Anna mun etsiä ja olla epävarma

Salli Ahtiainen-Helanne


KÄVIN isäni kanssa kiivaan keskustelun työelämästä, unelmista, ajasta, uudesta ja vanhasta. Suoritin alkuvuodesta pitkän harjoittelun terveyssosiaalityössä. Isäni kyseli kokemuksiani ja halusi tietää, voisinko kuvitella meneväni töihin kyseisiin tehtäviin. Väittelimme hänen kanssaan paljon siitä, miksi tyytyminen on tai ei ole vaihtoehto työuralla, onko aidon kutsumuksen ja intohimon tunteminen omaa työtä kohtaan koskaan mahdollista ja miltä sen pitäisi tuntua. 

Olen valmistunut teologian maisteriksi muutama vuosi sitten, ja valmistuessa ja edelleen tänä päivänä ala tuntuu omalta. Olen kuitenkin kiinnostunut todella monista asioista, minkä vuoksi halusin opiskella lisää. Työllistymiskysymykset painoivat vaakakupissa jonkin verran, mutta itselle sopivan yhdistelmän löytyminen oli tärkeintä. 

Aloitin sosiaalityön opinnot Helsingin yliopistossa syksyllä 2020, eli keskellä korona-aikaa ja pääosin etänä. Olin tätä edeltäneen ajan käynyt sosiaalialan opintoja ammattikorkeakoulussa ja valmistauduin sosiaalityön pääsykokeeseen kansanopistossa. Kansanopistovuoden aikana tein myös avoimen yliopiston opintoja sosiaalitieteistä. 

”Työllistymispohdintojen ja opiskelijajärjestöissä paiskittujen hommien ohella olin kuitenkin unohtanut yhden elämäni suurista rakkauksista, nimittäin musiikin ja intohimon toteuttaa itseäni taiteen keinoin.”

Kaikki vaikutti opintojen alussa lupaavalta. Ajattelin, että tunnen itseni riittävän hyvin ja tiesin, mitä tuleman pitää. Olin iloinen, että saisin tulevan koulutuksen myötä olla entistä varmemmin ihmisläheisessä työssä, jota riittää tehtäväksi ja johon yhdistyisi myös hallinnollisia elementtejä. Olin ehtinyt olla mukana monessa opiskelijajärjestön tehtävässä niin vapaa-ajan kuin työn puolesta, ja näissä tehtävissä hallinnon osaaminen sen monissa eri muodoissaan oli hyvin suuressa roolissa. 

Polku omannäköiseen työelämään voi olla mutkitteleva, mutta etsiminen kannattaa. Kuva: Jens Lelie, Unsplash

Työllistymispohdintojen ja opiskelijajärjestöissä paiskittujen hommien ohella olin kuitenkin unohtanut yhden elämäni suurista rakkauksista, nimittäin musiikin ja intohimon toteuttaa itseäni taiteen keinoin. En ehkä uskonut olevan mahdollista, että voisin yhdistää musiikin aiempiin opintoihini ja muuhun osaamiseeni. Olin kuitenkin alkanut ymmärtää itsestäni uusia asioita ratkaisukeskeisen valmentajan opintojen aikana, joita suoritin sosiaalityön opintojen ohella. Koulutusryhmässä tapasin myös nykyisen laulunopettajani, ja se oli käänteentekevä hetki elämässäni.   

Koulutuksen päätyttyä aloin ottaa laulutunteja vuosien tauon jälkeen. Opin olemaan avoimempi ja määrätietoisempi unelmieni suhteen. Olen uskaltanut solmia uusia kontakteja, aloittanut laulutuntien ohella uudelleen pianotunnit ja löytänyt kuoron, jota voi kutsua toiseksi perheeksi. Ennen kaikkea olen ollut onnellisempi. 

Olen pitänyt musiikin osana elämääni opintojen aiheuttamista kiireistä huolimatta. Lisäksi olen päässyt opiskelemaan hyvin kiinnostavia musiikkiterapian kursseja, joiden ansiosta voin kenties yhdistää musiikin konkreettisesti osaksi aiempaa osaamistani. 

Jos kaikki menee suunnitelmien mukaan, tämän kevätlukukauden loppupuolella saan valtiotieteiden kandidaatin paperit. Opinnoissa ja alassa on ollut paljon hyvää, vaikka opinnot ovatkin aiheuttaneet ristiriitaisia tunteita paljon enemmän kuin teologiaa opiskellessani. Tiedän myös, että teologian opinnoista saatu osaaminen tulee varmasti olemaan osa työtäni tavalla tai toisella. 

”Useiden opintojen tai töiden tekeminen ei aina ole päämäärätöntä vaeltamista tai sitä, ettei mikään kelpaa.”

Keskustelu isäni kanssa oli paitsi vanhemman ja aikuisen lapsen välinen keskustelu, myös keskustelu eri sukupolvien välillä. Myönnän, ettei minulla ollut kaikkia isäni näkemyksiä kohtaan riittävästi ymmärrystä. Tiedostan, että vasta viime vuosina työn merkityksellisyydestä on puhuttu paljon. Toisin oli muutama vuosikymmen sitten, joten ymmärrän, että aihe voi tuntua hyvin vieraalta. Tiedän myös olevani etuoikeutettu siltä osin, että vanhempani ovat tukeneet minua monin tavoin opinnoissani ja yrittäneet auttaa oikeaan suuntaan. 

Useiden opintojen tai töiden tekeminen ei aina ole päämäärätöntä vaeltamista tai sitä, ettei mikään kelpaa. Haluan uskoa, että vaikka oma työ ei varmasti aivan joka päivä tunnu intohimolta, sydän lopulta sanoo, kun suunta on oikea. Se voi tarkoittaa eri elämänvaiheissa eri asioita, eri alojen yhdistelmästä syntynyttä työtä tai mitä tahansa. Itsensä etsiminen ei ole aina helppoa tai hauskaa, joten toivon, että sille löytyisi enemmän ymmärrystä. Rehellisyys ja empatia vievät pitkälle, vaikka eteenpäin sysäämistä välillä tarvitaankin. Senkin voi tehdä rakentavasti. 


Kirjoittaja on SKY:n varapuheenjohtaja sekä musiikki-, kulttuuri- ja luontointoilija. Suomen Kristillinen Ylioppilasliitto on Etsijä-lehden kustantaja.

Oman onnensa seppä? Menestyksen teologiaa self help -kulttuurissa

Riku Turpiainen


”JUMALA ei luonut sinua olemaan keskinkertainen. Sinut luotiin olemaan paras!” Näin julistaa yhdysvaltalainen menestyskirjailija ja pastori Joel Osteen kirjassaan Tule hyvästä paremmaksi (suom. 2009). Ajatuksillaan Osteen asettuu osaksi 1900-luvulla kansainvälisesti merkittäväksi kohonnutta menestyksen teologian perinnettä. Tässä esseessä tarkastelen sitä, miten menestyksen teologia on kietoutunut yhteen nykyisin suosiossa olevan self help -kirjallisuuden kanssa.   

Menestyksen teologian juuret ovat johdettavissa kahteen uomaan: helluntailaiseen käsitykseen Pyhän Hengen armolahjoista sekä 1800-luvulla syntyneeseen New Thought -liikkeeseen1. Armolahjoilla tarkoitetaan ajatusta siitä, että Jumala lahjoittaa Pyhän Hengen välityksellä ihmisille erityisiä kykyjä, esimerkiksi parantamisen tai profetoimisen taidon. New Thought -liikkeessä taas kehittyi opetus siitä, että mielen ja ajatusten avulla voidaan saada aikaan muutoksia materiaalisessa todellisuudessa.  

Keskeisenä ajatuksena liikkeen sisällä toimii niin sanottu vetovoiman laki, jonka mukaan tietyn tyyppiset ajatukset tuottavat saman tyyppistä todellisuutta. Positiiviset ajatukset omasta tulevaisuudesta rakentavat positiivista tulevaisuutta, kun taas itsesäälissä piehtaroiminen heikentää omia toimintamahdollisuuksia.  

”Siinä missä materiaalinen ja hengellinen menestyminen on merkkinä oikeanlaisesta ja vahvasta uskosta, epäonnistumiset ja onnettomuudet voidaan selittää yksilön omaksi syyksi, heikon uskon ja vääränlaisten ajatusten seuraukseksi.”

Yhdistettynä toisiinsa nämä ideat synnyttävät ”menestyksen teologiaa” eli ajatuksen siitä, että Jumala siunaa seuraajiansa menestyksen lahjalla1. Siinä missä materiaalinen ja hengellinen menestyminen on merkkinä oikeanlaisesta ja vahvasta uskosta, epäonnistumiset ja onnettomuudet voidaan selittää yksilön omaksi syyksi, heikon uskon ja vääränlaisten ajatusten seuraukseksi. Ihmisen elämän tason voidaan siis suoraan nähdä heijastuksena hänen uskonsa laadusta. 

Kirjoittaja näkee, että toisen ihmisen kärsimys on helpompi sivuuttaa, jos sen nähdään olevan itse aiheutettua. Kuva: Zac Durant, Unsplash

Uskonnontutkijat Jayeel Cornelio ja Erron Medina ovat kiinnittäneet huomiota menestysteologien opetuksen sisällössä tapahtuneisiin muutoksiin. Varhaisemmissa menestyksen teologian muodoissa korostui tulevaisuusorientoitunut ihmeen odottaminen. Sittemmin yksilön vastuu ihmeen tuottajana on kasvanut self helpin ’sakralisoinnin’ eli pyhittämisen myötä1. Tällaiseen opetukseen turvautuva joutuu siis ikään kuin itse tekemään ihmeen itselleen.  

