IHMISENÄ oleminen on vaikeaa. Riittämättömyyden tunne on jatkuvasti läsnä opiskelijoiden arjessa. Korona-aika on lisännyt omaa riittämättömyyden tunnettani. Sen jakaminen toisten kanssa on lohdullista. En silti osaa päättää, onko kaikki hyvin vai huonosti silloin, kun keskustelu muiden kanssa paljastaa, että peiton alla itkeminen ja sarjamurhaajasarjojen katsominen on opiskelijoiden kollektiivinen selviytymiskeino.
Kuva: Unsplash
Oletko sinä jäänyt riittämättömyysjyrän alle? Tuntuuko sinustakin joskus siltä, ettet riitä ja elämäsi olisi mahdollista elää paremmin? Oletko ajatellut, että joku toinen opiskelisi tehokkaammin ja ottaisi silti opiskeluajasta enemmän irti, tekisi työsi paremmin, valmistuisi nopeammin. Ja olisi silti samaan aikaan parempi ystävä, kumppani, lapsi, sisarus, vanhempi tai muuten vain kokonaisuudessaan parempi ihminen. Pitäisikö myös kehosi olla jollakin lukemattomista tavoista nykyistä erilaisempi ja siten parempi.
Riittämättömyyttä voi tuntea oikeastaan mistä vaan, lista on loputon. Myös keinoja selviytyä riittämättömyyden tunteen kanssa on lukemattomia. Riittämättömyys pyörittää osaltaan myös markkinataloutta. Ihmisellä on perustarve tulla hyväksytyksi ja olla tarpeeksi. Syitä riittämättömyydelle on loputtomia, kuten myös tuotteita, joiden avulla olla vähän riittävämpi. Kulutamme kuitenkin liikaa, joten riittävyyden ostaminen pala kerrallaan ei toimi. Ympäristömme ei kestä sitä.
Ehdotan ratkaisuksi seuraavaa: Annetaan olla. Luovutaan riittämisen tavoittelusta. En voi olla kaikilla tavoilla koko ajan parempi ja erilaisempi, etkä voi sinäkään. Annetaan olla, vain siten voimme olla tarpeeksi. Juuri sellaisina kuin olemme nyt, eikä vasta sitten kun. Olet tarpeeksi, ei muttia, ei jossittelua, ei sitten kun. Olet tarpeeksi sellaisena kuin nyt olet. Vaikket riittäisikään, olet silti tarpeeksi.
Kuvituskuva: Unsplash
Annetaan riittävyyskilpailun olla ja hyväksytään itsemme ja toisemme sellaisina kuin olemme. Kyseessä voisi olla myös todellinen ekoteko. Paperi T:n sanoin ”Sä elät ihan kivan elämän, se on todellista.” Keskitytään siis siihen, mikä on todellista, eikä asioihin, jotka voisivat loputtomasti olla paremmin, tai kuvitteellisiin toisiin, jotka hoitaisivat asiamme paremmin. He eivät olet todellisia, sinä olet. Muistuta itseäsi siitä seuraavan kerran, kun ajattelet, että sinun pitäisi olla riittävämpi, parempi. Olet jo tarpeeksi ja se on todellista.
Joulu on tavallisten ihmisten armojuhla.
Annika Hämäläinen
Kirjoittaja on Etsijän päätoimittaja, jota oma usko auttaa selviämään riittämättömyydestä sekä ihmisenä olemisen sietämättömästä vaikeudesta.
Kärsimys on väistämätön osa jokaisen ihmisen elämää. Jokaisen elämässä on ahdistusta, pelkoa, uupumusta, ristiriitoja ja niin edelleen. Ei ole merkityksetöntä, millaisia muotoja kärsimys saa ja mistä syistä se näyttää johtuvan, vaan se kertoo ajasta, jossa elämme. On kiinnitettävä huomiota yhteiskunnallisiin ja globaaleihin kärsimystä tuottaviin rakenteellisiin epäkohtiin.
Isto Peltomäki
Kuva: Unsplash
KÄRSIMYS on uskon ja kirkon ydinaluetta. Laajasti ottaen kristillinen sanoma kokonaisuudessaan on vastaus inhimilliseen kärsimykseen: Kristuksen pelastustyötä tarvitaan siksi, että maailmassa on pahaa ja kärsimystä. Pelastustyö ei poista pahaa, mutta antaa sille selityksen ja lupaa sovittaa sen iankaikkisessa elämässä.
Yksi suomalaisen yhteiskunnan keskeisiä rakenteellisia kärsimyksiä on erilaiset mielenterveyden häiriöt, erityisesti uupumus, masennus ja ahdistuneisuus, joista kärsivien määrä kasvaa tilastollisesti jatkuvasti.
Varteenotettava selitys tilastoille on psyykkistä oirehdintaa koskeva asenneilmaston muutos, jonka myötä henkistä pahoinvointia ei koeta enää niin häpeällisenä ja apua haetaan enemmän. Tämä tuskin kuitenkaan kokonaisuudessaan selittää mielenterveyden oireista kärsivien määrän kasvua. Me suomalaiset voimme jatkuvasti huonommin.
Mitä sanottavaa kirkolla on jatkuvasti kasvavaan henkiseen pahoinvointiin? Yhtäältä, paljonkin. Kirkko auttaa ja hoitaa diakoniatyössä monia sellaisia, jotka ovat psyykkisen jaksamiskyvyn loppumisen ja mielenterveyden oireiden takia pudonneet tuottavan yhteiskunnan kelkasta. Diakoniatyö ei ole puhetta tai kirkon saarnaa, mutta auttamistyönsä kautta kirkko kuitenkin viestii evankeliumin sanomaa.
Kirkko on kuitenkin unohtanut puhua tuottavan yhteiskunnan kelkasta, jonka kyydissä roikkuvatkin voivat jatkuvasti huonommin ja huonommin, eivätkä ainoastaan siitä pudonneet. Tästä puhuminen ei ole merkityksetöntä myöskään diakoniatyössä autettavien huono-osaisimpien kannalta, vaan on kysyttävä, millainen on yhteiskunta, jonka kyydissä ei jakseta pysyä.
