ESSEISTI Antti Nylénin kysymys on jäänyt vaivaamaan minua. Se on yksinkertainen: ”Miten jaksamme elää?” Oleellinen kysymys. Yhtä ajankohtainen kuin ”Miksi kaikki on niin surullista? ”
Kuolema ei nykyaikana näyttäydy enää tabuna. Niin arkipäiväistynyt asia se meille on, että väkivalloin katkaistut ihmiskohtalot ovat vain lukuja tilastoissa. Jäljelle jää mietittäväksi kuoleman vastakohta. Minkä arvoinen on elämä?
Hyvä elämä: having, loving, being, doing. Kuinka paljon hyvä elämä ja sen arvo meitä kiinnostaa? Yksilöinä ja yhteiskuntina. Välillä näyttää siltä, että meitä kiinnostaa molemmissa tapauksissa vain rangaistus ja siltä näyttää myös lopputulos.
Kansanmurhata vai ei? Ostaako pyöveliltä aseita? Näin heikkoa on meillä elämän arvostus. Kyllä me kaikki toivottavasti syvällä sisimmässämme tiedämme, että jokainen meistä on yhtä arvokas kuin palestiinalainenkin. Jostain syystä tämä tieto ei kuitenkaan muutu toiminnaksi. Suomikin on aikanaan ollut yksin Gazan ja Ukrainan kaltaisessa asemassa, mutta historiaa ei ole pakko toistaa. Voimme yhtenä valtiona nousta oikeudenmukaisuuden puolesta muiden rinnalle yhdessä tai jättää nousematta, mutta päätös kertoo meistä paljon yhteiskuntana.
Kymmenen käskyä tai ihmisoikeuksien julistus voisivat toimia ohjenuorina tilanteessamme, jos niistä ei ole jo kokonaan päätetty luopua. Ne ovat toisaalta niin korkeita ihanteita, että emme voisi niihin ehkä yltääkään, mutta suunnan on oltava selvästi niitä kohti. Auttaako tässä muukaan? Hyvänä ohjenuorana ne olisivat myös historian voittajille, jotka voivat olla välittämättä säännöistä ja ihmisarvosta niin kauan, kun voittokausi jatkuu. Ei sen kauempaa.
Yhdessä elämässä pärjäämiseen ei tarvita vain yhteiskuntaa, tarvitaan myös ihmisiä.
Palvelualan työntekijä ei pysty yksin nostamaan itseään palkkakuopasta, jos hän ei kuulu ammattiliittoon. Ehkä edes yksi liitto ei onnistu, vaan tarvitaan toisia tukemaan.
Kaikkea ei saa rahalla. Työehdot, tuottavuus ja tasa-arvo, onko meillä varaa tulla toimeen ilman näitä? Tulevaisuutemme on lähikaupan kassan harteilla, hänen päättäväisyytensä ja omanarvontuntonsa, sekä muiden samassa asemassa olevien työn varassa. Heidän keskinäinen solidaarisuutensa ei kuitenkaan yksinään tietenkään riitä. Kaikilla osapuolilla pitäisi olla halua saavuttaa yhteinen hyvä.
”Pitäisi vain kuvitella, tai viimeinkin uskoa, että meillä on jotain merkitystä”
Nylénillä on toinenkin kiinnostava huomio: maailma on kodikas. Kyllä me sen tunnemme, mutta kuinka pitkään?
Ilmastonmuutoksen torjunta ei näytä kauniin lineaariselta, mutta siihenkin vaikuttaa yhteiskunnan tahtotila. Monia edes oma koti ei näytä kiinnostavan, eikä oman itsensä pelastaminen.
Pelkomme muutoksesta ja sen tarpeesta ohjaa ajatuksemme yleensä ylimitoitetuiksi. Kuitenkin kehitys näyttää hetkessä aina pienemmältä, kuin mitä se todellisuudessa on. Kaikki vaikuttaa vain pieneltä näpertelyltä maailman näkökulmasta. Niin on myös ilmastonmuutoksen kohdalla.
Ilmaston puolesta tehtävät muutokset vaativat poikkeuksellisia toimia, mutta se ei ole huono asia. Joku voisi sanoa sitä itsenäisyydeksi tai sen tavoitteluksi. Omasta kodista huolehtimiseksi.
Taustalla on kuitenkin jälleen elämän arvostaminen tai sen puute ja tahtotila. Pitäisi vain kuvitella, tai viimeinkin uskoa, että meillä on jotain merkitystä. Että merkitys syntyy yhdessä toisten kanssa.
Kirjoittajalle tärkeitä ovat yhteiset asiat ja tulevaisuus.
Yllättävän moni piilottelee asukokonaisuuksiensa alla erilaisia iho-ongelmia. Tässä kirjoituksessa pohditaan, kuinka niihin suhtautuminen saattaa iän myötä muuttua.
Kuvat ja teksti: Meri Kalliosaari
Content warning: Tekstissä käsitellään itsensä vahingoittamista.
“Hyi ******** mitä noi on?”
Kyseisen kahdeksan tähden kysymyksen kuulin, kun työskentelin parikymppisenä asiakaspalvelutyössä huoltoasemalla. En ehtinyt edes kysymään asiakkaan bonuskorttia, kun sain tuon jopa arvostettavan suoran kommentin rintakehässäni olevista arvistani.
Tilanne ei ollut ensimmäinen tai viimeinen kerta laatuaan. Se kuitenkin vahvisti kehooni liittyvää stigmaa, minkä tuloksena mielestäni pooloneuleet sekä pienillä kaula-aukoilla varustetut paidat pukevat minua parhaiten jokaisena vuodenaikana.
Syymiksi nyt kymmenen vuotta myöhemmin kirjoitan aiheesta on se, että olen vuosien aikana huomannut monien ihmisten piilottelevan vaatteidensa alla nykyisten kauneusstandardien vastaisia kohtia kehossaan, kuten erilaisia arpia, psoriaasista tai syntymämerkkejä. Usein asia on tullut ilmi siinä kohtaa, kun he ovat huomanneet omalla ihollani vaaleanpunaisina helottavat keloidit.
Näiden paljastusten kautta olen ymmärtänyt arpi- ja ihohäpeän todellisuuden: se on monille todella arka paikka sekä harmillisen yleinen vaiva.
