Yksinäinen ei ole yksin

Juuso Sintonen


YKSINÄISYYS on monimutkainen ilmiö, josta tieteellä on vasta muodostumassa jonkinlainen kattava käsitys. Se on emotionaalinen, kivulias kokemus siitä, että on yksin vailla yhteyttä. Se on sekä hajottava että motivoiva voima: yksinäisyyden tuska ajaa rakentamaan yhteyttä muihin ihmisiin. Pitkään jatkuvalla yksinäisyydellä on kuitenkin valtava vaikutus sekä mielen että ruumiin terveyteen, sillä venyessään sen tiedetään altistavan monenlaisille kärsimyksille masennuksesta ja sosiaalisesta ahdistuksesta sydänsairauksiin ja addiktioihin. Yksinäisyys kulkee syrjäytymisen kanssa käsikkäin, ja ne usein myös pahentavat toinen toistaan. Näin korona-aikana yksinäisyyttä ja mielenterveyttä ajankohtaisempaa aihetta on vaikea kuvitella.

Kuva: Unsplash

Yksinäisyyden tunne eli sosiaalinen kipu on ihmiselle luontainen ja perustavanlaatuinen neurologinen mekanismi. Hermostollisesti se on hyvin samankaltaista kuin fyysinen kipu, ja se peräti näkyy aivokuvissa samoilla aivoalueilla. Jokainen kokee sosiaalista kipua jossakin vaiheessa elämää, ja joillekin sitä ”siunaantuu” elämän aikana runsaammin kuin toisille. Sillä on ollut evoluution kannalta olennainen merkitys, sillä sosiaalinen kipu motivoi yksilöä toimimaan metsästäjä-keräilijäheimolle hyväksyttävällä tavalla. Ihmisen selviytyminen luonnonvoimien armoilla on perustunut ryhmähenkeen, ja heimostaan erotettu harvoin selviää hengissä. Siksi sosiaalisesta kivusta on tullut erottamaton osa ihmisen biologiaa. Sosiaalinen kipu toimii myös heimon kollektiivista etua suojelevana mekanismina, sillä heimosta erottamisen uhka usein riittää ojentamaan itsekkäästi ja vahingollisesti käyttäytyvän heimolaisen noudattamaan yhteisön sääntöjä.

”Yksinäisyys ei katso sukupuolta, kulttuurista taustaa eikä varallisuutta.”

Tutkimusten perusteella tiedetään, että pitkittyvä yksinäisyyden kokemus saa aivoissa aikaan kognitiivisen kierteen, joka vaikuttaa olennaisella tavalla kokemukseen maailmasta. Yksinäisyyden luoman häpeän kanssa painiva alkaa nähdä itsensä perustavanlaatuisesti kelvottomana ja tulkita neutraaleja ja positiivisiakin sosiaalisia tilanteita negatiivisina ja vaarallisina. Yksinäiset aivot näkevät sosiaalisia uhkia sielläkin, missä niitä ei toisin silmin näytä olevan. Näin yksinäinen alkaa usein vältellä sosiaalisia tilanteita torjumisen, konfliktin tai nöyryytyksen pelossa ja toisinaan turvautua nopeasti oloa kohentaviin ratkaisuihin kuten päihteisiin, vaikka rationaalisesti tietäisi sen pitkällä aikavälillä pahentavan asioita. Yksinäisyyden ja häpeän voimasta vahvatkin sosiaaliset taidot voivat vajota yksilön ulottumattomiin, ja vastoin yleistä käsitystä yksinäisyys ei ole yksinomaan sosiaalisesti kömpelöiden ihmisten vaiva.

Yksinäisyys on vahvasti yksilöllinen kokemus, jolla on lopulta vain vähän yhteistä yksinolon kanssa. Vapaaehtoinen yksin oleminen ei välttämättä tuota yksinäisyyden kokemusta, ja päinvastoin hyvinkin seurallinen ihminen voi kokea valtavaa yksinäisyyttä. Yksinäisyys ei katso sukupuolta, kulttuurista taustaa eikä varallisuutta. Toiset tarvitsevat luonnostaan enemmän merkityksellistä ihmiskontaktia kuin toiset. Ihmiskontaktin tarve on hyvin yksilöllistä, ja tutkimusten mukaan peräti puolet kontaktin tarpeesta on geneettistä perintöä, puolet kasvuympäristön ja elinolosuhteiden vaikutusta. Geeniperimän vaikutus kontaktin tarpeeseen on näin ollen suunnilleen yhtä suuri kuin persoonallisuuspiirteisiin, ja yksilöllinen tarve on suhteellisen muuttumaton.

Kuva: Unsplash

Yksinäisyyden torjuminen ja purkaminen kysyy merkityksellisten sosiaalisten kontaktien luomista, turvaverkkojen vahvistamista, sosiaalisten taitojen harjoittamista ja kognitiivisten vääristymien oikomista. Ihminen on vähitellen tuotava eristyksistä muiden ihmisten keskuuteen, vaikka se usein onkin alkuun kivuliasta. Merkityksellisiä ihmiskontakteja on helpointa luoda maailmankuvan, uskon ja kiinnostuksen kohteita jakavien kanssa. Yhteinen tekeminen, yhteiset tavoitteet ja yhteiset arvot ovat sosiaalisen kontaktin kulmakiviä. Tästä syystä yhteisölliset harrastukset, uskonto, vapaaehtoistyö ja taide – muiden muassa – ovat niin palkitsevia. Siksi myös korona-aikaisten harrastus-, työ- ja uskonnollisten kokoontumisten estyminen on ravisuttanut monien mielenterveyttä merkittävällä tavalla.

Yhteiskunnan rakenteilla on keskeinen vaikutus yksinäisyyden ilmenemiseen. Kaupunkiympäristöt on suunniteltu ihmisen psyykelle sopimattomalla tavalla: länsimaisessa individualistisessa yhteiskunnassa elämme ihmispaljouden keskellä, mutta harvoin puhumme naapureillemme. Ihmistä ei ole tehty välttelemään niitä, jotka asuvat kivenheiton säteellä. Aikuisiässä merkittävät sosiaaliset yhteytemme ovat yhteydessä työpaikkaan ja harrastuksiin sekä vähenevässä määrin uskontoon. Jos jokin näistä jää uupumaan, ihminen jää läntisessä yhteiskunnassa helposti eristyksiin. Ihminen tarvitsee olon, että hänen tekemisillään on merkitystä sekä itsen että yhteisön kannalta.

Sosiaalineurotieteilijä John Cacioppon neljä ydinkohtaa yksinäisyyden suosta nousemiseen:

  1. Kurottaminen. Kurota sosiaalisen mukavuusalueesi ulkopuolelle – vähitellen. Itseään on turha altistaa liialle kerrallaan, ja mukavuusalue laajenee parhaiten vähittäisellä venyttämisellä. Kurottamisen tavoitteena on aina siedettävä, ei sietämätön, sosiaalinen kokemus.
  2. Suunnitelmallisuus ja pitkäjänteisyys. Kysy ihmisiltä heistä itsestään ja heidän kiinnostuksistaan – tutustu ihmisiin aidolla mielenkiinnolla. Matkalla kohtaa väistämättä torjumisia, eikä se useimmiten ole henkilökohtaista. Kehitä rohkeutta tuoda esille omia tärkeitä asioita ja toisaalta asettaa rajoja.
  3. Yhteisöt. Ihmiset hakeutuvat samanhenkisten pariin. Jaetut kiinnostuksenkohteet, arvot ja aktiviteetit auttavat yhteyden luomisessa.
  4. Optimismi ja itselempeys. Yksinäisille aivoille sosiaalinen kontakti on usein raskasta, pelottavaa ja kuluttavaa, ja se on täysin okei. Lempeä läsnäolo vaikeiden tunteiden ja pettymysten kanssa on ensisijaisen tärkeää. Keskity tilanteissa positiivisiin asioihin ja odota parasta. Optimismi auttaa lievittämään sosiaalista ahdistusta.

On tutkittu, että ne, jotka käyvät säännöllisesti jumalanpalveluksissa ja muissa uskonnollisissa tilaisuuksissa, ovat monella osa-alueella terveempiä kuin ne, joilla uskonnollista yhteisöä ei elämässään ole. Uskolla korkeampaan voimaan sinänsä ei ole todettu merkittävää vaikutusta yksinäisyyteen, mutta sen sijaan uskon yhteisöllisellä harjoittamisella on suuri merkitys yksinäisyyden torjumisessa. Havaittavissa on myös annosvaikutus: useammin kuin kerran viikossa käyvät nauttivat parempaa terveyttä kuin kerran viikossa käyvät. Uskonnollisissa ryhmämiljöissä on runsaasti sosiaalisen peilaamisen mahdollisuuksia: kun ympärillä on mietiskelyyn, anteliaisuuteen ja uskoon sitoutuneita ihmisiä, on myös itse helpompi niitä harjoittaa. Uskonyhteisöillä on parhaimmillaan potentiaali tarjota liuta elinikäisiä merkityksellisiä kontakteja ja elämäntapoja.

Yksinäinen tarvitsee usein yhteisön ja yhteiskunnan apua yksinäisyyden syklistä irtautuakseen – urakka on melkoinen yksin uurastettavaksi. Suomalaiselle avun pyytäminen ja vastaanottaminen on kuitenkin yleensä harmittavan vaikeaa. Korona-aikana usein neuvotaan ja kannustetaan olemaan jäämättä yksin, eikä suotta, vaikka joillekin kontaktin luominen ja siitä nauttiminen onkin raskasta ja vaikeaa. Kalvavan yksinäisyyden sykli ei sisäisen häpeän sinnikkäistä toitotusyrityksistä huolimatta ole yksinäisen syytä. Suosta on mahdollista vähitellen nousta, mikä kysyy pitkäjänteisyyttä ja rohkeutta olla uskomatta häpeän, pelon ja itsevihan tuottamaan kuvaan todellisuudesta. Äkkiratkaisuja ei ole, ja matkalla kuivalle maalle kohtaa väistämättä monenkirjavien tunteiden vyyhdin. Matkanteossa parhaiten auttavat ystävät, psykoterapia sekä usko johonkin itseään suurempaan.


Kirjoittaja on uskontotieteen ja suomen kielen opiskelija, jolle lempeydestä ja ymmärryksestä on tullut sydämen asia.

Kirjallisuutta

Cacioppo, J. T. & Patrick, W. (2008). Loneliness: Human Nature and the Need for Social Connection. W. W. Norton & Company.

Miller, E. D. & Sagan, O. (2018). Narratives of loneliness : multidisciplinary perspectives from the 21st century. Routledge. https://doi.org/10.4324/9781315645582.

Masi, C. M., Chen, H. Y., Hawkley, L. C., & Cacioppo, J. T. (2011). A meta-analysis of interventions to reduce loneliness. Personality and Social Psychology Review, 15, 219–266. https://doi.org/10.1177/1088868310377394.

Powell, L. H., Shahabi, L., & Thoresen, C. E. (2003). Religion and spirituality: Linkages to physical health. American Psychologist, 58(1), 36–52. https://doi.org/10.1037/0003-066X.58.1.36.

Kärsimys ja kirkko – essee kaikille kirkon ääntä käyttäville

Kärsimys on väistämätön osa jokaisen ihmisen elämää. Jokaisen elämässä on ahdistusta, pelkoa, uupumusta, ristiriitoja ja niin edelleen. Ei ole merkityksetöntä, millaisia muotoja kärsimys saa ja mistä syistä se näyttää johtuvan, vaan se kertoo ajasta, jossa elämme. On kiinnitettävä huomiota yhteiskunnallisiin ja globaaleihin kärsimystä tuottaviin rakenteellisiin epäkohtiin.

Isto Peltomäki


Kuva: Unsplash

KÄRSIMYS on uskon ja kirkon ydinaluetta. Laajasti ottaen kristillinen sanoma kokonaisuudessaan on vastaus inhimilliseen kärsimykseen: Kristuksen pelastustyötä tarvitaan siksi, että maailmassa on pahaa ja kärsimystä. Pelastustyö ei poista pahaa, mutta antaa sille selityksen ja lupaa sovittaa sen iankaikkisessa elämässä.

