Kategoria: Artikkeli

Julkaistu

Merkityksellisyyden etsintä vie elämän perusedellytysten äärelle

Teksti ja kuvat: Iida Ylinen

Vesihyönteinen veden pinnalla

Millaisen muodon elämän merkityksellisyys saa, kun ymmärrämme riippuvaisuutemme elämän perusedellytyksistä ja toisistamme?

Anna ajatuksen lentää ja kiidättää sinut kauas tähtitaivaalle, avaruuden hiljaisuuteen, etäälle kotiplaneetta Maasta. Kun sieltä sitten katselet kaikkeutta ja ennen niin vihreäksi planeetaksi luonnehdittua Maata, puheet ihmisistä luomakunnan kruununa vihlovat korvia: älyltään ylivertaiset ihmiset tuhoavat vimmaisesti elämänsä edellytyksiä ja toinen toisiaan.

Tästä synkeästä asiantilasta huolimatta osa miettii, miten elää merkityksellistä elämää. Millaista se voisi olla? 

Merkityksellisyys syntyy monesta asiasta. Hyvä yhteys muihin ihmisiin toinen toista auttaen lisää tutkitusti kokemusta merkityksellisyydestä. Sitä lisää myös kokemus omista, iloa tuottavista taidoista, jotka voivat ilahduttaa ja hyödyttää muitakin. Näitä täydentää vielä taito tunnistaa elämässä tärkeä ja kaunis, oli se sitten läheisiin tai vaikka johonkin koettavaan tai ilmaistavaan liittyvää.

Merkityksellinen asia on jotakin, jonka kokee tärkeäksi.

– Merkityksellisyyden kokemus ylittää itsekeskeisyyden ja omahyväisyyden. Se viittaa asiaan, joka on samaan aikaan itselle tärkeä ja yhteistä hyvää edistävä,  sanoo kestävän hyvinvoinnin kysymyksiin keskittynyt professori Arto O. Salonen.

Karkeaa kaarta tähän päivään voi hahmotella antiikin ajattelusta, jossa yhtenä virtauksena oli mieltää ihminen hedoniseksi, erityisesti aistillista mielihyvää tavoittelevaksi olennoksi, jonka mielestä maailma on olemassa häntä varten. 

Hedonia on mielihyvän ja nautinnon kokemusten tavoittelua, mutta se jää pintasilaukseksi ja hetken huumaksi verrattuna eudaimoniaan, joka on tarkoitukselliseksi koetusta elämästä kumpuavaa pitkäkestoista hyvinvointia. 

– Merkityksellisyyden ydintä on kokemus siitä, että elän maailmaa varten. Koen, että minulla on annettavaa sille monimuotoiselle todellisuudelle, jonka osana elämääni elän, Salonen sanoo.  

Planetaariset kriisit, kuten ihmisen toiminnan vuoksi muuttuva ilmasto ja luonnon monimuotoisuuden köyhtyminen, ovat tehneet näkyväksi sen, että olemme eläneet liian hedonistisesti. Elämän perusta on murtumassa, kun luonnon ja siis lopulta elämän edellytysten tuhoaminen on rakenteellinen osa nykyistä järjestelmäämme. Kaiken lisäksi tuhoa saa tehdä lähes kuluitta ja paikoin pidäkkeettä. 

Salonen muistuttaa, että planetaariset keikahduspisteet eivät saisi ylittyä. Jos tällaiset kriittiset rajapisteet ylittyvät, seuraukset maapallon ekosysteemeille voivat olla nopeita ja arvaamattomia. Mahdollisiksi keikahduspisteiksi on luonnehdittu esimerkiksi ikiroudan sulamista tai Amazonin sademetsän muuttumista savanniksi ihmisen toimien vuoksi.

Samaan aikaan poliitikkoja myöten valitetaan, miten suomalaiset eivät kuluta kyllin.

– Paradoksi muodostuu siitä, että juuri kasvava kuluttaminen murtaa elämän perustaa. Talouskasvu on onnistuttu vain osittain irtikytkemään luonnonvarojen hupenemisesta ja saastumisesta.

Pieni ja naurettava – vai suuri ja vaikuttava?

Professori Salonen katsoo, että tutkijana hänen olisi vastuutonta puhua vain riskeistä. Niiden lisäksi pitää puhua ratkaisuista. Ihmiskunta on näyttänyt voimansa monissa yhteyksissä – joskin tuo voimannäyttö on ollut kaukana mairittelevasta. 

– Ensimmäistä kertaa planeettamme historiassa yksi laji on onnistunut saamaan aikaan ilmastonmuutosilmiön. Myös nykyinen kuudes sukupuuttoaalto on ihmisen aikaansaama järisyttävän suuri muutos maailmassamme. Ihmisen voima on ennennäkemätön. Puhutaan jo ihmisen aikaan siirtymisestä, sillä suurin yksittäinen planeettamme tulevaisuuteen vaikuttava tekijä on ihmislaji.

Yksittäiset ihmiset voivat tehdä kestävämpiä valintoja elämäntyylissään, elintavoissaan, kuluttamisessaan tai äänestämisessään. Mutta kun tuo on niin pientä, niin naurettavaa. Tämä tyypillinen väistöliike on Salosen mukaan perusteluiltaan heikko. 

– Perustelu jättää huomiotta sen tosiasian, ettei suurta ole olemassa ilman pientä. Purot muodostuvat pisaroista. Ja demokraattiset yhteiskunnat jokaisen kansalaisen käytössä olevasta yhdestä äänestä. Demokratia murtuu, jos kansalaiset toteavat ettei yhdellä äänellä ole merkitystä ja jättävät äänestämättä seuraavissa vaaleissa. 

Pisara meressä on kumma kyllä nostanut merenpintoja, lämmittänyt vesimassat valtamerissä, riuduttanut korallit, köyhdyttänyt kalakannat. 

– Laajamittainen yhteiskunnallinen muutos edellyttää toivottavan elämäntavan helpottamista poliittisilla päätöksillä. Jos kestävä elämä on helppoa, sujuvaa ja kohtuuhintaista, ei sen valtavirtaistumiselle ole esteitä.

Merenkurkku Vaasassa

Kulissien kehittely ei tee elämästä hyvää 

Merkityksellisyyden etsiminen on elämän täyteyden etsimistä, eräänlaista juonen kehittelyä. 

– Riittävä elintaso on välttämättömyys. Mutta se on vain elämän materiaalinen kulissi. Vetävä juoni perustuu aineettomiin asioihin, jotka merkityksellistävät elämän. Mitä on elämä ilman hyväksytyksi tulemista, riittävyyden kokemista tai luottamusta ja yhteenkuulumista. 

Onko merkityksellisyys niin monituhatmuotoinen, että se tyhjenee lopulta ei miksikään, kun yhdelle se tarkoittaa yhtä ja toiselle toista?

Salonen on tunnistanut hyvän elämän pohdinnoista yllättävän kapeakatseisia tulkintoja. Ajatellaan, että pelkkä kulissien kehittely saa elämän hyväksi.

Pikemminkin kannattaisi tarkastella, miten onnistuu rakentamaan tasapainon hedonian ja eudaimonian välille, itsekkyyden ja epäitsekkyyden välille. Jokainen kun on molempia. Käytännössä kyse voi olla vaikka jokapäiväisen elämän ilojen ja surujen jakamisesta.

Entä miltä merkityksellisyys tuntuu kehossa ja mielessä? Ehkä se on jonkinlaista rauhan tuntua itsen ja ympäröivän todellisuuden kanssa.

Merkityksettömyyden tunne voi vuorostaan tuntua kipuna. 

– Omannäköisen paikan löytäminen yhteisöissä, yhteiskunnassa ja maailmassa ei ole helppoa kenellekään. Vierauden ja toiseuden tuntu hiipii helposti osaksi elämää. Tilannetta pahentaa suoritusmääriin keskittyvä edistysihanne. Ehkä juuri suorituskeskeisyyden vahvistumisen myötä alle 30-vuotiaiden työkyvyttömyyseläkkeet ovat hälyttävästi lisääntyneet. 

Merkityksellisyyttä etsiessään ihminen voi yrittää löytää hyviä syitä olemassaololleen ja kokea olevansa turhan tyhjykän sijaan arvokas olento. Salosen mukaan ihmisarvo on merkityksellisyyden ydintä.

– Elämän ajallisen ulottuvuuden tunnistaminen on sitä, että jättää tuleville ihmisille yhtä hyvät tai paremmat hyvän elämän mahdollisuudet kuin ne, joista itse nautimme. Se edellyttää harmonista liittymistä sukupolvien väliseen ketjuun. Elämän arvon ja arvokkuuden tunnistava liittyminen antaa tunnun oman olemassaolon merkityksestä.

Salosen mukaan saman sukupolven sisällä tapahtuva kytkeytyminen merkityksellistää myös elämää.

– Jos voin jakaa elämän arkisia asioita toisten kanssa, tulee tunne siitä, että elämä virtaa ja jaetut elämänkokemukset tuovat rikkautta. Jaetut kokemukset ovat yleensä olemassaolon täyteyttä vahvistavia tai lisääviä.

Pysähtyminen ja eläytyminen voivat herättää tarkastelemaan merkityksellisyyttä uusin tavoin. Esimerkiksi Salonen ottaa muuttolinnut.

– Elämän ihme on läsnä muuttolinnuissa. Syksyn tullen ne lentävät tuhansien kilometrien matkan ilman GPS-paikantimia ja palaavat kevään tullen takaisin. Uskomatonta, että saan olla osa tällaista elämän kokonaisuutta, jossa on läsnä selittämättömyyden tuntua!

Eläytyä voi vaikka siihenkin, miten syömällä suklaata liittää itsensä todellisuuteen kaukana meistä. Länsi-Afrikan kaakaonkasvatus on osittain lasten tekemän raskaan pakkotyön varassa. 

– Kun tulen tästä tietoiseksi voin halutessani merkityksellistää valintojani pohtimalla, millaisiin asioihin haluan omaa elämääni liittää kulutusvalinnoillani. Vaihtoehtoina ovat kuluttamatta jättäminen, kulutusmäärän maltillistaminen tai reilummin tuotettu kaakao. Globaalissa taloudessa olemme mukana vaikka missä.

Yltäkylläisyyden keskellä elävä ei välttämättä tule ajatelleeksi, miten valtava määrä työtä, ihmisiä, logistiikkaa ja resursseja on vaatinut esimerkiksi yhden colajuomatölkillisen valmistaminen. Ensinnä jossain on louhittu bauksiittia alumiinista tölkkiä varten. Sulattamossa on valettu alumiinitankoja. Tangoista on valssattu alumiinilevyä ja puristettu tölkkimuotteja. Logistiikkaketjun eri vaiheissa rekkoja on ajettu sinne tänne maista ja mantereilta. Sokerijuurikaspellon sadosta on tehty sokeria, joka on laivattu tuottajamaahan. Fosforihappoa varten tarvitaan kaivos ja kofeiini syntyy kemiantehtaalla. Vettäkin tarvitaan. 

– Melko monta ihmistä tarvitaan, että on mahdollista juoda tölkillinen colajuomaa. Globaali talous on tehnyt meistä maailmankansalaisia. Koko planeetta värähtelee, kun käymme kaupassa.

Luostari lähellä 

Elämän merkityksellisyyden etsijöistä tulee mieleen kliseisiä karikatyyrejä luostareihin vetäytyvistä askeetikoista, jotka karttavat aineellisen omaisuuden kartuttamista. Tai entäpä he, jotka kulkevat kuuliaisesti rahan talutusnuorassa elämäntehtävänään vaurauden kerryttäminen. Heidän seassaan kulkee pieni joukko niitä, jotka toteuttavat samaa tehtävää, mutta sosiaalisesti ja ekologisesti kestävällä tavalla.

