”Jotain vappufiiliksiä purkautuu” — Tällaista oli viettää opiskelijavappua Turussa tauon jälkeen

Karoliina Virkkunen


TURUSSA opiskelijat lakittavat kello 18 vappuaaton iltana ”Mantan” sijasta Lilja-patsaan taidemuseonmäellä. Kapuan mäelle muiden iloisten juhlijoiden kanssa vain vähän ennen H-hetkeä. Sää on pilvinen ja hieman kolea, mutta ei niin huono kuin luvattiin.

Puolalankadulla kerrostalon parvekkeelta raikaa iloinen laulu, johon muut kanssakävelijät kadullakin yhtyvät. En tunnista biisiä, vaikka ilmeisesti pitäisi. Mäelle kiipeää niin haalareihin sonnustautuneita opiskelijoita kuin vanhempaa väkeä ja lapsiperheitäkin. Laulu alkaa naurattaa monia, minuakin. Nyt todella on vappu!

Mäen päältä äkkään heti harmaisiin haalareihin pukeutuneita tuttuja hahmoja. Turkulaisia kulttuurintutkijoita! Siis uskontotieteen, etnologian ja folkloristiikan opiskelijoita. Olen itsekin pukeutunut opiskelijahaalareihini vielä viimeisen kerran ennen kuin valmistun.

”Kuulostaa nimittäin vahvasti siltä kuin Turun yliopiston ylioppilaskunta TYY:n puheenjohtaja olisi maistellut alle jo skumpan jos toisenkin. Kukaan ei tosin tuomitse, jos näin onkin käynyt.”

Kiipeän tuttujen luokse ja kaivan repusta proseccoa ja serpentiiniä. Kun kauan odotettu puhe ylioppilaalle alkaa, alkaa kaikkia selvästi huvittaa. Kuulostaa nimittäin vahvasti siltä kuin Turun yliopiston ylioppilaskunta TYY:n puheenjohtaja olisi maistellut alle jo skumpan jos toisenkin. Kukaan ei tosin tuomitse, jos näin onkin käynyt.

Kuva: Karoliina Virkkunen

Jälkikäteen huomaan Turun yliopiston ylioppilaskunnan sosiaalisessa mediassa tiedotteen, että äänen kaikuminen häiritsi puheen pitämistä ja siksi puhe sammalsi niin kovin. Olkoon sitten niin.

Ympärilläni naureskellaan, että pitäisi pelata bingoa siitä, mitkä kaikki asiat nousevat puheessa esiin. Korona, bingo. Taloudellinen ahdinko, bingo. Mielenterveys, bingo. Sota, bingo!

Puhuja kehottaa yliopisto-opiskelijoita olemaan erityisen kriittisiä sodan varjostamina aikoina, sillä meihin yritetään vaikuttaa joka suunnalta. Hän korostaa, että juuri siihenhän meitä yliopistoissa koulutetaan, kriittisyyteen.

Vieressäni puhetta kuunteleva Tuomas toteaa, että ammattikorkeakoululaiset on jätetty tyystin puheen ulkopuolelle. On totta, että opiskelijoiden vappuperinteet ovat hyvin akatemiakeskeisiä.

”Lakituksen lähestyminen saa ihmiset hurraamaan ja heiluttelemaan lakkejaan ilmassa.”

Ihmisiä on kertynyt tutuksi mäeltä Aurakatua alas vyöryväksi massaksi, mutta taidemuseota ympäröivässä Puolalanpuistossa on mielestäni vähemmän ihmisiä kuin aiempina vuosina. Lakituksen lähestyminen saa ihmiset hurraamaan ja heiluttelemaan lakkejaan ilmassa.

”Ylioppilaat, lakki päähän!”

Kuva: Karoliina Virkkunen

”Aika tällänen katarttinen olo. Rehellisesti sanottuna jotain vappufiiliksiä purkautuu.”

Tuntuu suorastaan riemukkaalta painaa lakki otsalle pitkästä aikaa ulkona, muiden ihmisten kanssa juhlien kotiolkkarin sijasta. Poksautan proseccon ja kaadan sitä kestolaseihin itselleni ja puolisolleni. Käännyn opiskelukavereiden puoleen:

”Miltä tuntuu viettää ekaa opiskelijavappua tälleen koronan jälkeen?”

”Öö… Ihan vitun hyvältä!” huudahtaa Viivi.

”Aika tällänen katarttinen olo. Rehellisesti sanottuna jotain vappufiiliksiä purkautuu. Realisoituu se, että tääl on kaikki nää ihmiset lakit päällä. Kaikki se ahdinko ja etäopetus on nyt loppu. Siis nyt on vappu! Nyt on vittu vappu!” kommentoi Tuomas, ja ottaa riehakkaasti hörpyn virvokkeestaan.

Viivi jatkaa: ”Ei mut tuntuu myös siltä, et täst ei ees ois niin paljon aikaa.”

”Just meinasin sanoo samaa. Et ihan ku aikaa ei ois menny lainkaan”, tuumii Elisa.

Tuomas huutaa: ”Elämä jatkuu!”

Elisa jatkaa: ”Muistelin just tänään et millasta oli sillon vuonna nakki ja muusi ku mä viimeks— ”

BCE eli before covid era”, keskeyttää Lari.

”Before covid era joo! Must tuntuu et tää on ihan samaa settii. Must tuntu sillon pahalta ja nyt tuntuu et aikaa ei ois menny. Että ei tunnu niin pahalta enää tässä kohtaa”, jatkaa Elisa.

”Pelkäsin etukäteen, että vappu tulisi olemaan tylsä, mutta yhtäkkiä ympärillä on hirveä määrä tuttuja kasvoja ja alkuilta täyttyy iloisista jälleennäkemisistä.”

Lari kertoo pohtineensa, tulisiko lainkaan, mutta tulleensa siihen lopputulokseen, että ihmisten ilmoille on hyvä päästä. Nyt hän sanoo olevansa kiitollinen, että tuli paikalle.

Pian löydämme tiemme vielä suurempaan kulttuurintutkijoiden joukkoon. Pelkäsin etukäteen, että vappu tulisi olemaan tylsä, mutta yhtäkkiä ympärillä on hirveä määrä tuttuja kasvoja ja alkuilta täyttyy iloisista jälleennäkemisistä.

Bajamaja-jonossa törmäämme muutamaan jo valmistuneeseen kulttuurintutkijaan, jotka olivat opiskeluaikanaan erittäin aktiivisia järjestöissä ja opiskelijoiden edunvalvonnassa. He rohkaisevat meitä olemaan ylpeitä osaamisestamme ja luottamaan siihen, että oma paikka maailmasta löytyy kyllä valmistumisen jälkeen.

Joku piknik-seurueesta ehdottaa karaokea. Minähän olen aina valmis laulamaan! Niinpä tiemme jatkuu koleasta puistosta lämpimään Silver Moon -nimiseen karaokepubiin, jossa en ole ennen käynyt. Trendikkäämpiin paikkoihin olisi kuitenkin kauhea jono, joten sinne oli hyvä suunnata. Silver Moon on yllättäen myös todella täynnä, mutta mahdumme vielä sisään.

Laulaessani PMMP:n versiota Pikkuveljestä saan ympärilleni faneja. ”Mitä sä opiskelet?” huutaa tuntematon nainen mikrofoniin, enkä ehdi vastata ennen kuin pitää taas laulaa. Fanit tanssivat ja riehuvat kuin viimeistä päivää, vaikka luulin valinneeni hiukan surumielisen kappaleen.

”Koronan jälkeinen katarsis ei ollut ihan sellaista kuin olimme toivoneet. Nyt elämää varjostaa vielä kauheampi todellisuus.”

Karaoken ja ilakoinnin keskellä keskustelu kääntyy pöydässämme hetkeksi Ukrainan sotaan. Keskustelemme siitä, ettemme edes voi kuvitella, millaisia sotarikoksia Ukrainasta tulee vielä myöhemmin paljastumaan. Butšasta kantautunut vähäinenkin tieto on ystäväni kuuleman mukaan ollut niin kauheaa, ettei hän halua koskaan toistaa niitä asioita eteenpäin.

Koronan jälkeinen katarsis ei ollut ihan sellaista kuin olimme toivoneet. Nyt elämää varjostaa vielä kauheampi todellisuus. Pohdin ohimennen, että kaikesta huolimatta meillä on oikeus iloon.

Hetken ympärilläni säkenöivä ilakointi, musiikin tahtiin heiluvat valkolakit ja lattialla kimaltavat juomatahrat näyttävät absurdeilta ja surrealistisilta. Ehkä tässäkin baarissa on tänään joku, joka on paennut Ukrainasta tänne Turkuun.

”Ei ole väliä, millaista vappua viettää. Kunhan siitä saa aidosti päättää itse, ilman rajoituksia, saati sotaa.”

Ilta väsyy hiljalleen, eivätkä käheät jatkot enää kiinnosta. Akateeminen ikä, hiljan palautettu gradu ja ehkä myös ne kaikki aiemmin rymytyt vaput painavat harteilla. Päätämme jatkaa iltaa kotonani. Kotona uni alkaa kuitenkin painaa silmää ennätysajassa, ja lopulta menen kolmelta nukkumaan syötyäni hiukan yöpalaa.

Nukahtaessani toivon, että kaupungilla vielä hilluvat nuoremmat opiskelijat ovat elämää ja riemua täynnä. Tämä on ensimmäinen mahdollisuus kunnon opiskelijavappuun jopa jo kolmannen vuoden opiskelijoille.

Ei ole väliä, millaista vappua viettää. Kunhan siitä saa aidosti päättää itse, ilman rajoituksia, saati sotaa.

Vapun päivän aamu on hidas ja uninen. Syömme puolisoni kanssa hiukan aamiaista, mutta säästämme vatsasta tilaa piknik-eväille. Puolen päivän jälkeen alamme koota kasaan vilttejä, kertakäyttöastioita ja eväitä. Keitämme kahvit termokseen, höyrytämme nakit lämpimiksi ja käärimme ne folioon.

Kuva: Karoliina Virkkunen

Lakit päässä kävelemme Vartiovuorenmäelle, jossa sää on eilistä aurinkoisempi eikä yhäkään niin kurja kuin luvattiin. Olemme tutuistamme ensimmäiset paikalla, joten lopulta piknik-seurue kerääntyy meidän valitsemamme paikan ympärille.

”Laitan silmät kiinni ja haaveilen tulevasta kesästä. Helteistä, mansikoista.”

Yhdet viettävät vuosipäivää ja poksauttavat sen kunniaksi pullon samppanjaa ja leikkaavat vegaanista porkkanakakkua. Otan kyyhkyläisistä kuvan.

En oikeastaan jaksa kuunnella, mistä keskustellaan. Keskityn nauttimaan väsyneen onnellisesta olotilasta, jonka eilinen vappuaatto, hyvä ruoka ja ympärille kerääntyneet ystävät nostavat pintaan. Laitan silmät kiinni ja haaveilen tulevasta kesästä. Helteistä, mansikoista.

Kuva: Karoliina Virkkunen

Kun kylmä hiipii taas puseroon, lähtevät toiset jatkamaan illanviettoa ystävieni kommuuniin. Me menemme kotiin ja päätämme vappumme siihen.

Kotona laitan ylioppilaslakin laatikkoonsa ja työnnän laatikon kaapin ylähyllylle odottamaan seuraavaa vappua. Ehkä myös muuttoa, sillä valmistumisen jälkeinen aika näyttäytyy vielä toistaiseksi tuntemattomana seikkailuna.

TikTok koukuttaa, mutta saa aikaan myös hyvää

Ilta Lahti


SILMÄNRÄPÄYKSESSÄ videoalusta TikTok on ottanut haltuunsa sosiaalisen median ja istuutunut lujasti nykypäivän nuorten kulttuuriin. TikTok voi aiheuttaa riippuvuutta muistuttavaa käytöstä sekä sen käyttäjissä että sisällöntuottajissa, mutta on samaan aikaan monelle myös tärkeä mahdollisuus toteuttaa itseään. Mikään some ei ole hyvä eikä paha: tärkeintä on tiedostaa alustojen riskit ja vaikutukset.

TikTok näkyy nyt kaikkialla

TikTok-videot näkyvät useissa sosiaalisessa mediassa kanavissa ja siellä luodut trendit kuuluvat ryhmäkeskusteluissa, kasvotusten jaetuissa vitseissä, kauppojen trendeissä. Jopa radion suosituimmat kappaleet ovat usein TikTokista tuttuja.

Maailman suosituin lyhytvideoalusta TikTok määritellään heidän verkkosivuillaan näin: ’’TikTokin tehtävä on tuoda iloa ja innostaa luovuuteen sekä olla lyhyiden mobiilivideoiden edelläkävijä.’’ Kiinalainen ByteDance-yritys osti Musical.ly:n vuonna 2017, ja se nimettiin kansainväliseen korvaan sopivasti TikTokiksi.

TikTok on kasvattanut käyttäjämääräänsä uskomattoman paljon vuodesta 2019. Se on nuorten sisällöntuottajien mahdollisuus löytää oma yleisö. Alustaa käyttävät eniten 16–24-vuotiaat nuoret.

Kuva: Pixabay

”Vaikka tällaiset käyttäjäkohtaiset suositukset voivat tyydyttää käyttäjien tarpeet saada haluttua tai ei-haluttua sisältöä, voi joillekin käyttäjille kehittyä ongelmallinen sovelluksen käyttötapa, jossa ilmenee riippuvuutta muistuttavaa käytöstä.”

TikTokin suositukset perustuvat algoritmien pohjalta käyttäjäkohtaisiin suosituksiin. TikTok onkin siitä poikkeuksellinen sosiaalinen media, että sen pääasiallinen käyttö perustuu etusivun suositusten selaamiseen eikä kavereihin, vaikka sellaisiakin voi TikTokissa olla. Suosituksia kutsutaan nimellä for you page eli lyhyesti fyp.

