Tekijä: Etsijä

Julkaistu

”Mistä lähtien naisten pukeutuminen on ollut äänestysasia?” –Korona muutti yhdessä elämisen sääntöjä

Annika Hämäläinen

SUNNUNTAINA 7. maaliskuuta Sveitsi hyväksyi niukan enemmistön äänin 51,2 % ”burkakieltona” tunnetun lakiehdotuksen, joka kieltää kasvojen peittämisen julkisilla paikoilla. Lakiesitys hyväksyttiin kansanäänestyksessä, vaikka Sveitsin hallitus piti esitystä ylimitoitettuna. Hallituksen mukaan burkan ja silmät peittävän niqabin käyttäjiä asuu maassa arviolta vain joitain kymmeniä.

Lakiesitystä ajanut Sveitsin kansanpuolue SVP kertoi haluavansa vastustaa radikaalin islamismin vakiintumista Sveitsiin sekä puolustaa alistetussa asemassa olevia musliminaisia. Kiellon vastustajat pitävät lakiesitystä rasistisena sekä seksistisenä. Myös Amnesty on vastustanut lakiehdotusta voimakkaasti, pitäen sitä vaarallisena, naisten oikeuksia rikkovana linjauksena.

Kuva: Element5 Digital – Unsplash

Nuoret muslimit ry ja Amal ry kritisoivat kieltoa naistenpäivänä 8.3 julkaistussa kannanotossaan: ”Mistä lähtien naisten pukeutuminen on ollut äänestysasia? Kielto on merkki lisääntyneestä islamin vastaisuudesta. – – Niqabin kieltäminen on yhtä huono ratkaisu kuin hijabiin pakottaminen, jota tapahtuu Iranissa sekä osissa Saudi-Arabiaa.”

BBC kuvaa erityisesti useiden sveitsiläisten naisten suhtautuneen esitykseen sekä hyväksyvästi että vastustaen. He vastustavat sekä naisten mahdollista pakkoa pukeutua burkaan tai niqabiin, mutta samalla he vastustavat lakeja, jotka kertovat naisille, mitä he saavat tai eivät saa pukea ylleen. BBC:n mukaan ovensuukyselyissä naiset äänestivätkin usein ”jeiniä,” sekä kyllä (ja) että ei (nein).

Nuoret muslimit ry ja Amal ry toteavat uutisen muistuttavan ”meitä siitä tosiasiasta, että Euroopassakin yritetään jatkuvasti polkea naisten itsemääräämisoikeutta.” He muistuttavat kannanotossaan historiasta, jossa naisten pukeutumiseen on puututtu, milloin liian paljastavan ja milloin liian peittävän pukeutumisen takia. Pukeutumiskielloilla onkin pyritty määrittelemään yhteiskunnan moraalisia ja uskonnollisia arvoja ja ne ovat usein kohdistuneet vähemmistöihin. ”– – Mikä on naisen rooli yhteiskunnassa, jos aina jollain on valta määrittää naisten pukeutuminen.”

Empiiristen tutkimusten mukaan Ranskan ja Belgian ”burkakielto” on tosiasiassa heikentänyt turvallisuutta, naisten ja miesten yhdenvertaisuutta sekä hankaloittanut yhdessä elämistä

Hyväksyttyään lakiesityksen, Sveitsi liittyi kahdeksanneksi Euroopan maaksi, jossa on käytössä vastaava kansallinen tai osittainen ”burkakielto.” Vaikka kielto koskee kasvojen peittämistä, on kasvojen peittäminen kasvomaskilla turvallisuussyistä edelleen sallittua, jopa suotavaa. Samoin on myös Ranskassa ja Belgiassa, maissa, joissa ”burkakielto” on voimassa.

Koronan muutettua yhteiskuntiamme ja tapojamme, on myös vanhoja ”burkakiellon” perusteluja ihmisoikeusasiantuntijoiden mukaan syytä tarkastella uudelleen. Esimerkiksi European Network of Equality Bodies:in lakiasiantuntijat Imane El Morabet, Jone Elizondo-Urrestarazu ja Moana Genevey kirjoittavat Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen puoltaneen Ranskan ja Belgian valtioiden linjaa kieltää kasvojen peittäminen yleisillä paikoilla. Molemmat valtiot perustelivat päätöstään julkisella turvallisuudella, naisten ihmisarvolla, naisten ja miesten yhdenvertaisuudella sekä ”yhdessä elämisellä.” Valtioiden mukaan ”yhdessä eläminen” on mahdollista vain silloin, kun henkilö on pystyy tunnistamaan.

Asiantuntijoiden yllätykseksi EIT antoi paljon painoarvoa ”yhdessä elämisen” argumentille. Korona on kuitenkin asettanut tämän perustelun uuteen valoon. Kasvojen peittämisestä kasvomaskeilla on tullut osa yhdessä elämisen arkea. Nyt kasvojen peittämättömyyteen suhtaudutaan turvallisuuskysymyksenä.

”Yhtäkkiä kasvojen peittäminen ei olekaan ”turvallisuusriski” tai kättelemättömyys ”epäkohteliasta” vaan – – on nykyään toisen huomioimista. Yhteiskunta ei silti osaa hyväksyä niitä, jos ne tehdään uskonnollisilla motiiveilla.” – Nuoret muslimit ry ja Amal ry

Empiiristen tutkimusten mukaan Ranskan ja Belgian ”burkakielto” on tosiasiassa heikentänyt turvallisuutta, naisten ja miesten yhdenvertaisuutta sekä hankaloittanut yhdessä elämistä, sillä kielto rajoittaa naisten oikeuksia, vähentää sosiaalista kanssakäymistä sekä altistaa naiset vakaville turvallisuusuhille.

Vuonna 2019 Alankomaiden työväenpuolue (PvdA) vastusti osittaista ”burkakieltoa” Pride-kulkueen yhteydessä pidetyllä Burqa Queen -kampanjalla. Kuva: Liam Mcgarry – Unsplash

Ihmisoikeusprofessori Eva Bremsin mukaan naisen pakottaminen burkan tai niqabin käyttämiseen on henkistä väkivaltaa. Hänen mukaansa olisikin kyseenalaista sakottaa tai muuten rankaista heitä, mikäli tarkoitus olisi parantaa naisten asemaa. Rankaisemalla, heitä kohdellaan tekijöinä eikä uhreina.

Bremsin tekemään tutkimukseen osallistuneet naiset eivät olleet kokeneet burkaan pakottamista, sen sijaan heidän läheisensä olivat vastustaneet ja pyrkineet estämään burkan sekä niqabin käytön. Bermsin haastattelemat naiset eivät kokeneet burkaan pukeutumista alistavana tai omasta identiteetistä luopumisena, vaan päinvastoin omaa identiteettiä, vahvuutta ja itsevarmuutta vahvistavana tekijänä.

Vaikka Suomessa ei ole erillistä huivikieltoa, ei huivin käyttö ole kaikkialla sallittua. Keskustelu huivin käytöstä osana poliisin virkapukua jatkuu yhä. Toiset suhtautuvat huiviin turvallisuusuhkana sekä perustelevat sen vähentävän poliisin neutraaliutta. Iso-Britanniassa sekä Ruotsissa huivia saa käyttää osana poliisin virkapukua. Iso-Britanniassa huivin käytön katsotaankin kertovan neutraaliudesta, sillä erilaiset poliisit viestivät poliisin edustavan koko yhteiskuntaa. Myös Suomessa poliisin toivotaan vastaavan taustaltaan Suomen kansaa.

Nuoret muslimit ry:n ja Amal ry:n kannanotto, asiantuntijat sekä tutkimukset ovat eri mieltä sveitsiläisen niukan enemmistön kanssa. Naisten oikeuksien rajoittaminen ei ole toimiva tapa edistää naisten oikeuksien, turvallisuuden ja yhdenvertaisuuden toteutumista. Vähemmistöjä kuulemalla, päätökset eivät pohjaudu stereotypioihin, oletuksiin ja korulauseisiin, vaan faktoihin.

Lähteet

Nuoret muslimit ry:n ja Amal ry:n kannanoton voit lukea kokonaisuudessaan molempien yhdistysten Instagram-tileiltä: https://www.instagram.com/amal_yhdistys/https://www.instagram.com/nuoretmuslimitry/

STT-YLE, Sveitsi hyväksyi ”burkakiellon” – kasvojen peittäminen julkisilla paikoilla kielletään. https://yle.fi/uutiset/3-11825034

BBC, Switzerland referendum: Voters support ban on face coverings in public. https://www.bbc.com/news/world-europe-56314173

El Morabet, Elizondo-Urrestarazu ja Genevey, The ban on full-face veils and the Covid-19 pandemic. https://equineteurope.org/2020/the-ban-on-full-face-veils-and-the-covid-19-pandemic/

Brems, Face veil bans in the European Court of Human Rights: the importance of empirical findings.https://www.researchgate.net/publication/294291849_Face_veil_bans_in_the_European_Court_of_Human_Rights_the_importance_of_empirical_findings

Ziemann, YLE, Analyysi: Sallitaanko Suomessa poliisilla päähuivi? Vuosia kestänyt vääntö uskonnollisista tunnuksista virkapuvussa on vihdoin ratkeamassa. https://yle.fi/uutiset/3-11438065

Mtv Uutiset, Sisäministeriö selvittää: Pitäisikö huivi sallia osaksi poliisin virka-asua? ”Ruotsissa poliisi on saanut käyttää jo vuosia.” https://www.mtvuutiset.fi/artikkeli/sisaministerio-selvittaa-pitaisiko-huivi-sallia-osaksi-poliisin-virka-asua-ruotsissa-poliisi-on-saanut-kayttaa-jo-vuosia/7870460#gs.wld8sh

Ziemann, YLE, Poliisi kaipaa lisää maahanmuuttajataustaisia opiskelemaan poliisiksi – ”Että suomalainen poliisi vastaisi myös taustaltaan Suomen kansaa”. https://yle.fi/uutiset/3-10709618

Julkaistu

Väkevä, hirmuinen, mystinen vittu – kansanuskon suhtautumisia naisten seksuaaliseen voimaan

Helmi Saksholm

NAISEN seksuaalisuutta on pitkään tarkasteltu lähinnä patriarkaalisen yhteiskunnan tai uskonnollisten käsitysten näkökulmasta. Yhteiskunnassa vallalla olevien moraalikäsitysten ja normien kautta on saneltu, millainen seksuaalisuus on naiselle sopivaa. Naisen seksuaalinen itsemääräämisoikeus eli oikeus päättää omasta kehosta on suomalaisessa yhteiskunnassa vielä suhteellisen tuore asia. Ymmärtääksemme paremmin naisten seksuaalisuuteen liittyvien käsitysten ja asenteiden historiaa, voimme siirtää katseet menneiden vuosisatojen suomalaisten maailmankatsomukseen.