Tai miten olisi taiteelle elävät ja todennäköisesti siksi aineellisesti niukasti elävät? Tai läheisilleen elävät, jotka ovat ottaneet ydintehtäväkseen toisten huomioimisen ja auttamisen, joskus vieläpä niin, että jokainen ihminen mielletään kanssakulkijaksi ja läheiseksi?

– Luostari tarjoaa pysähtymisen mahdollisuuden. Se luostari voi olla vaikka nojatuoli. Pysähdymme miettimään, mikä on paikkamme maailmassa. Otamme yhteyden omiin arvoihimme. Kysymme, mitä tarvitaan enemmän ja mitä vähemmän hyvää elämään. Päätämme, mikä on taakse jäänyttä elämää ja millaisilla muutoksilla astutaan kohti huomista.

– Jo yksi hyvä syy elää, on parempi kuin ei yhtään. Mutta jos onnistuu tunnistamaan muutaman hyvän syyn elää tätä päivää, silloin elämä ei ole yhden kortin varassa. Väitän, että jokainen voi näitä syitä elämälleen tunnistaa.

Sivistyksen muodonmuutos 

Sivistys on kuollut, sanotaan. Lausahdus tuntuu todemmalta kuin aikoihin.

Voisiko jossain silti olla viriämässä jotakin uutta, voisiko se jokin olla ekososiaalinen sivistys? Onko se puhjennut kukkaan? Silmuille tai sirkkalehdille edes?

Ekososiaalinen sivistys -käsitteen synnyn voi ajoittaa vuoteen 2014, jolloin Suomessa uudistettiin koulujen opetussuunnitelmien perusteet. Salonen oli mukana uudistustyössä ja kysyi, eikö ekologinen kriisi ole yhteiskunnallinen sivistyskysymys.

– Kun kaikki ihmisen tarvitsema otetaan luonnosta, voiko ihmistä olla olemassa, jos elämän perusta murtuu?

Tästä juontuu käsitteeseen sana eko.

Sosiaalinen taasen viittaa siihen, miten jokainen ihminen on arvokas sellaisenaan. Arvokkuutta ei tarvitse erikseen osoittaa meriitein ja saavutuksin.

Sosiaalista, ihmisten väliseen yhteistoimintaan, yhteisöihin ja yhteiskuntaan viittaavaa sivistystä tarvittiin esimerkiksi maailmansotien jälkeen, kun todettiin, että yhteinen pelisäännöstö on kiteytettävä kaiken sen ihmiselämän tuhoamisen jälkeen. 

Ekososiaalisen sivistyksen silmut ovat hauraita ja vaarassa tallautua vanhojen vihollistensa jalkoihin. Luonnonresurssien kyltymätön käyttö ja aineellinen yltäkylläisyys vievät elintilaa ekososiaaliselta sivistykseltä – eli ihmisen kypsymiseltä tunnistamaan, mikä olisi hyödyllisintä, oikeinta ja lopulta tärkeintä vaalia.

Ekososiaalisessa sivistyksessä yhdistyy kaksi luovuttamatonta arvoa: elämän ekologisen perustan vaalimisen ensisijaisuus ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden välttämättömyys.

– Se on se kova ydin siinä. Jos näistä kahdesta pidetään huolta, eikö muu ole järjestettävissä? 

Ekososiaaliseen sivistykseen kiteytyy luonnon ja elämän edellytysten sekä sosiaalisen eheyden ja kestävyyden vaaliminen – siis kaksi luovuttamatonta arvoa. Eikö niitä vaalimalla ole vääjäämättömästi löydettävissä elämän merkityksellisyys?

– Sanoisin, että tuossapa tuo, Salonen vastaa.

Arto O. Salonen
– Kun kaikki ihmisen tarvitsema otetaan luonnosta, voiko ihmistä olla olemassa, jos elämän perusta murtuu? kysyy professori Arto O. Salonen. Kuva: Sakari Röyskö

Arto O. Salonen toimii kestävän hyvinvoinnin professorina Itä-Suomen yliopiston yhteiskuntatieteiden laitoksella. Hän on myös Suomen kestävyyspaneelin jäsen. Salosen teoreettisen tutkimuksen keskiössä ovat edistysajattelun ja sivistyskäsityksen päivittämispyrkimykset. Parhaillaan Salonen työskentelee muun muassa kuusivuotisen SISU-hankkeen parissa, jonka päämääränä on rakentaa Suomelle ekologinen makrotalousmalli. 

Julkaistu

Miten ihminen löytää oman paikkansa?

Teksti: Leila Bayar

Moni pohtii, mistä elämän merkitys kumpuaa ja mikä omaa elämää todella kannattelee. Miten yhteisöt liittyvät kokemukseen merkityksellisyydestä? Nuorten aikuisten parissa seurakuntatyötä tekevä Karita Auranen vastasi Etsijän kysymyksiin.

Kristillinen usko, rukous ja yhteisön tuki ovat johdattaneet Karita Aurasta kohti syvempää ymmärrystä identiteetistä ja kutsumuksesta. Hänen kokemuksensa avaavat näkökulmia siihen, miten merkityksellisyyttä voi löytää, kun uskaltaa pysähtyä, kuunnella ja rakentaa elämää sen varaan, mikä todella kestää.

Mitä elämän merkityksellisyys sinulle tarkoittaa, mistä siinä on kyse?
– Merkityksellisyys perustuu totuuteen ja ymmärrykseen siitä, kuka olen. Kun ihminen saa uskossa vastaanottaa Jeesuksen sovitustyön, hänestä tulee Jumalan lapsi. Jumalan lapsen identiteetti auttaa ymmärtämään, kuinka suuri arvo ja merkitys jokaisella ihmisellä on. Tämän totuuden syvä sisäinen tiedostaminen on merkityksellisyyden ytimessä. Sisäisen kokemuksen lisäksi merkityksellisyyttä tuntee yhteydessä toisiin ihmisiin. Se tulee näkyväksi esimerkiksi niissä hetkissä, kun pystyy olemaan avuksi. Aina merkitykselliset asiat eivät tunnu juuri siinä hetkessä mielekkäiltä – erityisesti arjen keskellä monet askareet voivat olla puuduttavia. Silloin merkityksellisyyttä antaa tieto siitä, että se mitä teen, kantaa ajallaan hedelmää.

Millä tavoin olet päässyt merkityksellisten asioiden äärelle?
– Minua merkityksellisten asioiden äärelle on vienyt totuuden kaipuu ja sen etsiminen. Raamatun äärellä ja rukouksessa olen saanut kokea Jumalan vastaavan tähän kaipuuseeni. Jano Jumalan sanan puoleen veti minut seurakuntaan. Kun olen alkanut rakentaa elämääni Jeesuksen varaan, se on luonut pohjan ja merkityksen elämälleni ja sitä kautta ohjannut etsimään omaa kutsumustani.

Miten löytää merkityksellisyyttä tai voiko itselleen esittää jonkinlaisia apukysymyksiä merkityksellisyyden tunnistamiseksi?
– Voi pohtia esimerkiksi sitä, minkä kokee itselleen tärkeäksi tai missä kokee lepoa ja rauhaa. Entä missä on hyvä olla paikallaan, missä jano sammuu. Kun on löytänyt merkityksellisimmän ydinasian, se vaikuttaa muuallekin elämään.

Miten merkityksellisyyden etsiminen liittyy nykyiseen työhösi Polun nuorten aikuisten yhteisön koordinaattorina?
– Ennen nykyistä työtäni, löysin muutama vuosi sitten Polun yhteisöstä paikan, jossa koin, että Jeesuksen sanaa opetetaan ja eletään todeksi. Sen eläväksi tekevä vaikutus näkyi ihmisten keskinäisessä rakkaudessa ja yhteydessä toisiin, mikä tuntui merkitykselliseltä. Polussa olen saanut kasvaa Jumalan tuntemisessa yhdessä toisten nuorten aikuisten kanssa. Siellä syntyi myös halu löytää oma kutsumukseni. Rukoilin pitkään, että Jumala kutsuisi minut, vaikken itse tiennyt mihin. Kun Jumala kutsui minut tähän työhön, olen saanut kokea erityisen syvää merkityksellisyyttä päästessäni palvelemaan muita omilla lahjoillani.

Miten yhteisöt liittyvät merkityksellisyyden kokemiseen?
– Parhaimmillaan ja aidoimmillaan merkityksellisyyttä voi kokea yhdessä muiden kanssa. Yhteisössä voi jakaa elämää toisten kanssa, rakastaa ja tulla rakastetuksi. Yhteydessä toisiin saa etsiä ja löytää omia vahvuuksiaan sekä rohkaista ja auttaa muita.

Mistä tunnistaa hyvän ja ihmistä kannattelevan kristillisen yhteisön?
– Siellä on rakkaudellinen ja lempeä armon ja totuuden ilmapiiri. Siellä saa olla aito oma itsensä ja keskiössä on Jeesus: paitsi puheessa, myös teoissa. Evankeliumeista voimme lukea, miten Jeesus kohtasi ihmisiä. Hän oli täynnä armoa ja totuutta.

Karita Auranen on toiminut Turun Mikaelinseurakunnan nuorten aikuisten yhteisön Polun koordinaattorina syksystä 2025 lähtien. Karitan työhön kuuluu koordinoida Polun toimintaa ja tehdä sitä yhdessä yhteisön vapaaehtoisten kanssa. Hän toimii linkkinä nuorten aikuisten ja seurakunnan välillä. Karita siirtyi työntekijäksi yhteisön sisältä, ja siksi hän kokeekin työnsä erityisen merkitykselliseksi.

Nuori nainen lukee kirjaa.
Kuva: Juho Hankela

Julkaistu

Rituaalit elämän rakennustelineinä

Teksti: Pietari Jetsonen

Merellinen talvimaisema
Kuva: Iida Ylinen

Elämän tarkoitus lienee puhki kirjoitettu teema. Siltikään vastausta ei tunnu löytyvän – ei henkilökohtaisella tasolla, puhumattakaan edes melkein yleispäteväksi vastaukseksi kelpaavalla tasolla. Jos elämäntarkoituspohdinnat olisivat linssisoppa, sitä keittäneiden lusikoita löytyisi kattilasta enemmän kuin itse linssikeittoa. Tarjolla on siis lusikkakeitto, josta omakin aterimeni törröttää, olkaa hyvä.

Väitän koko kaksikymmenkuusivuotisen elämänyskäykseni olleen perin hukassa elämän päämäärän suhteen. Ala-asteen alkupuoliskolla koin sen hetkisistä järkytyksistäni vähintään kärkikakkoseen yltävän järkytyksen. Tajusin nimittäin, että elämä on lineaarinen, eikä suinkaan syklinen. Sivistyssanojen sijaan hahmotin sen niin, että elämänmokomahan etenee, eikä suinkaan aina vain koita kaiken nollaava lauantaiaamu, jolloin molemmat vanhemmat istuvat aamupalapöydässä, vehnäpatonkia leikkaamassa. Tajusin, että tuo auvoisa vehnäpatonkimuisto ja lastenohjelmat eivät olekaan positiivinen viikon kohokohta, vaan karmaiseva todiste siitä, että taas on kulunut seitsemän päivää, jotka eivät palaa. Seitsemän päivää, jolloin minun on ollut tarkoitus jotain koulussa oppia, vanhemmat töissä raataneet, vanhentuneetkin ja väsyneet – ja olemme kaikki uuden vehnäpatonkiaanisen ajanlaskun mukaan vanhentuneet viikolla. Miksi olemme nähneet vaivan kuluttaa taas yhden patongin?

