Tekoälyn vastuulliseen käyttöön ja kestävään kehittämiseen etsitään jatkuvasti ratkaisuja, vaikka monessa kohtaa sääntely laahaa teknologian perässä. EU on pyrkinyt ottamaan tekoälyn sääntelyn edelläkävijän aseman uudella lakipaketillaan ja tekoäly toimistolla.
Tilda Enne
EUROOPPA on elokuusta 2024 alkaen ensimmäinen manner, jolla on voimassa kattava tekoälyn käyttöä ja kehittämistä koskeva lakikokonaisuus.
EU:n tekoälyasetus tulee olemaan täysin sovellettavissa kahden vuoden kuluttua muutamia poikkeuksia lukuunottamatta, ja säädöksien eri alueet tuodaan lainvoimaisiksi porrastaen. Esimerkiksi hallintoa koskevat säännöt ja yleiskäyttöisten tekoälymallien velvoitteet tulevat sovellettaviksi 12 kuukauden päästä ja säännöt tekoälyjärjestelmille, jotka on sisällytetty säädeltyihin tuotteisiin sovelletaan 36 kuukauden kuluttua tekoälyasetuksen hyväksymisestä.
Toistaiseksi ainakin tekoälyn käytön eettisyyttä on mietitty asetuksessa lähinnä ihmisten, yritysten, valtioiden ja muiden instituutioiden sekä organisaatioiden kannalta. Tekoälyn vaatimaa huikeaa energiankulutusta, tarvittavia jalometalleja sekä muita raaka-aineita ja teknologiainfrastruktuurien luomista ei ole otettu huomioon tekoälylle luoduissa säädöksissä.
Siirtymän helpottamiseksi uuteen sääntelykehykseen Euroopan komissio on käynnistänyt Tekoälypact-hankkeen, johon osallistuminen on vapaaehtoista. Sen tarkoituksena on tukea tulevaa lain täytäntöönpanoa sekä kutsua eurooppalaisia ja muiden alueiden tekoälykehittäjiä noudattamaan tekoälyasetuksen keskeisiä velvoitteita etukäteen.
Jo helmikuusta 2024 alkaen Euroopalla on myös oma Euroopan komission alainen AI-toimisto, jonka tarkoitus on jatkaa tekoälyn sääntelyn kehittämistä ja seurantaa.
Tekoäly etenee hurjaa vauhtia ja se on verrattavissa internetin synnyn kaltaiseen teknologiseen murrokseen. Siksi on sanomattakin selvää, että kehitys ei ole pysähtymässä vaan ennemmin kiihtymässä. Valtioiden ja moninaisten organisaatioiden tehtäväksi jää sääntely, joka edistäisi tekoälyn kestävää ja vastuullista kehitystä ja turvaisi kansalaisten turvallisuuden ja perusoikeudet.
Tutkitusti tekoälyn käytöstä
Tuoreista kehitysaskeleista huolimatta tekoäly on ollut globaalisti ihmisten käytössä jo useita vuosia ja monesti teknologiaa edistävät yritykset ja tekoälyä sisällön tuottamiseen käyttävät tahot ovat saaneet nauttia viidakonlaeista valtiollisten lakien puuttuessa tai ollessa puutteellisia. Näin tekoäly on ehtinyt aiheuttaa jo monelaista vahinkoa maailmanlaajuisesti niin julkiselle keskustelulle, luottamukselle ja totuuden muodostukselle esimerkiksi mis- ja disinformaation sekä valheellisten uutisten muodossa.
Uhkakuvista huolimatta tekoäly tarjoaa myös runsaasti mahdollisuuksia. Suomessa tekoäly on otettu vastaan melko avarakatseisesti ainakin Elinkeinoelämän taloustutkimuslaitos Etlan tutkimustuloksien perusteella. Marraskuussa julkaistun tutkimuksen mukaan yli puolet suomalaisista on vähintäänkin kokeillut tekoälyö joko työssään tai vapaa-ajalla, ja suomalaiset ovat olleet myös keskiverto Eurooppalaisia rohkeampia käyttämään tekoälyä. Tämä koskee erityisesti naisia, sillä Etlan mukaan naiset käyttävät tekoälyä keskiarvollisesti enemmän kuin miehet.
Etlan tuoreiden tutkimusten mukaan generatiivinen tekoäly on jo nyt vaikuttanut merkittävästi suomalaisten vapaa-aikaan ja työhön. Joka kolmannella työllisellä on ollut generatiivisen tekoälyn ammatillista käyttöä ja se on myös lisännyt työn kysyntää Suomessa. Palkat ovat nousseet viimeisen vuoden aikana eniten tekoälylle altistuneissa ammateissa.
Tutkimuksia katsottaessa, tekoälyn ei siis nähdä olevan Suomessa tällä hetkellä töitä vievä teknologia vaan työllistävä ja monia töitä tehostava työkalu.
LIIAN usein yhteiskunnassamme erilaisuus kulkee irrottamattomasti käsikädessä eriarvoisuuden kanssa. Eriarvoissus kärjistää, polarisoi ja tuottaa epäoikeudenmukaisuutta niin tunnetasolla, kuin käytännössäkin.
Erilaisuudesta keskustellessa sanoilla on suuri merkitys. Käytetäänkö sanavlintoja tilanteen kuvailemiseksi, yksilöiden tai ryhmien leimaamiseksi, vähättelyksi vai voimauttamiseksi. Yhdelläkin sanalla voimme nopeasti viestiä hyvinkin tarkasti, miten suhteutamme itsemme toiseen ihmiseen. Sanavalintoja seuraa välttämättä tulkinta ja määritelmät.
Esimerkiksi köyhyyden määrittelemiseksi on erilaisia käsitteitä ja mittareita, jotka tuottavat erilaisia lukuja köyhyyttä kokevien tai köyhyysriskissä olevien määristä. Näin ollen niitä voidaan käyttää poliittisina lyömäaseina yksilöiden arjen todellisuuden vääristelyksi ja piilotteluksi, tai niitä voidaan käyttää todellisuuden mittaamiseksi, jotta voisimme paremmin ymmärtää ilmiön luonnetta ja siihen johtavia syitä. Tämä on kiinni mittareiden käyttäjistä.
”Yhdelläkin sanalla viestimme, miten suhtaudumme toiseen ihmiseen.”
Perustoimeentulo on turvattu perustuslaissa ja kansainvälisillä sopimuksilla. Syhteellinen köyhyysraja on kansainvälisesti arvioitu 60 prosentiksi väestön keskimääräisestä nettotulotasosta. Tilastokeskuksen mukaan vuonna 2022 pienituloisuuden raja oli yhden henkilön taloudessa 1 409 euroa kuukaudessa. Vuonna 2022 Suomessa oli 730 800 pienituloista henkilöä eli 13,4 % väestöstä. Määrä oli hieman suurempi aiempaan vuoteen verrattuna, jolloin pienituloisuusaste oli 13,2 %.
Miksi juuri 60% ja miten tämä tilasto voisi huomioida elinkustannusten nousun ja infaaltion? Lopunkaiken siis hyödylliseltä vaikuttava määritelmä päätyykin kätkemään todellisuuden siitä, miten yksilön varat riittävät arjen perustarpeisiin.
Demokratiassa ideaalisti tavoitteen tulisi olla erilaisten tarpeiden ja kokemuksien välinen reilu kompromissi ja yhdenvertaistaminen. Se mikä on reilua, on aina arvokysymys.