Kirkolla ei näytä olevan mitään koherenttia sanottavaa yhteiskunnastamme ja ajastamme, jossa voidaan jatkuvasti huonommin. Kysymys on ennen kaikkea pastoraalinen: mitä sanottavaa kirkolla on ihmisille, jotka kamppailevat yhteiskunnan asettamien ulkoisten paineiden kanssa? Vastauksia ei tunnu olevan. Toki on yksittäisiä pappeja, jotka osaavat käsitellä tätä kysymystä saarnoissa, kastepuheissa, vihkipuheissa ja työpaikkojen jouluhartauksissa, mutta niitä puheita on kuulemassa yhä harvempi. Kirkon pitäisi tarjota julkiseen keskusteluun uskosta kumpuavia ja sitä välittäviä puheenvuoroja.
Koska kirkon taholta ei kuulu vastauksia, yritän muotoilla jotain itse. Esitän vain pari näkökohtaa keskusteluun, jota toivottavasti aletaan käydä.
Vauhti kiihtyy. Samoin kuin maapallon, myös ihmisten mielensisäinen kantokyky ylittyy. Kulutamme yli maapallon rajojen mutta yli myös omien rajojemme. Länsimaista talousjärjestelmää jatkuvasti vahvemmin määrittävä uusliberalismi ajaa ihmisiä erilleen, omina itsenään toimiviksi yksityisyrittäjiksi, joiden työelämässä pärjääminen on itsestä kiinni. Työpaikolla ja työelämässä ollaan koko ajan enemmän yksin eikä yhdessä muiden samassa asemassa olevien kanssa. Tällainen uusliberalistinen idea on kirjattu koulutusjärjestelmän perusteisiin varhaiskasvatuksesta lähtien.
”Kukaan ei tässä elämässä riitä, kaikki on aina vajavaista ja jää kesken.”
Kuva: Unsplash
Jos kirkossa on muotoiltu jokin vastaus nykyihmisen kohtaamiin paineisiin, niin se lienee viimeistään 2000-luvun alkupuolella vakiintunut lause ”sinä riität”. Tällainen armonvakuutus osuu kuitenkin ohi maalinsa, koska opintojen ja työ- ja perhe-elämän paineiden keskellä sinnittelevä ei yksinkertaisesti koe riittävänsä, eikä tosiasiassa riitäkään. Maailma on rajaton ja mahdollisuuksia täynnä, jatkuvasti voisi tehdä enemmän ja paremmin – viettää enemmän aikaa lasten kanssa, pärjätä paremmin töissä, nousta urapolulla nopeammin, olla enemmän ystävien tukena, hankkia uusia kokemuksia, elää elämänsä merkityksellisemmin.
Tyhjän puhuminen pitäisi lopettaa ja tunnustaa tosiasiat: kukaan ei tässä elämässä riitä, kaikki on aina vajavaista ja jää kesken. Tämä pitäisi todeta ensin ja vasta sitten sanoa jotain sellaista, että kaikesta huolimatta ihminen riittää; tekeminen ja aikaansaaminen ei ole ihmisen mitta.
”Meidän elämämme ei ole omamme, me emme omista elämäämme, vaan se on perustavasti jaettua.”
Toinen ongelma riittävyydestä puhumisessa on, että riittäminen on venymistä, parhaansa yrittämistä ja pärjäämistä. Riittäminen viittaa markkinayhteiskunnassa menestykseen pyrkimisen paineessa selviämiseen. Kristillisen uskon valossa ihminen ei kuitenkaan riitä vaan on tarpeeksi. Rajallinen elämä rakentuu tarpeeksi olemiselle – sille, että kyllin hyvä on tarpeeksi. Arkinen elämä ei perustu menestyksen tavoittelulle, vaan jokapäiväiselle keskinkertaisuudelle, joka on kyllin hyvää.
Puhumalla vajavaisuudesta ja kaiken keskeneräisyydestä voisi samalla sanottaa syntisyyden tilaa uudestaan mielekkäällä tavalla eikä lähinnä seksiaktina samaa sukupuolta olevan kanssa, kuten synnin olemus tällä hetkellä suurelle osaa suomalaisista näyttäytyy. Synti-sanaa koskevan kollektiivisen tajunnan muuttuminen on kuitenkin pitkä tie kirkossa, joka on vuosisatojen ajan keskittynyt moraalisen toiminnan valvonnassaan nimenomaan seksuaalisuuteen.
Kristillisyys sisältää elimellisellä tavalla intersubjektiivisuuden idean. Ihminen on toisiin ihmisiin yhteyteen luotu olento. Kasvamme persooniksi vain muiden ihmisten hoivan, huolenpidon ja rakkauden kautta, ja me olemme yksilöllisiä persoonia vain sosiaalisissa suhteissa, joissa tulemme tunnustetuiksi. Tämä ilmenee papille, joka tapaa omaisia ennen vainajan siunaamista. Vainajasta kertovat omaiset. Sen, mitä me olemme tai olimme, kertoo lopulta meidän lähimpämme. Meidän elämämme ei ole omamme, me emme omista elämäämme, vaan se on perustavasti jaettua. Myöskään oma kuolema ei ole varsinaisesti oma, vaan niiden, jotka jäävät suremaan ja muistamaan.
Näistä ajatuksista voisi ammentaa jotain vastauksena uusliberalistiseen toisistamme erilleen ajamiseen, yksin pärjäämisen ideaan ja menestymisen tavoittelemiselle rakentuvalle elämänmenolle. Myös kirkon johtajat kamppailevat rajallisuuden ja moninaisten vaatimusten paineessa. On tarpeen aloittaa yhteinen keskustelu sen sijaan, että etsittäisiin syyllisiä kirkon lipsumiselle julkisesta yhteiskunnallis-moraalisesta keskustelusta. Puhumalla kärsimyksestä kirkko voisi ehkä löytää paitsi paikkansa yhteiskunnallisena keskustelijana myös olemuksensa kärsimyksen kirkkona. Evankeliumi voi todellistua vasta, kun se lausutaan vastauksena kärsimykseen; evankeliumi on vapautusta syntisyyden tilasta.
Uskonto ja uskominen antavat yhteisöllisyyttä ja siten yhteenkuuluvuuden tunnetta sekä turvaa epävarmassa maailmassa.
Julianna Brandt
EPÄVARMUUS on korostunut etenkin tänä outona vuonna 2020. Monelle tämä vuosi on varmasti ollut monella tapaa raskas, mutta se on voinut tuoda myös uusia näkökulmia arkeen. Minulle tämä vuosi on ollut rohkeuden aikaa, nimenomaan rohkeutta siinä, että tuon julkiseksi oman uskoni, uuspakanuuden ja luonnonuskon.