Miksi Jumala loi ihmisen – vehnäpatongit eivät liene perimmäinen syy? Teologian tohtori, vastavalittu Helsingin tuomiorovasti Päivi Vähäkangas vastaa esittämääni kysymykseen: ”Jumalan olemukseen kuuluu vuorovaikutus, yhteys, dialogi. Kaikki se virtaa Jumalasta ulospäin. Siksi tarvitaan ihmisiä. Jumala haluaa laajentaa tätä vuorovaikutuksen piiriä.” Ylisosiaalisen Jumalan tahdostako olemme hänen dialoginhaluisuutensa tuote?

Luomiskertomuksessa kerrotaan, kuinka Jumala loi maan, vedet ynnä muut, ja kunkin luotuaan hän totesi, että näin oli hyvä. Kirkkoisä Augustinuksen teologian mukaan Kaikkivaltiaan Hyvän luomistyönä luotu maailma on kokonaan hyvä. Luodun hyvyyttä lisää luodun moninaisuus. Luodun hyvän moninaisuuden ilo on kaukana, jos tuntee itsensä riikinkukoksi kanalassa. Mutta kokonaisuus siis muodostuu olevan ja hyvyyksien runsaudesta. Olemme ihmisinä osa sitä Jumalan hyväksi katsomaa moninaisuutta. Mutta totesiko dialogisuuskoukussa oleva Jumala, että koska Hän on dialoginkannattajia, on luomiensa ihmistenkin oltava, joten meidät ihmiset tehtiin tarvitsemaan keskinäisiä vuorovaikutuksiamme. Ainakin ensimmäisen Mooseksen kirjan toisessa luvussa Jumala sanoo ”Ei ole hyvä ihmisen olla yksinään” ja luo ihmiselle toisen ihmisen. Psykologiakin tukee tätä väitettä monessa eri kohtaa, että ihminen tarvitsee enemmän tai vähemmän sosiaalisia suhteita.

Elämän pointtia tuli puntaroitua perin viljalti jo kauan ennen 20. ikävuotta, vauhtia siihen antoivat suljettu osasto ja kuntoutuskoti. Psykiatrien riemulapsi nyrkki heiluen, kyyneleet silmillä inttää, mitä tolkkua on elää, jos ei tahdo. Olin jostain syystä korvieni väliin saanut Jumala-aatteen jo pikkulapsena, ja sekin minua riepoi. Jos on olemassa Jumala, miksi laita-tähän-haluamasi-kirosana hän sallii lapsen kärsimyksen? Olin tätä kuvittelemaani loppuun saakka vihoitellut mielikuvitusystävälleni nimeltä Jumala. Ennen fake it ’til you make it -koetta, juuri sitä ennen tehdyn elämästäirtaantumisyrityksen aikanakin Jumalalle lällättelin, että jos olet olemassa niin kohta nähdään naamatusten, että mikä samperi on ongelmasi. No eipä nähty, vaan minut pistettiin piipaa-autoon ja varastoon muhimaan ajatuksineni, valvovan silmän alle. Sävyni jumalapuheessa muuttui. Kuin pariskunta, joka riidan jälkeen haistelee ilmaa typerin kysymyksin, kuten ”onkohan jääkaappi vielä päällä”, lähestyin Jumalaa. ”Kehotus suojella elämää koskee myös minua itseä.” Vähäkangas toteaa, kun kysyn, onko elämä ihmisen velvollisuus. ”Syntymäänsä ei voi säädellä, mutta kuolemastaan voi ottaa vastuun.” Toki kuolema kohtaa suunnittelemattakin, nurkan takaa yllättäen.

Kolmannen elämästäkarkaamiskokeen jälkeen yritin siis taktiikkaa, jota voisi kutsua amerikkalaisittain fake it ’til you make it. Läsäytin vuoden koeajan. Vuoden yritän elää kunnon kansalaisena, vaikka kuinka käpy palaisi. Palasin kouluun, tein yhteistyötä hoitotahojen kanssa, suostuin maltilliseen urheiluun. Kaksi kuukautta riitti vakuuttamaan, ja sain lisää liekaa, itsenäisyyttä. Vuosi meni, yli kahdella kuukaudella peräti. Sitten tajusin jutun juonen.

Suureksi lässähdykseksi nuupahtava oivallukseni oli, että käytännössä kaikki iltapäivälehtien terveysosaston tolkuttaminen hyvistä peruselintavoista aidosti toimii hyvinvoinnin edistämisessä. Olisipa psykiatri tyrkännyt käpälääni Apu-lehden. Se, mitä Annat ja PLUS Terveydet eivät kerro, on, että homma pelittää vasta kun ensin ketuttaa kyllin pitkään. Rutiinia ei muodostu, ennen kuin kettuilee itsensä kestämään sontaista mielialaa, typeriä hyvien elintapojen noudattamisia. Ei se kivaa ole, kun matalampi aita olisi vieressä kutsumassa. Nuo mietteet muodostuivat yli kymmenen vuotta sitten, ja sain itseni huijatuksi kestävään maratonjuoksun tekniikkaan, jolla selättää elämä. Sitten kengänpohja taisi kulua, ja jalat viistivätkin soraa. Pysähdyin jalat verillä.

Linnuilla on vaisto, jonka varassa ne tietävät, milloin tulee liihottaa lämpöön. Oravat käyttävät valtaosan päivästään ruoan etsimiseen ja kätkemiseen. Tuntuu, että muilla eläimillä joku sisäinen elämän tarkoitus raksuttaa paremmin kuin ihmisillä. Me kun kasvamme, olemme liki hetimmiten hölmistyneenä, että mitä seuraavaksi. Narratiivi tuntuu olevan, että noin ensimmäiset kaksikymmentä elinvuotta pohjustetaan sitä, mitä tehdään seuraavat neljäkymmentä vuotta. Oliko henkisesti helpompaa silloin, kun päivät piti aidosti käyttää selviytymiseen, ruoan ja suojan hankkimiseen? Ei tarvinnut miettiä korkeakoulun ensikertalaisuuskiintiöitä tai ruutuaikaa. Vähäkankaalle tätä puntaroidessani hän huomauttaa, että kysehän tuossakin linnun vaistossa on selviytymisestä, elämänhalusta, ei niinkään siitä, että lintu jotenkin ajattelisi tarkoitustaan täyttävänsä, ainoastaan turvaavansa selviytymisensä. Ainiin, se elämänhalu. ”Useimmilla ihmisilläkin elämänhalu on niin vahva, että jos elämä on päättymässä, puskee kovempaa eteenpäin, taistelee” Vähäkangas jatkaa.

Oletko koskaan yrittänyt käynnistää esimerkiksi ruohonleikkuria, moottorisahaa, moottorikelkkaa, tai jotain vastaavaa bensamoottoria, joka käynnistetään nopeasti peräjälkeen vetäisemällä? No, tältä tuntui, kun rupesin hyytymään: nyhdän ja nyhdän, ja aina kuuluu lupaava hurahdus – käynnistyminen on hilkulla. Mutta ei se vaan käynnisty, se elämänhalu. Jokainen lupaava nykäisy tuli kera kiroilun, miksei aiempi hokkuspokkus fake it ’til you make it toimi, etenkin kun olin jo kerran teeskennellyt ja sitten tehnyt sen. Ahneus. Se paljastui syyksi. Olin aivan liian iloissani maalannut elämäni karttaa sinne sun tänne, unelmoimaankin uskaltautunut ja tunkenut itseni joka paikkaan puuhamieheksi. Ahnehtinut kaikenlaista menestystä kurotellen. Kun nyt näitä latteuksia olen jaellut, niin heitetään tämäkin: pyörä oli keksittävä uudelleen.

Säällinen hengissä pysyminen. Riittäisikö se? Vähäkangas muistutti minulle, että ”Elämä on pyhää. Kaikki mikä on luotu, on syntynyt Sanasta, Kristuksesta. Jumalan läsnäolo pyhittää elämän.” Vähäkangasta haastattelemaan minua innosti ensimmäistä adventtia edeltäneessä messussa hänen lausumat sanat, jotka ansaitsevat tulla toistetuiksi: ””Kaikki te Kristukseen kastetut olette pukeutuneet Kristukseen” sanoo Paavali. Me olemme siis yltä päältä Kristuksessa.” Olisiko elämän tarkoitus siis olla kunniaksi Kristukselle, säilyttää, kenties jopa palvoa pyhää? Ja jos minä olen pyhä, koska olen yltä päältä Pyhässä, enkö ansaitse hellyyttä, huolenpitoa, hyvää, rakkautta, hemmottelua? Rituaalejakin ympärilleni? Katolisen kirkon kanoninen laki vilpittömästi suosittaa katolista pappia suorittamaan messun joka päivä, vaikka sitten yksin ja itsellensä. Taisin pari kappaletta aiemmin mainita rutiineista. Ne nimettäköön nyt uudelleen rituaaleiksi. Jos elämän rutiineja pitää henkilökohtaisen pyhän ylistämisen rituaaleina, tarttuisivatko ne hyvää tekevät rutiinit paremmin otsalohkoon? Kuin katoliset papit, jotka osoittavat hengellistä kuria ja ruokkivat henkeään päivittäisellä messullaan, kehotan meitä virvoittamaan itseämme rituaaleilla, jotka osoittavat tervettä itsensä rakastamista ja ruokkivat organisoitua elämässä puikkelehtimista.

Mitä edes on elämän menestys, jota niin uuvuksiin itsensä saattaen tavoittelemme? Vähäkankaan kanssa olemme yhtä mieltä ainakin sanan ällöttävyydestä. Sen konnotaatio lemahtaa bisnesmieheltä, uralta, taloudelta. Ei sillä, ei bisnesmiehissä vikaa ole, mutta Vähäkangas pohtii menestyksen usein miellettävän joksikin, jonka ihminen voi itse itselleen hankkia. Se, mitä Vähäkangas kutsuisi menestykseksi, olisi mielenrauha, resilienssi, vahva perusluottamus elämään. Niitä ei voi tuosta vain hankkia, ei niiden eteen voi kuin rajatusti ponnistella, hän miettii.

Omaksi menestysreseptiksi löysin juurikin ne rutiinit – anteeksi, minussa olevan pyhän juhlistamisen rituaalit, tarkoitin. Kun ei katsonut kauas, vaan vain jalan mitan päähän, huomasi laahustaneensa itselleen tien, joka käy tienviitaksi vilkkaammallekin liikennöinnille. Säälliseksi hengissä pysymiseksi sitä myös kutsuttakoon. Riman tulee olla matalalla, jotta saavutamme sen ja koemme siitä auvoa, ja siten uskallamme tavoitella sen ulkopuolisia asioita. Sopivan matala rima on tasapaino – Vähäkankaan kutsuma mielenrauha – jossa sopivissa mittasuhteissa seuraamme halujamme, rasitamme itseämme liikunnalla, lepäämme, ravitsemme itsemme, myllerrämme oivalluksissa ja suoritamme. Dialogia rakastava, ylisosiaaliseksikin moittimani Jumala kenties juksasi meidät elämän tarpeiden dialogia käymään. Sivuuttamalla tuon tarpeiden dialogin, tuloksena on perin usein onneton elo.