Erilaisuuden tunteita tuottavat kulttuuriset ymmärryksemme, henkilökohtaiset vaikkakin ihmisyydelle hyvin samankaltaiset psykologiset tekijät kuten pelko, sekä poliittinen ympäristö ja päätöksenteko, sekä instituutiolliset määritelmät ja lainsäädäntö.
”Ymmärränkö aidosti kaikki ne sanat, mitä käytän?”
Arjen pienissä hetkissä ja kiireellisissä tilanteissa sanavalintojamme on muokannut monien olosuhteiden ristipaine jo kauan ennen kuin avaamme suumme.
Itselleni yhteisymmärryksen rakentaminen ja toiseuden kunnioittaminen alkaa siitä, että tutkin omien sanavalintojeni taustalla vaikuttavaa ristipainetta ja kysyn, mitkä niistä tahdon ottaa omakseni ja ymmärränkö aidosti kaikki ne sanat mitä käytän. Mitkä ovat vahingossa takaraivooni jääneitä tai sinne huomaamatta tunkeutuneita näkemyksiä ja mielikuvia, mitä en ole vielä tarkastellut?
Toisen kanssa keskustellessa koko tämä prosessi tapahtuu millisekunneissa, joten virhe marginaali oin suuri. Plöräytinkö nyt suustani jotain harkitsematonta?
Monien keskustelujen kautta tämä sisäinen arviointiprosessi kuitenkin jalostuu ja aktiivisesti muokkaa kuvaani maailmasta ja ihmisyydestä. Virheitä sattuu, mutta jos olen valmis aidosti kuuntelemaan saamaani palautetta, oppimaan siitä, ja kasvamaan ihmisenä, virheet ovat mielestäni anteeksi annettavissa. Ei pelkästään itselleni vaan myös muille, jotka kohtaavat minut tällä tavalla.
Vesilahden kirkkoherran Harri Henttisen mukaan ennakkoluulot kumpuavat useimmiten ihmisten omasta epävarmuudesta. Etsijä-lehden haastattelussa Henttinen kertoo, miten hän nykyään käsittelee toisten vihamielisyyttä.
Kalliosaari ja Kämäräinen tekivät haastattelustaan Harri Henttisen kanssa myös podcastin, mikä on toteutettu yhteistyössä Moreenimedian kanssa. Podcastissa kuulet lisää Henttisen tekemästä työstä, sekä Vesilahden seurakunnan diakoniatyöstä.
Etsijä-lehden ensimmäinen podcast on ilmestynyt Moreenimediassa! Pääset kuuntelemaan podcastin tästä.
TUTKAILEN opintosuoritusotettani, joka on yli kymmenen vuotta vanha. Se on siis nykyisin täysin arvoton. Ensimmäisen vuoden neloset ja vitoset liukuivat vääjäämättä alaspäin kolmosiksi ja kakkosiksi. Kolmannen vuoden syksyllä sain suoritettua nasevat kaksi opintopistettä. Vuoden kestäneen sairasloman jälkeen olin menettänyt kokonaan opiskeluitsetuntoni.
Hain ammattiopistoon, sillä ajattelin, että se olisi helppo vaihtoehto. En jaksanut suorittaa toimitilahuoltajan ammattitutkintoa loppuun, vaan tyydyin lääkärin ehdottamaan työkyvyttömyyseläkehakemukseen. Hyväksytty päätös tuli Kelalta hävettävän nopeasti. Minut oli punnittu ja köykäiseksi havaittu. Sydäntä kivistää yhä muistellessani, etten mitenkään taistellut itseni ja tulevaisuuteni puolesta.
Nyt olen saanut kasattua itseni sen verran kokoon, että hain kevään yhteishaussa uudelleen opiskelemaan. Pääsin tutkintotavoitteiseksi opiskelijaksi samaan yliopistoon kuin viimeksi, ja täällä on ne samat professorit kuin viimeksi. Omaopettaja on sentään uusi.
– Sinunhan ei opintotuen vuoksi tarvitse kerryttää opintopisteitä samaan tahtiin kuin muiden opiskelijoiden, mutta tietenkin tiedekunnan toiveena olisi, että valmistut tavoiteajassa, omaopettaja toteaa.
– Joo, katselen omien voimavarojen mukaan, että miten onnistuu, vastaan vaimeasti.
– Niin, totta kai. Omien voimavarojen mukaan, mutta tietenkin tiedekunnan intresseissä on, että opiskelijat valmistuvat määräajassa. Pyydä sitten reippaasti apua, kun opinnot takkuaa, opettaja jatkaa. Hän vaikuttaa ihan myötätuntoiselta, mutta varmaan ihmettelee, mitä minä täällä teen.
– Kyllä minä parhaani yritän, lupaan hänelle ja itselleni.
Pari kuukautta kuluu kuin siivillä. Herään lokakuiseen pimeyteen yhtä väsyneenä kuin menin nukkumaankin. Juotuani aamukahvin avaan haluttomana läppärin. Tämä kurssi on kokonaan etänä. Olen lykännyt jo viikkoja kirjallisuushistorian videoluentojen katsomista. Minun pitäisi nyt ryhtyä tuumasta toimeen, eli tehdä ytimekkäitä, mutta perusteellisia muistiinpanoja, omin sanoin tietenkin. Täten voin maksimoida tiedon omaksumisen ja saada aikaiseksi parhaan oppimistuloksen. Tuijotan hetken luentovideon pysäytyskuvaa. Hartiani lysähtävät, ja annan periksi väsymykselle ja saamattomuudelle.
Olen jutellut opinto-ohjaajan kanssa. Puhuimme itsemyötätunnosta, ja yritän nyt olla ottamatta paineita siitä, etten olekaan täydellinen opiskelija.
Klikkaan videota ja se lähtee pyörimään. Pian pääni alkaa nuokkua. Ahdistuskin nostaa päätään. Olen jo auttamattomasti myöhässä kurssin kanssa. Opiskelusuunnitelmani mukaan tämä kurssi olisi jo pitänyt suorittaa. Olen raapinut kasaan pääaineeni perusopintojen ensimmäiset kurssit, mutta sivuainevalintani on osoittautunut vaativaksi. Miten en tajunnut, että kirjallisuuden kurssit vaativat lukemaan, no, kirjoja! Olen hukkua tiiliskiviin, ja vaikka moni niistä on entuudestaan tuttu, olen liian tunnollinen kuitatakseni ne valmiiksi luetuiksi. Ne pitää opiskella ja analysoida perusteellisesti. Vaadin itseltäni paljon.
Luovutan ja painan läppärin kannen kiinni. Päätän lähteä kampukselle. Siellä on ainakin pakko pysyä hereillä. Kampaan tukkani niin siistiksi kuin se tänään taipuu, ja katselen itseäni hetken kylpyhuoneen peilistä. Suu on ohut, ja nenä suora, mutta liian pitkä. Silmäni ovat ruskeat, ja ne tuijottavat minuun pelokkaasti. Pukeudun mustiin housuihin ja siistiin tumman siniseen paitaan. Onhan se vähän kauhtunut, mutta mikäpä minulla ei olisi. Olen kituuttanut vuosia kansaneläkkeellä, ja tunnen köyhyyden suorastaan hohkavan minusta.
En voi olla tuntematta hienoista jännitystä vatsanpohjassa kulkiessani pääovista sisään. Yliopistolla kaikki tuntuvat olevan niin nuoria, kauniita ja fiksuja. Kånkenit ja Marimekko-laukut vain heiluvat, kun akateeminen väki valuu pitkin käytäviä. Henkeä alkaa ahdistaa, ja toivon, ettei kukaan täällä tunnista halpiskaupasta ostettuja asusteitani.
