Vuodesta 1908
Sarjakuvataiteilija Isto Paanasen Raamattu-sarjakuva osa 3. Numeron sarjakuva perustuu Matteuksen evankeliumin toiseen lukuun (Matt. 2: 1–23) sekä Luukkaan evankeliumin toisen luvun loppuun (Luuk. 2: 41–49).
Pääkirjoitus
IHMISENÄ oleminen on vaikeaa. Riittämättömyyden tunne on jatkuvasti läsnä opiskelijoiden arjessa. Korona-aika on lisännyt omaa riittämättömyyden tunnettani. Sen jakaminen toisten kanssa on lohdullista. En silti osaa päättää, onko kaikki hyvin vai huonosti silloin, kun keskustelu muiden kanssa paljastaa, että peiton alla itkeminen ja sarjamurhaajasarjojen katsominen on opiskelijoiden kollektiivinen selviytymiskeino.
Oletko sinä jäänyt riittämättömyysjyrän alle? Tuntuuko sinustakin joskus siltä, ettet riitä ja elämäsi olisi mahdollista elää paremmin? Oletko ajatellut, että joku toinen opiskelisi tehokkaammin ja ottaisi silti opiskeluajasta enemmän irti, tekisi työsi paremmin, valmistuisi nopeammin. Ja olisi silti samaan aikaan parempi ystävä, kumppani, lapsi, sisarus, vanhempi tai muuten vain kokonaisuudessaan parempi ihminen. Pitäisikö myös kehosi olla jollakin lukemattomista tavoista nykyistä erilaisempi ja siten parempi.
Riittämättömyyttä voi tuntea oikeastaan mistä vaan, lista on loputon. Myös keinoja selviytyä riittämättömyyden tunteen kanssa on lukemattomia. Riittämättömyys pyörittää osaltaan myös markkinataloutta. Ihmisellä on perustarve tulla hyväksytyksi ja olla tarpeeksi. Syitä riittämättömyydelle on loputtomia, kuten myös tuotteita, joiden avulla olla vähän riittävämpi. Kulutamme kuitenkin liikaa, joten riittävyyden ostaminen pala kerrallaan ei toimi. Ympäristömme ei kestä sitä.
Ehdotan ratkaisuksi seuraavaa: Annetaan olla. Luovutaan riittämisen tavoittelusta. En voi olla kaikilla tavoilla koko ajan parempi ja erilaisempi, etkä voi sinäkään. Annetaan olla, vain siten voimme olla tarpeeksi. Juuri sellaisina kuin olemme nyt, eikä vasta sitten kun. Olet tarpeeksi, ei muttia, ei jossittelua, ei sitten kun. Olet tarpeeksi sellaisena kuin nyt olet. Vaikket riittäisikään, olet silti tarpeeksi.
Annetaan riittävyyskilpailun olla ja hyväksytään itsemme ja toisemme sellaisina kuin olemme. Kyseessä voisi olla myös todellinen ekoteko. Paperi T:n sanoin ”Sä elät ihan kivan elämän, se on todellista.” Keskitytään siis siihen, mikä on todellista, eikä asioihin, jotka voisivat loputtomasti olla paremmin, tai kuvitteellisiin toisiin, jotka hoitaisivat asiamme paremmin. He eivät olet todellisia, sinä olet. Muistuta itseäsi siitä seuraavan kerran, kun ajattelet, että sinun pitäisi olla riittävämpi, parempi. Olet jo tarpeeksi ja se on todellista.
Joulu on tavallisten ihmisten armojuhla.
Annika Hämäläinen
Kirjoittaja on Etsijän päätoimittaja, jota oma usko auttaa selviämään riittämättömyydestä sekä ihmisenä olemisen sietämättömästä vaikeudesta.
Juuso Sintonen
YKSINÄISYYS on monimutkainen ilmiö, josta tieteellä on vasta muodostumassa jonkinlainen kattava käsitys. Se on emotionaalinen, kivulias kokemus siitä, että on yksin vailla yhteyttä. Se on sekä hajottava että motivoiva voima: yksinäisyyden tuska ajaa rakentamaan yhteyttä muihin ihmisiin. Pitkään jatkuvalla yksinäisyydellä on kuitenkin valtava vaikutus sekä mielen että ruumiin terveyteen, sillä venyessään sen tiedetään altistavan monenlaisille kärsimyksille masennuksesta ja sosiaalisesta ahdistuksesta sydänsairauksiin ja addiktioihin. Yksinäisyys kulkee syrjäytymisen kanssa käsikkäin, ja ne usein myös pahentavat toinen toistaan. Näin korona-aikana yksinäisyyttä ja mielenterveyttä ajankohtaisempaa aihetta on vaikea kuvitella.
Yksinäisyyden tunne eli sosiaalinen kipu on ihmiselle luontainen ja perustavanlaatuinen neurologinen mekanismi. Hermostollisesti se on hyvin samankaltaista kuin fyysinen kipu, ja se peräti näkyy aivokuvissa samoilla aivoalueilla. Jokainen kokee sosiaalista kipua jossakin vaiheessa elämää, ja joillekin sitä ”siunaantuu” elämän aikana runsaammin kuin toisille. Sillä on ollut evoluution kannalta olennainen merkitys, sillä sosiaalinen kipu motivoi yksilöä toimimaan metsästäjä-keräilijäheimolle hyväksyttävällä tavalla. Ihmisen selviytyminen luonnonvoimien armoilla on perustunut ryhmähenkeen, ja heimostaan erotettu harvoin selviää hengissä. Siksi sosiaalisesta kivusta on tullut erottamaton osa ihmisen biologiaa. Sosiaalinen kipu toimii myös heimon kollektiivista etua suojelevana mekanismina, sillä heimosta erottamisen uhka usein riittää ojentamaan itsekkäästi ja vahingollisesti käyttäytyvän heimolaisen noudattamaan yhteisön sääntöjä.
”Yksinäisyys ei katso sukupuolta, kulttuurista taustaa eikä varallisuutta.”
Tutkimusten perusteella tiedetään, että pitkittyvä yksinäisyyden kokemus saa aivoissa aikaan kognitiivisen kierteen, joka vaikuttaa olennaisella tavalla kokemukseen maailmasta. Yksinäisyyden luoman häpeän kanssa painiva alkaa nähdä itsensä perustavanlaatuisesti kelvottomana ja tulkita neutraaleja ja positiivisiakin sosiaalisia tilanteita negatiivisina ja vaarallisina. Yksinäiset aivot näkevät sosiaalisia uhkia sielläkin, missä niitä ei toisin silmin näytä olevan. Näin yksinäinen alkaa usein vältellä sosiaalisia tilanteita torjumisen, konfliktin tai nöyryytyksen pelossa ja toisinaan turvautua nopeasti oloa kohentaviin ratkaisuihin kuten päihteisiin, vaikka rationaalisesti tietäisi sen pitkällä aikavälillä pahentavan asioita. Yksinäisyyden ja häpeän voimasta vahvatkin sosiaaliset taidot voivat vajota yksilön ulottumattomiin, ja vastoin yleistä käsitystä yksinäisyys ei ole yksinomaan sosiaalisesti kömpelöiden ihmisten vaiva.