Tuo liki monotonisen tylsä tarpeiden dialogi on itsessään jo paljon, ja se myös riittää. Oikeasti. Moitittu harmaa arki on paras koskematon kanvas, jolle parhaiten tarttuu mitä upeimmat sateenkaaren värit. Kun meillä on jykevä perusta, rutiinirituaalimme, luomme mielellemme turvallisen tilan hamuta perustarpeiden ohella myös muita onnellisuutta tuottavia asioita, sillä huijaamme itsemme uskomaan sen tosiasian, jota tuppaamme epäillä: että pystymme toden totta monenlaiseen.

Kun maailma palaa, ilmasto kuumenee ja kansat ovat toistensa kurkuissa, masennumme ajatukseen, että missään ei ole tolkkua enkä minäkään mihinkään tietenkään kykene. Turvattomuuden keskelle luomamme turvalliset rutiininomaiset hyvinvointimme rituaalit rakentavat meistä Newtonin kehdon, joka tarvitsee vain välillä pienen tuuppauksen. Tiedäthän, se usein toimistoissa nähty hökötys, josta roikkuu tyyliin viisi metallipalloa samalla korkeudella langoista? Kun reunimmaisen vetää sivuun ja päästää irti, se iskee neljään muuhun odottavaan kuulaan, saaden vastakkaisen reunan kuulan ponnahtamaan sivuun ja toistamaan liikkeen. Moinen säännöllinen tikitys jatkuu perin pitkään, ja sitä on ilo katsella. Ihmisen tulee löytää se liikkeelle paneva energia, joka heilauttaa ensimmäisen kuulan. Olisiko se se Pyhä Kristus meissä?

Julkaistu

Hyvien tekojen äärellä

Teksti: Inkeri Talvio

Joulun alla kauppakeskuksiin ilmestyy joulukuusia, joiden koristeiden seassa roikkuu paperisia toivelappuja. Jokaisen toiveen on kirjoittanut joku, jolla on joulun aikaan rajallinen mahdollisuus saada lahjoja. Näistä joulukuusista saa kuka tahansa ottaa lapun, ostaa toiveen mukaisen lahjan ja viedä sen kauppaan, josta se toimitetaan eteenpäin toiveen esittäjälle. Olen itsekin osallistunut tällaiseen keräykseen lahjan ostajana muutamia kertoja. Olemme pikkuveljeni kanssa käyneet kauppoja läpi etsien juuri sitä täydellisintä pikkuautoa, johon pieni poika voisi rakastua.

Kun sitten unelmien auto löytyi, siitä tuli otettua kuva toivekuusen kanssa ennen matkaamme luovutuspisteelle. Seuraavaksi teki mieli julkaista tämä kuva johonkin, jossa se voisi inspiroida muitakin ihmisiä toteuttamaan samanlaisten keräysten joululahjatoiveita. Tällaisten asioiden kanssa tulee kuitenkin helposti epäiltyä itseään ja ihmisiä ympärillään. Onko kyseessä kuitenkaan puhtaasti hyvä teko, jos sen julkaisee johonkin muiden nähtäville? Vai voidaanko hyvän tekemisestä julkisesti puhuminen nähdä jonkinlaisena omien hyveiden esittelynä ja kehuskeluna?

Kun itse pohdin asiaa Helsingissä, toisessa maailmankolkassa saman asian kohtaa libanonilainen sisällöntuottaja Surthany Hejeij, jonka löytää monilta sosiaalisen median alustoilta käyttäjänimellä Surthy Cooks. Surthy Cooks -tilin julkaisema sisältö noudattaa usein samaa kaavaa: ensin katsojan huomio herätetään julkisuutta keränneellä videolla, jossa haaskataan ruokaa. Sitten video siirtyy itse Hejeijiin, joka alkaa valmistaa ruokaa. Joskus reseptin edetessä näytöllä lukee kuinka paljon mitäkin ainesosaa joukkoon laitetaan, tosin pienemmässä mittakaavassa kuin reseptissä jota Hejeij itse valmistaa, sillä hänen laittamastaan ruoasta kasataan kymmenittäin täyttävän kokoisia annoksia. Seuraavaksi annokset kuljetetaan ulos kadulle, jossa ihmiset — enimmäkseen lapset — ovat jo odottamassa. Videolla näytetään kun Hejeij jakaa ruokaa ja ihmiset syövät sitä tyytyväisinä. Videot ottavat kantaa useaan asiaan samalla kertaa, kuten ruokahävikkiin ja nälänhätään.

Surthy Cooksin videot ovat kantaaottavia ja hyvää tekeviä, mutta hänkin kohtaa kritiikkiä. Suurin osa kritiikistä noudattaa samaa kaavaa. Yksi kommentoija sanoo “Miksi auttaa, kun kamerat ovat päällä”, kun taas toinen kommentoi “Miksi leveillä, tee se salaa”. Enimmäkseen kriittiset ihmiset epäilevät Hejeijin kalastelevan tykkäyksiä ja näyttökertoja, joista hän saisi mainetta ja rahaa. Onneksi nämäkin kommentit olivat yllättävän vaikeita löytää, niitä ei siis lopulta ole kovinkaan monia. Välillä videoita selaillessa ikäviä kommentteja tulee vastaan, mutta ne eivät ole niin suosittuja, että näkyisivät ensimmäisten joukossa. Oikeastaan tilanne on päinvastainen, sillä ensimmäiset kommentit ovat yleensä ihmisiä jotka puolustavat SurthyCooks tiliä kriitikoilta, ja painottavat hänen tekevän hyvää joka tapauksessa, aivan sama minkä vuoksi hän videoitaan julkaisee. Monet myös muistuttelevat kommenteissa, että näyttökerrat ja tykkäykset rahoittavat osaltaan tilin hyvää toimintaa.

Juuri se on ehkä tärkeintä kun puhutaan hyvistä teoista julkisesti kertomisesta. Hyvä teko tapahtuu silti, olivat tarkoitusperät kuinka itsekkäät tahansa. Hyveiden piilotteleminen on helppo kokea itsessään hyvänä tekona: on muille reilumpaa, kun ympäriltä ei tule painetta ajan tai rahan käyttämiseen. Olen törmännyt sellaiseenkin väitteeseen, ettei hyvä teko ole hyvä ollenkaan, jos siitä kertoo kenellekään jälkikäteen. Jos on riskinä, että teko voidaan nähdä oman edun tavoittelemisena, monet jättävät sen tekemättä. Pelko siitä, miten muut reagoivat pitää meitä usein otteessaan. Joskus vaikutus voi kuitenkin olla aivan jotain muuta kuin negatiivinen, vaikka emme uskalla toivoa niin. Joskus hyvin toimimiseen tarvitaan apua, jota on helpoin saada jakamalla tavoitettaan ja sitä, mitä on siihen mennessä tehnyt. Jakaminen voi inspiroida muita tekemään samanlaista työtä, tai auttaa hankkeen rahoittamisessa.

Lopulta julkaisin kuvan pikkuautosta ja toivejoulukuusesta. Kuvan julkaisemisen jälkeen olen jutellut paljon erilaisista joululahjakeräyksistä ihmisten kanssa, ja monilta olen kuullut, että he ovat joko osallistuneet sellaiseen tai meinaavat nyt osallistua. Vielä en ole kuullut keneltäkään, että asiasta ei olisi saanut puhua ääneen.

Julkaistu

Kulutus ei pääty kuolemaan – Oman kuolevaisuuden kohtaamisella myös kuolemansa voi suunnitella vastaamaan elämänsä aikaisia arvoja

Kai Lovi

OLEN kuolindoula ja päätavoitteeni on tukea kaikkien oman tahdon toteutumista elämänkaaren loppupäässä sekä kuoleman jälkeen. Doulana toimiminen on mielestäni myös aktivismia, sillä siinä puolustetaan toisten oikeuksia sekä lempeästi saatetaan ihmisiä kohtaamaan oma kuolevaisuutensa. Olen kuitenkin myös ympäristöaktivisti, ja etenkin ylikulutusta sekä ylituotantoa mietin paljon zero waste -aatteen kautta. 

Suomessa kuolema on edelleen tabu, ja se on siivottu piiloon asiantuntijoiden hoidettavaksi. Se on jotain herkkää, pelottavaakin ja jotain, minkä edessä kenties tukeudutaan tuttuihin raameihin vaikkeivat ne omaa maailmankatsomusta tai toiveita vastaisikaan. Siksi tiedän rikkovani useampaa sosiaalista ja kulttuurillista tabua, kun kysyn, onko oikein, että vainajat kuluttavat yhteisiä rajallisia resurssejamme tällä planeetalla?

Kysymys on tarkoituksella kärjistetty ajatuksien herättelemiseksi. En koe laajemmassa mittakaavassa, että vainajien hyvästelyyn liittyviin rituaaleihin käytettävät resurssit olisivat ongelma. Kuolema on jotain niin merkittävää, että sen äärelle kuuluukin pysähtyä, eikä sitä tulisi kohdata tehokkuusajattelun tai suorittamisen kautta. Jos vertaa vaikka sotiin tuhlattavien resurssien määrää, ei vainajien viimeiseen lepoon saattamiseen kuluvista resursseista tarvitse kantaa yhtään huolta: ovathan hautaamiseen käytetyt resurssit myös tarpeellisia ja oikeutettuja toisin kuin sotiin liittyvä kulutus.

Olen kuitenkin sitä mieltä, että kaikkea kuolemaan liittyvää tulee tarkastella avoimen uteliaana ja kyseenalaistaa totuttuja normeja etenkin, jos aihetta pidetään epäsoveliaana vaikka se ihan jokaista meitä koskettaakin.

Ruumis olisi osana luonnon kiertokulkua ravinteeksi eikä taakaksi. Kalevanharjun puistossa kesällä 2020. Kuva: Kai Lovi
Etäännytetty kuolema tekee ruumiista jätettä

Me ihmiset olemme etenkin länsimaissa pyrkineet poistamaan itsemme täysin luonnon jatkuvasta syklistä. Emme kuollessammekaan halua osallistua tähän suureen, kauniiseen ja kaaottiseen elämän rihmastoon. Emme halua edes ajatella olevamme osa luontoa, siksihän määrittelemme ihmisen erilleen eläimestä.

Me kuitenkin olemme lihaa, verta, luuta, erilaisia sappi ja kudosnesteitä, kaikenlaisia mineraaleja ja arvometalleja, mistä tämä keho koostuu. Emme näiltä osin poikkea eläimistä millään merkittävällä tavalla, mutta silti jostain syystä siinä missä eläinten ruumiita, “ruhoja”, katsotaan hyödyn ja haitan näkökulmasta, ei ihmisen ruumiista näin ajatella. Jos asiaa miettiikin kulutuksen kannalta sitomatta logiikkaansa kulttuurisiin odotuksiin, ruumiin piilottaminen kuoppaan arvokkaassa puulaatikossa tai sen polttaminen on aikas tuhlailevaa sekä luonnotonta. 

Ihmisen kuolemaan suhtautuminen ei ole kuitenkaan koskaan ollut rationaalista, vaan käsittelemme kuolemaa lähinnä emotionaalisella ja henkisellä kehollamme. Tarve kuoleman koristamiseen ja rakkaan poismenon käsittelyn ritualisointiin, ei myöskään ole puhtaasti ihmiseläimen toimintaa, vaan monet muutkin lajit surevat ja hautaavat rakkaitaan. Todennäköisesti paljon useampi laji kuin mitä voimme tunnistaa, sillä meidän on vaikea hyväksyä surua ja rituaalia, jota emme tunnista omaksemme.