Vaikka tällaiset käyttäjäkohtaiset suositukset voivat tyydyttää käyttäjien tarpeet saada haluttua tai ei-haluttua sisältöä, voi joillekin käyttäjille kehittyä ongelmallinen sovelluksen käyttötapa, jossa ilmenee riippuvuutta muistuttavaa käytöstä.

Yleisesti he, jotka eivät käytä TikTokia, näkevät sen koukuttavana alustana. Aktiiviset käyttäjät voivat puolestaan kokea sen myös merkityksellisenä yhteisönä: paikkana olla oma itsensä ja tuoda esiin omaa osaamistaan.

TikTok palkitsee niin aivojamme kuin tekijöitäänkin

Kuten muitakaan sosiaalisen median kanavia, ei TikTokiakaan olisi ilman sisällöntuottajien työpanosta. Yleisön huomion saaminen on tavoiteltavaa, sillä TikTok palkitsee parhaita tekijöitä myös rahallisesti.

TikTok-menestystarinat, kuten muusikko PinkPantheress ja junaintoilija Francis Bourgeous, ovat omalla sisällöllään saaneet aikaan lyhyessä ajassa upeita yhteistyömahdollisuuksia. TikTokin voima piilee suositusalgoritmin lisäksi sen yksilölle antamassa mahdollisuudessa saada kokea julkkisten kaltaista suosiota.

Niin TikTok, kuin esimerkiksi sitä jäljittelevät Instagramin reels-videot, käyttävät hyväkseen aivojen palkitsemisjärjestelmää. Ihmisten toimintaa ohjaavat välttämättömyydet, kuten ruoka ja uni, mutta myös palkinnot. Aivomme tuntevat olevansa palkitut, kun jokin toiminta tai käyttäytyminen tuottaa meille iloa.

”Kun käyttäjä ei pidä videosta, hän vierittää lisää saadakseen halutun palkinnon.”

Sosiaalinen media aiheuttaa käyttäjilleen dopamiinipalautesilmukan, joka kannustaa tekemään uudelleen ne toiminnot, jotka antoivat heille iloa. Kun käyttäjä ei pidä videosta, hän vierittää lisää saadakseen halutun palkinnon.

Sisällöntuottaja koukuttaa katsojansa ja on riippuvainen myös itse

Millainen rooli sisällöntuottajilla on riippuvuuskeskusteluissa? Heille katsojien koukuttaminen on osa työnkuvaa. Sisällöntuottajan kuuluu pohtia, mikä aiheuttaa riippuvuutta, jotta oma video onnistuu.

Tärkein sääntö sisällöntuottajalle on, että TikTok-video kuuluu tarjoilla lyhyenä ja mukaansatempaavana heti ensimmäisistä sekunneista alkaen. Sisällöntuottajien paineet kohdistuvat trendaavana pysymiseen. Omaan sisältöön on panostettava, jottei tipu aallonharjalta.

”Alustoilla tuotettava tieto on sosiaalista valuuttaa, joka vaatii käyttäjän täyttä, jakamatonta huomiota.”

Kuva: Angela Franklin, Unsplash

Alustoilla tuotettava tieto on sosiaalista valuuttaa, joka vaatii käyttäjän täyttä, jakamatonta huomiota. Siksi sisällöntuottajille on tärkeää pysyä myös aktiivisena sisällön kuluttajana.

”Sisällöntuottajille riippuvaisuus sovelluksesta ei siis tarkoita pelkkää runsasta selaamista, vaan myös pakonomaista tarvetta näyttää algoritmille olevansa alustalla aktiivinen.”

Sisällöntuottajille riippuvaisuus sovelluksesta ei siis tarkoita pelkkää runsasta selaamista, vaan myös pakonomaista tarvetta näyttää algoritmille olevansa alustalla aktiivinen. Omaan tyyliin sopiviin sisältöihin kuuluu reagoida. Niistä kuuluu tykätä ja niitä kuuluu jakaa ja kommentoida, sillä siten myös käyttäjän oma tili saa vahvistusta algoritmilta TikTokissa.

Riippuvuuden kaltaiset oireet eivät ole TikTokin ainoa ongelma – tärkeintä on tiedostaa riskit

TikTok-trendit näkyvät myös jo yhteiskunnassamme, eivätkä TikTokin ongelmat jää enää vain koukuttumiseen ja trendipaineisiin. Esimerkiksi sisällöntuottajien mahdollisuus muokata omaa ulkonäköään filttereillä vaikuttaa myös ruudun ulkopuolella.

Nuoremmat käyttäjät ovat vanhempia vaikutusalttiimpia ja naivimpia. Tämä voi liittyä sosiaaliseen ja yksilölliseen identiteettiin liittyviin kysymyksiin. On syytä huomata, että nuoremmat ihmiset saattavat myös tuntea olevansa velvollisia osallistumaan TikTokiin yhteisön paineen takia.

Jos siis olet luova ja ajattelet tämän alustan olevan mahdollisuus sinun työssäsi, on ennen TikTokiin liittymistä tärkeää tiedostaa TikTokin riskit ja vaikutukset nuoreen yleisöön.

TikTok on houkutteleva, mutta sitä on myös kritisoitu kiistanalaisen sisällön vuoksi. Samaan aikaan TikTok on kuitenkin myös ihmeellinen ja loputon niin turhan kuin viihdyttävänkin tiedon keidas.


Kirjoittaja on etnologian opiskelija Turun yliopistosta.

Mikä on hengellisyyden rooli riippuvuuksista toipumisessa?

Pohtiessa riippuvuuksia ja uskontoa tulee ensimmäisenä mieleen, että moni pääsee erityisesti päihderiippuvuuksista eroon tulemalla uskoon. Tarinoita uskosta ja raitistumisesta löytyy pilvin pimein, ja Jumala tuntuu auttaneen monet kuiville. Mikä rooli uskolla ja hengellisyydellä on riippuvuuksista toipumisessa ja miksi?

Karoliina Virkkunen

Jennican nimi on muutettu aiheen arkaluontoisuuden vuoksi.


MONILLA riippuvuuksista kärsiviä tukevilla toimijoilla on Suomessa uskonnollinen tausta, ja kolmas sektori kantaa tänä päivänä valtavan vastuun riippuvaisten toipumisen tukemisesta. Samaan aikaan monille riippuvaisille uskoontulo ja hengellinen herääminen on käänteentekevä kokemus, joka tukee riippuvuuksista irtaantumista.

Näillä ilmiöillä varmasti yhteys toisiinsa, mutta liittyykö tähän muutakin? Tuoko hengellisyys toipumiseen jotakin sellaista, mitä ei muualta saa? Näitä kysymyksiä pohtiakseni haastattelin Sininauhaliiton hengellisen työn kehittäjä Tuomo Salovuorta sekä huumeista raitistunutta kokemusasiantuntijaa, joka esiintyy jutussa nimellä Jennica.

Salovuoren työnantaja Sininauhaliitto on kristillistaustainen, noin sadasta toimijasta koostuva diakoniayhteistyön verkosto, jonka jäsenjärjestöt tekevät yleishyödyllistä päihde-, riippuvuus- ja mielenterveystyötä sekä vähentävät huono-osaisuutta yhteiskunnassa. Sininauhaliitto ylläpitää myös peliklinikkaa peliriippuvaisille.

Valtaosa työstä keskittyy kuitenkin päihderiippuvuuksiin. Salovuoren rooli on toimia tukena Sininauhaliiton jäsenjärjestöille näiden hengellisen työn kehittämisessä ja suunnittelussa. Hän on itse tehnyt myös suoraa asiakastyötä. Mikä rooli uskonnolla on Sininauhaliiton järjestöjen käytännön työssä?

”Hengellisyyden rooli vaihtelee järjestöjen kesken paljon. Toisten lähestymistavat ovat puhtaasti ammatillisia, ja osa keskittyy pitkälti haittojen vähentämiseen. Sitten joissakin järjestöissä se näkyy vähän selvemmin. Meillä on ollut järjestöjä, joilla on tällaista vapaiden suuntien taustaa ja siellä se näkyy selkeämmin.”

Salovuori tuo esiin, että hengellisyys täytyy kuitenkin erottaa Sosiaali- ja terveysjärjestöjen avustuskeskus STEA:n rahoittamista toiminnoista, sillä STEA ei rahoita hengellista työtä. Hyvin moni järjestöjen toiminto toimii STEA-rahoituksella, mikä on huomionarvoista.

Salovuori puhuu uskon sijasta hengellisyydestä, mikä painottaa sitä seikkaa, että hengellisyys on laajemmin muutakin kuin uskoa tiettyihin uskonkappaleisiin. Mitä hengellisyys yleensä tarkoittaa riippuvuuksista toipumisessa?

”No mä sanoisin et hengellisyys on monelle iso osa sitä toipumista. Suuri osa ihmisistä toipuu 12 askeleen ohjelman parissa, joka on hengellinen ohjelma. Maailmanlaajuisesti se on varmasti kaikkein vaikuttavin työkalu päihteistä toipumisessa.”

12 askeleen ohjelma on hyvin monenlaisten päihdetyötä tekevien toimijoiden työkaluihin kuuluva moraalinen ja toiminnallinen ohjeisto, joka pitää sisällään niin rehellistä itsereflektiota ja omien pahojen tekojen sovittelua kuin Jumalan käsiin antautumistakin.

Kuva: Pixabay

”Sininauhaliiton toimijoiden toiminnan lähtökohtana on kokonaisvaltainen ihmiskäsitys, jonka mukaan ihmisellä on muitakin tarpeita kuin fyysisiä, psykologisia ja sosiaalisia.”

Sininauhaliiton toiminnassa 12 askelta ei kuitenkaan ole käytössä, vaan jäsenjärjestöt tukevat asiakkaitaan muilla tavoilla. Esimerkiksi vertaistukiryhmät ovat monelle hyvin hyödyllisiä. Niihin voi osallistua kuka tahansa taustasta ja katsomuksesta riippumatta.

Keskiössä työntekijöiden valmius ottaa asiakkaan hengelliset tarpeet huomioon

Sininauhaliiton toimijoiden toiminnan lähtökohtana on kokonaisvaltainen ihmiskäsitys, jonka mukaan ihmisellä on muitakin tarpeita kuin fyysisiä, psykologisia ja sosiaalisia. Keskiössä on työntekijöiden valmius ottaa asiakkaan hengelliset ja eksistentiaaliset tarpeet huomioon.

Hengellinen työ tarkoittaa käytännössä pitkälti työntekijöiden valmiutta pohtia näitä kysymyksiä riippuvuuksista toipuvien kanssa. Pohdinta on tärkeää, sillä suuri osa erityisesti päihderiippuvuuksia sairastavista hakeutuu Sininauhaliiton järjestöjen toiminnan pariin vasta silloin, kun sairaus on edennyt hyvin pitkälle ja riippuvainen kokee olonsa epätoivoiseksi.

”Raitistuminen usein menee ihan sellaisen pohjakosketuksen, totaalisen konkurssin kautta. Kun omat voimavarat on ihan tyystin käytetty, tapahtuu sellainen lopullinen luovuttautuminen. Kun kaikki eväät on syöty, ihminen on valmis hätähuutoon. Niille, joilla on rankkaa päihteidenkäyttöä, tämä on se ensimmäinen vaihe”, Salovuori katsoo.

”Yksilöille hyvin tärkeitä asioita toipumisen alussa ovat Salovuoren mukaan toivon herääminen ja mahdollisuus uuteen alkuun.”

Joillekin luovuttautuminen tarkoittaa uskoontuloa, jolloin ihminen luovuttautuu ylemmän voiman käsiin. Toisille taas erityisesti alkuvaiheessa järjestötoiminnassa kohdattu yhteisö on ensimmäinen pelastusrengas, johon voi tarttua. ”Muut asiat tulevat sitten myöhemmin, kuten merkityksellisyyden tunne ja toivon herääminen.”

Kuva: Pixabay

Yksilöille hyvin tärkeitä asioita toipumisen alussa ovat Salovuoren mukaan toivon herääminen ja mahdollisuus uuteen alkuun. Riippuvainen voi kantaa mukanaan myös valtavia häpeän ja syyllisyyden tunteita, joiden kohdalla armolla ja anteeksiannolla voi olla suuri merkitys. Tunne elämisen oikeuteen tehdyistä virheistä huolimatta sekä yhteyksien rakentaminen muihin ihmisiin ovat myös keskeisiä askelia toipumisessa.

Näitä tuetaan Sininauhaliiton jäsenjärjestöjen toiminnassa kristillisen hengellisyyden raameissa. Nämä ovat kuitenkin asioita, jotka voivat rakentua myös muita, täysin maallisiakin polkuja pitkin. Järjestöjen työn keskiössä onkin ennen kaikkea valmius vastata kokonaisvaltaisesti asiakkaiden tarpeisiin.

Jennica tuli uskoon aikuiskasteen ja kielilläpuhumisen myötä

Kaikille 12 askeleen ohjelmaa noudattaville varsinaista uskoontuloa tai voimakasta kääntymyskokemusta ei tapahdu, mutta osalle kyllä.

”Mutta sitten on tietysti tällaisia tapauksia, joille yksi iso tekijä on uskoontuleminen ihan näiden ryhmätoimintojen ulkopuolella. Osalle tulee vahva kääntymyskokemus, josta se raitistuminen lähtee”, kertoo Salovuori.

Kokemusasiantuntija Jennica on yksi niistä ihmisistä, jotka ovat kokeneet vahvan uskoontulon ennen lopullista raitistumista. Jennicalla on taustallaan rankkaa huumeidenkäyttöä, ja lopullisesti hän raitistui 20 vuotta sitten, vuonna 2002. Nykyään hän auttaa työkseen muita riippuvuuksista toipuvia.

Uskoon Jennica tuli raittiilla ajanjaksolla ennen lopullista raitistumistaan. Hänen perheessään ei oltu uskonnollisia, eikä hänellä ollut uskonnosta sanottavanaan hyvää eikä pahaa. Jennica koki ikään kuin eksyneensä seurakuntaan, jonka pastorilla oli missionaan auttaa huumeongelmaisia ihmisiä. Seurakunnan toimintaan hän päätyi ystäviensä ja tuttujensa kautta.