Yksi suomalaisen yhteiskunnan keskeisiä rakenteellisia kärsimyksiä on erilaiset mielenterveyden häiriöt, erityisesti uupumus, masennus ja ahdistuneisuus, joista kärsivien määrä kasvaa tilastollisesti jatkuvasti.

Varteenotettava selitys tilastoille on psyykkistä oirehdintaa koskeva asenneilmaston muutos, jonka myötä henkistä pahoinvointia ei koeta enää niin häpeällisenä ja apua haetaan enemmän. Tämä tuskin kuitenkaan kokonaisuudessaan selittää mielenterveyden oireista kärsivien määrän kasvua. Me suomalaiset voimme jatkuvasti huonommin.

Mitä sanottavaa kirkolla on jatkuvasti kasvavaan henkiseen pahoinvointiin? Yhtäältä, paljonkin. Kirkko auttaa ja hoitaa diakoniatyössä monia sellaisia, jotka ovat psyykkisen jaksamiskyvyn loppumisen ja mielenterveyden oireiden takia pudonneet tuottavan yhteiskunnan kelkasta. Diakoniatyö ei ole puhetta tai kirkon saarnaa, mutta auttamistyönsä kautta kirkko kuitenkin viestii evankeliumin sanomaa.

Kirkko on kuitenkin unohtanut puhua tuottavan yhteiskunnan kelkasta, jonka kyydissä roikkuvatkin voivat jatkuvasti huonommin ja huonommin, eivätkä ainoastaan siitä pudonneet. Tästä puhuminen ei ole merkityksetöntä myöskään diakoniatyössä autettavien huono-osaisimpien kannalta, vaan on kysyttävä, millainen on yhteiskunta, jonka kyydissä ei jakseta pysyä.

Kirkolla ei näytä olevan mitään koherenttia sanottavaa yhteiskunnastamme ja ajastamme, jossa voidaan jatkuvasti huonommin. Kysymys on ennen kaikkea pastoraalinen: mitä sanottavaa kirkolla on ihmisille, jotka kamppailevat yhteiskunnan asettamien ulkoisten paineiden kanssa? Vastauksia ei tunnu olevan. Toki on yksittäisiä pappeja, jotka osaavat käsitellä tätä kysymystä saarnoissa, kastepuheissa, vihkipuheissa ja työpaikkojen jouluhartauksissa, mutta niitä puheita on kuulemassa yhä harvempi. Kirkon pitäisi tarjota julkiseen keskusteluun uskosta kumpuavia ja sitä välittäviä puheenvuoroja.

Koska kirkon taholta ei kuulu vastauksia, yritän muotoilla jotain itse. Esitän vain pari näkökohtaa keskusteluun, jota toivottavasti aletaan käydä.

Vauhti kiihtyy. Samoin kuin maapallon, myös ihmisten mielensisäinen kantokyky ylittyy. Kulutamme yli maapallon rajojen mutta yli myös omien rajojemme. Länsimaista talousjärjestelmää jatkuvasti vahvemmin määrittävä uusliberalismi ajaa ihmisiä erilleen, omina itsenään toimiviksi yksityisyrittäjiksi, joiden työelämässä pärjääminen on itsestä kiinni. Työpaikolla ja työelämässä ollaan koko ajan enemmän yksin eikä yhdessä muiden samassa asemassa olevien kanssa. Tällainen uusliberalistinen idea on kirjattu koulutusjärjestelmän perusteisiin varhaiskasvatuksesta lähtien.

”Kukaan ei tässä elämässä riitä, kaikki on aina vajavaista ja jää kesken.”

Kuva: Unsplash

Jos kirkossa on muotoiltu jokin vastaus nykyihmisen kohtaamiin paineisiin, niin se lienee viimeistään 2000-luvun alkupuolella vakiintunut lause ”sinä riität”. Tällainen armonvakuutus osuu kuitenkin ohi maalinsa, koska opintojen ja työ- ja perhe-elämän paineiden keskellä sinnittelevä ei yksinkertaisesti koe riittävänsä, eikä tosiasiassa riitäkään. Maailma on rajaton ja mahdollisuuksia täynnä, jatkuvasti voisi tehdä enemmän ja paremmin – viettää enemmän aikaa lasten kanssa, pärjätä paremmin töissä, nousta urapolulla nopeammin, olla enemmän ystävien tukena, hankkia uusia kokemuksia, elää elämänsä merkityksellisemmin.

Tyhjän puhuminen pitäisi lopettaa ja tunnustaa tosiasiat: kukaan ei tässä elämässä riitä, kaikki on aina vajavaista ja jää kesken. Tämä pitäisi todeta ensin ja vasta sitten sanoa jotain sellaista, että kaikesta huolimatta ihminen riittää; tekeminen ja aikaansaaminen ei ole ihmisen mitta.

”Meidän elämämme ei ole omamme, me emme omista elämäämme, vaan se on perustavasti jaettua.”

Toinen ongelma riittävyydestä puhumisessa on, että riittäminen on venymistä, parhaansa yrittämistä ja pärjäämistä. Riittäminen viittaa markkinayhteiskunnassa menestykseen pyrkimisen paineessa selviämiseen. Kristillisen uskon valossa ihminen ei kuitenkaan riitä vaan on tarpeeksi. Rajallinen elämä rakentuu tarpeeksi olemiselle – sille, että kyllin hyvä on tarpeeksi. Arkinen elämä ei perustu menestyksen tavoittelulle, vaan jokapäiväiselle keskinkertaisuudelle, joka on kyllin hyvää.

Puhumalla vajavaisuudesta ja kaiken keskeneräisyydestä voisi samalla sanottaa syntisyyden tilaa uudestaan mielekkäällä tavalla eikä lähinnä seksiaktina samaa sukupuolta olevan kanssa, kuten synnin olemus tällä hetkellä suurelle osaa suomalaisista näyttäytyy. Synti-sanaa koskevan kollektiivisen tajunnan muuttuminen on kuitenkin pitkä tie kirkossa, joka on vuosisatojen ajan keskittynyt moraalisen toiminnan valvonnassaan nimenomaan seksuaalisuuteen.

Kristillisyys sisältää elimellisellä tavalla intersubjektiivisuuden idean. Ihminen on toisiin ihmisiin yhteyteen luotu olento. Kasvamme persooniksi vain muiden ihmisten hoivan, huolenpidon ja rakkauden kautta, ja me olemme yksilöllisiä persoonia vain sosiaalisissa suhteissa, joissa tulemme tunnustetuiksi. Tämä ilmenee papille, joka tapaa omaisia ennen vainajan siunaamista. Vainajasta kertovat omaiset. Sen, mitä me olemme tai olimme, kertoo lopulta meidän lähimpämme. Meidän elämämme ei ole omamme, me emme omista elämäämme, vaan se on perustavasti jaettua. Myöskään oma kuolema ei ole varsinaisesti oma, vaan niiden, jotka jäävät suremaan ja muistamaan.

Näistä ajatuksista voisi ammentaa jotain vastauksena uusliberalistiseen toisistamme erilleen ajamiseen, yksin pärjäämisen ideaan ja menestymisen tavoittelemiselle rakentuvalle elämänmenolle. Myös kirkon johtajat kamppailevat rajallisuuden ja moninaisten vaatimusten paineessa. On tarpeen aloittaa yhteinen keskustelu sen sijaan, että etsittäisiin syyllisiä kirkon lipsumiselle julkisesta yhteiskunnallis-moraalisesta keskustelusta. Puhumalla kärsimyksestä kirkko voisi ehkä löytää paitsi paikkansa yhteiskunnallisena keskustelijana myös olemuksensa kärsimyksen kirkkona. Evankeliumi voi todellistua vasta, kun se lausutaan vastauksena kärsimykseen; evankeliumi on vapautusta syntisyyden tilasta.

Uskonnon häpeästä voimaantumiseen

Uskonto ja uskominen antavat yhteisöllisyyttä ja siten yhteenkuuluvuuden tunnetta sekä turvaa epävarmassa maailmassa.

Julianna Brandt


EPÄVARMUUS on korostunut etenkin tänä outona vuonna 2020. Monelle tämä vuosi on varmasti ollut monella tapaa raskas, mutta se on voinut tuoda myös uusia näkökulmia arkeen. Minulle tämä vuosi on ollut rohkeuden aikaa, nimenomaan rohkeutta siinä, että tuon julkiseksi oman uskoni, uuspakanuuden ja luonnonuskon.

Kotialttari Kuva: Sam Smal
Oma uskonnollinen matkani

Olen kotoisin niin sanotusti ”Raamattu vyöhykkeeltä,” Kokkolasta, Keski-Pohjanmaalta, jossa vaikuttavat useat eri herätysliikkeet. Niiden vaikutus näkyy jokapäiväisessä kaupungin arjessa, vaikka oma perhe ei uskoon kuuluisikaan. Sillä tavalla kristillisen uskonnon kosketus on ollut itseäni lähellä ja luulin löytäneeni siitä vastauksia tai jotakin sellaista, joka resonoisi ytimeni kanssa. Rukoilin pitkään Jumalaa ja luin Raamatun kannesta kanteen, mutta se ei koskaan kolahtanut.

14-vuotiaana luulin saapuneeni vastausten äärelle, jotka löysin buddhalaisuuden kärsimyksestä, nirvanasta ja meditaatiosta. Tankkasin kasiluokalla maailmanuskontoja ja luin kaikki mahdolliset buddhalaisuuteen liittyvät kirjat, mitä kaupunginkirjastosta vain sain käsiini. Googlasin, kuinka isoissa kaupungeissa ihmiset kokoontuivat meditoimaan yhdessä ja haaveilin siitä harmoniasta. Etenkin tuolloin teininä oma elämäni oli mielenterveydellisessä myllerryksessä, mikä varmasti osaltani vauhditti vastausten etsimistä ja nimenomaan harmonian tavoittelua ja omaan sisäiseen rauhaan asettumista.

Oikeilla jäljillä

Kaiken uskonnollisen etsinnän ohella rinnalla oli kuitenkin kulkenut asia, jota vähättelin, mutta jonka tajuan nyt olevan erityisen merkittävä. Lapsuuden maaginen usko, silloin uskoo oikeasti, että kaikki on elävää ja ilmassa on magian tuntu. Minä uskoin niin hyvin pitkään ja hartaasti, mutta en osannut milloinkaan kuvitella, että siitä tulisi tie, jota nyt seuraan. Kansanusko ja kansantapaisuus ovat osa sukuni naisia, vaikka äidinäitini oli skeptikko, niin hän osasi ennustaa ja opetti minulle kansantapoja jo hyvin pienenä. Esimerkiksi, jos musta kissa ylittää tien, pitää sylkäistä kolmesti, ettei paha onni seuraa.

Esiteininä puolestaan olin hyvin kiinnostunut noituudesta muutenkin kuin vain katsomalla intensiivisesti Siskoni on noita- sarjaa. Uskoin oikeasti olevani noita ja omaavani taikavoimia. Tein myös joitakin rituaaleja kivillä ja luulin voivani aiheuttaa luonnonilmiöitä, kuten ukkosen.

Eini-koirakin rauhoittuu tuijan tuoksuun. Kuva: Sam Smal

Olin myös jo tuolloin innostunut japanilaisen animaatiostudio Studio Ghiblin elokuvista, erityisesti Hayao Miyazakin ohjamaasta vuonna 1997 ilmestyneestä Prinsessa Mononokesta. Japaniksi mononoke tarkoittaa ”ei-ihmisten.” Elokuvassa esiintyy myös kodamoja, eli puunhenkiä. Tuosta elokuvasta sain varmistuksen sille, miten olin aina elämässäni tuntenut: Ei ole olemassa mitään elotonta, vaan kaikella olevalla on sielu ja energia. Tätä ajattelutapaa kutsutaan animismiksi. Animismi voidaan liittää myös suomalaiseen luonnonuskoon, jossa uskotaan kaikessa olevan voimaa ja olentoja eli väkeä. Siinä ihminen näkee itsensä myös osaksi maailmankaikkeutta ja luontoa, eikä siitä erillään tai sen yläpuolella olevana (Wikipedia, 2020).

