen filosofin astrologiset kirjoitukset.

”Populaarimusiikki tuo laajan yleisön tietoisuuteen sellaisia asioita, joihin, mitä todennäköisemmin, emme muuten lähtisi oma-aloitteisesti tutustumaan.”

Vaikka olenkin keskittynyt nimenomaan metallimusiikin näkökulmaan, on syytä tuoda esille, ettei esoteria ole vain metallimusiikin yksinoikeus. Esimerkiksi pop-musiikissa on viime aikoina kiinnitetty huomiota erilaisiin salaseurallisiin viittauksiin, kuten esimerkiksi Beyoncen lavaesiintymiseen ja hänen tekemiinsä käsiliikkeisiin. Lisäksi yhä harvempi ihminen kenties nykyään tarttuu Raamattuun ja lukee sitä muuten vain, mutta kuullessaan radiosta Antti Tuiskun laulavan valitusta kansasta saattaa ihmisen uteliaisuus herätä. Populaarimusiikki tuo laajan yleisön tietoisuuteen sellaisia asioita, joihin mitä todennäköisemmin emme muuten lähtisi oma-aloitteisesti tutustumaan.

Kuvassa on taiteilija Alex Greyn suunnittelema levynkansi Nirvana- yhtyeelle.

Taiteilija Alex Grey käyttää levynkansitaiteessaan runsaasti esoteerista symboliikkaa, geometrisia kuvioita ja viittauksia liittyen ihmisen syntymään ja kuolemaan.

Kuvassa on taiteilija Alex Grayn suunnittelema levynkansi Tool- yhtyeen Lateralus- albumille.

Myös fanituotteista, kuten kangaskasseista, voi bongata uskonnollisia viittauksia.

Kuvassa Tool- yhtyeen Kolicamelsin suunnittelema kangaskassi. Kuva: Redbubble

Heptagrammi (engl. heptagram) on symbolina yhdistetty muunmuassa Raamatun seitsemän päivän luomiskertomukseen ja Aleister Crowleyn Thelemaan. Roomalaisten numeroiden merkityksenä toimii kangaskassin painovuosi: MMXIX = 2019.

Esoteric surgery, dissection of the soul,

Unsuspected precise power,

On the wounded astral body,

Projected beam of light //

Esoteerinen, sielulle suoritettava leikkaus

tapahtuu epäilyttävän tarkalla voimalla,

haavoittuneessa astraalivartalossa,

projisoidun valonsäteen avulla”

(Kirjoittajan oma suomennos.)

Gojira / Esoteric Surgery

Kyseisissä lyriikoissa on paljon esoteerista sanastoa. Esimerkiksi astraalivartalo voi tarkoittaa monia asioita, mutta usein se yhdistetään parapsykologiseen sanastoon kuolemanjälkeisestä tai kehon fyysisyydelle vastakkaisesta tietoisuudesta puhuttaessa.


Lähteet

Nina Kokkinen & Tiina Mahlamäki, 2020: ”Näkökulmia esoteerisuuteen ja okkultismiin” Teoksessa: Teoksessa: Tiina Mahlamäki & Nina Kokkinen (toim.) Moderni esoteerisuus ja okkultismi Suomessa, 11—30.

Tommy Ramsted & Marcus Moberg, 2020: ”Esoteerisuus ja populaarikulttuuri” Teoksessa: Tiina Mahlamäki & Nina Kokkinen (toim.) Moderni esoteerisuus ja okkultismi Suomessa, 247—266.

Marcus Moberg, 2012: ”Religion in Popular Music or Popular Music as Religion? A Critical Review of Scholarly Writing on the Place of Religion in Metal Music and Culture” Teoksessa: Popular Music and Society, 35 (1), 113—130.

Kuka pelastaa ihmisen itseltään tänään?

Aino Vihonen


Kuva: Unsplash

MAAILMANLOPPU ja Godzilla ovat alusta alkaen kulkeneet käsi kädessä. Ensiesiintymisessään Godzilla oli itsessään maailmanloppu, hallitsematon voima, joka tuhosi tieltään niin ihmiset kuin rakennuksetkin. Uusimmissa elokuvissa Godzillasta on puolestaan tehty ihmisen lemmikki, joka välillä karkaa näkymättömästä hihnastaan tuhoten muutaman kaupungin täynnä nimettömiä ja kasvottomia siviilejä. Ihmisestä riippumattoman maailmanlopun elementit ovat saaneet siirtyä CGI-grafiikan täyteisen toiminnan tieltä. Ja tärkeintä on tietenkin ihmisen selviytyminen piittaamatta aiheuttamastaan tuhosta.

Ydinasekritiikkiä ja hirviöitä

Alkuperäinen vuoden 1954 japanilainen Godzilla luotiin kuvaamaan II Maailmansodan ydinpommien aiheuttamaa tuhoa Hiroshimassa ja Nagasakissa. Elokuvan samaistuttavuuden ja ydinasekritiikin vuoksi se saavutti valtavan suosion japanilaisen yleisön keskuudessa.

Amerikkaan elokuva saapui kaksi vuotta myöhemmin. Elokuva editoitiin uudelleen ja kaikki suorat viittaukset atomi- ja vetypommien aiheuttamiin tuhoihin jätettiin pois. Päähenkilöksi asetettiin yhdysvaltalainen toimittaja ja uudeksi nimeksi valikoitui ”Godzilla, King of the Monsters!”. Sensuroitu versio oli ainoa saatavilla oleva ”alkuperäinen” Godzilla elokuva Japanin ulkopuolella, kunnes vuonna 2004 alkuperäinen Godzilla sai maailmanensi-iltansa.

Jatko-osien jatko-osia kuitenkin riitti ja ne esittelivät pitkän liudan uusia hirviöitä. Myös Godzilla-franchisen omistajat ja tuottajat ehtivät vaihtua moneen otteeseen vuosikymmenten aikana. Vuonna 2014 amerikkalainen Legendary Pictures julkaisi uuden menestyksekkään version Godzillasta ja vuonna 2019 julkaistiin elokuvan toinen osa, Godzilla: King of the Monsters.

Vuoden 1954 japanin Godzillan juliste. Kuva: Wikimedia commons. Kuva: Unsplash
Godzilla II – ydinaseen matka maailman pelastajaksi

Tässä vaiheessa lienee viimeistään soveliasta varoittaa vuoden 2019 Godzilla elokuvan juonipaljastuksista.

Lyhyesti elokuvan juoni kulkee seuraavasti: eräs utilitaristinen tutkija herättää tahallaan useita hirviöitä, jotta maapallon luonnollinen tasapaino palautuisi. Jumalan leikkiminen kuitenkin kostautuu, ja hirviöt pääsevät vapaaksi tuhoten kaupunkeja ympäri maailmaa. Godzilla ja lohikäärmettä muistuttava Gidora, taistelevat hirviöiden johtajuudesta. Ihminen päättää puuttua peliin ja tiputtaa voimakkaan pommin taistelevien hirviöiden päälle. Vain Godzilla haavoittuu ja Gidora jää hallitsemaan maata. Tutkijaryhmä toteaa Godzillan elvyttämisen olevan ainoa tapa pelastaa ihminen, joten he matkaavat Atlantikseen räjäyttämään atomipommin Godzillan vierellä. Steroideilla pumpattu Godzilla nousee merestä, voittaa Gidoran ja palaa takaisin mereen muiden hirviöiden kera.

Ihmiskunta on näin jälleen pelastettu ja Godzillan alkuperäinen ydinasekritiikki on käännetty päälaelleen. Godzillan elvyttämiseksi räjäytetty ydinase ei kerro juuri mitään sen aiheuttamasta tuhosta. Joku voisi nähdä tämän pahan muuttumisena hyväksi, jolloin ihmisen luomasta kauhusta tehdään jotain hyvinvoinnille välttämätöntä.

Kuten aikaisempi kaimansa, myös uusin Godzilla elokuva on kääntänyt alkuperäisen tarinan teemat päälaelleen. Sen sijaan, että elokuva olisi kritisoinut aseiden käyttöä (puhumattakaan atomipommeista), mässäili se usein käsiaseiden ja erilaisten pommien välttämättömyydellä. Aseiden uhreille ei juurikaan osoitettu myötätuntoa ja kuolleet sivuhahmot painuivat elokuvan edetessä unholaan.

Kuva: Unsplash
Luonnollinen maailmanloppu?