Suuntaan heti ensimmäiseksi naistenvessaan. Kuivailen käsiäni, kun vasemman-puoleinen oranssi ovi avautuu. Kopista astuu ulos Anniina, joka on myös historian fuksi.
– No hei Kaisa! Onpas kiva nähdä taas, Anniina huikkaa hymyillen iloisesti.
– Joo, niin on, sanon naurahtaen väkinäisesti.
En keksi enää mitään sanottavaa. Anniina siirtyy lavuaarin luo, ja minä haron tukkaani. Anniina on lähempänä keski-ikää, eikä hänkään ole tutustunut nuorempaan opiskelijapolveen. Hän vaikutti sydämelliseltä jutellessamme lyhyesti orientaatioviikolla. Haluaisin tutustua häneen paremmin, mutta en halua tuputtaa seuraani. Tunnen olevani epävarma, sillä en ole tutustunut uusiin ihmisiin vuosikausiin.
– Mennäänkö kahville, Anniina kysäisee noin vain kulkiessaan ohitseni.
– Mennään vaan, vastaan hämilläni, mutta iloisena.
Puikkelehtiessamme kohti Kuppis-kahvilaa, en voi olla ihmettelemättä hänen rohkeuttaan kutsua lähestulkoon tuntematon ihminen seuraansa.
– Oliko sulla luentoja tälle päivää, Anniina kysyy, kun asetumme kahvikuppien kanssa pienen pöydän ääreen.
Tuolit ovat kovaa muovia, ja ajattelen olevani kuin työhaastattelussa. Ole itsevarma, rento ja luotettavan oloinen, niin ehkä hän hyväksyy sinut kaverikseen, hoen itselleni.
– Ei ole, tulin kirjastoon lukemaan itsekseni. Entä sinulla?
– Mulla on sosiologiaa, peruskurssi jatkuu vielä syyslomalle asti.
Istumme hetken hiljaa. Ihailen Anniinan hillittyä ja hallittua ilmettä. Kasvot ovat nätit ja hiukset ovat tummanruskeat. En voi olla aistimatta hänestä huokuvaa tasapainoa ja keveyttä. Jutustelemme niitä näitä. Hetken kuluttua havahdun siihen, että hymyni ei olekaan enää kireä. Tunnen oloni rennoksi. Minulla ei olekaan enää tarvetta möläytellä tai yrittää pitää keskustelua yllä.
– Oletko osallistumassa mihinkään tapahtumiin, Anniina kysäisee yllättäen ja katsahtaa minuun.
– En, minä olen vähän yli-ikäinen bilettämään, vastaan ja yritän olla huolettoman oloinen.
– Tunnen ainaista häpeää siitä, että se puoli elämästä on jäänyt kokonaan elämättä, lisään vielä, ja yllätyn itsekin rehellisyydestäni.
– En minäkään ole ikinä ollut missään opiskelijabileissä, Anniina hymyilee. – Eikä kaikkien elämän tarvitse kulkea samaan malliin. Sehän olisi vain tylsää ja yksitoikkoista, hän naurahtaa.
– Niinpä. Mulla onkin muunlaista elämänkokemusta, hymähdän.
– Millaisia kokemuksia sinulla on? Anniina kysyy.
En tunne oloani hämilliseksi hänen kysymyksestään. Anniina vaikuttaa aidosti kiinnostuneelta.
– No, sanotaanko että vähän rankemmista asioista. Minua kiusattiin ala-asteella. Siitä se kaikki lähti pieleen. Masennusta ja sen lieveilmiöitä, selitän lyhyesti.
Tällä kertaa en yritä naurattaa keventääkseni tunnelmaa, niin kuin minulla on tapana. Päätän odottaa Anniinan reaktiota, ennen kuin kerron itsestäni enempää.
– Kiusaaminen on kyllä niin satuttavaa, tapahtui se milloin tahansa. Mutta etenkin lapsuudessa, sitä on niin herkkä ja haavoittuva silloin, Anniina sanoo ymmärtäen.
– Joo. Kaikki vähänkään herkemmät ja erilaiset on aina kohteena. Tuntuu, että mitä haavoittuvaisempi ihminen on, sitä julmemmin häntä kohdellaan, puuskahdan ja yritän hillitä sisuksissa kuohahtavaa vihaa.
– Sattuuhan se vieläkin, mutta en halua myöskään olla katkera ja vatvoa sitä loputtomiin. Se tapahtui, jätti haavansa, mutta ehkä ne voi vielä parantua, sanon lopulliseen sävyyn.
Anniina katselee minua pää kallellaan, ja yhtäkkiä minua alkaa nolostuttaa. Ei se, että hän näki tunnekuohuni, vaan se, että hän näyttää hyväksyvän sen. Yhtäkkiä tunnen uupumusta, kuin olisin puskenut paksun kallion läpi hengittääkseni raikasta ilmaa. Tunnen hiljaisuuden täyttyvän kysymyksistä, joihin en jaksa vastata.
– Tuskin sullakaan on ollut ihan ruusuilla tanssimista, eihän kellään ole, sanon jättäen kysymykseni avoimeksi. Haluan tietää hänestä enemmän vaikuttamatta liian uteliaalta.
– No ei tietenkään. Isoin juttu tähän mennessä oli avioero seitsemän vuotta sitten. Lapsille se oli tietenkin erityisen rankkaa, Anniina myöntää. – Mulla on tyttö ja poika, jotka olivat yläasteiässä, ja etenkin meidän tyttö otti eron raskaasti. Hänellä oli muutenkin vaikea murkkuikä, ja sitten tämä päälle, niin oli kyllä kapinointia.
– Minun pahoinvointini puolestaan kääntyi sisäänpäin, sillä en halunnut olla taakkana vanhemmilleni. Suren yhä kaikkea sitä normaalia elämää, minkä menetin masennukselle, avaudun Anniinalle. – Minulta on kulunut niin paljon voimavaroja erilaisuuden potemiseen. Mitä, jos kerrankin hyväksyisin sen, että olen kulkenut eri polkua kuin muut, pohdin ääneen.
Tunnen olevani jonkin oivalluksen äärellä. Näen siitä häivähdyksen, ennen kuin se katoaa ulottumattomiini. Anniinan mietteliäs katse antaa ymmärtää, että hänkin näki siitä vilauksen. Olen kiitollinen siitä, että jaamme tämän hetken yhdessä.
Yhtäkkiä tiskikoneen merkkiääni piippaa, ja havahdumme kumpikin ajatuksistamme. Yksissä tuumin siirrymme keskustelemaan muista opiskelijoista. Juomme kahvit loppuun. Vaivun mietteisiini katsellessani Anniinan suuntaavan kohti luentosalia.
Tunnen olleeni liian avoin, paljastaneeni sittenkin liikaa. Näin käy aina, kun olen jutellut jonkun kanssa. Morkkis, jota tunnen, on henkeä salpaavaa. Se saa minut vihaamaan itseäni, ja vannomaan, että elän loppuelämäni erakkona.
Tällä kertaa saan kuitenkin vaimennettua ainaisen itseinhon vyöryn. Olen tyytyväinen siitä, että kun seuraavan kerran tulen kampukselle, on mahdollista kohdata joku tuttu. Voisin jopa uskaltaa moikata Anniinaa ja hymyillä hänelle, jos törmäämme yliopistolla.
Mistä yliymmärtäminen johtuu, ja miten siitä voi päästä eroon? Päätin ryhtyä tutkimaan asiaa syvemmin ja haastatella perheneuvoja Paula Maria Mäkelää Espoon Perheasiain neuvottelukeskuksesta yliymmärtämisestä, ihmissuhteista sekä erilaisuudesta.