Siksihän saatamme kokea toisen kulttuurin kuolemaan ja hautaamiseen liittyvät rituaalit “epäkunnioittavina” tai jopa “iljettävinä”. On kuitenkin olemassa kulttuureja, joissa läheisen ruumiin syöminen kuoleman jälkeen on rakkauden ja kunnioituksen osoitus, siinä missä maahan hautaus olisi häpeällistä. Tämä on hyvä pitää mielessä, kun tarkastellaan kuoleman rituaaleihin liittyvää kulutusta. Vaikka eri tapojen hiilijalanjäljen voi laskea, numerot eivät kerro mitään siitä syvästä sosiaalisesta ja kulttuurillisesta tarpeesta, johon nuo rituaalit vastaavat.

Fakta on, että etenkin länsimaissa asuva kuluttaa paljon erilaisia resursseja vielä kuolemansa jälkeen. Ruumiisi käsittelyyn käytetään erilaisia materiaaleja, polttoainetta ja aikaa, sillä yhteiskunta sitä vaatii. Esimerkiksi Suomessa meillä ei ole lupa maatua maahan suoraan, sillä hautaustoimilaki vaatii arkun käytön, olipa kyse maahan hautaamisesta tai polttohautauksesta.

”Luonnossa kuolema saa olla mitä on: yksi askel elämän kierrossa. Ei hyvä tai paha, vaan yhtä kaunis, brutaali ja sattumanvarainen kuin syntymäkin.”

Meillä ei ole lupaa kuolla metsään ja antaa ruumiimme ravinteet ensin uhanalaisten suurpetojemme ravinnoksi, ja siitä edelleen pienpedoille, haaskansyöjille, kärpäsen toukille, muurahaisille ja kaikenlaisille pienille ja suurille nilviäisille, joille ruumiimme tarjoaisi runsaudensarveen verrattavissa olevan herkkuaterian. Bakteerit sisällämme olisivat jo aloittaneet oman hajotustyönsä. Meidät syötäisiin siis ulkoa ja sisältäpäin, kunnes jäljelle ei jäisi enää kuin jonkin verran luita ja jokunen mahdollinen tekonivel. Luonto hyödyntää kaiken pienintä murua myöten, eikä tunne jätteen käsitettä.

Luonnossa kuolema saa olla mitä on: yksi askel elämän kierrossa. Ei hyvä tai paha, vaan yhtä kaunis, brutaali ja sattumanvarainen kuin syntymäkin. Moderni kuoleman pelkoinen kulutuskulttuurimme aiheuttaa sen, että ruumiistammekin on tullut jätettä.

Ruumis on nopeasti pilaantuva orgaaninen objekti, josta on kehittynyt enenevissä määrin melkoinen kuumaperuna yhteiskunnassa. Jonkun pitäisi hoitaa sen jatkokäsittely, mutta jonot sen kuin kasvavat eikä kylmäsäilytystiloja riitä ruumiiden pitkittyneisiin seisottamisiin. Syynä on osittain suoritusyhteiskunnan vaatimukset, joiden vuoksi surulle ei anneta tilaa. Jäykät ja epäinhimilliset rakenteet eivät välttämättä salli vapaan ottamista töistä, koulusta tai muista velvoitteista. Kuolema ei kysy, mikä hetki sopii kalenteriisi, mutta ihminen silti koettaa taivuttaa aikaa, sopia ja neuvotella. 

Hautauslaki ei Suomessa salli kuin arkkuhautauksen tai polttohautauksen. Maailmalla olisi tarjolla ekologisempiakin vaihtoehtoja, kuten vesituhkaus ja kompostointi, joita on alettu viimeaikoina vaatia täällä Suomessakin yli puoluerajojen (kokoomuksesta vasemmistoliittoon). Ekologisempien hautaustapojen mahdollistamista itsekin ehdottomasti kannatan, sillä se mahdollistaisi myös paremmin vainajien oman tahdon toteutumisen, kun lain sallimia vaihtoehtoja olisi enemmän. Vaihtoehtojen lisääminen ei ole uhka Suomessa vakiintuneille, mutta historian näkökulmasta varsin tuoreille perinteille, vaan mahdollisuus aidosti kunnioittaa kaikkien vainajien toiveita. 

Toki, vaikka Suomessa saisimme hautaustoimilain uudistettua ekologisempien hautataustapojen mahdollistamseksi, ulkomailla kuoleminen voi romuttaa kaikki toiveet ekologisemman hautauksen suhteen. Maa jossa kuolet ja sen toimintatavat vastaavat pitkälti siitä, mitä ruumiillesi tehdään. Toiveensa kannattaa aina kirjata ylös ja saattaa omaisten tietoon erityisesti silloin, jos nimenomaan ei halua kontolleen kuolemansa jälkeen balsamoinnista seuraavaa ympäristön myrkytystä sekä lentokoneella ruumiin lennätyksestä aiheutuvaa polttoainekuormaa.

Jätteeksi luhistunut tuotannon laitos, entinen Tulitikkutehdas Tampereella 2015. Kuva: Kai Lovi
Vainajan omaisuuskin kuluttaa

Kuoleman jälkeinen kuluttaminen ei kuitenkaan koostu ainoastaan ruumiisi käsittelyyn uppoavavasta energiasta ja materiasta. Kuolinpesä hoitaa viimeiset laskusi, velkasi, käy läpi fyysisen omaisuutesi ja sulkee digi-tilejäsi. Some-tilejä saatetaan myös jättää auki esimerkiksi muistelua varten ikään kuin digitaalisiksi hautakiviksi, jolloin vainajan kuluttaminen jatkuu datan varastoimiseen vaadittavien serverien energiankulutuksena. Sekin on tietysti parempi vaihtoehto kuin vain tilin hylkääminen ja avoimeksi jättäminen harkitsemattomasti.

Jos et ole laittanut asioitasi järjestykseen vielä eläessäsi, lankeaa tämä taakka kokonaan rakkaimmillesi. Sen lisäksi, että kuolemamme jälkeen kulutamme vielä fyysisiä resursseja muun muassa varaamalla tilaa käyttöömme esimerkiksi 20 vuodeksi hautapaikan muodossa, kulutamme myös läheistemme emotionaalista kapasiteettia ja viemme heidän aikaansa, joka kuluu hautausjärjestelyihin ja kuolinpesän selvittämiseen. Jos vainajan omaisuus päätyy kaatopaikalle, koska sen setviminen kestävästi eteenpäin olisi omaisille liian raskasta surun keskellä, on tämäkin resurssien kulutusta kuoleman jälkeen.

Kulutuksen määrä pohjaa siis valintoihin, joita olemme elämämme aikana tehneet. Jos testamentti sekä perimysjärjestys eivät ole selkeitä ja talo mätänee pystyyn vuosikymmenien aikana omaisten riidellessä perinnöstä ja kuolinpesän hoitamisen vastuusta, on sekin resurssien tuhlausta. Mikäli eläessään olisi kohdannut rohkeasti oman kuolevaisuutensa ja laittanut asiansa hyvissä ajoin järjestykseen, tämä kaikki olisi ollut vältettävissä. Elämämme aikana tekemillämme, ja etenkin tekemättä jättämillämme päätöksillä voi olla todella pitkäkantoisia seurauksia. 

Kuoleman ritualisointi on kulttuurikohtaista, ja siten kantaa mukanaan joitain arvoja, olimmepa niistä aktiivisesti tietoisia tai emme. Southern Necropolis haustausmaa Glasgowssa Skotlannissa  2023. Kuva: Kai Lovi
Mitä arvoja ruumiisi kantaa?

Luonnossa ei ole jätettä paitsi se, mitä me ihmiset olemme sinne heittäneet, valuttaneet ja haudanneet. Vähintä, mitä voimme tehdä, on varmistaa parhaamme mukaan, että kuollessamme emme kuormittaisi luontoa enempää. Ruumiin kompostoinnilla voisimme palauttaa takaisin luontoon niitä kallisarvoisia resursseja, joilla olemme kehoamme vuosia ravinneet. Olisipa se sitten puutarhaan, läheisten sisävirherkasveille tai kenties pelloille köyhtyvää maaperää lannoittamaan ja siten takaamaan ruokaturvaa myös tuleville sukupolville.

Jokaisella meistä on erilaiset toiveet ja tarpeet niin eläessämme kuin kuollessamme. Toivon, että tekstini rohkaisee sinua ottamaan kuoleman vääjäämättömyyden todesta, jotta voit keventää sen taakkaa jo eläessäsi. Emme elä täällä kuolemaa varten, eikä eloa kannata hukuttaa kuolemaa suremalla, vaan elää tämän ihmeellisen syklin vimmaisella syleilyllä. Kuolemaan hyvin valmistautuminen etukäteen voi keventää läheistemme taakkaa surun keskellä toimien viimeisenä rakkauden osoituksenamme heille.

Julkaistu

Vanhan ja rikkoutuneen seppä

Nemi Susiketo

Kuva: Nemi Susiketo

MIHIN ikinä menenkin, kuultuaan ammattini kysytään minulta lähes aina voisiko jotain korua korjata. Kuluttaminen on mennyt siihen pisteeseen, että maailmamme hukkuu tavaraan, joka hädin tuskin kestää käyttöä. Valitettavasti huonoista ja halvoista materiaaleista tehtyjä esineitä harvemmin pystyy myöskään korjaamaan, mikä näkyy selvästi myös koruteollisuudessa.

Vaikka tuore kultasepän alan yrittäjä olenkin, on minulle ehditty tuoda jo vaikka minkämoista korjattavaa, mutta mielenkiintoisin tapaus oli varmasti juuri yritykseni perustamisen aikaan 2023.

”Mun puolison sormus jouduttiin sahaamaan irti.”

Yleensä korjaustöissä ensimmäinen kysymykseni on aina: löytyykö leimoja. Leimat kertovat muun muassa jalometallin pitoisuudesta. Kun sain tietää, että asiakkaan puoliso oli satuttanut kätensä metsätöissä, ensimmäinen kysymykseni olikin: kirves vai moottorisaha?

Moottorisahan ketju se oli hypännyt metsurimme kämmenselkään. Sain jopa kuvankin tapahtuneesta, ja vaikka olin ehtinyt jo nähdä kaikenlaista palvellessani rauhanturvaajana,kaikessa graafisuudessaan kuvan näkeminen tuntui silti hieman vatsassa.

”Voiko tätä enää mitenkään korjata?”

Kuten arvelinkin, ei onnettomuuden jälkeinen sormus enää juurikaan sormukselta näyttänyt. Pyöritellessäni ketjun repimää kultaromua mietin, mitä voisin sille tehdä. Asiakkaan kanssa suunnittelimme, että jättäisimme vauriot näkyviin. Mieleeni muistui vanha japanilainen taidemuoto kintsugi tai kintsukuroi, jossa rikkoutuneita esineitä korjataan kullalla, minkä tarkoituksena on korostaa vaurioita tehden epätäydellisyydestä kaunista ja entistä arvokkaampaa sen sijaan, että esine korvattaisiin uudella.

Kintsugi on perinteinen japanilainen metodi, jossa rikkoutuneet posliiniesineet kootaan takaisin yhteen kultaa käyttäen. Kuva: Riho Kitagawa
Asiakkaan sormus ennen ja jälkeen korjauksen. Kuva: Nemi Susiketo

Siispä aloitin luomaan uutta elämää tälle kauan sitten kovia kärsineelle ja unohdetulle kihlasormukselle.