Kotialttari Kuva: Sam Smal
Oma uskonnollinen matkani
Olen kotoisin niin sanotusti ”Raamattu vyöhykkeeltä,” Kokkolasta, Keski-Pohjanmaalta, jossa vaikuttavat useat eri herätysliikkeet. Niiden vaikutus näkyy jokapäiväisessä kaupungin arjessa, vaikka oma perhe ei uskoon kuuluisikaan. Sillä tavalla kristillisen uskonnon kosketus on ollut itseäni lähellä ja luulin löytäneeni siitä vastauksia tai jotakin sellaista, joka resonoisi ytimeni kanssa. Rukoilin pitkään Jumalaa ja luin Raamatun kannesta kanteen, mutta se ei koskaan kolahtanut.
14-vuotiaana luulin saapuneeni vastausten äärelle, jotka löysin buddhalaisuuden kärsimyksestä, nirvanasta ja meditaatiosta. Tankkasin kasiluokalla maailmanuskontoja ja luin kaikki mahdolliset buddhalaisuuteen liittyvät kirjat, mitä kaupunginkirjastosta vain sain käsiini. Googlasin, kuinka isoissa kaupungeissa ihmiset kokoontuivat meditoimaan yhdessä ja haaveilin siitä harmoniasta. Etenkin tuolloin teininä oma elämäni oli mielenterveydellisessä myllerryksessä, mikä varmasti osaltani vauhditti vastausten etsimistä ja nimenomaan harmonian tavoittelua ja omaan sisäiseen rauhaan asettumista.
Oikeilla jäljillä
Kaiken uskonnollisen etsinnän ohella rinnalla oli kuitenkin kulkenut asia, jota vähättelin, mutta jonka tajuan nyt olevan erityisen merkittävä. Lapsuuden maaginen usko, silloin uskoo oikeasti, että kaikki on elävää ja ilmassa on magian tuntu. Minä uskoin niin hyvin pitkään ja hartaasti, mutta en osannut milloinkaan kuvitella, että siitä tulisi tie, jota nyt seuraan. Kansanusko ja kansantapaisuus ovat osa sukuni naisia, vaikka äidinäitini oli skeptikko, niin hän osasi ennustaa ja opetti minulle kansantapoja jo hyvin pienenä. Esimerkiksi, jos musta kissa ylittää tien, pitää sylkäistä kolmesti, ettei paha onni seuraa.
Esiteininä puolestaan olin hyvin kiinnostunut noituudesta muutenkin kuin vain katsomalla intensiivisesti Siskoni on noita- sarjaa. Uskoin oikeasti olevani noita ja omaavani taikavoimia. Tein myös joitakin rituaaleja kivillä ja luulin voivani aiheuttaa luonnonilmiöitä, kuten ukkosen.
Eini-koirakin rauhoittuu tuijan tuoksuun. Kuva: Sam Smal
Olin myös jo tuolloin innostunut japanilaisen animaatiostudio Studio Ghiblin elokuvista, erityisesti Hayao Miyazakin ohjamaasta vuonna 1997 ilmestyneestä Prinsessa Mononokesta. Japaniksi mononoke tarkoittaa ”ei-ihmisten.” Elokuvassa esiintyy myös kodamoja, eli puunhenkiä. Tuosta elokuvasta sain varmistuksen sille, miten olin aina elämässäni tuntenut: Ei ole olemassa mitään elotonta, vaan kaikella olevalla on sielu ja energia. Tätä ajattelutapaa kutsutaan animismiksi. Animismi voidaan liittää myös suomalaiseen luonnonuskoon, jossa uskotaan kaikessa olevan voimaa ja olentoja eli väkeä. Siinä ihminen näkee itsensä myös osaksi maailmankaikkeutta ja luontoa, eikä siitä erillään tai sen yläpuolella olevana (Wikipedia, 2020).
Miksi sitten niin pitkään pidin tätä henkistä puolta piilossa itseltäni ja muilta? Kaikki kyllä tiesivät, että uskoin oikeasti vanhan kansan tapoihin, rituaaleihin sekä hyvään ja huonoon onneen. Heitin monesti itsestänikin läppää, että minulla kai oli jäänyt lapsuuden maaginen usko päälle. Oman henkisyyden salailuun liittyi kuitenkin syitä. Ihmiset ympärilläni kutsuivat minua puolitosissaan tai täysin tosissaan ”hihhuliksi” tai ”taikauskoiseksi,” en ole ikinä pitänyt kyseisen sanan kaiusta. En kuitenkaan löytänyt silloin parempaa sanaa omalle uskolleni, tiesin vain, että siihen liittyi animismi, henget sekä kansantapaisuus vahvasti.
Oma taustani uskontojen tai ennemminkin uskomisen parissa on monivaiheinen sekä värikäs. Tänä vuonna kuulin ensimmäistä kertaa Karhun kansasta, ja jotakin loksahti kohdille, viimein olen kokenut tulleeni niin sanotusti kotiin.
Riimuneuvottelu käynnissä. Kuva: Sam Smal
Mikä Karhun kansa?
Karhun kansa on maamme ensimmäinen vuonna 2013 virallisesti rekisteröitynyt uskonnollinen yhdyskunta, jonka pohja on itämerensuomalaisessa uskomusperinteessä. Karhun kansan taustalla vaikuttava muinaisusko perustuu elävään kulttuuriseen jatkumoon. Karhun kansa juhlii muun muassa pakanallisia perinteisiä vuotuisjuhlia, kunnioittaa eri väkiä ja erityisesti karhua, sielu-uskoa sekä haltioitumista itsen ja yhteisön puolesta. Toiminnassa noudatetaan vanhaa loitsuperinnettä, mutta annetaan vapaus tulkita hengellistä kokemista juuri tässä ajassa ja paikassa (Karhunkansa.fi).