Ada Silander
JOS huomaat löytäväsi itsesi jatkuvasti tilanteesta, jossa käytät suuren määrän energiaa toisten tarpeista huolehtimiseen sivuuttaen samalla itsesi, saatat olla taipuvainen yliymmärtämiseen. Yliymmärtäjä yrittää parhaansa mukaan ymmärtää toisia ja tehdä mahdollisimman paljon kompromisseja unohtaen omat tarpeensa.
”Yliymmärtämisen taustalla on usein tahto tulla hyväksytyksi. Yliymmärtäjä voi olla epävarma siitä, voiko toinen oikeasti välittää hänestä. Epävarmuuden vuoksi yliymmärtäjä pahimmassa tapauksessa unohtaa itsensä ja elää vain toista varten. Pahimmillaan voi uhrata itsensä, jotta voi olla toisen kanssa. Silloin pienentää itseään, eikä ole olemassa sellaisena kuin mitä oikeasti on.”
Joskus, kun on oikein joustava ja valmis kompromisseihin voi olla, että asettuu alisteiseen positioon, jatkaa Mäkelä. Silloin alistuu siihen, mitä toinen ajattelee, tahtoo ja toivoo. Tämän takana voi olla pelko siitä, että toinen esimerkiksi hylkää tai suuttuu. Tämä ei ole ihmissuhteen eikä oman itsensä kannalta hyvä asia.
”Yliymmärtämisen taustalla on usein tahto tulla hyväksytyksi.”
Joskus, vaikka muissa suhteissa osaisi reippaasti sanoa omat mielipiteensä ja tarpeensa, parisuhteessa ei kykene siihen. Mistä se johtuu?
”Parisuhde on erityinen suhde, joka on aikuisen ihmisen lähin suhde ja lähimpänä lapsen sekä hoitavan ihmisen symbioottista suhdetta. Meidän kiintymyssuhdemallimme ja traumamme aktivoituvat nimenomaan lähimmässä suhteessa. Olemme parisuhteessa enemmän riippuvaisia, tarvitsevia sekä enemmän haavoittuvaisia kuin muissa suhteissa.”
Etenkin parisuhteissa puhututtaa erilaisuus. Kumppaneilla voi olla täysin erilaiset tavat tehdä, ajatella ja toimia. Miten sietää erilaisuutta?
”Erilaisuus ihmisten välillä on perusasetus, joka koskee kaikkia ihmissuhteita. Oletus, että kun me olemme yhdessä, olemme samanlaisia ei kanna pitkälle etenkin, jos tavoitteena on muokata tai kouluttaa toisesta sellainen kuin mitä itse on. Silti on muistettava, että meissä jokaisessa on paljon samankaltaisuutta. Jos kiinnitetään huomiota vain erilaisuuteen, sekään ei ole koko totuus”, toteaa psykoterapeutti.
Paula Mäkelän mukaan yliymmärtäjä voi olla tottunut siihen, että toiset päättävät eikä silloin edes välttämättä tiedä, mistä itse tykkää ja mikä olisi itselle hyvä. On todella iso asia alkaa etsimään sitä, mistä itse tykkää.
Voiko toista koskaan ymmärtää täysin?
”Kukaan ei voi ymmärtää toista täysin, sillä jokaisen elämäntarina on mennyt eri tavalla. Toisaalta voi kokea empaattisuutta toista kohtaan ilman, että ymmärtää ihan kaiken. Meidän ihmisten tunteet ovat yhteisiä: olemme kaikki menettäneet ja tulleet satutetuiksi. Vaikka tarina on erilainen, olemme kokeneet samoja tunteita.”
Tunnistan olevani yliymmärtäjä. Miten minun tulisi toimia? Yliymmärtäjää voi helpottaa oman rajallisuuden hyväksyminen. Kaikkea ei tarvitse ymmärtää.
”Ihmistä ja hänen tekojansa voi ymmärtää, mutta tekoja ei tarvitse silti hyväksyä. Hyvä esimerkki on suhteemme väkivaltaan: voi ymmärtää, että joku suuttuu silmittömästi, koska on niin haavoitettu tai epävarma, mutta se ei silti anna oikeutusta toisen huonolle kohtelulle. Voit myös kysyä itseltäsi, että onko omalle itsellesi tilaa suhteessasi”, kertoo Mäkelä.
”Ihmistä ja hänen tekojansa voi ymmärtää, mutta tekoja ei tarvitse silti hyväksyä.”
Toiselle voi myös kertoa, että on huomannut käyttäytyvänsä yliymmärtävästi, eikä tämä olekaan hyväksi ja, että haluaisi rohkaistua kertomaan näistä asioista kumppanille lisää, vinkkaa Mäkelä. Toisen osapuolen on oltava aidosti halukas ymmärtämään ja olla kiinnostunut siitä, mitä yliymmärtämiseen taipuvaisella on sanottavana.
”Aikuisena kehitystehtävä on oppia pois lapsuudessa opituista vääristä käyttäytymismalleista. Se, mikä on toiminut silloin, ei toimi enää aikuisuuden ihmissuhteissa. Voi pohtia itse, millä muulla tavalla minä haluan toimia.
Kuinka siis saavuttaa tasapainoinen ja vastavuoroinen ihmissuhde, jossa on tilaa ymmärtää ja tulla ymmärretyksi?”
”Siihen tarvitaan tahtotila oppia toisesta, arvostaa ja kunnioittaa toisen erilaisuutta sekä erilaisia kokemuksia. Tahtotila on pyrkimys. Koskaan ei voi tietää, mitä toinen ajattelee tai tuntee. Ne ovat olettamuksia. Pitkässä suhteessa toki olettamukset voivat usein osua oikeaan, mutta se ei ole sama asia kuin tietäminen. Olettamukset ovat vain hyviä arvauksia. Toki myös välittämisellä ja rakkaudella on tässä iso rooli.”
”Ja rakkautta on se, että tahtoo toiselle hyvää”, päättää Mäkelä.
Minulle on lapsuudesta saakka viestitetty, että olen väärällä tavalla erilainen, en kuulu joukkoon. Löysin itseni perustamassa perheen, jollaista en ollut ennen kuvitellut. Tästä sopivasti erilaisesta perheestä on tullut minulle turvasatama. Paikka jossa minä olen olemassa omana itsenäni.
Jenni Pyykkö
LAPSUUTENI oli traumaattinen. Ympärilläni olevilla ihmisillä ei ollut ongelmia kertoa, mikä kaikki minussa oli vääränlaista. Uskon sen johtuneen siitä, että tytöille asetetut roolit eivät istuneet hyvin ylleni. Itsenäisyyden, reippauden ja pärjäävyyden sijaan olin arka, ujo ja kärsin sosiaalisten tilanteiden pelosta. Lisäksi minulla oli oppimisvaikeuksia, jotka leimattiin vain laiskuudeksi ja tyhmyydeksi. Muun muassa näistä asioista minua pilkattiin ja vähäteltiin sekä kotona että koulussa koko lapsuuteni ajan. Ilkeät kommentit saivat minut tuntemaan häpeää koko persoonallisuuttani kohtaan. Tämä lapsuudessa rakentunut erilaisuuden ja vääränlaisuuden tunne on seurannut minua aikuisuuteen.