Yksinäisyys on vahvasti yksilöllinen kokemus, jolla on lopulta vain vähän yhteistä yksinolon kanssa. Vapaaehtoinen yksin oleminen ei välttämättä tuota yksinäisyyden kokemusta, ja päinvastoin hyvinkin seurallinen ihminen voi kokea valtavaa yksinäisyyttä. Yksinäisyys ei katso sukupuolta, kulttuurista taustaa eikä varallisuutta. Toiset tarvitsevat luonnostaan enemmän merkityksellistä ihmiskontaktia kuin toiset. Ihmiskontaktin tarve on hyvin yksilöllistä, ja tutkimusten mukaan peräti puolet kontaktin tarpeesta on geneettistä perintöä, puolet kasvuympäristön ja elinolosuhteiden vaikutusta. Geeniperimän vaikutus kontaktin tarpeeseen on näin ollen suunnilleen yhtä suuri kuin persoonallisuuspiirteisiin, ja yksilöllinen tarve on suhteellisen muuttumaton.
Yksinäisyyden torjuminen ja purkaminen kysyy merkityksellisten sosiaalisten kontaktien luomista, turvaverkkojen vahvistamista, sosiaalisten taitojen harjoittamista ja kognitiivisten vääristymien oikomista. Ihminen on vähitellen tuotava eristyksistä muiden ihmisten keskuuteen, vaikka se usein onkin alkuun kivuliasta. Merkityksellisiä ihmiskontakteja on helpointa luoda maailmankuvan, uskon ja kiinnostuksen kohteita jakavien kanssa. Yhteinen tekeminen, yhteiset tavoitteet ja yhteiset arvot ovat sosiaalisen kontaktin kulmakiviä. Tästä syystä yhteisölliset harrastukset, uskonto, vapaaehtoistyö ja taide – muiden muassa – ovat niin palkitsevia. Siksi myös korona-aikaisten harrastus-, työ- ja uskonnollisten kokoontumisten estyminen on ravisuttanut monien mielenterveyttä merkittävällä tavalla.
Yhteiskunnan rakenteilla on keskeinen vaikutus yksinäisyyden ilmenemiseen. Kaupunkiympäristöt on suunniteltu ihmisen psyykelle sopimattomalla tavalla: länsimaisessa individualistisessa yhteiskunnassa elämme ihmispaljouden keskellä, mutta harvoin puhumme naapureillemme. Ihmistä ei ole tehty välttelemään niitä, jotka asuvat kivenheiton säteellä. Aikuisiässä merkittävät sosiaaliset yhteytemme ovat yhteydessä työpaikkaan ja harrastuksiin sekä vähenevässä määrin uskontoon. Jos jokin näistä jää uupumaan, ihminen jää läntisessä yhteiskunnassa helposti eristyksiin. Ihminen tarvitsee olon, että hänen tekemisillään on merkitystä sekä itsen että yhteisön kannalta.
Sosiaalineurotieteilijä John Cacioppon neljä ydinkohtaa yksinäisyyden suosta nousemiseen:
On tutkittu, että ne, jotka käyvät säännöllisesti jumalanpalveluksissa ja muissa uskonnollisissa tilaisuuksissa, ovat monella osa-alueella terveempiä kuin ne, joilla uskonnollista yhteisöä ei elämässään ole. Uskolla korkeampaan voimaan sinänsä ei ole todettu merkittävää vaikutusta yksinäisyyteen, mutta sen sijaan uskon yhteisöllisellä harjoittamisella on suuri merkitys yksinäisyyden torjumisessa. Havaittavissa on myös annosvaikutus: useammin kuin kerran viikossa käyvät nauttivat parempaa terveyttä kuin kerran viikossa käyvät. Uskonnollisissa ryhmämiljöissä on runsaasti sosiaalisen peilaamisen mahdollisuuksia: kun ympärillä on mietiskelyyn, anteliaisuuteen ja uskoon sitoutuneita ihmisiä, on myös itse helpompi niitä harjoittaa. Uskonyhteisöillä on parhaimmillaan potentiaali tarjota liuta elinikäisiä merkityksellisiä kontakteja ja elämäntapoja.
Yksinäinen tarvitsee usein yhteisön ja yhteiskunnan apua yksinäisyyden syklistä irtautuakseen – urakka on melkoinen yksin uurastettavaksi. Suomalaiselle avun pyytäminen ja vastaanottaminen on kuitenkin yleensä harmittavan vaikeaa. Korona-aikana usein neuvotaan ja kannustetaan olemaan jäämättä yksin, eikä suotta, vaikka joillekin kontaktin luominen ja siitä nauttiminen onkin raskasta ja vaikeaa. Kalvavan yksinäisyyden sykli ei sisäisen häpeän sinnikkäistä toitotusyrityksistä huolimatta ole yksinäisen syytä. Suosta on mahdollista vähitellen nousta, mikä kysyy pitkäjänteisyyttä ja rohkeutta olla uskomatta häpeän, pelon ja itsevihan tuottamaan kuvaan todellisuudesta. Äkkiratkaisuja ei ole, ja matkalla kuivalle maalle kohtaa väistämättä monenkirjavien tunteiden vyyhdin. Matkanteossa parhaiten auttavat ystävät, psykoterapia sekä usko johonkin itseään suurempaan.
Kirjoittaja on uskontotieteen ja suomen kielen opiskelija, jolle lempeydestä ja ymmärryksestä on tullut sydämen asia.
Kirjallisuutta
Cacioppo, J. T. & Patrick, W. (2008). Loneliness: Human Nature and the Need for Social Connection. W. W. Norton & Company.
Miller, E. D. & Sagan, O. (2018). Narratives of loneliness : multidisciplinary perspectives from the 21st century. Routledge. https://doi.org/10.4324/9781315645582.
Masi, C. M., Chen, H. Y., Hawkley, L. C., & Cacioppo, J. T. (2011). A meta-analysis of interventions to reduce loneliness. Personality and Social Psychology Review, 15, 219–266. https://doi.org/10.1177/1088868310377394.
Powell, L. H., Shahabi, L., & Thoresen, C. E. (2003). Religion and spirituality: Linkages to physical health. American Psychologist, 58(1), 36–52. https://doi.org/10.1037/0003-066X.58.1.36.