Miksi sitten niin pitkään pidin tätä henkistä puolta piilossa itseltäni ja muilta? Kaikki kyllä tiesivät, että uskoin oikeasti vanhan kansan tapoihin, rituaaleihin sekä hyvään ja huonoon onneen. Heitin monesti itsestänikin läppää, että minulla kai oli jäänyt lapsuuden maaginen usko päälle. Oman henkisyyden salailuun liittyi kuitenkin syitä. Ihmiset ympärilläni kutsuivat minua puolitosissaan tai täysin tosissaan ”hihhuliksi” tai ”taikauskoiseksi,” en ole ikinä pitänyt kyseisen sanan kaiusta. En kuitenkaan löytänyt silloin parempaa sanaa omalle uskolleni, tiesin vain, että siihen liittyi animismi, henget sekä kansantapaisuus vahvasti.

Oma taustani uskontojen tai ennemminkin uskomisen parissa on monivaiheinen sekä värikäs. Tänä vuonna kuulin ensimmäistä kertaa Karhun kansasta, ja jotakin loksahti kohdille, viimein olen kokenut tulleeni niin sanotusti kotiin.

Riimuneuvottelu käynnissä. Kuva: Sam Smal
Mikä Karhun kansa?

Karhun kansa on maamme ensimmäinen vuonna 2013 virallisesti rekisteröitynyt uskonnollinen yhdyskunta, jonka pohja on itämerensuomalaisessa uskomusperinteessä. Karhun kansan taustalla vaikuttava muinaisusko perustuu elävään kulttuuriseen jatkumoon. Karhun kansa juhlii muun muassa pakanallisia perinteisiä vuotuisjuhlia, kunnioittaa eri väkiä ja erityisesti karhua, sielu-uskoa sekä haltioitumista itsen ja yhteisön puolesta. Toiminnassa noudatetaan vanhaa loitsuperinnettä, mutta annetaan vapaus tulkita hengellistä kokemista juuri tässä ajassa ja paikassa (Karhunkansa.fi).

Karhu on aina ollut voimaeläimeni, henkieläimeni. Karhussa on minulle erityistä voimaa ja mystiikkaa, jonka tunnen luissa ja ytimissä. Minua kiehtoo erityisesti Karhun kansan yhteisöllisyys ja vapaus kokea ja tunnustella omaa luonnonuskoaan. En ole vielä liittynyt Karhun kansaan virallisesti, koska koronapandemian vuoksi en ole voinut mennä haastatteluun. Haastattelu tapahtuu siksi, että halutaan saada varmuus siitä, ettei toimintaan eksy uusnatseja tai ihmisiä, jotka liittyisivät yhdyskuntaan vain huumorimielessä. Jos ajat muuttuvat, voi liittymiseni Karhun kansaan tapahtua toukokuun helavalkeat vuotuisjuhlassa.

Kotialttari. Kuva: Sam Smal
Uuspakanuus arjessani

Miten luonnonuskoinen pakanuus sitten näkyy elämässäni? Vahviten ajattelutavoissani, uskon esivanhempiin, animismiin, vanhojen kansantapojen voimaan, henkiin ja väkiin. Uskon maailman jakautuvan yliseen, aliseen sekä keskiseen. Kalevala on mielestäni monella tapaa hyvin rikas kirja, kuitenkaan en pidä sitä itselleni minään ns. henkisenä eepoksena. Minulle luo turvaa se, että voin tuntea esivanhempieni yhteyden tuhansien vuosien takaa ja pidän yllä samoja tapoja kuin he. Visuaalisesti kaupungissa olevassa kodissani on pakana alttari. Josta löytyy kuva äidinäidistäni, voimakiviä, suitsukkeita, kanteleeni, kristalli ja Juuso-karhun tassunjälkitaideteos. Alttari on minulle paikka, jossa voin erityisellä tavalla hiljentyä oman uskoni ääreen, polttaa suitsukkeita, joilla puhdistaa kodin energiaa ja polttaa kynttilöitä. Se on paikka ja hetki, jossa tunnen olevani vahvasti kiinni esivanhemmissamme ja omassa uskossani.

Riimut, nuo viikinkien aakkoset, joilla on omassa uskossani myös maagisia voimia, ovat minulle tärkeitä. Pidän riimuneuvotteluita, joissa kysyn niiltä kysymyksiä ja muutamat niistä koristavat myös ihoani, itseasiassa ensimmäisenä tatuointinani.

Minulle myös erilaiset pakanoiden kokoontumiset olisivat valtavan tärkeitä, jotta saisin jutella samanhenkisten ihmisten kanssa. Odotankin, että kaikenlaisia kokoontumisia voitaisiin pian taas järjestää. Olen aina etsinyt uskomisesta yhteisöllisyyttä ja sitä olen nyt myös saanut. Tämä vuosi on kuitenkin vapauttanut minut siitä häpeästä ja salailusta, mitä koin omaa uuspakanuuttani kohtaan. Uuspakanuuden kautta olen syvemmässä yhteydessä itseeni sekä koko ympäröivään maailmaan. Eniten uskonto on kuitenkin antanut itselleni rohkeutta. Rohkeutta uskoa ja kertoa siitä kaikille.


Kirjoittaja on vammaisaktivisti, radiotoimittaja ja uuspakana.

Lähteet

Wikipedia (18.1.2020). Prinsessa Mononoke. https://fi.wikipedia.org/wiki/Prinsessa_Mononoke

Wikipedia (7.11.2020). Animismi. https://fi.wikipedia.org/wiki/Animismi

Karhunkansa.fi. Termeistä. http://karhunkansa.fi/termeista/

Jumalan pyhyys on läsnä metsässä

Aino Vihonen


MINULLE metsä on aina ollut pyhä paikka.

Puut kohoavat korkeina ylleni, hiljaa kertoen monien minua edeltäneiden sukupolvien tarinaa. Jossain kauempana kuulen variksen raakkuvan, ja sammalmättään tuoksu hiipii sieraimiini. Ympärilleni muodostuu turvallinen syli maailman kiireiltä, joka antaa vapauden olla utelias.

Metsässä minä tunnen Jumalan läsnäolon vahvempana kuin missään muualla.

Kuva: Aino Vihonen
Metsän katoavaisuus on ihmisen käsissä

Vanhetessani tuo onnellinen lapsenuskoni metsän pyhyydestä on kuitenkin kokenut kolauksia.

Ensiksi katosi mökin viereltä suuri ja synkkä kuusimetsä, tuo oivallinen sieniapaja. Mietin, kuinka vaarinikin oli luultavasti pienenä katsellut tuota samaa synkkää metsää. Mietin niitä kaikkia sukupolvia, jotka tuon metsän rinnalla olivat kasvaneet. Ja nyt se kaikki oli poissa.

Tuttu ympäristö katosi avohakkuun tieltä. Panu Pihkala kuvailisi hakkuista seuraavaa tunnetta termillä solastalgia, koti-ikävä menneeseen. Samalla pintaan nousi huoli ja epätoivo, kun pohdin ihmisen suhdetta metsään, joka minulle näyttäytyi niin pyhänä.

Kuva: Aino Vihonen
Metsää se talousmetsäkin?

Suomi on suhteellisesti Euroopan metsäisin maa ja kokonaisuudessaan Suomen maapinta-alasta 73 prosenttia on metsää. Sen näkee matkustaessaan junalla Pirkanmaalle, vaeltaessaan Lapin erämaassa ja ajaessaan Savon siimeksessä sijaitsevalle mökille.

Näistä metsistä kuitenkin vain 9,6 prosenttia on suljettu hakkuiden ulkopuolelle. Suurin osa Suomen metsistä on siis talousmetsää, jota kasvatetaan dollarin kuvat silmissä.

Ihmisen ahneus vaarantaa luonnon monimuotoisuuden

Talousmetsiin istutetaan usein vain yhtä puulajia ja alueen puut ovat samanikäisiä keskenään. Jo varhaisessa vaiheessa metsästä karsitaan tarpeettomat lajit ja vialliset taimet. Avohakkuut puolestaan pistävät metsän ekosysteemin uusiksi monen vuoden ajaksi. Metsien ojitus paremman puusadon takaamiseksi on kuivattanut maaperää vähentäen sen monimuotoisuutta.

Nuorena hakkuuseen joutuvat puut eivät myöskään ehdi kelottumaan tai lahoamaan. Kelot ja lahopuut ovat avainasemassa luonnon monimuotoisuuden takaamiseksi. Niitä asuttavat monet eri sienilajit ja niistä saavat ravintonsa monet linnut.

Kuva: Aino Vihonen

Jumala ei kuitenkaan ole vielä kaikonnut metsästä.

Valtio ja metsänomistajat ovat alkaneet kiinnittämään enemmän huomiota metsän ja sen asukkaiden hyvinvointiin: metsähallitus on käynnistänyt ennallistamisprojektin, jossa entinen talousmetsä saa luonnontilansa takaisin, ja kansalaisaloite avohakkuiden kieltämiseksi valtion metsissä on käsitteillä eduskunnassa.

Kehitettävää löytyy vielä asenteista ja käytösmalleista, mutta ehkä vielä joskus saan hiljentyä rukoukseen metsässä, johon ihmisen synnit eivät ulotu.


Lähteet: Maa- ja metsätalousministeriö, Metsähallitus, WWF

Tim Sparv: ”Hiljaisuus ei ole vaihtoehto minulle”

”Urheilu voi muuttaa maailmaa, mutta se ei tapahdu, jos puhutaan ainoastaan pelistä, tuloksesta, suorituksesta, maalista jne.”

Annika Hämäläinen


Kuva: Unsplash

SUOMEN jalkapallomaajoukkue Huuhkajien kapteeni Tim Sparv sekä yliopisto- ja kisapappi Leena Huovinen uskovat, että urheilu voisi antaa pelikenttien ulkopuolella enemmän. Yksittäisten urheilijoiden lisäksi he korostavat organisaatioiden ja urheiluliittojen vastuuta.

Politiikka kuuluu urheiluun

Leena Huovinen painottaa lähtökohtaisesti urheilun olevan monessa kohtaa myös poliittista, jo lähtien siitä, miten kunnissa järjestetään eri urheilumahdollisuuksia tai ylläpidetään urheilukenttiä ja hiihtolatuja. ”Niiden rakentamisestahan päättää aina kunnan päättäjät, jotka ovat poliittisesti valittuja henkilöitä.” Huovinen toteaa politiikan olevan jo osa urheilua, vaikka se ei ehkä aina ole selvää.

Huuhkajien kapteeni ja AE Larissan pelaaja Tim Sparv toteaa, ettei hänen mielestään tasa-arvoisemman yhteiskunnan rakentaminen ole politiikkaa, vaan sen pitäisi olla itsestäänselvyys.

Huovisen mielestä urheiluun liittyvä politiikka olisi syytä tuoda paremmin esille, ettei syntyisi sellaista harha-ajatusta, ettei urheilussa ole politiikkaa. ”Joka kerta kun sanotaan, että politiikka ei kuulu urheiluun, se menee vähän mönkään.”

Urheilu ei ole oma todellisuutensa

Tim Sparv: ”Urheilu ei ole yksityinen saari yhteiskunnassa, vaikka jotkut haluavat, että se olisi.” Sparv näkee urheilussa paljon mahdollisuuksia yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen, ja sanoo ilahtuvansa aina kun joku uskaltaa ottaa kantaa. ”Urheilu voi olla niin paljon muutakin kuin pelkkää peliä. Viime vuosina olemme nähneet kuinka hyvin jotkut urheilijat ovat käyttäneet omaa ääntään. Tiedostamme, että monet nuoret ja aikuiset seuraavat meitä, ja se olisi mielestäni vastuutonta, jos emme yrittäisi, silloin tällöin, panna esimerkiksi ihmisoikeuksia etusijalle.”