Karhu on aina ollut voimaeläimeni, henkieläimeni. Karhussa on minulle erityistä voimaa ja mystiikkaa, jonka tunnen luissa ja ytimissä. Minua kiehtoo erityisesti Karhun kansan yhteisöllisyys ja vapaus kokea ja tunnustella omaa luonnonuskoaan. En ole vielä liittynyt Karhun kansaan virallisesti, koska koronapandemian vuoksi en ole voinut mennä haastatteluun. Haastattelu tapahtuu siksi, että halutaan saada varmuus siitä, ettei toimintaan eksy uusnatseja tai ihmisiä, jotka liittyisivät yhdyskuntaan vain huumorimielessä. Jos ajat muuttuvat, voi liittymiseni Karhun kansaan tapahtua toukokuun helavalkeat vuotuisjuhlassa.
Kotialttari. Kuva: Sam Smal
Uuspakanuus arjessani
Miten luonnonuskoinen pakanuus sitten näkyy elämässäni? Vahviten ajattelutavoissani, uskon esivanhempiin, animismiin, vanhojen kansantapojen voimaan, henkiin ja väkiin. Uskon maailman jakautuvan yliseen, aliseen sekä keskiseen. Kalevala on mielestäni monella tapaa hyvin rikas kirja, kuitenkaan en pidä sitä itselleni minään ns. henkisenä eepoksena. Minulle luo turvaa se, että voin tuntea esivanhempieni yhteyden tuhansien vuosien takaa ja pidän yllä samoja tapoja kuin he. Visuaalisesti kaupungissa olevassa kodissani on pakana alttari. Josta löytyy kuva äidinäidistäni, voimakiviä, suitsukkeita, kanteleeni, kristalli ja Juuso-karhun tassunjälkitaideteos. Alttari on minulle paikka, jossa voin erityisellä tavalla hiljentyä oman uskoni ääreen, polttaa suitsukkeita, joilla puhdistaa kodin energiaa ja polttaa kynttilöitä. Se on paikka ja hetki, jossa tunnen olevani vahvasti kiinni esivanhemmissamme ja omassa uskossani.
Riimut, nuo viikinkien aakkoset, joilla on omassa uskossani myös maagisia voimia, ovat minulle tärkeitä. Pidän riimuneuvotteluita, joissa kysyn niiltä kysymyksiä ja muutamat niistä koristavat myös ihoani, itseasiassa ensimmäisenä tatuointinani.
Minulle myös erilaiset pakanoiden kokoontumiset olisivat valtavan tärkeitä, jotta saisin jutella samanhenkisten ihmisten kanssa. Odotankin, että kaikenlaisia kokoontumisia voitaisiin pian taas järjestää. Olen aina etsinyt uskomisesta yhteisöllisyyttä ja sitä olen nyt myös saanut. Tämä vuosi on kuitenkin vapauttanut minut siitä häpeästä ja salailusta, mitä koin omaa uuspakanuuttani kohtaan. Uuspakanuuden kautta olen syvemmässä yhteydessä itseeni sekä koko ympäröivään maailmaan. Eniten uskonto on kuitenkin antanut itselleni rohkeutta. Rohkeutta uskoa ja kertoa siitä kaikille.
Kirjoittaja on vammaisaktivisti, radiotoimittaja ja uuspakana.
Puut kohoavat korkeina ylleni, hiljaa kertoen monien minua edeltäneiden sukupolvien tarinaa. Jossain kauempana kuulen variksen raakkuvan, ja sammalmättään tuoksu hiipii sieraimiini. Ympärilleni muodostuu turvallinen syli maailman kiireiltä, joka antaa vapauden olla utelias.
Metsässä minä tunnen Jumalan läsnäolon vahvempana kuin missään muualla.
Kuva: Aino Vihonen
Metsän katoavaisuus on ihmisen käsissä
Vanhetessani tuo onnellinen lapsenuskoni metsän pyhyydestä on kuitenkin kokenut kolauksia.
Ensiksi katosi mökin viereltä suuri ja synkkä kuusimetsä, tuo oivallinen sieniapaja. Mietin, kuinka vaarinikin oli luultavasti pienenä katsellut tuota samaa synkkää metsää. Mietin niitä kaikkia sukupolvia, jotka tuon metsän rinnalla olivat kasvaneet. Ja nyt se kaikki oli poissa.
Tuttu ympäristö katosi avohakkuun tieltä. Panu Pihkala kuvailisi hakkuista seuraavaa tunnetta termillä solastalgia, koti-ikävä menneeseen. Samalla pintaan nousi huoli ja epätoivo, kun pohdin ihmisen suhdetta metsään, joka minulle näyttäytyi niin pyhänä.
Kuva: Aino Vihonen
Metsää se talousmetsäkin?
Suomi on suhteellisesti Euroopan metsäisin maa ja kokonaisuudessaan Suomen maapinta-alasta 73 prosenttia on metsää. Sen näkee matkustaessaan junalla Pirkanmaalle, vaeltaessaan Lapin erämaassa ja ajaessaan Savon siimeksessä sijaitsevalle mökille.
Näistä metsistä kuitenkin vain 9,6 prosenttia on suljettu hakkuiden ulkopuolelle. Suurin osa Suomen metsistä on siis talousmetsää, jota kasvatetaan dollarin kuvat silmissä.
Ihmisen ahneus vaarantaa luonnon monimuotoisuuden
Talousmetsiin istutetaan usein vain yhtä puulajia ja alueen puut ovat samanikäisiä keskenään. Jo varhaisessa vaiheessa metsästä karsitaan tarpeettomat lajit ja vialliset taimet. Avohakkuut puolestaan pistävät metsän ekosysteemin uusiksi monen vuoden ajaksi. Metsien ojitus paremman puusadon takaamiseksi on kuivattanut maaperää vähentäen sen monimuotoisuutta.
Nuorena hakkuuseen joutuvat puut eivät myöskään ehdi kelottumaan tai lahoamaan. Kelot ja lahopuut ovat avainasemassa luonnon monimuotoisuuden takaamiseksi. Niitä asuttavat monet eri sienilajit ja niistä saavat ravintonsa monet linnut.
Kuva: Aino Vihonen
Jumala ei kuitenkaan ole vielä kaikonnut metsästä.
Valtio ja metsänomistajat ovat alkaneet kiinnittämään enemmän huomiota metsän ja sen asukkaiden hyvinvointiin: metsähallitus on käynnistänyt ennallistamisprojektin, jossa entinen talousmetsä saa luonnontilansa takaisin, ja kansalaisaloite avohakkuiden kieltämiseksi valtion metsissä on käsitteillä eduskunnassa.
