Juuso Sintonen
YKSINÄISYYS on monimutkainen ilmiö, josta tieteellä on vasta muodostumassa jonkinlainen kattava käsitys. Se on emotionaalinen, kivulias kokemus siitä, että on yksin vailla yhteyttä. Se on sekä hajottava että motivoiva voima: yksinäisyyden tuska ajaa rakentamaan yhteyttä muihin ihmisiin. Pitkään jatkuvalla yksinäisyydellä on kuitenkin valtava vaikutus sekä mielen että ruumiin terveyteen, sillä venyessään sen tiedetään altistavan monenlaisille kärsimyksille masennuksesta ja sosiaalisesta ahdistuksesta sydänsairauksiin ja addiktioihin. Yksinäisyys kulkee syrjäytymisen kanssa käsikkäin, ja ne usein myös pahentavat toinen toistaan. Näin korona-aikana yksinäisyyttä ja mielenterveyttä ajankohtaisempaa aihetta on vaikea kuvitella.
Yksinäisyyden tunne eli sosiaalinen kipu on ihmiselle luontainen ja perustavanlaatuinen neurologinen mekanismi. Hermostollisesti se on hyvin samankaltaista kuin fyysinen kipu, ja se peräti näkyy aivokuvissa samoilla aivoalueilla. Jokainen kokee sosiaalista kipua jossakin vaiheessa elämää, ja joillekin sitä ”siunaantuu” elämän aikana runsaammin kuin toisille. Sillä on ollut evoluution kannalta olennainen merkitys, sillä sosiaalinen kipu motivoi yksilöä toimimaan metsästäjä-keräilijäheimolle hyväksyttävällä tavalla. Ihmisen selviytyminen luonnonvoimien armoilla on perustunut ryhmähenkeen, ja heimostaan erotettu harvoin selviää hengissä. Siksi sosiaalisesta kivusta on tullut erottamaton osa ihmisen biologiaa. Sosiaalinen kipu toimii myös heimon kollektiivista etua suojelevana mekanismina, sillä heimosta erottamisen uhka usein riittää ojentamaan itsekkäästi ja vahingollisesti käyttäytyvän heimolaisen noudattamaan yhteisön sääntöjä.
”Yksinäisyys ei katso sukupuolta, kulttuurista taustaa eikä varallisuutta.”
Tutkimusten perusteella tiedetään, että pitkittyvä yksinäisyyden kokemus saa aivoissa aikaan kognitiivisen kierteen, joka vaikuttaa olennaisella tavalla kokemukseen maailmasta. Yksinäisyyden luoman häpeän kanssa painiva alkaa nähdä itsensä perustavanlaatuisesti kelvottomana ja tulkita neutraaleja ja positiivisiakin sosiaalisia tilanteita negatiivisina ja vaarallisina. Yksinäiset aivot näkevät sosiaalisia uhkia sielläkin, missä niitä ei toisin silmin näytä olevan. Näin yksinäinen alkaa usein vältellä sosiaalisia tilanteita torjumisen, konfliktin tai nöyryytyksen pelossa ja toisinaan turvautua nopeasti oloa kohentaviin ratkaisuihin kuten päihteisiin, vaikka rationaalisesti tietäisi sen pitkällä aikavälillä pahentavan asioita. Yksinäisyyden ja häpeän voimasta vahvatkin sosiaaliset taidot voivat vajota yksilön ulottumattomiin, ja vastoin yleistä käsitystä yksinäisyys ei ole yksinomaan sosiaalisesti kömpelöiden ihmisten vaiva.
Yksinäisyys on vahvasti yksilöllinen kokemus, jolla on lopulta vain vähän yhteistä yksinolon kanssa. Vapaaehtoinen yksin oleminen ei välttämättä tuota yksinäisyyden kokemusta, ja päinvastoin hyvinkin seurallinen ihminen voi kokea valtavaa yksinäisyyttä. Yksinäisyys ei katso sukupuolta, kulttuurista taustaa eikä varallisuutta. Toiset tarvitsevat luonnostaan enemmän merkityksellistä ihmiskontaktia kuin toiset. Ihmiskontaktin tarve on hyvin yksilöllistä, ja tutkimusten mukaan peräti puolet kontaktin tarpeesta on geneettistä perintöä, puolet kasvuympäristön ja elinolosuhteiden vaikutusta. Geeniperimän vaikutus kontaktin tarpeeseen on näin ollen suunnilleen yhtä suuri kuin persoonallisuuspiirteisiin, ja yksilöllinen tarve on suhteellisen muuttumaton.
Yksinäisyyden torjuminen ja purkaminen kysyy merkityksellisten sosiaalisten kontaktien luomista, turvaverkkojen vahvistamista, sosiaalisten taitojen harjoittamista ja kognitiivisten vääristymien oikomista. Ihminen on vähitellen tuotava eristyksistä muiden ihmisten keskuuteen, vaikka se usein onkin alkuun kivuliasta. Merkityksellisiä ihmiskontakteja on helpointa luoda maailmankuvan, uskon ja kiinnostuksen kohteita jakavien kanssa. Yhteinen tekeminen, yhteiset tavoitteet ja yhteiset arvot ovat sosiaalisen kontaktin kulmakiviä. Tästä syystä yhteisölliset harrastukset, uskonto, vapaaehtoistyö ja taide – muiden muassa – ovat niin palkitsevia. Siksi myös korona-aikaisten harrastus-, työ- ja uskonnollisten kokoontumisten estyminen on ravisuttanut monien mielenterveyttä merkittävällä tavalla.