”Olin aluksi huuli pyöreänä siitä meiningistä, enkä ollut ensin vahvasti mukana”, hän sanoo. Kuitenkin kun Jennicaa pyydettiin aikuiskasteeseen, hän suostui, vaikka ei oikein ymmärtänyt vielä sen merkitystä.

Kasteen jälkeen tapahtui jotakin, jota hän ei ollut pyytänyt eikä osannut odottaa. Jennica alkoi puhua kielillä. ”Se oli iso ja hämmentävä asia. Se oli myös vakuuttava kokemus”, hän kertoo. ”Sitä on vaikeaa sanoin kuvailla.”

”Jennicalle 12 askeleen ohjelma on hengellinen ohjenuora elämälle, ja hän pitää kiinni hengellisyydestä esimerkiksi seuraamalla amerikkalaisia jumalanpalveluksia stream-lähetyksinä.”

Kielilläpuhuminen ei Jennican mukaan ole poistunut hänestä tähän päivään mennessä, mutta karismaattisen seurakunnan hän päätyi jättämään silloisen seurustelukumppaninsa kanssa. Heitä painostettiin joko eroamaan tai menemään naimisiin, eikä pariskunta kokenut sitä oikeudenmukaiseksi; ei ollut seurakunnan asia puuttua heidän yksityisiin asioihinsa.

12 askelta Raamattua tärkeämpi moraalinen ohjenuora

Kielilläpuhumisen lisäksi myös usko on säilynyt. Jennicalle 12 askeleen ohjelma on hengellinen ohjenuora elämälle, ja hän pitää kiinni hengellisyydestä esimerkiksi seuraamalla amerikkalaisia jumalanpalveluksia stream-lähetyksinä.

Suhdettaan Raamattuun hän kuvailee ristiriitaiseksi. Jennican mukaan sitä ei pitäisi ottaa kirjaimellisesti, sillä siellä ohjeistetaan paljon myös sellaista, joka rikkoo ihmisoikeuksia. 12 askeleen ohjelma on hänelle tärkeämpi konkreettinen ohjeisto arkiseen elämään kuin Raamattu.

Jennica ei tarvitse uskoa raittiina pysymiseen. Sen sijaan usko ja hengellisyys antavat voimavaroja jaksaa muut elämän murheet, kuten läheisten menetykset ja sairastamiset. Erityisen raskaaksi hän kokee myös sen, kun joku läheisistä retkahtaa päihteisiin.

Hengellisyys merkitsee hänelle ennen kaikkea hyvän puolella olemista. 12 askeleen ohjelman nojalla se tarkoittaa esimerkiksi rehellistä itsetutkiskelua sekä väärien tekojensa hyvittämistä.

Addiktioihin taipuvaisen mielensä kanssa hän kamppailee päivittäin. Se saa esimerkiksi reagoimaan joskus pieniinkin asioihin valtavan raskaasti, ja toisaalta olemaan täysin välinpitämätön isompien murheiden suhteen. Hänelle on tärkeää kysyä itseltään: ”Minkä kokoinen asia tämä todella on?”

”Aikanaan hän koki saaneensa todella hyvää ja kokonaisvaltaista hoitoa yhteiskunnan kustannuksella. Kaikki sellaiset hoidot on hänen mukaansa ajettu alas, ja julkinen hoito on typistetty pitkälti korvaushoitoihin.”

Jos asiat uhkaavat paisua ulos mittasuhteistaan, rukoilu ja meditaatio auttavat pysähtymään. Lopulta Jennican työkalut henkisen tasapainon ylläpitämiseen kuulostavat sellaisilta, jotka sopivat kaikille muillekin, myös niille jotka eivät sairasta riippuvuutta.

Vaikka Jennicalle uskoontulo on ollut tärkeä kokemus, painottaa hän riippuvuussairauksien hoidossa aivan muita asioita. Aikanaan hän koki saaneensa todella hyvää ja kokonaisvaltaista hoitoa yhteiskunnan kustannuksella. Kaikki sellaiset hoidot on hänen mukaansa ajettu alas, ja julkinen hoito on typistetty pitkälti korvaushoitoihin.

Kuva: Pixabay

Päihteistä toipuneelle on kuitenkin ensiarvoisen tärkeää, ettei hän raitistuessaan putoa tyhjän päälle. Kuivilla ympäriltä voivat kadota kaikki totutut verkostot. Yhteisö, mielekkäät harrastukset ja vertaistuki ovat kullanarvoisia asioita, joita tällä hetkellä tarjoavat lähes yksinomaan kolmannen sektorin toimijat.

Pitäisikö valmiutta uskonnon ja hengellisyyden teemojen huomioimiseen parantaa kaikilla sosiaali- ja terveysaloilla?

Mitä usko ja hengellisyys siis tuo riippuvuuksista toipumiseen? Kolmannen sektorin toimijoiden työssä hengellisyys tarkoittaa kokonaisvaltaisesta ihmiskäsityksestä kumpuavaa valmiutta vastata ihmisten tarpeisiin pohtia elämän syvempiä kysymyksiä. Hengellisyyden muodon määrittää kuitenkin aina ihminen, eli asiakas itse.

”Merkityksellisyyden kokemusta ja toivoa voi olla ilman uskonnollisuuttakin, samoin anteeksiantoa ja armollisuutta.”

Hengellinen työ ei välttämättä tarjoa mitään sellaista, mitä puhtaan sekulaarit toiminnan muodot eivät voisi tarjota riippuvuuksista toipuville ihmisille. Merkityksellisyyden kokemusta ja toivoa voi olla ilman uskonnollisuuttakin, samoin anteeksiantoa ja armollisuutta. Kuitenkin diakoniatyötä tekevillä tahoilla on todennäköisesti sellaista kokemusta ja asiantuntijuutta, jota hengellisyyden tai uskonnollisuuden teemoihin perehtymätön päihdetyöntekijä ei välttämättä osaa tarjota.

Vuonna 2002 Sosiaali- ja terveysministeriön julkaisemissa päihdetyön laatusuosituksissakin suositetaan: ”Asiakkaan ilmaisemat eksistentiaaliset ja uskonnolliset tarpeet otetaan huomioon palveluiden kokonaisuudessa.”

Jonkin verran on keskusteltu esimerkiksi siitä, että psykoterapiassa uskonto on monesti ongelmallinen ulottuvuus, mikäli terapeutilta puuttuvat valmiudet sekä tunnistaa uskonnollisuus asiakkaan kertomassa että keskustella siitä hienotunteisesti asiakkaan kanssa. Psykoterapiakoulutus Suomessa ei juurikaan tarjoa terapeuteille valmiuksia tähän.

Kenties kaikille sosiaali- ja terveysaloille kaivattaisiin nykyistä parempia valmiuksia keskustella asiakkaiden ja potilaiden kanssa elämän syvistä kysymyksistä sekä ymmärtää näiden maailmankuvia, jotta toipuminen ei jää vajavaiseksi.


Lähteet

https://www.sininauhaliitto.fi/sininauhaliitto/mika-on-sininauhaliitto

https://www.aa.fi/index.php?type=0&id=38&pageid=38

https://www.sininauhaliitonjasenet.fi

https://julkaisut.valtioneuvosto.fi/bitstream/handle/10024/69996/paihdepalv.pdf?sequence=1&isAllowed=y

https://www.psykoterapia-lehti.fi/tekstit/paak312.htm

https://www.kirkkojakaupunki.fi/-/saako-jumalasta-puhua-psykoterapiassa-

Peppi Sievers 2016. https://erepo.uef.fi/bitstream/handle/123456789/17023/urn_isbn_978-952-61-2204-5.pdf?sequence=1&isAllowed=y

https://www.stea.fi/wp-content/uploads/2021/06/STEA-yleisavustuksen-yleisehdot-ja-rajoitukset-2022.pdf

https://www.aa.fi/index.php?type=0&id=38&pageid=38

Ihmisoikeuksia loukataan edelleen uskonyhteisöissä

Maija-Leena Rova


URHEILUN ja kulttuurialan epäeettisiä toimintatapoja on nostettu viime aikoina esiin, mutta monissa uskonyhteisöissä hengellinen väkivalta jatkuu edelleen. Ulkopuoliset kiertävät sitä kuin kissa kuumaa puuroa. Pelätäänkö perustuslain takaaman uskonnon- ja sananvapauden rikkomista vai vaikutusvaltaisia uskonnollisia johtajia? Hengellinen väkivalta on vakava ongelma, johon on puututtava pelkäämättä.

Hengellisen väkivallan varjostama lapsuus sai kirjoittamaan kirjoja

Kasvoin Oulussa yhdeksänlapsisessa perheessä. Perheeni jakautui kahteen leiriin uskontulkintojen takia ja syttyi uskonsota. Se tuntui 10-vuotiaan tytön mielessä käsittämättömältä ja aiheutti ahdistavia ristipaineita. Sisäinen maailmani romahti ja viha nousi. Kukaan perheenjäsenistäni ei sitä huomannut, olihan heillä omatkin tunteensa pelissä. Päätin, että jätän kaiken hengellisyyden, kunhan pääsen omilleni.

Vuonna 2016 julkaistu kirjani Uskonsota keittiössä antaa äänen kymmenelle vanhoillislestadiolaisuudesta irtautuneelle. Kirjassa kerron myös omakohtaisista kokemuksistani. Uudessa kirjassani, Eroon hengellisestä väkivallasta – demokratiavajetta ja ihmisoikeusloukkauksiako uskonyhteisöissä? (2022) siirryn askeleen eteenpäin: miten uskonyhteisöt voivat päästä eroon hengellisestä väkivallasta?

Kirjassa analysoin laajasti myös syitä hengelliseen väkivaltaan. Hengellisen väkivallan takapiru ovat tiukat opintulkinnat ja ankara ryhmäkuri. Ne tukahduttavat yksilön aidot uskonnolliset tunteet ja kokemukset. Lisäksi kunkin uskonyhteisön yhteisölliset erityispiirteet ja autoritaarinen johtaminen heijastuvat väkivallan ilmiasuihin.

Monia uskonyhteisöjä johdetaan epädemokraattisesti, toisin kuin maallisia yhteisöjä. Tämän ei pitäisi olla mahdollista demokraattisessa Suomessa. Kirjassa fundamentalistisia esimerkkiuskonyhteisöjä ovat jehovantodistajuus, vanhoillislestadiolaisuus ja helluntaiherätys.

Hengellinen väkivalta loukkaa ihmisoikeuksia demokraattisissa yhteiskunnissa

Hengellinen väkivalta ei ole kenenkään etu, vaan se loukkaa ihmisoikeuksia ja demokratiaa. Väkivalta aiheuttaa suuria ongelmia ja kustannuksia – kuten mielenterveysongelmia, päihteiden väärinkäyttöä ja työttömyyttä – sekä uhreille että yhteiskunnalle.

Kuva: Pixabay

Demokratiat ovat antaneet uskonyhteisöille uskonnonvapauden. Paradoksaalisesti jotkut ääriuskonyhteisöt puolustavat uskonnonvapautta demokraattisena oikeutenaan ja samaan aikaan voivat loukata sen suojassa omantunnonvapautta ja toimia jopa totalitaarisesti.

Hengellinen väkivalta ei aina lopu, vaikka eroaa uskonyhteisöstä. Erityisen traagista on, kun vanhemmat hylkäävät yhteisöstä eronneen nuorensa. Siitä voi seurata hänelle syrjäytymistä ja jopa mielenterveys- tai päihdeongelmia.

”Etenkin lapsia on suojeltava esimerkiksi ahdistavalta helvetillä pelottelulta.”

Demokraattinen yhteiskunta ei saa sulkea silmiään lainvastaiselta hengelliseltä väkivallalta. Viime aikoina onkin tunnistettu uskonyhteisöissä esiintynyttä pedofiliaa. Myös kansanedustaja Päivi Räsäsen homoseksuaaleihin kohdistuneesta, loukkaavasta puheesta on käräjöity.

Yhteisöihin piilotettu hengellinen väkivalta on tunnistettava, vaikka sen tahallisuuden toteennäyttäminen voikin osoittautua vaikeaksi. Etenkin lapsia on suojeltava esimerkiksi ahdistavalta helvetillä pelottelulta. Pelottelu perustuu uskomukseen, että uskonyhteisön ulkopuolella olevat joutuvat helvettiin ja omaa yhteisöä pidetään Jumalan valittuna joukkona.

Demokraattisessa Suomessa jokaisella kansalaisella pitää olla vapaus yhteiskunnalliseen osallistumiseen ja omista asioista päättämiseen. Lestadiolaisyhteisö ohjasi pitkään jäsentensä puoluevalintoja, eivätkä Jehovan todistajat edelleenkään salli jäsentensä äänestävän vaaleissa ja osallistuvan politiikkaan.

Fundamentalistiset uskonyhteisöt, toisin kuin maalliset yhteisöt, tuomitsevat synniksi liikkeidensä sisäisen ja ulkopuolelta tulevan kritiikin eivätkä hyväksy naisia johtamaan yhteisöjä yhdenvertaisesti miesten kanssa. Demokratiaan kuuluvaa vallanvaihtoakaan ei pidetä tarpeellisena, vaan seurakuntien profeetallisilla johtajilla on useimmiten ikuinen mandaatti.

Hengellinen väkivalta voi olla yhtä vaurioittavaa kuin fyysinen – siksi toimenpiteitä tarvitaan

Vuonna 2020 opetus- ja kulttuuriministeriö kiirehti eettisten ohjeiden laatimista ja valituselimen perustamista kulttuurialalle, kun epäilyt kulttuurineuvos Veijo Baltzarin väärinkäytöksistä seitsemää nuorta naista kohtaan tulivat julki. Niin pitikin toimia.

”Niinpä yksilöiden perusoikeuksia ei turvata uskonliikkeissä yhtä yksiselitteisesti kuin maallisissa yhteisöissä.”