Kehitettävää löytyy vielä asenteista ja käytösmalleista, mutta ehkä vielä joskus saan hiljentyä rukoukseen metsässä, johon ihmisen synnit eivät ulotu.
Lähteet: Maa- ja metsätalousministeriö, Metsähallitus, WWF
MUISTAN edelleen kirkkaasti sen urheilukassin. Joka maanantai kiirehdin opintojen parista kirkon varastolle, josta nappasin sen mukaani. Juoksin ala-asteen pihaan ja kävin avaamassa liikuntasaliin johtavat väliovet.
Pukuhuoneesta kuului innokkaita huutoja, kun kuljin sen ohi ja moikkasin innokasta koululaisporukkaa. Avasin kassin liikuntasalin lattialla, joka oli täynnä salibandypalloja ja vihreitä liivejä, joissa luki ”Haagan seurakunta”. Nappasin pillin, ja treenit olivat valmiina alkamaan.
Valmensin aikanaan viitisen vuotta seurakunnan salibandyjoukkuetta. Tai oikeastaan kahta joukkuetta, joista ensimmäiseen kuuluivat 7–8-vuotiaat ja toiseen 9–12-vuotiaat.
Tuolta ajalta minulla on ainoastaan positiivisia muistoja. Iltapäivät olivat täynnä liikunnan riemua, lasten kannustusta toisilleen ja ylpeyttä omista onnistumisistaan.
Kuva: Unsplash
”Kerho oli hänelle pakopaikka. Pakopaikka, jossa avautui mahdollisuus kertoa mustelmistaan, joita yhdelläkään lapsella ei pitäisi olla.”
Vasta vähän vanhempana ymmärsin, ettei monikaan tullut mukaan pelkästään salibandyn takia. Monta kertaa joku lapsista hidasteli treenipaikalta lähtemisessä niin, että pääsi juttelemaan kanssani kahden.
Joku halusi kertoa ihastuksestaan. Joku kertoi tulevaisuuden unelmistaan. Joku halusi kysyä apua läksyihin. Joku murehti perheen menehtynyttä koiraa. Joku kertoi pitkään jatkuneesta koulukiusaamisesta.
Joku kertoi siitä, miten hänen isänsä lyö häntä kotona rangaistuksena huonoista koenumeroista. Kerho oli hänelle pakopaikka. Pakopaikka, jossa avautui mahdollisuus kertoa mustelmistaan, joita yhdelläkään lapsella ei pitäisi olla. Ja mahdollisuus saada niille loppu.
Koimme iloja, paikkasimme kaikenlaisia haavoja. Toisia haavoja paikattiin laastarilla, toisia kuuntelemalla ja keskustelemalla. Seurakunnan salibandykerho oli siis paljon muutakin kuin salibandyn pelaamista. Kerho oli yhteisö, joka tarjosi mukavaa yhdessä tekemistä turvallisessa porukassa. Porukassa, jossa tukea sai vertaisista ja valmentajasta.
”Uskonnolla, pelikokemuksella tai luokka-asteella ei ollut mitään väliä.”
Moni varmasti miettii, miten uskonnollisuus näkyi seurakunnan liikuntatoiminnassa. Seurakunta oli tiivisti läsnä kouluyhteisössämme. Olin aktiivinen seurakuntanuori ja joskus itsekin salibandyä harrastanut, sen vuoksi tehtävään päädyinkin.
Mutta ei salibandykerho ollut mikään raamattukerho. Pelin aluksi ja lopuksi puhuimme lähinnä salibandystä ja koululaisten ajankohtaisista kuulumisista. Jossain vaiheessa seurakunta lanseerasi uuden käytännön, jonka mukaan aloitin ekaluokkalaisten treenit Herran siunauksella. Tästä tiedotettiin vanhemmille, jotka saivat päättää siitä, onko heidän lapsensa uskonnollisessa osuudessa mukana vai ei. Ja sekin kesti noin puoli minuuttia, jonka jälkeen peli alkoi. Uskonnon harjoittamiseen löytyi muita kerhoja.
Pyrimme saamaan joukkueeseen mahdollisimman paljon eri taustoista tulevia oppilaita. Minusta oli varsin hienoa, että joukkueessamme oli myös muslimien, ortodoksien ja uskontokuntiin kuulumattomien lapsia. Uskonnolla, pelikokemuksella tai luokka-asteella ei ollut mitään väliä.
Erityisesti maahanmuuttajataustaiset lapset olivat innokkaasti mukana kerhotoiminnassa. Kerhosta löysi kavereita, oppi suomen kieltä ja sai kokea olevansa aidosti osa yhteisöä. Kotoutumisessa harrastuksilla on oleellinen merkitys, mikä on tärkeä ymmärtää. Liikunnalla on ulkopuolisuutta ja syrjäytymistä ehkäisevä vaikutus, tulit sitten mistä tahansa.
”Kynnys oli matalalla ja katto korkealla.”
Urheilukassillani oli tähtihetki kerran vuodessa, kun se pääsi pidemmälle matkalle. Helsingin seurakunnat järjestivät keskenään vuosittain turnauksen, jossa eri alueiden seurakuntien joukkueet kohtasivat. Se oli todella jännittävää. Joukkueen piti aina tiivistyä, tsempata toisia, pohtia jäsentensä vahvuuksia ja pelata yhteispeliä. Mentiin hymy huulessa, mutta täysillä.
Koimme turnauksissa riemukkaita voittoja ja karvaita pettymyksiä. Kolmena vuotena peräkkäin jäimme hopealle. Se harmitti, mutta myöhemmin hopeamitalitkin alkoivat näyttää kirkkailta. Hopea ei ollut häpeä, minkä varmasti moni pelaaja vähän ajan kuluttua ymmärsi. Häviäminen on elämäntaito, joka kannattaa oppia.
Muuten kerhotoiminnassa oli vain vähän kilpailullisuutta. Kynnys oli matalalla ja katto korkealla.
Kuva: Unsplash
Seurakunnat järjestävät edelleen paljon liikuntakerhotoimintaa. Moni tällainen kerho tarjoaa lapsille ja nuorille liikunnan iloa mukavassa joukossa. Keskiössä ei ole tuloksellisuus ja kilpailu, vaan kivat tyypit ja leppoisampi liikunta. Vastaavia kerhoja järjestävät myös liikuntaseurat, muut järjestöt ja oppilaitokset.