Self help -kirjallisuudella tarkoitetaan oppaita, joissa lukijoita ohjeistetaan itseymmärryksen ja itsesuhteen työstämiseen. Niissä yhdistyvät populaaripsykologiset, hengelliset ja tieteelliset teemat. Teoksissa lukijoita autetaan korjaamaan oman elämänsä ja ajattelunsa ongelmallisia puolia itseen keskittyvin keinoin. Lukijalle tarjotaan siis mahdollisuutta ratkaista itse omat ongelmansa. Tällainen kirjallisuus on nähty keskeiseksi osaksi nyky-yhteiskuntien kulttuurista maisemaa.3

Menestyksen teologian ja self helpin yhteen kietoutuminen tarkoittaa käytännössä esimerkiksi sitä, että menestyksen teologian opettajat tarjoavat seuraajilleen itsen ja oman elämän kehittämiseen tähtääviä ohjeita. Tarjotut ohjeet voivat olla vaikkapa konkreettisia vinkkejä vaurastumiseen tai keinoja mielen ja maailmankuvan työstöön menestykselle avoimeksi. 

Esimerkiksi Osteen viitoittaa kirjassaan lukijoita kohti “voittoelämää” seitsemän elämänohjeen avulla. Yleisön tulee suhtautua itseensä myönteisesti, kehittää parempia ihmissuhteita, omaksua parempia tottumuksia ja niin edelleen. Lukijalle tarjotaan mahdollisuutta muuttua paremmaksi ihmiseksi asenteitaan ja tapojaan muuttamalla, ympäröivistä olosuhteista huolimatta. 

”Suomessa self helpin suosio on noussut samanaikaisesti hyvinvointivaltion rakenteiden purkautuessa, työmarkkinoiden muuttuessa aiempaa epävarmemmiksi ja yksilön vastuun lisääntyessä oman hyvinvointinsa suhteen.”

Sinänsä harmittomien ja järkevienkin elämänohjeiden ongelmallisuus tulee esille, kun ne asetetaan osaksi laajempaa yhteiskunnallista kehystä. Menestyksen teologian ja self helpin yhteen kietoutumisen syyksi on nähty muutokset globaalissa yhteiskunnallisessa ilmapiirissä.  

Uusliberalismin nousu on synnyttänyt kulttuurin, jossa menestyminen tai jopa pärjääminen nähdään yksilön oman tahdon ja ponnistelun seurauksena4. Tässä ilmapiirissä suosiota on saanut self helpiin sisältyvä ajatus omasta itsestä jonakin, jota voi tutkia ja kehittää oikean tiedon ja tekniikan avulla1. Myös menestyksen teologiaan sisältyy uusliberalistisia arvoja mukaileva käsitys siitä, että maailmassa pärjääminen on ihmisen omalla vastuulla.  

Muun muassa hyvinvointivaltion heikentymisen ja työmarkkinoiden epävarmuuden on nähty myötävaikuttaneen self help -kirjallisuuden kasvaneeseen suosioon Suomessa. Kuva: Shiromani Kant, Unsplash

Suomessa self helpin suosio on noussut samanaikaisesti hyvinvointivaltion rakenteiden purkautuessa, työmarkkinoiden muuttuessa aiempaa epävarmemmiksi ja yksilön vastuun lisääntyessä oman hyvinvointinsa suhteen. Näiden muutosten tuoma epävarmuus on nähty yhdeksi syyksi genren suosion kasvulle. Kun yhteiskunta ei enää tarjoa totuttua tukea elämän ennakoimattomuuden keskellä, self helpin lupaus kontrollin saavuttamisesta saattaa vedota ihmisiin3

”Lisäksi, jos tulemme sokeiksi yhteiskunnallisten rakenteiden vaikutukselle elämässämme nähden itsemme ja toiset oman onnensa seppinä, voi myötätuntomme olla koetuksella ongelmien kohdatessa.”

Vaikka kaikkea ei voi vierittää yhteiskunnan ja rakenteiden vastuulle, on tärkeää muistaa, ettei kaikkeen ole itse mahdollista vaikuttaa. Asenteiden korjaaminen ja omien toimintatapojen muokkaaminen voi olla yksi askel ongelmien ratkaisussa. Vaikeudet kytkeytyvät usein kuitenkin osaksi suurempaa verkkoa, jossa omat vaikutusmahdollisuudet ovat todellisuudessa vähäiset. Oman ponnistelun ja yhteiskunnan luomien esteiden ristiriidasta voi seurata itsesyytöksiä ja ahdistusta.  

Juuri tässä piilee self helpiä sakralisoivan menestyksen teologian ongelma. Vastuu hyvinvoinnista siirretään yksilölle ja epäonnistumisten kohdatessa kyseenalaistuu myös suhde Jumalaan. Yksilölle seurauksena voi olla tarpeetonta turvattomuutta. Lisäksi, jos tulemme sokeiksi yhteiskunnallisten rakenteiden vaikutukselle elämässämme nähden itsemme ja toiset oman onnensa seppinä, voi myötätuntomme olla koetuksella ongelmien kohdatessa. Kärsimykseltä on helpompi kääntää kasvot, jos se nähdään itse aiheutettuna. 


Kirjoittaja on teologian kandidaatti ja SKY Helsingin hallituksen jäsen. Suomen Kristillinen Ylioppilasliitto on Etsijä-lehden kustantaja.

Kirjallisuus

  1. Cornelio, Jayeel & Medina, Erron (2021) The prosperity ethic: the rise of the new prosperity gospel. 
  2. Osteen, Joel (2009) Tule hyvästä paremmaksi: Löydä piilevät kykysi ja opi käyttämään niitä. 
  3. Pessi, Anne Birgitta & Salmenniemi, Suvi (2017) “Herätkää pöljät!” Minuus, yhteiskunta ja muutos self-help-kirjallisuudessa. 
  4. Rimke, Heidi (2020) Self-help, therapeutic industries, and neoliberalism.  

Pikaopas opiskelijakulttuuriin

Usva Palola


YHTEISHAKU korkeakouluihin on juuri päättynyt ja moni on valmistumassa toiselta asteelta. Mahdollinen tuleva opiskelijaelämä pyöriikin varmasti monen nuoren mielessä, niin kuin minulla aikoinaan. Kaksi ja puoli vuotta sitten aloitin opiskelun Tampereen yliopistossa. Olin ottanut opiskelupaikan vastaan innokkaana, toiveikkaana. Alkoi uusi vaihe elämässäni. Minusta tuli opiskelija, ja pääsin osaksi sitä kuuluisaa opiskelijakulttuuria.  

Mutta mitä opiskelijakulttuuri oikeastaan tarkoittaa? Nyt yli parin vuoden kokemuksella uskallan yrittää avata sitä, määritellä sen peruspilareita. Tietenkään ei ole olemassa yhtä, selkeästi määriteltyä opiskelijakulttuuria. Alueellisia ja sukupolvien ja alojen välisiä eroja on valtavasti, kuten kulttuurintutkijat osaisivat kertoa. Jotain samaa korkeakoulujen opiskelijoiden tavoissa ja menoissa kuitenkin on, ainakin henkilökohtaisen empiirisen tutkimukseni mukaan. 

Juodaan viinaa, tullaan viisaammiksi näin ja Helan går soivat usein päässäni, kenties liian monien sitsien jäljiltä. Alkoholin merkitystä opiskelijakulttuurissa ei voi vähätellä. Haalaripukeiset, äänekkäät ja humalaiset opiskelijat ovat tuttu näky korkeakoulukaupunkien kaduilla ja baareissa arki-iltoina, etenkin alkusyksystä ja vappuna. Lähtöoletuksena usein on, että jos tapahtuma on opiskelijoille, siellä juodaan alkoholia, paljon.  

Haalarit ovat oleellinen osa korkeakouluopiskelijoiden yhteisöllisyyttä. Kuva: Wikimedia Commons

Toisaalta tutkimusten mukaan nuorten alkoholinkäyttö on vähenemässä, ja itsekin olen huomannut ilmiön opiskelijapiireissä. Sitseille voi ottaa limsaa oluen sijaan ja ainejärjestöt pitävät osan tapahtumista alkoholittomina. En usko, että alkoholi on poistumassa mihinkään opiskelijakulttuurista, ja Gambina-kokoukset tulevat varmasti edelleen pitämään pintansa.  Ihan räkäkännissä ei kuitenkaan tarvitse olla joka bileissä, mikä on mielestäni oikein hyvä suunta. 

”Opiskelijabudjetilla eläminen on myös ehdottomasti yksi yhteisöllisyyttä luova tekijä opiskelijoiden parissa. Muissa elämänvaiheissa harva asuisi solukämpissä tai monet opiskelijabileet nähneissä pikkuyksiöissä.” 

Alkoholin juominen on kallista, ja onkin pienimuotoinen ihme, miten opiskelijoilla on vuosikymmenestä toiseen varaa juhlia niin paljon. Paljon on kiinni priorisoinnista. Makaronin syöminen voi tuntua pieneltä uhraukselta sen eteen, että sosiaalinen elämä pysyy aktiivisena ja monipuolisena. Opiskelu itsessään voi nimittäin olla melko yksinäistä, ja sosiaalista elämää ylläpidetään pääosin tapahtumissa. 

Opiskelijabudjetilla eläminen on myös ehdottomasti yksi yhteisöllisyyttä luova tekijä opiskelijoiden parissa. Muissa elämänvaiheissa harva asuisi solukämpissä tai monet opiskelijabileet nähneissä pikkuyksiöissä. Opintolainaa on lähes pakollista nostaa, ja moni etsii opintojen oheen töitä pärjätäkseen. Moni opiskelija joutuu ensimmäistä kertaa elämässään pitämään koko taloudestaan huolta muuttaessaan omilleen, mikä on varmasti opettavainen kokemus. Virheitä tulee helposti tehtyä, mutta toisaalta opiskelijoiden kekseliäisyys on aivan omaa luokkaansa. 

”En usko, että alkoholi on poistumassa mihinkään opiskelijakulttuurista, ja Gambina-kokoukset tulevat varmasti edelleen pitämään pintansa.  Ihan räkäkännissä ei kuitenkaan tarvitse olla joka bileissä, mikä on mielestäni oikein hyvä suunta.”