”Sinun täytyy olla rohkea ja varautua siihen, että tulee paljon kriittistä palautetta, jos haluat olla enemmän kuin pelkkää urheilija. Se on osa tätä hommaa.”

Suomen jalkapallomaajoukkueen kapteeni Tim Sparv. Kuva: Suomen Palloliitto

Samoilla linjoilla on myös Leena Huovinen: ”Urheilu on aika pitkään elänyt omassa todellisuudessaan, jossa vielä viljellään tätä, että minun ei tarvitse ottaa tähän kantaa. Eikä tarvitsekaan, sananvapauteen liittyy myös oikeus olla sanomatta.” Huovinen kuitenkin painottaa, ettei urheilumaailma voi aina ohittaa kaikkia ihmisoikeuksia ja ihmisarvoa koskevia asioita. Hän uskoo, että urheilulla ja urheilijoilla voisi olla paljon isompi rooli ihmisoikeuksien puolustamisessa. ”Olisi tervetullutta, että urheiluväen sisältä nousisi myös enemmän puhetta oikeudenmukaisuuden, tasavertaisuuden ja kohtuullisuuden ajatuksista, jotka liittyvät politiikkaan. Se olisi valtava mahdollisuus. Se paikka on käyttämättä tällä hetkellä.”

Huovinen kertoo urheilun itsessään tarjoavan näitä paikkoja, esimerkiksi silloin, kun urheilukisoja järjestetään keinolla millä hyvänsä epäinhimillisiä keinoja kaihtamatta. Hän on itse ollut kisapappina mukana kahdeksissa eri olympialaisissa, joista ainakin Rion, Sotshin ja Pekingin olympialaisissa on pohdittu sitä, millä hinnalla mahtavat puitteet on rakennettu. Huovisen mukaan tilanteita, joissa urheilijat ovat turvassa kisakylässä, mutta aidan takana ihmisoikeudet eivät toteudu, voisi käyttää paremmin hyödyksi asioiden muuttamiseen.

Yliopisto- ja kisapappi Leena Huovinen. Kuva: Suomen evankelis-luterilainen kirkko

Huovinen toteaa, ettei kannan ottaminen kuitenkaan ihan tavatontakaan ole: ”Jos tuntee urheiluhistoriaa, niin ihan lähtien Muhammad Alista, joka kieltäytyi lähtemästä Vietnamin sotaan tai Meksikon olympialaisista, siellä jo otettiin kantaa poliittisiin ihmisoikeuskysymyksiin.” Huovinen mainitsee, että myös suomalaisista urheilijoista on alkanut nousta kantaa ottavia ääniä, esimerkkinä hän mainitsee jääkiekkoilija Aapeli Räsäsen, jota kunnioittaa ja arvostaa paljon. Kuluneen vuoden aikana Räsänen on esimerkiksi vedonnut nuoria ottamaan koronan vakavasti. Lisäksi hän ottaa aktiivisesti kantaa ajankohtaisiin aiheisiin Twitterissä sekä Aamulehden kolumnistina.

Tim Sparv kannustaa kaikkia tuomaan omia mielipiteitään esille sosiaalisen median rajusta keskustelukulttuurista huolimatta. ”Sävy voi välillä olla aika raju, jos otat urheilijana kantaa. Sinun täytyy olla rohkea ja varautua siihen, että tulee paljon kriittistä palautetta, jos haluat olla enemmän kuin pelkkää urheilija. Se on osa tätä hommaa.”

Urheilua ei saa tehdä hinnalla millä hyvänsä

Leena Huovinen kertoo ymmärtävänsä, miksi monet ovat hiljaa. ”Haluan korostaa, että ymmärrän sen, en ole sillä tavalla sinisilmäinen.” Huovinen toteaa, ettei urheilijoita pitäisi asettaa sellaiseen tilanteeseen, jossa he joutuvat pohtimaan, voivatko osallistua esimerkiksi kerran neljässä vuodessa pidettäviin olympialaisiin, jos ne pidetään paikoissa, joissa ihmisoikeudet eivät toteudu. ”Minun mielestäni näiden ylärakenteiden pitää huolehtia siitä, että urheilijat eivät joudu tekemään kerta toisensa jälkeen sellaisia ratkaisuja, että voinko minä mennä sinne. Vaan niiden pitäisi olla sillä tavalla hyviä ratkaisuja, että ei hinnalla millä hyvänsä sitä urheiluakaan tehdä.”

Myös Tim Sparv nostaa organisaatioiden merkityksen esiin: ”Isot organisaatiot laittavat urheilijat välillä ikävään paikkaan, kun he vievät kisat, turnaukset ja leirit sellaisiin paikkoihin missä ihmisoikeudet eivät ole kunnossa. Tuntuu siltä, että puuttuu halu keskustella urheilijoiden kanssa ennen päätöksentekoa.” Huuhkajien kapteeni Sparv uskoo kuitenkin tilanteen olevan menossa parempaan suuntaa: ”Urheilijat eivät ole enää pelinappuloita, jotka organisaatiot voivat viedä mihin tahansa, vaan heillä on myös vaatimuksia ja toivomuksia. Uskon että FIFA, UEFA, IOC ja kumppanit tajuaa tätä enemmän ja enemmän.”

”Ei tarvitse pelätä, kun menee sydämensä mukaan”

Leena Huovinen haluaa kannustaa kaikkia ihmisiä muistamaan, ettei silloin tarvitse pelätä, kun toimii sydämensä mukaan ja kuuntelee omaa ääntään. Hän muistuttaa, että oman arvomaailman vastainen toiminta voi heikentää myös urheilutulosta. Samalla Huovinen tiedostaa, että myös vaikuttamisella voi olla hintansa. ”Omaa sydäntään voi seurata. Ei pelkäisi turhaan, jos tietää, että on oikealla asialla. Toki hintansa sillä voi olla, että jos ei mahdu joukkueeseen tai jotain sellaista, niin sillä voi olla hinta. Mutta joku on viisaasti sanonut, että joka aamu pitäisi peiliin pystyä katsomaan levollisesti, että omat puheet, teot ja ajattelu on synkassa.” Huovinen on myös itse joutunut sietämään kritiikkiä, toimiessaan omien arvojensa mukaisesti. Huovinen on siunannut homo- ja lesbopareja sekä puhunut tasa-arvoisen rakkauden puolesta.

”Kisapappi korostaa jokaisen ihmisen olevan yhtä arvokas, oli hänellä mitaleita kaulassa tai ei.”

Kokenut jalkapalloilija Tim Sparv haluaa rohkaista muita esimerkillään. ”Nuorena paljon muu kuin futis ei kiinnostanut minua, mutta kokemus ja ikä ovat avanneet silmiäni. Futis on ollut koko elämäni mutta olen tajunnut, että jalkapallokentän ulkopuolella on toinen maailma, jota ei kannatta unohtaa. Olen kiinnostunut, mitä siellä tapahtuu ja jos media kysyy, mitä mieltä olen jostain, niin aion sanoa mielipiteeni. Hiljaisuus ei ole vaihtoehto minulle.”

Kaikille yhteisiä arvoja

Huovinen toivoo, että urheilun avulla pidettäisiin yllä hyvään ihmisyyteen liittyviä arvoja, kuten oikeudenmukaisuutta ja tasa-arvoa. Huovisen mielestä kyseessä on meille kaikille yhteisistä asioita, joista ei tarvitse tehdä sen kummempaa numeroa. Kisapappi korostaa jokaisen ihmisen olevan yhtä arvokas, oli hänellä mitaleita kaulassa tai ei.

Tim Sparv nostaa esiin urheilun tarjoamat hyvät puolet: ”Urheiluympäristö on mahtava paikka. Toivon, että niin moni nuori kuin mahdollista saisi kokea sen. Urheilussa saat uusia kavereita ja opit työskentelemään yhdessä. Tapaat erilaisia ihmisiä ja opit kuinka tärkeää toisten kunnioittaminen on joukkuelajissa. Luot terveellisiä tapoja ja itseluottamuksesi kasvaa. Jos olet onnekas, pääset myös Suomen ulkopuolelle kokemaan eri kulttuureja, mikä kehittää sinua ihmisenä.”

Huovinen nostaa esiin, ettei kukaan pärjää yksin. Huipullekaan ei pääse ilman taustajoukon panostusta. Hän toivookin, että muut otetaan huomioon urheilukentän ulkopuolella, vaikka kentällä pyrittäisiinkin parhaaseen yksilösuoritukseen. ”Ihmisyyteen kuuluu, että me pidetään toisista huolta ja tietty kohtuullisuus, hinnalla millä hyvänsä emme voi myöskään tehdä asioita. Ei ne arvot ole varmaan urheilijalle yhtään sen erilaisia kuin ne ovat minulle, sinulle tai jollekin mummelille tuolla Tohmajärvellä. Ne liittyvät jotenkin tähän, että otetaan muut huomioon ja kunnioitetaan tätä elämää. Siitä se lähtee.”

The Church of Kakko – kun uskonto ja urheilu kohtaavat

Annika Hämäläinen


URHEILU on merkityksellistä. Se tarjoaa lohtua, toivoa ja esikuvia. Urheilijat ovatkin parhaimmillaan merkityksellisiä miljoonille ihmisille. Esimerkiksi NBA-koripalloilija Kobe Bryantin menehdyttyä traagisessa lentokoneonnettomuudessa tammikuussa yhdessä 13-vuotiaan tyttärensä Gianna Bryantin ja seitsemän muun henkilön kanssa, kävi selväksi, kuinka tärkeä esikuva huippu-urheilija Bryant oli ollut lukemattomille ihmisille. Emil Elo kirjoitti Kauppalehteen kolumnin ”Kobe Bryant oli yksi Jeesuksista” (3.2.2020). Otsikko kuvaa hyvin Bryantin merkitystä, sekä uskonnon ja urheilun suhdetta. Tässä artikkelissa käydään läpi muutamia muitakin esimerkkejä.

Kobe Bryant Kuva: Celeste Lecaroz
Palvotut rukoilevat ”puolijumalat”

Katsoessani vuoden 2020 snookerin maailmanmestaruuskisoissa pelaavan lajilegenda RonnieO’Sullivanin peliä, ymmärsin, mistä ajatus urheilijoiden puolijumalien kaltaisista lahjoista kumpuaa. Aki Kauppisen selostamassa MM-finaalissa O’Sullivan ylsi kuudennetta kertaa maailmanmestariksi muutamasta epätoivoisesta ”hit and hope” -tyylisestä lyönnistä huolimatta, jättäen pettyneen Mark Selbyn toiseksi. Finaalin jälkeen nähtiin draamaa, kun Selby kertoi kokeneensa O’Sullivanin epätoivoiset lyönnit epäkunnioittavana itseään ja koko peliä kohtaan. Ronnie O’Sullivanin kaltaiseksi oman lajinsa huipuksi tai ”puolijumalaksi” voidaan kutsua myös esimerkiksi tenniksen moninkertaista Grand Slam -voittajaa Roger Federeriä.

”Urheilu tuo esiin eri uskontoja.”

Urheilukentillä näkee toistuvasti rukoilevia pelaajia, valmentajia sekä katsojia. Menestyvät urheilijat voivat toimia esikuvina myös uskonnon saralla. Näin on käynyt esimerkiksi Liverpoolissa menestyksekkäästi pelanneen Mohamed ”Mo” Salahin kohdalla. Salah on voittanut useita parhaan pelaajan sekä parhaan maalintekijän palkintoja. Lisäksi hän on Englannin Valioliigan hallitseva mestari ja Mestarien liigan 2019 voittaja yhdessä joukkueensa Liverpoolin kanssa. Mo Salah onkin yhtenä tämän hetken parhaana jalkapalloilijana inspiroinut todistettavasti joitakin faneja kääntymään muslimiksi. Salahin menestyksen tarjoama uskonnollinen inspiraatio näkyy myös Liverpoolin peleissä, joissa voi kuulla fanien laulavan ”I’ll be a Muslim too” -laulua:

”If he’s good enough for you, he’s good enough for me.
If he scores another few, then I’ll be Muslim too.
If he’s good enough for you, he’s good enough for me.
Sitting in the mosque, that’s where I wanna be!
Mo Salah-la-la-la, la-la-la-la-la-la-la.”