Liikunnan merkitys on laajasti yhteiskunnassa ymmärretty. Liikunta edistää fyysistä hyvinvointia niin monella tavalla, että listasta tulisi moninkertaisesti tätä tekstiä pidempi. Samalla liikunnan vaikutusta psyykkiselle ja sosiaaliselle hyvinvoinnille ei saa unohtaa. Pääset purkamaan tunteita, ahdistusta ja stressiä. Voit oppia myötätuntoa, vuorovaikutustaitoja ja reilun pelin merkitystä. Ja koet, että olet osa yhteisöä.
Koronakriisin keskellä pohdin, mitä yhteisöllisyydelle tapahtuu, kun harrastusmahdollisuuksia rajoitetaan. Kasvaako yksinäisyys, lisääntyykö syrjäytyminen? Ryhmäliikunnan rajoitukset ovat monelta kannalta ikäviä, ja niillä voi olla suuret yhteiskunnalliset vaikutukset.
Lopuksi muistilappu itselleni. Kun vuodet ovat vierähtäneet, olen myös oppinut ymmärtämään vapaaehtoistyön merkityksen aivan uudella tavalla. Koskaan ei pitäisi unohtaa, miten valtavasti vapaaehtoistyö voi tuoda myös itselle iloa toisten ilon kautta.
Kiirehtisinkö edelleen kirkon kautta koululle ja kantaisinko sitä urheilukassia joka maanantai?
URHEILU on merkityksellistä. Se tarjoaa lohtua, toivoa ja esikuvia. Urheilijat ovatkin parhaimmillaan merkityksellisiä miljoonille ihmisille. Esimerkiksi NBA-koripalloilija Kobe Bryantin menehdyttyä traagisessa lentokoneonnettomuudessa tammikuussa yhdessä 13-vuotiaan tyttärensä Gianna Bryantin ja seitsemän muun henkilön kanssa, kävi selväksi, kuinka tärkeä esikuva huippu-urheilija Bryant oli ollut lukemattomille ihmisille. Emil Elo kirjoitti Kauppalehteen kolumnin ”Kobe Bryant oli yksi Jeesuksista” (3.2.2020). Otsikko kuvaa hyvin Bryantin merkitystä, sekä uskonnon ja urheilun suhdetta. Tässä artikkelissa käydään läpi muutamia muitakin esimerkkejä.
Kobe Bryant Kuva: Celeste Lecaroz
Palvotut rukoilevat ”puolijumalat”
Katsoessani vuoden 2020 snookerin maailmanmestaruuskisoissa pelaavan lajilegenda RonnieO’Sullivanin peliä, ymmärsin, mistä ajatus urheilijoiden puolijumalien kaltaisista lahjoista kumpuaa. Aki Kauppisen selostamassa MM-finaalissa O’Sullivan ylsi kuudennetta kertaa maailmanmestariksi muutamasta epätoivoisesta ”hit and hope” -tyylisestä lyönnistä huolimatta, jättäen pettyneen Mark Selbyn toiseksi. Finaalin jälkeen nähtiin draamaa, kun Selby kertoi kokeneensa O’Sullivanin epätoivoiset lyönnit epäkunnioittavana itseään ja koko peliä kohtaan. Ronnie O’Sullivanin kaltaiseksi oman lajinsa huipuksi tai ”puolijumalaksi” voidaan kutsua myös esimerkiksi tenniksen moninkertaista Grand Slam -voittajaa Roger Federeriä.
”Urheilu tuo esiin eri uskontoja.”
Urheilukentillä näkee toistuvasti rukoilevia pelaajia, valmentajia sekä katsojia. Menestyvät urheilijat voivat toimia esikuvina myös uskonnon saralla. Näin on käynyt esimerkiksi Liverpoolissa menestyksekkäästi pelanneen Mohamed ”Mo” Salahin kohdalla. Salah on voittanut useita parhaan pelaajan sekä parhaan maalintekijän palkintoja. Lisäksi hän on Englannin Valioliigan hallitseva mestari ja Mestarien liigan 2019 voittaja yhdessä joukkueensa Liverpoolin kanssa. Mo Salah onkin yhtenä tämän hetken parhaana jalkapalloilijana inspiroinut todistettavasti joitakin faneja kääntymään muslimiksi. Salahin menestyksen tarjoama uskonnollinen inspiraatio näkyy myös Liverpoolin peleissä, joissa voi kuulla fanien laulavan ”I’ll be a Muslim too” -laulua:
”If he’s good enough for you, he’s good enough for me. If he scores another few, then I’ll be Muslim too. If he’s good enough for you, he’s good enough for me. Sitting in the mosque, that’s where I wanna be! Mo Salah-la-la-la, la-la-la-la-la-la-la.”
Jalkapallo ja Maradoniaaninen kirkko
Paavi Johannes Paavali II on todennut jalkapallon olevan kaikista joutavista asioista ehdottomasti kaikkein tärkein. Jalkapallosta pitäneen paavin kannattamaa joukkuetta on arvuuteltu pitkään, mutta paavin lempijoukkueeksi on nimetty ainakin kuusi eri vaihtoehtoa, joten selvää vastausta kysymykseen ei ole.
Paavin puheiden lisäksi jalkapallo voi näkyä myös jumalanpalveluksissa. Sunderland A.F.C-jalkapalloseurasta kertovassa ”Sunderland ’Til I Die” -dokumentissa näytetään, miten paikallisessa jumalanpalveluksessa pappi esirukoilee seuran ja sen tarjoaman yhtenäisyyden puolesta. Kirkossa kävijöistä osa on pukeutunut myös Sunderland A.F.C:n kaulahuiveihin. Sunderlandissa pidetty jumalanpalvelus ei ole ainoa laatuaan, sillä ainakin hollantilainen pappi Paul Vlaar on pitänyt jalkapallomessuja. Vuonna 2010 Vlaar pidätettiin virastaan, kun hän oli pitänyt jalkapallon MM-kisojen alla oranssiin pukeutuneena jalkapallomessun, jossa rukoiltiin Hollannin maajoukkueen puolesta. Vlaarin toimintaa ja jalkapallomessua pidettiin epäsopivana ja liian maallisena toimintana pyhään tilaan.