Kärsimys on väistämätön osa jokaisen ihmisen elämää. Jokaisen elämässä on ahdistusta, pelkoa, uupumusta, ristiriitoja ja niin edelleen. Ei ole merkityksetöntä, millaisia muotoja kärsimys saa ja mistä syistä se näyttää johtuvan, vaan se kertoo ajasta, jossa elämme. On kiinnitettävä huomiota yhteiskunnallisiin ja globaaleihin kärsimystä tuottaviin rakenteellisiin epäkohtiin.
Isto Peltomäki
KÄRSIMYS on uskon ja kirkon ydinaluetta. Laajasti ottaen kristillinen sanoma kokonaisuudessaan on vastaus inhimilliseen kärsimykseen: Kristuksen pelastustyötä tarvitaan siksi, että maailmassa on pahaa ja kärsimystä. Pelastustyö ei poista pahaa, mutta antaa sille selityksen ja lupaa sovittaa sen iankaikkisessa elämässä.
Yksi suomalaisen yhteiskunnan keskeisiä rakenteellisia kärsimyksiä on erilaiset mielenterveyden häiriöt, erityisesti uupumus, masennus ja ahdistuneisuus, joista kärsivien määrä kasvaa tilastollisesti jatkuvasti.
Varteenotettava selitys tilastoille on psyykkistä oirehdintaa koskeva asenneilmaston muutos, jonka myötä henkistä pahoinvointia ei koeta enää niin häpeällisenä ja apua haetaan enemmän. Tämä tuskin kuitenkaan kokonaisuudessaan selittää mielenterveyden oireista kärsivien määrän kasvua. Me suomalaiset voimme jatkuvasti huonommin.
Mitä sanottavaa kirkolla on jatkuvasti kasvavaan henkiseen pahoinvointiin? Yhtäältä, paljonkin. Kirkko auttaa ja hoitaa diakoniatyössä monia sellaisia, jotka ovat psyykkisen jaksamiskyvyn loppumisen ja mielenterveyden oireiden takia pudonneet tuottavan yhteiskunnan kelkasta. Diakoniatyö ei ole puhetta tai kirkon saarnaa, mutta auttamistyönsä kautta kirkko kuitenkin viestii evankeliumin sanomaa.
Kirkko on kuitenkin unohtanut puhua tuottavan yhteiskunnan kelkasta, jonka kyydissä roikkuvatkin voivat jatkuvasti huonommin ja huonommin, eivätkä ainoastaan siitä pudonneet. Tästä puhuminen ei ole merkityksetöntä myöskään diakoniatyössä autettavien huono-osaisimpien kannalta, vaan on kysyttävä, millainen on yhteiskunta, jonka kyydissä ei jakseta pysyä.
Kirkolla ei näytä olevan mitään koherenttia sanottavaa yhteiskunnastamme ja ajastamme, jossa voidaan jatkuvasti huonommin. Kysymys on ennen kaikkea pastoraalinen: mitä sanottavaa kirkolla on ihmisille, jotka kamppailevat yhteiskunnan asettamien ulkoisten paineiden kanssa? Vastauksia ei tunnu olevan. Toki on yksittäisiä pappeja, jotka osaavat käsitellä tätä kysymystä saarnoissa, kastepuheissa, vihkipuheissa ja työpaikkojen jouluhartauksissa, mutta niitä puheita on kuulemassa yhä harvempi. Kirkon pitäisi tarjota julkiseen keskusteluun uskosta kumpuavia ja sitä välittäviä puheenvuoroja.
Koska kirkon taholta ei kuulu vastauksia, yritän muotoilla jotain itse. Esitän vain pari näkökohtaa keskusteluun, jota toivottavasti aletaan käydä.
Vauhti kiihtyy. Samoin kuin maapallon, myös ihmisten mielensisäinen kantokyky ylittyy. Kulutamme yli maapallon rajojen mutta yli myös omien rajojemme. Länsimaista talousjärjestelmää jatkuvasti vahvemmin määrittävä uusliberalismi ajaa ihmisiä erilleen, omina itsenään toimiviksi yksityisyrittäjiksi, joiden työelämässä pärjääminen on itsestä kiinni. Työpaikolla ja työelämässä ollaan koko ajan enemmän yksin eikä yhdessä muiden samassa asemassa olevien kanssa. Tällainen uusliberalistinen idea on kirjattu koulutusjärjestelmän perusteisiin varhaiskasvatuksesta lähtien.
”Kukaan ei tässä elämässä riitä, kaikki on aina vajavaista ja jää kesken.”
Jos kirkossa on muotoiltu jokin vastaus nykyihmisen kohtaamiin paineisiin, niin se lienee viimeistään 2000-luvun alkupuolella vakiintunut lause ”sinä riität”. Tällainen armonvakuutus osuu kuitenkin ohi maalinsa, koska opintojen ja työ- ja perhe-elämän paineiden keskellä sinnittelevä ei yksinkertaisesti koe riittävänsä, eikä tosiasiassa riitäkään. Maailma on rajaton ja mahdollisuuksia täynnä, jatkuvasti voisi tehdä enemmän ja paremmin – viettää enemmän aikaa lasten kanssa, pärjätä paremmin töissä, nousta urapolulla nopeammin, olla enemmän ystävien tukena, hankkia uusia kokemuksia, elää elämänsä merkityksellisemmin.
Tyhjän puhuminen pitäisi lopettaa ja tunnustaa tosiasiat: kukaan ei tässä elämässä riitä, kaikki on aina vajavaista ja jää kesken. Tämä pitäisi todeta ensin ja vasta sitten sanoa jotain sellaista, että kaikesta huolimatta ihminen riittää; tekeminen ja aikaansaaminen ei ole ihmisen mitta.
”Meidän elämämme ei ole omamme, me emme omista elämäämme, vaan se on perustavasti jaettua.”
Toinen ongelma riittävyydestä puhumisessa on, että riittäminen on venymistä, parhaansa yrittämistä ja pärjäämistä. Riittäminen viittaa markkinayhteiskunnassa menestykseen pyrkimisen paineessa selviämiseen. Kristillisen uskon valossa ihminen ei kuitenkaan riitä vaan on tarpeeksi. Rajallinen elämä rakentuu tarpeeksi olemiselle – sille, että kyllin hyvä on tarpeeksi. Arkinen elämä ei perustu menestyksen tavoittelulle, vaan jokapäiväiselle keskinkertaisuudelle, joka on kyllin hyvää.
Puhumalla vajavaisuudesta ja kaiken keskeneräisyydestä voisi samalla sanottaa syntisyyden tilaa uudestaan mielekkäällä tavalla eikä lähinnä seksiaktina samaa sukupuolta olevan kanssa, kuten synnin olemus tällä hetkellä suurelle osaa suomalaisista näyttäytyy. Synti-sanaa koskevan kollektiivisen tajunnan muuttuminen on kuitenkin pitkä tie kirkossa, joka on vuosisatojen ajan keskittynyt moraalisen toiminnan valvonnassaan nimenomaan seksuaalisuuteen.