Uusimmissa elokuvissa Godzillasta on tehty luonnon vihan ilmentymä, ja elokuvassa yritetäänkin hirviöiden avulla palauttaa maan luonnollinen tasapaino. Elokuvan ekoterroristipahis kertoo tuon tasapainon horjuneen, kun ihminen on ylikansoittanut ja saastuttanut elinympäristönsä. Hirviöt ovatkin siis vain maan oma puolustusjärjestelmä ja ratkaisu ihmisen luomiin ongelmiin. Näin Godzillasta luotiin antisankari, joka auttaa pelastamaan ihmisen omasta sotkustaan.

Maailmanloppu on nähty lähes aina ihmisen toiminnan aiheuttamana, oli kyseessä sitten ikivanha juutalaiskristillinen eskatologinen ajattelu tai nykyisten ympäristötuhojen myötä tuleva ilmastonmuutos. Etenkin kristillisessä perinteessä ihminen on kuitenkin syyllisyydestään huolimatta fyysisesti täysin avuton maailmanlopun saapuessa. Uusissa Godzilla elokuvissa ihminen ei kuitenkaan ole täysin avuton suuren pahan saapuessa, vaan taistelee tätä vastaan sinnikkäästi.

”Vanha kuva ihmisen heikosta roolista maailmanlopun koittaessa antaa huonon esimerkin sille, miten nykypäivän uhkiin pitäisi suhtautua.”

Myös meidän arjessamme uhkaavimmat maailmanlopulliset kuvat johtuvat oman käytöksemme seurauksista. Elokuvassakin mainitut ilmasto-ongelmat ovat elävä osa meidän arkeamme, vaikka merien mikromuovista ja kuivuuden aiheuttamista maastopaloista ei synnykään suuria ja näyttäviä ihmisen olemassaoloa uhkaavia hirviöitä. Meidän hirviömme ovat usein pieniä ja hajallaan olevia, eikä koko Yhdysvaltain armeijan tarvitse saapua ydinpommeineen auttamaan.

Elokuva antaakin päällepäin hyvän kuvan aktiivisesta taistelusta aiheuttamaamme pahaa vastaan, mutta vierittää vastuun lopullisesta ratkaisusta pois ihmisen harteilta. Ihmisen toiminnan seuraukset nostetaan elokuvassa esille, mutta niille ei kuitenkaan kyetä esittämään lopullista ratkaisua. Vanha kuva ihmisen heikosta roolista maailmanlopun koittaessa antaa huonon esimerkin sille, miten nykypäivän uhkiin pitäisi suhtautua.

Me tuskin kuitenkaan näemme Godzillan kaltaisen pedon nousevan merestä ja auttavan meitä säilyttämään oman nahkamme. Meidän tulisi käsittää, että meidän oman toimintamme ja ajatustapojemme muuttaminen on ratkaisu maailman ongelmiin. Ymmärtääkö ihminen siis joskus, että itseltään ihmistä ei pelasta kukaan muu kuin hän itse?

Pöytäroolipelien kummallinen uskonnollinen maailma

Elisa Färm


Kuva: Elisa Färm

PÖYTÄROOLIPELIT alkoivat löytää tiensä länsimaisen nuorison keskuuteen 1970-80- lukujen vaihteessa. Huomiota niihin kiinnitti kuitenkin myös konservatiiviset tahot ja huolestuneet vanhemmat, jotka pelkäsivät jälkikasvunsa ajautuvan saatananpalvonnan tai kulttien pariin: ulkopuolisen silmissä saattoi näyttää oudolta, että joukko nuoria kerääntyi vanhempien kellariin teurastamaan lohikäärmeitä ja demoneja velho- ja ritarihahmoillaan pelinjohtajan vetämässä pelissä. Myöhemmin tästä stereotypiasta revittiin huumoria nörttejä pilkatessa.

Kristittyjen konservatiivien huoli fantasiakirjallisuutta, metallimusiikkia, populaarikulttuuria ja yleistä moraalirappiota kohtaan oli vastareaktio hippivuosikymmenille, joita varjosti pelko nuoria mukaansa imaisevista kulteista. Uskonnollinen kenttä oli murroksessa uusien liikkeiden levitessä länsimaihin. Dungeons & Dragons eli D & D- pöytäroolipelien isoisä, kiinnosti fantasian (mutta varmasti myös) mystiikan janoisia opiskelijoita.

Nykyään ajat ovat muuttuneet: seurakuntakerhoissa voi olla peli-iltamia ja Youtubesta voit löytää pappien pelisessioita. Jopa Raamatun maailmasta ja ajasta on olemassa omia roolipelejä. Pöytäroolipelibisnes kukoistaa, erilaiset larpit ovat etenkin suurissa kaupungeissa suosittuja ja pelejä on jokaiseen makuun scifistä fantasiaan: monet populaarikulttuurin tuotokset poikivat itselleen pöytäroolipelin. Pelimaailma on avoinna valtavirralle enemmän kuin koskaan, eikä nörttiyttä tarvitse enää hävetä.

”Fantasiagenressä etenkin alkemia, okkultismi ja noituus ovat yleisiä teemoja.”

D&D: n alkuajoista lähtien magia ja okkultismi ovat olleet peruskauraa niin pöytäroolipelien kuin videopelienkin kuvastossa. Tolkienin ja muiden fantasiakirjallisuuden isillä oli suuri vaikutus Gary Gygaxin luomaan D & D:iin, mutta nykyään ei varmaan ole sellaista kansanuskoperinnettä, mytologiaa tai uskontoa, josta ei olisi lainattu piirrettä roolipeleihin. Fantasiagenressä etenkin alkemia, okkultismi ja noituus ovat yleisiä teemoja. Hahmoluokista löytyy erilaisia velhoja, druideja, munkkeja, noitia tai jopa shamaaneja, mutta pelaaja voi melkein missä tahansa pelissä kontrastia luodakseen maustaa hahmon vaikkapa pappiudella. Nekromantialla haudasta nostetut epäkuolleet, vampyyrit ja ihmissudet jahtaavat jumalia suututtaneita hahmoja katakombeissa tai sitten enemmän ja vähemmän katolisen kirkon inkvisiittoreita muistuttavat papit jahtaavat puoli-ihmisiä tai vääräuskoisia.

Vampire: The Masquerade -roolipelissä Vampire ankh -symbooli kuvaa vampyyria. Kuva: Elisa Färm

Useissa tällaisissa peleissä on jonkinlainen jumalmaailma pohdittuna valmiiksi: joko se on pelin kehittäjien tai sitten itsenäisen pelin vetäjän oma luomus. Taikuutta käyttävien hahmojen on myös usein pohdittava, mistä ne voimat tulevat ja näin jumalpantheonit saavat täytettä. Usein inspiraationa haetaan vaikkapa antiikista ja viikingeiltä. Toisaalta jollekin pöytäroolipelit voivat olla oiva mahdollisuus käsitellä uskontoa omalla tavallaan (pelin rajoissa tietenkin).

Scifiroolipeleissä leikitellään puolestaan tekoälyn, teknologian ja transhumanismin kautta uskonnolla. 1900- luvulla tieteiskirjallisuus käsitteli uskonnon murrosta, sekularisaatiota ja teknologillistumista. 1980–90- lukujen populaarikulttuurissa uskonnon pelättiin rappeutuvan tietokoneiden ja uuden teknologian vuoksi. Tekoäly kuvastettiin uutena jumaluutena ja androidit uutena ihmisrotuna.

Etenkin kyberpunk- genre käsitteli dystooppisesti tätä teemaa. Mike Pondsmithin kirjoittama Cyberpunk 2020– roolipeli oli näistä tunnetuin ja sekin oli saanut inspiraationsa William Gibsonin Neuromancer- romaanista. Synkässä tulevaisuudessa, joka osuvasti tapahtuu meidän aikoinamme, suuret korporaatiot hallitsevat maailmaa uskonnoista välittämättä, ihmiset leikkivät jumalaa robottiuden ja ihmisyyden välillä ja kaikki on väkivaltaista. Valtauskonnot ovat siinä menettäneet asemaansa ja joutuneet uudistamaan brändiään, ja katukuvassa näkyy korkeintaan neonvaloilla koristeltuja ristejä tai teknokultteja (myös sitä vastustavia sellaisia).

”Omaa oppimista ja mielenkiintoa sovelletaan uusiin pelihahmoihin ja pelimaailmaa on helpompi luoda, jos tuntee jo valmiiksi, miten monet uskonnot toimivat.”