Jalkapallo ja Maradoniaaninen kirkko

Paavi Johannes Paavali II on todennut jalkapallon olevan kaikista joutavista asioista ehdottomasti kaikkein tärkein. Jalkapallosta pitäneen paavin kannattamaa joukkuetta on arvuuteltu pitkään, mutta paavin lempijoukkueeksi on nimetty ainakin kuusi eri vaihtoehtoa, joten selvää vastausta kysymykseen ei ole.

Paavin puheiden lisäksi jalkapallo voi näkyä myös jumalanpalveluksissa. Sunderland A.F.C-jalkapalloseurasta kertovassa ”Sunderland ’Til I Die” -dokumentissa näytetään, miten paikallisessa jumalanpalveluksessa pappi esirukoilee seuran ja sen tarjoaman yhtenäisyyden puolesta. Kirkossa kävijöistä osa on pukeutunut myös Sunderland A.F.C:n kaulahuiveihin. Sunderlandissa pidetty jumalanpalvelus ei ole ainoa laatuaan, sillä ainakin hollantilainen pappi Paul Vlaar on pitänyt jalkapallomessuja. Vuonna 2010 Vlaar pidätettiin virastaan, kun hän oli pitänyt jalkapallon MM-kisojen alla oranssiin pukeutuneena jalkapallomessun, jossa rukoiltiin Hollannin maajoukkueen puolesta. Vlaarin toimintaa ja jalkapallomessua pidettiin epäsopivana ja liian maallisena toimintana pyhään tilaan.

Myös Englannin Valioliigassa pelaavan Arsenalin entinen valmentaja Arsène Wenger, on verrannut valmentajana toimimista pappeuteen The Telegraphille antamassa haastattelussaan. ”Oletko valmis uhraamaan elämäsi? Se on kuin olisit pappi. Olet jalkapallopappi.” (Lainaus suomeksi Valioliiga.com.) Wenger painottaa vakaumuksensa olevan Arsenalissa ja uskoo valmentamisen kehittävän häntä ihmisenä.

Diego Maradona pelasi pelinumerolla 10. Kuva: Wikipedia

Uskontotieteilijä Teemu Taira on tutkinut jalkapalloa uskontona. Jalkapalloa voidaan perustellusti pitää uskonnonkaltaisena ilmiönä tai jopa uskontona. Sen lisäksi jalkapallo on toiminut innoittajana uusille uskonnoille, kuten Maradoniaaniselle kirkolle (Iglesia Maradoniana). Uskontoparodia perustuu pitkälti kristinuskoon, erityisesti katolilaisuuteen. Uskonto sai alkunsa, kun vuonna 1986 argentiinalaista jalkapallolegendaa Diego Maradonaa kannattaneet kaverukset juhlivat Maradonan syntymäpäivää, Maradoniaanista joulua. Vuosia myöhemmin kirkko järjestäytyi.

Nykyään Maradoniaanisella kirkolla on oma rukouksensa sekä kymmenen käskyään, jotka pohjautuvat Isä meidän-rukoukseen sekä kymmeneen käskyyn. Uskonnolla ei ole omia tiloja, mutta sen temppeleitä voivat olla kaikki jalkapallostadionit. Maradoniaanista kirkkoa kutsutaan myös Maradonan vuoden 1986 MM-kisoissa tekemän käsimaalin mukaisesti ”Jumalan käsi” -kirkoksi. Maradona viimeisteli Meksikon maailmanmestaruuskisoissa Englantia vastaan tekemänsä ensimmäisen maalin kädellään ja nimesi sen myöhemmin ”Jumalan käsi” -maaliksi. Maali aiheutti aikanaan kohun ja kiristi entisestään Argentiinan ja Englannin välejä.

Diego meidän (suom. Panu Autio, alkuperäinen El Dios Nuestro)

Diego meidän, joka olet kentillä,
pyhitetty olkoon sinun vasurisi,
tulkoon sinun valtakuntasi,
ja tapahtukoon sinun jalkapallosi kaikilla maailman kentillä.
Anna meille meidän jokapäiväinen ilomme
ja anna petturitoimittajille heidän syntinsä anteeksi
niin kuin mekin anteeksi annamme Napolin mafialle.
Äläkä saata meitä kiusauksiin
vaan vapauta meidät *Havelangesta.

Diego

(*Brasilialainen urheiluvaikuttaja ja Fifan entinen puheenjohtaja Joao Havelange.)

Maradonan pelipaidan avulla tunnustetaan maradoniaanista uskoa. Kuva: Wikipedia

Maradoniaaniset käskyt:

  1. Pallo ei saa tahriintua.
  2. Rakasta jalkapalloa yli kaiken.
  3. Tunnusta ehdotonta rakkautta jalkapalloa ja Maradonaa kohtaan.
  4. Puolusta Argentiinan maajoukkueen paitaa ja kunnioita sen kansaa.
  5. Levitä Diegon sanaa kaikkialle maailmaan.
  6. Kunnioita temppeleitä, missä Diego on pelannut ja pyhiä pelipaitoja, joita hän on edustanut.
  7. Älä yhdistä Diegoa mihinkään yksittäiseen joukkueeseen.
  8. Julista kirkon sanomaa kaikkialla.
  9. Ota Diego toiseksi nimeksesi ja tee näin myös lapsillesi.
  10. Anna ensimmäiselle poikalapsellesi nimeksi Diego.
Jääkiekko – Pelastava Kaapo Kakko

Myös jääkiekkoa voidaan jalkapallon tavoin tarkastella uskontona. Maradona ei suinkaan ole ainoa urheilija, jolle on perustettu oma kirkko, sillä myös suomalaisen jääkiekkoilija Kaapo Kakon kunniaksi on perustettu oma uskonto The Church of Kakko (https://churchofkakko.com). Kakon kirkko pitää Turusta kotoisin olevaa jääkiekkoilijaa NHL-seura New York Rangersin valittuna pelastajana, joka tulee vielä nostamaan mestaruuspokaali Stanley Cupia. Ilosanomaa Kaapo Kakon taidoista jaetaan gifeillä, joissa Kakko tekee maalin.

Ralliauton kosketus

Rallissa paikan päällä olevilla katsojilla oli pitkään kunnia-asiana koskettaa ohiajavia ralliautoja. Tapa aiheutti paljon vaaratilanteita, sillä riski auton alle jäämiselle tai sormien menettämiselle oli huomattava. Tästä huolimatta ralliautoon koskeminen oli tärkeää. Tavassa voidaan nähdä rituaalisia piirteitä, joka toi koskijalle kunniaa ja mahdollisesti hyvää onnea. Ralliautoilun maailmanmestari Ari Vatanen ajoi vuoden 1985 Monte Carlo -rallissa tienpientareella olevaan yleisöön. Yhden katsojan jalka murtui. Vatanen kertoi kyseisen miehen tulleen myöhemmin kertomaan, miten hienoa hänestä oli, että maailmanmestari oli murtanut juuri hänen jalkansa. Vatanen ajoi kyseisenä vuonna lopulta Monte Carlon ylivoimaiseen voittoon.

34-vuotiaana kuollutta Ayrton Sennaa pidetään edelleen kaikkien aikojen parhaimpana kuljettajana. Kuva: Wikipedia
Ayrton Senna – Jumalan nähnyt kilpa-ajaja?

Kaikkien aikojen parhaana kilpa-ajajana pidetty brasilialainen Ayrton Senna oli tunnetusti uskonnollinen. Senna kertoi luottavansa Jumalan johdatukseen ja kantoi Raamattua mukanaan matkoillaan. Hän väitti ajatelleensa itse Jumalan heiluttavan hänelle ruutulippua kisoissa. Ennen kuolemaansa San Marinon vuoden 1994 Grand Prix’ssä, Senna oli kertonut, Jumalan luvanneen hänelle, että sinä päivänä Senna tulisi näkemään Jumalan. Kisassa Senna ajoi nopeassa Tamburello-kaarteessa suoraan ja törmäsi nopealla vauhdilla kuolettavasti betoniseinään. Ayrton Sennan hautaa koristaa teksti: ”Mikään ei voi erottaa minua Jumalan rakkaudesta.”

Urheilua voidaan siis perustellusti tutkia ja jopa pitää uskontona. Samalla urheilu sisältää ja tuo esiin uskontoa, esimerkiksi jalkapallokentällä näkee toistuvasti rukoilevia pelaajia, jotka pyytävät menestystä ja kiittävät jumaliaan onnistuessaan. Urheilu voi tulla myös osaksi eri uskonnollisia yhteisöjä, esimerkiksi kristillisissä jumalanpalveluksissa voidaan pyytää siunausta oman kaupungin, kaupunginosan tai maan joukkueelle. Samalla uskonnolliset yhteisöt tarjoavat usein mahdollisuuksia harrastaa urheilua. Urheilu voi myös toimia inspiraationa uusille (parodia)uskonnoille.

Tasa-arvon seinäsyöttö

”Seinäsyöttö on tilanne, jossa pallollinen käyttää kanssapelaajaa ns. seinänä ohittaessaan vastustajan. Kanssapelaaja palauttaa pallon yhdellä kosketuksella.”

Aino Vihonen


VASTUSTAJANA pelissä ovat vanhat asenteet naisurheilua kohtaan. Naisten jalkapallotoiminta on pelin alusta asti tehnyt tasa-arvon seinäsyöttöjä jalkapalloliitoille, mutta liittojen takaisinsyötöt eivät kuitenkaan ole huoliteltuja. Jalkapalloliittojen panostus peliin on keskinkertaista, eikä paljon puhuttu tiimipeli kulje vieläkään sujuvasti. Kanssapelaajan mielenkiinto on ”ammattilaisten” parissa, ei naisten jalkapallossa.

Ongelma on sama kuin monessa muussakin urheilulajissa: naisten urheilu nähdään ala-arvoisena verrattuna miesten urheiluun.

USA:n naisten jalkapalloliiga NWSL sisältää yhdeksän joukkuetta. Näistä yksi on Sky Blue FC New Jerseystä, jota edustaa mustassa pelipaidassa Gina Lewandowski. Vuonna 2022 jalkapalloliigaan liittyy muun muassa Natalie Portmanin ja monien muiden Hollywood-tähtien omistama joukkue. Kuva: Pixabay
Tasa-arvoa asenteisiin

Naisten jalkapallo on noussut maailmalla tasa-arvoisempaan asemaan, vaikka matkaa on vielä jäljellä. Sata vuotta sitten jalkapallo ei sopinut naisen sosiaaliseen, biologiseen tai fysiologiseen muottiin, jonka yhteiskunta oli sille asettanut. Nämä vanhat asenteet näkyvät monessa eri urheilulajissa, mutta naisjalkapalloilijat tämän vastustajan naisjalkapalloilijat ovat jo haastaneet.

Jalkapallon supertähti Alex Morgan kertookin huomanneensa konkreettisesti naisten heikon aseman jalkapallossa: Vuonna 2013 Fifan palkintogaalassa johtoryhmän jäsenet eivät olleet tunnistaneet Morgania, vaikka tämä oli sijoittunut kolmanneksi parhaan pelaajan sarjassa. Oletus oli, että nainen jalkapallogaalassa on jonkun miespelaajan tyttöystävä.

Naisjalkapallossa myös ulkonäöllä ja seksuaalisella suuntauksella on ollut merkitystä menestykseen. Morgan edustaa perinteisiä kauneusihanteita ja on naimisissa miesjalkapalloilijan kanssa. Toisin on Morganin vanhan kollegan Abby Wambachin tilanne: hän nauttii myös jalkapallolegendan maineesta, mutta muun muassa seksuaalisen suuntautumisensa vuoksi ei saavuttanut Morganin kaltaisen tähden asemaa.