Suuren hatunnoston opiskelijakulttuurin luomisesta ansaitsevat ehdottomasti erilaiset opiskelijajärjestöt ainejärjestöistä harrastejärjestöihin. Järjestöaktiivit, joihin olen myös itse kuulunut, ovat lähes kaiken takana. Heillä on valta ja vastuu opiskelijatapahtumista ja yhteisöjen ylläpitämisestä. Tutoreiden tehtävä on välittää opiskelijakulttuuria eteenpäin tietämättömille fukseille, opettaa heidät haalarikansan tavoille.  

Ainejärjestöt ovat myös vastuussa haalareiden hankkimisesta ja monien haalarimerkkien myymisestä. Haalareiden avulla tunnistetaan toiset opiskelijat ja tehdään heistä mahdollisesti oletuksia alan perusteella sekä ilmaistaan omaa identiteettiä. Haalareiden kauneus on siinä, että ne edustavat samalla sekä yhteisöä että yksilöä. Jokaisen haalarit ovat erilaiset, ja haalareista voi tehdä päätelmiä niiden omistajan kiinnostuksenkohteista, identiteetistä ja huumorintajusta. 

Opiskelijakulttuuria luodaan ja ilmennetään ennen kaikkea erilaisissa opiskelijatapahtumissa, joita löytyy laidasta laitaan. Ennen yliopistoa en olisi osannut kertoa, mitä ovat sitsit, approt, fuksiaiset tai sillikset. Pelkästään Tampereella järjestetään ainakin kolmet kuukausittaiset opiskelijabileet, joihin myydään satoja lippuja. Eri kaupungeissa järjestettävät approt toimivat kyseisten kaupunkien tavaramerkkeinä opiskelijoiden silmissä.  

Opiskelijana pääsee halutessaan kiertämään maata eri tapahtumissa. Approjen lisäksi voi osallistua esimerkiksi omien alojen konferenssiviikonloppuihin tai päästä edustustehtäviin sisarjärjestöjen vuosijuhliin. Tekeminen ei lopu kesken, ja opiskelijuuteen vedoten pääsee kokeilemaan vaikka mitä benji-hypyistä kyykän pelaamiseen ja konttireiveihin. Puhumattakaan vapusta, jota juhlitaan jopa kolme viikkoa putkeen. Opiskelijavappu on ihan oma elämyksensä, jota ei voi täysin ymmärtää kokematta sitä. 

”1900-luvulla kristillisyys oli vielä oleellinen osa opiskelijakulttuuria, ja se määritti yhteisön normeja ja toimintaa. Nykypäivänä kirkossa käyminen tulee varmasti harvalle mieleen.”

Opiskelijakulttuuri tarkoittaa kuitenkin jokaiselle opiskelijalle eri asioita, eikä siitä voi tehdä kovin suuria yleistyksiä. Ties mitä kaikkea opiskelijakulttuurin syvyyksistä löytyisikään, jos oikein lähtisi tutkimaan! Viimeisen puolen vuoden aikana olen itse esimerkiksi tutustunut kristilliseen opiskelijatoimintaan, joka taas on avartanut maailmaani entistä enemmän.  

1900-luvulla kristillisyys oli vielä oleellinen osa opiskelijakulttuuria, ja se määritti yhteisön normeja ja toimintaa. Nykypäivänä kirkossa käyminen tulee varmasti harvalle mieleen. Toisaalta ainakin Tampereella kristillisen opiskelijajärjestöjen toiminta on jatkuvassa kasvussa, ja seurakuntien nuorisotyön tapahtumiin osallistuu jopa satoja nuoria, joista monesta tulee varmasti lähivuosina opiskelijoita. Kristillinen opiskelijakulttuuri saattaa siis olla vihdoin elpymässä ja ujuttautumassa takaisin opiskelijoiden arkeen. 

Odotan mielenkiinnolla, millaisia muutoksia opiskelijakulttuurissa tulee seuraavien vuosien aikana tapahtumaan! Ehkä haalarimessuista ja paastopiireistä tuleekin vakiintuneita opiskelijakulttuurin osia? Tai alamme järjestää kappelireivejä, virsisitsejä ja kirkkoapproja yhdistäen uskonnon ja perinteiset opiskelijatapahtumat? Itse ainakin osallistuisin edellä mainittuihin, ja kenties jopa yritän järjestää sellaisia. Tervetuloa mukaan, jos satut Tampereelle! 


Kirjoittaja on Suomen Kristillisen Ylioppilasliiton paikallistyöntekijä Tampereelta, joka pyrkii muuttamaan maailmaa tapahtuma kerrallaan. SKY on Etsijä-lehden kustantaja.

Etätyö vapautti tietotyöläisen, mutta toi myös vastuun omasta hyvinvoinnista

Mitä multitaskaus tekee meille, ja onko nykyajan tietotyötä mahdollista tehdä ilman sitä? Onko uusi tehokas työelämä sittenkään parempi kuin vanha, jossa kahvitaukoja ei jätetty pitämättä?

Nina Lampén


USEIMMAT meistä muistanevat, mitä vuoden 2020 maaliskuussa tapahtui: koronapandemia laittoi Suomen ja koko maailman pysähdyksiin. Sellaisissa töissä, joissa se oli mahdollista, ihmiset jäivät koteihinsa tekemään etätöitä. Moni huomasi, että siinä on itse asiassa paljon hyviä puolia: aikaa säästyy, kun työmatkoja ei tarvitse tehdä, ja töitäkin tulee tehtyä tehokkaammin. Ns. hybridityöstä, eli osittain etänä ja osittain toimistolla tehtävästä työstä on sittemmin tullut hyvin yleinen käytäntö(1).

Maaliskuussa 2020 myös oma elämäni tuntui pysähtyvän. Olin helmikuun lopussa palauttanut valmiin graduni, ja tulevaisuuteni oli täysin avoin. Kun vietin koronakevättä ulkoillen ja opiskelijasolussani töitä hakien, en aavistanut lainkaan millaiseen työelämään olin astumassa. Koko valmistumisen jälkeistä työelämääni on värittänyt koronan alkuun sysäämä murros, jossa ihan kaikki tuntuu olevan jatkuvassa, kiihtyvässä muutoksessa.

Aikahyppy kevääseen 2024: olen ollut työelämässä jo useamman vuoden. Teen töitä keskimäärin pari päivää viikossa toimistolla, loput kotona etänä. Koen sen mielekkääksi, sillä introverttina kuormitun aina jonkin verran toimistolla olemisesta. Etätyöpäivien haaste on kuitenkin se, etten osaa pitää tarpeeksi taukoja ja ajauduin usein multitaskaamaan eli tekemään useaa asiaa samanaikaisesti.

”Nykyään, kun olen oppinut tunnistamaan itsessäni liiallisen multitaskaamisen ja sen aiheuttaman stressin haittavaikutukset, pyrin tietoisesti tekemään vain asian kerrallaan.”

Viestintäkoordinaattorina tyypillinen työpäiväni alku voisi olla esimerkiksi seuraavanlainen: Avaan tietokoneen kotonani aamulla kahdeksalta. Ensimmäisinä avaan sähköpostin ja Teamsin, joista päätän lukea ensin sähköpostini. Ensimmäinen lukemani viesti on pyyntö tehdä muokkauksia tekstiin nettisivuillamme. Merkitsen sen myöhemmin tehtäväksi, koska asia ei ole kiireellinen. Seuraava viesti onkin pyyntö lähettää tiedote mielellään mahdollisimman pian. Siirryn tuumasta toimeen.

Nykyään kahvitauko tarkoittaa valitettavan usein sitä, että haetaan kupillinen ja palataan läppärille tekemään töitä. Kuva: Social Mode, Unsplash

Tiedotetta lähettäessäni kollegani viestittää minulle Teamsissa ja pyytää minua lukemaan läpi kirjoittamansa somepostauksen. Toteutan pyynnön, koska siinä ei mene kauaa, ja palaan sitten tiedotteen pariin. Kun palaan lukemaan sähköposteja, muistan yhtäkkiä asian, joka pitää heti kirjoittaa muistiin. Se jää kuitenkin vielä luonnokseksi, koska kello onkin jo sen verran, että Outlook-kalenterini muistuttaa minua palaverin alkamisesta. Palaverin, jonka aikana saatan jatkaa töitäni, mikäli minun ei tarvitse muuta kuin kuunnella.

Kuulostaa kaoottiselta, ja sitä se toisinaan onkin. Nykyään, kun olen oppinut tunnistamaan itsessäni liiallisen multitaskaamisen ja sen aiheuttaman stressin haittavaikutukset, pyrin tietoisesti tekemään vain asian kerrallaan. Joskus onnistun, joskus en. Väitän tosin, ettei vika ole pelkästään minussa.

Olen kohdannut vanhemman ikäpolven ihmisiä, jotka tuskailevat nykyajan työelämää, sen hektisyyttä ja jatkuvasti kovenevia vaatimuksia. Minäkin käytän työssäni jatkuvasti useita eri työkaluja ja järjestelmiä, jotka niin ikään muuttuvat koko ajan. Olen jo tottunut siihen, mutten voi kieltää, etteikö päässä surisisi kuin mehiläispesässä varsinkin sellaisten päivien jälkeen, kun tauot unohtuvat ja lounaskin syödään vain hätäisesti. Enkä voi olla ajattelematta, että tällä kaikella tulee vielä joskus olemaan mahdollisesti vakaviakin seurauksia keskittymiskyvylleni.

”Koska konsolidaatio on voimakkaimmillaan ”tyhjäkäynnin” – siis vaikkapa tauon tai unen – aikana, voivat hyvät oivallukset syntyä nimenomaan tauoilla.”