Kristillisyys sisältää elimellisellä tavalla intersubjektiivisuuden idean. Ihminen on toisiin ihmisiin yhteyteen luotu olento. Kasvamme persooniksi vain muiden ihmisten hoivan, huolenpidon ja rakkauden kautta, ja me olemme yksilöllisiä persoonia vain sosiaalisissa suhteissa, joissa tulemme tunnustetuiksi. Tämä ilmenee papille, joka tapaa omaisia ennen vainajan siunaamista. Vainajasta kertovat omaiset. Sen, mitä me olemme tai olimme, kertoo lopulta meidän lähimpämme. Meidän elämämme ei ole omamme, me emme omista elämäämme, vaan se on perustavasti jaettua. Myöskään oma kuolema ei ole varsinaisesti oma, vaan niiden, jotka jäävät suremaan ja muistamaan.
Näistä ajatuksista voisi ammentaa jotain vastauksena uusliberalistiseen toisistamme erilleen ajamiseen, yksin pärjäämisen ideaan ja menestymisen tavoittelemiselle rakentuvalle elämänmenolle. Myös kirkon johtajat kamppailevat rajallisuuden ja moninaisten vaatimusten paineessa. On tarpeen aloittaa yhteinen keskustelu sen sijaan, että etsittäisiin syyllisiä kirkon lipsumiselle julkisesta yhteiskunnallis-moraalisesta keskustelusta. Puhumalla kärsimyksestä kirkko voisi ehkä löytää paitsi paikkansa yhteiskunnallisena keskustelijana myös olemuksensa kärsimyksen kirkkona. Evankeliumi voi todellistua vasta, kun se lausutaan vastauksena kärsimykseen; evankeliumi on vapautusta syntisyyden tilasta.
Uskonto ja uskominen antavat yhteisöllisyyttä ja siten yhteenkuuluvuuden tunnetta sekä turvaa epävarmassa maailmassa.
Julianna Brandt
EPÄVARMUUS on korostunut etenkin tänä outona vuonna 2020. Monelle tämä vuosi on varmasti ollut monella tapaa raskas, mutta se on voinut tuoda myös uusia näkökulmia arkeen. Minulle tämä vuosi on ollut rohkeuden aikaa, nimenomaan rohkeutta siinä, että tuon julkiseksi oman uskoni, uuspakanuuden ja luonnonuskon.
Olen kotoisin niin sanotusti ”Raamattu vyöhykkeeltä,” Kokkolasta, Keski-Pohjanmaalta, jossa vaikuttavat useat eri herätysliikkeet. Niiden vaikutus näkyy jokapäiväisessä kaupungin arjessa, vaikka oma perhe ei uskoon kuuluisikaan. Sillä tavalla kristillisen uskonnon kosketus on ollut itseäni lähellä ja luulin löytäneeni siitä vastauksia tai jotakin sellaista, joka resonoisi ytimeni kanssa. Rukoilin pitkään Jumalaa ja luin Raamatun kannesta kanteen, mutta se ei koskaan kolahtanut.
14-vuotiaana luulin saapuneeni vastausten äärelle, jotka löysin buddhalaisuuden kärsimyksestä, nirvanasta ja meditaatiosta. Tankkasin kasiluokalla maailmanuskontoja ja luin kaikki mahdolliset buddhalaisuuteen liittyvät kirjat, mitä kaupunginkirjastosta vain sain käsiini. Googlasin, kuinka isoissa kaupungeissa ihmiset kokoontuivat meditoimaan yhdessä ja haaveilin siitä harmoniasta. Etenkin tuolloin teininä oma elämäni oli mielenterveydellisessä myllerryksessä, mikä varmasti osaltani vauhditti vastausten etsimistä ja nimenomaan harmonian tavoittelua ja omaan sisäiseen rauhaan asettumista.
Kaiken uskonnollisen etsinnän ohella rinnalla oli kuitenkin kulkenut asia, jota vähättelin, mutta jonka tajuan nyt olevan erityisen merkittävä. Lapsuuden maaginen usko, silloin uskoo oikeasti, että kaikki on elävää ja ilmassa on magian tuntu. Minä uskoin niin hyvin pitkään ja hartaasti, mutta en osannut milloinkaan kuvitella, että siitä tulisi tie, jota nyt seuraan. Kansanusko ja kansantapaisuus ovat osa sukuni naisia, vaikka äidinäitini oli skeptikko, niin hän osasi ennustaa ja opetti minulle kansantapoja jo hyvin pienenä. Esimerkiksi, jos musta kissa ylittää tien, pitää sylkäistä kolmesti, ettei paha onni seuraa.
Esiteininä puolestaan olin hyvin kiinnostunut noituudesta muutenkin kuin vain katsomalla intensiivisesti Siskoni on noita- sarjaa. Uskoin oikeasti olevani noita ja omaavani taikavoimia. Tein myös joitakin rituaaleja kivillä ja luulin voivani aiheuttaa luonnonilmiöitä, kuten ukkosen.
Olin myös jo tuolloin innostunut japanilaisen animaatiostudio Studio Ghiblin elokuvista, erityisesti Hayao Miyazakin ohjamaasta vuonna 1997 ilmestyneestä Prinsessa Mononokesta. Japaniksi mononoke tarkoittaa ”ei-ihmisten.” Elokuvassa esiintyy myös kodamoja, eli puunhenkiä. Tuosta elokuvasta sain varmistuksen sille, miten olin aina elämässäni tuntenut: Ei ole olemassa mitään elotonta, vaan kaikella olevalla on sielu ja energia. Tätä ajattelutapaa kutsutaan animismiksi. Animismi voidaan liittää myös suomalaiseen luonnonuskoon, jossa uskotaan kaikessa olevan voimaa ja olentoja eli väkeä. Siinä ihminen näkee itsensä myös osaksi maailmankaikkeutta ja luontoa, eikä siitä erillään tai sen yläpuolella olevana (Wikipedia, 2020).
Miksi sitten niin pitkään pidin tätä henkistä puolta piilossa itseltäni ja muilta? Kaikki kyllä tiesivät, että uskoin oikeasti vanhan kansan tapoihin, rituaaleihin sekä hyvään ja huonoon onneen. Heitin monesti itsestänikin läppää, että minulla kai oli jäänyt lapsuuden maaginen usko päälle. Oman henkisyyden salailuun liittyi kuitenkin syitä. Ihmiset ympärilläni kutsuivat minua puolitosissaan tai täysin tosissaan ”hihhuliksi” tai ”taikauskoiseksi,” en ole ikinä pitänyt kyseisen sanan kaiusta. En kuitenkaan löytänyt silloin parempaa sanaa omalle uskolleni, tiesin vain, että siihen liittyi animismi, henget sekä kansantapaisuus vahvasti.