Yhtä ponnekkaasti ja yhdenvertaisesti olisi tuettava tuhansia uskontojen uhreja. Tällä hetkellä yhdenvertaisuuslakia ei sovelleta uskonnonharjoittamiseen, sillä hengellinen väkivalta tulkitaan usein osaksi uskonnonharjoittamista. Niinpä yksilöiden perusoikeuksia ei turvata uskonliikkeissä yhtä yksiselitteisesti kuin maallisissa yhteisöissä.

Yhteiskunnallista keskustelua hengellisestä väkivallasta on pidettävä yllä, kunnes julkinen valta ottaa sen vakavasti ja ryhtyy poistamaan sitä. Hengellinen väkivalta on rikos, joka voi vaurioittaa uhriaan yhtä vakavasti kuin fyysinen väkivalta. Iso ongelma on hengellisen väkivallan rikosoikeudellinen toteennäyttäminen.

Kuva: Pixabay
Uskonyhteisöjä pitäisi voida valvoa lainsäädännön nojalla

Julkisen vallan pitäisi valvoa määräajoin kaikkia, noin tuhatta Suomessa toimivaa uskonyhteisöä. Uskonnonvapauslaki edellyttää selvitystä uskonnollisesta tarkoituksesta ja toimintatavoista vain perustamisvaiheessa ja pelkästään niiltä uskonyhteisöiltä, jotka hakevat Patentti- ja rekisterihallitukselta uskonnollisen yhdyskunnan statusta.

Tällaisia rekisteröityjä yhdyskuntia toimii Suomessa tällä hetkellä 152. Yksi niistä on Jehovan todistajat. Jehovan todistajat rikkoo ihmisoikeuksia muun muassa karttamiskäytännöllään, eikä hyväksy demokraattisia kansalaisoikeuksia. Siitä huolimatta, että uskonnonvapauslaki vaatii yksiselitteisesti, että ”yhdyskunnan tulee toteuttaa tarkoitustaan perus- ja ihmisoikeuksia kunnioittaen”.

”Luterilaisen kirkon olisi puolestaan poistettava hengellistä väkivaltaa herätysliikkeistään.”

Merkille pantavaa on, ettei mikään organisaatio tunne kaikkien, noin tuhannen Suomessa toimivan uskonyhteisön toimintatapojen eettisyyttä ja demokraattisuutta valvonnan puuttumisen takia. Kansainvälistymisen johdosta uskonyhteisöjen määrä Suomessa lisääntyy kaiken aikaa. Viimeistään nyt julkisen vallan toimenpiteitä tarvitaan uskontojen uhrien tukemiseen. Luterilaisen kirkon olisi puolestaan poistettava hengellistä väkivaltaa herätysliikkeistään.

Myös uskontojen sosiaalista vastuuta voitaisiin mitata

Emme saa hylätä Kiinan uiguureja, joista arkkipiispa Tapio Luoma kantaa huolta Helsingin Sanomien artikkelissaan. Mutta emme saa myöskään unohtaa uskontojen uhreja Suomessa. Toistaiseksi vain Uskontojen uhrien tuki ry on auttanut pitkäaikaisella vertaistukitoiminnallaan lukuisia uskontojen uhreja.

”Esimerkiksi uskonyhteisöt voisivat laatia itselleen monien yritysten ja kansalaisyhteisöjenkin tavoin sosiaalisen vastuun laadulliset mittarit.”

Kirjani lopussa ehdotan 14 perusteltua toimenpidettä hengellisen väkivallan poistamiseksi. Säädösten lisäksi on löydettävissä ”pehmeitä” keinoja. Esimerkiksi uskonyhteisöt voisivat laatia itselleen monien yritysten ja kansalaisyhteisöjenkin tavoin sosiaalisen vastuun laadulliset mittarit. Laadullisesti voitaisiin mitata esimerkiksi yhteisöjen turvallisuutta, hengellistä vapautta, oikeudenmukaisuutta ja dialogin käyttöä.

Sosiaalisen vastuun arviointi soveltuisi nimenomaan hengellisellä alueella toimiville uskonyhteisöille. Niiden sidosryhmät – esimerkiksi seurakuntalaiset ja julkinen valta – pystyisivät mittareita seuraamalla tarkastamaan, miten sosiaalinen vastuu on toteutunut kussakin yhteisössä. Myös häirintäyhdyshenkilöiden nimeäminen uskonyhteisöihin ja julkiseen hallintoon on tarpeellista.


Kirjoittaja on tietokirjailija, joka on käsitellyt systemaattisesti sosiaalista vastuuta kirjoissaan: ensin väitöskirjassa koskien yrityksiä ja myöhemmin koskien uskonyhteisöjä.

Suhtaudumme kodeistaan paenneisiin eri tavoin, vaikka olemme kaikki ihmisiä

Pääkirjoitus


PAKOLAISUUS ilmiönä on noussut taas meille eurooppalaisille näkyvämmäksi Ukrainan sodan myötä, mutta juurikaan ajankohtaisempi siitä ei ole tullut. Sitä se on ollut jo vaikka kuinka kauan.

Tällä hetkellä maailmassa on yli 80 miljoonaa pakon edessä muuttanutta ihmistä. Luku on kasvanut kaksinkertaiseksi pelkästään kymmenessä vuodessa. Valtaosa näistä ihmisistä on joutunut siirtymään valtion rajojen sisäpuolella.

Sanaa pakolainen käytetään arkikielessä kuvaamaan ketä tahansa kodistaan paennutta, joka on joutunut lähtemään esimerkiksi sodan tai vainon vuoksi. Pakolaisuus on kuitenkin virallisesti YK:n pakolaisjärjestön myöntämä status, jota ei ole kaikilla kotinsa jättäneillä. Puhutaan siis yleisesti paenneista tai pakkosiirtolaisista.

Tähän mennessä yli 3,5 miljoonaa ukrainalaista on viimeisen kuukauden aikana joutunut jättämään kotimaansa, ja lukema kasvaa. Suomalaiset ovat rientäneet sankoin joukoin auttamaan Ukrainasta paenneita. Jotkut ovat jopa lähteneet itse kuljettamaan avustusta, kuten lääkintätarpeita, luotiliivejä ja vaatteita Ukrainan rajoille. Apua Ukrainaan -tukikonsertin iltana suomalaiset lahjoittivat ukrainalaisten hätää helpottamaan yli 6 miljoonaa euroa.

Ukrainasta paenneita vastaanottamassa apua Puolan Krakovassa. Kuva: Wikimedia Commons

Oman kodin jättäminen on varmasti yksi vakavimpia traumoja, joita ihminen voi elämässään kokea. Erityisesti kotimaan jättäminen pakon edessä tarkoittaa väistämättä syvää turvattomuuden tunnetta ja usein myös ihan aitoa turvattomuutta, vaikka varsinaista sotaa tai vainoa olisi jo päästy pakoon.

Samalla kun minua lämmittää ihmisten halu auttaa, olen hämilläni siitä ristiriidasta, jolla eri maista paenneisiin suhtaudutaan. Vuoden 2015 pakolaiskriisi nosti pintaan mielettömän määrän ihmisivihamielisiä asenteita ja rasismia. Yllätyin jopa omien tuttujeni äärioikeistolaisista ja rasistisista näkemyksistä.

Ihmiset jakautuivat ”suvakkeihin” ja ”rajakkeihin” ja keskusteluilmapiiri polarisoitui. Yksi keskeisimpiä vasta-argumentteja turvapaikkojen ja oleskelulupien myöntämiselle oli se, että noista maista tuli enimmäkseen nuoria miehiä ja poikia. Heitä pidettiin rintamakarkureina. Naiset ja lapset olisivat olleet tervetulleempia, ehkä.

Pakkosiirtolaisuus on ilmiö, jota yhä harva ymmärtää. Syy siihen, miksi esimerkiksi Syyriasta lähti ja lähtee nuoria miehiä on se, että reitit Eurooppaan ovat hyvin turvattomia. Nuorten miesten katsotaan selviävän todennäköisimmin vaarallisesta matkasta.

Naisia uhkaa miehiä enemmän esimerkiksi seksuaalinen väkivalta. Kotimaissaan puolestaan nuoret miehet ovat vaarassa joutua värvätyiksi erilaisiin aseellisiin ryhmittymiin. Muutenkaan kotimaahan jääminen ei olisi tarjonnut kuin toinen toistaan huonompia vaihtoehtoja.

Ukrainan tilanne on toinen ja paljon selkeämpi. Ulkovalta yrittää murskata itsenäisen valtion, ja kykenevät — sekä miehet että naiset — jäävät puolustamaan maataan.

Tilastoista selviää, että loppuviimein kaikista kotoaan paenneista noin puolet on miehiä ja puolet naisia. Lapsia heistä oli vuonna 2020 42 %, mikä on suurempi suhteellinen määrä kuin lasten osuus koko maailman väestöstä.

Suomeen haavoittuvimmassa asemassa olevia pakolaisia, kuten lapsia ja naisia sekä vammaisia henkilöitä ja kidutuksen uhreja tulee pakolaiskiintiön kautta. Kiintiön kautta vastaanotettavat pakolaiset ovat saaneet YK:n myöntämän pakolaisstatuksen jo pakolaisleirillä ja YK on arvioinut heidän tilanteensa. Suomi on sitoutunut ottamaan valikoidut ihmiset vastaan oman vuotuisen kiintiönsä rajoissa.

Suomen pakolaiskiintiö oli vuonna 2021 1 150 henkeä. Vuonna 2022 Suomi on nostanut kiintiönsä 1 500 henkeen Afganistanin tilanteen vuoksi. Ukrainasta kiintiöpakolaisia ei tule, sillä ukrainalaisille Suomi on luvannut tarjota tilapäistä suojelua.

Ennakkoluuloisten asennoitumisten taustalla ei tietenkään ole pelkkä viaton tietämättömyys. Elämme edelleen rasistisessa maailmassa ja mitä vieraammalta toiseen ryhmään kuuluviksi mielletyt ihmiset tuntuvat, sitä syvemmäksi käy empatiakuilu. Valkoisiin, eurooppalaisiin ja mahdollisesti kristittyihin (vai pitäisikö sanoa ei-muslimeihin) suhtaudutaan suopeammin ja heidän hätänsä nähdään oikeutetumpana.

Jokainen kotoaan paenneisiin ristiriitaisesti suhtautuva tuskin on sen syvällisemmin pohtinut omia asenteitaan. Rasistisia ja islamvihamielisiä näkemyksiä on levitetty myös ihan systemaattisesti jo vuosikausia. Turvapaikanhakijoista ja pakolaisista on saanut puhua yhä epäinhimillistävämmin valtakunnan politiikassa asti. Poliitikkojen käyttämä retoriikka siirtyy väistämättä myös kansan suuhun.

Syyrialaisia lapsia pakolaisleirillä. Kuva: Julie Ricard, Unsplash

Sekä syyrialaiset että ukrainalaiset ovat paenneet samoista syistä, eli säilyttääkseen henkensä. Siinä vaiheessa, kun ihminen joutuu jättämään kotinsa, vahinko on jo tapahtunut. Parasta, mitä voimme siinä vaiheessa tehdä, on tarjota mahdollisimman sujuvasti turvaa, tukea ja pysyvyyden tunnetta sekä uusia mahdollisuuksia paenneen arkeen.

Kukaan ei jätä kotiaan vapaaehtoisesti. Se on valtaosalle aivan viimeinen vaihtoehto. Pakolaisuuden ennaltaehkäisy vaatii toimia maailman päättäjiltä sekä ilmastotoimien että rauhantyön muodossa. Harvalla meistä on näihin asioihin paljonkaan valtaa. Se, mitä voimme tehdä, on osoittaa empatiaa kanssaihmisiä kohtaan vaikeassa tilanteessa, oli heidän kotiansa pommitettu sitten Ukrainassa tai Syyriassa.

Karoliina Virkkunen

Kirjoittaja on Etsijän päätoimittaja.


Lähteet

https://www.unhcr.org/ukraine-emergency.html

https://yle.fi/uutiset/3-12363792

https://www.unhcr.org/flagship-reports/globaltrends

https://migri.fi/tilapainen-suojelu

https://yle.fi/aihe/a/20-10002332

https://yle.fi/uutiset/3-12193700

https://www.hs.fi/ulkomaat/art-2000002845613.html

Ilman uskoa parempaan huomiseen meillä ei ole toivoa — Tutkijahaastattelussa Katriina Siivonen

Karoliina Virkkunen


ELÄMME monella tapaa murroksellisia aikoja. Ilmastonmuutoksen ja biodiversiteettikadon ehkäiseminen ovat kiireellisiä kriisejä ja luonteeltaan eskaloivia: konfliktit ja sodat vievät huomiotamme pois ilmastokriisistä, mutta ilmastonmuutoksen eteneminen synnyttää niitä vain lisää. Muutos täytyy saada aikaiseksi, mutta miten? Ja mitä tekemistä kulttuurilla on asian kanssa? Tulevaisuudentutkija Katriina Siivosen mukaan kulttuurinen kestävyysmurros on tärkeä muutosvoima.

Etnologista tulevaisuudentutkijaksi

Katriina Siivonen opiskeli aikanaan kansatiedettä (nyk. etnologia), ja hänen lähestymisensä tulevaisuudentutkimukseen yhdisteleekin kulttuurintutkimuksen menetelmiä ja periaatteita. Alun perin Siivonen haaveili työstä museoalalla. Hän kuitenkin valmistui 1990-luvun laman aikaan, jolloin monia museoiden työpaikkoja katosi. Tutkijuus oli kiinnostanut Siivosta, mutta nyt se alkoi näyttää myös lähes ainolta vaihtoehdolta.

Siivosen väitöskirja koski saaristojen alueellista kehitystä ja kulttuuripalveluita. Väitösaiheensa ansiosta häntä pyydettiin töihin tulevaisuuden tutkimuskeskukselle, jossa hän on työskennellyt lähes yhtäjaksoisesti jo kaksi vuosikymmentä.