Ensin muotoilin joka suuntaan vääntynyttä runkoa takaisin muotoonsa, sahasin päät tasasiksi ja juotin väliin pätkän kierrätettyä valkokultaa. Nypin repeytyneen silpun irti, siistin ja viilasin, sahasin sekä kaiversin, muotoilin ja viilasin taas lisää, kunnes sain nostettua sormuksen vauriot arvokkaasti esiin.

Onnistuin jopa säilyttämään vanhan kaiverruksen, ja viereen mahtui vielä uusi: Vuoden Metsuri. Hihittelimme kaiverrusta asiakkaan kanssa. Nyt sille voi jo nauraa.

Kaksi vuotta onnettomuuden jälkeen sai omistaja yllätyksekseen sormuksensa takaisin syntymäpäivänään, kauniimpana kuin koskaan. Tästä työstä sai seppäkin olla ylpeä ja mielissään varsinkin, kun perästä tuli vielä video yllätys-hetkestä. Sitä hymyä ja veikeää ihmetystä en heti unohda, kun omistaja hetken sormusta kädessä pyöritellessään tajusi: ”Siis hetkinen, onko tää nyt se?”

Paras palaute tässä ammatissa on ihmisten reaktiot, mikä pistää aina kovin hymyilyttämään. Välillä mietin, että pitäisikö kahvipöydälleni pistää nenäliinapaketti niin kuin terapeuteilla, mutta ilon kyyneleitä varten.

Tehtäväni tässä maailmassa on vaalia vanhaa ja vaurioitunutta, tai antaa uusi elämä tekemällä vanhasta uutta. Kierrätys tässä työssä on jalometalliesineen sulattamista, jotta sen voi käyttää uudelleen, tehdä uudeksi koruksi. Se on yhtä kaunista, kuin vanhan korjaaminen. Jotkin jalometalliset korut säilyvät sukupolvelta toiselle, kun taas toisista voimme tehdä jotain uutta ja jännittävää, jolla on uusi mahdollisuus vanheta arvokkaasti.

Jalometalleista voi aina tehdä jotain uutta, ne eivät väsy. Kulta on minulle kuin muovailuvahaa; pahuksen kallista muovailuvahaa.

Julkaistu

Digitaalisen elämän inhimillinen taakka

Antti Vikström

KIRJOITTAJAN tarjoama ajatus ei ole maailmaa mullistava – internetistä on selkeästi tullut mielenterveydelle haitallinen paikka. Jos haluaisin päättää artikkelini jo ennen kuin se ehtii kunnolla alkaakaan, voisin vain todeta: ahdistun sosiaalisen median kuluttamisesta naurettavan paljon, mutta koen alustoilta lähtemisen liian radikaalina, jopa ylimitoitettuna ratkaisuna. Se tuntuu samalta kuin katkaisisi yhteydet yhteiskuntaan kokonaan – mitä se tavallaan olisikin.

Kulttuurisodat ovat nykypäivän poliittisen konfliktin ilmentymä. Internet on näiden taisteluiden suuri näyttämö. Poliittisten vastakkainasetteluiden välikappaleina toimivat nykyään mm. sellaiset aiheet kuten sukupuolen määritelmä, ruokavalio, ilmastonmuutos, kulttuuri, vähemmistöjen representaatio, media, informaatio, monikulttuurisuus, maahanmuutto ja uskonto. Listaahan voisi jatkaa, mutta lienee se tarpeetonta listan ollessa jo melko tuskallisissa mitoissa. Nämä kyseiset aiheet ovat vuotaneet netissä käytyyn keskusteluun niin merkittävissä määrin, että ajatus Instagramin avaamisesta tuntuu päivä päivältä ahdistavammalta.

Näen sieluni silmin, miten eläkeikää hipova rouva kommentoi Suomen valtion muuttuvan islamilaiseksi kalifaatiksi, mikäli humanitaarinen maahanmuutto Suomeen jatkuu vielä tulevaisuudessa. Toinen väittää Petra Laitin olevan juutalainen agentti, ei suinkaan saamelainen aktivisti. Ilmastonmuutos? Vihervasemmiston salajuoni. Tieteellinen tieto on jatkuvan kritiikin ja epäilyn kohde. Kulttuurirelativismi tuntuu menettäneen paikkansa yleisenä keskitien ajatuksena. Onko tämä todellisuutta?

”Vaikka tiedän lopputuloksen, toistan tämän saman toimintojen ja tunteiden sarjan monta kertaa päivässä.”

Alan heti ajatella, kuinka väärässä nämä ihmiset voivatkaan mielipiteineen ja käsityksineen olla. Poloiset populismin uhrit. Mutta kun samoja mantroja toistetaan kommenttikentästä toiseen, alkaa käsitykseni populismin uhreista horjua; ajatteleeko oikeasti valtaosa ihmisistä näin?

Heti ensimmäisten lukemieni kommenttien jälkeen alan keksiä päässäni vakuuttavia ja perusteltuja, mutta sopivan provokatiivisia vastauksia, joilla voin tuhota kommentoijan sanallisesti. Tämä on keino taistella epämiellyttäviä ja negatiivisia tunteita herättäviä kommentteja vastaan. Se ei kuitenkaan ole kovin toimiva keino, sillä tunnen ahdistuksen ja ärtymyksen kasaantuvan. Otan henkisesti turpaan kommentilta. Siis internetistä löytyvältä, muutaman virkkeen mittaiselta tekstipätkältä, jonka takana ei välttämättä ole edes oikea ihminen. En kuitenkaan halua vastata kommenttiin, sillä haluan varjella omaa hyvinvointiani.

Jään vellomaan johonkin tukahdutetun vihan ja kokonaisvaltaisen ahdistuksen välimaastoon. Vaikka tiedän lopputuloksen, toistan tämän saman toimintojen ja tunteiden sarjan monta kertaa päivässä.

Kuva: Antti Vikström

Sosiaalisen median alustat eivät kuitenkaan edusta todellisuutta. Ne muodostavat oman todellisuutensa, jossa kyynisyys ja kärjistykset korostuvat. Eikä somen luoma todellisuuskaan ole vain yksi, kaikille samanlaiselta näyttäytyvä todellisuus, vaan alustat luovat jokaiselle käyttäjälleen personoidun kokemuksen. Kyse onkin siitä, että digitaalinen todellisuus on onnistunut liukumaan oikean todellisuuden rinnalle; ei internetin keinotekoisuudella ole mitään väliä, jos se kuitenkin kasvattaa merkitystään jatkuvasti ja tunkeutuu elämiimme mitä odottamattomimmin tavoin. Internet on siis osa tätä todellisuutta, eikä sitä voi enää siitä erottaa.

Sosiaalinen media syöttää jatkuvasti tietoisuuteeni kaikenlaista ryönää, joka muokkaa näkemyksiäni yhteiskunnallisesta keskustelusta ja heikentää optimistista näkemystä sen tulevaisuudesta. Sisäistän päivittäin somen tarjoamaa tunnepitoista ja mustavalkoista maailmankuvaa. Poliittisen keskustelun ulkopuolella käytävä keskustelu on harvoin näin ääripäihin vedettyä, vaikkakin sosiaalisen median vaikutus ihmisten suhtautumiseen koko yhteiskunnalliseen keskusteluun on epäilemättä kärjistävä ja polarisoiva; puhetavasta kehittyy tahallisen provosoiva ja konfliktinhakuinen. Vastapuolen ärsyyntyminen on nykyään itseisarvo.

Välillä pohdin, onko internetin mahdollistama rajaton ilmaisun vapaus sittenkin kirous. Tai ehkä ei vapaus itsessään ole ongelma, vaan se, kuinka huonosti osaamme sitä käyttää. Internet ei enää edusta vapautta ja mahdollisuuksia, vaan myrkyllistä keskustelua, provokaatiota, vastakkaisuutta ja hampaiden kiristystä. Vaikka väitetään, että mitään ei saa nykyään enää sanoa, ei väittämä voisi olla kauempana totuudesta. Nykyään saa sanoa aivan mitä itse haluaa. Ja niin ihmiset sanovatkin. Ja sekös pientä ihmistä ahdistaa.

”Nykyään saa sanoa aivan mitä itse haluaa. Ja niin ihmiset sanovatkin. Ja sekös pientä ihmistä ahdistaa.”

Mitään ratkaisua minulla tähän internet-ahdistukseen ei kuitenkaan ole. Ikävä kyllä. Itseeän tutkailemalla ja oman sosiaalisen median käytön sääntelyllä pääsee jo varmasti pitkälle, mutta se ei ratkaise itse ongelmaa. Internet on suuren yleisön viestintävälineenä niin uusi, että uskon ihmiskunnan elävän vielä jonkinlaista kuherruskuukausivaihetta sen kanssa, emmekä ole vielä päässet optimoimaan ja säätelemään sitä ideaaliin suuntaan. Meillä ei vielä ole keinoja käsitellä niitä vaurioita, joita tämä dynamiikka synnyttää.

Mutta ehkä juuri nyt olemme murrosvaiheessa. Ei siksi, että ratkaisu olisi lähellä, vaan siksi, että ongelma on käynyt liian ilmeiseksi ohitettavaksi. Sosiaalisen median aiheuttama psyykkinen kuormitus ei ole enää yksittäisten yksilöiden tunne, vaan laajempi yhteiskunnallinen vaiva.

Sen tiedän, että ahdistus ei ole merkki siitä, että jokin on vialla minussa. Se on merkki siitä, että ehkä jokin tässä kokonaisuudessa on liian raskasta ihmisen yksin kannettavaksi.

Julkaistu

Jakamistalouden opas kannustaa kulutuksen muutokseen

Jakamistalous tarjoaa ekologisesti kestävämmän ja taloudellisemman vaihtoehdon jatkuvalle uuden ostamiselle. Jakamistaloudellinen kuluttaminen voi parhaimmillaan olla yhteisöllistä ja kaikille osapuolille hyödyllistä. Lainsäädäntö ja poliittinen päätöksenteko asettaa kuitenkin tiettyjä haasteita.

Kerttu Hintikka

Yhteiskäyttö ja lainattavat pyörät yrityksiltä ovat kaupallinen muoto jakamistaloudesta. Kuva: Bluepikachu

SUOMEN ylikulutuspäivä aikaistuu vuosi vuodelta, ja tänä vuonna se oli jo 6. huhtikuuta. Pieneksi maaksi Suomessa kulutetaankin luonnonvaroja kovalla tahdilla. Omalta osaltaan talousjärjestelmä kannustaa kovaan kuluttamiseen. Shoppailu kiinalaisissa Shein- ja Temu-verkkokaupoissa on yleistynyt viime vuosina valtavasti tuotteiden halvan hinnan takia huolimatta siitä, että julkisuudessa pyritään puhumaan paljon myös ilmiön haitallisuudesta. Lisääntyneiden tilausmäärien aiheuttamat kasvihuonekaasupäästöt ovat aivan omaa luokkaansa verrattuna aikaisempaan nettishoppailuun.

Kierto- ja jakamistalous on keskeinen ja välttämätön vaihtoehto kulutuskeskeiseen elämäntapaan. Tottumusten on muututtava, koska maapallo ei kestä nykyistä elämäntapaamme. Kiertotalouden lisääminen on ollut viime vuosina osa useiden hallitusten ohjelmaa. Ensimmäinen kiertotalouden tiekartta julkaistiin 2016, ja Suomi julistautui tuolloin ylpeästi kiertotalouden edelläkävijäksi. YK:n kestävän kehityksen ohjelma, Agenda 3030 puolestaan on kokonaisvaltainen ja globaali toimintaohjelma, jossa tavoitteena on monialainen kestävyys. Painopisteinä on ilmastotekojen lisäksi tasa-arvon edistäminen, ja keskeistä se, että tavoitteet ovat toisistaan riippuvaisia eivätkä irrallisia.