Keloidit ovat arpikudoksen epänormaalia liikakasvua. Tyypillisesti keloideja esiintyy kaulalla, rintakehässä, hartioissa, yläselässä sekä korvalehdissä ja alavatsalla, selviää plastiikkakirurgian erikoislääkärin Ilkka Kaartisen julkaisusta Duodecim-lehdestä.
Taipumukseen saada keloideja vaikuttaa merkittävästi henkilön geneettinen tausta, eli ne ovat nyky-ymmärryksen mukaan varsin perinnöllisiä. Kaartisen katsauksen mukaan arvet aiheuttavat potilaille toiminnallista ja kosmeettista haittaa sekä ne heikentävät elämänlaatua merkittävästi.
Yhdyn kokeneen erikoislääkärin kautta, katselen omaa elämääni taakse päin. Arvet kieltämättä ovat aiheuttaneet itselleni kiusaantuneisuutta sekä häpeän ja huonommuuden tunnetta etenkin teinivuosina.
POLTE KEHOSSA
Lapsena olin hieman outolintu, joka viis veisasi, mitä muut ajattelivat ulkonäöstäni tai erilaisista tyylikokeiluistani. Jonain päivänä olin hiphoppari, toisena prinsessa ja kolmantena päivänä ylläni saattoi olla tökeröllä jääkiekkokuosilla varustetut kalsarit.
Lempikappaleeni oli Walesin Tiikerinä tunnetun Tom Jonesin -kappale Ses Poks (Sex Bomb). Lisäksi tykkäsin ala-asteella imitoida Pulttibois-sketsisarjan hahmoja, vaikka ikätoverini varmaan ihmettelivät, mille höröttelin itsekseni. Olinhan noista vitseistä jo yhden sukupolven liian myöhässä.
Varhaisessa lapsuudessani siis häpeän tunne tarkoitti itselleni enneminkin hilpeyttä. Olin alkuun ujo, mutta tutustumisen jälkeen koin tärkeäksi saada kaikki ympärilläni olevat ihmiset iloiseksi pelleilemällä.
Muistan ensimmäisen arven alun ilmestyneen rintakehääni tyhjästä samoihin aikoihin, kun murrosikäni alkoi. Puberteetin aikana aloinkin kokemaan suurta häpeää, koska arpikudos lähti suhteellisen nopeasti leviämään ympärillä olleeseen terveeseen ihoon. Lisäksi arpia ilmestyi käsivarsiinikin.
Keloidien hoitaminen on haastavaa. Omalla kohdallani on yritetty muun muassa kortisoni-injektioita, silikoniteippiä sekä etanavoidetta. Kun mikään ei auttanut, eräänä iltana keksin yläasteella polttaa tulitikkujen avulla yhtä rintakehässäni koholla olevaa arpea pois.
Kieltämättä tulitikuilla tiiviin solumassan poistaminen sattui, mutta samaan aikaan keloidit saattavat aktiivisina kausinaan, eli kasvaessaan ja levitessään, aiheuttaa saman tuntuista polttelua iholla.
En suosittele käyttämääni ”hoitomuotoa” kenellekään. Se poisti kyllä arven kohoaman, mutta jäi siitäkin omanlainen jälkensä. Luojan kiitos löysin tuolloin punk-musiikin, jolloin epätoivoisten tulitikkuleikkien sijaan keskityin hetkeksi kuuntelemaan Ramonesia, ostin nahkarotsin ja peitin kasvoni aviator-tyylisillä aurinkolaseilla.
Tyyli-ilkonini oli tuolloin MTV-kanavan (Music Television) törttöily-hittisarja Jackassista tuttu Johnny Knoxville, jolle sattui ja tapahtui kakeinlaista. Olipa hän tuon tuosta ystäviensä kanssa tikattavanakin. Sarjassa soikin amerikkalaisen countrymuusikko Roger Alan Waden kappale ”If you gonna be dumb, you gotta be tough”.
Puhuttaessa itsensä satuttamisesta, tyhmyydestä ja sen kestämisestä: vuonna 2014 mursin oikean jalkani pohje- ja sääriluun. Pitkä paranemisprosessi laittoi asioita hieman tärkeysjärjestykseen, sillä opin arvostamaan niinkin yksinkertaisia asioita kuin kävelemistä ja kovasta kroonisesta kivusta eroon pääsemistä.
Tästäkin tapaturmasta jäi polveeni näyttävä keloidi-arpi muistutuksena siitä, miltä tuntuu viihteen ja tyhmyyden vuoksi hypätä matalaan pallomereen samalla, kun kuvaa itseään kamerakännykällä. Kyllä, luit oikein.
Kyseinen pallomeri-episodi hävetti pitkään. Elämässä tuntuu sattuvan usein silloin, kun sitä vähiten odottaa.
LOPPUKANEETTI
Ironisestikoen kyllä edelleen häpeää kesäisin uimarannalla arpieni vuoksi. Pelkään eniten, että häpäisen ulkonäölläni seurassani olevat ihmiset. Lisäksi selkäpiitäni karmii, että jotain pissistä tai perheen äitiä saattaa alkaa kirjaimellisesti oksettamaan ihollani olevat arvet. Täsmennän tässä kohtaa, että alussa mainitsemani 8-tähden kommentoija oli pienten lasten äiti, oikea roolimalli.
Minua hävettää myös valittaa iho-ongelmistani. Ei ole kuitenkaan ihan tuulesta temmattua, että mitä enemmän ikää tulee, niin sitä enemmän ihminen on sinut ulkonäkönsä kanssa.
”Iso osa pinnallisen häpeän voittamisesta kuulukin lähipiirilleni, jotka hyväksyvät minut sellaisena kuin olen.”
Olen huomannut, että ruuhkavuosina työt, opiskelu, parisuhde ja aktiivinen koiran omistajuus syövät aivokapasiteettiani sen verran, etten edes suoraan sanoen ehdi miettimään arpiani tai rypemään itsesäälissä yhtä paljoa kuin ennen. Iso osa pinnallisen häpeän voittamisesta kuulukin lähipiirilleni, jotka hyväksyvät minut sellaisena kuin olen.