Tutkin gradussani naisen seksuaalisuutta suomalaisessa kansanuskossa otsikolla ”Naiset ne nussusta nurisee, piiat kyrvän pienouesta”: naisen seksuaalinen toimijuus suomalaisissa kansanomaisissa uskomuksissa”. Tutkielmassani tutustuin ajatuksiin naisen seksuaalisuudesta Suomen Kansan Vanhat Runot -tietokannassa sekä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistoaineistossa, joka on kerätty noin 1800–1950-luvuilla.

Eurooppalainen anasyrma-perinne muistuttaa paljon suomalaista harakointia. Kuva: The Devil of Pope-Fig Island – Jean de la Fontaine (Wikipedia)

Suomalaisessa kansanuskossa naisen seksuaalisuuteen liittyi runsaasti uskomuksia. Naisen sukupuolielimillä eli vitulla ajateltiin olevan yhteys tuonpuoleiseen maailmaan, jonka voiman uskottiin siirtyvän naisen sukupuolielinten kautta tämänpuoleiseen maailmaan. Seksuaalinen voima, eli vitun väki, oli maaginen voima, jonka avulla naiset pystyivät tekemään asioita. Toisaalta patriarkaalisessa yhteiskunnassa miehet pitivät vitun väkeä vaarallisena ja arvaamattomana, minkä vuoksi naisten elämälle oli asetettu rajoituksia.

Suhtautuminen vitun väkeen oli suomalaisissa kyläyhteisöissä ristiriitaista. Vitun syntyrunossa, joka selittää naisen sukupuolielinten alkuperää, vittu saapuu Viipurista ylellisesti silkkityynyjen sisällä. Miesten reaktiot vitun saapumiseen ovat kunnioittavia ja jopa ihailevia, sillä vitun saapuessa “Herrat nosti hattuahan, kuninkaat kypärätähän, miehet mieli muutuksihin, poika parat polvillehen.”1

Toisaalta vittua kuvataan hurjana ja arvaamattomana, jopa rumana. Eräässä runossa ohikulkeva mies sattuu näkemään nukkuvan kauniin naisen sukupuolielimet ja kauhistuu irvileukaiselta koiralta näyttävää vittua. “–oli vittu väärällänsä, räkäreikä ränksällänsä, kun halastu haava, reikä raualla revästy, ikenetki irvellensä, huulet paksut höröllänsä, kun kovin äkäsen koiran, suuttuneen suenpenikan”2 Vitun mystisen tuonpuoleisen voiman vuoksi se herättää miehissä sekä kunnioitusta että pelkoa.

”Epäluuloisen suhtautumisen vuoksi naisten magia tapahtui yleensä ulkopuolisilta ja etenkin miesten silmiltä salassa. Vitun vihojen pelossa naisten osallistumista miesten elämänpiiriin voitiin rajoittaa.”

Suhtautuminen vitun väkeen oli ristiriitaista, koska vitun väki sai aikaan sekä rakentavia että vahingollisia asioita. Väen käyttö oli yhteiskunnallisesti hyväksyttyä vain, kun sitä käytettiin yhteisöä rakentaviin ja normeja täyttäviin tarkoituksiin, kuten karjan ja perheen suojelemiseen tai avioliiton solmimisen edistämiseen. Vitun väkeä käytettiin suojelemaan erityisesti rajanylitystilanteissa, joissa epäonnen uhka oli läsnä. Esimerkiksi nuorten kotoa kylälle lähteminen ja karjan siirtyminen navetasta laitumelle olivat tilanteita, joissa ylitettiin kodin ja ulkopuolisen maailman raja.

Karjan ja lasten suojeleminen tapahtui harakoimalla, jolloin nainen astui suojeltavan ihmisen tai eläimen yli haarat paljastettuna ja vitun voima siirtyi harakoinnin kohteeseen. Esimerkiksi keväisin karja voitiin päästää laitumelle naisen haarojen ali naisen seisoessa portin yllä. Toinen tapa käyttää vitun väkeä suojeleviin tarkoituksiin oli pyllyttäminen. Naisen paljastaessa vittunsa metsälle, vitun väen uskottiin pitävän karhut loitolla kylästä.

Jos vittu paljastettiin miesten elämänpiirissä, se saattoi aiheuttaa haitallisia asioita. Miesten jalkojen yli käveleminen saattoi aiheuttaa haavoihin tulehduksia (vitun vihat) ja miesten työkalujen yli käveleminen saattoi tehdä ne käyttökelvottomiksi tai vähentää metsästysonnea. Epäluuloisen suhtautumisen vuoksi naisten magia tapahtui yleensä ulkopuolisilta ja etenkin miesten silmiltä salassa. Vitun vihojen pelossa naisten osallistumista miesten elämänpiiriin voitiin rajoittaa.

Vitun väki siis mahdollisti ja hankaloitti naisten elämää. Vaikka vitun väen käyttöä rajoitettiin, väki mahdollisti naisille vaikutusmahdollisuuksia elämässä ja vallankäyttöä perheen sekä kodin suojelemiseksi. Vitun väen ansiosta naiset olivat monessa tilanteessa miehiä maagisesti voimakkaampia, mikä on merkittävä ja huomionarvoinen asia patriarkaalisessa yhteiskunnassa, jossa mies oli kiistämättä perheen pää. Toisaalta naisten piti jatkuvasti navigoida miesten varautunutta suhtautumista vitun väkeä vastaan ja etsiä tapoja käyttää väkeä joutumatta yhteisön silmätikuksi.

Mattisten talon piiat saunassa, 1937. Kuva: Museovirasto – Kansatieteen kuvakokoelma

Vitun väen vaarallisuuden lisäksi miehet perustelivat sen käytön rajoittamista arvaamattomuudella. Naisen ei ajateltu pystyvän kontrolloimaan omaa seksuaalista voimaansa, mikä näkyy runoissa, joissa sukupuolielimet elollistetaan ja ne saavat oman elämänsä. Runoissa esimerkiksi vittu syö kyrvän vahingoittaen sitä, vittu kiipeää puuhun, josta pojat koittavat houkutella sitä alas ja pimppi lähtee naiselta karkuun. Värikkäimmissä kuvauksissa kyrpä syyttää hirmuista ja kyltymätöntä vittua sen aiemmista pahoista teoista, viitaten mahdollisesti epäonnistuneeseen yhdyntään:

“Vittu nousi kannon päähän
niinkuin leveä lehmän paska,
riekisteli, rääkisteli:

– Tule kulta kulkkuhuni,
hopea ikenihini!
Kyrpä vastasi vakainen:

– Tulkoot tuliset nuolet
sinun kutta kulkkuhusi,
ilkiä ikenihisi!

Kyllä muistan muinosetki
ikuset pahat tekosi:

veinpä väänit silmästäni,
aivot päästäni pusersit,
nahan kuorit korvilleni.”3

Naisen arvaamaton seksuaalinen voima oli patriarkaalisen yhteiskunnan näkökulmasta uhka, sillä pahimmillaan se olisi voinut ajaa naiset uhmaamaan miesten asemaa yhteisössä. Uhan toteutumista ennakoitiin rajaamalla naisen elämä kodin piiriin ja seksuaalisuus avioliitossa toteutettavaksi.

Naisen seksuaalisuudelle asetetuista rajoituksista huolimatta suomalaisten kyläyhteisöjen naisia ei voida niputtaa patriarkaalisen järjestelmän alisteisiksi piioiksi. Naiset keksivät keinoja käyttää seksuaalista voimaansa ja toteuttaa seksuaalisuuttaan rajoituksista huolimatta. Vitun väkeä käytetään miehiltä salassa ja rajoja venytetään taioilla, joilla esimerkiksi lisättiin vaikutusvaltaa miehiin. Vittu ja sen voima olivat naisille ylpeyden aihe. Samaan aikaan voidaan tiedostaa, että yhteisön uskomukset ja patriarkaaliset rakenteet määrittelivät ja rajoittivat naisten toimijuutta sekä seksuaalisen voiman käyttämistä.

Monet naisen seksuaalisuuteen liittyvistä ajatuksista ja uskomuksista ovat edelleen ajankohtaisia. Naisen sukupuolielinten toimintaa tunnetaan heikosti ja keskustelu seksuaalisuudesta on edelleen usein falloskeskeistä4 (tai tämän jutun kohdalla ehkä osuvammin kyrpäkeskeistä). Vaikka keskustelu naisen seksuaalisuudesta on viime vuosikymmenten aikana vapautunut, ajatukset naisen seksuaalisuuden kontrolloinnista ovat nousseet esille esimerkiksi keskustelussa seksuaalisesta häirinnästä. Naisen keho nähdään edelleen usein miehisen linssin läpi ja naisen seksuaalisuus asiana, jota määritellään ulkopuolelta.

Naisille on annettava yhteiskunnassa yhä enemmän tilaa päästä määrittelemään itse seksuaalisuuttaan, sen toteuttamista ja sen rajoja. Toivon, että vitun väki voisi olla keskusteluissa esimerkkinä positiivisesta seksuaalisesta voimasta, jonka perintöä naiset voivat kantaa ylpeydellä.