Siivonen on ollut mukana monenlaisissa hankkeissa. Työnantajat ja organisaatiot ovat vaihtuneet, mutta itse asia ei. Kulttuurinen kestävyys on lopulta ollut kaiken keskiössä.

Opetustyössä Siivonen on sekä tehnyt etnologian professorien sijaisuuksia että opettanut Turun kauppakorkeakoulun tulevaisuuden tutkimuskeskuksella kestävän kehityksen opintokokonaisuudessa aina sen perustamisesta lähtien. Vuonna 2008 perustettuun opintokokonaisuuteen Siivonen toi mukanaan kulttuurisen kestävyyden ulottuvuuden.

Tulevaisuudentutkimus on voimakkaasti poikkitieteellinen ala, jossa hyödynnetään monenlaisia menetelmiä. Kvantitatiivisilla menetelmillä voidaan esimerkiksi havainnoida trendejä ja laskea todennäköisyyksiä hyödyntäen suurta määrää dataa.

Kvalitatiivisilla eli laadullisilla menetelmillä puolestaan voidaan kysyä eri asiantuntijoilta erilaisia näkemyksiä ja ajatuksia mahdollisista tulevaisuuksista ja sitä kautta pyrkiä hahmottamaan erilaisia toivottavia ja ei-toivottavia tulevaisuuden skenaarioita.

Tulevaisuudentutkimuksessa hahmotellaan erilaisia mahdollisia tulevaisuuksia. Kuva: Pixabay

”Ihmisen on itse saatava osallistua oman tulevaisuutensa rakentamiseen.”

Ymmärrystä mahdollisista tulevaisuuksista voidaan rakentaa myös osallistavin menetelmin, joissa työskentely on dialogista verstastyöskentelyä. Dialoginen verstastyöskentely on tulevaisuudentutkimuksen menetelmä, joka osallistaa ihmiset lisäämään ymmärrystä yhdessä paitsi erilaisista tulevaisuuksista, myös kulttuurisesta muutoksesta.

Osallistava tutkimus myötäilee myös kulttuurintutkimuksen menetelmiä: enää kulttuureja ei tutkita poimien ja ylhäältä määritellen, vaan dialogisesti. Ihmisen on itse saatava osallistua oman tulevaisuutensa rakentamiseen.

Kulttuurin säilyttämisen ja kulttuurisen kestävyysmurroksen välillä on väistämätön jännite, jonka kanssa täytyy tasapainoilla

Kulttuurinen kestävyys on kestävän kehityksen ulottuvuus, jota voi ymmärtää monella eri tavalla ja katsoa monista eri näkökulmista. Kulttuurisen kestävyyden käsite on myös elänyt niin kauan kun siitä on keskusteltu.

Ekologinen, taloudellinen, sosiaalinen ja kulttuurinen kestävyys ovat kestävän kehityksen neljä ulottuvuutta, joilla pyritään seitsemääntoista YK:n kestävän kehityksen tavoitteiseen.

”Koska meillä ei vielä ole ekologista kestävyyttä, se pitää saada aikaiseksi, ja kulttuurilla on tässä suurempi rooli kuin äkkiseltään ajattelisimme.”

Kulttuurinen kestävyys tarkoittaa ensinnäkin kulttuuristen elementtien säilyttämistä ja ylläpitämistä. Perusarvona kulttuurisessa kestävyydessä tällöin on, että ihmisellä on oikeus oman kulttuurinsa elementtien säilyttämiseen ja ylläpitämiseen. Siivonen on katsoo asiaa myös toisin päin: ihmisillä on lähtökohtaisesti oikeus määritellä myös sitä, miten oma kulttuuri tai sen elementit muuttuvat. Kulttuurin muutos on joka tapauksessa väistämätöntä.

Siivoselle itselleen tutkimusten ja tarkastelun keskiössä on ollut kulttuurinen kestävyysmurros ja sen aikaansaaminen, toisin sanoen transformatiivinen ajattelutapa. Koska meillä ei vielä ole ekologista kestävyyttä, se pitää saada aikaiseksi, ja kulttuurilla on tässä suurempi rooli kuin äkkiseltään ajattelisimme.

Ekologisesti kestävän elämän saavuttaminen vaatii kulttuurista kestävyysmurrosta. Kuva: Pixabay

”Olen pyörittänyt kulttuurisen kestävyyden käsitettä eri tavoin nyt kaksikymmentä vuotta, ja vahvistuva teema siinä on, että miten kulttuurilla pystytään vaikuttamaan ekologiseen kestävyyteen.”

”Kulttuurista muutosta on pyrittävä ohjaamaan ekologisesti kestävään suuntaan, mutta samalla ihmisten oikeus omaan kulttuuriinsa on tärkeä perusarvo.”

Koska ihmisillä on oikeus määrittää ja säilyttää oman kulttuurinsa elementtejä, on kestävyysmurroksen ja tämän oikeuden välillä väistämättä tietynlainen jännite.

”Ihmiset voivat osallistua oman kulttuurinsa muuttamiseen niin, että se vahvistaa ekologista kestävyyttä. Tämä on tietysti ristiriitainen siinä mielessä, että jos siinä on asetettu tavote, niin silloin se ei ole näiden ihmisten vapaan tahdon mukaista. Mutta se on sellainen jännite mikä siinä sillon väistämättä on sisällä.”

Kulttuurinen kestävyysmurros on tasapainoilua. Kulttuurista muutosta on pyrittävä ohjaamaan ekologisesti kestävään suuntaan, mutta samalla ihmisten oikeus omaan kulttuuriinsa on tärkeä perusarvo.

Toisaalta kulttuurin säilyttäminen ja siihen identifioituminen voivat Siivosen mukaan olla juuri niitä asioita, joista saa voimaa ja joiden avulla kasvattaa resilienssiä väistämättömistä muutoksista selviytymiseen. Varsinaisilla kulttuurintuotteilla, kuten kuvataiteella, musiikilla ja teatterilla tuotetaan hyvinvointia. Sen mittaaminen on tietysti hyvin vaikeaa, kuten on myös kulttuurisen kestävyyden.

Kestävässä kehityksessä kyse on kokonaiskuvan huomioimisesta, ja siinä kuvassa kulttuurilla ja sen voimalla on valtavan tärkeä rooli.

Suomessa kestävyysmurros tarkoittaa ainakin ylikulutuksen lopettamista

Kulttuurinen kestävyys ja kulttuurinen kestävyysmurros ovat siis moniulotteisia kokonaisuuksia, joita voi olla hankalaa hahmottaa ilman konkretiaa. Kysyin, mitä kulttuurinen kestävyys tarkoittaa esimerkiksi suomalaisille?

”Kestävyysmurroksen aikaansaaminen Suomessa tarkoittaa ylikuluttavan ajattelutavan muuttamista kulttuurisin keinoin niin, että jokainen osallistuu siihen omaehtosesti. Suomi on länsimaa, jossa ylikulutetaan ja käytetään liikaa luonnonvaroja jatkuvasti.”

Oleellisinta Siivosen mukaan on se, että kaiken kuluttamisemme vaikutukset ovat aina globaaleja, eikä Suomea voida tarkastella erillään muusta maailmasta. Ylikuluttavan Suomen muuttaminen planetaarisissa rajoissa pidättäytyväksi Suomeksi vaatii kulttuurista murrosta. Siivonen tähdentää tämän tarkoittavan käytännössä sitä, että ne osallistuvat, jotka ovat halukkaita osallistumaan.

”Siivonen näkee, etteivät suomalaiset vielä osaa mieltää ylikuluttamista osaksi luontosuhdettaan.”

Suomalaisilla sanotaan esimerkiksi olevan vahva luontosuhde, mutta mitä se tarkoittaa? Siivonen näkee, etteivät suomalaiset vielä osaa mieltää ylikuluttamista osaksi luontosuhdettaan. Meidän pitäisi nähdä, että liika kulutuksemme vaikuttaa siihen luontoon, johon meillä on ainakin olevinaan vahva suhde.

”Se on semmonen, missä varmasti vähän jokaisella riittää työstämistä omassa ajattelussaan. Ja että miten se muuttuu myöskin sitten toiminnaksi.”

Yksi erinomainen esimerkki jo tapahtuneesta kulttuurisesta murroksesta Suomessa on ruokailu. Siivosen mukaan kasviperäisen ravinnon suosion roima nousu ja vegaaniruuan arkistuminen tapahtui paljon nopeammin, kuin tulevaisuudentutkijat olivat uskaltaneet arvailla.

”Nyt lihankulutustilastot on kääntyneet peräti hiukan laskuun. Ne on nousseet sata vuotta koko ajan. Nykyään on ihan luontevaa, että jossain tarjotaan pelkästään vegaaniruokaa. Muutama vuosi sitten se olisi ollut vielä aika outo juttu.”

Toivo lähtee toiminnasta, ja toiminta edellyttää uskoa parempaan tulevaisuuteen

Tulevaisuuden rakentaminen ja kulttuuriseen murrokseen osallistuminen perustuu vapaaehtoisuuteen. Siivonen tuo kuitenkin esiin tulevaisuudentutkija Roberto Polin näkemyksen, jonka mukaan jokaisella ihmisellä on eettinen ja moraalinen vastuu ajatella planeetan tilaa ja muuttaa omaa toimintaansa niin, ettei se aiheuta vahinkoa tulevaisuudelle. Tässäkin näkyy siis tietty jännite.

Tulevaisuudentutkijoilla puolestaan on Polin mukaan vastuu näyttää ihmisille, millaisia tulevaisuuksia milläkin valinnoilla rakennetaan.

”Tulevaisuustyössä ei ole mitään mieltä, jos ei usko, että meillä todella on mahdollisuus rakentaa parempaa huomista.”

Koulutus ja sitä kautta tapahtuva valistustyö on ollut yksi keskeinen keino kulttuurisen kestävyysmurroksen edistämisessä. Siivonen huomauttaa, että tähän asti koulutus on kohdistettu pitkälti lapsiin, vaikka todellisuudessa me aikuiset olemme isompi ongelma. Hän kertoo, ettei ole näkemyksensä kanssa yksin.

Parempaa huomista rakennetaan yhdessä. Kuva: Pixabay

Tulevaisuustyössä ei ole mitään mieltä, jos ei usko, että meillä todella on mahdollisuus rakentaa parempaa huomista. Monen nuoren mielestä maailma näyttää juuri nyt kaoottiselta paikalta ja tulevaisuus epätoivoiselta. Onko Siivosella meille lohdun sanoja?

”Me elämme tällä hetkellä todella turbulentissa ajassa. Ajattelen itse, että se miten me tällä hetkellä ajatellaan tulevaisuudesta ja miten me rakennetaan sitä, on keskeistä. Kyynisyys ei rakenna parempaa tulevaisuutta. Minä en suostu kyynistymään. Jos ei ole uskoa siihen, että pystytään rakentamaan jotakin parempaa, meillä ei ole enää mitään.”

Siivonen muistaa ympäristökeskustelun ja ydinsodan uhkan myös omasta nuoruudestaan ja kuvailee raskaaksi sitä, että monessa asiassa parannusta ei ole saatu riittävästi aikaan. Jotain on kuitenkin pystytty tekemäänkin.

”Ei puhuta enää samoista ongelmista, mutta tilalle on tullut vielä isompia ongelmia, mikä on tosi raskas juttu. Mut siitä huolimatta usko siihen, että kyllä me pystytään jotain tekemään ja että lähdetään tekemään, on niitä asioita jotka kantaa. Sen takia olen näitä tutkimusaiheita valinnut sillä osaamisella mikä minulla sattuu olemaan. Jokainen tekee mitä osaa.”

Voisiko ajatella, että toivo lähtee toiminnasta?

”No kyllä, se on hyvä kiteytys.”


Lähteet

https://www.ykliitto.fi/yk-teemat/kestavan-kehityksen-tavoitteet

Oikaisu, 28.3.2022: Korjattu tekstistä tutkimuslaitos sanaksi tutkimuskeskus.

Jung, Job ja Jahve

Juho Rekilä kertoo esseessään psykologi Carl Jungin näkemyksistä Vanhan Testin Jumalan muutoksesta.

Juho Rekilä


MILLAINEN on Israelin Jumala? Hän luo meret, maat, taivaat ja ihmisen omaksi kuvakseen, mutta silti yllättyy, kun ihminen pettää hänen luottamuksensa. Hän vihoissaan tuhoaa tulvalla lähes kaikki elävät olennot maan pinnalta ja hävittää Sodoman ja Gomorran kaupungit. Daavidille tehdyn lupauksen hän rikkoo ja vaatii isiä uhraamaan poikansa osoituksena uskollisuudesta Hänelle – tosin vain lopulta ilmoittaakseen, että kyseessä oli vain testi, eikä lapsia tarvitse oikeasti tappaa.

Eikö Jumala olekaan kaikkitietävä, eikö Hän osaakaan ennakoida asioiden lopputulosta? Miksi vaatia asioita, joiden olemassaolon jo tietää tai pettyä tapahtumiin, jotka oli osannut jo ennustaa?

Vanhan testamentin Jumala eroaa monin tavoin Uuden testamentin Jumalasta, jonka ruumiillistuma Jeesus on ja jonka anteeksiantavuutta, armoa ja rakkautta hän opettaa. Psykologi Carl Jung käsitteli kristinuskon teemoja, teologiaa ja Jumalaa elämänsä aikana useamman kerran, paneutuen Jumalan psykologiseen muutokseen kirjassaan Job saa vastauksen.

Psykologi Carl Jung. Kuva: Wikimedia Commons

Teoksen fokuksessa on nimenomaisesti Vanhan testamentin Jobin kirja. Tässä artikkelissa käsittelen pintapuolisesti Jungin ajatuksia Jumalan luonteesta ja sen muutoksesta tämän kirjan varjossa.

”Jahve saattoi osoittaa silmitöntä vihaa ihmisiä kohtaan, jos nämä käyttäytyivät ei-toivotuilla tavoilla, mutta ei koskaan vaatinut itse itseään Luojana tilille siitä, ettei ollut luonut parempia.”