Pöytäroolipeleissä uskonto ja kulttuuri riippuvat pitkälti pelinvetäjästä tai sitten valmiista pelikampanjasta. Monesti ne voivat olla aiheita, joihin ei sen enempää edes kiinnitetä huomiota, mutta todellisuudessa ne kertovat kuitenkin siitä, miten me näemme oikeaa maailmaa. Kun pelinvetäjä luo ihan tismalleen oman pelikampanjan ja maailman historioineen, jumalineen ja kulttuureineen, taustalla voi olla myös oppineisuutta tai harrastuneisuutta, jolla voi olla mielenkiintoisiakin etuja. Näin olen ainakin itse huomannut, pelattuani pöytäroolipelejä kulttuurintutkijoiden ja etenkin uskontotieteen opiskelijoiden seurassa, itseni mukaan lukien.

Kuva: Elisa Färm

Kun roolipelipöydässäni on aina ollut uskontotieteilijöitä enemmän tai vähemmän, uskonto nousee yllättäen puheenaiheeksi aika ajoin. On sisäpiirin juttuja ja viittauksia, kuten elokuvissa on yleensä, muuhun populaarikulttuuriin. Omaa oppimista ja mielenkiintoa sovelletaan uusiin pelihahmoihin ja toisaalta pelimaailmaa on helpompi luoda, jos tuntee jo valmiiksi, miten monet uskonnot toimivat. Parhaimmillaan se johtaa joko vakavasti tai huumorimielellä uusien uskontojen keksimiseen jonkin vanhan pohjalta. Näin on käynyt myös meidän peliporukoissamme.

Isoimpana huomiona on kuitenkin se, että minkä tyylistä pelaamista on kyseessä, millainen roolipelikampanja on, ja mikä on sen pelaamisen tavoite, vaikuttavat. Kun pelin tarkoituksena on olla suuri seikkailu vakavasti otetussa maailmassa, jossa käsitellään vaikkapa dualismia, niin uskonnoilla voi olla väliä, kun hahmoillakin on syvyyttä erilaisten piirteiden kautta. Vai onko kampanjan tarkoitus olla kevyttä sipsikaljahuvia, jossa hahmojen tehtävänä on selvittää koomisten tilanteiden kautta oluttynnyrin katoamista, vai onko kampanja hyvin mekaanista taistelustrategiaa, jossa numerot ovat hahmojen henkilökohtaisia tarinoita tärkeämpiä. Harvoin mikään kampanja on puhtaasti vain yhtä näistä, mutta niissä on silti eroja.

Uskonnon kommentointikin voi olla pöytäroolipeleissä tärkeä aspekti tai tavoite. Viime vuonna oma Cyberpunk 2020 – kampanjani sai pohjan satanic panic– ajan toiminta- ja rikosleffoista Yhdysvalloissa, jossa kovaksi keitetyt toimintasankarit metsästivät rituaalimurhia tekeviä saatananpalvojakulttilaisia. Yhdistin tähän vielä teknofoobisen puolen muuttamalla kulttilaisten tarkoitukseksi demonisten tappokoneiden valmistamisen ja nuoret naisuhrit verisillä alttareilla. Pelin edetessä tämä kliseinen asetelma sai uusia käänteitä ja herätteli kysymyksiä siitä, kuinka kaksinaismoralistista se oli.

Pelaajat keksivät puolestaan omia uskontoja käsitteleviä hahmojaan, ja myös niissä leikiteltiin vastakohdilla. Mukana oli muun muassa psykedeeleistä laajempaa tietoisuutta universumista ammentava reportteri, jonka katse oli kohti tähtiä ja liskoihmisten salaisuuksia, transhumanistimormoni netrunner eli netin maailmassa pyörivä hakkeri, joka kampanjan aikana muuttui enemmän ja enemmän (tappo)koneeksi, ja tyttärensä kulttilaisille menettänyt entinen punkkari ja poliisi, jolla oli katolinen tausta. Runsauteen sortuvana ajauduin myös viljelemään kampanjaan katolisia palkkasotilaita, voodoota ja viittauksia Pekka Siitoimeen.

Toisin sanoen, uskontoja ei voi vältellä roolipeleihin tutustuessa, mutta riippuu ihan ihmisestä kuinka ison roolin niille antaa! Minua on aina kuitenkin kiinnostanut, onko politiikan opiskelijoiden roolipeleissä suuria poliittisia kuvioita tai taloustieteen opiskelijoilla kaupankäynti iso juttu.

UUT – Kuinka hengellisestä väkivallasta voi selviytyä?

Lähes kaikki ystäväni ja sukulaiseni kuolivat sinä päivänä, kun erosin lapsuudenuskonnostani. Olen entinen Jehovan todistaja, ja uskonnon virallisten oppien mukaan entisiin jäseniin täytyy katkaista kaikki välit, myös lähisukulaisiin.

Nana Långstedt


Kuva: Unsplash

LIITYIN uskontoon 17-vuotiaana, koska synnyin Jehovan todistaja -perheeseen ja -sukuun. Minulle oli vauvasta lähtien opetettu, että se on ainoa oikea uskonto ja, että Jumala tuhoaa vääräuskoiset maailmanlopussa, joka tulee hetkenä minä hyvänsä. Entiset jäsenet ovat pelottavia ”luopioita”, jotka yrittävät valheillaan houkutella muita pois ainoasta oikeasta totuudesta.

”Juurettomuus, suvun puuttuminen, tulee seuraamaan minua läpi elämäni.”

Kun aloin epäillä yhteisön oppeja, enkä lopulta enää voinut hyvällä omallatunnolla uskoa niihin lainkaan, jouduin valinnan eteen: esitänkö uskovaa, jotta voisin säilyttää sosiaaliset suhteeni, vai eroanko uskonnosta, ja jään tyhjän päälle?

Uskovaisen esittäminen kävi lopulta niin raskaaksi, että olin valmis eroamaan yhteisöstä, ja menettämään kaiken, jotta voisin rakentaa autenttisen elämän. Jouduin 24-vuotiaana käymään läpi uuden murrosiän. Rakensin tyhjästä uusiksi identiteetin, sosiaaliset suhteet, hengellisyyden, seksuaalisuuden ja maailmankuvan. Juurettomuus, suvun puuttuminen, tulee seuraamaan minua läpi elämäni. Eikä Jehovan todistajat ole ainoa uskonyhteisö, jonka entisille jäsenille käy näin. Tietyissä yhteisöissä on suurempi alttius joutua tällaisen kriisin uhriksi, mutta ilmiötä esiintyy jopa evankelisluterilaisen valtakirkon piirissä. Uskonyhteisön lisäksi perhe ja suku vaikuttavat asiaan.

Uskontojen uhrien tuki UUT ry

Löysin tukea, yhteisöllisyyttä ja jopa uusia ystäviä Uskontojen uhrien tuki UUT ry:n järjestämästä vertaistukiryhmästä. Aluksi ryhmässä käyminen pelotti, koska minulle oli opetettu, että siellä on ”katkeria luopioita”, jotka haluavat vetää ihmisiä pois Jumalasta. Ajan myötä huomasin, että kun kuuntelin samankaltaisia asioita kokeneiden ihmisten pohdintoja, sain työkaluja omien kokemusteni jäsentelyyn.

Kuva: Unsplash

Nykyään teen vapaaehtoistyötä Turun UUT:n vertaistukiryhmän ohjaajana. En ole mielenterveysalan ammattilainen, eikä vertaistukea ole tarkoitettu korvaamaan ammattiapua, vaan täydentämään sitä. Ryhmän ohjaamisesta olen saanut sisältöä elämääni ja uusia ystäviä, ja mikä tärkeintä, pystyn muuttamaan omat kipeät kokemukseni toisten samanlaisia asioita kokeneiden avuksi.

”UUT:n toiminnan ytimessä ovat vertaistuki ja yhteiskunnallinen vaikuttaminen.”

Uskontojen uhrien tuki UUT ry on vuonna 1987 perustettu ja vuonna 1993 rekisteröity poliittisesti, taloudellisesti ja uskonnollisesti sitoutumaton yhdistys, jonka tavoite on tukea uskonnollisissa yhteisöissä vaikeuksiin joutuneita ihmisiä ja heidän läheisiään. UUT ei siis ole ateistinen eikä uskonnonvastainen yhdistys, vaan tavoitteena on edistää uskonnonvapauden ja ihmisoikeuksien toteutumista. Yhdistys haluaa puuttua joissakin uskonyhteisöissä esiintyvään hengelliseen väkivaltaan, uskonnonvapauden rajoittamiseen ja ihmisoikeuksien loukkauksiin.

UUT:n toiminnan ytimessä ovat vertaistuki ja yhteiskunnallinen vaikuttaminen. Yhdistys koordinoi vapaaehtoisten harjoittamaa vertaistukitoimintaa, jossa samankaltaisia asioita kokeneet ihmiset voivat tukea toisiaan.