Olen havainnut nykyajan tietotyössä kaksi merkittävää ongelmaa: sen, että infoa ja tehtäviä tulee jatkuvalla syötöllä, ja sen, että niiden imussa unohtuvat tauot. Helsingin yliopiston kasvatustieteen professori Minna Huotilainen kirjoittaa kirjassaan Aivosi tarvitsevat tauon taukojen merkityksestä sekä taukokulttuurin elvyttämisestä työpaikoilla. Huotilainen kirjoittaa muun muassa tiedon konsolidaation merkityksestä. Sillä tarkoitetaan tiedon järjestelyä ja yhdistelyä. Koska konsolidaatio on voimakkaimmillaan ”tyhjäkäynnin” – siis vaikkapa tauon tai unen – aikana, voivat hyvät oivallukset syntyä nimenomaan tauoilla. Näin ollen tauko on hyvinkin olennainen osa työtä. Jopa täysin välttämätön, mikäli tietotyöläinen haluaa työskennellä tehokkaasti ja löytää luovia ratkaisuja.

Emmekö me juuri sitä halua? Työ pelkän työn vuoksi ei ole mielekästä eikä järkevää. Fyysisessä työssä tauon tarve tulee selkeämmin esille ja on pakon sanelemaa jaksamisen vuoksi. Miksi sitten läppäriä unohtuu tuijottelemaan ties kuinka pitkäksi aikaa, vaikka tekemisestä olisi paras terä hiipunut jo aikaa sitten? Miksi tauko kalskahtaa edelleen synonyymilta laiskottelulle?

Koska pidän työstäni, sen parissa vierähtää helposti tovi jos toinenkin – etätyössä jopa täysin tauotta. Esimerkiksi Huotilaisen kirjassaan mainitsemat yhteiset kahvitauot loistavat omasta työelämästäni poissaolollaan. Yleensä kahvi otetaan mukaan palaveriin tai työhuoneeseen, ja se juodaan samalla kun tehdään töitä.

On hyvä kysymys, onko työelämä kuormittavampaa kuin aiemmin vai työskentelemmekö vain aiempaa kuormittavammilla tavoilla. Työympäristömme on muuttunut aiempaa nopeatempoisemmaksi ja tarjoaa yhä useampia ärsykkeitä, joihin meidän halutaan reagoivan – vaikka se lopulta onkin meistä itsestämme kiinni. Ilmiö on tuttu vapaa-ajaltakin. Kuinka moni meistä selaa puhelimellaan jatkuvasti mitä koukuttavimpia sisältöjä?

”Vaatii viisautta ymmärtää, mihin suuntaan olemme ihmiskuntana menossa.”

Joskus jaan vanhempien ihmisten tunteen siitä, että ennen asiat olivat paremmin. Asiat etenivät hitaammin, koska teknologia ei ollut niin kehittynyttä. Osa minusta kaipaa sellaiseen verkkaisuuteen, enkä usko olevani ainoa. Esimerkiksi tekoälyn kehittyminen kiehtoo, mutta myös kauhistuttaa. Toisaalta jopa toivon, että se tekisi jatkossa töistäni edes osan.

Rohkenen epäillä tämän kehityksen johtavan siihen, että tekisimme tulevaisuudessa vähemmän töitä ja panostaisimme mieluummin vapaa-aikaan ja perhe-elämään. Riittääkö meille se, että voimme hoitaa nykyiset tehtävämme aiempaa nopeammin ja tehokkaammin? Tuskin. Luulen, että kuten työelämässä yleensä, työt eivät tekemällä lopu. Teknologian kehittymisellä voi olla monia hyviä vaikutuksia elämäämme, mutta kehitys voi myös kääntyä itseään vastaan. Vaatii viisautta ymmärtää, mihin suuntaan olemme ihmiskuntana menossa. Tässä ajassa tuntuu, että sen suunnan joutuu pohtimaan suurimmaksi osaksi kukin meistä itse.


Kirjoittaja on korona-aikana työelämään siirtynyt viestintäkoordinaattorina työskentelevä filosofian maisteri, joka pohtii, osaammeko hahmottaa mikä on meille hyväksi tahdin ja informaatiotulvan kiihtyessä.

Lähteet

  1. Etätyö tuli jäädäkseen – asiantuntija: ”Vanhaan maailmaan, missä oltiin aina konttorilla, ei palata” (Ylen uutinen 26.10.2022) https://yle.fi/a/74-20001748 
  2. Minna Huotilainen: Aivosi tarvitsevat tauon (2021) https://www.tuumakustannus.fi/Minna-Huotilainen/Aivosi-tarvitsevat-tauon.html 

Ehkä työttömyys onkin parasta, mitä minulle on sattunut

Karoliina Virkkunen


ROTTA, loinen, laiskuri. Jäin työttömäksi ensimmäistä kertaa elämässäni ja näin minusta nyt puhutaan. Itse koen työttömyyteni tällä hetkellä paitsi ansaituksi levoksi myös hyödylliseksi välivaiheeksi, ja nyt kerron miksi. 

Ennen työttömäksi jäämistä olin valmistunut maisteriksi ja tehnyt omaa alaa liippavia töitä puolivuotisen sijaisuuden verran. Jatkoakin olisi voinut olla tiedossa vakituisena työntekijänä, mutta minua ei valittu tehtävään. 

Tunteet olivat ristiriitaiset. Työ oli ollut paperilla kiinnostavaa, mutta todellisuudessa työolosuhteet olivat tarpeettoman hankalat, mikä teki työstä todella stressaavaa. Työn jatkuminen olisi kuitenkin tuonut turvaa uran ja omien unelmien pohdintaan. Koin myös häpeää siitä, ettei minua valittu. Teinkö jotain väärin ja jos tein, miksei minulle kerrottu siitä? 

Työttömänä kirjoittaja kokeili ensimmäistä kertaa ruuan kasvatusta kaupungilta vuokratulla viljelypalstalla.

Päätin ottaa työttömyyden ensin levon kannalta. Jäin työttömäksi kesän kynnyksellä ja edessä siinsi vapaa kesä ansiosidonnaisen turvin. Luojan kiitos olin liittynyt ammattiliittoon jo opiskeluaikana. Hyvin pian alkoi tuntua siltä, että ehkä työttömyys onkin parasta, mitä minulle on tapahtunut. Vihdoin sain levätä! 

”Hyvin pian alkoi tuntua siltä, että ehkä työttömyys onkin parasta, mitä minulle on tapahtunut.”

Työkkäri tietenkin velvoitti hakemaan neljää paikkaa kuukaudessa, mutta vähintään sen verran olisin hakenut töitä muutenkin. Asioita sulatellessa alkoi valjeta miten väsynyt olen ollut, ja miten olin suorittanut elämää yli rajojeni uskomattoman kauan, jopa lapsesta asti. 12-vuotiaana aloin jakaa mainoksia ja 16 vuotta täytettyäni istuin kaupan kassalle, ja siitä lähtien olen tehnyt töitä aina. Tein töitä läpi yliopiston, enkä jaksanut keskittyä opintoihini niin kuin olisin halunnut. 

Rutistin, rutistin ja rutistin, kunnes työuupumus pysäytti koneiston kokonaan keskellä koronapandemiaa. Opinnot olivat venähtäneet jo ahdistavan paljon. Kuukauden sairasloman jälkeen palasin taas töihin, ja sen jälkeen tein jopa kahta työtä ja gradua, kunnes valmistuin. Valmistumisen jälkeen olin todella uupunut ja ahdistunut, eikä maisterina elämä ollut yhtään entistä mukavampaa. Päinvastoin tuntui kammottavalta, kun yliopiston ja opiskelijuuden suoma instituutio ja identiteetti katosivat ympäriltä. 

Sain sijaisuuden tuurilla ja oikeilla suhteilla, ja aloitin valmistumisen jälkeisen urapolun väsyneenä maisterina työpaikassa, jossa kunnollista perehdytystä ei ehditty antaa ja jossa enemmän resursseja tuntui palavan outoihin valtapeleihin kuin itse työntekoon. Tunsin oloni pettyneeksi. Tällaistako työelämä on? Miksi opiskelin, jos työelämässä odottaa huomattavasti opiskelua kurjempi elämä? 

Tuskin asia on ihan niinkään, vaikka lehdistä onkin saanut lukea, miten moni valmistunut nuori on pettynyt työelämään. Uupunut mieleni ei jaksanut nähdä positiivisesti niitäkään asioita, jotka olivat hyvin. Kuluttavin sisäinen ristiriita syntyi siitä, että pidän itseäni optimistisena ja positiivisena ihmisenä ja silti samalla tuntui, että kaikki ympärillä on vaikeaa, monimutkaista ja turhauttavaa. 

Parasta työnteossa oli raha, sillä olen aina ollut pienituloinen, ja säännöllinen kuukausipalkka toi elämään ennennäkemätöntä toiveikkuutta. Työttömyys toi mukanaan siis myös taloushuolia, ja työttömänä on vielä huomattavasti vaikeampaa saada töitä kuin työsuhteesta käsin. Tilanne on kaikin puolin epävarma, eikä tulevaisuus herätä minussa luottamusta. Silti olen sitä mieltä, ettei tämä työttömyys ole lainkaan pahinta, mitä minulle on sattunut.  

”Ei ole millään lailla yhteiskunnalle hyödyksi, jos korkeakoulutetut ihmiset pakotetaan mihin tahansa töihin turhautumaan ja uupumaan samalla kun heidän potentiaalinsa ja osaamisensa heitetään roskakoriin.”

Levättyäni mieli on kirkastunut ja olen edellisen työkokemukseni johdosta alkanut painokkaasti pohtia, mitä seuraavaksi oikeasti ja aidosti haluan tehdä. En halua hakea töitä, joita en oikeasti haluaisi tehdä vain siksi, että minun täytyy ja että on moraalisesti oikein olla ”loisimatta toisten rahoilla”. 

En ole rotta, vaan minua on kohdannut aivan normaali vastavalmistuneen välivaihe elämässä. Sosiaaliturva on olemassa tällaisia tilanteita varten, ja hyvä niin. Sitä paitsi rotat ovat varsin hyödyllisiä ja älykkäitä eläimiä. Ei ole millään lailla yhteiskunnalle hyödyksi, jos korkeakoulutetut ihmiset pakotetaan mihin tahansa töihin turhautumaan ja uupumaan samalla kun heidän potentiaalinsa ja osaamisensa heitetään roskakoriin. On tutkittu, että ensimmäiset työpaikat valmistumisen jälkeen määrittävät tulevaa ura- ja palkkakehitystä merkittävästi. 