Lähteet

1. SKVR XV 409. [Pohjois-Karjala.] Elias Lönnrot. Lönnrotiana 17:144. [1828-1831.]

2. SKVR XV 394. Elias Lönnrot. Lönnrotiana 6:10. Säkeet 1-14 > SKVR VI 463. [1836-44.]

3. SKVR XV 409. [Pohjois-Karjala.] Elias Lönnrot. Lönnrotiana 17:144. [1828-1831.]

4. https://www.hs.fi/mielipide/art-2000002903164.html ”Naiset ne nussusta nurisee, piiat kyrvän pienouesta” : naisen seksuaalinen toimijuus suomalaisissa kansanomaisissa uskomuksissa – Helmi Saksholm, 2020 https://helda.helsinki.fi/handle/10138/316639

Julkaistu

Maailmalla matkaava vaikuttajanainen – Maria Mountraki

Vaikuttajanaiset –artikkelisarja tutustuttaa kolmeen suomalaiseen naiseen, heidän ajatuksiinsa kirkosta, työurastansa ja vaikuttamisesta. Nämä naiset ovat vaikuttajanaisia kirkoissamme, roolimallejamme seuraaville sukupolville.

Tuija Samila, Riikka Porkola, Saija Kainulainen, Johanna Jomppanen ja Virpi Paulanto

Kolumbiassa vierailulla ELN sissijärjestön hallitsemalla alueella vuonna 2018. Kuva: Marian kotialbumi

MARIA Mountraki on 28-vuotias Kalliossa asuva Suomen ortodoksisen kirkon edustaja Kirkkojen maailmanneuvoston kirkkojen kansainvälisiä asioita käsittelevässä Churches Comission of International Affairs -komissiossa. Maria suosittelee KMN:n toimintaan mukaan lähtemistä kaikille, joille sellainen mahdollistuu. Maria on saanut KMN:n toiminnassa elinikäisiä ystäviä ympäri maailmaa.

Kreikassa syntynyt ja 4-vuotiaasta asti Suomessa kasvanut Maria on aina ollut kiinnostunut kansainvälisistä asioista. Nuorena hän osallistui useille seurakunnan nuorille järjestelyille matkoille ja retkille. Lukiossa Mariaa kutsuttiin International Mariaksi.

Halu parantaa englannin kielen taitoa ja tutustua eri maista kotoisin oleviin ihmisiin vei Marian Lontooseen, jossa hän opiskeli kandidaatin tutkinnon valtiotieteissä erikoistuen kansainväliseen politiikkaan ja kansainvälisiin suhteisiin.

Toinen kiinnostuksen kohde on aina ollut uskonnot. Valtiotieteellisen opinnoissa ei uskontojen roolia juurikaan käsitelty, mutta konflikteista puhuttaessa uskontojen rooli tuli aina esille. Maria jatkoi opintojaan Helsingin yliopiston Religion, Conflict and Dialogue -maisteriohjelmassa ja on nyt gradua vaille maisteri.

Tällä hetkellä Maria työskentelee englannin opettajan viransijaisena alakoulussa. Valmistumisensa jälkeen Maria kertoo etsivänsä töitä järjestöistä, erityisesti rauhanprosesseissa mukana oleminen kiinnostaa.

Ortodoksisuus identiteetin perustana

Marian elämään on aina heijastunut ja vaikuttanut luterilaisesta hengellisestä kulttuurista poikkeava ortodoksinen hengellinen kulttuuri. Ortodoksisuus on hänelle luonteva ja normaali osa elämää, “pieni ortodoksinen kupla”, jossa on saanut kasvaa.

Ortodoksisuuteen kasvetaan omaan tahtiin. Oman identiteetin kasvuprosessissa suuri merkitys oli ortodoksikirkon järjestämällä kristinoppileirillä, jonka hän kävi 15-vuotiaana. Maria sai huomata, että ortodoksinuoria on paljon muitakin. Vähemmistön identiteetti sai jäädä pois ja tilalle tuli tietoisuus kuulumisesta suurempaan yhteisöön.

Ortodoksisen kirkon liturgisen elämän vuoden kulku rytmittää myös Marian elämää. Marialle aina vähän yllättäen tuleva joulun ajan pieni paasto ja pääsiäisen suuri paasto johdattavat molemmat omaan sisäiseen vuoropuheluun. Silloin ajatuksiin tulee se, mikä on tärkeää ja samalla tulee mahdollisuus rauhoittua sekä hiljentyä.

Oma hengellinen elämä toteutuu Marialla ennen kaikkea käytännön kautta. Kirkossa käyminen on tärkeää, vaikka välillä onkin kausia, jolloin siellä ei käy. Joka kerta, kun kirkkoon menee, niin tunne on hyvä.

Maria ymmärtää, kuinka hyvässä asemassa ortodoksit ovat verrattuna moniin muihin Suomessa oleviin vähemmistössä oleviin kirkkoihin. Marian mielestä olisi tärkeää, että erilaisissa keskusteluissa Suomessa tiedostettaisiin useiden kirkkojen olemassaolo.

Esimerkiksi julkisuudessa puhuttaessa Maria on kiinnittänyt huomion kuinka Suomen evankelis-luterilaisen kirkon asioista puhutaan yleisesti kirkosta, vaikka on olemassa monia muitakin kirkkoja. Keskusteluissa tulisi huomioida myös vähemmistöjen olemassaolo – yksinkertaisesti nimeämällä mistä kirkosta esimerkiksi keskustelussa on kysymys.

Maailmalla Maria on saanut nähdä ja kokea, kuinka ortodoksi ei ole koskaan ihan yksin. Meni minne vaan maailmalla, aina löytyi ortodoksinen seurakunta. Ja koska liturgian kaava on aika sama, liturgiaan on ollut helppo osallistua vaikka kieli olisi eri. Kulttuuriset erot ovat olleet ilmeisiä, mutta oli jumalanpalveluksen paikka missä tahansa, seurakunta millainen tahansa, pikkuinen seurakunta Koreassa tai itäisen ortodoksisuuden maassa Etiopiassa, Maria on kokenut olevan yhtä seurakunnan keskellä.

Kolumbian Cartagenassa Kolumbian sen aikaisen presidentin Juan Manuel Santoksen tapaamisen jälkeen. Yhteiskuvassa vasemmalta: Hanna Ojanen, Isabel Phiri (KMN:n apulaispääsihteeri), Emily Welty ja Maria Mountraki vuonna 2018. Kuva: Marian kotialbumi
KMN:n yleiskokouksen stuertista komission jäseneksi

Marian kansainvälinen ura alkoi Kirkkojen maailmanneuvoston yleiskokouksesta Busanissa 2013, jossa Maria toimi monien muiden nuorten joukossa kokouksen stuerttina. Vuonna 2014 nuorten lukumäärää lisättiin KMN:n komissioissa ja Suomen Ekumeenisen Neuvoston sekä Suomen ortodoksisen kirkon ehdottama Maria valittiin KMN:n Commission of the Churches on International Affairs (CCIA) jäseneksi käsittelemään kirkkojen kansainvälisiä asioita. Maria valittiin jäseneksi myös KMN:n Nuorten komissioon sekä vuonna 2014 perustettuun Rauhan ja oikeudenmukaisuuden referenssiryhmään, jonka toiminta vaikuttaa kaikkien KMN:n komissioiden toimintaan.

Marian kohdalla moni ruutu sai ruksin. Valintaa vahvistivat aktiivisuus omassa seurakunnassa, opinnot kansainvälisestä politiikasta ja kansainvälisistä suhteista, ikä, sukupuoli ja vähemmistöuskonto.

Kirkkojen maailmanneuvoston yleiskokouksesta 2013 seuraavaan yleiskokoukseen asti oikeudenmukaisuuden ja rauhan teemat ovat kuin sateenvarjo kaiken KMN:n toiminnan ja työn päällä. KMN:n luottamustehtävissä Maria on saanut tottua osallistumaan kokouksiin eri puolilla maailmaa. KMN toiminta jakautuu seitsemään eri maantieteelliseen alueeseen – Eurooppa, Lähi-itä, Aasia, Afrikka, Tyynenmeren saarivaltiot, Pohjois-Amerikka ja Etelä-Amerikka – ja kaikessa KMN:n toiminnassa, myös komissioiden ja ryhmien työskentelyissä, pyritään keskittymään kullekin näistä maantieteellisistä alueista aina vuodeksi kerrallaan.

Fidzillä pidetyn kokouksen yhteydessä toteutettiin useita solidaarisuusvierailuja alueen seurakuntiin. Vierailujen tarkoituksena kuunnella ja selvittää, mitkä asiat ovat paikallisilla seurakuntalaisilla nyt päällimmäisinä. Fidzin saarilla suurimpia ongelmia ovat ilmastonmuutos, merialueiden hyväksikäyttö sekä ydinasetestauksien vaikutukset.

Kolumbiassa kokouksen yhteydessä Maria tapasi entisiä sissisotilaita sekä maan korkeimpia päättäjiä. Australiassa pidetyn kokouksen yhteydessä oli ollut tarkoitus käydä myös Salomonsaarilla, mutta koronapandemian takia matka peruuntui.

Fijillä pukeutuneena juhlatilaisuuteen paikallisessa sulu-asussa. Kuva: Marian kotialbumi

Seuraavassa yleiskokouksessa sekä komissio että referenssiryhmä esittelevät havaintonsa mm. toistuvista teemoista, esimerkiksi naisten oikeuksista, mitä KMN on tehnyt asialle ja miten esimerkiksi yhteydenpito on yleiskokouksien välillä toteutunut. Muun muassa referenssiryhmän aloittamista, eri paikkoihin tehdyistä solidaarisuusvierailuista toivotaan tulevan kirkkojen omaa, itse järjestämää toimintaa.

Maria on tottunut olemaan nuorin osallistuja kansainvälisissä kokouksissa. Hän on saanut kokea olevansa arvostettu sellaisena kuin hän on. Kansainvälisissä kokouksissa haasteena on ollut oppia ottamaan tilaa omille puheenvuoroille, ja tässä Maria on onnistunut. Maallikkoja tarvitaan, siksi ortodoksinen kirkko on Marian lähettänyt toimimaan. Seuraavaan KMN:n yleiskokoukseen Maria on valittu delegaatiksi.