Myös Englannin Valioliigassa pelaavan Arsenalin entinen valmentaja Arsène Wenger, on verrannut valmentajana toimimista pappeuteen The Telegraphille antamassa haastattelussaan. ”Oletko valmis uhraamaan elämäsi? Se on kuin olisit pappi. Olet jalkapallopappi.” (Lainaus suomeksi Valioliiga.com.) Wenger painottaa vakaumuksensa olevan Arsenalissa ja uskoo valmentamisen kehittävän häntä ihmisenä.
Diego Maradona pelasi pelinumerolla 10. Kuva: Wikipedia
Uskontotieteilijä Teemu Taira on tutkinut jalkapalloa uskontona. Jalkapalloa voidaan perustellusti pitää uskonnonkaltaisena ilmiönä tai jopa uskontona. Sen lisäksi jalkapallo on toiminut innoittajana uusille uskonnoille, kuten Maradoniaaniselle kirkolle (Iglesia Maradoniana). Uskontoparodia perustuu pitkälti kristinuskoon, erityisesti katolilaisuuteen. Uskonto sai alkunsa, kun vuonna 1986 argentiinalaista jalkapallolegendaa Diego Maradonaa kannattaneet kaverukset juhlivat Maradonan syntymäpäivää, Maradoniaanista joulua. Vuosia myöhemmin kirkko järjestäytyi.
Nykyään Maradoniaanisella kirkolla on oma rukouksensa sekä kymmenen käskyään, jotka pohjautuvat Isä meidän-rukoukseen sekä kymmeneen käskyyn. Uskonnolla ei ole omia tiloja, mutta sen temppeleitä voivat olla kaikki jalkapallostadionit. Maradoniaanista kirkkoa kutsutaan myös Maradonan vuoden 1986 MM-kisoissa tekemän käsimaalin mukaisesti ”Jumalan käsi” -kirkoksi. Maradona viimeisteli Meksikon maailmanmestaruuskisoissa Englantia vastaan tekemänsä ensimmäisen maalin kädellään ja nimesi sen myöhemmin ”Jumalan käsi” -maaliksi. Maali aiheutti aikanaan kohun ja kiristi entisestään Argentiinan ja Englannin välejä.
Diego meidän (suom. Panu Autio, alkuperäinen El Dios Nuestro)
Diego meidän, joka olet kentillä, pyhitetty olkoon sinun vasurisi, tulkoon sinun valtakuntasi, ja tapahtukoon sinun jalkapallosi kaikilla maailman kentillä. Anna meille meidän jokapäiväinen ilomme ja anna petturitoimittajille heidän syntinsä anteeksi niin kuin mekin anteeksi annamme Napolinmafialle. Äläkä saata meitä kiusauksiin vaan vapauta meidät *Havelangesta.
Diego
(*Brasilialainen urheiluvaikuttaja ja Fifan entinen puheenjohtaja Joao Havelange.)
Maradonan pelipaidan avulla tunnustetaan maradoniaanista uskoa. Kuva: Wikipedia
Maradoniaaniset käskyt:
Pallo ei saa tahriintua.
Rakasta jalkapalloa yli kaiken.
Tunnusta ehdotonta rakkautta jalkapalloa ja Maradonaa kohtaan.
Puolusta Argentiinan maajoukkueen paitaa ja kunnioita sen kansaa.
Levitä Diegon sanaa kaikkialle maailmaan.
Kunnioita temppeleitä, missä Diego on pelannut ja pyhiä pelipaitoja, joita hän on edustanut.
Älä yhdistä Diegoa mihinkään yksittäiseen joukkueeseen.
Julista kirkon sanomaa kaikkialla.
Ota Diego toiseksi nimeksesi ja tee näin myös lapsillesi.
Anna ensimmäiselle poikalapsellesi nimeksi Diego.
Jääkiekko – Pelastava Kaapo Kakko
Myös jääkiekkoa voidaan jalkapallon tavoin tarkastella uskontona. Maradona ei suinkaan ole ainoa urheilija, jolle on perustettu oma kirkko, sillä myös suomalaisen jääkiekkoilija Kaapo Kakon kunniaksi on perustettu oma uskonto The Church of Kakko (https://churchofkakko.com). Kakon kirkko pitää Turusta kotoisin olevaa jääkiekkoilijaa NHL-seura New York Rangersin valittuna pelastajana, joka tulee vielä nostamaan mestaruuspokaali Stanley Cupia. Ilosanomaa Kaapo Kakon taidoista jaetaan gifeillä, joissa Kakko tekee maalin.
Ralliauton kosketus
Rallissa paikan päällä olevilla katsojilla oli pitkään kunnia-asiana koskettaa ohiajavia ralliautoja. Tapa aiheutti paljon vaaratilanteita, sillä riski auton alle jäämiselle tai sormien menettämiselle oli huomattava. Tästä huolimatta ralliautoon koskeminen oli tärkeää. Tavassa voidaan nähdä rituaalisia piirteitä, joka toi koskijalle kunniaa ja mahdollisesti hyvää onnea. Ralliautoilun maailmanmestari Ari Vatanen ajoi vuoden 1985 Monte Carlo -rallissa tienpientareella olevaan yleisöön. Yhden katsojan jalka murtui. Vatanen kertoi kyseisen miehen tulleen myöhemmin kertomaan, miten hienoa hänestä oli, että maailmanmestari oli murtanut juuri hänen jalkansa. Vatanen ajoi kyseisenä vuonna lopulta Monte Carlon ylivoimaiseen voittoon.
34-vuotiaana kuollutta Ayrton Sennaa pidetään edelleen kaikkien aikojen parhaimpana kuljettajana. Kuva: Wikipedia
Ayrton Senna – Jumalan nähnyt kilpa-ajaja?
Kaikkien aikojen parhaana kilpa-ajajana pidetty brasilialainen Ayrton Senna oli tunnetusti uskonnollinen. Senna kertoi luottavansa Jumalan johdatukseen ja kantoi Raamattua mukanaan matkoillaan. Hän väitti ajatelleensa itse Jumalan heiluttavan hänelle ruutulippua kisoissa. Ennen kuolemaansa San Marinon vuoden 1994 Grand Prix’ssä, Senna oli kertonut, Jumalan luvanneen hänelle, että sinä päivänä Senna tulisi näkemään Jumalan. Kisassa Senna ajoi nopeassa Tamburello-kaarteessa suoraan ja törmäsi nopealla vauhdilla kuolettavasti betoniseinään. Ayrton Sennan hautaa koristaa teksti: ”Mikään ei voi erottaa minua Jumalan rakkaudesta.”