Olen tehnyt elämässäni paljon kaikenlaista ja alkanut koko ajan paremmin hahmottaa, missä olen hyvä ja mistä innostun. Eikö minun kannattaisi tehdä juuri niitä asioita? En tarkoita sanoa, että kaiken työn tulisi olla jokaisen suurin intohimo. Minä olen kuitenkin mennyt opiskelemaan itseäni kiinnostavaa alaa ja nyt olen erittäin kiinnostunut töistä, joita kyllä riittää, vaikka ala onkin kilpailtu. Kriittisyys työpaikkojen ja työolojen suhteen pakottaa myös työnantajat tekemään paremmin. 

”Työttömyys pakotti minut pysähtymään ja lepäämään, ja nyt minulla on aikaa pohtia tarkkaan seuraavia askeliani elämässä ja kehittää itseäni.”

Ihmisillä on nykyään aivan liian vähän aikaa ajatella. Työttömyys pakotti minut pysähtymään ja lepäämään, ja nyt minulla on aikaa pohtia tarkkaan seuraavia askeliani elämässä ja kehittää itseäni. Työttömyys ei nimittäin ole todellakaan ollut passiivista aikaa. 

Ensinnäkin lepo on aktiivista, tuottavaa ja tuiki tärkeää toimintaa. Toisekseen työnhaku käy kyllä ihan työstä. Olen opetellut uusia taitoja, kuten ruuan kasvattamista ja virkkaamista. Olen kehittänyt itseäni viestinnässä, kirjoittamisessa ja ihmisten kohtaamisessa vapaaehtoistöissä. Olen pitänyt terveydestäni huolta ja harrastanut liikuntaa. Auttanut muita ihmisiä, hoitanut omia ihmissuhteitani ja lisännyt rakkautta maailmaan. Sellainen on ollut aivan eri tavalla mahdollista, kun en ole kiireinen, uupunut, tyytymätön ja vihainen. Niin kuin moni työssäkäyvä on. 

Uskon, että olen työttömyysjakson jälkeen innokkaampi, jaksavampi ja tasapainoisempi työntekijä kuin olisin ollut suorasta putkesta väsyneenä. Haluan tehdä töitä, parantaa talouttani ja turvata tulevaisuuttani, mutta enää en suostu tekemään sitä kohtuuttomalla hinnalla.

Väsyneiksi ärsytetyt aivot

Essi Eskelinen


ELOKUUSSA huomasin, etten enää pysty lukemaan kirjaa. Tartuin useampaan teokseen, vakavaan, hauskaan, jännittävään, mutta aivoni laukkasivat pois kirjan sivuilta harhautuen sinne tänne. Ja äkkiä havahduin siihen, että kädessäni onkin puhelin. Minun oli ollut tarkoitus vain tarkistaa yksi viesti, mutta sitä lukiessani päädyin kurkkaamaan verkkopankkini saldon, lukemaan puolikkaan lehtiartikkelin ja lopulta tutkailemaan Ensitreffit alttarilla -osallistujien sometileiltä, mitä heille kuuluu nyt. Kirja makasi sohvapöydällä, enkä enää muistanut, mitä viimeisimmiltä sivuilta olin lukenut. 

Kuva: DariuszSankowski, Pixabay

Huolestuin ja muistin työterveyslääkärini moitteet vuoden takaa: “Oletko paljon puhelimella? Tiesitkö, etteivät aivosi lepää sen jatkuvassa ärsyketulvassa?” Olin mennyt lääkäriin kertoakseni, että stressi vei minulta yöunet ja iltapäivät kuluivat sohvalla aivottomalta tuntuvassa tilassa. Lääkäri kertoi, ettei tilassa ole mitään aivotonta, mikäli edessäni on puhelin. Päinvastoin, aivoni seuraavat sinnikkäinä sovelluksesta toiseen poukkoilevaa keskittymistäni. 

Rentouttavalta tuntuva, “omaksi ajaksi” itselleni brändäämäni toiminta olikin lääkärin mukaan haitallista. Kai minä olin sen jo tiennyt, sillä joka kerta avannossa uituani, kavereita nähtyäni tai improteatteriharrastuksessa käytyäni oloni oli levänneempi ja rehellisesti onnellisempi kuin ruutuajan jäljiltä. Kuitenkin, mitä enemmän töiden jälkeen väsyttää, sitä enemmän lösähtäminen puhelimen ääreen houkuttaa. 

”Kai minä olin sen jo tiennyt, sillä joka kerta avannossa uituani, kavereita nähtyäni tai improteatteriharrastuksessa käytyäni oloni oli levänneempi ja rehellisesti onnellisempi kuin ruutuajan jäljiltä.”

WHO:n koululaistutkimuksessa Koululaisten terveys ja muuttuvat haasteet älypuhelimen käyttö esitellään yhtenä nuorten väsymystä lisäävänä tekijänä. Digilaitteiden aiheuttamasta väsymyksestä kirjoitetaan muun muassa Aivoliiton (2020) ja Sydänliiton (2019) sivuilla. Uutisartikkeleita aiheesta on verrattain helppo löytää. Löydös ei ole kovin uusi eikä sitä ole mediassa jätetty huomiotta. Huomiotta sen haluaa jättää minä, joka olen älypuhelimeeni niin kovin tiukassa koukussa. Irrottautuminen sen vallasta vaatii tietoisia tekoja. 

Syksyn alussa, kun kirjan äärelle pysähtyminen hätäisiksi ärsyttämieni aivojen kanssa ei onnistunut, päätin tilata itselleni paperisen sanomalehden. Artikkeleiden lukeminen sujuikin kirjoja helpommin ja ne toimivat polkuna kohti pidempiä tekstejä. Lehdestä luin loppuun samat artikkelit, joiden digiversioista hypähtelin kesken tekstin seuraavan asian äärelle. Nyt olen huoltanut aivoni taas kirjakuntoisiksi, mutta älylaitteiden rooli on elämässäni valtava. Oikeastaan puhelimeni tuntuu korvaamattomalta kaikkine palveluineen, joita sillä päivittäin käytän. Mutta onko se oikeasti?

Levon, keskittymiskyvyn sekä arjessa jaksamisen korvaamattomuus pitäisi olla vaikeampi kyseenalaistaa. Mitä pitää tapahtua, että otan aktiivisen askeleen pois päin ärsyketulvasta? Tätä kysymystä jään pyörittelemään älylaiteaddiktioni sekä järkeni äänen väliin. Jos jotain, olen ainakin omasta toiminnastani tietoinen ja valitsen tänään ruudun sijasta romaanin. 


Lähteet

https://www.aivoliitto.fi/aivoterveys/artikkelit/hyva-paha-digi/#ed3d64a9

https://sydan.fi/uutinen/onko-meidan-perhe-koukussa-digilaitteisiin-pitakaa-talvilomalla-tauko-ja-viettakaa-ruudutonpaiva

https://jyx.jyu.fi/bitstream/handle/123456789/91381/978-951-39-9753-3_JYU_Reports_25_jyx.pdf?sequence=1&isAllowed=y

Rauha ekumeenisena projektina

Samu-Ville Toivonen


SUOMEN ekumeeninen neuvosto SEN järjestää kuluvana syksynä – itseasiassa samalla viikolla, kun Etsijä ilmestyy – Vastuuviikon aiheenaan Pyhä rauha – kristityt rauhan rakentajina. Vaikka Ukrainassa käytävä sota oli aihetta päätettäessä tiedossa ja toimi merkittävämpänä tekijänä aiheen määrittämisessä, lienee harva kuitenkaan osannut aavistaa kuinka arvoon arvaamattomaan kyseinen teema on tänä syksynä noussut.

Työharjoitteluni SEN:issä tarjosi mahdollisuuden paneutua Vastuuviikon aiheeseen hieman syvemmin. Yrittäessäni pyytää ekumeenisesti mahdollisimman laajalla otannalla haastatteluja tulevaa Vastuuviikkoa varten, muodostui rauhankysymysten pyörittelystä syksyn mittaan muutaman viikon henkilökohtainen projekti. Ekumeenisesti olennaisten linjojen etsimisessä riitti kahlattavaa.

Isossa kuvassa katsottuna saattaa näyttää, että maailmassa käytävät sodat tuottavat ekumenialle vain katastrofia erottamalla kirkkoja ja kristittyjä eri leireihin. Lisäksi kristillisiä yhteisöjä saatetaan usein syyttää tumput suorassa seisomisesta, eli tutummin sanottuna toisen posken kääntämisestä. Vaikka väitteillä lienee osittain perää, ei totuus ole kuitenkaan yhtä yksioikoista. On totta, että uutisoinnissa saattanee korostua enemmän hajaannuksesta raportoiminen.

Kuva: Samu-Ville Toivonen

Rauhan tavoittelu voi kuitenkin yhdistää ihmisiä ja kirkkoja myös ekumeenisesti. Ekumeenisesti merkittävimpien instituutioiden, kuten Kirkkojen maailmanneuvoston KMN ja Euroopan kirkkojen konferenssin EKK perustamisajat ajoittuvat suoraan toisen maailmansodan jälkeiseen maailmaan. Viimeksi mainitun tiedetään toimineen välittäjänä itä- ja länsiblokkiin jakautuneiden kirkkojen välillä. Lisäksi rauha on monesti koettu tärkeäksi aihealueeksi noin seitsemän vuoden välein järjestettävissä KMN yleiskokouksissa. KM julkaisi vuonna 2011 asiakirjan An Ecumenical Call Just to Peace, jonka ydinviestissä varoitettiin edistämästä rauhaa oikeudenmukaisuuden kustannuksella. Näyttää siltä, ettei rauha ole vain ekumeeninen sivuhanke.