Oma taustani uskontojen tai ennemminkin uskomisen parissa on monivaiheinen sekä värikäs. Tänä vuonna kuulin ensimmäistä kertaa Karhun kansasta, ja jotakin loksahti kohdille, viimein olen kokenut tulleeni niin sanotusti kotiin.
Karhun kansa on maamme ensimmäinen vuonna 2013 virallisesti rekisteröitynyt uskonnollinen yhdyskunta, jonka pohja on itämerensuomalaisessa uskomusperinteessä. Karhun kansan taustalla vaikuttava muinaisusko perustuu elävään kulttuuriseen jatkumoon. Karhun kansa juhlii muun muassa pakanallisia perinteisiä vuotuisjuhlia, kunnioittaa eri väkiä ja erityisesti karhua, sielu-uskoa sekä haltioitumista itsen ja yhteisön puolesta. Toiminnassa noudatetaan vanhaa loitsuperinnettä, mutta annetaan vapaus tulkita hengellistä kokemista juuri tässä ajassa ja paikassa (Karhunkansa.fi).
Karhu on aina ollut voimaeläimeni, henkieläimeni. Karhussa on minulle erityistä voimaa ja mystiikkaa, jonka tunnen luissa ja ytimissä. Minua kiehtoo erityisesti Karhun kansan yhteisöllisyys ja vapaus kokea ja tunnustella omaa luonnonuskoaan. En ole vielä liittynyt Karhun kansaan virallisesti, koska koronapandemian vuoksi en ole voinut mennä haastatteluun. Haastattelu tapahtuu siksi, että halutaan saada varmuus siitä, ettei toimintaan eksy uusnatseja tai ihmisiä, jotka liittyisivät yhdyskuntaan vain huumorimielessä. Jos ajat muuttuvat, voi liittymiseni Karhun kansaan tapahtua toukokuun helavalkeat vuotuisjuhlassa.
Miten luonnonuskoinen pakanuus sitten näkyy elämässäni? Vahviten ajattelutavoissani, uskon esivanhempiin, animismiin, vanhojen kansantapojen voimaan, henkiin ja väkiin. Uskon maailman jakautuvan yliseen, aliseen sekä keskiseen. Kalevala on mielestäni monella tapaa hyvin rikas kirja, kuitenkaan en pidä sitä itselleni minään ns. henkisenä eepoksena. Minulle luo turvaa se, että voin tuntea esivanhempieni yhteyden tuhansien vuosien takaa ja pidän yllä samoja tapoja kuin he. Visuaalisesti kaupungissa olevassa kodissani on pakana alttari. Josta löytyy kuva äidinäidistäni, voimakiviä, suitsukkeita, kanteleeni, kristalli ja Juuso-karhun tassunjälkitaideteos. Alttari on minulle paikka, jossa voin erityisellä tavalla hiljentyä oman uskoni ääreen, polttaa suitsukkeita, joilla puhdistaa kodin energiaa ja polttaa kynttilöitä. Se on paikka ja hetki, jossa tunnen olevani vahvasti kiinni esivanhemmissamme ja omassa uskossani.
Riimut, nuo viikinkien aakkoset, joilla on omassa uskossani myös maagisia voimia, ovat minulle tärkeitä. Pidän riimuneuvotteluita, joissa kysyn niiltä kysymyksiä ja muutamat niistä koristavat myös ihoani, itseasiassa ensimmäisenä tatuointinani.
Minulle myös erilaiset pakanoiden kokoontumiset olisivat valtavan tärkeitä, jotta saisin jutella samanhenkisten ihmisten kanssa. Odotankin, että kaikenlaisia kokoontumisia voitaisiin pian taas järjestää. Olen aina etsinyt uskomisesta yhteisöllisyyttä ja sitä olen nyt myös saanut. Tämä vuosi on kuitenkin vapauttanut minut siitä häpeästä ja salailusta, mitä koin omaa uuspakanuuttani kohtaan. Uuspakanuuden kautta olen syvemmässä yhteydessä itseeni sekä koko ympäröivään maailmaan. Eniten uskonto on kuitenkin antanut itselleni rohkeutta. Rohkeutta uskoa ja kertoa siitä kaikille.
Kirjoittaja on vammaisaktivisti, radiotoimittaja ja uuspakana.
Lähteet
Wikipedia (18.1.2020). Prinsessa Mononoke. https://fi.wikipedia.org/wiki/Prinsessa_Mononoke
Wikipedia (7.11.2020). Animismi. https://fi.wikipedia.org/wiki/Animismi
Karhunkansa.fi. Termeistä. http://karhunkansa.fi/termeista/
Aino Vihonen
MINULLE metsä on aina ollut pyhä paikka.
Puut kohoavat korkeina ylleni, hiljaa kertoen monien minua edeltäneiden sukupolvien tarinaa. Jossain kauempana kuulen variksen raakkuvan, ja sammalmättään tuoksu hiipii sieraimiini. Ympärilleni muodostuu turvallinen syli maailman kiireiltä, joka antaa vapauden olla utelias.
Metsässä minä tunnen Jumalan läsnäolon vahvempana kuin missään muualla.
Vanhetessani tuo onnellinen lapsenuskoni metsän pyhyydestä on kuitenkin kokenut kolauksia.
Ensiksi katosi mökin viereltä suuri ja synkkä kuusimetsä, tuo oivallinen sieniapaja. Mietin, kuinka vaarinikin oli luultavasti pienenä katsellut tuota samaa synkkää metsää. Mietin niitä kaikkia sukupolvia, jotka tuon metsän rinnalla olivat kasvaneet. Ja nyt se kaikki oli poissa.
Tuttu ympäristö katosi avohakkuun tieltä. Panu Pihkala kuvailisi hakkuista seuraavaa tunnetta termillä solastalgia, koti-ikävä menneeseen. Samalla pintaan nousi huoli ja epätoivo, kun pohdin ihmisen suhdetta metsään, joka minulle näyttäytyi niin pyhänä.
Suomi on suhteellisesti Euroopan metsäisin maa ja kokonaisuudessaan Suomen maapinta-alasta 73 prosenttia on metsää. Sen näkee matkustaessaan junalla Pirkanmaalle, vaeltaessaan Lapin erämaassa ja ajaessaan Savon siimeksessä sijaitsevalle mökille.
Näistä metsistä kuitenkin vain 9,6 prosenttia on suljettu hakkuiden ulkopuolelle. Suurin osa Suomen metsistä on siis talousmetsää, jota kasvatetaan dollarin kuvat silmissä.