Kuluttajaliiton koordinoima Jaa se! -hanke julkaisi muutama viikko sitten jakamistalouden oppaan. Kyseessä on jakamistaloutta edistävä hanke, jonka ideana on vinkeillä ja ohjeilla innostaa ihmisiä kokeilemaan kestävämpää jakamistaloudellista kuluttamista. Opas kokoaa yhteen konkreettisia vinkkejä sekä tietoa esimerkiksi vertaisvuokrauksen mahdollisista vaikutuksista sosiaalietuuksiin. Keskiössä on myös digitalisaation vaikutus jakamistalouteen.

Hankevastaava Jenni Vainioranta kertoo hankkeesta ja oppaasta: ”Tietyllä tavalla jakamistalous on meille kaikille jo tuttua – ihmiset ovat aina jakaneet tavaroita ja tiloja ystävien ja naapureiden kesken. Jakamistaloutta on myös kirjastot, kierrätyskeskukset ja kirpputorit. Kirppistely on monille arkipäivää ja jopa trendikästä – toki joskus käytettyjen tavaroiden hamstraaminen voi lipsua jo kohtuuttomuuden ja ylikulutuksen puolelle.”

Jaa se! -hankevastaava Jenni Vainioranta. Kuva: Kuluttajaliitto

”Digitalisaation ja modernin jakamistalouden myötä erilaiset alustapalvelut ja yritykset mahdollistavat jakamisen myös tuntemattomien kesken, mikä tuo mukanaan uusia ulottuvuuksia: mitkä ovat omat vastuut vuokraajana? Kuka vastaa, jos tavara rikkoutuu tai vuokrakohteessa sattuu vahinko”, Vainioranta kysyy.

Monen muun vihreän siirtymän toimen tapaan, myös jakamistalous tarvitsisi kannustusta lainsäädännöstä ja poliittisesta päätöksenteosta. Nykyisellään, asian ollessa suurimmaksi osaksi kuluttajan vastuulla, on ilmeistä, että arjessa valinta kallistuu tutuksi ja helpoksi miellettyyn nettishoppailuun sekä uuden tuotteen ostamiseen yhteiskäytön sijasta.

Hankkeessa kartoitettiin myös jakamistaloutta edistäviä ja haastavia tekijöitä. Sidosryhmätyöpajoissa havaittiin muun muassa, että nykyinen talousjärjestelmä suosii uuden ostamista jakamistaloudellisen liiketoiminnan vaikeutuessa. Koska yhteiskäytöllisten ja vuokrattavien esineiden tulisi olla kestäviä ja korjattavissa, on niiden hankkiminen luonnollisesti kalliimpaa kuin heikompilaatuisten. Rahoittajat saattavat myös vierastaa jakamistaloudelliseen toimintaan sijoittamista, sillä sitä ei nähdä kannattavana liiketoimintana.

Kartoituksessa kävi myös ilmi, ettei poliittinen päätöksenteko varsinaisesti tue jakamistalouden arkipäiväistymistä. Päätökset ovat lyhytnäköisiä, eikä kierto- ja jakamistaloutta edistetä johdonmukaisesti. Sen sijaan keskiössä on talouskasvua ja kuluttamista painottava talouspolitiikka. Kuluttajaa ohjataan ostamaan aina vain uutta, ja iso osa kuluttajista valitsee helpon ja halvan – eli valitettavan usein esimerkiksi juuri Temun.

”Tarpeen olisi erityisesti ajattelutavan muutos ja jakamistalouden normalisointi”

Koska jakamistaloudellinen kuluttaminen on edelleen marginaalista, Vainiorannan mukaan tarpeen olisi erityisesti ajattelutavan muutos ja jakamistalouden normalisointi, ettei ensimmäinen ajatus jotakin tarvitessa olisi uuden ostaminen. Koska jakamistalouden yleistyminen vaatii uudenlaista osaamista, tietoa ja uskallusta, ei se voi alkaa yleistymään, jos kynnys ei madallu eikä siitä tehdä helpompaa.

Lisätulot jäävät toiveeksi niitä eniten tarvitseville

Tiukentuneessa taloustilanteessa moni saattaa hakea jakamistaloudesta myös rahansäästöä ja mahdollisia lisätienestejä. Hankkeessa nousikin esiin myös näiden tienestien vaikutus sosiaalietuuksiin: itse asiassa saatava lisätulo on lähinnä keskituloisten ulottuvilla oleva mahdollisuus.

”Keskituloisillahan on tyypillisemmin ylimääräistä tavaraa ja tilaa, mitä lähteä jakamaan toisten kanssa. Mutta sitten vähävaraiset tai pienituloiset, jotka ovat esimerkiksi erilaisten etuuksien varassa: heillä on itse asiassa todella rajoittuneet mahdollisuudet lähteä tienaamaan lisätuloja, koska etuudesta riippuen lisätulot voivat vaikuttaa tukiin heikentävästi ja jopa poistavasti”, Vainioranta perustelee.

”Opintotukea saavilla on hiukan paremmat mahdollisuudet lisätienaamiseen, kun taas sitten joissakin tukimuodoissa ne ovat todella rajalliset. Käytännössä jakamistalouden kuluttaminen – ja sen avulla lisätienaaminen – ei ole tällä hetkellä kaikkien ulottuvissa”, Vainioranta kommentoi.

Vainiorannan mukaan toinen havaittu este erityisesti pienituloisten kohdalla on se, ettei heillä välttämättä ole uskallusta lähteä vuokraamaan omia esineitään. Riskinottokyky ei välttämättä ole paras mahdollinen, eikä tavaraa ole mahdollista korvata saman tien, jos vahinko sattuu. ”Haasteena on, ettei Suomessa tällä hetkellä ole sellaista vakuutusyhtiötä, joka vakuuttaisi vertaisvuokrauksen alla olevat tavarat”, hän jatkaa.

”Tavaroiden lainaaminen arjessa esimerkiksi ystäviltä ja naapureilta, voi myös edistää yhteisöllisyyden kokemusta.”

Toisaalta kaikkea ei tarvitse ajatella rahassa

Vainioranta näkee tärkeäksi myös omien yhteisöjen tarkastelun jakamistalouden vaihtoehtoja pohdittaessa. Jakamistalouden ei ole pakko tarkoittaa rahaa vastaan vuokraamista, vaan tavaroiden lainaaminen ilmaiseksi on erinomainen vaihtoehto.

”Opasta tehdessä kirkastui ajatus, että on tärkeää edistää myös maksuttomia ratkaisuja, joissa raha ei vaihda omistajaa. Tämä on mielestäni todella inspiroiva näkökulma: jokainen meistä voi lähteä tunnistamaan omasta elinympäristöstään tapoja edistää tällaista jakamistaloutta”, Vainioranta sanoo.

Esimerkiksi oman taloyhtiön tai naapuruston WhatsApp-ryhmän kesken voi lähteä pohtimaan erilaisia tapoja edistää esimerkiksi tavaroiden ja tilojen yhteiskäyttöä – oli se sitten yhteisen ruohonleikkurin käyttöä tai tavaroiden kierrättämistä. ”Tällaiset ratkaisut voivat olla paremmin kaikkien ulottuvissa.”

Tavaroiden lainaaminen arjessa esimerkiksi ystäviltä ja naapureilta, voi myös edistää yhteisöllisyyden kokemusta. Taloyhtiöiden yhteiskäyttöautot, lainattavat tavarat ynnä muut ovatkin arkinen esimerkki jakamistaloudesta, jossa jokaista tavaraa ei tarvitse ostaa itse. Järjestelmiä on siis jo olemassa. Monissa suomalaisissa kirjastoverkoissa on kirjojen lisäksi lainattavissa satoja tavaroita: lauta- ja konsolipelien lisäksi esimerkiksi retkeily- ja liikuntavälineet sekä soittimet ja työkalut ovat tavallisia.

Ainakin pääkaupunkiseudulla kirjastot ovat ahkerassa käytössä, ja Helsingissä viime vuosi oli kävijäluvuissaan ennätyksellinen (yli 9 miljoonaa kirjastokäyntiä). Viime vuoden aikana esimerkiksi pääkaupunkiseudun Helmet-kirjastoissa lainattiin muut-kategoriassa yli 700 000 lainaa, missä on lainattavat tavarat eli kaikki muut kuin kirjat, äänitteet ja tallenteet. Pirkanmaan PIKI-kirjastoissa oli vastaavia lainoja yli 500 000 ja Varsinais-Suomen Vaski-kirjastoissa yli 300 000 lainaa.

Orpon hallituksen leikkaukset saavat monet nyt pohtimaan omaa talouttaan ja etsimään vaihtoehtoisia tapoja kuluttaa. Vainioranta näkee asennemuutoksen osaltaan hedelmällisenä juuri jakamistalouden kannalta: ”Ylikulutus on monien käsillä olevien ympäristöongelmien ytimessä. Jakamalla ja käyttämällä resursseja viisaammin voisimme paitsi suojella luontoa myös ansaita ja säästää rahaa. Ihmisiä motivoi ylikulutuksen vähentämiseen sekä halu toimia ekologisemmin että taloudellisesti tiukat ajat, jolloin ylimääräiseen kulutukseen ei ole varaa.”

Julkaistu

Tabu nimeltä elämä

Janne-Matti Lamminen

ESSEISTI Antti Nylénin kysymys on jäänyt vaivaamaan minua. Se on yksinkertainen: ”Miten jaksamme elää?” Oleellinen kysymys. Yhtä ajankohtainen kuin ”Miksi kaikki on niin surullista? ”

Kuolema ei nykyaikana näyttäydy enää tabuna. Niin arkipäiväistynyt asia se meille on, että väkivalloin katkaistut ihmiskohtalot ovat vain lukuja tilastoissa. Jäljelle jää mietittäväksi kuoleman vastakohta. Minkä arvoinen on elämä?

Hyvä elämä: having, loving, being, doing. Kuinka paljon hyvä elämä ja sen arvo meitä kiinnostaa? Yksilöinä ja yhteiskuntina. Välillä näyttää siltä, että meitä kiinnostaa molemmissa tapauksissa vain rangaistus ja siltä näyttää myös lopputulos.

Kansanmurhata vai ei? Ostaako pyöveliltä aseita? Näin heikkoa on meillä elämän arvostus. Kyllä me kaikki toivottavasti syvällä sisimmässämme tiedämme, että jokainen meistä on yhtä arvokas kuin palestiinalainenkin. Jostain syystä tämä tieto ei kuitenkaan muutu toiminnaksi. Suomikin on aikanaan ollut yksin Gazan ja Ukrainan kaltaisessa asemassa, mutta historiaa ei ole pakko toistaa. Voimme yhtenä valtiona nousta oikeudenmukaisuuden puolesta muiden rinnalle yhdessä tai jättää nousematta, mutta päätös kertoo meistä paljon yhteiskuntana.

Kymmenen käskyä tai ihmisoikeuksien julistus voisivat toimia ohjenuorina tilanteessamme, jos niistä ei ole jo kokonaan päätetty luopua. Ne ovat toisaalta niin korkeita ihanteita, että emme voisi niihin ehkä yltääkään, mutta suunnan on oltava selvästi niitä kohti. Auttaako tässä muukaan? Hyvänä ohjenuorana ne olisivat myös historian voittajille, jotka voivat olla välittämättä säännöistä ja ihmisarvosta niin kauan, kun voittokausi jatkuu. Ei sen kauempaa.