”Näyttää siltä, ettei rauha ole vain ekumeeninen sivuhanke.”

Vaikka rauha on arvo itsessään, sen edistämiseen ekumeenisessa kontekstissa on erittäin vahvat perusteet. Kristityille annetun tehtävän, lähetyskäskyn (Matt. 28:18–20) toteuttaminen muodostuu hankalaksi, jos kristityt joutuvat toimimaan rauhattomassa ympäristössä. Toisaalta tiedetään, että evankeliumi luo ihmisille sisäistä rauhaa epätoivon keskellä. On kuitenkin selvää, että ulkoisesti horjuva rauha tuottaa merkittäviä haasteita kirkoille ja lähetystyön tekemiselle. Toki ulkoisia seikkoja ongelmallisempana voidaan pitää, mikäli kristityt eivät elä keskenään rauhassa. Kristillinen usko ei tunne rajoja, mutta kristityt voivat itse aiheuttaa rajoja. Ekumeenisesti paljon siteerattu Johanneksen evankeliumi kiteyttää olennaisen: ”Kun minä olen heissä ja sinä olet minussa, he ovat täydellisesti yhtä, ja silloin maailma ymmärtää, että sinä olet lähettänyt minut ja että olet rakastanut heitä niin kuin olet rakastanut minua.” (Joh. 17:23)

Evankeliumin eteenpäin vieminen ja kristillisen kirkon ja uskon uskottavuus on pitkälti kiinni ekumeenisesta rauhantyöstä. Evankeliumin radikaali viesti velvoittaa kristittyjä toimimaan yhdessä, vaikka koko muu maailma ei sellaiseen kykenisi. Rauhan kaipuu voi parhaimmillaan ohittaa teologisista, kielellisistä tai kulttuurisista ymmärryseroista johtuvia ekumenian esteitä. Ohittaminen ei toki tarkoita, että eri perinteiden tulisi ajatella kaikissa asioissa samalla tavalla, mutta mahdollistaa muutoin toisistaan erillään toimivien ihmisryhmien yhteistoiminnan.

”Evankeliumin radikaali viesti velvoittaa kristittyjä toimimaan yhdessä, vaikka koko muu maailma ei sellaiseen kykenisi.”

Valitettavasti edellä kuvattu pyrkimys näyttää olevan nykymaailmassa kaukainen tavoite. Historiassa kyseinen evankeliumin ihanne on täytetty korkeintaan paikallistasolla. Globaali todellisuus on vielä kauempana. Poliittiset ja teologiset skismat kirkkojen välillä tai pahimmillaan yhden kirkkokunnan sisällä eivät anna uskottavaa kuvaa kristittyjen lähimmäisenrakkaudesta tai toiveikasta kuvaa tulevaisuudesta. Tavan tallaajan näkökulmasta rauhan ideaalin täyttämättömyys aiheuttaa lähinnä kyynisyyttä ja jopa suoranaista pessimismiä.

Edellä mainitun valossa ei siis ollut lainkaan yllättävää, että suurin osa ekumeeniseen galluppiin osallistujista ilmaisi kokevansa suurinta rauhantunnetta lähinnä henkilökohtaisella tasolla. Käydessäni läpi erilaisia rauhaan liittyviä näkökulmia pidän merkillepantavana sitä, kuinka monet käyttivät rauhasta puhuessaan lähestulkoon samanlaisia käsitteitä ja esittivät varsin identtisiä ajatuksia. Vaikka jonkinlaista samankaltaisuutta oli etukäteen varovasti arvioiden odotettavissa, merkittävää oli, kuinka identtisesti rauhasta lopulta iästä ja taustasta riippumatta puhuttiin yksilötasolle siirryttäessä.

”Ulkoinen ja sisäinen rauha eivät valtaosassa vastauksia olleet toisistaan riippuvaisia tekijöitä. Vastausten mukaan kokemus sisäisestä rauhasta oli mahdollista, vaikka ulkoisen rauhan edellytykset eivät täyttyisi.”

Varsin paljon viljelty käsitepari koostui sisäisen ja ulkoisen rauhan kokemuksista. Käsitteiden keskeinen ero näyttää olevan siinä, että ulkoinen rauha ymmärrettiin rauhaa järisyttävien seikkojen poissaolona, kun taas sisäinen rauha koettiin tunnetilojen kautta. Ominaisuudeltaan sisäistä rauhaa luonnehdittiin paljon syväluotaavammaksi kuten sielun täyttymykseksi. Siinä missä ulkoisen rauhan lähteenä pidettiin maallisia tekijöitä, koettiin sisäinen rauhan olevan peräisin Jumalalta. Ulkoinen ja sisäinen rauha eivät valtaosassa vastauksia olleet toisistaan riippuvaisia tekijöitä. Vastausten mukaan kokemus sisäisestä rauhasta oli mahdollista, vaikka ulkoisen rauhan edellytykset eivät täyttyisi.

Hengellisesti yksikään vastaajista ei kokenut saavuttavansa täydellistä rauhaa sen ulkoisessa merkityksessä. Varsin tärkeänä pidettiin Jeesuksen sanoja: ”Minä jätän teille rauhan. Oman rauhani minä annan teille, en sellaista, jonka maailma antaa. Olkaa rohkeat, älkää vaipuko epätoivoon.” (Joh. 14:27) Kristillisessä uskossa rauha on paljon enemmän kuin mitä pihalla tapahtuu. Ihmisen voi elää rauhassa rauhattomuuden keskellä. On toki perusteltua kysyä, miksi tunne Jumalan läsnäolosta ilmaantuu sisäisenä rauhana, mutta ei ulkoisena. Vaikka kaiken kattavaan vastaukseen ei sivutila riitä, voidaan huomio kiinnittää rauhan rakentajiin eli ihmisiin.

Kokemus sisäisestä, Jumalan antamasta rauhasta ei jää vain omille sijoilleen, vaan jalostuu ulospäin suuntaavaksi ja maailmaa muuttavaksi toiminnaksi. Ajatus näkyy esimerkiksi profeetta Hesekielin sanoissa: ”Minä annan heille uuden sydämen ja heidän sisimpäänsä uuden hengen, minä otan heidän rinnastaan kivisydämen pois ja annan tilalle elävän sydämen. Niin he seuraavat minun säädöksiäni, he ottavat varteen minun käskyni ja elävät niiden mukaan. He ovat minun kansani, ja minä olen heidän Jumalansa.” (Hes. 11:19–20)

Sisäisen rauhan saavuttaminen voi olla prosessina työlästä. Johanneksen evankeliumissa annettu lupaus kirkastuu kirjoitusten valossa. Mainitseepa esimerkiksi Saarnaaja ajattoman kansanviisautensa: ”uurastavan uni on makea, söipä hän vähän tai paljon, mutta rikkaalta kylläisyys vie unen.” (Saarn. 5:11). Ihmisen taitaa aina haluta enemmän ja enemmän ”-Silmä ei saa näkemisestä kylläänsä eikä korva täyttään kuulemisesta.” (Saarn.1:8) Olisiko siis aika aloittaa rauhan rakennus omasta elämästä?

Obeesillakin on tunteet – lihavan asema yhteiskunnassa, jossa kaiken tulee olla pientä

Eira Huusko-Kukkonen


Kuva: Sari Sariola

KUVITTAJA ja sarjakuvataitelija Sari Sariola omaelämäkerrallisessa esikoisteoksessaan Tiedän olevani ylipainoinen (Zum Teufel 2023) nostaa koskettavasti esille useilla omakohtaisilla esimerkeillä epäkohtia läskivihaa ylläpitävästä yhteiskunnastamme ja siitä millaista on olla isompi ja epätasa-arvoisessa asemassa yhteiskunnassa, jossa ideaali on olla painoindeksin ihanteen mukainen.

Teos sukeltaa syvälle tekijän omaan tunne- ajatusmaailmaan, jotka ovat kehittyneet vuosien ajan kokonaiseksi teokseksi. Omakuvien kautta näyttää avoimesti ja rehellisesti, miltä hän näyttää, miltä hänestä tuntuu, millaiseksi hän itseään kokee, millaiseksi on ollut kasvaa hyväksymään itseään silloin, kun rakkaus itseään kohtaan on peittynyt pettymyksen ja totuttujen ajatusmallien alle ja kuinka hyväksyä itseään, kun yhteiskunta ei vastaa rakkaudella.

Jo piltteinä opimme, että laihuus on ideaali, johon kuulu pyrkiä

THL:n mukaan suomalaisista 2-16-vuotiaista tytöistä 19 % ja pojista 29 % ovat ylipainoisia, nuorista 18-29-vuotiaista aikuisista naisista 35 % ja miehistä melkein 47 % ja yli 30-vuotiaista suomalaisista aikuisista 63 % naisista ja 72 % miehistä ovat ylipainoisia, ja lähes joka toisella esiintyy keskivartalolihavuutta. Lihavuus itsessään voi altistaa elämänlaadun, fyysisen toimintakyvyn ja työkyvyn huonontumista, sairastumista diabetekseen, astmaan, verisuonitauteihin, kihtiin, uniapneaan ja masennukseen sekä moniin muihin ongelmiin.

Lihavuuden hoito Suomessa keskittyy pääosin elämätapojen, ruokavalion ja liikkumisen tasapainottamiseen, sillä tutkimusten mukaan pelkkien stressitekijöiden vähentäminen voi edesauttaa painon alentamista niin, että terveyttä uhkaavat tekijät heikkenevät, ja elämänlaatu paranee. Terveydenhuollossa sairaanhoitajan ja lääkärin tehtävä on nostaa esille ja puuttua potilaan terveydelliseen tilaan, ja toimia interventiona elinikää lyhentävien elämänvalintojen takia.

Lihavuus itsessään olisi kuitenkin pyrittävä ymmärtämään monimutkaisena ilmiönä, johon vaikuttaa biologisten ja perinnöllisten tekijöiden lisäksi mielenterveyteen vaikuttavat ulkoiset asiat. Esimerkiksi traumaattisten kokemusten ja/tai väkivallan uhan vuoksi kohonnut kortisolitaso voi aiheuttaa paniikkituntemusten lisäksi lihavuutta.