Vertaistukitoiminta

Epäterveestä uskonyhteisöstä irtautuminen on valtavan iso repäisy ja raskas prosessi. Ihmisen identiteetti, uskomukset, maailmankuva, sosiaaliset suhteet ja koko elämä ovat sidoksissa yhteisöön. Kun yhteisön oppeja alkaa epäillä, koko elämän pohja horjuu. Irtautuja joutuu rakentamaan tyhjästä uuden elämän ja ihmissuhteet. Moni käy aikuisena läpi ”uuden murrosiän”.

Yhteisöstä irtautuminen voi johtaa vakavaan kriisiin ja mielenterveyden ongelmiin, varsinkin, jos läheiset aktiivisesti karttavat irtautunutta. Seurauksina voi olla vakavia pelkoja, juurettomuutta, syrjäytymistä, itsetuhoisuutta ja jopa posttraumaattisen stressihäiriön kaltaisia oireita. Näihin on vaikea löytää apua, koska harva mielenterveysalan ammattilainen ymmärtää, mistä hengellisessä väkivallassa on kyse.

Moni saa apua ja uusia ihmissuhteita vertaistuesta. Vertaistuki ei ole ammattiapua, eikä vertaistuen antajille makseta palkkaa, mutta monia helpottaa oman kokemuksensa jäsentely, kun saa kuulevia korvia ihmisistä, jotka ovat myös kokeneet hengellistä väkivaltaa. UUT järjestää vertaistukiryhmien tapaamisia monella paikkakunnalla, ja lisäksi Facebookissa on suljettuja UUT:n vertaistukiryhmiä.

Mitä on hengellinen väkivalta?

Terve uskonnollisuus ja uskonyhteisöt tarjoavat merkitystä elämään, sosiaalisia verkostoja, toivoa ja lohtua. Ne tukevat oman hengellisyyden etsimistä ja toteuttamista sekä tarjoavat turvallisen ympäristön oman uskon harjoittamiselle.

Sairastuneissa uskonyhteisöissä esiintyy hengellistä väkivaltaa. Se on rakenteellista, henkistä ja joskus myös fyysistä väkivaltaa, jota perustellaan uskonyhteisön opeilla tai Jumalan tahdolla. Hengellinen väkivalta vähentää ihmisen mahdollisuutta määritellä omaa identiteettiään, hengellisyyttään ja tulevaisuuttaan. Se ei ole mitään pientä harmia tai oppikiistoja. Kuten kaikella väkivallalla, sillä on pitkäaikaiset vaikutukset ihmisen elämään, mielenterveyteen, fyysiseen terveyteen ja toimintakykyyn. Siksi se on paitsi yksilöiden ja uskonyhteisöjen, myös yhteiskunnan ongelma.

Ilmiö on laajasti tunnettu ja tunnustettu, mutta asiaan ei ole juurikaan puututtu. Hengellinen väkivalta nähdään usein uhrin ja yhteisön välisenä asiana, ei yhteiskunnallisena ongelmana. Tämän vuoksi uhri jää usein yksin väkivallan kokemuksessaan, eikä tekijöitä tai yhteisöä vaadita tilille teoistaan.

Siksi UUT pyrkiikin vaikuttamaan yhteiskuntaan siten, että enää ei hyväksyttäisi ihmisoikeusloukkauksia, hengellistä väkivaltaa ja syrjintää, joita uskonyhteisöt harjoittavat omia jäseniään kohtaan. UUT pyrkii tavoitteeseen esittämällä kokemuksiin ja tutkimuksiin pohjautuvia kantoja viranomaisille, tutkijoille, poliitikoille sekä muiden järjestöjen ja median edustajille.

Myös uskonnolliset yhteisöt halutaan ottaa mukaan etsimään ratkaisuja hengelliseen väkivaltaan, koska mikään ei muutu, elleivät yhteisöt itse halua puuttua asiaan.

Esimerkkejä uskonyhteisöjen harjoittamasta hengellisestä väkivallasta

Ihmissuhteiden rajoittaminen
Yhteisö kehottaa välttämään läheistä ystävyyttä yhteisön ulkopuolisten kanssa. Entisiä jäseniä kartetaan ja eristetään, myös lähisukulaisia. Nämä kaksi asiaa yhdessä johtavat usein siihen, että yhteisöstä eroava menettää kaikki ystävänsä ja jää tyhjän päälle. Terveestä yhteisöstä voi erota niin, että sosiaaliset suhteet säilyvät.

Ajattelun hallinta ja informaation kontrollointi
Yhteisöllä on ainoa oikea totuus, jota ei saa kyseenalaistaa. Yhteisö opettaa, että vain sen oppien mukaisesti uskovat pelastuvat, ja ulkopuoliset joutuvat kadotukseen tai kuolevat maailmanlopussa. Epäilyä ja etsimistä ei sallita, vaan yhteisö sanelee ainoan oikean tavan ajatella ja uskoa.

Terve yhteisö antaa jäsenilleen tilaa etsiä ja kyseenalaistaa, jopa kritisoida sen oppeja. Jäsenillä on turvallinen ympäristö toteuttaa omaa hengellisyyttä ja uskoa.

Suhtautuminen seksiin, naisiin, lapsiin, sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöihin
Sairas yhteisö on usein patriarkaalinen ja heteronormatiivinen: heteromiehet johtavat laumaa, ja muut ovat vähempiarvoisia tai peräti syntisiä. Seksielämää kontrolloidaan. Se esimerkiksi rajoitetaan heteroavioliittoon, masturbointi kielletään ja ehkäisyn käyttöön puututaan. Avioero on kielletty. Terveessä yhteisössä jokainen hyväksytään sellaisena kuin on. Yhteisö tukee jäsentensä sukupuoli- ja seksuaali-identiteetin löytymistä, kehittymistä ja ilmaisua. Jäsenet ovat tasa-arvoisia.

Ajankäytön ja elämäntyylin rajoittaminen, terveydenhoitoon puuttuminen
Esimerkiksi tanssimisen, meikkaamisen tai tv:n katselun kieltäminen tai vaatimus siitä, että jäsen käyttää tietyn määrän tunteja rukoiluun, hartausharjoituksiin tai uusien jäsenten värväämiseen. Yhteisö määrää, miten jäsenten tulee suhtautua esimerkiksi lääkkeiden käyttöön, aborttiin, verensiirtoihin tai mielenterveyden ongelmien hoitamiseen. Jäseniä voidaan vaatia maksamaan kymmenykset tai tekemään palkatonta työtä yhteisön hyväksi.

Ajattelun ja käytöksen kontrollointi
Jäsenet oppivat pelkäämään ja tukahduttamaan väärinä pidetyt ajatukset ja tunteet. Yhteisön jäsenet valvovat toistensa käyttäytymistä ja raportoivat siitä yhteisön johtajille.

Lasten uskonnonvapaus ei toteudu
Etenkin lapset ovat haavoittuvaisessa asemassa epäterveissä uskonyhteisöissä. Kun lapset kasvatetaan tiukassa uskonyhteisössä, jolla on ainoa oikea totuus, lapsi ei käytännössä saa valita uskontoaan. Hänet pakotetaan käyttäytymään ja ajattelemaan uskonnon oppien mukaisesti. Kun lapsi alkaa epäillä ja kyseenalaistaa, sitä ei sallita. Erityisesti murrosiässä tulee ongelmia, kun nuori alkaa kokeilla omia rajojaan ja etsiä omaa seksuaalisuuttaan. Tiukoissa uskonyhteisöissä nuorten kokeiluille on tavallistakin vähemmän liikkumatilaa: ”Kaikki kiva on syntiä.” Sateenkaarinuoret ovat erityisen haavoittuvaisessa asemassa. UUT on viime vuosina pitänyt julkisuudessa esillä myös lasten oikeuksia uskonnoissa sekä tehnyt yhteistyötä lapsiasiavaltuutetun kanssa.


Uskontojen uhrien tuki UUT ry yhteystiedot

Jos epäilet, että sinä tai joku läheisesi on kokenut hengellistä väkivaltaa, tai haluat muuten tietää lisää, ota yhteyttä:

uut.fi – Uskontojen uhrien tuki ry:n nettisivut

facebook.com/uutry – UUT Facebookissa

turku.uut@gmail.com – Artikkelin kirjoittajan ja Turun UUT ryhmän sähköposti

tiedotus@uut.fi – Virallinen UUT sähköposti

0400 466 990 – UUT:n vertaistukipuhelin, katso päivystysajat UUT nettisivuilta

Anonyymi UUT chat joka kuukauden 1. ja 3. maanantai (poislukien juhlapyhät) klo 18-20

Minun kulttuurini ei ole sinun

Pekka Masonen


YHDYSVALTALAISEN kirjailijan Jeanine Cumminsin uusin romaani American Dirt ilmestyi tammikuun lopulla ja herätti heti hälyn, äläkän ja pauhun.