En kuitenkaan voinut olla jo lapsena huomaamatta, että on olemassa myös hyväksyttävää erilaisuutta. Sellaista, joka ei ole liian kaukana normaalista. Normaalin erilaisuuden ulkopuolelle jää kuitenkin paljon sellaista, joka ei ikinä saa tulla nähdyksi. Kokonainen ihmisyyden kirjo jää näkymättömäksi, koska se ei mahdu hyväksyttävään muottiin.
”Itsestä poikkeavat ihmiset kohdataan muukalaisina ja toisina.”
Viime vuosina ihmisten elämä on tiukentunut radikaalisti: Elinkustannukset ovat nousseet, tukia leikataan ja työllistyminen on vaikeaa. Keskustelu sosiaalisessa mediassa on polarisoitunut, ja on luonteeltaan riitaista. Pienikin erimielisyys voi saada liekit roihuamaan. Ihmisten arvot koventuvat, kun ajat ovat vaikeat. Kommunikointi ei ole helppoa, sillä neuvottelemme jatkuvasti rajojamme uudelleen ja joka suuntaan tapahtuva neuvottelu uuvuttaa.
Ensimmäisiä kuvia pienestä tuoreesta perheestäni. Kuva: Maiju Nurminen, Lumo fotos
Tällaisessa ilmapiirissä liiallisesta erilaisuudesta tulee uhka. Poliittisessa keskustelussa maahanmuuttajista tehdään usein syypää, milloin millekin. Itsestä poikkeavat ihmiset kohdataan muukalaisina ja toisina. On ironista, että minulla on lapsuuteni takia sellainen tunne kuin olisin muukalainen ja toinen itsekin, vaikka kuulun valkoiseen kantaväestöön.
Tällaisessa myrskyssä kaksi erilaista ja minnekään kuulumatonta ihmistä voivat tavata. Sen sijaan, että erilaisuus erottaisi heidät, se voikin tuoda heidät yhteen. Näin kävi, kun tapasin puolisoni. Olemme luonteeltamme erilaisia: Hän on loputtoman kärsivällinen ja harkitsee kauan tekemiään päätöksiä. Minä taas olen spontaani ja minulla on enemmän temperamenttia. Myös kulttuurimme ovat täysin erilaisia. Minä tulen länsimaalaisesta yksilökeskeisestä kulttuurista, kun vastaavasti puolisoni kulttuurissa yhteisöllisyys on kaikki kaikessa.
”Uskon, että voimme oppia toinen toisiltamme.”
En usko siihen, että vastakohdat täydentävät toisiaan, sen sijaan uskon, että voimme oppia toinen toisiltamme. On lohduttavaa löytää itsensä jostakin, jossa ei ole valmiita vastauksia ja paikasta, jossa saa olla keskeneräinen. Puolisoni kanssa olen löytänyt paikan, jossa tunnen kuuluvani johonkin ja olevani arvostettu. Hänen kanssaan voin kohdata oman erilaisuuden tunteeni, vaikka ulkopuolisten silmin katsottuna, hän on se, joka näyttää erilaiselta.
Tuntuu siltä, että avoin kommunikointi ja avoin mieli toisen omaamia näkemyksiä kohtaan auttavat meitä navigoimaan elämää yhdessä. Meillä on myös taito hyväksyä se, jos toinen on eri mieltä asioista. Kulttuuriset erot voivat näyttää suurilta, jopa erottavilta, mutta halu puhua kaikesta yhdistää meitä. Liikumme myös sujuvasti kummankin kulttuurin juhlissa ja pyhissä, ruokaa ja kansantarinoita jakaen.
Saimme muutama kuukausi sitten pojan. En koskaan olisi arvannut, että tulen perustamaan monikulttuurisen perheen. Perheen, josta olen nyt todella ylpeä. Toivoisinkin, että poikamme näkisi tulevaisuudessa, kuinka erilaisuus on rikkaus, joka parhaimmillaan yhdistää ihmisiä. Kahden kulttuurin välisen ristiriidan sijaan haluaisin mieluummin hänen oivaltavan, miten kaksi kotikulttuuria tekee hänestä ainutkertaisen, uniikin. Uskon, että tulevaisuudessa tämä oivallus auttaa häntä rakentamaan vahvan itsetunnon, vaikka ympäröivä yhteiskunta saattaisikin viestiä, ettei hän kuulu joukkoon.
Ehkä tässä loputtomien erilaisuuksien ja erimielisyyksien maailmassa meidän pitäisi useammin tavata toisemme puolivälissä, avoimina ja valmiina kuuntelemaan. On niin paljon sellaista, mitä voisimme toisiltamme oppia ihmisyydestä, ja yhteenkuulumisesta.
Köyhyyttä mitataan useilla tavoilla. Olipa kyse sitten suhteellisesta köyhyydestä, absoluuttisesta köyhyydestä tai vaikka pitkittyneestä pienituloisuudesta, ihmisten arjen todellisuus ei ole täsmällisesti mitattavissa. Tässä artikkelissa köyhyyttä tarkastellaan arjesta selviämisen ja elämän perustarpeiden saatavuuden kautta.
Tilda Enne
Nekalan ruokapisteen terminaaliin saapuu kuukaudessa noin 50 000 kiloa ruokahävikkiä, mistä se jaetaan ympäri Tamperetta. Terminaalin yhteydessä on myös sosiaalinen marketti Puoti, mikä toimii kuten kauppa, mutta ilman kassaa. Tämä on kaupungin ainoa kohde, mistä ruoka-avustuksen voi valita kaupan tavoin hyllystä. Kuva: Tilda Enne
EAPN-Fin (European Anti Poverty Network Finland) 2023 Suomen köyhyysraportin mukaan erilaisten mittareiden lisäksi avunpyynnöt järjestöiltä ja seurakunnilta kertovat köyhyydestä. Vielä toistaiseksi vuodelta 2024 puuttuu esimerkiksi Tilastokeskuksen ja EAPN-Finlandin tarjoamat mittarit, mutta kasvava köyhyys näkyy nopeasti järjestöille ja seurakunnille.
Tampereen ev.lut. seurakunnan ruoka-avun asiantuntija Marja Palkonen kertoo, että yhteiskunnalliset ja poliittiset muutokset näkyvät heillä nopeasti: ”Vielä meilläkään ei ole tarkkaa vuosi dataa, mutta voin sanoa, että viimeisen vuoden aikana ruoka-avun tarve ja köyhyys on kasvanut todella paljon.”
Keskimäärin ruoka-avustuksia on jaettu 14 000 kuukaudessa, mikä tarkoittaa eri avustuspisteistä noudettavia ruokalahjoituksia. Tämän lisäksi ilmaisia lounaita on jaettu eri pisteillä noin 30 000 vuodessa ja välipaloja noin 50 000. Erilaisia ruoka-avustuspisteitä on Tampereella 72.
Aulikki Liinamaa ja Noora Saarto viihtyvät Nekalan Puodissa. Kuva: Tilda Enne
Puodin eteen on kertynyt torstaina 24. lokakuuta jo pitkä jono ennen puodin avautumista kello 12. Vapaaehtoiset ovat olleet täyttämässä hyllyjä aamuyhdeksästä lähtien.
Aulikki Liinamaa on ollut Puodissa vapaaehtoisena kaksi vuotta. Jäätyään varhaiseläkkeelle hän halusi käyttää aikansa tekemällä jotain yhteiskunnallisesti hyödyllistä. ”Tuntuu hyvältä auttaa muita ja täällä saan tehdä sitä juuri sen verran kuin mihin omat voimavarat riittävät”, Liinamaa sanoo.