Törkeät palkkaerot

Jalkapallossa on alettu kiinnittämään huomiota nais- ja miespelaajien palkkaeroihin.

Suomen naisten A-maajoukkue taisteli pitkään saadakseen samanarvoiset pelaajasopimukset miesten A-maajoukkueiden kanssa. Tasa-arvoinen sopimus solmittiinkin viime syksynä. Suomen lisäksi myös Brasilia, Australia, Norja ja Uusi-Seelanti maksavat samansuuruisia palkkioita mies- ja naispelaajilleen.

Tasa-arvoisen palkintojärjestelmän välillä on kuitenkin jättimäinen kuilu. Fifa ei ole vaatinut naisjalkapalloilijoille samansuuruista palkkaa, puhumattakaan palkintorahojen suuruuksista. Vuonna 2019 USA:n naisten jalkapallojoukkue voitti kultaa ja palkintorahaa jokainen sai noin 250 000 euroa. Vastaavasti miesten MM-kisojen kullan palkintorahaa jokainen joukkueesta saisi noin 1.1 miljoonaa euroa.

Yhdysvalloissa naisten maajoukkue on saanut äänensä kuuluviin Megan Rapinoen johdolla: vuonna 2019 maajoukkue oli Time-lehden vuoden urheilija ja Rapinoe valittiin Sports Illustrated -lehden vuoden urheilupersoonaksi. Kuva: Unsplash
Tasa-arvoon on vielä matkaa

Fifa osallistui viime kevään kansainväliseen naistenpäivään kampanjalla, jonka mosaiikkikuva muodostui tasapuolisesti 48 naisen ja 48 miehen kuvista. Naistenpäivän slogan oli #eachforequal. Kauniin kuvakampanjan ja yhteishengen sijaan Fifalla olisi ollut myös mahdollisuus tehdä konkreettisia muutoksia tasa-arvon edistämiseksi jalkapallossa.

Kansainvälisenä naistenpäivä tapahtui myös Yhdysvalloissa. Naisten maajoukkue kyllästyi huonompiin kenttiin, hotelleihin ja palkkaukseen, vaikka tulokset olivat huomattavasti miesten joukkuetta parempia. Naisten maajoukkue haastoikin maan jalkapalloliiton oikeuteen sukupuolisyrjinnästä.

Muutoksen tuulia on siis ilmassa. Lajin suosion ja jalkapalloilijoiden omanarvontunnon noustessa on tasa-arvoa vihdoin alettu vaatia myös kentille.

Jooga – elämää pienoiskoossa

Aino Vihonen


Ennen haastattelua Lilja pitää UniSportin kautta iyengarjoogatuntinsa ulkona. Sää on vielä lämmin, mutta viileä maa jalkojen alla antaa uudenlaisen tuntuman joogaan. Kuva: Aino Vihonen

UNISPORTIN iyengarjoogan ja pilateksen opettajan Katja Liljan ensikosketus joogaan oli mahtava. Rakkaus joogaan ei kuitenkaan aina synny ensimmäisellä kosketuksella, vaan joskus sen syttyminen vie vuosia. Kannattaa siis rohkeasti kokeilla eri joogasuuntauksia, jotta löytäisi sopivan lähestymistavan. Syyt harrastaa joogaa voivat vaihdella suuresti: toinen voi pyrkiä joogan avulla kehittämään mieltään ja toinen kaipaa vain fyysistä harjoitusta. Kysyimme Liljalta, millainen hänen joogapolkunsa on ollut, ja mitä jooga on.

Joogapolun ensimmäinen etappi on päästä alkuun

Lilja löysi oman joogapolkunsa alun parikymmentävuotiaana Helsingin Tanssivintiltä, jossa hän oli jo vuosien ajan käynyt tanssitunneilla. Suomen joogakulttuurin pioneerit Petri Räisänen ja Juha Javanainen toivat tanssivintille ensimmäiset astangajoogan tunnit. Lilja hymyilee ja kuvailee ensikosketuksensa joogaan olleen mahtava ja harjoituksen kehollisen kokemuksen olleen hyvin voimakas.

Tanssi pysyi vahvana elementtinä Liljan harrastamisessa, mutta joogakokemus oli jättänyt pysyvän jäljen Liljan elämään. Astangajoogan lisäksi Lilja kokeili vuosien varrella useita eri joogasuuntauksia. Iyengarjoogaa Lilja harjoitteli lajin suomalaisen pioneerin, Anneli Rautiaisen, opissa ja tykästyi juurevaan ja askeettiseen, intialaisilta juurilta ponnistavaan joogasuuntaukseen.

Iyengarjoogan monimuotoisuus

Iyengarjooga on oppi-isänsä, B. K. S. Iyengarin (1918-2014) mukaan nimetty suuntaus. Tyypillistä suuntaukselle on asanoiden ja niiden erilaisten variaatioiden yksityiskohtaisen tarkka ja keskittynyt harjoittaminen. Asana tarkoittaa joogan asentoa tai fyysistä harjoitetta. Asanaharjoittelun lisäksi keskitytään myös pranaymaan eli erilaisiin hengityksenhallintaharjoituksiin.

Iyengar kehitti paljon erilaisia apuvälineitä harjoittelun tueksi. Erilaiset apuvälineet, kuten joogatiilet ja vyöt, ovatkin tulleet valtavirralle tutuiksi juuri iyengarjoogan kautta.

Apuvälineiden käyttö auttaa konkariakin huomaamaan aina uusia puolia harjoituksista ja niiden avulla omasta kehostaan ja kokemuksestaan. ”Iyengarjoogassa apuväline toimii usein kehollisen kokemuksen laajennuksena, jolloin välineestä tulee keskeinen osa tietoista havaintokokemusta,” Lilja toteaa.

Kuva: Unsplash
Joogaaminen on monipuolista harjoitusta

Myös koronaviruksella on ollut vaikutusta harjoitteluun. Kaikki Liljan kurssit siirtyivät keväällä Zoomin kautta lähetettäviksi. Uusi väline onkin otettu ilolla vastaan, sillä sen mahdollistama yhteinen harjoittelu on ollut tärkeä yhteisöllisyyden vahvistaja ja harjoituksen ylläpitäjä haastavana aikana.

Toisaalta etäopetus ei täysin korvaa lähiopetuksen kehollisia kohtaamisia, henkilökohtaista opetusta ja läsnäolon mahdollistamaa vuorovaikutteisuutta. Myöskin apuvälineiden käyttöä joutuu kotioloissa rajoittamaan ja soveltamaan, koska kodeista harvoin löytyy joogastudioiden välineistöä ja tiloja.

Joogaharjoittelun sydän on itsenäinen harjoittelu. Tällöin voi esimerkiksi rauhassa reflektoida tuntemuksiaan ja harjoitteluaan. Joogaharrastuksen aloittaminen itsenäisesti saattaa kuitenkin olla haastavaa ilman konkreettisia ohjeita ja ohjaajan kehollista läsnäoloa, joten Lilja suosittelee varsinkin harjoittelun alkuvaiheessa joogatunneille hakeutumista.

Kuva: Unsplash
Onko jooga vain palauttavaa liikuntaa?

”Jooga yhdistetään nykykielessä usein palautumiseen ja rentoutumiseen, mutta joogaharjoitus voi olla myös voimakasta ja elintoimintoja kiihdyttävää toimintaa”, Lilja huomauttaa ja jatkaa: ”Jooga opettaa elämän kiertokulkua ja erilaisiin olosuhteisiin sopeutumista.”

Yksi tärkeä ero joogan ja muiden fyysisten harjoittelumuotojen välillä on se, että joogassa harjoitellaan myös rauhoittumista ja paikallaanoloa. Joogaharjoittelu ei ole aina ”liikuntaa”, vaan se on myös rauhoittumista olemiseen.

Liljan oma joogarutiini on päivittäistä, mutta harjoitukset ovat hyvin vaihtelevia tyyliltään. Tärkeintä on ottaa huomioon, mitä oma keho tarvitsee.

Kehollista filosofiaa

Joogaan sisältyvät myös moraaliperiaatteet ja eettinen pohdiskelu. Joogaharjoituksessa elämän haasteet ja tunnetilat voi kokea ikään kuin pienoiskoossa ja rajatussa ympäristössä. Todellinen jooga tapahtuu kuitenkin joogamaton ulkopuolella.

Liljan mukaan suuri kysymys on, miten harjoittelu vaikuttaa ihmisen ajatteluun ja tekoihin joogisten harjoitusten ulkopuolella.

”Joogaan liittyy vahvasti itsensä kultivoimisen periaate”

Kuva: Unsplash
Jooga on haaste

Joogan merkitystä pohtiessaan Lilja syventyy ajatuksiinsa. Hetken kuluttua hän toteaa, että jooga on haaste.

”Jooga on itsensä haastamista kohtaamaan uudenlaisia tilanteita ja olemaan totuudellinen, olemaan läsnä, olemaan kykenevä kuuntelemaan, ja olemaan keskittynyt. Jooga on minulle juurtumista ja kehollista itsensä oivaltamista. Harjoitukseen liittyy tietty askeettisen yksinkertaisuuden vaikeus, kauneus ja totuudellisuus.”, Lilja selittää.

Haasteet fyysisessä harjoituksessa toimivat metaforana itsensä kultivoimiselle myös muualla maailmassa: ”Kukaan ei ole pohjimmiltaan pelkästään hyvä ja tee aina oikein. Harjoituksen avulla voi kehittyä paremmaksi itsensä ja muiden kuuntelijaksi, paremmaksi opettajaksi, mutta myös paremmaksi tunnistamaan omia kehityskohteitaan joogamaton ulkopuolella.”

Kulttuuritila-ahdinkoa koronan aikaan

Kulttuuritilat ovat vaarassa monessa paikassa.

Saana Niemi


VIIME aikoina sosiaalisessa mediassa on levinnyt teatteriharrastajakansan puolesta ikäviä uutisia. Toimitilojensa menettämisen uhan alla on Turussa niin Barker-teatteri kuin Turun ylioppilasteatterikin. Myös Jyväskylässä kamppaillaan samanlaisten ongelmien kanssa, sillä sielläkin toimivan ylioppilasteatterin tilavuokraa ajetaan jatkuvasti enemmän ahtaalle. Viime joulukuussa uutisoitiin siitä, kuinka Helsingin ylioppilasteatteri on vaarassa menettää Mustikkamaan kesäteatterinsa.

Ilmiöiden ajallinen läheisyys voi olla osittain sattumaa, osittain taas niiden taustalla on samanlaisia tekijöitä. Turun ylioppilasteatterilla ja Barkerilla uhkana on tilojen menettäminen johonkin ”tuottoisampaan” tarkoitukseen, sillä taidealan tuotot ovat pienemmät kuin voittoa tavoitteleva liiketoiminta. Jyväskylän ylioppilasteatterin ja Mustikkamaan kesäteatterin tilanteita yhdistää puolestaan tiloista ja resursseista kamppaileminen.

Kuva: Unsplash

Tähän aikaan tuntuu, ettei mistään voi puhua mainitsematta koronaa. Tämäkään aihe ei ole poikkeus. Aika on ollut jokaiselle toimitaholle haastava, eikä vähiten taiteellisille aloille, joissa tulot vaihtelevat paljon normaalitilanteessakin. Taide on usein se, josta ollaan ensimmäisenä valmiita tinkimään, sillä sitä ei nähdä niin oleellisena perusedellytyksenä elämiselle ja arjen toiminnalle. Korona lisää siis oman pikantin mausteensa koko soppaan.

Mutta miksi kulttuuria ajetaan jatkuvasti ahtaalle muiden hankkeiden tieltä?