En edelleenkään erityisesti nauti arpieni esittelemisestä, mutta koen sen tarpeelliseksi siinä kohtaa, jos joku on sen voimasta uskaltanut paljastaa omat arpensa – Olivatpa ne sitten fyysisiä tai henkisiä.
En näe pienintäkään syytä, miksi ihmisen kuuluisi verhoutua ja peitellä itseään muiden sanojen tai ajatusten pelossa. Sen sijaan, että miettii muiden sanomisia, lienee parasta pohtia omia kommenttejaan sekä käytöstään muita kohtaan: asenteet, kun tuppaavat siirtymään helposti sukupolvelta toiselle.
Kannustan tulevana keväänä jokaista pukeutumaan ilman pelkoja juuri miten haluaa, koska se on paras tapa hälventää iho-ongelmiin liittyvää häpeän stigmaa. Toki helpommin sanottu kuin tehty, mutta joskus paksunahkaisuudesta voi olla hyötyäkin.
Jos kamppailet itsevahingoittamisen teemojen kanssa tai kaipaat akuuttia mielenterveystukea, apua on tarjolla:
MIELI Kriisipuhelin antaa kertaluonteista keskusteluapua 24 tuntia vuorokaudessa numerossa 09 2525 0111
Sekasin -chat on suunnattu 19-29 vuotiaille, jotka kaipaavat välitöntä keskusteluapua. Pääset chattiin tästä.
Millaista on elää tunteessa, että on perustavanlaatuisesti erilainen kuin muut? Käsittelen esseessäni vähemmistöstressiä, häpeää ja sitä, miten olen pyrkinyt irrottautumaan siitä.
Mira Puhakainen
ARKIELÄMÄSSÄNI on ollut alituisesti mukana tunne siitä, että olemukseni poikkeaa jollain perustavanlaatuisella tavalla totutusta tai ”normaalista”. Olen saanut neuropsykiatrisen diagnoosin 22-vuotiaana, eli 4 vuotta sitten. Tämän jälkeen elämääni on varjostanut häpeän tunne. Häpeän tunne on syntynyt siitä, etten välttämättä toimi kaikissa tilanteissa yleisesti totuttujen normien mukaan ja olen siitä nyt erityisen tietoinen. Toisaalta tiedon pitäisi olla vapauttava. Toivoin, että voisin vihdoin elää omannäköistäni elämää ja olla sinut itseni kanssa ja tehdä arjessani valintoja, jotka tuntuvat hyvältä. Todellisuudessa reittini itseni hyväksymiseen ei ollut niin suoraviivainen.
Olin diagnoosin myötä saanut lisää itsetuntemusta, mutta en ollut kuitenkaan pääsyt yli sosiaalisten normien aiheuttamasta paineesta. Koin aluksi, että minulla oli nyt lähinnä taskussani tieto siitä, että olen jollain tapaa sosiaalisista normeista poikkeava, erilainen. Tunsin kantavani ikään kuin mukanani salaisuutta, jota tuli jokaisessa sosiaalisessa tilanteessa tarkoin varjella, jotta en/etten paljastuisi. Pelkäsin sosiaalista leimautumista, ja halusin pärjätä sosiaalisissa tilanteissa kuin ”normaali”. Toimin näin itseni, voimavarojeni ja arvojenikin vastaisesti, sillä kannoin sisälläni häpeää.
Maskaaminen, eli neuroepätyypillisten piirteiden piilottaminen oli tuttua minulle jo ennen diagnoosiani, mutta nyt olin alkanut tekemään sitä tietoisesti. Tarkkailin eleitäni, puhettani ja ilmeitäni, ikään kuin esittäisin roolia. Maskaaminen on kuitenkin raskasta, eikä kenenkään tulisi joutua peittämään itseään tunteakseen tulevansa hyväksytyksi. Koin siis vaikeaksi irroittautua sosiaalisista normeista häpeän ja stigmatisoinnin pelon takia.
Diagnoosini alkuvaiheissa hain myös paljon tietoa netistä sekä katsoin sisällöntuottajien videoita siitä, miten neuroepätyypillisyys heidän arkeensa vaikuttaa. Toisaalta näillä videoilla oli yhteisöllisyyttä tuova vaikutus ja ne loivat itseymmärrystä, mutta toisaalta tunnuin keskittyväni vain eroihin suhteessa muihin. Vapautuminen häpeästä ei siis itselleni tullutkaan pelkästään oman yhteisön löytämisestä, ja oman erilaisuuden arvostamisesta oman elämäni kontekstissa. En koskaan ole pitänyt piirteitäni huonoina, päin vastoin. Häpeä ei syntynyt minusta itsestäni, vaan otin sen sisääni ulkopuolelta.
”Normeista poikkeaminen ei kuitenkaan ole kiveen hakattua vaan se, mikä määritellään poikkeavaksi vaihtelee.”
Kun kasvamme yhteisössämme, sisäistämme samalla sen normit ja tavat. Nämä normit ovat siten näkymättömiä, että ne tulevat usein näkyväksi vasta, kun niitä rikotaan. Sosiaaliseksi poikkeavuudeksi kutsutaan yhteisön normeista poikkeavaa käytöstä. Tämä yhteisön normeista poikkeaminen ei kuitenkaan ole kiveen hakattua, vaan se, mikä määritellään poikkeavaksi, vaihtelee eri aikoina ja eri kulttuureissa.
Häpeää tai pelkoa leimautumisesta voivat aiheuttaa muutkin sosiaalisista normeista poikkeavat tavat olla tai toimia, eivätkä neuroepätyypilliset piirteet toki ole poikkeus. Kuitenkin häpeän tuntemukseen liittyy se, kuinka stigmatisoitu asema on kyseessä. Kaikillehan on varmasti tuttua se häpeän tunne, kun toimii normeista poiketen: Röyhtäisemme vaikka bussissa tai blootooth ei ollutkaan yhdistynyt kuulokkeisiin ja yksityinen biisivalinta alkaakin raikaa bussissa. Ja voi ei, jos siellä on vielä soimassa joku ”guilty pleasure” eli jollain tapaa omaan rooliin sopimaton kappale.