Lähetettynä toimimaan

Vielä kymmenen vuotta sitten Maria ajatteli, että hänen oma sukupolvi muuttaa maailmaa. Nyt hän kuitenkin huomaa jo seuraavan nuoremman sukupolven, joka on hänen mielestään vielä aktiivisempi. Marian sukupolvi on ollut tuomassa esille ilmastoon liittyviä kysymyksiä ja heille naisten oikeuksissa ei pitäisi olla enää mitään ongelmia.

Maria on kiitollinen saamastaan tuesta isä Heikki Huttuselle, joka aikoinaan sai hänet kiinnostumaan ekumeniasta, ja Hanna Ojaselle, Suomen ev.lut. kirkon edustajalle KMN:n komissiossa. Uutena tulokkaana Maria on saanut myös paljon tukea KMN:sta, jossa ymmärretään toiminnan kompleksisuus uuden nuoren luottamushenkilön silmin. Maria kertoo olevansa mielellään tukena tai mentorina jollekin toiselle nuorelle, jos joku joskus sellaista tarvitsee, ja suosittelee KMN:n toimintaan mukaan lähtemistä kaikille, joille sellainen mahdollistuu. Maria on saanut KMN:n toiminnassa elinikäisiä ystäviä ympäri maailmaa.

Maria pyrkii kohtaamaan kaikki ihmiset Jumalan kuvina, tasa-arvoisina, saman maailman kansalaisina. Tulevaisuudessa Maria haluaisi tehdä työtä, millä on merkitystä ja mikä on jollain tapaa tärkeätä. Työtehtävät voisivat olla kirkkojen työtä, joka vapaaehtoista tai palkkatyötä. Haaveissa on uskonnollisten asioiden asiantuntijan tehtävät jossain rauhanprosesseissa, ja mahdollisuus nähdä ja osallistua kokonaisiin rauhantyön prosesseihin sopimuksen allekirjoittamisesta yhteiskunnan uudelleen rakentumiseen.

Maria luottaa siihen, että elämä vie hänet jonnekin. Maria on saanut elämänsä aikana huomata, että joka kerta, kun on epäillyt mitä elämästä tulee, niin aina nurkan takana on odottanut jotakin. On pitänyt luottaa. Maria luottaa myös siihen, että elämä vie kohti kutsumusta. Sellaista työtä, joka on maailmanparannusta. Omien arvojen mukaista ja maailmalle hyödyllistä.

Oikaisu 26.3.2021: Korjattu tekstiin CCIA:n nimi oikeaan muotoon.

Julkaistu

Miehiin kohdistuva väkivalta on vähätelty ihmisoikeusongelma

Juho Matinlauri

KANSAINVÄLISTÄ miehiin ja poikiin kohdistuvan väkivallan vastaista päivää vietetään nykyään vuosittain 31. tammikuuta. Sen on perustanut Jerome Teelucksingh, joka on myös kansainvälisen miestenpäivän taustalla. Miestenpäivä on nykyään tunnustettu useassa maassa ja myös Suomessa sisäministeri Maria Ohisalo on toivottanut hyvää miestenpäivää.

Teelucksingh perustelee tarvetta miehiin ja poikiin kohdistuvan väkivallan vastaiselle päivälle sillä, että aihe on ollut pitkään vaiettu. Tunnettu vertaus elefantista huoneessa ei hänen mukaansa riitä kuvaamaan ilmiötä. Elefantin sijaan hän vertaa sitä dinosaurukseen, sillä niin isosta, muinaisesta ja vaikeasti muutettavissa olevasta asiasta on kyse. Tästä huolimatta väkivallan kierre on mahdollista katkaista. Päivää vietettiin toista kertaa tammikuussa 2021, jolloin osallistuin aiheen tiimoilta järjestettyyn kansainväliseen paneelikeskusteluun.

Dinosaurus huoneessa. Kuva: Daniel Cheung – Unsplash

Päivän viettämiselle on tarve myös Suomessa, sillä miehiin ja poikiin kohdistuva väkivalta tunnistetaan heikosti. Vuosittaiset rikosuhritutkimukset kertovat, että naiset kokevat selkeästi enemmän seksuaalista väkivaltaa, mutta miesten ja naisten kokeman väkivallan esiintyvyydessä ei muuten ole suuria eroja. Tästä huolimatta miehet toistuvasti sivuutetaan väkivallan kokijoina, olivat sitten kyseessä puolueiden vaaliohjelmat, kansainväliset sopimukset, kampanjat väkivaltaa vastaan tai väkivallan vastaiset torjuntaohjelmat, joissa lähes poikkeuksetta huomioidaan vain naisiin kohdistuva väkivalta.

”Voisiko miehiin kohdistuvaa väkivaltaa silti vastustaa pasifistisen näkökulman ohella myös feministisestä näkökulmasta?”

Miessakit on harvoja suomalaisia toimijoita, joka on herättänyt keskustelua miehiin kohdistuvasta väkivallasta. Järjestö on julkaissut hiljattain kaksi raporttia, joista toinen keskittyy vaiettuun eli kodin sisäiseen väkivaltaan ja toinen normalisoituun eli kodin ulkopuoliseen väkivaltaan. Raporttien viesti on selvä ja tuskin tulee yllätyksenä miehille. Miehet elävät väkivallalle myönteisessä kulttuurissa, jossa omista kokemuksista puhuminen on vaikeaa. Väkivallan kokeminen on osa miehen roolia, eikä yhteiskunta ymmärrä sitä ongelmaksi.

Ratkaisua tuskin edistää ”sukupuolistuneen väkivallan” käsite, jota käytetään nykyään tutkimuksessa myös miehiin kohdistuvasta väkivallasta, vaikka sillä arkikielessä viitataan edelleen naisiin kohdistuvaan väkivaltaan. Koko käsitteen hyödyllisyys olisi syytä arvioida uudelleen. Se lokeroi tietyn väkivallan sukupuolesta johtuvaksi, jolloin käsitteen ulkopuolelle jäävän väkivallan oletetaan tapahtuvan muista syistä. Todennäköisempää kuitenkin on, että sukupuoli vaikuttaa väkivaltaisiin tekoihin tavalla tai toisella lähes aina. Tästä syystä sukupuolistuneen väkivallan erottaminen muusta väkivallasta on lähinnä keinotekoista.

Väkivallan kokeminen mielletään ongelmallisesti osaksi miehen roolia. Kuva: Charl Folscher – Unsplash

Voisiko miehiin kohdistuvaa väkivaltaa silti vastustaa pasifistisen näkökulman ohella myös feministisestä näkökulmasta? Feministeille voi antaa kiitosta siitä, että tasa-arvoaate on viime vuosina laajentunut ymmärtämään myös miesten kokemia ongelmia, jonka myötä esimerkiksi asevelvollisuus on alettu nähdä uudessa valossa. Väkivallan ja sukupuolen yhteys on silti niitä harvoja teemoja, jonka suhteen niin konservatiiviset, liberaalit, kuin intersektionaalisetkin feministit löytävät edelleen yhteisen sävelen, jossa lähtökohtana on naisten näkeminen suojelua tarvitsevina uhreina.

Miehiin kohdistuvasta väkivallasta puhumisen ei kuitenkaan tarvitse olla naisilta pois. Asian voi nähdä pikemminkin päinvastoin, sillä kaiken väkivallan vastustaminen ehkäisee myös naisiin kohdistuvaa väkivaltaa. Mikäli ymmärtäisimme miehiin kohdistuvan väkivallan ihmisoikeusongelmaksi, hyötyisivät kaikki sukupuolesta riippumatta. Yhdessä pystymme siirtämään vaikka dinosauruksen.

Kirjoittaja on yhteiskuntatieteiden kandidaatti, joka opiskelee rauhan- ja konfliktintutkimusta Tampereen yliopistossa.

Julkaistu

Naisten oikeuksien vuosisadat – Tasa-arvon toteutumiseen vielä matkaa jäljellä

Kansainvälisenä naistenpäivänä 8.3. Instagramini tarinat-osio täyttyi kauniiden kukkien ja ihanien herkkujen kuvista. Monet valveutuneet seurattavani olivat jakaneet sosiaaliseen mediaan myös painavia faktoja tasa-arvosta ja naisten oikeuksista. Tarinat saivat jatkoa 19.3. vietettynä Minna Canthin ja tasa-arvon päivänä. Aiheen ajankohtaisuudesta ja meneillään olevasta yhteiskunnallisesta keskustelusta inspiroituneena halusin etsiä lisää tietoa sukupuolten tasa-arvosta Suomessa.

Ronja Kantola

Naisia toimistotöissä 1930-luvulla. Kuva: Museovirasto, historian / Pietisen kokoelma

SUOMI on maailman kolmanneksi tasa-arvoisin maa, mutta parannettavaa löytyy edelleen. Naiset kohtaavat jatkuvasti lasikattoja, asiantuntijuutensa ja kykyjensä epäilyä, sekä sukupuoleensa perustuvia oletuksia. Viime vuodesta lähtien nämä ovat olleet kärjistetysti nähtävillä pääministeriämme Sanna Marinia ja muita hallituspuolueiden puheenjohtajia ympäröivässä keskustelussa. Vasta julkaistun Nato-raportin mukaan Suomen hallitukseen kohdistuu suhteettoman paljon vihapuhetta sosiaalisessa mediassa. Vähättely on arkipäivää isolle osalle naisista, vaikka sitä ei aina sanottaisikaan suoraan ääneen. Kyse on usein siitä, mitä voimme tai emme voi tehdä sukupuolen perusteella.

Paljon on kuitenkin saatu myös aikaan, kun katsotaan taaksepäin. Naisten oikeuksien eteen on tehty työtä jo miltei kahden vuosisadan ajan, ja seuraukset ovat olleet yhteiskunnan hyvinvoinnin kannalta merkittäviä. Joten kurkistetaanpa vähän siihen, mitä Suomessa on tähän mennessä tehty tasa-arvon hyväksi.