Hänen kanssaan leipähyllyä on täyttämässä Noora Saarto, joka kehuu Puodin hyvää tunnelmaa ja yhteisöllisyyttä: ”Tänne on aina kiva tulla.” Saarto on ollut vapaaehtoisena Puodissa sen perustamisesta lähtien, eli viimeiset kolme vuotta.
Avuntarpeen ja sen saannin kehitys
Tampereelle seurakunta perusti ensimmäisen ruokapankin 1995, se oli Suomen ensimmäinen. Ruoka-avun asiantuntija Palkonen kertoo, että ruokajakelun oli alunperin tarkoitus olla väliaikainen ratkaisu 90-luvun laman aiheuttaman köyhyyden helpottamiseksi. ”Täällä sitä kuitenkin vielä ollaan ja toiminta on laajentunut hurjasti.”
Vuonna 2019 Tampereen kaupunki lähestyi seurakuntaa yhteistyön merkeissä. ”Meitä pyydettiin mukaan pilottiin, missä alettiin ottamaan enemmän ruokaa talteen, jotta voitaisiin vastata kaupunkilaisten kasvavaan ruoka-avun tarpeeseen”, Palkonen kertoo. Hänen mukaansa näin tiivis yhteistyö kaupungin ja seurakunnan välillä on Suomessa harvinaista.
Tällä hetkellä ruoka-avulla on noin 5 000 – 6 000 avun hakijaa Tampereella, mutta vain murto-osa hakijoista noutaa ruoka-apua diakonian avustuspäätöksellä, joten todellista ruoka-apua tarvitsevien määrää ei pystytä tarkasti selvittämään. Palkosen mukaan tukea tarvitsevien määrä on paljon suurempi.
”Hallituksen tekemät sosiaaliläheikennykset tuntuvat kansalaisten arjessa taloudellisina ongelmina ja kriiseinä. Samanaikaisesti hyvinvointialueet ovat leikanneet palveluistaan todella paljon. Järjestöiltäkin viedään kaikki rahat. Seurakunnan rooli yhteiskuannan kriisien kohtaamisessa ja heikoimmassa asemassa olevien ihmisten auttamisessa kasvaa koko ajan, mutta emme mekään pysty kaikkia auttamaan”, Palkonen sanoo. Jo vuoden 2023 EAPN-Finlandin raportissa esitettiin huoli hallitusohjelman tuottamasta köyhyydestä vuodelle 2024.
Kati Laesvirta ja Markku Parviainen täyttämässä hyllyjä.
Tampereella on vahva hävikkiruuan keräämisen ja jakamisen verkosto. Hävikkiruokaa saadaan paikallisilta kaupoilta, elintarviketeollisuudelta ja Pirkanmaan Voimian ammattikeittiöiltä sekä yrityksiltä ja kouluilta. Tämän lisäksi seurakunnan, lahjoittajien ja Tampereen Kaupungin sekä muiden yhteistyökumppaneiden varoja käytetään proteiinipitoisen ruoan ostamiseen.
Ostoja pyritään tekemään ruoka-apu tarjonnan parantamiseksi. ”Suuri osa saamastamme ruuasta on prosessoitua, joten pyrimme käyttämään varoja huolellisesti terveellisempien tuotteiden ostamiseen, sekä sellaisiin arjen tarpeisiin, mitä ei hävikkinä tule.”
Palkosta kuitenkin huolestuttaa hävikkiruuan lahjoitusten väheneminen. Kaupat myyvät itse omaa hävikkiruokaansa entistä tehokkaammin, joten lahjoituksien määrä vähenee.
Kuva: Tilda Enne
Köyhyys ei tule yksin
Palkonen on huolissaan myös köyhyyden ja puutteen aiheuttamasta polarisaatiosta. ”Saamme runsaasti palautetta siitä, että monille avuntarvitsijoille näyttää siltä, että annamme kaiken ruuan ulkomaalaisille.” Ihmisten kamppaillessa selviytymisestään näkemykset kärjistyvät ja kaikki resursseja vievä erilaisuus alkaa näyttäytyä joillekin ihmisille uhkana.
Palkosen mukaan noin puolet ruoka-avun asiakkaista ovat ulkomaalaistaustaisia. ”Mitään suosimistahan ei oikeasti tehdä kumpaankaan suuntaan.” Haastattelujen pohjalta Palkonen kertoo, että ulkomaalaistaustaiset ovat kohdanneet tönimistä ja muuta häirintää ruokajonoissa.
”Kyllä tällä hetkellä näkee, että köyhyys lisää ahdistuneisuutta ja mielenterveys ongelmia. Köyhyys on todella julmaa. Se on syvää häpeetä. Ei häpeää ruuan hakemisesta, vaan häpeetä siitä, että köyhä leimaantuu ja että hän ei selviä itse arjessaan.”
”Köyhyys lisää ahdistuneisuutta ja mielenterveys ongelmia.”
Palkosen mielestä köyhyys eskaloi yhteiskunnan ongelmia ja eriarvoisuutta keskeisellä tavalla. Tämä ei kohdistu pelkästään etniseen alkuperään vaan myös ikään ja erilaisiin elämäntilanteisiin.
”Esimerkiksi lapsiperheköyhyys on huolestuttavaa, sillä ruuan laatu tai sen puute vaikuttavat fyysisesti lasten kasvuun. Köyhyys tuottaa sukupolvisia traumoja. Joskus yksinhuoltajilta lapsi tulee yksin ruoka-apuun hakemaan perheelle ruokaa. Se on sydäntä särkevää.”
EAPN-Finlandin 2023 köyhyysraportin mukaan köyhistä lapsiperheistä lähes puolessa huoltaja on töissä. Köyhyys työssäkäynnistä huolimatta onkin vahvimmillaan Suomessa juuri lapsiperheissä, mutta yhä useammalla palkka ei tahdo riittää elämiseen. Raportin mukaan vuonna 2023 Suomessa oli työssäkäyviä köyhiä 200 000.
ETSIJÄ-LEHDESSÄ itseäni eniten viehättää sen pohdinnallisuus. Olen itse kroonisen utelias ja rakastan pysähtyä analysoimaan ja miettimään maailman moninaisuutta, enkä ikinä kyllästy oppimaan uutta tai laajentamaan omaa perspektiiviäni siitä, mitä maailma on tai voisi olla. Yhdenvertaisuus ja radikaali rehellisyys ovat omassa arvomaailmassani korkealla, joten pyrin toteuttamaan niitä myös tuoreessa päätoimittajan pestissäni. Maailma on täynnä kiinnostavia kokemuksia ja näkemyksiä, jotka ansaitsevat tilaa julkisessa keskustelussa ja vaikka Etsijällä onkin pitkät perinteet moniäänisyydestä tavoitteenani, on lisätä sitä entisestään ja se näkyy myös tässä numerossa.
Asetin lehden teemaksi väljästi aiheen Aktivismi merkityksellisenä tekona, ja toivoin kirjoittajien lähettävän ajatuksiaan siitä, miksi he osallistuvat kansalaisvastarinnalliseen tai aktivismi-toimintaan ja miten se vaikuttaa heidän hyvinvointiinsa sekä olemassaoloonsa. Eri kirjoittajien teksteistä nousee selvästi esiin yhtäläisyyksiä: toimeen tartutaan sisäisestä paineesta, voimakkaasta tunnelatauksesta, joka sysää kirjoittajat toimimaan, vaikka se ei välttämättä olisi helppoa tai miellyttävää. Lisäksi tekstejä yhdistää yhteisöllisyyden tärkeys ja niiden voimaannuttava potentiaali, sekä toivo jostakin toisenlaisesta maailmasta ja tämänhetkisten olosuhteiden muuttumisesta.