Sariolan tarina avaa myös lihavuutta ja lihavana olemisen ongelmia lääketieteelliseltä kannalta. Pohdinta siitä, kumpi tuli ensin, masennus vai lihavuus, on edelleen kysymys, johon niin painoindeksin väärällä puolella oleva kuin hoitohenkilökunta pohtivat sekä yhdessä että erikseen.

Hoidon saanti mielenterveysongelmiin, työuupumukseen tai katkenneeseen sormeen on riippuvainen vaa´an lukemasta, samalla tavalla kuin hoitohenkilökunnan kanssa tekemät haastattelut hoitoon pääsyystä alkaa kysymyksellä hoitoon hakeutuneen viimeisimmän kuukautiskierron alku- ja loppupäivämäärään sekä kierron kokonaispituuteen myös silloin kun vaiva ei liity lisääntymiselimistöön.

On joskus jopa koomista mennä vastaanotolle sormi murtuneena ja saada saarna painosta

Kauniiden, ja väririkkaiden sekä monivivahteisten piirrosjälkien ansiosta Sariolan autiofiktiivistä, fantasiatyyppistä tarinaa kohti itsensä hyväksymistä, ja itsensä ymmärtämistä on nautinnollista seurata, vaikka hyvin vahvasti itsetietoisen ja yhteiskunnallisesti läsnä olevan henkilön tunne- ja maailmankuvalliset näkemykset itsestään ovat koskettavia ja ajatuksia herättäviä.

Sariolan tarina ei sisällä vain koskettavia hetkiä, ja samaistuttavia mietteitä. Tarinassa on raikkaan viiltävän teräviä, yhteiskunnan läpi leikkaavia näkemyksiä ihmisyydestä, olemisen itsemäärittelemisen oikeutuksesta ja oikeudesta olla oma itsensä, juuri sellaisena kuin itsensä kokee.

Mikään osa minusta ei kuulu muille

Tiedän olevani ylipainoinen on monikerroksinen- ja tahoinen, kaunis ja sensitiivinen kasvutarina omasta itsestään, joka on jaettavissa kaikkien heidän kanssaan, jotka tuntevat voivan samaistua sarjakuvataitelijan sielunelämään isompana yhteiskuntajäsenenä. Ylipainoinen tietää ja tuntee liikapainon vaikutuksen, mutta kaikille on yhteiskunnassamme sijaa.

Teos ei ihannoi ylipainoa tai ylipainon tuomia henkisiä tai terveyteen kokonaisvaltaisesti vaikuttavia ongelmia vaan päinvastoin: teos korostaa itsetietoisuuden ja läsnäolon tärkeyttä ja muistuttaa erilaisuuden, moniarvoisuuden ja tasa-arvon ymmärtämisen tärkeydestä. Teos muistuttaa myös sekä kehollisesta, että henkisestä rauhasta. Itseään täytyy pyrkiä rakastamaan sellaisenaan kuin on, vaikka jonain päivänä olo on kuin norsulla yhteiskunnan omistamassa lasikaupassa, jossa pienikin liike tarkkaillaan ja tuomitaan.

Mitä rauha merkitsee?

Suomen Ekumeenisen Neuvoston nuorisojaoston valokuvaprojekti


EKUMEENINEN vastuuviikko järjestettiin ensimmäistä kertaa vuonna 1978 ja sen tehtävänä on ollut ja on edelleen saada kristityt pohtimaan, kyselemään ja arvioimaan suhdettaan maailman tilaan. Vastuuviikon teema keskittyy maailman ajankohtaisiin kysymyksiin. Joka vuosi Vastuuviikolle on annettu vuosikohtainen teema ja otsikko, joka on heijastellut sen ajan maailman tilaa.

Tämän vuoden teemaksi on valittu Pyhä rauha – kristityt rauhan rakentajina. Rauhan teema on näiden vuosien aikana toistunut Vastuuviikon teemojen otsikoissa useammin kuin yksikään muu sana. Myös tämän Etsijän teema on rauha. Rauhan teemaan tarttuminen tuntuu tässä hetkessä yhä tärkeämmältä. Johtuuko se siitä, että rauhaan keskittyminen on tärkeintä juuri silloin, kun se tuntuu karkaavan pois ulottuviltamme? Mikä on meidän kristittyjen rooli rauhan vaalimisessa ja sen rakentamisessa?

Suomen Ekumeenisen Neuvoston nuorisojaosto on toteuttanut tänä syksynä valokuvaprojektin, joka tarjoaa visuaalisia esimerkkejä siitä, miltä rauha nuorista kristityistä näyttää. Kuvat on ottanut eri kristillisistä taustoista tulevat nuoret aikuiset, joiden yhdistävänä tekijänä on tahto etsiä kristittyjen ja koko maailman ykseyttä, sekä rakentaa rauhaa.

Haluamme, että kuvat voivat puhua puolestaan ja välittää rauhan tunnetta, jota projektiimme osallistuneet ovat halunneet nostaa esiin. Me toivomme, että projektimme voisi tällä vastuuviikolla ja osana tätä Etsijää kiinnittää huomiomme siihen, mitä rauha voi meille tarkoittaa. Ehkä se kannustaa myös sinua etsimään rauhaa ympäriltäsi näinä aikoina.

Nuorisojaoston puolesta,

Valokuvaprojekti-työryhmä

ASMR on kihelmöivää rauhaa, jota kaikki eivät tunne

Karoliina Virkkunen


ISTUMME mummoni keittiönpöydän ääressä ja pula-aikaan tottunut mummo viikkailee rauhallisin liikkein muovipusseja kauniiksi nyyteiksi, koska haluaa säilyttää ne. Olen 10-vuotias. Muovipussien rapina ja mummoni pehmeiden käsien lempeä liike hiljaisessa keittiössä saa aivoni hyrisemään. Korvani takaa lähtee selkäpiitä alas ihana väreilyn tunne. Tuijotan tyhjyyteen ja rentoudun makaroniksi.

Muistan tällaisia rentouttavia kokemuksia myös koulusta, kun opettaja tuli henkilökohtaisesti auttamaan minua tehtävien kanssa hiljaisessa luokassa. Opettajan kuiskinta ja ympäriltä kuuluva kynien rapina oli huumaavaa. Lukiossa en olisi millään halunnut luopua ruotsin sijaisesta, jonka pelkkä puheääni aiheutti minussa tämän tunteen.

Lukioikäisenä olin oppinut jo vähän häpeämään tätä tunnetta, vaikka salaa hivelinkin niskaani kynänvarrella samaan aikaan, kun ruotsin sijainen kertoi rauhallisella äänellään adverbeista. En uskaltanut kertoa kellekään saavani outoa tyydytystä oudoista asioista. Pelkäsin olevani yksin asian kanssa.

Oliko tunne seksuaalinen? Ei. Lohduttava? Ehkä.

”Satunnainen muotibloggaaja ei tiennyt, että katsoin hänen saman lyhyen videonsa noin 586 kertaa vain tunteakseni kivaa kutinaa niskassa.”

Vuonna 2011 koin valaistuksen seikkaillessani lempiharrastukseni Youtuben parissa. Olin jo tallennellut itselleni lukuisia videoita, joiden sisältö oli tahattoman rentouttavaa. Pehmeästi puhuvia ihmisiä ja mukavia ääniä, joiden äärellä rentouduin salamyhkäisesti yksin kotonani kuin isokin rikollinen. Satunnainen muotibloggaaja ei tiennyt, että katsoin hänen saman lyhyen videonsa noin 586 kertaa vain tunteakseni kivaa kutinaa niskassa. Valaistuksen hetken koin törmätessäni videoon, jonka otsikossa oli kirjainyhdistelmä ASMR.

ASMR on nykyään valtavirtaa, mutta moni ei tunne sen alkuperää. Kuva: Pixabay

Olin törmännyt ensimmäiseen ihmiseen, joka äänitti videolle ASMR-kihelmöintiä aiheuttavia ääniä tarkoituksella. Kanavan nimi oli GentleWhispering, ja sen taustalla toimiva Maria Viktorovna on nykyään luultavasti maailman kuuluisin ASMR-taiteilija.

Tuohon aikaan ASMR-yhteisö oli vielä pieni ja marginaalinen yhteisö internetissä, enkä tuntenut lisäkseni ketään oikeassa elämässä, joka olisi tiennyt mistä on kyse. Otin asian kuitenkin rohkeammin puheeksi, kun vihdoin tiesin, että en ole hullu enkä yksin. Yllätyksekseni myös veljeni tunnisti tämän nautinnon ja kertoi, että esimerkiksi pihasoran rapina auton renkaiden alla oli miellyttävää.

ASMR-tunnetta aiheuttavista äänistä ja visuaalisista liikkeistä käytetään yleisesti käsitettä trigger, triggeri. Toimivat triggerit ovat yksilöllisiä, ja niiden toimivuus voi riippua esimerkiksi vireystilasta ja ympäristöstä. Sama video ei välttämättä toimi joka kerta vuosikausia, vaan sen vaikuttavuus voi välillä sammua. Olen kokenut myös ajoittaista kyvyttömyyttä kokea ASMR-tunnetta ylipäätään.

ASMR-videoiden ilmiö räjähti Youtubessa muutamassa vuodessa valtavaksi, ja uusia ASMR-taiteilijoita, asmrtisteja, tuli esiin kuin sieniä sateella. Taisinpa itsekin ladata Youtubeen muutaman videon. Nykyisin ASMR-videot ovat valtavirtaa ja samalla niiden alkuperä on hämärtynyt.