Tasa-arvon ensiaskeleet 1800-luvulla

Naiset ovat kautta aikain pyörittäneet arkea ja kasvattaneet lapsia näkymättömissä, samalla kantaen koko yhteiskunnan moraalia taakkanaan. Naissukupuolen huonous oli kirjattu lääketieteen, sananlaskujen ja uskonnon myötä koko yhteiskuntaan ja sitä kautta myös naisten käsityksiin itsestään. 1800-luvun puolivälissä tyttöjä aletiin kouluttamaan, ja vaurastuminen sekä yksilöllisyyden korostaminen saivat lopulta aikaan ajatuksen demokratiasta.

Vuosisadan loppupuolella Suomessa valmistuvat ensimmäiset naisylioppilaat, -maisterit ja -tohtorit. Naisten yhteiskunnallista asemaa parantamaan perustettiin Suomen Naisyhdistys sekä Naisasialiitto Unioni. Naimattomat naiset tulivat täysivaltaisiksi ja saivat yhtäläisen perintöoikeuden miesten kanssa. Viimeistään ensimmäistä maailmansotaa ja Suomen itsenäistymistä ympäröivät tapahtumat muuttivat yhteiskuntaa niin perustavanlaatuisesti, että jokaisen panosta sen kehittämiseen tarvittiin. Naisten matka kohti tasa-arvoa oli alkanut.

1900 – Edistyksen vuosisata

1900-luvulla naisten mahdollisuudet vaikuttaa yhteiskuntaan ja omaan elämäänsä olivat suuremmat, kuin yhdelläkään aikaisemmalla sukupolvella. Naisten terveys, taloudellinen tilanne ja koulutus parantuivat, ja samalla työn luonne muuttui maatilan askareista toimistotyöksi.

Suomalaiset naiset saivat vuonna 1906 äänioikeuden ja vaalikelpoisuuden valtiollisissa vaaleissa valtiopäiväuudistuksen seurauksena. Tämän jälkeen tehtävänsä aloittivat ensimmäiset naiskansanedustajat. Hieman myöhemmin vuonna 1917 saatiin yleinen äänioikeus myös kunnallisvaaleissa.

Vuosisadan alussa koettiin myös muita yhteiskunnallisia uudistuksia. Aviovaimo sai olla ansiotyössä ilman miehensä suostumusta, ja hieman myöhemmin vapautui kokonaan aviomiehen holhouksesta. Naiset saivat myös opiskeluoikeuden yliopistossa, eikä erikoislupia moiseen enää tarvittu. Lakiin kirjattiin naisten olevan miesten lailla yhtä päteviä hoitamaan valtion virkoja. Ensimmäinen äitiysavustuslaki 1937 säädettiin varattomien äitien lapsien turvaksi.

Naisten työsuhteet ovat miehiä useammin osa-aikaisia ja määräaikaisia. Työntekijöistä prosentuaalisesti eniten naisia on sosiaali- ja terveyspalveluissa, vähiten taas rakentamisen alalla. Kuva: Unsplash

Vuosisadan puolivälissä edistyttiin naisten terveyttä koskevissa asioissa. Abortti sallittiin lääketieteellisin perustein vuonna 1950, ja e-pilleri tuli käyttöön noin kymmenen vuotta myöhemmin. 1970-luvulla abortti sallittiin myös sosiaalisista syistä ja kierukat tulivat markkinoille. Raskaus voitiin nyt suunnitella, ja sen ansiosta naiset pystyivät keskittymään työntekoon ja yhteiskunnan elintaso nousi. ILO:n samapalkkaisuussopimuksen hyväksymisen myötä naisille tuli nyt myös maksaa samasta työstä samaa palkkaa kuin miehille. Todellisuudessa palkkaerot eivät ole vieläkään merkittävästi vähentyneet.

Vuosisadan loppupuolella tapahtui lyhyen ajan sisällä paljon lakiuudistuksia. Syrjintä kiellettiin työsopimuslaissa ja YK:n kaikkinaisen naisten syrjinnän poistamista koskevan yleissopimuksen avulla. Tasa-arvolaki astui voimaan 1987, ja perustuslaki kielsi sukupuoleen perustuvan syrjinnän vuonna 1995. Vanhemmat saivat nyt myös oikeuden jakaa vanhempainvapaan parhaaksi katsomallaan tavalla. Naimisiin mennessään naisen ei tarvinnut enää ottaa miehensä sukunimeä, ja lapsille voitiin antaa äidin tai isän sukunimi. Avioliitossa tapahtuneesta raiskauksesta tuli rikos vuonna 1994.

Suomen evankelis-luterilainen kirkko salli naisten vihkimisen pappisvirkaan vuodesta 1986 alkaen. Vuodesta 1995 lähtien naisten oli mahdollista osallistua vapaaehtoiseen asepalvelukseen. Pitkin vuosisataa perustettiin myös lukuisia naisten aseman parannusta ajavia yhdistyksiä, jotka olivat vaikuttamassa uudistusten syntyyn.

Aktiivista työtä vielä seuraavat 100 vuotta

2000-luvulla naiset alkoivat vihdoin nousta korkeampiin virkoihin, kuten presidentiksi, pääministeriksi, evankelisluterilaisen kirkon piispaksi ja puolustusvoimien kapteeniksi. Yhteiskunnalliseen keskusteluun nousivat sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen oikeudet, jotka edistävät kaikkien naiseksi itsensä kokevien oikeuksia.

Muutos on aina edellyttänyt aktiivisia vaikuttajia, jotka ovat puskeneet uudistuksia läpi, kyseenalaistaneet vallitsevia rakenteita ja osanneet vaatia parannuksia. Kansainvälisen naistenpäivän tehtävä on edistää naisten asemaa ja kiinnittää huomiota niihin asioihin, jotka eivät vielä ole valmiita. Esimerkiksi naisen euro on edelleen pienempi kuin miehen, mikä selittyy heikommalla työelämäasemalla. Maailman talousfoorumin mukaan tasa-arvo voidaan saavuttaa vasta noin sadan vuoden päästä.

Joten rakas kumppanini tai ystäväni, seuraavana naistenpäivänä voit ostaa minulle kukkia ja suklaata, sillä ne tuovat aina iloa. Mutta lupaathan samalla toimia aktiivisesti naisia syrjiviä rakenteita ja ajatusmalleja vastaan vuoden jokaisena päivänä.

Kirjoittaja on kulttuurintutkimuksen yliopisto-opiskelija, joka ei samaistu lainaukseen ”kaiken takana on nainen”, sillä ei ajattele naisen paikan olevan kenenkään takana.

Kirjallisuutta

Maailman talousfoorumin Global Gender Gap -raportti: https://www.weforum.org/reports/gender-gap-2020-report-100-years-pay-equality

Kokkonen, Yrjö & Maria Stenroos 2021. Nato-raportti kertoo Suomen hallituksen olevan poikkeuksellisen vihakampanjan kohde somessa – Marin: ”Naiset johtavat hallitusta, Get over it”. YLE, 18.3.2021. Saatavilla: https://yle.fi/uutiset/3-11842996

Utrio, Kaari 2006. Suomen naisen tie. Pirtistä parlamenttiin. Helsinki: Tammi.

Julkaistu

Joulu on tavallisten ihmisten armojuhla – Olet tarpeeksi

Pääkirjoitus

IHMISENÄ oleminen on vaikeaa. Riittämättömyyden tunne on jatkuvasti läsnä opiskelijoiden arjessa. Korona-aika on lisännyt omaa riittämättömyyden tunnettani. Sen jakaminen toisten kanssa on lohdullista. En silti osaa päättää, onko kaikki hyvin vai huonosti silloin, kun keskustelu muiden kanssa paljastaa, että peiton alla itkeminen ja sarjamurhaajasarjojen katsominen on opiskelijoiden kollektiivinen selviytymiskeino.

Kuva: Unsplash

Oletko sinä jäänyt riittämättömyysjyrän alle? Tuntuuko sinustakin joskus siltä, ettet riitä ja elämäsi olisi mahdollista elää paremmin? Oletko ajatellut, että joku toinen opiskelisi tehokkaammin ja ottaisi silti opiskeluajasta enemmän irti, tekisi työsi paremmin, valmistuisi nopeammin. Ja olisi silti samaan aikaan parempi ystävä, kumppani, lapsi, sisarus, vanhempi tai muuten vain kokonaisuudessaan parempi ihminen. Pitäisikö myös kehosi olla jollakin lukemattomista tavoista nykyistä erilaisempi ja siten parempi.

Riittämättömyyttä voi tuntea oikeastaan mistä vaan, lista on loputon. Myös keinoja selviytyä riittämättömyyden tunteen kanssa on lukemattomia. Riittämättömyys pyörittää osaltaan myös markkinataloutta. Ihmisellä on perustarve tulla hyväksytyksi ja olla tarpeeksi. Syitä riittämättömyydelle on loputtomia, kuten myös tuotteita, joiden avulla olla vähän riittävämpi. Kulutamme kuitenkin liikaa, joten riittävyyden ostaminen pala kerrallaan ei toimi. Ympäristömme ei kestä sitä.

Ehdotan ratkaisuksi seuraavaa: Annetaan olla. Luovutaan riittämisen tavoittelusta. En voi olla kaikilla tavoilla koko ajan parempi ja erilaisempi, etkä voi sinäkään. Annetaan olla, vain siten voimme olla tarpeeksi. Juuri sellaisina kuin olemme nyt, eikä vasta sitten kun. Olet tarpeeksi, ei muttia, ei jossittelua, ei sitten kun. Olet tarpeeksi sellaisena kuin nyt olet. Vaikket riittäisikään, olet silti tarpeeksi.

Kuvituskuva: Unsplash

Annetaan riittävyyskilpailun olla ja hyväksytään itsemme ja toisemme sellaisina kuin olemme. Kyseessä voisi olla myös todellinen ekoteko. Paperi T:n sanoin ”Sä elät ihan kivan elämän, se on todellista.” Keskitytään siis siihen, mikä on todellista, eikä asioihin, jotka voisivat loputtomasti olla paremmin, tai kuvitteellisiin toisiin, jotka hoitaisivat asiamme paremmin. He eivät olet todellisia, sinä olet. Muistuta itseäsi siitä seuraavan kerran, kun ajattelet, että sinun pitäisi olla riittävämpi, parempi. Olet jo tarpeeksi ja se on todellista.