Romaanin päähenkilö on meksikolainen nainen, joka pakenee lapsineen kotikaupunkinsa Acapulcon väkivaltaa ja päätyy laittomaksi ”maahantunkeutujaksi” Trumpistaniin. Enempää en tiedä kirjan sisällöstä mutta hälyn keskiössä eivät ole romaanin kaunokirjalliset ominaisuudet vaan kirjoittajansa henkilökohtaiset ominaisuudet. Koska Cummins on valkoihoinen ja englanninkielinen, onko hänellä oikeutta kirjoittaa romaania aiheesta, josta hänellä ei ole omakohtaisia kokemuksia, ja valita sen päähenkilöksi latina – vaikka hänen aviomiehensä asui Yhdysvalloissa laittomasti kymmenen vuotta ja hänen isänäitinsä on puertoricolainen? Arvostelijoiden mielestä ei ole, koska ulkonäkönsä, syntyperänsä ja taustansa takia Cummins ei kykene käsittelemään aihettaan totuudenmukaisesti. Niinpä hänen kuvauksensa Meksikosta on valheellinen ja asenteellinen, kun taas päähenkilön kokemuksia Yhdysvalloissa kuvaillaan liian myönteisessä valossa.

Kyse ei kuitenkaan ole faktuaalisista virheistä vaan arvostelijoiden omista tunteista ja tulkinnoista, kuinka aihetta pitäisi käsitellä heidän mielestään oikealla tavalla. Heille romaani edustaa ”kulttuurista omimista”, jolla tarkoitetaan tilannetta, jossa eri kulttuuriin kuuluva lainaa, usein tietoisessa hyötymistarkoituksessa, toiselle kulttuurille kuuluvia elementtejä, tapoja tai symboleja ilman lupaa ja ymmärtämättä niiden taustoja. Määritelmä on päällisin puolin helppo ja selkeä mutta lähemmin tarkasteltuna yhtä kestämätön kuin oikeusfundamentalistiset totuudet yleensä: se, jolta omitaan, on se, joka saa yksipuolisesti määritellä, onko kyse omimisesta.

Cumminsin synti on siis se, että hän on kaupallistanut meksikolaisten siirtolaisten kärsimykset, vaikka anglona hänellä ei ole siihen moraalista oikeutta; yhtä vähän kuin australialaissyntyisellä Iggy Azalealla on oikeutta räpättää Yhdysvaltain etelän mustien aksentilla.

”Miten voin kuvata pahuutta tekemättä vääryyttä pahuuden kohteille?”

Oikeasti taustalla on paljon vakavampi eettinen ongelma, olkoonkin että se ei ole yhtä someseksikäs: onko kenelläkään kirjailijalla oikeutta hyötyä, missään tilanteessa, muiden kurjuudesta ja kärsimyksistä? Missä kulkee kohtuullisen työkorvauksen ja häpeällisen hyväksikäytön raja, kun kirja käsittelee rikoksia ihmisyyttä vastaan? Miten voin kuvata pahuutta tekemättä vääryyttä pahuuden kohteille? Saako kirjailija rikastua kuvailemalla yksityiskohtaisesti Fred Westin kaltaisen vastenmielisen sarjamurhaajan tekoja vai pitäisikö ainakin osa rahoista luovuttaa hänen tunnistettujen uhriensa omaisille? Entä jos pahuuden kohteet eivät itse halua tai enää pysty kuvailemaan omia kokemuksiaan: onko ulkopuolisilla oikeutta käsitellä aihetta vai annammeko asioiden mieluummin unohtua, jotta emme vahingossakaan loukkaisi ketään syyllistymällä ”kulttuuriseen omimiseen”?

Toinen ongelma liittyy siihen, kuinka voimme määritellä ”oikean tavan” ymmärtää ja kuvata toista kulttuuria. Kuvittelemme helposti, että siihen kykenevät vain kyseisen kulttuurin omat jäsenet – suomalaista ymmärtää vain toinen suomalainen – mutta olenko minä oikeasti pätevin kertomaan, kuka minä olen, vai edustaako omakuvani vain toivetta siitä, millaisena haluaisin muiden näkevän minut? Kuten kertoja pohtii Haruki Murakamin romaanissa Sputnik-rakastettuni (Tammi 2003; ks. sivut 67–68). Onhan sosiaalinen media väärällään niitä, jotka julistavat olevansa suuria huumorin ystäviä, mutta muuttuvat ulkopuolisen silmissä yllättävän happamiksi, kun heitä itseään käsitellään ”satiirin” ja ”ironian” keinoin.

Toisaalta ulkopuolinen ei välttämättä näe asioita yhtään objektiivisemmin, vaikka hän saattaa huomata minussa sellaisia piirteitä joille olen itse sokea, sillä hänelläkin on omat odotuksensa ja toiveensa siitä, millainen minun pitäisi olla; niin hyvässä kuin pahassa. Oikeudenmukaisin muotokuva syntynee yhdistämällä nämä keskenään ristiriitaiset tulkinnat, jolloin lopputulos ei enää ole näköistaiteellinen monoliitti vaan kubistinen assemblaasi.

”Mutta eikö henkilö, joka syyttää muita ”kulttuurisesta omimisesta”, myös itse kolonisoi kyseistä kulttuuria ja käytä sitä samalla tavoin itsekkäästi omiin tarkoituksiinsa?”

Entä millaisia olisivat ominaisuuksiltaan ne pikkujumalat, jotka kykenevät mittamaan erehtymättömästi toista kulttuuria koskevan fiktiivisen representaation objektiivisuuden ja arvioimaan oikeudenmukaisesti kirjailijan intention: edustaako se röyhkeää tirkistelyä, häikäilemätöntä rahastusta, tekopyhää hurskastelua vai vilpitöntä pyrkimystä kohdistaa lukijan huomio johonkin vakavaan yhteiskunnalliseen ongelmaan? Kuka siis omistaa suomalaisen kulttuurin ja on ominaisuuksiltaan riittävän suomalainen voidakseen neuvoa ruotsalaiselle kirjailijalle, kuinka Slussenin sissejä kuuluu kuvailla oikealla tavalla? Mutta eikö henkilö, joka syyttää muita ”kulttuurisesta omimisesta”, myös itse kolonisoi kyseistä kulttuuria ja käytä sitä samalla tavoin itsekkäästi omiin tarkoituksiinsa eli saavuttaakseen hyötyä korostamalla syytöksen avulla omaa oikeamielisyyttään?

Vaarallisinta on kuitenkin keskustelua dominoiva kulttuurivallankumouksellinen ihanne, jonka mukaan oikeat ominaisuudet johtavat väistämättä oikeaan toimintaan eikä kirjaviisautta enää tarvita, koska Johtaja, Suuri Ruorimies ja Mestari ovat jo ajatelleet kaiken valmiiksi puolestamme. Väärän luokkataustan turmiollista vaikutusta ei voida oikaista kasvatuksen avulla vaan se periytyy vanhemmilta lapsille ja edelleen heidän lapsilleen. Näin väärä ajattelu voidaan kitkeä vain hiljentämällä ne, jotka ajattelevat väärin. Totalitaariset ideologiat perustuvat aina – väreistään ja symboleistaan riippumatta – negatiiviseen ihmiskäsitykseen.

Pohjimmiltaan tarkoitus on toki hyvä. Suojelemalla alkuperäiskansoja, erilaisia vähemmistöjä sekä muita heteronormatiivisen miesvaltakulttuurin marginalisoimia ryhmiä ”kulttuuriselta omimiselta” annamme heille mahdollisuuden kertoa omista kokemuksistaan omalla äänellään (ja myös ilman oikeamielisiä puolestapuhujia). Näin voimme purkaa heihin kohdistuvia alistavia ja rodullistavia stereotypioita, kun erilaisuus arkipäiväistyy ihmettelyn kohteesta tavalliseksi.