Planeettamme lähestyessä kiehumispistettä niin ilmastokriisin kuin poliittisten jännitteidenkin kärjistyessä, tahdoin antaa äänen mahdollisimman monille erilaisille yksilöille, jotka pyrkivät toiminnallaan tekemään maailmasta paremman paikan elää ja olla, niin itselleen kuin muillekin ympärillään. Vastauksena maailmantuskaan voi olla aktiivinen toiminta ja oman yhteisön löytäminen toiminnan parissa.
”Etsijällä on pitkät perinteet moniäänisyydestä tavoitteenani on lisätä sitä entisestään.”
Saamelainen Áidna kertoo rohkeasti tarinansa oman identiteettinsä löytämisestä ja sen kietoutumisesta ympäristönsuojeluun ja hänen muuttuneeseen luontosuhteeseensa. Kirjoittajalle on luontevampaa kirjoittaa englanniksi, joten hänen tekstinsä esiintyy tässä numerossa englanninkielisenä alkuperäistekstinä, sekä itseni kääntämänä myös suomeksi.
Monikansallisuus näkyy myös Tampereen yliopiston rauhan instituutin tutkijaryhmässä, jota haastattelin lehteen heidän juuri käynnistyneestä tutkimuksestaan vastarinnan muodoista ja toivon käytännöistä. Sen lisäksi, että tutkijaryhmän jäsenet edustavat yhdeksää eri kansallisuutta ja puhuvat eri äidinkielillä, heidän tutkimuskohteinaan on esimerkkejä vastarinnasta ympäri maailmaa.
Maailman yhteisyys ja vääjäämätön vuorovaikutus tarkoittaa sitä, että joudumme sekä saamme huomioida koko maailman tapahtumia ja seurata kansainvälisiä ilmiöitä. Palestiinan ja Israelin välinen konflikti on jatkunut kymmeniä vuosi, mutta vasta tämän vuoden keväällä kansainvälinen yhteisö on alkanut laajemmin julkisessa keskustelussa sekä kansainvälisissä instituutioissa tutkia Israelin toimia palestiinalaisten kansanmurhana.
Monet järjestöt ja ihmisoikeusaktivistit ympäri maailmaa ovatkin osoittaneet mieltään Israelia vastaan tai toimineet solidaarisuudesta palestiinalaisten kanssa tänä keväänä. Myös Suomessa mielenilmauksia on nähty paljon. Tällä hetkellä (22.5.2024) Tampereen yliopiston edessä on maanvaltausleiri, jonka osallistujat vaativat yliopistoa katkaisemaan yhteistyönsä Israelin kanssa. Oskari Saari kirjoittaa peloistaan tulevaisuudesta ja kertoo, miksi hän on solidaarisuusleirillä. Saaren alkuperäisteksti on kirjoitettu englanniksi, joten sekin ilmestyy tässä numerossa kahdella kielellä.
Kaikki tämän numeron aiheet ja kirjoittajat eivät kuitenkaan ole niinkään globaaleja, vaan tekstejä ja kirjoittajia on myös hyvin läheltä ja tutuista aiheista. Erityisesti lukijamme, jotka opiskelevat ovat saattaneet kuulla tai jopa osallistua viime syksynä ympäri Suomea tapahtuneisiin yliopistojen ja korkeakoulujen sekä ammattikoulujen ja lukioiden valtauksiin hallituksen leikkauspolitiikka vastaan. Stefan Saarinen kuljettaa lukijan Tampereen yliopiston valtaukseen avaamalla omaa kokemusmaailmaansa hyvin kehollisesti ja visuaalisesti.
Syksy Waldénin analyyttinen ja voimakas essee queer-kokemuksesta, -tiloista ja yhteisöllisyydestä avaa puolestaan yhteiskunnallista kehystä sukupuolisuudesta ja siihen liittyvästä julkisesta keskustelusta, niin kansainvälisellä kuin paikallisellakin tasolla. Tekstin kautta käy hyvin selväksi, miksi LGBTQ-yhteisön oikeuksista on edelleen keskusteltava ja niitä on yhä edistettävä uudesta oikean suuntaisesta translaista huolimatta.
Yksi tavoitteistani päätoimittajana on myös tuoda lisää vaihtelevuutta Etsijässä esiintyviin juttutyyppeihin ja siksi aloitinkin uutispalstan. Tarkoitukseni on nostaa jokin tai joitain kulloisenkin numeron teemaan sopivia ajankohtaisia ja uutisellisia kirkollisia tai uskonnollisia aiheita lähitarkasteluun. Tuloksena saattaa olla yksi uutinen, kommentti olemassa olevaan uutiseen tai kooste muutamasta ajankohtaisesta uutisesta. Tämän numeron teemaan sopien Anne Hammed Diakonissalaitokselta kertoo heidän tekemästään analyysistä hallituksen maahanmuuttopolitiikan kiristyksistä. Lisäksi katsomme tarkemmin Tampereen seurakuntayhteisön palkittua Turvallisempi seurakunta -lausuntoa.
Tilda Enne
Kirjoittaja on Etsijän tuore päätoimittaja, journalistiikan opiskelija ja krooninen ajattelija, jolla on palava halu ymmärtää maailmaa.
Työväenmuseo Werstaan arkistoista kerätty näyttely kokonaisuus oli esille Tampere talossa Sinuiksi ry:n 50-vuotisjuhlan kunniaksi Manse Pride -viikolla 2023.
EN osaa olla toisin. Tämä on se asento, jonka olen joskus tiedostamattani ottanut, jossa nyt olen ja josta käsin toimin. Yhteiskirjoitan artikkelia eräästä queer-aktivistisesta tilasta. Yhteisen kirjoitusprosessin ja keskusteluiden myötä olen pohtinut paljon sitä, mitä aktivismi edes on. Jonkinlainen katse maailmaan? Oikeudenmukaisuudentuntoa, joka johtaa toimintaan?
Ainakin aktivismi liittyy erottamattomasti tunteisiin. On tunne siitä, että jokin on väärin ja sille on tehtävä jotain. Se on pakottava tunne, tarve. Tai tunne siitä, että jotakin puuttuu ja siksi on rakennettava jotakin uutta. Usein toimiminen ei ole valinta vaan pakko. Syntyy affektiivinen lataus, joka on niin voimakas, että se sysää liikkeelle – halusi tai ei.
”Välillä tulee todella toivoton olo.”
Antigender-liike, oikeistopopulismi ja yleinen konservatismin nousu huolestuttavat. Antigender-liike on useista kristilliskonservatiivisista, oikeistopopulistisista ja äärioikeistolaisista toimijoista koostuva liike, joka vastustaa ”gender-ideologiaksi” nimeämäänsä ilmiötä, jonka ajatellaan tuhoavan perinteiset arvot ja olevan siten uhka koko läntiselle sivilisaatiolle. Liike korostaa heteroydinperheen merkitystä keskeisenä yhteiskunnallisena instituutiona ja vastustaa transihmisten ruumiillista itsemääräämisoikeutta sekä aborttia. Liike on kansainvälisesti hyvin järjestäytynyt ja hyvin rahoitettu, ja rahaa käytetään muun muassa mielipidevaikuttamiseen. Suomessa ainakin Aito avioliitto -yhdistyksen tiedetään saaneen rahoitusta kansainvälisiltä antigeder-liikkeen toimijoilta.
Milla-Maija Saaren seinämaalaus Sysäys-kollektiivin järjestämässä KEHOTUS-tapahtumassa 2023. Waldén piti tapahtumassa luennon aiheella ”Kylpeminen kapinana – Ei-binäärinen kehollisuuden ajattelu veden kanssa.