Joulu on tavallisten ihmisten armojuhla.

Annika Hämäläinen

Kirjoittaja on Etsijän päätoimittaja, jota oma usko auttaa selviämään riittämättömyydestä sekä ihmisenä olemisen sietämättömästä vaikeudesta.

Julkaistu

Yksinäinen ei ole yksin

Juuso Sintonen

YKSINÄISYYS on monimutkainen ilmiö, josta tieteellä on vasta muodostumassa jonkinlainen kattava käsitys. Se on emotionaalinen, kivulias kokemus siitä, että on yksin vailla yhteyttä. Se on sekä hajottava että motivoiva voima: yksinäisyyden tuska ajaa rakentamaan yhteyttä muihin ihmisiin. Pitkään jatkuvalla yksinäisyydellä on kuitenkin valtava vaikutus sekä mielen että ruumiin terveyteen, sillä venyessään sen tiedetään altistavan monenlaisille kärsimyksille masennuksesta ja sosiaalisesta ahdistuksesta sydänsairauksiin ja addiktioihin. Yksinäisyys kulkee syrjäytymisen kanssa käsikkäin, ja ne usein myös pahentavat toinen toistaan. Näin korona-aikana yksinäisyyttä ja mielenterveyttä ajankohtaisempaa aihetta on vaikea kuvitella.

Kuva: Unsplash

Yksinäisyyden tunne eli sosiaalinen kipu on ihmiselle luontainen ja perustavanlaatuinen neurologinen mekanismi. Hermostollisesti se on hyvin samankaltaista kuin fyysinen kipu, ja se peräti näkyy aivokuvissa samoilla aivoalueilla. Jokainen kokee sosiaalista kipua jossakin vaiheessa elämää, ja joillekin sitä ”siunaantuu” elämän aikana runsaammin kuin toisille. Sillä on ollut evoluution kannalta olennainen merkitys, sillä sosiaalinen kipu motivoi yksilöä toimimaan metsästäjä-keräilijäheimolle hyväksyttävällä tavalla. Ihmisen selviytyminen luonnonvoimien armoilla on perustunut ryhmähenkeen, ja heimostaan erotettu harvoin selviää hengissä. Siksi sosiaalisesta kivusta on tullut erottamaton osa ihmisen biologiaa. Sosiaalinen kipu toimii myös heimon kollektiivista etua suojelevana mekanismina, sillä heimosta erottamisen uhka usein riittää ojentamaan itsekkäästi ja vahingollisesti käyttäytyvän heimolaisen noudattamaan yhteisön sääntöjä.

”Yksinäisyys ei katso sukupuolta, kulttuurista taustaa eikä varallisuutta.”

Tutkimusten perusteella tiedetään, että pitkittyvä yksinäisyyden kokemus saa aivoissa aikaan kognitiivisen kierteen, joka vaikuttaa olennaisella tavalla kokemukseen maailmasta. Yksinäisyyden luoman häpeän kanssa painiva alkaa nähdä itsensä perustavanlaatuisesti kelvottomana ja tulkita neutraaleja ja positiivisiakin sosiaalisia tilanteita negatiivisina ja vaarallisina. Yksinäiset aivot näkevät sosiaalisia uhkia sielläkin, missä niitä ei toisin silmin näytä olevan. Näin yksinäinen alkaa usein vältellä sosiaalisia tilanteita torjumisen, konfliktin tai nöyryytyksen pelossa ja toisinaan turvautua nopeasti oloa kohentaviin ratkaisuihin kuten päihteisiin, vaikka rationaalisesti tietäisi sen pitkällä aikavälillä pahentavan asioita. Yksinäisyyden ja häpeän voimasta vahvatkin sosiaaliset taidot voivat vajota yksilön ulottumattomiin, ja vastoin yleistä käsitystä yksinäisyys ei ole yksinomaan sosiaalisesti kömpelöiden ihmisten vaiva.

Yksinäisyys on vahvasti yksilöllinen kokemus, jolla on lopulta vain vähän yhteistä yksinolon kanssa. Vapaaehtoinen yksin oleminen ei välttämättä tuota yksinäisyyden kokemusta, ja päinvastoin hyvinkin seurallinen ihminen voi kokea valtavaa yksinäisyyttä. Yksinäisyys ei katso sukupuolta, kulttuurista taustaa eikä varallisuutta. Toiset tarvitsevat luonnostaan enemmän merkityksellistä ihmiskontaktia kuin toiset. Ihmiskontaktin tarve on hyvin yksilöllistä, ja tutkimusten mukaan peräti puolet kontaktin tarpeesta on geneettistä perintöä, puolet kasvuympäristön ja elinolosuhteiden vaikutusta. Geeniperimän vaikutus kontaktin tarpeeseen on näin ollen suunnilleen yhtä suuri kuin persoonallisuuspiirteisiin, ja yksilöllinen tarve on suhteellisen muuttumaton.

Kuva: Unsplash

Yksinäisyyden torjuminen ja purkaminen kysyy merkityksellisten sosiaalisten kontaktien luomista, turvaverkkojen vahvistamista, sosiaalisten taitojen harjoittamista ja kognitiivisten vääristymien oikomista. Ihminen on vähitellen tuotava eristyksistä muiden ihmisten keskuuteen, vaikka se usein onkin alkuun kivuliasta. Merkityksellisiä ihmiskontakteja on helpointa luoda maailmankuvan, uskon ja kiinnostuksen kohteita jakavien kanssa. Yhteinen tekeminen, yhteiset tavoitteet ja yhteiset arvot ovat sosiaalisen kontaktin kulmakiviä. Tästä syystä yhteisölliset harrastukset, uskonto, vapaaehtoistyö ja taide – muiden muassa – ovat niin palkitsevia. Siksi myös korona-aikaisten harrastus-, työ- ja uskonnollisten kokoontumisten estyminen on ravisuttanut monien mielenterveyttä merkittävällä tavalla.

Yhteiskunnan rakenteilla on keskeinen vaikutus yksinäisyyden ilmenemiseen. Kaupunkiympäristöt on suunniteltu ihmisen psyykelle sopimattomalla tavalla: länsimaisessa individualistisessa yhteiskunnassa elämme ihmispaljouden keskellä, mutta harvoin puhumme naapureillemme. Ihmistä ei ole tehty välttelemään niitä, jotka asuvat kivenheiton säteellä. Aikuisiässä merkittävät sosiaaliset yhteytemme ovat yhteydessä työpaikkaan ja harrastuksiin sekä vähenevässä määrin uskontoon. Jos jokin näistä jää uupumaan, ihminen jää läntisessä yhteiskunnassa helposti eristyksiin. Ihminen tarvitsee olon, että hänen tekemisillään on merkitystä sekä itsen että yhteisön kannalta.

Sosiaalineurotieteilijä John Cacioppon neljä ydinkohtaa yksinäisyyden suosta nousemiseen:

  1. Kurottaminen. Kurota sosiaalisen mukavuusalueesi ulkopuolelle – vähitellen. Itseään on turha altistaa liialle kerrallaan, ja mukavuusalue laajenee parhaiten vähittäisellä venyttämisellä. Kurottamisen tavoitteena on aina siedettävä, ei sietämätön, sosiaalinen kokemus.
  2. Suunnitelmallisuus ja pitkäjänteisyys. Kysy ihmisiltä heistä itsestään ja heidän kiinnostuksistaan – tutustu ihmisiin aidolla mielenkiinnolla. Matkalla kohtaa väistämättä torjumisia, eikä se useimmiten ole henkilökohtaista. Kehitä rohkeutta tuoda esille omia tärkeitä asioita ja toisaalta asettaa rajoja.
  3. Yhteisöt. Ihmiset hakeutuvat samanhenkisten pariin. Jaetut kiinnostuksenkohteet, arvot ja aktiviteetit auttavat yhteyden luomisessa.
  4. Optimismi ja itselempeys. Yksinäisille aivoille sosiaalinen kontakti on usein raskasta, pelottavaa ja kuluttavaa, ja se on täysin okei. Lempeä läsnäolo vaikeiden tunteiden ja pettymysten kanssa on ensisijaisen tärkeää. Keskity tilanteissa positiivisiin asioihin ja odota parasta. Optimismi auttaa lievittämään sosiaalista ahdistusta.

On tutkittu, että ne, jotka käyvät säännöllisesti jumalanpalveluksissa ja muissa uskonnollisissa tilaisuuksissa, ovat monella osa-alueella terveempiä kuin ne, joilla uskonnollista yhteisöä ei elämässään ole. Uskolla korkeampaan voimaan sinänsä ei ole todettu merkittävää vaikutusta yksinäisyyteen, mutta sen sijaan uskon yhteisöllisellä harjoittamisella on suuri merkitys yksinäisyyden torjumisessa. Havaittavissa on myös annosvaikutus: useammin kuin kerran viikossa käyvät nauttivat parempaa terveyttä kuin kerran viikossa käyvät. Uskonnollisissa ryhmämiljöissä on runsaasti sosiaalisen peilaamisen mahdollisuuksia: kun ympärillä on mietiskelyyn, anteliaisuuteen ja uskoon sitoutuneita ihmisiä, on myös itse helpompi niitä harjoittaa. Uskonyhteisöillä on parhaimmillaan potentiaali tarjota liuta elinikäisiä merkityksellisiä kontakteja ja elämäntapoja.

Yksinäinen tarvitsee usein yhteisön ja yhteiskunnan apua yksinäisyyden syklistä irtautuakseen – urakka on melkoinen yksin uurastettavaksi. Suomalaiselle avun pyytäminen ja vastaanottaminen on kuitenkin yleensä harmittavan vaikeaa. Korona-aikana usein neuvotaan ja kannustetaan olemaan jäämättä yksin, eikä suotta, vaikka joillekin kontaktin luominen ja siitä nauttiminen onkin raskasta ja vaikeaa. Kalvavan yksinäisyyden sykli ei sisäisen häpeän sinnikkäistä toitotusyrityksistä huolimatta ole yksinäisen syytä. Suosta on mahdollista vähitellen nousta, mikä kysyy pitkäjänteisyyttä ja rohkeutta olla uskomatta häpeän, pelon ja itsevihan tuottamaan kuvaan todellisuudesta. Äkkiratkaisuja ei ole, ja matkalla kuivalle maalle kohtaa väistämättä monenkirjavien tunteiden vyyhdin. Matkanteossa parhaiten auttavat ystävät, psykoterapia sekä usko johonkin itseään suurempaan.