Lopulta häpeästä vapauttava tunne tulikin siis siitä, että tiedostin nämä normit kulttuurisidonnaisiksi ja opettelin hyväksymään sen, että minä olen ehjä, kokonainen ja hyvä. Minun piirteeni tai normeista poikkeavuuteni eivät ole jotain perustavanlaatuisesti minut muista erottavaa, vaan tulosta yhteiskunnan rakenteista ja siitä, millaisia asioita olemme tottuneet pitämään ”normaaleina” juuri tässä ajassa ja paikassa. Vasta sisäistettyäni sen, että erilaisuuden kokemus itselläni johtuu tavastamme jäsentää ympäristöämme ja muita, olen pystynyt löytämään voimaa erilaisuudestani. Myös tieto erilaisista neuroepätyypillisistä piirteistä on lisääntynyt huimaa vauhtia, ja toivon, että tulevaisuudessa yhä harvempi joutuu kamppailemaan tämänkaltaisten tunteiden kanssa.
Kaikkien polut ja kokemukset ovat varmasti erilaisia, tämä oli vain oma kokemukseni siitä, millä tavoin vähemmistöstressi voi vaikuttaa yksilön elämään.
LOKA-MARRASKUUN vaihteessa vietin viikon pienellä saarella Kroatiassa World Student Christian Federationin järjestämässä nuorten mielenterveysteemaisessa konferenssissa. Konferenssiin osallistui noin 25 henkilöä ainakin kymmenestä eri maasta edustaen erilaisia nuorten kristillisiä järjestöjä. Päivämme koostuivat työpajoista, yhteisistä ruokailuhetkistä ja iltaohjelmasta.
Tästä matkasta tuli suunnittelematta ensimmäinen viikko pitkään aikaan, jolloin en käyttänyt somea tunteja päivässä. Oikeastaan, en käyttänyt somea juuri lainkaan.
Saarella olimme samaan aikaan teknologian ympäröiminä ja sen saavuttamattomissa. Siellä ei voinut maksaa kortilla, mutta työpajojen aikana heijastimme näytölle Zoom-puhelun Alankomaista. Emme saaneet avainta majapaikkaamme koska saarella oli niin turvallista. Jos olisimme tarvinneet poliisia, he olisivat olleet puhelun ja lähes tunnin venematkan päässä. Kuitenkin pystyin lukemaan päivän uutiset puhelimeni näytöltä, kuuntelemaan podcastia aamuisin ja ostamaan laivalippuni netistä.
Viikon aikana minä ja muut osallistujat teimme lukemattomia asioita ilman puhelimia: Uimme, luimme, kirjoitimme päiväkirjoja ja kirjeitä. Leikimme saaren kissojen kanssa, opiskelimme ja teimme käsitöitä sekä vietimme aikaa rukoillen ja hiljentyen.
Iltaisin vietimme aikaa pelaten lautapelejä, laulaen ja istuen baarissa paikallisten tapaan jutellen elämästä. Puhuimme yhdessä kulttuureistamme, kokemuksistamme sekä ihmissuhteistamme, vakaumuksistamme ja vuosien varrella oppimastamme. Vaikka tulimme erilaisista ympäristöistä, huomasimme jakavamme samanlaisia kokemuksia mielenterveyteen liittyen.
”Individualistisessa yhteiskunnassa keskitymme harvoin yhteisöihin.”
Konferenssin aikana pääsin näkemään, kuinka edelleen on olemassa sosiaalisen median ulkopuolisia yhdistäviä tekijöitä. Eläimet, musiikki, usko ja halu nähdä sekä kokea, ruuan ympärille kokoontuminen, pyrkimys muuttaa maailmaa sekä taide. Nämä asiat voivat yhdistää meitä teknologian avulla, mutta eivät vaadi sitä tuntuakseen jaetulta. Sain uusia ystäviä, joiden kanssa kiipesimme yli kielimuurien ja neuvottelimme yhdessä, kuinka toimia kulttuurierojemme kanssa kaikki huomioiden.
Kun lähdimme saarelta aamuseitsemän lautalla, kupla alkoi puhjeta. Seurasimme toisiamme Instagramissa pitääksemme yhteyttä, ja samalla opimme toisistamme lukuisia uusia asioita. Jäin pohtimaan, keneen oikeasti tutustuin.
Kuva: Usva Palola
Kertovatko tosielämässä käydyt keskustelut ihmisestä enemmän kuin sosiaalisen median profiili? Kumpi on enemmän totta? Tarvitaanko molempien yhdistelmää? Missä vaiheessa aloimme elää tällaista todellisuutta? Ja onko se huono asia?
Viikkoni Kroatiassa oli hyvä muistutus siitä, että vaikka teknologian ja sosiaalisen median käyttö on täysin normaalia ja lähes välttämätöntä, aivan yhtä normaalia on myös elää ilman sitä. Monikulttuurisen yhteisön keskellä inspiroivassa ympäristössä oli koti-Suomea helpompaa huomata, kuinka kaikkea ei voi kokea puhelimen näytön kautta.
En kuitenkaan kannata sosiaalisen median lopettamista tai kaikkien matkustamista pienelle saarelle Kroatiaan valaistumisen toivossa. Mahdollistaahan some lopulta sen, että voin jatkaa yhteydenpitoa uusiin ystäviini ja löytää mahdollisuuksia viettää lisää aikaa katsoen maailmaa omin silmin ilman näytön välitystä. Tarvitsemme niin sosiaalista mediaa kuin tosielämän yhteyksiä, kenties molemmista parhaat palat poimien ja niistä omaa todellisuuttamme rakentaen.
Kirjoittaja on Suomen Kristillisen Ylioppilasliiton paikallistyöntekijä Tampereelta, joka pyrkii muuttamaan maailmaa tapahtuma kerrallaan. SKY on Etsijä-lehden kustantaja.
Mistä yliymmärtäminen johtuu, ja miten siitä voi päästä eroon? Päätin ryhtyä tutkimaan asiaa syvemmin ja haastatella perheneuvoja Paula Maria Mäkelää Espoon Perheasiain neuvottelukeskuksesta yliymmärtämisestä, ihmissuhteista sekä erilaisuudesta.