Tilakriisit tiivistetysti

Jyväskylän ylioppilasteatteri (JYT) toimii Ylioppilastalo Ilokiven tiloissa, joka kuuluu Jyväskylän yliopiston ylioppilaskunnalle (JYY). Tiloissa järjestetään muutakin toimintaa ja JYY on jatkuvasti karsinut JYT:n käyttöoikeutta tilaan sillä tuloksella, että tällä hetkellä JYT:llä on käytettävissään vain yksi vuoro viikossa. Tällainen käyttörajoitus tekee teatterin tekemisestä käytännössä mahdotonta.

Helsingin Ylioppilasteatterin omistaman Mustikkamaan kesäteatterin kohtalo keikkui vaakalaudalla, koska Helsingin kaupunki päätyi leikkaamaan Ylioppilasteatterilta, koska se halusi jakaa avustuksia tasaisemmin muiden toimijoiden kesken. Tämä on todella ymmärrettävää ja muille avustuksia saaville tahoille iloinen uutinen, mutta vaikuttaa Ylioppilasteatterin toimintaan mittavasti.

Siinä missä yllä mainitut ongelmat ovat jopa ymmärrettäviä resurssien puutteiden vuoksi, kuulostavat Turun kuviot surullisemmilta. Barker-teatterin tiloihin kaavaillaan loft-asuntoja ja Turun ylioppilasteatterin (TYT) tiloihin uutisoitiin pahimmillaan mahdollisesti tulevan K-Market. TYT:n vuokranantajan vaihduttua viime joulun alla rakennukseen suunnitellaan saneerausta, jonka myötä tilan vuokra nousisi. Teatterin on vaikea vastata vuokrankorotukseen tuloja syöneen koronakevään jäljiltä – ilman koronaakin korotus on mittava – joten vuokranantaja esitteli vähin äänin tilaa kiinnostuneille ostajille, joita on myönnetty riittävän jonoksi asti. Jos tilanne äityy siihen, että tuottoa tavoittelematon teatteri kilpailee kaupallista toimijaa vastaan, peli vihelletään poikki nopeasti, kapitalismin eduksi.

Kulttuuria ei arvosteta mutta sitä kyllä kulutetaan

Palaan kysymykseeni siitä, miksi kulttuuritoiminta joutuu niin usein siirtymään syrjään muiden hankkeiden edestä. Yksinkertaisin vastaus on raha. Matalamman kynnyksen kulttuuritoiminta harvoin tuottaa samanlaisia summia kaupallisten toimijoiden tapaan, joten sen toiminta riippuu paljon myös valtion sekä kaupunkien jakamista tuista ja avustuksista. Näistä varoista kuitenkin kilpailee monta tahoa keskenään, eivätkä summat ole usein riittäviä kaikille, vaikka rahat pyrittäisiin jakamaan mahdollisimman tasaisesti. Joko kilpaillaan koko kakusta tai sitten kaikki saavat palasen. Palat jäävät ohuiksi siivuiksi, sillä ottajia on paljon.

On vaikea selittää, miksi kulttuuri on tärkeää. Samalla tavalla kuin on vaikea selittää, miksi ihmisten tulisi olla empaattisia toisiaan kohtaan tai välittää kaikkien oikeuksien toteutumisesta. Kulttuuri tarjoaa hengen ravintoa siinä missä K-market ruumiin ravintoa. Näiden arvottaminen keskenään on hölmöä: ne eivät edes kamppaile samassa sarjassa. Kulttuuriton elämä on tylsistyttävää ja turruttavaa mielelle. Kun ihmiset jäivät neljän seinän vangeiksi koronan puhjetessa keväällä, väitän heidän tuijotelleen enemmän Netflixiä kuin lompakkojensa sisuksia.

Koronan jyllätessä moni, itseni mukaan lukien, huokaili ”pääsisipä teatteriin”, sillä elävän taiteenkin katseleminen on ihan erilainen sosiaalinen tapahtuma kuin katsoa valkokangasta tai ruutua. Samalla tavalla kuin kaikki livemusiikkia kuunnelleet tai konserteissa käyneet ovat samaa mieltä siitä, että livemusiikki on aivan eri asia kuin radion kaiuttimista tai korvalapuista kuunneltu jytke. Kulttuuri hieroo sydäntä ja sielua tavoilla, joita on vaikea kuvailla. Se tarjoaa tajuamisen hetkiä ja tunteita, jotka elähdyttävät kaiken muun elämän keskellä. Ne ovat kuin pieniä heräämisiä nukkuvassa arjessa.

Ei se koko vaan se syke

Edellä mainittuja sielun heräämisiä tarjoavat toki kaupunginteatteri, Logomo ja Finnkino. On kuitenkin elitististä väittää, ettei samanlaisia tai jopa vahvempia tunteita voi herätä pienessä kellaripubissa, jossa tilan ja kokemuksen jakaa alle 20 ihmistä. Kuka tahansa sellaisessa pubissa ollut henkilö, joka on päässyt todistamaan intohimoisten ihmisten taitojensa toteuttamista tietää, että paikan ja yleisön koolla tai esiintyjän ammattitaustalla ei ole merkitystä. Upeaa elävää kulttuuria on kaikkialla ja kaikissa.

Elämysten tarjoamisen lisäksi pientahon teatterit tekevät arvokasta työtä siinä, että ne esittelevät kulttuurimaailmaa kiinnostuneille riippumatta taustasta, iästä tai muista meriiteistä. Niiden kautta ensikertalaiset pääsevät niin lavalle kuin kulisseihin puuhastelemaan. Teatterin tekemisestä kiinnostunut noviisi ei voi marssia kaupunginteatterin ovista sisään parrasvalojen loisto silmissään, mutta esimerkiksi TYT:lla kokemuksen puute ei ole este mihinkään. Teatteriin ei ole pääsykokeita, vaan työryhmät valitaan aina produktiokohtaisesti. Näin jokaisella on mahdollisuus monta kertaa vuodessa päästä osaksi toimintaa. Monelle teatteritoiminta on ollut käänteentekevää omassa elämässä ja hyvinvoinnissa. Tietenkään se ei tuota rahaa merkittävästi, joten sen hyötyä on vaikea tarkastella tuottavuuden kantilta, vaikka tämä kantti tuntuu olevan mittana nykyään kaikkeen.

Barkerin suojeltu vanha kutomorakennus puolestaan tarjoaa katon ja työtilat yli 50 taiteen ja luovan alan ammattilaisella, sekä yksittäisille taiteilijoille että yhteisöille. Vuosittain teatterilla käy 5000 kävijää, eli trafiikkia riittää. Paikalla on suuri vaikutus Turun kulttuuritoimintaan, vaikka maallikolle asia ei vaikuttaisikaan siltä.

Tilat ovat kiven alla

Miksi tilaongelma on saavuttanut nämä mittasuhteet? Teattereille ei ole uusi ilmiö joutua vaihtamaan tiloja tai kamppailemaan niistä. Ongelma piilee siinä, että teatterien ja taiteelliseen toimintaan soveltuvia tiloja ei löydy helposti menetettyjen tilalle.

Turun ylioppilasteatterin tiloja skouttaillut Keskon edustaja oli sanonut haastattelussa Turun sanomille, että kauppiaille esitellään jatkuvasti erilaisia tiloja mahdollisiksi toimitiloiksi. Hänen oli varmasti tarkoitus rauhoitella, että tilojen esittely ei tarkoita vielä käytännössä mitään. Samalla hän kuitenkin sanoitti ääneen olennaisen ison ongelman: siinä missä marketeille esitellään jatkuvasti mahdollisia liiketiloja, ei Turussa ole teatteritoimintaan sopivia tiloja juuri nimeksikään. Siksi TYT:n ja Barkerin ahdingot ovatkin niissä mitoissa, joissa ne ovat.

Joku saattaa suutahtaa, että jos tiloja ei löydy keskustasta, miksi teatterit eivät mene kauemmas. Mikä tarve teatterilla on olla kaupungin arvokkaimmilla neliöillä? TYT:n talousvastaava Nuppu Ervasti sanoo hyvin Ylen haastattelussa, että kulttuurin kuuluu olla kaupungin sykkeessä, eikä periferiassa. Kulttuuria työnnetään usein kauas pois ihmisten keskuudesta ja raivataan kaupallisen toiminnan tieltä, vaikka kulttuuri kiinnostaa ja liikuttaa ihmisiä.

Turku, tuo taiteen ja kulttuurin kaupunki

Turun seutu on merkittävä taiteilijakeskittymä Suomessa. Silti jo parinkymmenen vuoden aikana Turussa mittava joukko taiteentekijöitä on toistuvasti menettänyt työtilansa, etsinyt uuden ja aloittanut alusta – myös vuonna 2011, kun Turku julistettiin kulttuuripääkaupungiksi. Muun muassa Barkerin tiloista kaupunki on luvannut pysyvät työhuoneet taiteilijoille.

”Turulla on arvostetun kulttuurikaupungin maine ja asema, sillä kaupungissa toimii monia eri harrastajateattereita Logomon ja kaupunginteatterin kaltaisten instituutioiden rinnalla.”

Kertooko jotain kaupungin tai yhteiskunnan arvoista, että pienen tahon kulttuuritoimintaa ajetaan ahtaalle voittoa tavoittelevien tahojen tieltä? Henkistä pääomaa tuottavat tahot jäävät auttamattomasti toiseksi niille, jotka tuottavat taloudellista pääomaa eli konkreettista pätäkkää.

Turun sanomat kirjoittavat, että Turun kaupunki on itse tehnyt selvityksen, jossa todetaan, että osalta kulttuuritoimijoista puuttuu asianmukaiset toimitilat joko kokonaan tai käytössä olevat tilat ovat puutteelliset tai epäsopivat toimintaan. Toimintaan sopivien tilojen niukkuus vaikuttaa suoraan taiteelliseen toimintaan. Esimerkiksi teatteria on mahdotonta tehdä tiloissa, jotka eivät tarjoa sen tarpeisiin sopivia edellytyksiä. JYT:n tapauksessa, tilat ovat sopivat, mutta yksi päivä viikossa ei riitä mielekkäiden esitysten tekemiseen.

Teatteriharrastajien joukossa spekuloitiin, tuleeko TYTin tiloihin kaavaillun kaupan nimeksi K-market Teatro. Heti perään toivottiin, että juttu jää huonoksi vitsiksi eikä muutu kieroutuneeksi totuudeksi. Tulevaisuus on vielä auki, ja niin kauan asioille voi vielä tehdä jotain. Vielä voimme valita koko kansaa palvelevan elävän kulttuurin muutaman henkilön taskuja täyttävien tuottojen sijaan.


Näin voit auttaa vaikeuksissa olevia teattereita

Turun ylioppilasteatteri:
Voit liittyä TYT:n kannatusjäseneksi tai ostaa lahjakortteja osoitteessa: http://turunylioppilasteatteri.fi/auta-teatteria/

Jyväskylän ylioppilasteatteri:
Voit liittyä JYT:n kannatusjäseneksi osoitteessa:
https://docs.google.com/forms/d/e/1FAIpQLSfqG3YNKhIAIqDaWNZG1eKEaPDAcAFQhmrA8tplhV6jTCytIA/viewform

Barker-teatteri: #kissmybarker
Tutustu Barker-teatteriin osoitteessa:
https://www.barkertheatre.fi

Uskontotieteilijät urheilusta

Kysyin turkulaisilta uskontotieteen opiskelijoilta urheilun ja liikkumisen tavoistaan ja kokemuksistaan. Raportoin kyselyyn vastanneiden, yhdeksän uskontotieteilijän, ihastuttavasta itsen reflektoinnista urheilun vaikutuksista hyvinvointiin. Lisäksi vastanneiden oli mahdollisuus pohtia hieman urheilun yhtymäkohtia uskontoon. Laatimassani kyselyssä pyrin lähestymään aihetta mahdollisimman monipuolisesti. Saamani pohdinnat neljääntoista kysymykseen olivatkin ihanan syvällisiä opiskelukiireistä huolimatta. Lämmin kiitos kaikille vastaajille kokemuksien jakamisesta muille.