Talousmetsiin istutetaan usein vain yhtä puulajia ja alueen puut ovat samanikäisiä keskenään. Jo varhaisessa vaiheessa metsästä karsitaan tarpeettomat lajit ja vialliset taimet. Avohakkuut puolestaan pistävät metsän ekosysteemin uusiksi monen vuoden ajaksi. Metsien ojitus paremman puusadon takaamiseksi on kuivattanut maaperää vähentäen sen monimuotoisuutta.
Nuorena hakkuuseen joutuvat puut eivät myöskään ehdi kelottumaan tai lahoamaan. Kelot ja lahopuut ovat avainasemassa luonnon monimuotoisuuden takaamiseksi. Niitä asuttavat monet eri sienilajit ja niistä saavat ravintonsa monet linnut.
Jumala ei kuitenkaan ole vielä kaikonnut metsästä.
Valtio ja metsänomistajat ovat alkaneet kiinnittämään enemmän huomiota metsän ja sen asukkaiden hyvinvointiin: metsähallitus on käynnistänyt ennallistamisprojektin, jossa entinen talousmetsä saa luonnontilansa takaisin, ja kansalaisaloite avohakkuiden kieltämiseksi valtion metsissä on käsitteillä eduskunnassa.
Kehitettävää löytyy vielä asenteista ja käytösmalleista, mutta ehkä vielä joskus saan hiljentyä rukoukseen metsässä, johon ihmisen synnit eivät ulotu.
Lähteet: Maa- ja metsätalousministeriö, Metsähallitus, WWF
Sarjakuvataiteilija Isto Paanasen Raamattu-sarjakuva ”Jumala kanssamme” 2/2, osa 2. Numeron sarjakuva perustuu Luukkaan evankeliumin toiseen lukuun. (Luuk. 2:4-38.)
Pääkirjoitus
MUISTAN edelleen kirkkaasti sen urheilukassin. Joka maanantai kiirehdin opintojen parista kirkon varastolle, josta nappasin sen mukaani. Juoksin ala-asteen pihaan ja kävin avaamassa liikuntasaliin johtavat väliovet.
Pukuhuoneesta kuului innokkaita huutoja, kun kuljin sen ohi ja moikkasin innokasta koululaisporukkaa. Avasin kassin liikuntasalin lattialla, joka oli täynnä salibandypalloja ja vihreitä liivejä, joissa luki ”Haagan seurakunta”. Nappasin pillin, ja treenit olivat valmiina alkamaan.
Valmensin aikanaan viitisen vuotta seurakunnan salibandyjoukkuetta. Tai oikeastaan kahta joukkuetta, joista ensimmäiseen kuuluivat 7–8-vuotiaat ja toiseen 9–12-vuotiaat.
Tuolta ajalta minulla on ainoastaan positiivisia muistoja. Iltapäivät olivat täynnä liikunnan riemua, lasten kannustusta toisilleen ja ylpeyttä omista onnistumisistaan.
”Kerho oli hänelle pakopaikka. Pakopaikka, jossa avautui mahdollisuus kertoa mustelmistaan, joita yhdelläkään lapsella ei pitäisi olla.”
Vasta vähän vanhempana ymmärsin, ettei monikaan tullut mukaan pelkästään salibandyn takia. Monta kertaa joku lapsista hidasteli treenipaikalta lähtemisessä niin, että pääsi juttelemaan kanssani kahden.
Joku halusi kertoa ihastuksestaan. Joku kertoi tulevaisuuden unelmistaan. Joku halusi kysyä apua läksyihin. Joku murehti perheen menehtynyttä koiraa. Joku kertoi pitkään jatkuneesta koulukiusaamisesta.
Joku kertoi siitä, miten hänen isänsä lyö häntä kotona rangaistuksena huonoista koenumeroista. Kerho oli hänelle pakopaikka. Pakopaikka, jossa avautui mahdollisuus kertoa mustelmistaan, joita yhdelläkään lapsella ei pitäisi olla. Ja mahdollisuus saada niille loppu.
Koimme iloja, paikkasimme kaikenlaisia haavoja. Toisia haavoja paikattiin laastarilla, toisia kuuntelemalla ja keskustelemalla. Seurakunnan salibandykerho oli siis paljon muutakin kuin salibandyn pelaamista. Kerho oli yhteisö, joka tarjosi mukavaa yhdessä tekemistä turvallisessa porukassa. Porukassa, jossa tukea sai vertaisista ja valmentajasta.
”Uskonnolla, pelikokemuksella tai luokka-asteella ei ollut mitään väliä.”
Moni varmasti miettii, miten uskonnollisuus näkyi seurakunnan liikuntatoiminnassa. Seurakunta oli tiivisti läsnä kouluyhteisössämme. Olin aktiivinen seurakuntanuori ja joskus itsekin salibandyä harrastanut, sen vuoksi tehtävään päädyinkin.
Mutta ei salibandykerho ollut mikään raamattukerho. Pelin aluksi ja lopuksi puhuimme lähinnä salibandystä ja koululaisten ajankohtaisista kuulumisista. Jossain vaiheessa seurakunta lanseerasi uuden käytännön, jonka mukaan aloitin ekaluokkalaisten treenit Herran siunauksella. Tästä tiedotettiin vanhemmille, jotka saivat päättää siitä, onko heidän lapsensa uskonnollisessa osuudessa mukana vai ei. Ja sekin kesti noin puoli minuuttia, jonka jälkeen peli alkoi. Uskonnon harjoittamiseen löytyi muita kerhoja.
Pyrimme saamaan joukkueeseen mahdollisimman paljon eri taustoista tulevia oppilaita. Minusta oli varsin hienoa, että joukkueessamme oli myös muslimien, ortodoksien ja uskontokuntiin kuulumattomien lapsia. Uskonnolla, pelikokemuksella tai luokka-asteella ei ollut mitään väliä.
Erityisesti maahanmuuttajataustaiset lapset olivat innokkaasti mukana kerhotoiminnassa. Kerhosta löysi kavereita, oppi suomen kieltä ja sai kokea olevansa aidosti osa yhteisöä. Kotoutumisessa harrastuksilla on oleellinen merkitys, mikä on tärkeä ymmärtää. Liikunnalla on ulkopuolisuutta ja syrjäytymistä ehkäisevä vaikutus, tulit sitten mistä tahansa.
”Kynnys oli matalalla ja katto korkealla.”
Urheilukassillani oli tähtihetki kerran vuodessa, kun se pääsi pidemmälle matkalle. Helsingin seurakunnat järjestivät keskenään vuosittain turnauksen, jossa eri alueiden seurakuntien joukkueet kohtasivat. Se oli todella jännittävää. Joukkueen piti aina tiivistyä, tsempata toisia, pohtia jäsentensä vahvuuksia ja pelata yhteispeliä. Mentiin hymy huulessa, mutta täysillä.