Ada Silander
JOS huomaat löytäväsi itsesi jatkuvasti tilanteesta, jossa käytät suuren määrän energiaa toisten tarpeista huolehtimiseen sivuuttaen samalla itsesi, saatat olla taipuvainen yliymmärtämiseen. Yliymmärtäjä yrittää parhaansa mukaan ymmärtää toisia ja tehdä mahdollisimman paljon kompromisseja unohtaen omat tarpeensa.
”Yliymmärtämisen taustalla on usein tahto tulla hyväksytyksi. Yliymmärtäjä voi olla epävarma siitä, voiko toinen oikeasti välittää hänestä. Epävarmuuden vuoksi yliymmärtäjä pahimmassa tapauksessa unohtaa itsensä ja elää vain toista varten. Pahimmillaan voi uhrata itsensä, jotta voi olla toisen kanssa. Silloin pienentää itseään, eikä ole olemassa sellaisena kuin mitä oikeasti on.”
Joskus, kun on oikein joustava ja valmis kompromisseihin voi olla, että asettuu alisteiseen positioon, jatkaa Mäkelä. Silloin alistuu siihen, mitä toinen ajattelee, tahtoo ja toivoo. Tämän takana voi olla pelko siitä, että toinen esimerkiksi hylkää tai suuttuu. Tämä ei ole ihmissuhteen eikä oman itsensä kannalta hyvä asia.
”Yliymmärtämisen taustalla on usein tahto tulla hyväksytyksi.”
Joskus, vaikka muissa suhteissa osaisi reippaasti sanoa omat mielipiteensä ja tarpeensa, parisuhteessa ei kykene siihen. Mistä se johtuu?
”Parisuhde on erityinen suhde, joka on aikuisen ihmisen lähin suhde ja lähimpänä lapsen sekä hoitavan ihmisen symbioottista suhdetta. Meidän kiintymyssuhdemallimme ja traumamme aktivoituvat nimenomaan lähimmässä suhteessa. Olemme parisuhteessa enemmän riippuvaisia, tarvitsevia sekä enemmän haavoittuvaisia kuin muissa suhteissa.”
Etenkin parisuhteissa puhututtaa erilaisuus. Kumppaneilla voi olla täysin erilaiset tavat tehdä, ajatella ja toimia. Miten sietää erilaisuutta?
”Erilaisuus ihmisten välillä on perusasetus, joka koskee kaikkia ihmissuhteita. Oletus, että kun me olemme yhdessä, olemme samanlaisia ei kanna pitkälle etenkin, jos tavoitteena on muokata tai kouluttaa toisesta sellainen kuin mitä itse on. Silti on muistettava, että meissä jokaisessa on paljon samankaltaisuutta. Jos kiinnitetään huomiota vain erilaisuuteen, sekään ei ole koko totuus”, toteaa psykoterapeutti.
Paula Mäkelän mukaan yliymmärtäjä voi olla tottunut siihen, että toiset päättävät eikä silloin edes välttämättä tiedä, mistä itse tykkää ja mikä olisi itselle hyvä. On todella iso asia alkaa etsimään sitä, mistä itse tykkää.
Voiko toista koskaan ymmärtää täysin?
”Kukaan ei voi ymmärtää toista täysin, sillä jokaisen elämäntarina on mennyt eri tavalla. Toisaalta voi kokea empaattisuutta toista kohtaan ilman, että ymmärtää ihan kaiken. Meidän ihmisten tunteet ovat yhteisiä: olemme kaikki menettäneet ja tulleet satutetuiksi. Vaikka tarina on erilainen, olemme kokeneet samoja tunteita.”
Tunnistan olevani yliymmärtäjä. Miten minun tulisi toimia? Yliymmärtäjää voi helpottaa oman rajallisuuden hyväksyminen. Kaikkea ei tarvitse ymmärtää.
”Ihmistä ja hänen tekojansa voi ymmärtää, mutta tekoja ei tarvitse silti hyväksyä. Hyvä esimerkki on suhteemme väkivaltaan: voi ymmärtää, että joku suuttuu silmittömästi, koska on niin haavoitettu tai epävarma, mutta se ei silti anna oikeutusta toisen huonolle kohtelulle. Voit myös kysyä itseltäsi, että onko omalle itsellesi tilaa suhteessasi”, kertoo Mäkelä.
”Ihmistä ja hänen tekojansa voi ymmärtää, mutta tekoja ei tarvitse silti hyväksyä.”
Toiselle voi myös kertoa, että on huomannut käyttäytyvänsä yliymmärtävästi, eikä tämä olekaan hyväksi ja, että haluaisi rohkaistua kertomaan näistä asioista kumppanille lisää, vinkkaa Mäkelä. Toisen osapuolen on oltava aidosti halukas ymmärtämään ja olla kiinnostunut siitä, mitä yliymmärtämiseen taipuvaisella on sanottavana.
”Aikuisena kehitystehtävä on oppia pois lapsuudessa opituista vääristä käyttäytymismalleista. Se, mikä on toiminut silloin, ei toimi enää aikuisuuden ihmissuhteissa. Voi pohtia itse, millä muulla tavalla minä haluan toimia.
Kuinka siis saavuttaa tasapainoinen ja vastavuoroinen ihmissuhde, jossa on tilaa ymmärtää ja tulla ymmärretyksi?”
”Siihen tarvitaan tahtotila oppia toisesta, arvostaa ja kunnioittaa toisen erilaisuutta sekä erilaisia kokemuksia. Tahtotila on pyrkimys. Koskaan ei voi tietää, mitä toinen ajattelee tai tuntee. Ne ovat olettamuksia. Pitkässä suhteessa toki olettamukset voivat usein osua oikeaan, mutta se ei ole sama asia kuin tietäminen. Olettamukset ovat vain hyviä arvauksia. Toki myös välittämisellä ja rakkaudella on tässä iso rooli.”
”Ja rakkautta on se, että tahtoo toiselle hyvää”, päättää Mäkelä.
Minulle on lapsuudesta saakka viestitetty, että olen väärällä tavalla erilainen, en kuulu joukkoon. Löysin itseni perustamassa perheen, jollaista en ollut ennen kuvitellut. Tästä sopivasti erilaisesta perheestä on tullut minulle turvasatama. Paikka jossa minä olen olemassa omana itsenäni.