Jung kuvaa kirjassaan Vanhan testamentin Jumalaa lapsenomaiseksi, kiukuttelevaksi ja itselleen jatkuvia kunnianosoituksia (etenkin oikeamielisyytensä ylistystä) vaativaksi hahmoksi, joka myös kärsii siitä, että on omien tunteidensa riepoteltavana. Jahve saattoi osoittaa silmitöntä vihaa ihmisiä kohtaan, jos nämä käyttäytyivät ei-toivotuilla tavoilla, mutta ei koskaan vaatinut itse itseään Luojana tilille siitä, ettei ollut luonut parempia.

Kuten Jung toteaa, ”tuon kaltainen tila on meille kuviteltavissa ainoastaan silloin, kun harkitseva tietoisuus puuttuu tai kun harkinta on vain voimatonta suostumista siihen mikä on ja mikä mahdollisesti tulee”.

Varhaisantiikin ihmisille jumalien epäjohdonmukaisuus oli Jungin mukaan varsin arkista, joten Jahven oikullisuus ei ollut poikkeuksellista. Sen sijaan olennaiseksi nousee Israelin Jumalan ja ihmisten keskinen suhde, joka oli jo varsin varhain erittäin sitoutunut. Jungin päätelmä onkin, että Jahven persoonallisuus vaatii jatkuvaa ulkoista tunnustusta joltain toiselta osapuolelta, jotta Hän voi tuntea oman olemisensa.

Tämän vuoksi Jumalan erityisellä kaitselmuksella ja sopimuksilla eri osapuolten, kuten Nooan tai Daavidin kanssa, oli erityinen virka paitsi ihmisille, myös Jumalalle itselleen. Koska Jumalan tietoisuus on paljolti ulkoisesta tunnustuksesta riippuvainen, on jossain määrin ymmärrettävää, että tietoisuutta vaativa oman toiminnan moraalinen tarkastelu jää uupumaan.

”Jobin kirja on Jumalan olemuksen kannalta Jungille käännekohta ja katalysaattori muutokseen.”

Omassa tarkastelussaan Jung kuvailee Jumalan olemusta jopa niin, että ”yksilölliset ominaisuudet eivät riittävästi vastaa toisiaan, vaan hajoavat teoiksi, jotka ovat toistensa kanssa ristiriidassa”. Jobin kirja on Jumalan olemuksen kannalta Jungille käännekohta ja katalysaattori muutokseen.

Jobin kirjassa Saatana väittää Jumalalle uskollisen Job-miehen tulevan kiroamaan Jumalaa, mikäli häntä koetellaan tarpeeksi. Tästä saa alkunsa eräänlainen vedonlyönti Jumalan ja Saatanan välillä, jossa Saatana saa luvallisesti koetella Jobia kaikin mahdollisin tavoin paitsi tappamalla tämän.

Jobin usko ja kuuliaisuus Herraansa kohtaan pysyy kuitenkin loppuun asti, ja teos päättyy Jumalan ja Jobin dialogiin ja eräänlaiseen sovintoon.

Jobin kirjan asetelma on erikoinen: kaikkitietävälle Jumalalle esitetään ajatus Jobin uskon laadusta. Jumala antaa Jobiin kohdistuvan ihmiskokeen alkaa, vaikka Hänen luulisi ymmärtävän sen olevan perusteeton ja hyödytön. Jobiin kohdistuvat murhat, ryöstöt ja ruumiillisen kidutuksen Jahve hyväksyy suruitta, samoin Jobin ystävien pitkät ja Jobia syyllistävät puheenvuorot.

Lopulta Jahve itse tulee paikalle uhittelemaan omaa suuruuttaan Jobille, miehelle, joka raapii paiseitaan roskakasan päällä. Sen sijaan tilanteen todellinen alullepanija, Saatana, jää täysin ilman rangaistusta.

Kaiken tämän keskellä Job oppii tuntemaan Jumalansa jopa paremmin kuin tämä tuntee itsensä ja jollain tapaa jopa nousee moraalisesti luojansa yläpuolelle. Job kohtaa tekijänsä kasvoista kasvoihin ja ymmärtää, että tuollaista jumalaa kuuluukin pelätä.

Itse Job seisoo lopulta syyttömänä Jumalan edessä täysin absurdissa tilanteessa. Hän on väistämättä syyttömänä Jumalan syytöksen edessä, vaikkakin Jumala itse on totuus ja oikeudenmukaisuus – tai ainakin hänen pitäisi olla.

”Ikään kuin Jobin perheenjäsenten surmaaminen olisi hyväksyttävää, koska Jumala voi antaa hänelle uudet ja paremmat.”

Tietenkin Jumalalla on kaikki valta taivuttaa oikeutta oman mielensä mukaan, myös silloin kun hän itse tekee vääryyttä ja väkivaltaa. Tämä sama Jumala kuitenkin on sekä asettanut että rikkonut kymmentä käskyä. Ikään kuin Jobin perheenjäsenten surmaaminen olisi hyväksyttävää, koska Jumala voi antaa hänelle uudet ja paremmat.

Jungin tulkinnassa Job ymmärtää Jumalan ristiriitaisuuden syytettynä ja tuomarina, ja päätyy pyytämään tässä oikeudenkäynnissä apua Jumalaa vastaan Jumalalta itseltään.

Mutta mikä oli se moraalinen syy, jonka vuoksi Job joutui lopulta kärsimään? Oliko yhden ihmisen potentiaalinen epäilys Jumalaa kohtaan niin merkittävää, että Kaikkivaltias asettaa kaiken huomionsa häneen?

Job ja hänen ystävänsä. Kuva: Gustave Doré

”Vaikka Uudessa testamentissa Jumalan persoonan vastakohdat ovat sopusointuisemmin läsnä, ei Hänen attribuuteikseen voida vielä täysin vilpittömästi sanoa anteeksiantavuutta ja armoa; Jeesuksen tehtävä kuitenkin on sovittaa ihmisten ja Jumalan välinen suopa olemalla ihmisuhri.”

Saamansa kohtelun mukaan Jobin arvo on samanaikaisesti mitätön ja mittaamaton. Tämä kohtaaminen on Jungin tulkinnan mukaan käänteentekevä, sillä ihminen nousee siinä Jumalan tuomariksi — hän tuntee Luojansa paremmin kuin Jumala itse. Samalla Jumalan kaksinainen luonne paljastuu ihmiselle — joko tietoisesti tai tiedostamatta.

Jungin tulkinnan mukaan Jobin ja Jumalan kohtaaminen saa Jumalan aavistamaan oman luonteensa epätasaisuuden ja ilmeiseksi tulleen itsetietoisuuden puutteen. Jumala joutuu kohdakkain oman amoraalisuutensa ja arvaamattomuutensa kanssa, ja alkaa tuoda toimintaansa viisautta ja harkintaa. Tämän prosessin lopputuloksena Jumala syntyy ihmiseksi Jeesuksessa.

Vaikka Uudessa testamentissa Jumalan persoonan vastakohdat ovat sopusointuisemmin läsnä, ei Hänen attribuuteikseen voida vielä täysin vilpittömästi sanoa anteeksiantavuutta ja armoa; Jeesuksen tehtävä kuitenkin on sovittaa ihmisten ja Jumalan välinen suopa olemalla ihmisuhri. Lopulta suurinta tietoisuutta itsestään Jeesus osoittaa vasta ristillä roikkuessaan. ”Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit!” on kärsivän Kristuksen huuto hetkenä, jolloin Jumala kokee ihmisenä samaa tuskaa, mitä Hän antoi Jobin kokea.

Kuten Jung esipuheessaan sanoo: ”Kun nyt seuraavassa käyn käsittelemään näitä ’metafyysisisiä’ seikkoja, niin olen täysin selvillä siitä, että tulen liikkumaan kuvien maailmassa ja ettei yksikään ajatuksistani tavoita sitä mikä olemukseltaan jää meille tuntemattomaksi.”

Lukuisista kuvauksista huolimatta nämäkin lauseet ovat vain kuulopuheita ja olettamuksia. Niin kauan kuin suora, välitön kokemus kasvoista kasvoihin puuttuu, jää Jumala lopulta tuntemattomaksi.


Kirjoittaja on folkloristiikan maisteri.

Globaalit kriisit koettelevat sopeutumiskykyämme — vastuu ratkaisuista kuuluu yhteiskunnalle

Ida Juntikka


IHMISTEN sopeutumiskykyä on koeteltu viime aikoina monin tavoin. Kun toive pandemia-ajan muuttumisesta normaalimmaksi alkoi herätä, hyökkäsi Venäjä Ukrainaan. Samaan aikaan käynnissä on ilmastokriisi, joka vaatii kiireellisiä toimenpiteitä. Elämme globaalien kriisien aikaa, joiden keskellä pelkät hengitysharjoitukset eivät millään riitä ylläpitämään hyvinvointia ja jaksamista. Epävarmuudesta on tulossa uusi normaali, eikä hyvinvoinnin haasteiden ratkaisu voi jäädä ainoastaan yksilöiden harteille.

Koronavirus sulki kirjastot ja lisäsi mielenterveyden haasteita

Selkeä etappi pandemiassa oli 17. maaliskuuta 2020, jolloin valtioneuvosto antoi asetukset valmiuslain käyttöönottamisesta. Aihe kiinnosti suomalaista mediaa runsaasti, sillä kyseessä oli ennennäkemätön tilanne rauhan aikana. Siitä puhuttiin myös merkittävänä sukupolvikokemuksena.

Olin viettämässä aikaa kahden ystäväni kanssa, kun keräännyimme television ääreen katsomaan valtioneuvoston lähetystä vaitonaisina. Tämän historiallisen tapahtuman sinetöi lopuksi lyhyt ravintolailta, ennen kuin ravitsemisliikkeet suljettiin asiakkailta monen viikon ajaksi. Tautitilanteen takia päätimme myös, ettemme tapaisi hetkeen suojellaksemme toinen toistemme terveyttä.

”Vuorotellen parantuva ja pahentuva tilanne on pakottanut hyväksymään uuden epävarmuuden normin, jota olemme pitäneet uuvuttavana, joskin väliaikaisena.”

Ennen kuin yliopisto sulki tilansa, kiirehdin vielä kampuskirjastolle lainaamaan tarvittavia kurssikirjoja, ja väkimäärän perusteella en ollut suinkaan ainoa.

Tapahtumista on lähes kaksi vuotta aikaa, ja pandemiatilanne on elänyt tuona aikana. Vuorotellen parantuva ja pahentuva tilanne on pakottanut hyväksymään uuden epävarmuuden normin, jota olemme pitäneet uuvuttavana, joskin väliaikaisena.

Lisääntynyt tieto taudista, rokotteet, tottumus sekä toivo paremmasta ovat olleet pilven hopeareunus kaiken epävarmuuden keskellä. Pandemia on kuitenkin haastanut stressinsieto- ja palautumiskykymme, ja muuttunut arki on aiheuttanut myös kasvanutta pahoinvointia.

Opiskelijoilla haavoittuvainen mielenterveys jo ennestään

Opiskelijayhteisössä käytyä keskustelua seuranneena ollut tietoinen siitä, kuinka kuormittuneita korkeakouluopiskelijat ovat olleet jo ennestään. En ollut ollenkaan yllättynyt, kun THL julkaisi uusimman korkeakouluopiskelijoiden terveys- ja hyvinvointitutkimuksensa: korkeakouluopiskelijoilla on enemmän mielenterveysongelmia kuin muulla aikuisväestöllä, ja korona-aika on lis­­ännyt opintojen työtaakkaa.

Koronapandemia on uuvuttanut opiskelijoita entisestään. Kuva: Pixabay

Joka kolmas opiskelija kokee ahdistus- ja masennusoireita, ja naisista jopa 40 prosenttia kertoi kärsivänsä niistä. Yliopisto-opiskelijat ovat joutuneet luentosaleista kokonaan tietokoneruutujen ääreen, ja merkitykselliset kohtaamiset, jotka aiemmin toivat kokemusta laajempaan yhteisöön kuulumisesta — kuten ainejärjestötapahtumat ja lounastuokiot kampusravintolassa — ovat vähentyneet.

Yliopisto-opiskelu on luonteeltaan itsenäistä, mutta tautitilanne aiheutti ennennäkemättömän eristäytymisen, joka pakotti totuttautumaan uudenlaisiin käytäntöihin ja rutiineihin.

Valtakunnallinen etätyösuositus päättyi 28. helmikuuta, ja yliopistot alkoivat siirtyä monipaikkatyöskentelyn kautta kohti henkilömäärärajoitusten purkua lähiopetuksessa ja -tenteissä. ­­­Yhteiskunnan asteittain tapahtuvan avautumisen keskellä luottamuksemme siihen, että pääsemme takaisin normaaliin, oli kasvanut.

Ukrainan sota horjuttaa turvallisuuttamme ja hyvinvointiamme entisestään

Toivo normaaliin paluusta asettui kuitenkin kyseenalaiseksi 24. helmikuuta, jolloin Venäjä ilmoitti aloittavan hyökkäyksen Ukrainaan. Itä-Ukrainan sota oli häilynyt taustalla satunnaisten uutisten muodossa, joilla ei ollut kosketusta omaan arkeemme ja siten todellisuuteemme.

Venäjän hyökkäys Ukrainaan horjuttaa turvallisuudentunnettamme myös täällä Suomessa. Kuva: Pixabay

Laajamittainen hyökkäys käynnisti valtavan globaalin reaktion, joka osoitti haavoittuvuutemme suurvaltapolitiikan edessä. Uutis- ja sosiaalisen median kuvasto täyttyi raunioista ja haavoittuneista, ja ihmiset alkoivat etsiä keinoja auttaa sodan uhreja.

Konfliktin myönteisenä puolena on voitu pitää sen aiheuttamaa yhteishenkeä, joka on osoittanut ihmisten halukkuuden toimia humanitäärisen kriisin keskellä olevien puolesta.