Koimme turnauksissa riemukkaita voittoja ja karvaita pettymyksiä. Kolmena vuotena peräkkäin jäimme hopealle. Se harmitti, mutta myöhemmin hopeamitalitkin alkoivat näyttää kirkkailta. Hopea ei ollut häpeä, minkä varmasti moni pelaaja vähän ajan kuluttua ymmärsi. Häviäminen on elämäntaito, joka kannattaa oppia.
Muuten kerhotoiminnassa oli vain vähän kilpailullisuutta. Kynnys oli matalalla ja katto korkealla.
Seurakunnat järjestävät edelleen paljon liikuntakerhotoimintaa. Moni tällainen kerho tarjoaa lapsille ja nuorille liikunnan iloa mukavassa joukossa. Keskiössä ei ole tuloksellisuus ja kilpailu, vaan kivat tyypit ja leppoisampi liikunta. Vastaavia kerhoja järjestävät myös liikuntaseurat, muut järjestöt ja oppilaitokset.
Liikunnan merkitys on laajasti yhteiskunnassa ymmärretty. Liikunta edistää fyysistä hyvinvointia niin monella tavalla, että listasta tulisi moninkertaisesti tätä tekstiä pidempi. Samalla liikunnan vaikutusta psyykkiselle ja sosiaaliselle hyvinvoinnille ei saa unohtaa. Pääset purkamaan tunteita, ahdistusta ja stressiä. Voit oppia myötätuntoa, vuorovaikutustaitoja ja reilun pelin merkitystä. Ja koet, että olet osa yhteisöä.
Koronakriisin keskellä pohdin, mitä yhteisöllisyydelle tapahtuu, kun harrastusmahdollisuuksia rajoitetaan. Kasvaako yksinäisyys, lisääntyykö syrjäytyminen? Ryhmäliikunnan rajoitukset ovat monelta kannalta ikäviä, ja niillä voi olla suuret yhteiskunnalliset vaikutukset.
Lopuksi muistilappu itselleni. Kun vuodet ovat vierähtäneet, olen myös oppinut ymmärtämään vapaaehtoistyön merkityksen aivan uudella tavalla. Koskaan ei pitäisi unohtaa, miten valtavasti vapaaehtoistyö voi tuoda myös itselle iloa toisten ilon kautta.
Kiirehtisinkö edelleen kirkon kautta koululle ja kantaisinko sitä urheilukassia joka maanantai?
Ehdottomasti.
Toni Ahva
”Urheilu voi muuttaa maailmaa, mutta se ei tapahdu, jos puhutaan ainoastaan pelistä, tuloksesta, suorituksesta, maalista jne.”
Annika Hämäläinen
SUOMEN jalkapallomaajoukkue Huuhkajien kapteeni Tim Sparv sekä yliopisto- ja kisapappi Leena Huovinen uskovat, että urheilu voisi antaa pelikenttien ulkopuolella enemmän. Yksittäisten urheilijoiden lisäksi he korostavat organisaatioiden ja urheiluliittojen vastuuta.
Leena Huovinen painottaa lähtökohtaisesti urheilun olevan monessa kohtaa myös poliittista, jo lähtien siitä, miten kunnissa järjestetään eri urheilumahdollisuuksia tai ylläpidetään urheilukenttiä ja hiihtolatuja. ”Niiden rakentamisestahan päättää aina kunnan päättäjät, jotka ovat poliittisesti valittuja henkilöitä.” Huovinen toteaa politiikan olevan jo osa urheilua, vaikka se ei ehkä aina ole selvää.
Huuhkajien kapteeni ja AE Larissan pelaaja Tim Sparv toteaa, ettei hänen mielestään tasa-arvoisemman yhteiskunnan rakentaminen ole politiikkaa, vaan sen pitäisi olla itsestäänselvyys.
Huovisen mielestä urheiluun liittyvä politiikka olisi syytä tuoda paremmin esille, ettei syntyisi sellaista harha-ajatusta, ettei urheilussa ole politiikkaa. ”Joka kerta kun sanotaan, että politiikka ei kuulu urheiluun, se menee vähän mönkään.”
Tim Sparv: ”Urheilu ei ole yksityinen saari yhteiskunnassa, vaikka jotkut haluavat, että se olisi.” Sparv näkee urheilussa paljon mahdollisuuksia yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen, ja sanoo ilahtuvansa aina kun joku uskaltaa ottaa kantaa. ”Urheilu voi olla niin paljon muutakin kuin pelkkää peliä. Viime vuosina olemme nähneet kuinka hyvin jotkut urheilijat ovat käyttäneet omaa ääntään. Tiedostamme, että monet nuoret ja aikuiset seuraavat meitä, ja se olisi mielestäni vastuutonta, jos emme yrittäisi, silloin tällöin, panna esimerkiksi ihmisoikeuksia etusijalle.”
”Sinun täytyy olla rohkea ja varautua siihen, että tulee paljon kriittistä palautetta, jos haluat olla enemmän kuin pelkkää urheilija. Se on osa tätä hommaa.”
Samoilla linjoilla on myös Leena Huovinen: ”Urheilu on aika pitkään elänyt omassa todellisuudessaan, jossa vielä viljellään tätä, että minun ei tarvitse ottaa tähän kantaa. Eikä tarvitsekaan, sananvapauteen liittyy myös oikeus olla sanomatta.” Huovinen kuitenkin painottaa, ettei urheilumaailma voi aina ohittaa kaikkia ihmisoikeuksia ja ihmisarvoa koskevia asioita. Hän uskoo, että urheilulla ja urheilijoilla voisi olla paljon isompi rooli ihmisoikeuksien puolustamisessa. ”Olisi tervetullutta, että urheiluväen sisältä nousisi myös enemmän puhetta oikeudenmukaisuuden, tasavertaisuuden ja kohtuullisuuden ajatuksista, jotka liittyvät politiikkaan. Se olisi valtava mahdollisuus. Se paikka on käyttämättä tällä hetkellä.”
Huovinen kertoo urheilun itsessään tarjoavan näitä paikkoja, esimerkiksi silloin, kun urheilukisoja järjestetään keinolla millä hyvänsä epäinhimillisiä keinoja kaihtamatta. Hän on itse ollut kisapappina mukana kahdeksissa eri olympialaisissa, joista ainakin Rion, Sotshin ja Pekingin olympialaisissa on pohdittu sitä, millä hinnalla mahtavat puitteet on rakennettu. Huovisen mukaan tilanteita, joissa urheilijat ovat turvassa kisakylässä, mutta aidan takana ihmisoikeudet eivät toteudu, voisi käyttää paremmin hyödyksi asioiden muuttamiseen.