”Tuloksena on valheellinen kunniallisuuden teeskentelyn ilmapiiri, joka ei oikeasti edistä eri kulttuurien, elämäntapojen ja vähemmistöjen välistä ymmärrystä ja myönteistä vuorovaikutusta”

Valitettavasti tämä kaunis tavoite ei toteudu, jos keskitymme vain etsimään kirjoista ja elokuvista mahdollisia loukkauksia ja sen myötä jakamaan suukapuloita niille, joilla on mielestämme aiheen kannalta väärä sukupuoli, seksuaalinen suuntautuminen, lautasmalli, kansalaisuus, korvien muoto, uskonto, vakaumus tai kengännauhojen pituus. Tuloksena on valheellinen kunniallisuuden teeskentelyn ilmapiiri, joka ei oikeasti edistä eri kulttuurien, elämäntapojen ja vähemmistöjen välistä ymmärrystä ja myönteistä vuorovaikutusta vaan johtaa apartheid-yhteiskuntaan, jossa omiin gettoihinsa eriytyneet heimot kyräilevät vihamielisesti toisiaan. Aikamme Yhdysvallat on siitä varoittava esimerkki: kun ollaan julkisen huomion kohteena, oikeita asioita kuvaillaan kyllä oikeilla sanoilla, mutta arkielämän teot puhuvat ihan eri kieltä.

Sen sijaan, että American Dirt olisi saanut keskustelijat pohtimaan Yhdysvaltain latinoja koskevia representaatioita yleensä sekä laittomien siirtolaisten asemaa ja kohtelua erityisesti, useimmat keskittyivät vain solvaamaan kirjailijaa. Sosiaalisessa mediassa esitettyjen uhkausten myötä monet kirjakaupat peruivat teoksen esittelytilaisuudet. Oikeus on voittanut!

”Mihin katosi se globaali maailmankylä, jonka piti syntyä kulttuurien karnevalistisen fuusion tuloksena?”

Cumminsin aiemmat romaanit sijoittuvat Irlantiin: The Outside Boy (2010) kertoo maankiertäjistä ja The Crooked Branch (2013) keskittyy suureen nälänhätään. Irlantilaiset eivät loukkaantuneet, kun umpiamerikkalainen kirjailija tunkeili luvatta heidän kansallisen kulttuurinsa tontilla. Päinvastoin: teokset luetaan kirjoittajansa ominaisuuksien myötä osaksi irlantilaista kirjallisuutta (hänen aviomiehensä on irlantilainen). Hänen ensimmäinen teoksensa A Rip in Heaven (2004) käsittelee hänen kahden serkkunsa murhaa huhtikuussa 1991 – ja kukaan voi tuskin kiistää hänen oikeuttaan tähän aiheeseen. Hän ei ole antanut lupaa tehdä kirjaan perustuvaa elokuvaa.

Mihin katosi se globaali maailmankylä, jonka piti syntyä kulttuurien karnevalistisen fuusion tuloksena? Itse heittäisin ”kulttuurisen omimisen” samaan sakokaivoon kuin useimmat yhdysvaltalaisen valtakulttuurin tuottamat toksiset muotikäsitteet.

En silti sano, että kysymys kulttuurisesta omimisesta on turha. Päinvastoin: jokaisen kirjailijan, taiteilijan, elokuvantekijän, toimittajan ja tutkijan pitäisi aina pohtia suhdettaan kohteeseensa, kun astutaan oman mukavuusalueen ulkopuolelle, ja tiedostaa sekä tarkistaa ennakkoluulonsa (jotka eivät välttämättä ole vain kielteisiä). Millaisia mielikuvia välitän ja ylläpidän omassa työssäni? Entä voinko tehdä asioille jotakin?

Usein toistetun hokeman mukaan edistyksen pahimpia vihollisia ovat ne taantumukselliset, joiden mielestä ennen vanhaan kaikki oli muka paremmin. Edistysuskovien päiväunessa huominen on aina askel kohti täydellisempää maailmaa, missä kaikki ongelmat ratkeavat kuin itsestään, myös ilmastonmuutos, kunhan annamme kehityksen kehittyä ilman mitään rajoituksia. Itse olen pessimistisempi. Jotkut asiat oikeasti tehtiin ennen vanhaan paremmin – enkä nyt viittaa vain kodinkoneisiin.

Kuva: Pekka Masonen

Aikanaan valitsin väitöskirjani aiheeksi sen, kuinka lähteiden saatavuus ja ideologiset muutokset ovat ohjanneet länsimaisten tutkijoiden käsityksiä läntisen Afrikan sisäosien varhaisesta historiasta (The Negroland Revisited. Discovery and Invention of the Sudanese Middle Ages, Suomalainen Tiedeakatemia 2000). Samalla kirjoitin alueen historiaa; kuten itse uskoin siellä tapahtuneen. Täällä kotimaassa jouduin tavan takaa perustelemaan valintani mielekkyyden, sillä asenteet ”eksoottisia” aiheita kohtaan olivat tuolloin ankaria. Syynä ei tosin ollut oikeamielinen halu suojella afrikkalaisia kulttuuriselta omimiselta vaan kotoinen umpimielisyytemme, minkä myötä kaikkeen tavallisuudesta poikkeavaan suhtauduttiin kielteisesti.

En kuitenkaan muista, että kukaan afrikkalainen tutkija olisi kiistänyt oikeuttani tonkia hänen maanosansa menneisyyttä, koska olen vihreäsilmäinen oikeakätinen lievästi ässävikainen ajokortiton ei-vegaaninen valkoihoinen kantasuomalainen puolipullea huumorintajuton heteromies. Päinvastoin: he kuuntelivat mielellään, mitä minulla oli sanottavaa, ja neuvoivat ystävällisesti, kun olin väärässä. Niin ikään kukaan marokkolainen tutkija ei ole kyseenalaistanut kykyäni ymmärtää oikealla tavalla 1500-luvulla eläneen Leo Africanuksen [al-Hasan b. Muhammad al-Wazzan al-Fasi] historiallista merkitystä, koska en ole muslimi (vaan evankelis-luterilainen tapakristitty). Enkä liene ihan hakoteillä, jos afroamerikkalainen afrosentrinen filosofi Molefi Kete Asante viittaa ajatuksiini myönteisellä tavalla.

Tunnustan, että henkinen kehitykseni pysähtyi timanttikoirien vuoteen ja tuo aikakausi jätti perinnökseen kolme vaarallisen harhaoppista normia, jotka eivät ole yhteensopivia ”tähän päivään”. Terveen järjen vastaisia sääntöjä ei tarvitse noudattaa. Kansalaisen velvollisuus on kyseenalaistaa kaikki auktoriteetit ja influensserit. Jokainen ihminen on hyvä, kiltti ja viisas; ellei hän käytöksellään todista päinvastaista. Enkä osaa sisäistää asennetta, jonka mukaan minun pitäisi aina nitistää, nöyryyttää ja häväistä ne, jotka kehtaavat olla kanssani eri mieltä.

Oma ikonini on Sikkimin suloinen prinsessa Pema Choki (1925–69) – ja selitys oudolle ilmaisulleni löytyy uusimman kirjani sivulta 24. Käsittelen siinä edellä mainittuja aiheita (kulttuurinen omiminen, oikeusfundamentalismi, poliittinen korrektius, akateeminen kolonialismi) mutta myös aikamatkustuksen paradokseja, vaihtoehtohistorian mielekkyyttä, Afrikan tutkimusmatkojen historiaa sekä japanilaisten kylpytapoja.

Lukeminen kannattaa. Aina.

Hei Suomi, mielenterveytemme on rikki

Nimimerkki: Väärin parantunut

Etsijä julkaisee artikkelin poikkeuksellisesti nimimerkillä.


Kuva: Unsplash

KOVIN harva suomalainen varmaankaan tietää, että psykoterapia kestää vain kolme vuotta, jonka jälkeen hoito lakkaa. Seuraavaa kolmen vuoden psykoterapiajaksoa saa hakea vasta viiden vuoden karenssin jälkeen. Yleisessä tiedossa tuntuu olevan psykoterapian korkea hoitovaste, mutta harvoin puhutaan heistä, joille 3 vuotta ei riitä.

Opiskelijana Ylioppilaiden terveydenhoitosäätiö YTHS ohjasi minut lähes välittömästi opintojen alettua psykoterapiaan, koska heillä ei ollut resursseja auttaa minua. Psykoterapia on ollut parasta mitä minulle on hoidollisesti tapahtunut. Löysin terapeutin, joka ymmärsi minua, ja omasi asiantuntemuksen, jonka avulla sain vihdoin minulle oikeaa hoitoa.

Prosessin aloittaminen on henkisesti ja taloudellisesti valtavan raskasta. Samalla oikean tai jokseenkin sopivan terapeutin löytäminen on sattumankauppaa. Toimintakykynsä äärirajoilla olevan ihmisen pitäisi yhtäkkiä tietää mikä häntä vaivaa, ja minkälaisesta terapiamuodosta hänelle on apua. Samalla täytyy tietää, minkälaista asiantuntemusta kullakin terapeuteilla on, ja onko heillä aikaa uudelle asiakkaalle. Lopulta vasta tapaamalla terapeutin, voi saada jonkinlaisen käsityksen siitä, miten henkilökemiat kohtaavat.