Kirjoittaja on uskontotieteen ja suomen kielen opiskelija, jolle lempeydestä ja ymmärryksestä on tullut sydämen asia.

Kirjallisuutta

Cacioppo, J. T. & Patrick, W. (2008). Loneliness: Human Nature and the Need for Social Connection. W. W. Norton & Company.

Miller, E. D. & Sagan, O. (2018). Narratives of loneliness : multidisciplinary perspectives from the 21st century. Routledge. https://doi.org/10.4324/9781315645582.

Masi, C. M., Chen, H. Y., Hawkley, L. C., & Cacioppo, J. T. (2011). A meta-analysis of interventions to reduce loneliness. Personality and Social Psychology Review, 15, 219–266. https://doi.org/10.1177/1088868310377394.

Powell, L. H., Shahabi, L., & Thoresen, C. E. (2003). Religion and spirituality: Linkages to physical health. American Psychologist, 58(1), 36–52. https://doi.org/10.1037/0003-066X.58.1.36.

Julkaistu

Kärsimys ja kirkko – essee kaikille kirkon ääntä käyttäville

Kärsimys on väistämätön osa jokaisen ihmisen elämää. Jokaisen elämässä on ahdistusta, pelkoa, uupumusta, ristiriitoja ja niin edelleen. Ei ole merkityksetöntä, millaisia muotoja kärsimys saa ja mistä syistä se näyttää johtuvan, vaan se kertoo ajasta, jossa elämme. On kiinnitettävä huomiota yhteiskunnallisiin ja globaaleihin kärsimystä tuottaviin rakenteellisiin epäkohtiin.

Isto Peltomäki

Kuva: Unsplash

KÄRSIMYS on uskon ja kirkon ydinaluetta. Laajasti ottaen kristillinen sanoma kokonaisuudessaan on vastaus inhimilliseen kärsimykseen: Kristuksen pelastustyötä tarvitaan siksi, että maailmassa on pahaa ja kärsimystä. Pelastustyö ei poista pahaa, mutta antaa sille selityksen ja lupaa sovittaa sen iankaikkisessa elämässä.

Yksi suomalaisen yhteiskunnan keskeisiä rakenteellisia kärsimyksiä on erilaiset mielenterveyden häiriöt, erityisesti uupumus, masennus ja ahdistuneisuus, joista kärsivien määrä kasvaa tilastollisesti jatkuvasti.

Varteenotettava selitys tilastoille on psyykkistä oirehdintaa koskeva asenneilmaston muutos, jonka myötä henkistä pahoinvointia ei koeta enää niin häpeällisenä ja apua haetaan enemmän. Tämä tuskin kuitenkaan kokonaisuudessaan selittää mielenterveyden oireista kärsivien määrän kasvua. Me suomalaiset voimme jatkuvasti huonommin.

Mitä sanottavaa kirkolla on jatkuvasti kasvavaan henkiseen pahoinvointiin? Yhtäältä, paljonkin. Kirkko auttaa ja hoitaa diakoniatyössä monia sellaisia, jotka ovat psyykkisen jaksamiskyvyn loppumisen ja mielenterveyden oireiden takia pudonneet tuottavan yhteiskunnan kelkasta. Diakoniatyö ei ole puhetta tai kirkon saarnaa, mutta auttamistyönsä kautta kirkko kuitenkin viestii evankeliumin sanomaa.

Kirkko on kuitenkin unohtanut puhua tuottavan yhteiskunnan kelkasta, jonka kyydissä roikkuvatkin voivat jatkuvasti huonommin ja huonommin, eivätkä ainoastaan siitä pudonneet. Tästä puhuminen ei ole merkityksetöntä myöskään diakoniatyössä autettavien huono-osaisimpien kannalta, vaan on kysyttävä, millainen on yhteiskunta, jonka kyydissä ei jakseta pysyä.

Kirkolla ei näytä olevan mitään koherenttia sanottavaa yhteiskunnastamme ja ajastamme, jossa voidaan jatkuvasti huonommin. Kysymys on ennen kaikkea pastoraalinen: mitä sanottavaa kirkolla on ihmisille, jotka kamppailevat yhteiskunnan asettamien ulkoisten paineiden kanssa? Vastauksia ei tunnu olevan. Toki on yksittäisiä pappeja, jotka osaavat käsitellä tätä kysymystä saarnoissa, kastepuheissa, vihkipuheissa ja työpaikkojen jouluhartauksissa, mutta niitä puheita on kuulemassa yhä harvempi. Kirkon pitäisi tarjota julkiseen keskusteluun uskosta kumpuavia ja sitä välittäviä puheenvuoroja.

Koska kirkon taholta ei kuulu vastauksia, yritän muotoilla jotain itse. Esitän vain pari näkökohtaa keskusteluun, jota toivottavasti aletaan käydä.

Vauhti kiihtyy. Samoin kuin maapallon, myös ihmisten mielensisäinen kantokyky ylittyy. Kulutamme yli maapallon rajojen mutta yli myös omien rajojemme. Länsimaista talousjärjestelmää jatkuvasti vahvemmin määrittävä uusliberalismi ajaa ihmisiä erilleen, omina itsenään toimiviksi yksityisyrittäjiksi, joiden työelämässä pärjääminen on itsestä kiinni. Työpaikolla ja työelämässä ollaan koko ajan enemmän yksin eikä yhdessä muiden samassa asemassa olevien kanssa. Tällainen uusliberalistinen idea on kirjattu koulutusjärjestelmän perusteisiin varhaiskasvatuksesta lähtien.

”Kukaan ei tässä elämässä riitä, kaikki on aina vajavaista ja jää kesken.”

Kuva: Unsplash

Jos kirkossa on muotoiltu jokin vastaus nykyihmisen kohtaamiin paineisiin, niin se lienee viimeistään 2000-luvun alkupuolella vakiintunut lause ”sinä riität”. Tällainen armonvakuutus osuu kuitenkin ohi maalinsa, koska opintojen ja työ- ja perhe-elämän paineiden keskellä sinnittelevä ei yksinkertaisesti koe riittävänsä, eikä tosiasiassa riitäkään. Maailma on rajaton ja mahdollisuuksia täynnä, jatkuvasti voisi tehdä enemmän ja paremmin – viettää enemmän aikaa lasten kanssa, pärjätä paremmin töissä, nousta urapolulla nopeammin, olla enemmän ystävien tukena, hankkia uusia kokemuksia, elää elämänsä merkityksellisemmin.

Tyhjän puhuminen pitäisi lopettaa ja tunnustaa tosiasiat: kukaan ei tässä elämässä riitä, kaikki on aina vajavaista ja jää kesken. Tämä pitäisi todeta ensin ja vasta sitten sanoa jotain sellaista, että kaikesta huolimatta ihminen riittää; tekeminen ja aikaansaaminen ei ole ihmisen mitta.

”Meidän elämämme ei ole omamme, me emme omista elämäämme, vaan se on perustavasti jaettua.”

Toinen ongelma riittävyydestä puhumisessa on, että riittäminen on venymistä, parhaansa yrittämistä ja pärjäämistä. Riittäminen viittaa markkinayhteiskunnassa menestykseen pyrkimisen paineessa selviämiseen. Kristillisen uskon valossa ihminen ei kuitenkaan riitä vaan on tarpeeksi. Rajallinen elämä rakentuu tarpeeksi olemiselle – sille, että kyllin hyvä on tarpeeksi. Arkinen elämä ei perustu menestyksen tavoittelulle, vaan jokapäiväiselle keskinkertaisuudelle, joka on kyllin hyvää.

Puhumalla vajavaisuudesta ja kaiken keskeneräisyydestä voisi samalla sanottaa syntisyyden tilaa uudestaan mielekkäällä tavalla eikä lähinnä seksiaktina samaa sukupuolta olevan kanssa, kuten synnin olemus tällä hetkellä suurelle osaa suomalaisista näyttäytyy. Synti-sanaa koskevan kollektiivisen tajunnan muuttuminen on kuitenkin pitkä tie kirkossa, joka on vuosisatojen ajan keskittynyt moraalisen toiminnan valvonnassaan nimenomaan seksuaalisuuteen.

Kristillisyys sisältää elimellisellä tavalla intersubjektiivisuuden idean. Ihminen on toisiin ihmisiin yhteyteen luotu olento. Kasvamme persooniksi vain muiden ihmisten hoivan, huolenpidon ja rakkauden kautta, ja me olemme yksilöllisiä persoonia vain sosiaalisissa suhteissa, joissa tulemme tunnustetuiksi. Tämä ilmenee papille, joka tapaa omaisia ennen vainajan siunaamista. Vainajasta kertovat omaiset. Sen, mitä me olemme tai olimme, kertoo lopulta meidän lähimpämme. Meidän elämämme ei ole omamme, me emme omista elämäämme, vaan se on perustavasti jaettua. Myöskään oma kuolema ei ole varsinaisesti oma, vaan niiden, jotka jäävät suremaan ja muistamaan.

Näistä ajatuksista voisi ammentaa jotain vastauksena uusliberalistiseen toisistamme erilleen ajamiseen, yksin pärjäämisen ideaan ja menestymisen tavoittelemiselle rakentuvalle elämänmenolle. Myös kirkon johtajat kamppailevat rajallisuuden ja moninaisten vaatimusten paineessa. On tarpeen aloittaa yhteinen keskustelu sen sijaan, että etsittäisiin syyllisiä kirkon lipsumiselle julkisesta yhteiskunnallis-moraalisesta keskustelusta. Puhumalla kärsimyksestä kirkko voisi ehkä löytää paitsi paikkansa yhteiskunnallisena keskustelijana myös olemuksensa kärsimyksen kirkkona. Evankeliumi voi todellistua vasta, kun se lausutaan vastauksena kärsimykseen; evankeliumi on vapautusta syntisyyden tilasta.