Antigender-liike ei ole yksi tietty selkeästi osoitettavissa oleva organisaatio – vaikka vakiintuneita antigender-toimijoita tiedetäänkin – vaan laaja verkosto. Juuri tällainen epämääräisyys tekee liikkeen vastustamisen vaikeaksi. Antigender-liikkeeseen kuitenkin liittyy tietynlainen retoriikka, joka on lisääntynyt viime vuosina selvästi myös Suomessa. Tällaista retoriikkaa edustaa esimerkiksi biologistisen sukupuolikäsityksen puolustaminen ja lasten oikeuksiin vetoaminen, joihin nojaten vastustetaan transihmisten ja erityisesti transnuorten oikeuksia. Suomessa antigender-liikehdintä näkyykin erityisesti transihmisiin kohdistuvan vihan voimistumisena.
Eikä uhan tuntu tule ainoastaan jostain ulkopuolelta. Viha on onnistunut tunkeutumaan myös hyvin lähelle, penetroimaan ne yhteisöt, joista olen aiemmin löytänyt liittolaisia, ja tiloihin, joissa ennen koin oloni turvalliseksi. Erityisesti transmisogynia (eli transnaisiin kohdistettu transfobian, naisvihan ja seksismin yhdistelmä) on voimistunut kansallisessa keskustelussa ja löytänyt sijaa myös sellaisten ihmisten mielistä, joita olen pitänyt liittolaisinani. Jos en voi luottaa siihen, että läheiset ja liittolaiset ovat tukenani tässä kamppailussa, mitä minulla on jäljellä? Turvallisempia tiloja tarvitaan nyt enemmän kuin koskaan aiemmin aikana, jonka muistan.
”Solidaarisuuteen perustuvat yhteisen avunannon verkostot ovat arvokasta toisin tekemistä kulttuurissa, joka painottaa yksilöiden yksin pärjäämistä.”
Vihamielisen politiikan vastustaminen on tärkeää. Samalla vähintään yhtä tärkeää on pyrkiä tekemään yhteisölähtöistä työtä, jonka lähtökohtana ei ole meitä tukahduttamaan pyrkivien liikkeiden vastustaminen vaan meidän omien toiveidemme ja tarpeidemme toteuttaminen tässä hetkessä. Ainoastaan reaktiivinen toiminta uuvuttaa.
Jaksaaksemme tarvitsemme myös sellaista yhteistoimintaa, jonka ensisijainen funktio on yhteistoiminta itsessään: käsityökerhoja, zine-kerhoja, yhteistä ruoanlaittoa, sienestysretkiä, bileitä, lautapeli-iltoja ja queereja saunavuoroja, mitä tahansa. Matalan kynnyksen tapahtumat ja solidaarisuuteen perustuvat yhteisen avunannon verkostot ovat arvokasta toisin tekemistä kulttuurissa, joka painottaa yksilöiden yksin pärjäämistä. Ne ovat arkisia vastarinnan paikkoja, joissa on utooppista potentiaalia.
Queer on heteronormatiivisuudesta kieltäytymistä, se on tästä uusliberalistisesta maailmanjärjestyksestä kieltäytymistä ja toisin tekemistä jonkin uuden rakentamiseksi.
Minulle queer on ensisijaisesti poliittinen identiteetti – määrittelemätön ja määritelmiä pakeneva, muutoksenalainen ja virtaava. Vasta toissijaisesti se on henkilökohtainen identiteetti. Vaikka henkilökohtainen on tietysti edelleen poliittista, poliittinen identiteetti tai identiteetin poliittisuus tarkoittaa minulle sitä, että identiteettini on ensisijaisesti kollektiivinen, jaettuun yhteisöön kiinnittyvä.
Myrtti Jaakolan tekemä huppari KEHOTUS-tapahtumassa
Ryhmäidentiteetti on itselleni tärkeä. Koen merkitykselliseksi kiinnittyä osaksi ylirajaista ja yliajallista queer-yhteisön jatkumoa. Tällainen ryhmäidentiteetin omaksuminen mahdollistaa sen, että voin olla yksilö enkä vain marginalisoidun ryhmän edustaja. Toisaalta ryhmäidentiteetin omaksumista voi ajatella Rossin ja Brunilan tavoin myös uusliberalistisen yksilökeskeisyyden vastapolitiikkana, sillä ryhmäidentiteetti perustuu kollektiiviseen. Toisin sanoen parhaimmillaan ryhmäidentiteetti mahdollistaa samanaikaisesti sekä yksilöyden että yhteiseen kiinnittymisen ja kuulumisen.
Nähdäkseni nämä näkökulmat ryhmäidentiteettiin jäävät huomiotta identiteettipolitiikkaan kriittisesti suhtautuvassa keskustelussa. Identiteettipolitiikka nähdään vain rajoittavana ja rajoja pystyttävänä, ja sen kumouksellinen potentiaali jää havaitsematta. Identiteettipolitiikkakriittinen keskustelu onkin yleensä kyllästyttävää. Keskustelua tuntuvat usein käyvän ihmiset, jotka eivät joko tunnista ryhmäidentiteettejä, joihin he itse kiinnittyvät, tai sitten he eivät pidä niitä erityisen merkityksellisinä. Ehkä silloin on hankala hahmottaa, miten suuri merkitys ryhmäidentiteetillä voi olla Toisille.
”Toivo on se, mitä muutosvoimaisuus tarvitsee.”
Eläessäni sellaisessa yhteiskunnassa, jonka rakenteet ja toimintaperiaatteet ovat valtavan suuressa ristiriidassa omien arvojeni kanssa, välillä tulee todella toivoton olo. Kuitenkin juuri toivo on se, mitä muutosvoimaisuus tarvitsee: toivoa siitä, että toisenlainen tulevaisuus on mahdollinen. Ilman toivoa ja uskoa on vain lamaannus.
Teoksessaan Cruising UtopiaJose Esteban Muñoz kirjoittaa Ernst Blochista, joka ajatteli toivoa metodologiana, joka ”kelluu ajallisesti ei-vielän alueella”. Munozin mukaan affektiivisena, eli tunnevaikutuksiin liittyvänä rakenteena toivo on toiveikasta odotusta. Toivossa on potentiaalisuutta: jotakin, joka on läsnä, vaikka se ei ole olemassa tässä hetkessä. Se on avoimuutta jollekin, mahdollisuus. Toivo on kriittinen tulkintakehys, jota tarvitsemme.
Usko tulevaisuuden vääjäämättömyydestä estää yhteiskunnallisen toisinkuvittelun. Siksi meidän on kyettävä kurkottamaan kohti ei-vielää. Toivo on toiminnan edellytys, ja toisaalta toiminta tuottaa toivoa. Toiminta, kuinka arkinen ja lyhytaikainen tahansa, tuottaa hetkellisiä tiloja, joissa ei-vielä onkin jo täällä.
Kiitokset
Aktivismin määrittelyä, queeria yhteisöllisyyttä, queeria ryhmäidentiteettiä sekä toivon merkitystä käsittelevät ajatukset pohjautuvat Sonja Lampisen kanssa käymiini keskusteluihin ja yhteiskirjoittamaamme artikkeliin.
Lähteet ja viitteet
Eskelinen, Teppo (2019) Demokratia utopiana ja sen vastavoimat. Vastapaino.
Rossi, Leena-Maija & Brunila, Kristiina (2017) Identity politics, the ethos of vulnerability, and education. Educational Philosophy and Theory 50(3), 287-298.