Huonokuntoinen potilas ei kuitenkaan välttämättä jaksa tavata montaa terapeuttia ennen hoitosuhteen solmimista. Harvalla opiskelijalla on tähän myöskään varaa, tapaamiskäynnit kun pitää maksaa itse. Ei siis ole ihme, että toisinaan terapeuttia päätyy vaihtamaan kesken hoidon. Näin kävi myös minulle.

”Ensimmäistä kertaa noin kymmenen vuoden hoitohistoriani aikana tunsin, että voin tulla kuntoon.”

Ensimmäisen vuoden aikana ymmärsin, ettei terapeuttini edustama terapiamuoto olekaan se paras minulle. Alkoi pitkä prosessi, jossa etsin jälleen terapeuttia. Lopulta löysin sattumalta terapeutin, joka ymmärsi minua ja osasi auttaa minua. Ensimmäistä kertaa noin kymmenen vuoden hoitohistoriani aikana tunsin, että voin tulla kuntoon. Terapeuttini sanoi heti alussa, että minusta tulee työkykyinen oikealla hoidolla, mutta hoitoani ei saa jättää kesken, muuten kuntoni tulee romahtamaan uudestaan.

Kahden vuoden aikana sain käsitellä vakavia traumojani osaavan terapeutin kanssa. Vointini parani merkittävästi, vaikken ollut vielä kunnossa. Juuri kun uskalsin alkaa unelmoimaan tulevaisuudestani, kolme vuotta tuli täyteen ja terapiani loppui. Hain jatkokautta vaativana lääkinnällisenä psykoterapiana, mutta vaikka Kelan mielestä tarvitsin selvästi edelleen apua, en kuulemma ollut tarpeeksi huonokuntoinen saadakseni sitä. Olin siis päätynyt psykoterapiaan paranemismahdollisuuksieni kannalta liian aikaisin ja nyt se kostautui. Minulle ei kuitenkaan ollut tarjottu muita mahdollisuuksia.

Kuva: Unsplash

Hoitoni jäi siihen. YTHS ei edelleenkään pystynyt auttamaan minua. Terapiasuhteeni katkesi, kun en pystynyt maksamaan hoitoani itse. Kaikki ovet ympäriltäni sulkeutuivat. Kuntoni heikkeni huomattavasti. Akuuttipsykiatrian puolella käydessäni hoidokseni ehdotettiin lapsen hankkimista.

”Miten välttämättömästä hoidosta voi edes joutua tappelemaan, sittenkin kun on jo kerran avun piiriin päässyt?”

Samoihin aikoihin istuin yliopistolla palaverissa, jossa pohdittiin sitä, miten mielenterveysongelmaisia opiskelijoita voitaisiin auttaa. Joku sanoi tuskastuneena, ettei yliopisto voi alkaa pitämään luuserigraduseminaareja. Yleinen mielipide tuntui olevan, että mielenterveysongelmista kärsivien opiskelijoiden kohtaaminen muita useammin, on muille epäreilua.

Pidättelin itkua. Samalla teki mieli nousta ylös ja huutaa: Miten ihmeessä se on muille epäreilua, että minä olen kokenut vakavaa väkivaltaa? Miten se on muille epäreilua, että minä en saa hoitoa ja apua, vaikka kuinka yritän sitä hakea? Miten se on muille epäreilua, että minä opiskelen ja teen tismalleen samat asiat kuin muutkin, ja sitten minua kutsutaan täällä luuseriksi? Kerro miten on muille epäreilua, että minä opiskelen ja koitan rakentaa tulevaisuuttani, samalla, kun en saa hoitoa, jota tarvitsen ollakseni työkykyinen. Miten helvetissä on epäreilua muille, että minä joudun luopumaan tulevaisuuden haaveistani: työpaikasta, lapsista ja terveydestä, samaan aikaan kuin muut menevät omia unelmiaan kohti, siksi, ettei minun sairauttani haluta hoitaa. Miten se on muille epäreilua, että minä ja monet muut mielenterveyspotilaat jäämme kaikkialla yksin? Miten se on kenellekään epäreilua, jos yliopistoyhteisöistä löytyisi edes teelusikallinen empatiakykyä?

Elämä on epäreilua, eikä opinnoissa tuen saamisen tasapäistäminen tee siitä yhtään reilumpaa. Sen sijaan kaikille yhteiset deadlinet useammin ja pienemmissä erissä tukevat kaikkien valmistumista. Samoin kuin mahdollisuus saada tukea, silloin kun sitä tarvitsee.

En sanonut mitään, en pystynyt. Lähdin pois ja itkin kotona. Itkin sitä, että olin parantunut väärin, liian hitaasti. Minusta oli tullut hyödytön ja tarpeeton yhdellä ja samalla päätöksellä. Lisäksi olin luuseri, siinä yhteisössä, johon kuulumista olin rakastanut. Samoihin aikoihin eräs ystäväni sanoi, ettei edes kaikilla työssäkäyvillä ole varaa terapiassa käymisen luksukseen.

Miksi työkykyyn ja terveyteen suhtaudutaan Suomessa luksuksena? Miten välttämättömästä hoidosta voi edes joutua tappelemaan, sittenkin kun on jo kerran avun piiriin päässyt? Ja miksi Suomessa maksetaan mieluummin sairaseläkettä kuin terapiaa? Samaan aikaan kun suurena huolenaiheena ovat veronmaksajien vähyys sekä lapsettomuus, ei silti tunnu olevan vaikeaa heittää tulevia potentiaalisia veronmaksajia ja vanhempia romukoppaan, mikäli he tarvitsisivat elämässään tukea. Suomi on terveiden puolella, mutta se terveys on harvojen etuoikeus.

Tuskin kukaan yliopistolla tai ystävistäni todella halusi lisätä tuskaani. Uskon hartaasti, että kaikkien tarkoitus oli tuoda esiin elämän realiteetteja ja huolta. He eivät vain ymmärtäneet, että ne realiteetit olivat juuri lässähtäneet päälleni koko lamauttavalla voimallaan, ja etten voinut hyväksyä sitä tosiasiaa, että tulevaisuuden haaveeni vaihtuivat taas epätoivoon ja synkkyyteen. Erityisen raskasta oli tietää, etten ollut yksin, vaan samassa tilanteessa olevia on muitakin.

Minulla olisi ehdotus. Se on nykyistä systeemiä halvempi ja tehokkaampi: Hoidetaan ihmiset kuntoon asti.

Dialogia etsimässä

Toni Ahva


Kuva: Pixabay

ASTUN sisään tunnelmalliseen Tuomiokirkon Kryptaan. Minua hieman jännittää ja myönnän itselleni: olen mukavuusalueeni ulkopuolella.

Olen nimittäin saapunut tilaisuuteen, jonka otsikkona on dramaattisesti “loppuuko Suomi”. Illan teemana on siis syntyvyys, kuuma ja monimutkainen ajankohtainen puheenaihe. Aihe, joka mitä suurimmassa määrin on henkilökohtainen ja ladattu täyteen tunnetta. Ja aihe, jota vauhdilla työelämässä ja opinnoissa puurtavana nuorena en ole koskaan kunnolla ehtinyt pohtia.

Osalle lapset ovat rikkaus ja rakkaus. Osa jättää lapset hankkimatta ilmastonmuutoksen takia. Osa haluaisi hankkia lapsia, muttei niitä vain siunaannu.

Tuomiorovasti Marja Heltelä on kutsunut dialogi-iltaan 25 ihmistä erilaisista taustoista. Ja todella erilaisista taustoista, havainnoin istuessani piiriin 24 minulle entuudestaan tuntemattoman ihmisen kanssa. Se on erikoista, koska olen päivittäin sosiaalisissa tilanteissa, joissa lähes kaikki tai edes joku ihminen on minulle entuudestaan tuttu.

Esiinnymme toisillemme ainoastaan etunimillä. Sekin hämmentää, koska työ- ja opiskeluelämässä olen opetellut esittäytymään liudalla erilaisia nimikkeitä.

Ideana on, että keskustelua ei siteerata. Jokaisella on mahdollisuus esittää omia mielipiteitään täysin avoimesti. Ja niin me esitämmekin. Avoimesti, kriittisesti, henkilökohtaisesti – käymme keskustelua perheistä, lapsista ja maailmasta, jossa elämme. Ventovieraiden kesken tunnemme yhtäkkiä toistemme syvimpiä pohdintoja.