Yhdessä elämässä pärjäämiseen ei tarvita vain yhteiskuntaa, tarvitaan myös ihmisiä.

Palvelualan työntekijä ei pysty yksin nostamaan itseään palkkakuopasta, jos hän ei kuulu ammattiliittoon. Ehkä edes yksi liitto ei onnistu, vaan tarvitaan toisia tukemaan.

Kaikkea ei saa rahalla. Työehdot, tuottavuus ja tasa-arvo, onko meillä varaa tulla toimeen ilman näitä? Tulevaisuutemme on lähikaupan kassan harteilla, hänen päättäväisyytensä ja omanarvontuntonsa, sekä muiden samassa asemassa olevien työn varassa. Heidän keskinäinen solidaarisuutensa ei kuitenkaan yksinään tietenkään riitä. Kaikilla osapuolilla pitäisi olla halua saavuttaa yhteinen hyvä.

”Pitäisi vain kuvitella, tai viimeinkin uskoa, että meillä on jotain merkitystä”

Nylénillä on toinenkin kiinnostava huomio: maailma on kodikas. Kyllä me sen tunnemme, mutta kuinka pitkään?

Ilmastonmuutoksen torjunta ei näytä kauniin lineaariselta, mutta siihenkin vaikuttaa yhteiskunnan tahtotila. Monia edes oma koti ei näytä kiinnostavan, eikä oman itsensä pelastaminen.

Pelkomme muutoksesta ja sen tarpeesta ohjaa ajatuksemme yleensä ylimitoitetuiksi. Kuitenkin kehitys näyttää hetkessä aina pienemmältä, kuin mitä se todellisuudessa on. Kaikki vaikuttaa vain pieneltä näpertelyltä maailman näkökulmasta. Niin on myös ilmastonmuutoksen kohdalla.

Ilmaston puolesta tehtävät muutokset vaativat poikkeuksellisia toimia, mutta se ei ole huono asia. Joku voisi sanoa sitä itsenäisyydeksi tai sen tavoitteluksi. Omasta kodista huolehtimiseksi.

Taustalla on kuitenkin jälleen elämän arvostaminen tai sen puute ja tahtotila. Pitäisi vain kuvitella, tai viimeinkin uskoa, että meillä on jotain merkitystä. Että merkitys syntyy yhdessä toisten kanssa.

 Kirjoittajalle tärkeitä ovat yhteiset asiat ja tulevaisuus.

Julkaistu

Pinnallinen häpeä

Yllättävän moni piilottelee asukokonaisuuksiensa alla erilaisia iho-ongelmia. Tässä kirjoituksessa pohditaan, kuinka niihin suhtautuminen saattaa iän myötä muuttua.

Kuvat ja teksti: Meri Kalliosaari

Content warning: Tekstissä käsitellään itsensä vahingoittamista.

“Hyi ******** mitä noi on?”  

Kyseisen kahdeksan tähden kysymyksen kuulin, kun työskentelin parikymppisenä asiakaspalvelutyössä huoltoasemalla. En ehtinyt edes kysymään asiakkaan bonuskorttia, kun sain tuon jopa arvostettavan suoran kommentin rintakehässäni olevista arvistani. 

Tilanne ei ollut ensimmäinen tai viimeinen kerta laatuaan. Se kuitenkin vahvisti kehooni liittyvää stigmaa, minkä tuloksena mielestäni pooloneuleet sekä pienillä kaula-aukoilla varustetut paidat pukevat minua parhaiten jokaisena vuodenaikana. 

Syy miksi nyt kymmenen vuotta myöhemmin kirjoitan aiheesta on se, että olen vuosien aikana huomannut monien ihmisten piilottelevan vaatteidensa alla nykyisten kauneusstandardien vastaisia kohtia kehossaan, kuten erilaisia arpia, psoriaasista tai syntymämerkkejä. Usein asia on tullut ilmi siinä kohtaa, kun he ovat huomanneet omalla ihollani vaaleanpunaisina helottavat keloidit. 

Näiden paljastusten kautta olen ymmärtänyt arpi- ja ihohäpeän todellisuuden: se on monille todella arka paikka sekä harmillisen yleinen vaiva.

ree

Keloidit ovat arpikudoksen epänormaalia liikakasvua. Tyypillisesti keloideja esiintyy kaulalla, rintakehässä, hartioissa, yläselässä sekä korvalehdissä ja alavatsalla, selviää plastiikkakirurgian erikoislääkärin Ilkka Kaartisen julkaisusta Duodecim-lehdestä. 

Taipumukseen saada keloideja vaikuttaa merkittävästi henkilön geneettinen tausta, eli ne ovat nyky-ymmärryksen mukaan varsin perinnöllisiä. Kaartisen katsauksen mukaan arvet aiheuttavat potilaille toiminnallista ja kosmeettista haittaa sekä ne heikentävät elämänlaatua merkittävästi. 

Yhdyn kokeneen erikoislääkärin kautta, katselen omaa elämääni taakse päin. Arvet kieltämättä ovat aiheuttaneet itselleni kiusaantuneisuutta sekä häpeän ja huonommuuden tunnetta etenkin teinivuosina. 

ree
POLTE KEHOSSA

Lapsena olin hieman outolintu, joka viis veisasi, mitä muut ajattelivat ulkonäöstäni tai erilaisista tyylikokeiluistani. Jonain päivänä olin hiphoppari, toisena prinsessa ja kolmantena päivänä ylläni saattoi olla tökeröllä jääkiekkokuosilla varustetut kalsarit.  

Lempikappaleeni oli Walesin Tiikerinä tunnetun Tom Jonesin -kappale Ses Poks (Sex Bomb). Lisäksi tykkäsin ala-asteella imitoida Pulttibois-sketsisarjan hahmoja, vaikka ikätoverini varmaan ihmettelivät, mille höröttelin itsekseni. Olinhan noista vitseistä jo yhden sukupolven liian myöhässä. 

Varhaisessa lapsuudessani siis häpeän tunne tarkoitti itselleni enneminkin hilpeyttä. Olin alkuun ujo, mutta tutustumisen jälkeen koin tärkeäksi saada kaikki ympärilläni olevat ihmiset iloiseksi pelleilemällä. 

Muistan ensimmäisen arven alun ilmestyneen rintakehääni tyhjästä samoihin aikoihin, kun murrosikäni alkoi. Puberteetin aikana aloinkin kokemaan suurta häpeää, koska arpikudos lähti suhteellisen nopeasti leviämään ympärillä olleeseen terveeseen ihoon. Lisäksi arpia ilmestyi käsivarsiinikin.  

ree

Keloidien hoitaminen on haastavaa. Omalla kohdallani on yritetty muun muassa kortisoni-injektioita, silikoniteippiä sekä etanavoidetta. Kun mikään ei auttanut, eräänä iltana keksin yläasteella polttaa tulitikkujen avulla yhtä rintakehässäni koholla olevaa arpea pois.   

Kieltämättä tulitikuilla tiiviin solumassan poistaminen sattui, mutta samaan aikaan keloidit saattavat aktiivisina kausinaan, eli kasvaessaan ja levitessään, aiheuttaa saman tuntuista polttelua iholla.  

En suosittele käyttämääni ”hoitomuotoa” kenellekään. Se poisti kyllä arven kohoaman, mutta jäi siitäkin omanlainen jälkensä. Luojan kiitos löysin tuolloin punk-musiikin, jolloin epätoivoisten tulitikkuleikkien sijaan keskityin hetkeksi kuuntelemaan Ramonesia, ostin nahkarotsin ja peitin kasvoni aviator-tyylisillä aurinkolaseilla.  

Tyyli-ilkonini oli tuolloin MTV-kanavan (Music Television) törttöily-hittisarja Jackassista tuttu Johnny Knoxville, jolle sattui ja tapahtui kakeinlaista. Olipa hän tuon tuosta ystäviensä kanssa tikattavanakin. Sarjassa soikin amerikkalaisen countrymuusikko Roger Alan Waden kappale ”If you gonna be dumb, you gotta be tough”. 

ree

Puhuttaessa itsensä satuttamisesta, tyhmyydestä ja sen kestämisestä: vuonna 2014 mursin oikean jalkani pohje- ja sääriluun. Pitkä paranemisprosessi laittoi asioita hieman tärkeysjärjestykseen, sillä opin arvostamaan niinkin yksinkertaisia asioita kuin kävelemistä ja kovasta kroonisesta kivusta eroon pääsemistä.

Tästäkin tapaturmasta jäi polveeni näyttävä keloidi-arpi muistutuksena siitä, miltä tuntuu viihteen ja tyhmyyden vuoksi hypätä matalaan pallomereen samalla, kun kuvaa itseään kamerakännykällä. Kyllä, luit oikein.

Kyseinen pallomeri-episodi hävetti pitkään. Elämässä tuntuu sattuvan usein silloin, kun sitä vähiten odottaa.

LOPPUKANEETTI

Ironisesti koen kyllä edelleen häpeää kesäisin uimarannalla arpieni vuoksi. Pelkään eniten, että häpäisen ulkonäölläni seurassani olevat ihmiset. Lisäksi selkäpiitäni karmii, että jotain pissistä tai perheen äitiä saattaa alkaa kirjaimellisesti oksettamaan ihollani olevat arvet. Täsmennän tässä kohtaa, että alussa mainitsemani 8-tähden kommentoija oli pienten lasten äiti, oikea roolimalli.

Minua hävettää myös valittaa iho-ongelmistani. Ei ole kuitenkaan ihan tuulesta temmattua, että mitä enemmän ikää tulee, niin sitä enemmän ihminen on sinut ulkonäkönsä kanssa.

”Iso osa pinnallisen häpeän voittamisesta kuulukin lähipiirilleni, jotka hyväksyvät minut sellaisena kuin olen.”

Olen huomannut, että ruuhkavuosina työt, opiskelu, parisuhde ja aktiivinen koiran omistajuus syövät aivokapasiteettiani sen verran, etten edes suoraan sanoen ehdi miettimään arpiani tai rypemään itsesäälissä yhtä paljoa kuin ennen. Iso osa pinnallisen häpeän voittamisesta kuulukin lähipiirilleni, jotka hyväksyvät minut sellaisena kuin olen.

En edelleenkään erityisesti nauti arpieni esittelemisestä, mutta koen sen tarpeelliseksi siinä kohtaa, jos joku on sen voimasta uskaltanut paljastaa omat arpensa – Olivatpa ne sitten fyysisiä tai henkisiä.

En näe pienintäkään syytä, miksi ihmisen kuuluisi verhoutua ja peitellä itseään muiden sanojen tai ajatusten pelossa. Sen sijaan, että miettii muiden sanomisia, lienee parasta pohtia omia kommenttejaan sekä käytöstään muita kohtaan: asenteet, kun tuppaavat siirtymään helposti sukupolvelta toiselle.

Kannustan tulevana keväänä jokaista pukeutumaan ilman pelkoja juuri miten haluaa, koska se on paras tapa hälventää iho-ongelmiin liittyvää häpeän stigmaa. Toki helpommin sanottu kuin tehty, mutta joskus paksunahkaisuudesta voi olla hyötyäkin.

Jos kamppailet itsevahingoittamisen teemojen kanssa tai kaipaat akuuttia mielenterveystukea, apua on tarjolla:

  • MIELI Kriisipuhelin antaa kertaluonteista keskusteluapua 24 tuntia vuorokaudessa numerossa 09 2525 0111
  • Sekasin -chat on suunnattu 19-29 vuotiaille, jotka kaipaavat välitöntä keskusteluapua. Pääset chattiin tästä.