Moni mieltää ASMR:n pelkiksi rentoutusvideoiksi, joissa kuiskitaan ja naputellaan esineitä kynsillä. Toiset pitävät sisältöjä omituisen seksuaalisina ja ASMR-videoiden joukkoon on ilmestynyt paljon myös seksuaalissävytteisiä videoita — tai vähintäänkin sellaisia, joiden tarkoituksena on luoda illuusioita intiimistä läheisyydestä esimerkiksi tyttöystävä-roolileikkien muodossa. Niissä hyödynnetään parasosiaalisuutta ja houkutellaan näin myös seuraajia tai jopa kuukausitilaajia, jotka maksavat sisällöstä. Parasosiaalisuudella viitataan illuusioon aidosta ihmiskontaktista tai -suhteesta esimerkiksi somevaikuttajan kanssa.1

Monille on hämärää, että kirjainyhdistelmä ASMR viittaa tiettyyn kokemukseen, jota kaikki eivät kykene kokemaan. Käsitteen autonomous sensory meridian response kehitti Jennifer Allen vuonna 2010 kuvaamaan tunnetta, jota itse tunsi, mutta josta oli vaikea keskustella muiden kanssa. Käsite lähti leviämään, kun Allen perusti ilmiölle oman ryhmän Facebookiin.2 Käsite oli siis todellakin uusi, kun itse törmäsin siihen ensimmäisen kerran vuonna 2011.

”Monille on hämärää, että kirjainyhdistelmä ASMR viittaa tiettyyn kokemukseen, jota kaikki eivät kykene kokemaan.”

Ymmärrys siitä, että kaikki eivät kykene kokemaan ASMR-tunnetta muotoutui, kun käsite alkoi levitä internetissä. Sittemmin ilmiöstä on tehty tutkimusta esimerkiksi psykologian kentällä, mutta vieläkin tunteen syntymekanismit ja syyt ovat melko tuntemattomat.

Esimerkiksi Giulia Lara Poerion, Emma Blakeyn, Thomas J. Hostlerin ja Theresa Veltrin katsaus kahteen tutkimukseen erotteli ASMR-tunteen muista verrattavista elämyksistä, kuten taiteen kokemisesta ja totesi, että ASMR-videot voivat tuoda myönteisiä terveysvaikutuksia erityisesti niille, jotka ilmoittivat kykenevänsä kokemaan ASMR-tunnetta.

Taiteen kokemisessa tyypillistä oli, että innostus vaikkapa vaikuttavan musiikin äärellä nosti sydämen sykettä, kun taas ASMR vaikutti sykettä laskevasti. ASMR-kokemus lisäsi myös ihon sähkönjohtavuutta, mikä toisaalta kertoo sympaattisen hermoston aktivoitumisesta eli jännittyneisyyden noususta. Tutkijat huomauttivat, että vaikka laskeva sydämen syke ja tällainen aktivoiva vaikutus näyttävät olevan ristiriidassa keskenään, on tämä fysiologisesti mahdollista. Heidän mukaansa tämä voi kertoa siitä, että ASMR on emotionaalisesti monimutkainen ilmiö.

Tutkittavat kertoivat myös videoiden tuomasta yhteyden tunteesta (connectedness).3 Tällainen yhteyden kokemus viittaa aiemmin mainitsemaani parasosiaalisuuteen. Erityisesti intiimit roolileikkivideot voivat helpottaa yksinäisyyttä, jota moni nykyajan maailmassa tuntee.

Itselleni tällainen parasosiaalinen intiimiys ja lohduttavat roolileikit eivät ole olleet tärkeitä ja personal attention eli henkilökohtainen huomiointi ei toimi minulle triggerinä. Minun on itse asiassa helpointa keskittyä nauttimaan tunteesta, kun minuun ei kiinnitetä mitään huomiota, eikä minun tarvitse vastata toisen ihmisen huomioon. Kuten tutkimuksessa todettiin, ASMR voi olla emotionaalisesti monimutkainen ilmiö. Yhteyden kokeminen voi olla osa sitä, mutta ASMR-kihelmöintiä voi kokea myös ilman.

Paperin kahina ja kirjoittamisesta lähtevä ääni voivat toimia ASMR-triggereinä. Kuva: Pixabay

”En missään tapauksessa voi tuntea ASMR-tunnetta aina kun haluan. Olenkin oppinut tunnistamaan kehossani ja mielessäni, milloin kokemukselle on otollinen hetki.”

Itselleni ASMR-videot ovat toimineet ennen kaikkea rauhoittavina kokemuksina, ja ne ovat auttaneet minua myös keskittymään esimerkiksi kirjallisiin töihin. ASMR maadoittaa ja luo turvallisen kuplan, jossa keho ja mieli löytävät täydellisen rauhan tunteen. Kupla on hyvin herkkä ja särkyy helposti, jos ympäristöön tai kehoon tulee häiriötekijöitä. En missään tapauksessa voi tuntea ASMR-tunnetta aina kun haluan. Olenkin oppinut tunnistamaan kehossani ja mielessäni, milloin kokemukselle on otollinen hetki.

Katson ja kuuntelen ASMR-sisältöjä kuitenkin myös silloin kun tiedän, etten voi kokea varsinaista kihelmöintiä. Esimerkiksi iltaisin peiton alla se ei ole mahdollista, koska peitto koskettaa ihoa ja näin estää kihelmöinnin. Rauhoittavat äänet alkavat kuitenkin nukuttaa minua. Katson usein samoja videoita uudelleen, sillä ennakoitavuus tuo turvaa ja auttaa entisestään rentoutumisessa.

Minulle tehokkaimpia triggereitä ovat pehmeä puhe ja aksentit, rapinat ja kahinat, tietyt sanat ja ilmaisut ja rauhallinen liikehdintä. Kuiskaus ei toimi minulle, mikä on harmi, sillä ylivoimainen enemmistö puhutusta ASMR-sisällöstä on kuiskattua.

Erityisen kiehtovaa on tahaton ASMR eli sisällöt, joita ei ole alun perin tarkoitettu ASMR-taiteeksi. Tahattoman triggeröiville videoille on olemassa myös omia Youtube-kanavia. Tahattomuudessa viehättää varmasti aitous, sillä se vie lähimmäksi lapsuuden ja nuoruuden kokemuksia, jolloin koin tunnetta arkipäiväisissä ja yllättävissä tilanteissa. Tällaisia tilanteita saattavat yhä olla esimerkiksi apteekin tai jonkun viraston luukulla asiointi.

”Tahattomuudessa viehättää varmasti aitous, sillä se vie lähimmäksi lapsuuden ja nuoruuden kokemuksia, jolloin koin tunnetta arkipäiväisissä ja yllättävissä tilanteissa.”

ASMR-käsitteen ja sitä ympäröivän yhteisön löytyminen oli minulle aikanaan valtavan tärkeä juttu. Vietin paljon aikaa Youtubessa ja keskustelupalstoilla keskustellen muiden yhteisön jäsenten kanssa. Etsin myös innolla uusia taiteilijoita, joiden sisältö toimisi minulle. Nykyisin kyky tuntea ASMR-kihelmöintiä on lähinnä mukava lisä elämään, ja olen siitä kiitollinen. Minulla on paljon myös elämää hankaloittavia aistiyliherkkyyksiä, ja ASMR auttaa minua hivelemään aistejani hyvällä tavalla.

Kirjoittaja tuntee ASMR-kihelmöinnin lähtevän oikeanpuoleisen korvan takaa. Kuva: Kimia Zarifi, Unsplash

Aistiherkkyyksien yhteys ASMR:ään on mielenkiintoinen asia, sillä on myös paljon ihmisiä, jotka eivät voi sietää ASMR-ääniä esimerkiksi misofonian vuoksi. Erityisesti syömisen äänet ovat monesta suorastaan kuvottavia. Misofonia tarkoittaa herkistymistä ja inhoa arkipäiväisiä, usein toistuvia ääniä kohtaan. Näitä voivat olla esimerkiksi syömisen ja hengittämisen äänet.4

Itselleni syömisen äänet ovat miellyttäviä ja katson mielelläni ASMR-videoita, joissa syödään. Myös suusta kuuluvat maiskahtelevat äänet kutittelevat aivojani. Yläasteella olin salaa innoissani kielistudio-tunneista, joissa opettaja puhui maiskutellen mikrofoniin ja me oppilaat kuuntelimme häntä kuulokkeista omissa kopeissa. Olisi mielenkiintoista tietää, kuinka moni luokassa koki opettajan äänen miellyttävänä, kuinka moni kuvottavana ja kuinka moni ei kiinnittänyt asiaan mitään huomiota.

Vaikka kaikki eivät pystykään kokemaan ASMR-kihelmöintiä ja osa kärsii misofoniasta, suosittelen jokaista etsimään elämäänsä ääniä, jotka miellyttävät ja rauhoittavat. Siinä missä itse saan äänimaljaterapiasta migreenin, voi sellainen olla toiselle erittäin terapeuttista. Myös luontoäänet linnunlaulusta veden liplatukseen ja sateen ropinaan voivat auttaa rentoutumaan vaikka omassa olohuoneessa.


Kirjoittaja on pitkän linjan ASMR-intoilija ja ensimmäisen kesän palstaviljelijä.

Lähteet

  1. Rotola-Pukkila, Miisa & Pekka Isotalus. 2021. Ystävyyttä vai illuusiota? Parasosiaalisen suhteen näkyminen seuraajien viesteissä sosiaalisen median vaikuttajalle. Lähikuva – Audiovisuaalisen Kulttuurin Tieteellinen Julkaisu, 34(2-3), 95–110. https://doi.org/10.23994/lk.111163
  2. https://asmruniversity.com/2016/05/17/jennifer-allen-interview-coined-asmr/#more-5769
  3. Poerion, Giulia Lara & Emma Blakey & Thomas J. Hostler & Theresa Veltri. 2018. More than a feeling: Autonomous sensory meridian response (ASMR) is characterized by reliable changes in affect and physiology. https://doi.org/10.1371/journal.pone.0196645
  4. https://anna.fi/hyvinvointi/terveys/arsyttaako-maiskutus-tai-rouskutus-syyna-voi-olla-misofonia