Julkaistu

Uskonnon häpeästä voimaantumiseen

Uskonto ja uskominen antavat yhteisöllisyyttä ja siten yhteenkuuluvuuden tunnetta sekä turvaa epävarmassa maailmassa.

Julianna Brandt

EPÄVARMUUS on korostunut etenkin tänä outona vuonna 2020. Monelle tämä vuosi on varmasti ollut monella tapaa raskas, mutta se on voinut tuoda myös uusia näkökulmia arkeen. Minulle tämä vuosi on ollut rohkeuden aikaa, nimenomaan rohkeutta siinä, että tuon julkiseksi oman uskoni, uuspakanuuden ja luonnonuskon.

Kotialttari Kuva: Sam Smal
Oma uskonnollinen matkani

Olen kotoisin niin sanotusti ”Raamattu vyöhykkeeltä,” Kokkolasta, Keski-Pohjanmaalta, jossa vaikuttavat useat eri herätysliikkeet. Niiden vaikutus näkyy jokapäiväisessä kaupungin arjessa, vaikka oma perhe ei uskoon kuuluisikaan. Sillä tavalla kristillisen uskonnon kosketus on ollut itseäni lähellä ja luulin löytäneeni siitä vastauksia tai jotakin sellaista, joka resonoisi ytimeni kanssa. Rukoilin pitkään Jumalaa ja luin Raamatun kannesta kanteen, mutta se ei koskaan kolahtanut.

14-vuotiaana luulin saapuneeni vastausten äärelle, jotka löysin buddhalaisuuden kärsimyksestä, nirvanasta ja meditaatiosta. Tankkasin kasiluokalla maailmanuskontoja ja luin kaikki mahdolliset buddhalaisuuteen liittyvät kirjat, mitä kaupunginkirjastosta vain sain käsiini. Googlasin, kuinka isoissa kaupungeissa ihmiset kokoontuivat meditoimaan yhdessä ja haaveilin siitä harmoniasta. Etenkin tuolloin teininä oma elämäni oli mielenterveydellisessä myllerryksessä, mikä varmasti osaltani vauhditti vastausten etsimistä ja nimenomaan harmonian tavoittelua ja omaan sisäiseen rauhaan asettumista.

Oikeilla jäljillä

Kaiken uskonnollisen etsinnän ohella rinnalla oli kuitenkin kulkenut asia, jota vähättelin, mutta jonka tajuan nyt olevan erityisen merkittävä. Lapsuuden maaginen usko, silloin uskoo oikeasti, että kaikki on elävää ja ilmassa on magian tuntu. Minä uskoin niin hyvin pitkään ja hartaasti, mutta en osannut milloinkaan kuvitella, että siitä tulisi tie, jota nyt seuraan. Kansanusko ja kansantapaisuus ovat osa sukuni naisia, vaikka äidinäitini oli skeptikko, niin hän osasi ennustaa ja opetti minulle kansantapoja jo hyvin pienenä. Esimerkiksi, jos musta kissa ylittää tien, pitää sylkäistä kolmesti, ettei paha onni seuraa.

Esiteininä puolestaan olin hyvin kiinnostunut noituudesta muutenkin kuin vain katsomalla intensiivisesti Siskoni on noita- sarjaa. Uskoin oikeasti olevani noita ja omaavani taikavoimia. Tein myös joitakin rituaaleja kivillä ja luulin voivani aiheuttaa luonnonilmiöitä, kuten ukkosen.

Eini-koirakin rauhoittuu tuijan tuoksuun. Kuva: Sam Smal

Olin myös jo tuolloin innostunut japanilaisen animaatiostudio Studio Ghiblin elokuvista, erityisesti Hayao Miyazakin ohjamaasta vuonna 1997 ilmestyneestä Prinsessa Mononokesta. Japaniksi mononoke tarkoittaa ”ei-ihmisten.” Elokuvassa esiintyy myös kodamoja, eli puunhenkiä. Tuosta elokuvasta sain varmistuksen sille, miten olin aina elämässäni tuntenut: Ei ole olemassa mitään elotonta, vaan kaikella olevalla on sielu ja energia. Tätä ajattelutapaa kutsutaan animismiksi. Animismi voidaan liittää myös suomalaiseen luonnonuskoon, jossa uskotaan kaikessa olevan voimaa ja olentoja eli väkeä. Siinä ihminen näkee itsensä myös osaksi maailmankaikkeutta ja luontoa, eikä siitä erillään tai sen yläpuolella olevana (Wikipedia, 2020).

Miksi sitten niin pitkään pidin tätä henkistä puolta piilossa itseltäni ja muilta? Kaikki kyllä tiesivät, että uskoin oikeasti vanhan kansan tapoihin, rituaaleihin sekä hyvään ja huonoon onneen. Heitin monesti itsestänikin läppää, että minulla kai oli jäänyt lapsuuden maaginen usko päälle. Oman henkisyyden salailuun liittyi kuitenkin syitä. Ihmiset ympärilläni kutsuivat minua puolitosissaan tai täysin tosissaan ”hihhuliksi” tai ”taikauskoiseksi,” en ole ikinä pitänyt kyseisen sanan kaiusta. En kuitenkaan löytänyt silloin parempaa sanaa omalle uskolleni, tiesin vain, että siihen liittyi animismi, henget sekä kansantapaisuus vahvasti.

Oma taustani uskontojen tai ennemminkin uskomisen parissa on monivaiheinen sekä värikäs. Tänä vuonna kuulin ensimmäistä kertaa Karhun kansasta, ja jotakin loksahti kohdille, viimein olen kokenut tulleeni niin sanotusti kotiin.

Riimuneuvottelu käynnissä. Kuva: Sam Smal
Mikä Karhun kansa?

Karhun kansa on maamme ensimmäinen vuonna 2013 virallisesti rekisteröitynyt uskonnollinen yhdyskunta, jonka pohja on itämerensuomalaisessa uskomusperinteessä. Karhun kansan taustalla vaikuttava muinaisusko perustuu elävään kulttuuriseen jatkumoon. Karhun kansa juhlii muun muassa pakanallisia perinteisiä vuotuisjuhlia, kunnioittaa eri väkiä ja erityisesti karhua, sielu-uskoa sekä haltioitumista itsen ja yhteisön puolesta. Toiminnassa noudatetaan vanhaa loitsuperinnettä, mutta annetaan vapaus tulkita hengellistä kokemista juuri tässä ajassa ja paikassa (Karhunkansa.fi).

Karhu on aina ollut voimaeläimeni, henkieläimeni. Karhussa on minulle erityistä voimaa ja mystiikkaa, jonka tunnen luissa ja ytimissä. Minua kiehtoo erityisesti Karhun kansan yhteisöllisyys ja vapaus kokea ja tunnustella omaa luonnonuskoaan. En ole vielä liittynyt Karhun kansaan virallisesti, koska koronapandemian vuoksi en ole voinut mennä haastatteluun. Haastattelu tapahtuu siksi, että halutaan saada varmuus siitä, ettei toimintaan eksy uusnatseja tai ihmisiä, jotka liittyisivät yhdyskuntaan vain huumorimielessä. Jos ajat muuttuvat, voi liittymiseni Karhun kansaan tapahtua toukokuun helavalkeat vuotuisjuhlassa.

Kotialttari. Kuva: Sam Smal
Uuspakanuus arjessani

Miten luonnonuskoinen pakanuus sitten näkyy elämässäni? Vahviten ajattelutavoissani, uskon esivanhempiin, animismiin, vanhojen kansantapojen voimaan, henkiin ja väkiin. Uskon maailman jakautuvan yliseen, aliseen sekä keskiseen. Kalevala on mielestäni monella tapaa hyvin rikas kirja, kuitenkaan en pidä sitä itselleni minään ns. henkisenä eepoksena. Minulle luo turvaa se, että voin tuntea esivanhempieni yhteyden tuhansien vuosien takaa ja pidän yllä samoja tapoja kuin he. Visuaalisesti kaupungissa olevassa kodissani on pakana alttari. Josta löytyy kuva äidinäidistäni, voimakiviä, suitsukkeita, kanteleeni, kristalli ja Juuso-karhun tassunjälkitaideteos. Alttari on minulle paikka, jossa voin erityisellä tavalla hiljentyä oman uskoni ääreen, polttaa suitsukkeita, joilla puhdistaa kodin energiaa ja polttaa kynttilöitä. Se on paikka ja hetki, jossa tunnen olevani vahvasti kiinni esivanhemmissamme ja omassa uskossani.

Riimut, nuo viikinkien aakkoset, joilla on omassa uskossani myös maagisia voimia, ovat minulle tärkeitä. Pidän riimuneuvotteluita, joissa kysyn niiltä kysymyksiä ja muutamat niistä koristavat myös ihoani, itseasiassa ensimmäisenä tatuointinani.

Minulle myös erilaiset pakanoiden kokoontumiset olisivat valtavan tärkeitä, jotta saisin jutella samanhenkisten ihmisten kanssa. Odotankin, että kaikenlaisia kokoontumisia voitaisiin pian taas järjestää. Olen aina etsinyt uskomisesta yhteisöllisyyttä ja sitä olen nyt myös saanut. Tämä vuosi on kuitenkin vapauttanut minut siitä häpeästä ja salailusta, mitä koin omaa uuspakanuuttani kohtaan. Uuspakanuuden kautta olen syvemmässä yhteydessä itseeni sekä koko ympäröivään maailmaan. Eniten uskonto on kuitenkin antanut itselleni rohkeutta. Rohkeutta uskoa ja kertoa siitä kaikille.

Kirjoittaja on vammaisaktivisti, radiotoimittaja ja uuspakana.

Lähteet

Wikipedia (18.1.2020). Prinsessa Mononoke. https://fi.wikipedia.org/wiki/Prinsessa_Mononoke

Wikipedia (7.11.2020). Animismi. https://fi.wikipedia.org/wiki/Animismi

Karhunkansa.fi. Termeistä. http://karhunkansa.fi/termeista/