Länsimaiden Venäjään kohdistamat pakotteet ovat myös herättäneet huolta siitä, millaisia vastapakotteita on tiedossa tai voisiko aseellinen konflikti eskaloitua koskettamaan useampaa valtiota.

Kriisien keskellä tunnesäätelyn ja palautumisen taidot korostuvat

Radio Suomen Päivässä vieraillut traumapsykoterapeutti Hanna Markuksela kertoo, kuinka pitkään kestänyt erikoistilanne – ensin pandemia ja sitten sodan puhkeaminen – on saattanut aiheuttaa osassa ihmisisistä jatkuvaa ylivirittyneisyyttä.

”Globaalit kriisit siirtävät katseemme myös meihin itseemme, sillä kyky sietää ja säädellä omaa kriisien synnyttämää ahdistuneisuutta voi lamauttaa ja estää toimimasta.”

Markuksela korostaa, kuinka tärkeää on säädellä esimerkiksi uutisten lukemiseen käyttämäänsä aikaa, mutta myös huomioida elämän kokonaiskuormitus, sillä jo arkielämä itsessään vaatii palautumisen keinoja. Hermoston rauhoittaminen esimerkiksi hengitysharjoituksilla edistää hyvinvointia ja siten toimintakykyä.

Uskon omaksuneeni pandemia-aikana keinoja, joilla säädellä omaa kuormittuneisuuttani ja osaan esimerkiksi tauottaa opiskelua oikea-aikaisemmin. Globaalit kriisit siirtävät katseemme myös meihin itseemme, sillä kyky sietää ja säädellä omaa kriisien synnyttämää ahdistuneisuutta voi lamauttaa ja estää toimimasta.

Ilmastonmuutos vauhdittaa kriisien syntymistä

Sotauutisten keskellä julkaistiin YK:n alaisen kansainvälisen ilmastopaneelin IPCC:n raportti, joka piirtää synkkää kuvaa ilmastonmuutoksen seurauksista tulevaisuudessa, mutta myös jo tapahtuneista, peruuttamattomista muutoksista luonnon elinympäristöissä. Ilmastonmuutoskeskustelulta palstatilaa vei ensin korona, sitten Ukrainan sota, vaikka ilmastotoimilla on jo kiire.

Ilmastotoimilla on jo kova kiire. Kuva: Pixabay

Ilmastonmuutoksen hillitsemisen yhtenä keinona on fossiilisista polttoaineista luopuminen, ja teemaa on sivuttu myös Ukrainan kriisiin liittyvässä keskustelussa. Vastapakotteita koskenut keskustelu on liittynyt länsimaiden riippuvuuteen Venäjän öljy- ja maakaasuvaroista ja tarpeeseen edistää länsimaiden energiaomavaraisuutta korvaamalla ne toisilla energialähteillä.

”Tästä seuraa arkielämän murroksen ja yhä tiuhentuva globaalien kriisien ketju, johon sopeutuminen ei ole enää mahdollista pelkkien hengitysharjoitusten tai itselle mieluisten asioiden tekemisen kautta.”

En ole ollut toiveikas sen suhteen, että maapallon lämpötilan nousun rajoittaminen 1,5 asteeseen on realistista enkä osaa sanoa, toimiiko Ukrainan kriisi tarvittavana muutosvoimana fossiilisista polttoaineista luopumiselle. Varmaa on kuitenkin, että ilmastonmuutoksen vastaisten toimien epäonnistuessa elinolot tulevat muuttumaan radikaalisti esimerkiksi sään ääri-ilmiöiden voimistumisen ja siitä seuraavan ilmastopakolaisuuden takia.

Tästä seuraa arkielämän murroksen ja yhä tiuhentuva globaalien kriisien ketju, johon sopeutuminen ei ole enää mahdollista pelkkien hengitysharjoitusten tai itselle mieluisten asioiden tekemisen kautta.

Epävarmuus tulee olemaan uusi normaali, eikä siitä selviytyminen voi jäädä yksilöiden vastuulle

Sosiologian professori Leena Koski piti eläkkeelle jäädessään ”Yliopisto moraalisena instituutiona” -jäähyväisluennon 31. elokuuta 2020. Luennossaan Koski puhui esimerkiksi akateemisen maailman suorituskeskeisemmäksi muuttumisesta, sen kyseenalaistamisesta sekä pandemiasta.

”Uusi normaali tulee olemaan se, että epävarmuudesta tulee pysyvämpi olotila.”

Mieleeni jäi Kosken toteamus siitä, kuinka ihmiset odottavat pandemian päättyvän ja paluun normaalin alkavan. Tähän Koski totesi, ettei mitään ”normaalia” ole olemassa.

Kosken toteamus konkretisoitui pohtiessani globaalia muutostahtia ja sen edellyttämää yksilön sopeutumiskykyä.

Uusi normaali tulee olemaan se, että epävarmuudesta tulee pysyvämpi olotila. Tällöin yhteiskunnallisten ongelmien ratkaiseminen ei tule jäädä pelkästään yksilön oman neuvokkuuden tai ylipäätään parempien lähtökohtien varaan. Mielenterveysongelmat ovat viimekädessä yhteiskunnallinen haaste, jonka ratkaisua ei voi jättää yksilöille.


Kirjoittaja on yhteiskuntatieteiden opiskelija Itä-Suomen yliopistosta.

Lähteet

https://yle.fi/uutiset/3-12225357

https://yle.fi/uutiset/3-12340313

https://yle.fi/uutiset/3-12336074

Kohtuuden, kestävyyden ja toivon matkalla — pyhiinvaellus antaa jokaiselle jotakin

Pinja Luoma


KORONAPANDEMIA on tuonut muutoksen monelle elämän osa-alueelle, ja yksi näistä on matkailu. Moni on vaihtanut ulkomaanmatkat elämyksiin kotimaassa esimerkiksi retkeilyn parissa. Pandemian pakottama pysähtyminen on myös saanut monet pohtimaan, mikä elämässä on todella tärkeää ja merkityksellistä. Koordinoin kesällä 2022 järjestettävää Viestipyhiinvaellusta, joka on yksi tapa merkitykselliseen matkailuun. Pyhiinvaellukselle voi lähteä mukaan kuka tahansa katsomuksesta tai aiemmasta vaelluskokemuksesta riippumatta.

Vuosikymmen vaihtui suurin odotuksin Ranskassa

Vuoden 2019 viimeisestä päivästä muistan upean tunteen siitä, että pian alkaa kokonaan uusi vuosikymmen. 2020-luvussa tuntui olevan jotain maagista ja merkityksellistä. Olin koko sielullani valmis uuteen vuosikymmeneen ja sen minulle varaamiin kokemuksiin.

Vuosikymmenen vaihtuessa seisoin ranskalaisen kaupungin torilla ihmisten kanssa, jotka olin tavannut samana päivänä. Meitä yhdisti se, ettei meillä ollut ketään läheistä ystävää, jonka kanssa vaihtaa vuosikymmentä. Luultavasti meitä yhdisti myös, ettei se haitannut ketään, sillä juuri sellaisille kokemuksille elimme. Uusille paikoille ja uusille ihmisille.

Kuukauden päästä istuin Schipholin lentokentällä, joka oli tavanomaiseen tapaan täynnä ihmisiä. Olin palaamassa takaisin Suomeen opiskelijavaihtoni päätteeksi. Vilkkain keskustelunaihe tuolloin oli Kiinassa jylläävä virus Covid-19, mutta keskusteluissa vallitsi epäusko siihen, että virus vaikuttaisi elämäämme juurikaan.

Koronapandemia pakotti katseen lähemmäs kotia

Parin kuukauden päästä viestittelinkin ystävieni kanssa siitä, mitä emme kotimaissamme saa lockdownin aikana tehdä. Yhtäkkiä maailma, joka oli ollut meille nuorille aikuisille loputtoman avoin, näytti hyvin erilaiselta.

”Moni on kuluneina vuosina pysähtynyt pohtimaan aiempaa enemmän sitä, kuinka kestämätön nykyinen elämäntapamme on.”

Pandemia-aika on muuttanut arkea ja juhlaa kauemmin kuin olisimme alussa halunneet tai osanneet uskoa. Tapahtumia on siirtynyt hamaan tulevaisuuteen, juhlia on peruttu, ystäväpiiri on ehkä pienentynyt. On koettu ahdistuneisuutta, turhautuneisuutta, epätietoisuutta ja välillä puhdasta tylsyyttäkin. Moni on kuluneina vuosina pysähtynyt pohtimaan aiempaa enemmän sitä, kuinka kestämätön nykyinen elämäntapamme on.

Pandemia-aika ei ole kuitenkaan ollut pelkkää kurjuutta, ja näen, että se on toisaalta tuonut meidät niiden yksinkertaisten asioiden äärelle, jotka elämässä todella ovat tärkeitä.

Suuren muutoksen kourissa on ollut myös matkailu. Monia on tuskastuttanut, ettemme pääse tuulettumaan etelän aurinkoon tai ihailemaan Euroopan katuja. Samaan aikaan olemme kuitenkin saaneet iloita kotimaanmatkailun kasvavasta suosiosta.

Pyhiinvaellus on liikkeessä pysähtymistä

Ihmisiä kiinnostaa kotimaanmatkailussa niin uudet elämykset, historia ja kulttuuri kuin luontomatkailu. Tutkimusten mukaan paikallisuus vetää puoleensa erityisesti nuoria. Suomi ei ole enää se tylsä kotimaa, vaan paikka, jossa voi kokea seikkailuja.

Yhä useampi tutuistani retkeilee. Sosiaalisessa mediassa ruudulle tulee kuvia niin pitkospuilta kuin monen päivän telttaretkiltäkin. Luonnolla on pitkään tiedetty olevan rauhoittava vaikutus, mutta pandemian myötä olemme alkaneet arvostaa luontoa paikkana hengähtää entistä enemmän.

Kasvavan luontomatkailun keskellä tuntuu jopa hävettävältä myöntää, etten ole ikinä nukkunut teltassa. Tuntuu, että kaikki muut ovat käyneet Lapissa viime aikoina.

Tärkeän askeleen kohti luontoa ja rauhoittumista otin viime kesänä, kun osallistuin ensimmäistä kertaa pyhiinvaellukselle. Sanana pyhiinvaellus saattaa kuulostaa mahtipontiselta, jopa vieraalta.

Kuva: Aleksi Saariranta

”Pyhiinvaellus on aina muutosmatka, joka tapahtuu niin sisäisesti kuin liikkeessä. Rauhoittuminen itsessään tekee ihmisessä tilaa muutokselle.”

Todellisuudessa pyhiinvaellus on kuitenkin yksinkertaisimmillaan matka, jolla on tietty päänmäärä, jonne vaeltajan jalat häntä kuljettavat. Pyhiinvaellus ja luonto ovat meitä kaikkia varten, olimme sitten päivävaeltajia, yön yli reissaajia tai viikkojen vaelluksesta haaveilevia.

Pyhiinvaellus on aina muutosmatka, joka tapahtuu niin sisäisesti kuin liikkeessä. Rauhoittuminen itsessään tekee ihmisessä tilaa muutokselle. Se antaa tilaa asioiden läpikäymiselle, uusille ajatuksille, hiljaisuudelle ja jonkin kohtaamiselle – tapahtui kohtaaminen sitten muiden vaeltajien tai oman itsen kanssa.

Itselleni pyhiinvaelluksella on ollut tärkeää perusasioihin palaaminen: yksinkertaisuuden löytäminen ja hetkessä eläminen. Pyhiinvaelluksen pelkistyneisyys avaa materialistisessa maailmassa ikkunoita perusasioiden äärelle.

Se saa pohtimaan, mikä todella omassa elämässä on tärkeää ja merkityksellistä. Kokemukseen liittyy aina jollain tavalla hengellisyys riippumatta siitä, onko vaeltajalla itsellään suhdetta pyhään, tiettyyn jumalaan tai oppiin.

Hengellisyyden kokemuksen voi tuntea vahvana, kun matkaa omaan sisimpäänsä.

Lentokentät täyttyvät jälleen ihmisistä – mutta minne itse haluan matkustaa?

Jollain tapaa koen pandemian olleen maapallon antama merkki meille pysähtyä. Miettiä hetki omaa elämäämme, arvojamme ja sitä, mikä meille on tärkeää. Tyytyä vähempään.

Olin aiemmin ihminen, jolla oli matkan jälkeen jo seuraavat lentoliput varattuna. Suurin haaveeni lapsesta asti oli ollut matkustaminen, ja heti 18 vuotta täytettyäni aloin toteuttaa tuota unelmaa omilla ehdoillani. Samaan aikaan koin kuitenkin kasvavaa ilmastoahdistusta.

Yritin suosia kestävämpiä matkustusvaihtoehtoja, tuskastellen samalla valintojeni merkitystä maailmassa, jossa eletään kulutuskulttuurin huurruttamassa todellisuudessa. Kaikelle tälle lyötiin stoppi uuden, upean vuosikymmenen alussa.

”Kelluu hetken vedenpinnalla, hengittää hetkeä ja tuijottaa taivasta. Siinä hetkessä kukaan ei odota muilta mitään, on vain loputon tyyneys.”

Tämän pysähtymisen jälkeen en koe tarvetta ottaa eteisen kaapista esiin pölyttynyttä matkalaukkuani. En väitä, etten tulisi enää ikinä lentämään vieraisiin maihin, juopumaan uusista tuttavuuksista, kulttuurista ja vieraista paikoista. Väitän kuitenkin, etten tarvitse samanlaisia kokemuksia enää yhtä paljon kuin ennen. Olen tajunnut, että merkittävän ja itseäni kasvattavan matkan voi tehdä myös ihan vain kävellen koti-Suomessa.

Nykyään osaan nimetä hetken, jolloin koen olevani kaikkein onnellisin ja vapain. Se hetki ei löydy lentokentältä, suurista taidemuseoista tai rappiobaareista vaan Suomesta. Se hetki on se, kun kesäiltana juoksee saunasta järveen yhdessä ystävien kanssa. Kelluu hetken vedenpinnalla, hengittää hetkeä ja tuijottaa taivasta. Siinä hetkessä kukaan ei odota muilta mitään, on vain loputon tyyneys.