Huovinen toteaa, ettei kannan ottaminen kuitenkaan ihan tavatontakaan ole: ”Jos tuntee urheiluhistoriaa, niin ihan lähtien Muhammad Alista, joka kieltäytyi lähtemästä Vietnamin sotaan tai Meksikon olympialaisista, siellä jo otettiin kantaa poliittisiin ihmisoikeuskysymyksiin.” Huovinen mainitsee, että myös suomalaisista urheilijoista on alkanut nousta kantaa ottavia ääniä, esimerkkinä hän mainitsee jääkiekkoilija Aapeli Räsäsen, jota kunnioittaa ja arvostaa paljon. Kuluneen vuoden aikana Räsänen on esimerkiksi vedonnut nuoria ottamaan koronan vakavasti. Lisäksi hän ottaa aktiivisesti kantaa ajankohtaisiin aiheisiin Twitterissä sekä Aamulehden kolumnistina.
Tim Sparv kannustaa kaikkia tuomaan omia mielipiteitään esille sosiaalisen median rajusta keskustelukulttuurista huolimatta. ”Sävy voi välillä olla aika raju, jos otat urheilijana kantaa. Sinun täytyy olla rohkea ja varautua siihen, että tulee paljon kriittistä palautetta, jos haluat olla enemmän kuin pelkkää urheilija. Se on osa tätä hommaa.”
Leena Huovinen kertoo ymmärtävänsä, miksi monet ovat hiljaa. ”Haluan korostaa, että ymmärrän sen, en ole sillä tavalla sinisilmäinen.” Huovinen toteaa, ettei urheilijoita pitäisi asettaa sellaiseen tilanteeseen, jossa he joutuvat pohtimaan, voivatko osallistua esimerkiksi kerran neljässä vuodessa pidettäviin olympialaisiin, jos ne pidetään paikoissa, joissa ihmisoikeudet eivät toteudu. ”Minun mielestäni näiden ylärakenteiden pitää huolehtia siitä, että urheilijat eivät joudu tekemään kerta toisensa jälkeen sellaisia ratkaisuja, että voinko minä mennä sinne. Vaan niiden pitäisi olla sillä tavalla hyviä ratkaisuja, että ei hinnalla millä hyvänsä sitä urheiluakaan tehdä.”
Myös Tim Sparv nostaa organisaatioiden merkityksen esiin: ”Isot organisaatiot laittavat urheilijat välillä ikävään paikkaan, kun he vievät kisat, turnaukset ja leirit sellaisiin paikkoihin missä ihmisoikeudet eivät ole kunnossa. Tuntuu siltä, että puuttuu halu keskustella urheilijoiden kanssa ennen päätöksentekoa.” Huuhkajien kapteeni Sparv uskoo kuitenkin tilanteen olevan menossa parempaan suuntaa: ”Urheilijat eivät ole enää pelinappuloita, jotka organisaatiot voivat viedä mihin tahansa, vaan heillä on myös vaatimuksia ja toivomuksia. Uskon että FIFA, UEFA, IOC ja kumppanit tajuaa tätä enemmän ja enemmän.”
Leena Huovinen haluaa kannustaa kaikkia ihmisiä muistamaan, ettei silloin tarvitse pelätä, kun toimii sydämensä mukaan ja kuuntelee omaa ääntään. Hän muistuttaa, että oman arvomaailman vastainen toiminta voi heikentää myös urheilutulosta. Samalla Huovinen tiedostaa, että myös vaikuttamisella voi olla hintansa. ”Omaa sydäntään voi seurata. Ei pelkäisi turhaan, jos tietää, että on oikealla asialla. Toki hintansa sillä voi olla, että jos ei mahdu joukkueeseen tai jotain sellaista, niin sillä voi olla hinta. Mutta joku on viisaasti sanonut, että joka aamu pitäisi peiliin pystyä katsomaan levollisesti, että omat puheet, teot ja ajattelu on synkassa.” Huovinen on myös itse joutunut sietämään kritiikkiä, toimiessaan omien arvojensa mukaisesti. Huovinen on siunannut homo- ja lesbopareja sekä puhunut tasa-arvoisen rakkauden puolesta.
”Kisapappi korostaa jokaisen ihmisen olevan yhtä arvokas, oli hänellä mitaleita kaulassa tai ei.”
Kokenut jalkapalloilija Tim Sparv haluaa rohkaista muita esimerkillään. ”Nuorena paljon muu kuin futis ei kiinnostanut minua, mutta kokemus ja ikä ovat avanneet silmiäni. Futis on ollut koko elämäni mutta olen tajunnut, että jalkapallokentän ulkopuolella on toinen maailma, jota ei kannatta unohtaa. Olen kiinnostunut, mitä siellä tapahtuu ja jos media kysyy, mitä mieltä olen jostain, niin aion sanoa mielipiteeni. Hiljaisuus ei ole vaihtoehto minulle.”
Huovinen toivoo, että urheilun avulla pidettäisiin yllä hyvään ihmisyyteen liittyviä arvoja, kuten oikeudenmukaisuutta ja tasa-arvoa. Huovisen mielestä kyseessä on meille kaikille yhteisistä asioita, joista ei tarvitse tehdä sen kummempaa numeroa. Kisapappi korostaa jokaisen ihmisen olevan yhtä arvokas, oli hänellä mitaleita kaulassa tai ei.
Tim Sparv nostaa esiin urheilun tarjoamat hyvät puolet: ”Urheiluympäristö on mahtava paikka. Toivon, että niin moni nuori kuin mahdollista saisi kokea sen. Urheilussa saat uusia kavereita ja opit työskentelemään yhdessä. Tapaat erilaisia ihmisiä ja opit kuinka tärkeää toisten kunnioittaminen on joukkuelajissa. Luot terveellisiä tapoja ja itseluottamuksesi kasvaa. Jos olet onnekas, pääset myös Suomen ulkopuolelle kokemaan eri kulttuureja, mikä kehittää sinua ihmisenä.”
Huovinen nostaa esiin, ettei kukaan pärjää yksin. Huipullekaan ei pääse ilman taustajoukon panostusta. Hän toivookin, että muut otetaan huomioon urheilukentän ulkopuolella, vaikka kentällä pyrittäisiinkin parhaaseen yksilösuoritukseen. ”Ihmisyyteen kuuluu, että me pidetään toisista huolta ja tietty kohtuullisuus, hinnalla millä hyvänsä emme voi myöskään tehdä asioita. Ei ne arvot ole varmaan urheilijalle yhtään sen erilaisia kuin ne ovat minulle, sinulle tai jollekin mummelille tuolla Tohmajärvellä. Ne liittyvät jotenkin tähän, että otetaan muut huomioon ja kunnioitetaan tätä elämää. Siitä se lähtee.”
Sarjakuvataiteilija Isto Paanasen Raamattu-sarjakuva ”Jumala kanssamme” 1/2, osa 1. Numeron sarjakuva perustuu Luukkaan evankeliumin ensimmäiseen lukuun. (Luuk. 1-2:1.)