Jenni Pyykkö
LAPSUUTENI oli traumaattinen. Ympärilläni olevilla ihmisillä ei ollut ongelmia kertoa, mikä kaikki minussa oli vääränlaista. Uskon sen johtuneen siitä, että tytöille asetetut roolit eivät istuneet hyvin ylleni. Itsenäisyyden, reippauden ja pärjäävyyden sijaan olin arka, ujo ja kärsin sosiaalisten tilanteiden pelosta. Lisäksi minulla oli oppimisvaikeuksia, jotka leimattiin vain laiskuudeksi ja tyhmyydeksi. Muun muassa näistä asioista minua pilkattiin ja vähäteltiin sekä kotona että koulussa koko lapsuuteni ajan. Ilkeät kommentit saivat minut tuntemaan häpeää koko persoonallisuuttani kohtaan. Tämä lapsuudessa rakentunut erilaisuuden ja vääränlaisuuden tunne on seurannut minua aikuisuuteen.
En kuitenkaan voinut olla jo lapsena huomaamatta, että on olemassa myös hyväksyttävää erilaisuutta. Sellaista, joka ei ole liian kaukana normaalista. Normaalin erilaisuuden ulkopuolelle jää kuitenkin paljon sellaista, joka ei ikinä saa tulla nähdyksi. Kokonainen ihmisyyden kirjo jää näkymättömäksi, koska se ei mahdu hyväksyttävään muottiin.
”Itsestä poikkeavat ihmiset kohdataan muukalaisina ja toisina.”
Viime vuosina ihmisten elämä on tiukentunut radikaalisti: Elinkustannukset ovat nousseet, tukia leikataan ja työllistyminen on vaikeaa. Keskustelu sosiaalisessa mediassa on polarisoitunut, ja on luonteeltaan riitaista. Pienikin erimielisyys voi saada liekit roihuamaan. Ihmisten arvot koventuvat, kun ajat ovat vaikeat. Kommunikointi ei ole helppoa, sillä neuvottelemme jatkuvasti rajojamme uudelleen ja joka suuntaan tapahtuva neuvottelu uuvuttaa.
Ensimmäisiä kuvia pienestä tuoreesta perheestäni. Kuva: Maiju Nurminen, Lumo fotos
Tällaisessa ilmapiirissä liiallisesta erilaisuudesta tulee uhka. Poliittisessa keskustelussa maahanmuuttajista tehdään usein syypää, milloin millekin. Itsestä poikkeavat ihmiset kohdataan muukalaisina ja toisina. On ironista, että minulla on lapsuuteni takia sellainen tunne kuin olisin muukalainen ja toinen itsekin, vaikka kuulun valkoiseen kantaväestöön.
Tällaisessa myrskyssä kaksi erilaista ja minnekään kuulumatonta ihmistä voivat tavata. Sen sijaan, että erilaisuus erottaisi heidät, se voikin tuoda heidät yhteen. Näin kävi, kun tapasin puolisoni. Olemme luonteeltamme erilaisia: Hän on loputtoman kärsivällinen ja harkitsee kauan tekemiään päätöksiä. Minä taas olen spontaani ja minulla on enemmän temperamenttia. Myös kulttuurimme ovat täysin erilaisia. Minä tulen länsimaalaisesta yksilökeskeisestä kulttuurista, kun vastaavasti puolisoni kulttuurissa yhteisöllisyys on kaikki kaikessa.
”Uskon, että voimme oppia toinen toisiltamme.”
En usko siihen, että vastakohdat täydentävät toisiaan, sen sijaan uskon, että voimme oppia toinen toisiltamme. On lohduttavaa löytää itsensä jostakin, jossa ei ole valmiita vastauksia ja paikasta, jossa saa olla keskeneräinen. Puolisoni kanssa olen löytänyt paikan, jossa tunnen kuuluvani johonkin ja olevani arvostettu. Hänen kanssaan voin kohdata oman erilaisuuden tunteeni, vaikka ulkopuolisten silmin katsottuna, hän on se, joka näyttää erilaiselta.
Tuntuu siltä, että avoin kommunikointi ja avoin mieli toisen omaamia näkemyksiä kohtaan auttavat meitä navigoimaan elämää yhdessä. Meillä on myös taito hyväksyä se, jos toinen on eri mieltä asioista. Kulttuuriset erot voivat näyttää suurilta, jopa erottavilta, mutta halu puhua kaikesta yhdistää meitä. Liikumme myös sujuvasti kummankin kulttuurin juhlissa ja pyhissä, ruokaa ja kansantarinoita jakaen.
Saimme muutama kuukausi sitten pojan. En koskaan olisi arvannut, että tulen perustamaan monikulttuurisen perheen. Perheen, josta olen nyt todella ylpeä. Toivoisinkin, että poikamme näkisi tulevaisuudessa, kuinka erilaisuus on rikkaus, joka parhaimmillaan yhdistää ihmisiä. Kahden kulttuurin välisen ristiriidan sijaan haluaisin mieluummin hänen oivaltavan, miten kaksi kotikulttuuria tekee hänestä ainutkertaisen, uniikin. Uskon, että tulevaisuudessa tämä oivallus auttaa häntä rakentamaan vahvan itsetunnon, vaikka ympäröivä yhteiskunta saattaisikin viestiä, ettei hän kuulu joukkoon.
Ehkä tässä loputtomien erilaisuuksien ja erimielisyyksien maailmassa meidän pitäisi useammin tavata toisemme puolivälissä, avoimina ja valmiina kuuntelemaan. On niin paljon sellaista, mitä voisimme toisiltamme oppia ihmisyydestä, ja yhteenkuulumisesta.
Työväenmuseo Werstaan arkistoista kerätty näyttely kokonaisuus oli esille Tampere talossa Sinuiksi ry:n 50-vuotisjuhlan kunniaksi Manse Pride -viikolla 2023.
EN osaa olla toisin. Tämä on se asento, jonka olen joskus tiedostamattani ottanut, jossa nyt olen ja josta käsin toimin. Yhteiskirjoitan artikkelia eräästä queer-aktivistisesta tilasta. Yhteisen kirjoitusprosessin ja keskusteluiden myötä olen pohtinut paljon sitä, mitä aktivismi edes on. Jonkinlainen katse maailmaan? Oikeudenmukaisuudentuntoa, joka johtaa toimintaan?