Kuva: Aleksi Saariranta
Viestipyhiinvaellus on kohtuuden, kestävyyden ja toivon matka

Koordinoin kesällä 2022 järjestettävää Viestipyhiinvaellusta, joka tarjoaa jokaiselle vaeltajalle heille sopivimman vaihtoehdon. Vaelluksella kuljetaan kulttuurihistoriallisesti merkittävää Pyhän Olavin mannerreittiä läpi kuuden hiippakunnan aina Savonlinnasta Turkuun saakka.

”Viestipyhiinvaelluksella vaeltaja voi olla osa kestävämpää tulevaisuutta, samalla lumoutuen siitä, millaisen rauhan ja kauneuden reitin varrelta voikaan löytää.”

Reitti kulkee vesistöjen äärellä, ja yhdistää vielä Pyhän Olavin manner -ja vesireitit jatkaen Turusta saariston halki Ahvenanmaalle. Vaelluksen teemana onkin vesi, joka luo niin hengellisen kuin ekologisen elämän perusedellytykset.

Matkailuun ei aina tarvitse liittyä ilmastohäpeää. Viestipyhiinvaelluksella vaeltaja voi olla osa kestävämpää tulevaisuutta, samalla lumoutuen siitä, millaisen rauhan ja kauneuden reitin varrelta voikaan löytää. Aina ei tarvitse lähteä kauas kokeakseen jotain uutta.

Viestipyhiinvaelluksen avainsanoja ovat kohtuus, kestävyys ja toivo. Nämä ovat sanoja, joita haluaa vaalia nykyään enemmän kuin ehkä koskaan aikaisemmin.


Kirjoittaja on gradua vaille valmis uskontotieteilijä, joka työskentelee Pyhiinvaellus Suomi -hankkeessa.

Palestiinalainen teologia pyrkii rauhaan ja oikeudenmukaisuuteen

Anne Heikkinen


KEVÄÄLLÄ 2019 sain mahdollisuuden kerätä gradumateriaalia kolmen kuukauden ajan Israel-Palestiinasta Suomen Lähetysseuran Felm volunteer -ohjelman kautta. Kolmen kuukauden ajanjakso mahdollisti tutustumisen paikallisen kirkon elämään ja palestiinalaiseen kontekstuaaliseen teologiaan, jonka ytimessä on pyrkimys oikeudenmukaisuuteen ja rauha kaikkien alueen uskontojen kesken.

Kohti oikeudenmukaisuutta ja rauhaa

” – – [J]a maan päällä rauha ihmisillä, joita hän rakastaa”, luen Beit Sahourin paimentenkedolla sijaitsevan kappelin katosta. Ensimmäisen joulun keskeisellä tapahtumapaikalla ja samalla keskellä miehitettyä palestiinalaisaluetta enkelin tunnetut sanat tuntuvat samalla ympäröivän todellisuuden kanssa ristiriitaisilta — ja toisaalta radikaalilta lupaukselta. Keskellä pitkittynyttä konfliktia luottamus tulevaisuuteen ja kestävään rauhaan on koetuksella. Samalla palestiinalaisesta kontekstuaalisesta teologiasta on löydettävissä voimakas sitoutuminen juuri oikeudenmukaisuuteen ja rauhaan pyrkimiseen.

Kontekstuaalisella teologialla tarkoitetaan teologian tekemisen tapaa, jossa ympäröivä yhteiskunnallinen todellisuus vaikuttaa siihen, miten teologiaa tehdään ja tulkitaan. Tämä näkyy myös palestiinalaisessa kontekstuaalisessa teologiassa; pitkittyneen konfliktin keskellä miehityksen, rauhan ja oikeudenmukaisuuden kysymykset ovat myös teologisia kysymyksiä.

Kuva: Anne Heikkinen
Uskontoihin perustuvat jakolinjat korostuvat ennakkoluuloissa, vaikka suurin ongelma on miehitys

Kristinusko on syntynyt historiallisen Palestiinan alueella. Sen lisäksi Jerusalem ja muu Israel-Palestiinan alue on keskeinen myös kahdelle muulle monoteistiselle uskonnolle, juutalaisuudelle ja islamille. Uskonnon suuri asema on tuonut helposti suurelle yleisölle käsityksen, että uskonnolla on merkittävä asema myös Israel-Palestiinan konfliktissa. Uskonto onkin ikään kuin ”helppo” tapa jakaa ihmisiä erilaisiin ryhmiin. Tämä ennakkoluulo heijastuu myös siihen, miten läntisessä maailmassa tulkitaan kristittyjen asemaa konfliktissa.

Usein esimerkiksi suomalaisissa seurakunnissa toistuu käsitys, että Israel-Palestiinassa kristityt ovat ensisijaisesti muslimien sortamia, ja että paikallisten kristittyjen uskonnonvapaus on jatkuvasti uhattuna. Tutkimassani palestiinalaisessa kontekstuaalisessa teologiassa kuitenkaan uskonnollinen vaino ei ole keskeisin tekijä, vaan merkittävän haasteen asemaan nousee miehitys ja sen aiheuttama arkipäivä, kuten liikkumisenvapauden rajaaminen ja muut ihmisoikeusloukkaukset.

On toki hyvä huomata, että rajoitukset palestiinalaisten liikkumisenvapaudessa vaikuttavat myös palestiinalaiskristittyjen uskonnonvapauteen. Länsirannalla elävillä kristityillä ei välttämättä ole mahdollisuutta matkustaa Jerusalemiin esimerkiksi juhliakseen pääsiäistä, vaikka välimatkaa olisi vain muutamia kilometrejä.

”Palestiinalaiskristittyjen näkökulmasta muslimien ja kristittyjen välille rakennettavat kahtiajaot pahentavat jo ennestään monimutkaista konfliktia ja sen jakolinjoja.”

Kuitenkin suomalaisissa seurakunnissa nostetaan harvoin esille poliittisen miehityksen aiheuttamia seurauksia palestiinalaisille kristityille: sen sijaan nojaudutaan ennakkoluuloiseen käsitykseen kristittyjä vainoavista muslimeista. Tutkimani Jordanian ja Pyhän maan evankelis-luterilaisen kirkon emerituspiispa Munib Younan onkin todennut, että palestiinalaiset kristityt ja muslimit ovat eläneet rauhanomaisesti rinnakkain lähes 1400 vuotta.

Palestiinalaiskristittyjen näkökulmasta muslimien ja kristittyjen välille rakennettavat kahtiajaot pahentavat jo ennestään monimutkaista konfliktia ja sen jakolinjoja. Lisäksi Younan nostaa esille sen, ettei Israel-Palestiinan konflikti ole luonteeltaan ensisijaisesti uskonnollinen, vaan poliittinen konflikti, joka on ratkaistava poliittisin neuvotteluin.

Kuva: Anne Heikkinen
Munib Younan näkee miehityksestä vapautumisen paitsi rakenteellisen synnin muodosta vapautumisena, myös kaikkien etuna

Niin Israelin kuin Palestiinankin puolella kristittyjä on noin kaksi prosenttia väestöstä. Kristittyjen määrä on laskenut viime vuosikymmeninä merkittävästi. Syitä on lukuisia, mutta kristittyjen näkökulmasta miehityksellä on merkittävä vaikutus kristittyjen emigraatioon. Länsirannan heikko taloustilanne ja miehityksen varjolla tehdyt ihmisoikeusloukkaukset saavat kristityt etsimään parempaa elämää muualta.

Vaikka kristittyjen määrä alueella on pieni, erilaisia kristillisiä kirkkokuntia vaikuttaa alueella merkittävä määrä. Yksi kirkkokunnista on Jordanian ja Pyhän maan evankelis-luterilainen kirkko, johon kuuluu eri arvioiden mukaan 1000—3000 jäsentä. Määrä on pieni, mutta kirkko on tästä huolimatta ollut alueella näkyvä vaikuttaja.

Kirkko on identiteetiltään pakolaiskirkko, sillä merkittävä määrä jäsenistä on vuoden 1948 sodan ja Israelin valtion perustamisen myötä pakolaisiksi joutuneita. Kirkko on myös vuoden 1967 kuuden päivän sodan jälkeen kritisoinut miehitystä selkein äänenpainoin: kirkon tunnustuksen mukaan miehitys on synti, jonka ikeen alta niin miehittäjän kuin miehitettyjen tulisi saada vapautua.

”Oikeudenmukaisen rauhan saavuttaminen ei ole mahdollista ennen kuin miehitystilanne päättyy, ja kaikki konfliktin osapuolet saavat tasapuolisesti oikeutta.”

Palestiinalaisen luterilaisen kirkon identiteettiä määrittää asema palestiinalaisina miehityksen keskellä, diakoninen sosiaalityö ja pyrkimys rauhaan muiden alueen uskontojen kanssa. Miehitys nähdään väkivaltaisena sortorakenteena. Oikeudenmukaisen rauhan saavuttaminen ei ole mahdollista ennen kuin miehitystilanne päättyy, ja kaikki konfliktin osapuolet saavat tasapuolisesti oikeutta.

Tutkimani emerituspiispa Younan korostaa miehityksestä puhuessaan palestiinalaisten näkökulmaa, mutta hän toteaa, että miehityksen päättymisen pitäisi olla yhteinen päämäärä niin Israel-Palestiinan kaikille asukkaille kuin kansainväliselle yhteisölle ja kirkoille. Younan liittää miehitykseen ja erityisesti siitä vapautumiseen teologisia ulottuvuuksia: miehityksestä vapautuminen on yhdestä rakenteellisen synnin muodosta vapautumista. Näin Younan tulkitsee kristinuskossa keskeistä synnistä ja sorrosta vapautumista oman kontekstinsa näkökulmasta käsin.

Luterilaisen maailmanliiton entisenä presidenttinä Younan on puhunut Israel-Palestiinan konfliktista ja palestiinalaisten kristittyjen näkemyksistä paljon kansainvälisille yleisöille. Hän onkin vedonnut läntisiin kirkkoihin siinä, miten kirkot ottavat kantaa miehitykseen. Younan kritisoi kristillistä sionismia, jota hän pitää yhtenä uskonnollisen ekstremismin muotona.

Younanin mukaan globaalin pohjoisen kirkkojen on luovuttava kristillisen sionismin kaltaisista puolueellisista teologioista ja sitouduttava pyrkimään vapautuksen teologian inspiroimien teologioiden kehittämiseen, jotka puolustavat sorrettuja ja ottavat kantaa yhteiskunnalliseen epäoikeudenmukaisuuteen.

Luterilaiset kirkot voivat puhua väkivallattomuuden ja oikeudenmukaisen maailman puolesta

Joskus Suomessa törmää keskusteluun niin sanottujen perinteisten luterilaisten opinkohtien kyvystä puhutella 2000-luvulla eläviä ihmisiä. Tästä syystä oli mielenkiintoista kohdata emerituspiispa Younanin tapa tulkita luterilaisia keskeisiä opinkohtia oman kontekstin haasteet huomioon ottaen. Younan ottaa vakavasti luterilaisuuden piirissä historian varrella ilmenneen antisemitismin ja islamofobian ja korostaa, kuinka nykyluterilaisuuden on hylättävä nämä historian varrella ilmenneet asenteet.

Younan ei hylkää perinteisiä luterilaisia käsitteitä tai opinkohtia, kuten lakia ja evankeliumia, vanhurskauttamisoppia tai kahden regimentin oppia, vaan tulkitsee niitä uudella tavalla. Younanin mukaan lain ulottuvuus auttaisi luterilaisia toimimaan yhdessä muiden uskontojen kanssa, sillä laki on kaikille ihmisille yhteinen, vaikka evankeliumin viestiä ei allekirjoittaisikaan.

Vanhurskauttamisopin (justification) Younan tulkitsee ikään kuin ”oikeudenmukaistamisoppina”, joka ei koske pelkästään yksilöä, vaan yhteisöjä jo maan päällä. Vanhurskauttaminen voi koskea siis paitsi ihmisen ja Jumalan, myös ihmisyhteisöjen korjautuvia suhteita. Younan myös toteaa, että oikein tulkittuna regimenttioppi voisi auttaa rakentamaan kestäviä yhteiskuntia Lähi-idässä.

Kuva: Anne Heikkinen

”Koska oikeudenmukaisuus liittyy ympäröiviin poliittisiin realiteetteihin, voi kristillinen todistus olla tietyssä mielessä poliittista.”

Keskeisiä luterilaisen kirkon identiteetin osasia ovat todistaminen ja profeetallinen diakoniatyö. Todistamiseen liittyy oman elämän likoon laittaminen, oikeudenmukaisuuden puolustaminen ja sitoutuminen väkivallattomuuteen. Kirkkojen harjoittama profeetallinen diakoniatyö puolestaan seuraa Raamatun profeettojen esimerkkiä heikoimpien puolustamisesta ja vallanpitäjien kritisoinnista. Profeetallinen diakonia pyrkii puuttumaan inhimillisen kärsimyksen juurisyihin.

Younanin mukaan kristittyjen on esitettävä oikeudenmukaisuutta ja moninaisuutta puolustava todistus, joka suhtautuu avoimesti muihin uskontoihin ja sitoutuu oikeudenmukaisuutena ilmenevän Jumalan valtakunnan edistämiseen. Koska oikeudenmukaisuus liittyy ympäröiviin poliittisiin realiteetteihin, voi kristillinen todistus olla tietyssä mielessä poliittista.

Palestiinalaisessa kontekstuaalisessa teologiassa kirkon tuleekin puhua aktiivisen väkivallattoman elämäntavan puolesta, joka liittyy tiiviisti Jeesuksen seuraamiseen eikä ole passiivista epäoikeudenmukaisuudelle alistumista.


Kirjoittaja on luterilainen pappi, joka etsii profeetallisia tapoja tehdä teologiaa. Heikkinen tutki gradussaan palestiinalaispiispa Munib Younanin teologista ajattelua.