Johanna Kujala


Kuva: Unsplash

LÄHTÖKOHTANA toimii urheilun suotuisat vaikutukset kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin. Kokonaisvaltainen hyvinvointi mielletään vastaajien kesken tasapainoksi elämän eri osa-alueiden – mielen ja henkisen energian, kehon, työn ja vapaa-ajan sekä sosiaalisen elämän – välillä. Riittävä liikunta, uni ja sopiva ravinto kuuluvat siihen oleellisesti. Psyykkisyyteen liitetään mieli, tunteiden käsittely kestävällä tavalla, oma arvokkuus, identiteetin rakennus esimerkiksi harrastusten avulla ja terve itsetunto. Lisäksi mielekkäät sosiaaliset suhteet edistävät tasapainoa. Eräs vastaaja arveli psyykkisen ja fyysisen lisäksi spirituaalisen ulottuvuuden kuuluvan erottamattomana osana hyvinvointia.

”Liikun, koska olen ihminen”

Urheilua saatetaan joskus ajatella vain fyysisenä ja ruumiillisena maailman kokemisena, mutta vastausten perusteella fyysinen ja mentaalinen linkittyvät hyvinkin vahvasti toisiinsa. Yksi vastaaja kirjoittaa yhteyden olevan ”ilmeinen ja merkittävä”, ja jopa enemmän juuri henkiseen puoleen vaikuttava. Oman fysiikan käyttäminen ja haastaminen koetaan myös antoisaksi tavaksi oman itsen, mielen ja psyyken tutkimisessa. Eräs vastaaja ei puolestaan koe urheilua henkisenä, eikä ole kokenut flow-tilaa tai ns. runners high -oloa, vaikka yleinen hyvinvointi urheillessa paraneekin.

Kuva: Unsplash

Vastaukset kysymykseen, ”miksi urheilet,” ovat moninaisia. Urheilua harrastetaan esimerkiksi oman ilon, hyvän olon ja nautinnon saavuttamiseksi, itsen kanssa kilpailemisen vuoksi, mielenkiinnosta, sekä itsetunnon ja mielialan kohotuksen vuoksi. Liikunnan koetaan myös auttavan omaan kehoon tutustumisessa, sillä se ”opettaa siitä, mihin kaikkeen oma ihmeellinen kroppamme voikaan kyetä”. Syy saattaa olla myös käytännöllinen ja arkinen liikkuminen paikasta toiseen, ja eräälle se on pakko terveyden ja kehon hyvinvoinnin kannalta, vaikka ”lähtökohtaisesti vihaan kaikkea urheilua”. Yhdessä vastauksessa kerrotaan olemisesta perimmäisten asioiden äärellä:

”Liikun, koska olen ihminen; liikkuminen ja fyysisyys kuuluvat keskeisesti siihen ihmisyyden kokemukseen, jonka itse omaan. Liikkuessa elän todeksi ”villiä” ihmisyyden aluetta, joka on kadonnut modernisoituneessa, ei-kehollisessa ja kesyyntyneessä elämässä.”

Mentaalisen ja fyysisyyden kysymystä pohdittaessa erityisinä lajeina mainitaan esimerkiksi läsnäoloa kasvattava jooga. Vastaaja kokee henkisen ja fyysisen hyvinvoinnin yhdistyvän harjoittelussa, ”sillä kehon liikkeet ja tuntemukset toimivat kanavina sisäisten asioiden käsittelylle”. Luonnossa liikkuminen auttaa mieltä tyhjentymään, ja reipas ryhmäliikunta virkistää. Aamuliikunta vaikuttaa positiivisesti tehokkuuteen, kun taas iltaliikunta auttaa rauhoittumaan. ”Urheilu tuo tervettä fyysistä väsymystä ja auttaa mieltä palautumaan ja virkistymään.” Yhteisöllisyyden henkinen ulottuvuus joukkueurheilussa korostui sen luodessa merkityksellisyyttä, tuovan ystäviä, auttavan pettymysten ja kilpailuvietin käsittelyssä ja kestämisessä.

Urheilu ja uskonto: ”Metafyysisiä ja eksistentiaalisia äärirajoja”

Opiskelu on palkitseva, mutta myös rankka laji. Valloillaan oleva poikkeusaika saattaa äkkiarvaamatta muuttua yksiulotteiseksi näyttöpäätteen tuijotteluksi. Etätyöskentelyn aikaan uloslähteminen on vaikeaa, ja eräs vastaaja kertookin opiskelevansa vielä enemmän ja vähemmillä tauoilla, kuin aikaisemmin. Urheilun edellyttämiin taukoihin ei ole varaa. Liikkuminen on jollakin vähentynyt, tai jopa loppunut. Liikkumattomuudesta seuraa monenlaista ikävää oireilua, kuten levottomuuden lisääntymistä, joka kuvastuu myös lauseessa ”energia kerääntyy sisään pääsemättä ulos”. Eräs vastaaja puolestaan kertoo, että urheilun ”puuttuessa koen viettäväni liikaa aikaa omissa ajatuksissani ja omien ongelmien mittasuhteet tuntuvat kasvavan”. Yhdellä vastaajalla tehokkuus, aktiivisuus, mieliala ja moni muu asia elämässä kärsii ”jos tietynlaiset aamun rituaalit jäävät tekemättä”.

Liikkumattomuudesta seuraa myös koko joukko muitakin kammotuksia: keskittymisvaikeuksia, painonnousua, nivelkipuja, ahdistusta, uniongelmia ja äkkipikaisuutta. Urheilun jääminen pois saattaisi romuttaa myös identiteettiä, joka on vahvasti joukkueurheiluun kytköksissä. Kun ryhmäliikunnat laitettiin poikkeusaikana säppiin, tuli monen liikkumiseen siitäkin syystä notkahdus. Urheilu täytyi kuitenkin erään opiskelijan kertoman mukaan ottaa takaisin päiväohjelmaan, koska sen puute vaikutti negatiivisesti vireystilaan ja unen laatuun. Toiset taas kertoivat purkavansa poikkeus-olojen luomaa ahdistusta juuri liikkumalla, sen ollessa esimerkiksi yksi harvoista asioista, joka on säilynyt ennallaan. Urheilun määrä on näin ollen joillakin pysynyt samana, tai jopa kasvanut.

Kuva: Unsplash

Urheilun suora tai välillinen vaikutus opiskeluun on nähtävissä vastauksista. Sen koetaan esimerkiksi rytmittävän, tukevan ja tasapainottavan opintojen ja vapaa-ajan suhdetta. ”Se auttaa opiskelusuunnittelussa ja opiskeluihin tarttumisessa. En koe purkavani ylimääräistä energiaa, vaan ennemminkin saan urheilusta lisäboostia päivään.” Vastaaja kertoo myös käsittelevänsä kävellessä oppimaansa, eli käytännössä oppimista tapahtuu vähintään alitajuisesti kaiken aikaa. Aamulenkin jälkeen pää toimii paremmin, kertoo eräs vastaaja. Se parantaa myös stressinsieto- ja keskittymiskykyä, lisää työtehoa, ja toimii lääkkeenomaisesti pitkistä istumisjaksoista kipeytyneisiin niska-, hartia- ja selkäkipuihin. Ruokahalun ja unen laadun parantuessa urheilun vaikutukset ulottuvat myös opiskeluun positiivisesti.

Uskontotieteen opintojen mukana vastaajille on avautunut uudenlaisia tapoja tarkastella urheilua.

”Ennen uskontotieteen opiskelua pidin mieltä ja kehoa erillisempinä kokonaisuuksina ja aliarvioin urheilun tärkeyttä ihmiselle. Koin kehon olevan toissijainen asia ja esimerkiksi kuntosalin pääosin turhamaisena harrastuksena, jolla pyritään lähinnä muokkaamaan kehon ulkonäköä.

”Koin, että mielen kehittämisen tulisi olla ensisijainen kohde, ja urheilu on tavallaan ajan ajanhukkaa. Opiskelujen myötä olen ymmärtänyt paremmin, kuinka erottamattomia psyykkinen ja fyysinen hyvinvointi ovat toisistaan, ja kuinka tärkeää urheilu on siksi myös mielen kehittämiseksi.”

Entäpä erityisesti tämän joukon kohdalla kiintoisa kysymys uskonnon ja urheilun yhtymäkohdista? ”Molemmissa haetaan metafyysisiä ja eksistentiaalisia äärirajoja”, kirjoittaa eräs vastaaja, ja pohtii urheilijan ja harjoituksen suhdetta, johon sisältyy liminaalitilaisuutta ja pyhää, joka tekee siitä siten uskonnollista. Valtaosalle yhtymäkohdat ovat ilmeisiä ja esiin nousee sellaisia käsitteitä, kuten rituaalit, kasteet, rajaus ja pyhä. Tanssi ja jooga annetaan esimerkeiksi sekä uskonnonharjoittamisesta että urheilusta. Joogan uskonnonkaltaisuus ja toisaalta kaupallisuus mietityttivät mielenkiintoisena ilmiönä. Sekä urheilun seuraamiseen että suorittamiseen liittyvä fanaattisuus rinnastettiin uskonnonkaltaiseksi toiminnaksi. Yhtymäkohdat olivat yhdelle vastaajista nähtävissä, mutta ne eivät liittyneet omaan liikkumiseen. Toinen vastaaja taas luonnehtii omaan lajiin suhtautumistaan lähes vakaumukselliseksi:

”Annan itsestäni paljon urheilulajilleni ja koen kuuluvani yhteisöön. Lajilla on oma termistönsä, hierarkiansa ja toimintatapansa. Tietyt asiat ovat ikään kuin pyhiä ja rajanvetoa meihin ja muihin tehdään esimerkiksi pukeutumisen avulla.”

Kuva: Unsplash
”Sellaista vaivaa ei olekaan, mihin liike ja raitis ilma ei vaikuttaisi positiivisesti”

Puolet vastaajista suosi omaehtoista liikkumista rauhoittuakseen, mietiskelläkseen tai vaikka kuunnellakseen hyvää podcastia. Myös kaverin kanssa on kiva lenkkeillä, käydä kuntosalilla tai vesijuosta. ”Liikunnan avulla saa omaa aikaa tai halutessaan ihanaa yhdessäoloa”. Toiselle puolelle vastaajista urheilun sosiaalisella ulottuvuudella on valtaisa merkitys. Yhdessä tekeminen ja kokemusten jakaminen, sekä ryhmän tuki henkisissä vastoinkäymisissä ovat tärkeitä. Muiden seura piristää ja inspiroi. Sosiaalinen puoli tulee esille myös siten, että hyvinvoivana sitä on kanssaihmisten kera parempi versio itsestään:

”Liikunta voi toimia kanavana purkaa psyykkistä ahdistusta fyysisin keinoin, sen sijaan että ahdistuksen pitäisi sisällään tai purkaisi sen toisiin ihmisiin, joko kasvotusten tai vaikkapa sosiaalisen median alustoilla.”

Kuva: Unsplash

Kysyttäessä mihin kaikkeen urheileminen vaikuttaa, mainittiin sen vaikuttavan suoraan tai epäsuorasti ”melkein kaikkeen”. Itse nappasin inspiraatiokopin aamuliikunnasta. Sen vaikutusten testaus on kesken, mutta vaikuttaa hyvältä. Hullummalta ei kuulosta myöskään kävelylenkki tähän tapaan:

”…saan nauttia luonnosta, raikkaasta ilmasta, kauneudesta, pohtia sekä oman elämän, että maailman asioita ja filosofisia kysymyksiä ja kuunneltua äänikirjoja tai instrumentaalista musiikkia.”

Tärkeää on kuitenkin kuunnella omaa oloa, ja levätä silloin kun on uupunut, kirjoittaa eräs vastaaja ja toinen muistuttaa, ettei liikunta sentään ”maagisesti tee elämästä täydellistä”. ”Ainakaan” – kuten toinen vastaaja huomionarvoisesti kirjoittaa – ”se ei valitettavasti tuo päiviin lisää tunteja”.