Ainakin aktivismi liittyy erottamattomasti tunteisiin. On tunne siitä, että jokin on väärin ja sille on tehtävä jotain. Se on pakottava tunne, tarve. Tai tunne siitä, että jotakin puuttuu ja siksi on rakennettava jotakin uutta. Usein toimiminen ei ole valinta vaan pakko. Syntyy affektiivinen lataus, joka on niin voimakas, että se sysää liikkeelle – halusi tai ei.
”Välillä tulee todella toivoton olo.”
Antigender-liike, oikeistopopulismi ja yleinen konservatismin nousu huolestuttavat. Antigender-liike on useista kristilliskonservatiivisista, oikeistopopulistisista ja äärioikeistolaisista toimijoista koostuva liike, joka vastustaa ”gender-ideologiaksi” nimeämäänsä ilmiötä, jonka ajatellaan tuhoavan perinteiset arvot ja olevan siten uhka koko läntiselle sivilisaatiolle. Liike korostaa heteroydinperheen merkitystä keskeisenä yhteiskunnallisena instituutiona ja vastustaa transihmisten ruumiillista itsemääräämisoikeutta sekä aborttia. Liike on kansainvälisesti hyvin järjestäytynyt ja hyvin rahoitettu, ja rahaa käytetään muun muassa mielipidevaikuttamiseen. Suomessa ainakin Aito avioliitto -yhdistyksen tiedetään saaneen rahoitusta kansainvälisiltä antigeder-liikkeen toimijoilta.
Milla-Maija Saaren seinämaalaus Sysäys-kollektiivin järjestämässä KEHOTUS-tapahtumassa 2023. Waldén piti tapahtumassa luennon aiheella ”Kylpeminen kapinana – Ei-binäärinen kehollisuuden ajattelu veden kanssa.
Antigender-liike ei ole yksi tietty selkeästi osoitettavissa oleva organisaatio – vaikka vakiintuneita antigender-toimijoita tiedetäänkin – vaan laaja verkosto. Juuri tällainen epämääräisyys tekee liikkeen vastustamisen vaikeaksi. Antigender-liikkeeseen kuitenkin liittyy tietynlainen retoriikka, joka on lisääntynyt viime vuosina selvästi myös Suomessa. Tällaista retoriikkaa edustaa esimerkiksi biologistisen sukupuolikäsityksen puolustaminen ja lasten oikeuksiin vetoaminen, joihin nojaten vastustetaan transihmisten ja erityisesti transnuorten oikeuksia. Suomessa antigender-liikehdintä näkyykin erityisesti transihmisiin kohdistuvan vihan voimistumisena.
Eikä uhan tuntu tule ainoastaan jostain ulkopuolelta. Viha on onnistunut tunkeutumaan myös hyvin lähelle, penetroimaan ne yhteisöt, joista olen aiemmin löytänyt liittolaisia, ja tiloihin, joissa ennen koin oloni turvalliseksi. Erityisesti transmisogynia (eli transnaisiin kohdistettu transfobian, naisvihan ja seksismin yhdistelmä) on voimistunut kansallisessa keskustelussa ja löytänyt sijaa myös sellaisten ihmisten mielistä, joita olen pitänyt liittolaisinani. Jos en voi luottaa siihen, että läheiset ja liittolaiset ovat tukenani tässä kamppailussa, mitä minulla on jäljellä? Turvallisempia tiloja tarvitaan nyt enemmän kuin koskaan aiemmin aikana, jonka muistan.
”Solidaarisuuteen perustuvat yhteisen avunannon verkostot ovat arvokasta toisin tekemistä kulttuurissa, joka painottaa yksilöiden yksin pärjäämistä.”
Vihamielisen politiikan vastustaminen on tärkeää. Samalla vähintään yhtä tärkeää on pyrkiä tekemään yhteisölähtöistä työtä, jonka lähtökohtana ei ole meitä tukahduttamaan pyrkivien liikkeiden vastustaminen vaan meidän omien toiveidemme ja tarpeidemme toteuttaminen tässä hetkessä. Ainoastaan reaktiivinen toiminta uuvuttaa.
Jaksaaksemme tarvitsemme myös sellaista yhteistoimintaa, jonka ensisijainen funktio on yhteistoiminta itsessään: käsityökerhoja, zine-kerhoja, yhteistä ruoanlaittoa, sienestysretkiä, bileitä, lautapeli-iltoja ja queereja saunavuoroja, mitä tahansa. Matalan kynnyksen tapahtumat ja solidaarisuuteen perustuvat yhteisen avunannon verkostot ovat arvokasta toisin tekemistä kulttuurissa, joka painottaa yksilöiden yksin pärjäämistä. Ne ovat arkisia vastarinnan paikkoja, joissa on utooppista potentiaalia.
Queer on heteronormatiivisuudesta kieltäytymistä, se on tästä uusliberalistisesta maailmanjärjestyksestä kieltäytymistä ja toisin tekemistä jonkin uuden rakentamiseksi.
Minulle queer on ensisijaisesti poliittinen identiteetti – määrittelemätön ja määritelmiä pakeneva, muutoksenalainen ja virtaava. Vasta toissijaisesti se on henkilökohtainen identiteetti. Vaikka henkilökohtainen on tietysti edelleen poliittista, poliittinen identiteetti tai identiteetin poliittisuus tarkoittaa minulle sitä, että identiteettini on ensisijaisesti kollektiivinen, jaettuun yhteisöön kiinnittyvä.
Myrtti Jaakolan tekemä huppari KEHOTUS-tapahtumassa
Ryhmäidentiteetti on itselleni tärkeä. Koen merkitykselliseksi kiinnittyä osaksi ylirajaista ja yliajallista queer-yhteisön jatkumoa. Tällainen ryhmäidentiteetin omaksuminen mahdollistaa sen, että voin olla yksilö enkä vain marginalisoidun ryhmän edustaja. Toisaalta ryhmäidentiteetin omaksumista voi ajatella Rossin ja Brunilan tavoin myös uusliberalistisen yksilökeskeisyyden vastapolitiikkana, sillä ryhmäidentiteetti perustuu kollektiiviseen. Toisin sanoen parhaimmillaan ryhmäidentiteetti mahdollistaa samanaikaisesti sekä yksilöyden että yhteiseen kiinnittymisen ja kuulumisen.