Yhteiskunnan rakenteilla on keskeinen vaikutus yksinäisyyden ilmenemiseen. Kaupunkiympäristöt on suunniteltu ihmisen psyykelle sopimattomalla tavalla: länsimaisessa individualistisessa yhteiskunnassa elämme ihmispaljouden keskellä, mutta harvoin puhumme naapureillemme. Ihmistä ei ole tehty välttelemään niitä, jotka asuvat kivenheiton säteellä. Aikuisiässä merkittävät sosiaaliset yhteytemme ovat yhteydessä työpaikkaan ja harrastuksiin sekä vähenevässä määrin uskontoon. Jos jokin näistä jää uupumaan, ihminen jää läntisessä yhteiskunnassa helposti eristyksiin. Ihminen tarvitsee olon, että hänen tekemisillään on merkitystä sekä itsen että yhteisön kannalta.
Sosiaalineurotieteilijä John Cacioppon neljä ydinkohtaa yksinäisyyden suosta nousemiseen:
- Kurottaminen. Kurota sosiaalisen mukavuusalueesi ulkopuolelle – vähitellen. Itseään on turha altistaa liialle kerrallaan, ja mukavuusalue laajenee parhaiten vähittäisellä venyttämisellä. Kurottamisen tavoitteena on aina siedettävä, ei sietämätön, sosiaalinen kokemus.
- Suunnitelmallisuus ja pitkäjänteisyys. Kysy ihmisiltä heistä itsestään ja heidän kiinnostuksistaan – tutustu ihmisiin aidolla mielenkiinnolla. Matkalla kohtaa väistämättä torjumisia, eikä se useimmiten ole henkilökohtaista. Kehitä rohkeutta tuoda esille omia tärkeitä asioita ja toisaalta asettaa rajoja.
- Yhteisöt. Ihmiset hakeutuvat samanhenkisten pariin. Jaetut kiinnostuksenkohteet, arvot ja aktiviteetit auttavat yhteyden luomisessa.
- Optimismi ja itselempeys. Yksinäisille aivoille sosiaalinen kontakti on usein raskasta, pelottavaa ja kuluttavaa, ja se on täysin okei. Lempeä läsnäolo vaikeiden tunteiden ja pettymysten kanssa on ensisijaisen tärkeää. Keskity tilanteissa positiivisiin asioihin ja odota parasta. Optimismi auttaa lievittämään sosiaalista ahdistusta.
On tutkittu, että ne, jotka käyvät säännöllisesti jumalanpalveluksissa ja muissa uskonnollisissa tilaisuuksissa, ovat monella osa-alueella terveempiä kuin ne, joilla uskonnollista yhteisöä ei elämässään ole. Uskolla korkeampaan voimaan sinänsä ei ole todettu merkittävää vaikutusta yksinäisyyteen, mutta sen sijaan uskon yhteisöllisellä harjoittamisella on suuri merkitys yksinäisyyden torjumisessa. Havaittavissa on myös annosvaikutus: useammin kuin kerran viikossa käyvät nauttivat parempaa terveyttä kuin kerran viikossa käyvät. Uskonnollisissa ryhmämiljöissä on runsaasti sosiaalisen peilaamisen mahdollisuuksia: kun ympärillä on mietiskelyyn, anteliaisuuteen ja uskoon sitoutuneita ihmisiä, on myös itse helpompi niitä harjoittaa. Uskonyhteisöillä on parhaimmillaan potentiaali tarjota liuta elinikäisiä merkityksellisiä kontakteja ja elämäntapoja.
Yksinäinen tarvitsee usein yhteisön ja yhteiskunnan apua yksinäisyyden syklistä irtautuakseen – urakka on melkoinen yksin uurastettavaksi. Suomalaiselle avun pyytäminen ja vastaanottaminen on kuitenkin yleensä harmittavan vaikeaa. Korona-aikana usein neuvotaan ja kannustetaan olemaan jäämättä yksin, eikä suotta, vaikka joillekin kontaktin luominen ja siitä nauttiminen onkin raskasta ja vaikeaa. Kalvavan yksinäisyyden sykli ei sisäisen häpeän sinnikkäistä toitotusyrityksistä huolimatta ole yksinäisen syytä. Suosta on mahdollista vähitellen nousta, mikä kysyy pitkäjänteisyyttä ja rohkeutta olla uskomatta häpeän, pelon ja itsevihan tuottamaan kuvaan todellisuudesta. Äkkiratkaisuja ei ole, ja matkalla kuivalle maalle kohtaa väistämättä monenkirjavien tunteiden vyyhdin. Matkanteossa parhaiten auttavat ystävät, psykoterapia sekä usko johonkin itseään suurempaan.
Kirjoittaja on uskontotieteen ja suomen kielen opiskelija, jolle lempeydestä ja ymmärryksestä on tullut sydämen asia.
Kirjallisuutta
Cacioppo, J. T. & Patrick, W. (2008). Loneliness: Human Nature and the Need for Social Connection. W. W. Norton & Company.
Miller, E. D. & Sagan, O. (2018). Narratives of loneliness : multidisciplinary perspectives from the 21st century. Routledge. https://doi.org/10.4324/9781315645582.
Masi, C. M., Chen, H. Y., Hawkley, L. C., & Cacioppo, J. T. (2011). A meta-analysis of interventions to reduce loneliness. Personality and Social Psychology Review, 15, 219–266. https://doi.org/10.1177/1088868310377394.
Powell, L. H., Shahabi, L., & Thoresen, C. E. (2003). Religion and spirituality: Linkages to physical health. American Psychologist, 58(1), 36–52. https://doi.org/10.1037/0003-066X.58.1.36.