Dialogin aikana tajuan jotain merkittävää. Piirissä on ihmisiä, joita en todennäköisesti koskaan muuten tapaisi. Ihmisiä, jotka ovat arvomaailmaltaan, iältään, elämäntyyliltään ja koulutustaustaltaan niin erilaisia, että emme todennäköisesti olisi eksyneet toistemme elämään ilman tätä tilaisuutta. Enkä ehkä heitä koskaan tämän jälkeen satu näkemään.

Toivon dialogi

Tapahtuman konsepti on Toivon dialogi. Toivon dialogissa kirkko tarjoaa tilan luottamuksen lisäämiseen kärjistyneessä maailmassa. Saamassani kutsussa minut haastettiin “kohtaamaan ennakkoluulottomasti”, “oppimaan toisilta” ja “pohtimaan uhkia ja mahdollisuuksia”.

Nyt vuotta myöhemmin pääsen kysymään Helsingin tuomiokirkkoseurakunnan kirkkoherralta, tuomiorovasti Marja Heltelältä tapahtumakonseptista. Mistä tällaisen illan idea syntyi? “Suomessa yhteiskunnallinen keskustelu on viime vuosina kärjistynyt, äänenpainot koventuneet ja vihapuhe yleistynyt. Kun tulin valituksi tuomiorovastiksi, aloin miettiä, miten Helsingin tuomiokirkkoseurakunta voisi omalta osaltaan olla mukana purkamassa vastakkainasettelua ja avaamassa keskusteluyhteyksiä eri leirien välille”, selittää Heltelä.

Metodiksi valikoitui Sitran piirissä kehitetty Erätauko-menetelmä. “Sen tavoitteena on luoda turvallinen keskusteluilmapiiri ja soveltaa kunnioittavan keskustelun sääntöjä eri tavoin ajattelevien ihmisten kesken. Vuoden mittaan olemme järjestäneet Tuomiokirkon kryptassa noin 10 kutsuseminaaria, Toivon dialogia, joissa olemme soveltaneet tätä menetelmää.”

Iltojen teemat ovat liittyneet syntyvyyteen, metsiin, maahanmuuttoon, suomalaisiin symboleihin, eläinten hyötykäyttöön, kiusaamiseen ja muihin erilaisia tunteita ja näkemyksiä herättäviin ajankohtaisiin kysymyksiin.

Heltelän mukaan dialogit ovat onnistuneet erinomaisesti. Jokaiseen iltaan on kutsuttu eri tavalla ajattelevia tavallisia ihmisiä, asiantuntijoita, nuoria, vanhoja, viranomaisia, maahanmuuttajia, syrjäytettyjä ja heitä, joiden ääni ei yleensä kuulu keskusteluissa.

“Me Helsingin tuomiokirkkoseurakunnassa olemme halunneet toimia niin, että meillä ei Toivon dialogeissa ole ollut omaa agendaa, vaan olemme pyrkineet vain tarjoamaan tilan, jossa erilaisista taustoista tulevien ihmisten on turvallista puhua”, tiivistää Heltelä.

Kirkosta tila dialogille

Yhteiskunnallinen keskustelu on siirtynyt pitkälti digitaalisille alustoille. Sosiaalinen media mahdollistaa lähes kaikkien osallistumisen dialogiin. Sen kääntöpuolena ovat kuitenkin kuplat: meistä jokainen rakentaa tietoisesti ja tiedostamatta ympärilleen somekuplaa, jossa esiintyy pääasiassa itseämme lähellä olevia mielipiteitä. Se kaventaa kykyämme ymmärtää muita tapoja nähdä maailmaa.

Tavallisten ihmisten yhteiskunnallista keskustelua olisi syytä käydä myös kuplien ulkopuolella ja kasvotusten.

Kuva: Pixabay

Heltelä näkee, että evankelis-luterilaisella kirkolla olisi useita mahdollisuuksia olla rakentamassa siltoja ja parantamassa suomalaista keskusteluilmapiiriä. Hän uskoo, että seurakunnan rooli dialogi-illoissa on lisännyt luottamusta ja madaltanut kynnystä tulla mukaan.

“Maamme jokaisessa kolkassa on seurakunnan tiloja, joissa on mahdollista järjestää Toivon dialogeja. Tammikuussa julkaisemme Kirkkohallituksen kanssa yhteistyössä ohjekirjasen, jossa neuvotaan, miten niitä voidaan järjestää esimerkiksi nuortenillassa tai rippikouluissa.”

Dialogeissa kirkko tarjoaa tilan yhteiskunnalliselle keskustelulle. Entä tulisiko kirkon itse osallistua vahvemmin poliittiseen keskusteluun? Kirjoitushetkellä Suomessa on hallituskriisi ja ilmastonmuutos on aiheuttanut koko syksyn paljon keskustelua.

“Hallituskriisit ja päivänpolitiikka tuskin ovat kirkon ominta aluetta. Sen sijaan kirkko voi varmasti omista lähtökohdistaan olla mukana ilmastokeskustelussa. On kuitenkin hyvä muistaa, että paniikin lietsomisen sijaan kirkon profeetallisena tehtävänä on pitää yllä toivoa”, pohtii Heltelä.

“Profeetallisen kutsumuksensa mukaisesti kirkon on myös puututtava luomakunnan tuhoamiseen, yhteiskunnalliseen epäoikeudenmukaisuuteen, vääristyneisiin arvoihin, rakenteisiin ja käytäntöihin. Kirkon erityisenä kutsumuksena on aina olla heikomman puolella. Niin Jeesus meitä opetti.”

Oispa dialogia
Marja Heltelä

Huomaan pulssini olevan normaalia korkeampi. Suuressa kryptassa lämpötila tuntuu kohonneen samaa vauhtia tunnelman kanssa. Ihan kuin olisin tekemässä urheilusuoritusta. Olen kahden tunnin dialogin aikana seurannut herkeämättä keskustelua, kuunnellut aktiivisesti ja päässyt puhumaankin. Lopuksi jännitys vaihtuu helpotukseen – tosin vähän myös ärtymykseen: oispa keskustelu vielä jatkunut!

Kun kävelen pimenevässä illassa kotiinpäin, mietin, mitä dialogi on minussa aikaansaanut. Ovatko omat arvoni tai mielipiteeni muuttuneet? Huomaan, etteivät oikeastaan ole. Silti jokin tuntuu erilaiselta. Olen kuunnellut – ja pyrkinyt ymmärtämään – näkemyksiä, jotka ovat kaukana omistani ja jollaisia en päivittäisessä kuplassani edes kuule. Se on avartanut näkemystäni ihmisistä ja yhteiskunnasta.

Heltelä kiteyttääkin dialogin merkityksen: “Tärkeintä on kuunnella, miksi toiset ajattelevat omalla tavallaan. Aidon dialogin luonteeseen kuuluu, että sen lopputulos ei ole ennalta päätetty, eikä edes aavistettavissa.”

Dialogiin ryhtyminen ei ole omista arvoista irti päästämistä, vaan oman ymmärryksen lisäämistä. Kun omista ajatuksistaan puhuu eri tavoin ajattelevassa seurassa, ne myös joutuvat testiin. Vaatii uskallusta testauttaa omia ajatuksiaan. Juuri se on syy aidon dialogin haastavuudelle – mutta myös sen palkitsevuudelle.

Entä, jos kaikki testaisivat ajatuksiaan? Aikana, jolloin yhteiskunnallinen keskustelu on kärjistyneempää kuin koskaan, dialogille olisi todella tarvetta.

Olen ollut eduskunnassa töissä. Tiedän, että siellä on ihmisiä, jotka eivät haasta mielipiteitään osallistumalla dialogiin. Tiedän, että siellä ihmisiä, jotka eivät kykene edes tervehtimään erimielisiä ihmisiä käytävällä, niin surullista kuin se onkin. Aikana, jolloin yhteiskunnallinen keskustelu on kärjistyneempää kuin koskaan, dialogille olisi todella tarvetta.

Kuvitella, että ne aivan tavalliset ihmiset Tuomiokirkon hämärässä kryptassa olivat rohkeampia avoimeen keskusteluun kuin päätöksentekijät, joiden vastuulla on johtaa Suomea eteenpäin.

Meidän pitäisi rohkaista ihmisiä astumaan edes hetkeksi omasta kuplastaan pois ja antautua dialogille. Meidän pitäisi rohkaista erityisesti päättäjiä kuuntelemaan toisia. Meidän pitäisi rohkaista dialogiin säännöllisesti jo lapsena, jokaisessa koulussa.

Koska dialogi on jo arvo itsessään.