Nähdäkseni nämä näkökulmat ryhmäidentiteettiin jäävät huomiotta identiteettipolitiikkaan kriittisesti suhtautuvassa keskustelussa. Identiteettipolitiikka nähdään vain rajoittavana ja rajoja pystyttävänä, ja sen kumouksellinen potentiaali jää havaitsematta. Identiteettipolitiikkakriittinen keskustelu onkin yleensä kyllästyttävää. Keskustelua tuntuvat usein käyvän ihmiset, jotka eivät joko tunnista ryhmäidentiteettejä, joihin he itse kiinnittyvät, tai sitten he eivät pidä niitä erityisen merkityksellisinä. Ehkä silloin on hankala hahmottaa, miten suuri merkitys ryhmäidentiteetillä voi olla Toisille.
”Toivo on se, mitä muutosvoimaisuus tarvitsee.”
Eläessäni sellaisessa yhteiskunnassa, jonka rakenteet ja toimintaperiaatteet ovat valtavan suuressa ristiriidassa omien arvojeni kanssa, välillä tulee todella toivoton olo. Kuitenkin juuri toivo on se, mitä muutosvoimaisuus tarvitsee: toivoa siitä, että toisenlainen tulevaisuus on mahdollinen. Ilman toivoa ja uskoa on vain lamaannus.
Teoksessaan Cruising UtopiaJose Esteban Muñoz kirjoittaa Ernst Blochista, joka ajatteli toivoa metodologiana, joka ”kelluu ajallisesti ei-vielän alueella”. Munozin mukaan affektiivisena, eli tunnevaikutuksiin liittyvänä rakenteena toivo on toiveikasta odotusta. Toivossa on potentiaalisuutta: jotakin, joka on läsnä, vaikka se ei ole olemassa tässä hetkessä. Se on avoimuutta jollekin, mahdollisuus. Toivo on kriittinen tulkintakehys, jota tarvitsemme.
Usko tulevaisuuden vääjäämättömyydestä estää yhteiskunnallisen toisinkuvittelun. Siksi meidän on kyettävä kurkottamaan kohti ei-vielää. Toivo on toiminnan edellytys, ja toisaalta toiminta tuottaa toivoa. Toiminta, kuinka arkinen ja lyhytaikainen tahansa, tuottaa hetkellisiä tiloja, joissa ei-vielä onkin jo täällä.
Kiitokset
Aktivismin määrittelyä, queeria yhteisöllisyyttä, queeria ryhmäidentiteettiä sekä toivon merkitystä käsittelevät ajatukset pohjautuvat Sonja Lampisen kanssa käymiini keskusteluihin ja yhteiskirjoittamaamme artikkeliin.
Lähteet ja viitteet
Eskelinen, Teppo (2019) Demokratia utopiana ja sen vastavoimat. Vastapaino.
Rossi, Leena-Maija & Brunila, Kristiina (2017) Identity politics, the ethos of vulnerability, and education. Educational Philosophy and Theory 50(3), 287-298.
Kuva: Friends of the Earth, from the petition to protect the woodlands
ÁIDNA boldly shares their story of discovering their Sámi identity and its intertwining with their environmental activism and relationship with nature. It is more natural for the author to write in English, so their text appears in this issue in its original English version, as well as translated into Finnish by Tilda Enne.
Saamelainen Áidna kertoo rohkeasti tarinansa oman identiteettinsä löytämisestä ja sen kietoutumisesta ympäristönsuojeluun ja hänen muuttuneeseen luontosuhteeseensa. Kirjoittajalle on luontevampaa kirjoittaa englanniksi, joten hänen tekstinsä esiintyy tässä numerossa englanninkielisenä alkuperäistekstinä, sekä Tilda Enteen kääntämänä suomeksi.
TÄLLÄ hetkellä (22.5.2024) Tampereen yliopiston edessä on maanvaltausleiri, jonka osallistujat vaativat yliopistoa katkaisemaan yhteistyönsä Israelin kanssa. Leiri on pystytetty solidaarisuudesta palestiinalaisten kanssa, jotka ovat jo kymmeniä vuosia kärsineet konfliktista Israelin kanssa, jonka toimia Kansainvälinen tuomioistuin on alkanut tutkia kansanmurhana.
Oskari Saari kirjoittaa peloistaan tulevaisuudesta ja kertoo, miksi hän on solidaarisuusleirillä. Saaren alkuperäisteksti on kirjoitettu englanniksi ja se julkaistaan tässä tekstissä kahdella kielellä.
In English: Oskari Saari is participating in the protest camp in front of Tampere University’s main building, to show solidarity with the struggle of the Palestinian people and to try to pressure the university to sever their ties and networks of support with Israel. He is sharing his feelings on why he is participating and what compels him to act.
TAMPEREEN yliopiston Rauhan- ja konfliktintutkimuskeskuksessa yhdeksän tutkijan ryhmä tutkii, miten toivo ja vastarinta kietoutuvat yhteen niiden yksilöiden elämässä, jotka kamppailevat ihmisoikeuksiensa ja tasa-arvon puolesta. Haastattelin tutkija Meeri Tiensuuta ja Angel Iglesias Ortizia tutkimuksen merkityksellisyydestä.
Tutkimus ryhmän jäsenet puhuvat kaikki eri äidinkielillä, joten artikkelin saavutettavuuden sekä heidän tekemänsä tutkimuksen ja yhdenvertaisuuden hengessä, artikkeli on luettavissa suomeksi ja englanniksi. Haastattelun yhteydessä kävimme keskustelun englanniksi.
AT the Tampere Peace Research Institute of Tampere University, a group of nine researchers is studying how hope and resistance intertwine in the lives of individuals fighting for their human rights and equality. I interviewed researchers Meeri Tiensuu and Angel Iglesias Ortiz about the significance of their research.
The members of the research group all speak different native languages, so in the spirit of accessibility, as well as their research and commitment to equality, this article is available in both Finnish and English. The interview and all the conversation within it were spoken in English.