Urheilua voidaan siis perustellusti tutkia ja jopa pitää uskontona. Samalla urheilu sisältää ja tuo esiin uskontoa, esimerkiksi jalkapallokentällä näkee toistuvasti rukoilevia pelaajia, jotka pyytävät menestystä ja kiittävät jumaliaan onnistuessaan. Urheilu voi tulla myös osaksi eri uskonnollisia yhteisöjä, esimerkiksi kristillisissä jumalanpalveluksissa voidaan pyytää siunausta oman kaupungin, kaupunginosan tai maan joukkueelle. Samalla uskonnolliset yhteisöt tarjoavat usein mahdollisuuksia harrastaa urheilua. Urheilu voi myös toimia inspiraationa uusille (parodia)uskonnoille.
Kysyin turkulaisilta uskontotieteen opiskelijoilta urheilun ja liikkumisen tavoistaan ja kokemuksistaan. Raportoin kyselyyn vastanneiden, yhdeksän uskontotieteilijän, ihastuttavasta itsen reflektoinnista urheilun vaikutuksista hyvinvointiin. Lisäksi vastanneiden oli mahdollisuus pohtia hieman urheilun yhtymäkohtia uskontoon. Laatimassani kyselyssä pyrin lähestymään aihetta mahdollisimman monipuolisesti. Saamani pohdinnat neljääntoista kysymykseen olivatkin ihanan syvällisiä opiskelukiireistä huolimatta. Lämmin kiitos kaikille vastaajille kokemuksien jakamisesta muille.
Johanna Kujala
Kuva: Unsplash
LÄHTÖKOHTANA toimii urheilun suotuisat vaikutukset kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin. Kokonaisvaltainen hyvinvointi mielletään vastaajien kesken tasapainoksi elämän eri osa-alueiden – mielen ja henkisen energian, kehon, työn ja vapaa-ajan sekä sosiaalisen elämän – välillä. Riittävä liikunta, uni ja sopiva ravinto kuuluvat siihen oleellisesti. Psyykkisyyteen liitetään mieli, tunteiden käsittely kestävällä tavalla, oma arvokkuus, identiteetin rakennus esimerkiksi harrastusten avulla ja terve itsetunto. Lisäksi mielekkäät sosiaaliset suhteet edistävät tasapainoa. Eräs vastaaja arveli psyykkisen ja fyysisen lisäksi spirituaalisen ulottuvuuden kuuluvan erottamattomana osana hyvinvointia.
”Liikun, koska olen ihminen”
Urheilua saatetaan joskus ajatella vain fyysisenä ja ruumiillisena maailman kokemisena, mutta vastausten perusteella fyysinen ja mentaalinen linkittyvät hyvinkin vahvasti toisiinsa. Yksi vastaaja kirjoittaa yhteyden olevan ”ilmeinen ja merkittävä”, ja jopa enemmän juuri henkiseen puoleen vaikuttava. Oman fysiikan käyttäminen ja haastaminen koetaan myös antoisaksi tavaksi oman itsen, mielen ja psyyken tutkimisessa. Eräs vastaaja ei puolestaan koe urheilua henkisenä, eikä ole kokenut flow-tilaa tai ns. runners high -oloa, vaikka yleinen hyvinvointi urheillessa paraneekin.
Kuva: Unsplash
Vastaukset kysymykseen, ”miksi urheilet,” ovat moninaisia. Urheilua harrastetaan esimerkiksi oman ilon, hyvän olon ja nautinnon saavuttamiseksi, itsen kanssa kilpailemisen vuoksi, mielenkiinnosta, sekä itsetunnon ja mielialan kohotuksen vuoksi. Liikunnan koetaan myös auttavan omaan kehoon tutustumisessa, sillä se ”opettaa siitä, mihin kaikkeen oma ihmeellinen kroppamme voikaan kyetä”. Syy saattaa olla myös käytännöllinen ja arkinen liikkuminen paikasta toiseen, ja eräälle se on pakko terveyden ja kehon hyvinvoinnin kannalta, vaikka ”lähtökohtaisesti vihaan kaikkea urheilua”. Yhdessä vastauksessa kerrotaan olemisesta perimmäisten asioiden äärellä:
”Liikun, koska olen ihminen; liikkuminen ja fyysisyys kuuluvat keskeisesti siihen ihmisyyden kokemukseen, jonka itse omaan. Liikkuessa elän todeksi ”villiä” ihmisyyden aluetta, joka on kadonnut modernisoituneessa, ei-kehollisessa ja kesyyntyneessä elämässä.”
Mentaalisen ja fyysisyyden kysymystä pohdittaessa erityisinä lajeina mainitaan esimerkiksi läsnäoloa kasvattava jooga. Vastaaja kokee henkisen ja fyysisen hyvinvoinnin yhdistyvän harjoittelussa, ”sillä kehon liikkeet ja tuntemukset toimivat kanavina sisäisten asioiden käsittelylle”. Luonnossa liikkuminen auttaa mieltä tyhjentymään, ja reipas ryhmäliikunta virkistää. Aamuliikunta vaikuttaa positiivisesti tehokkuuteen, kun taas iltaliikunta auttaa rauhoittumaan. ”Urheilu tuo tervettä fyysistä väsymystä ja auttaa mieltä palautumaan ja virkistymään.” Yhteisöllisyyden henkinen ulottuvuus joukkueurheilussa korostui sen luodessa merkityksellisyyttä, tuovan ystäviä, auttavan pettymysten ja kilpailuvietin käsittelyssä ja kestämisessä.
Urheilu ja uskonto: ”Metafyysisiä ja eksistentiaalisia äärirajoja”
Opiskelu on palkitseva, mutta myös rankka laji. Valloillaan oleva poikkeusaika saattaa äkkiarvaamatta muuttua yksiulotteiseksi näyttöpäätteen tuijotteluksi. Etätyöskentelyn aikaan uloslähteminen on vaikeaa, ja eräs vastaaja kertookin opiskelevansa vielä enemmän ja vähemmillä tauoilla, kuin aikaisemmin. Urheilun edellyttämiin taukoihin ei ole varaa. Liikkuminen on jollakin vähentynyt, tai jopa loppunut. Liikkumattomuudesta seuraa monenlaista ikävää oireilua, kuten levottomuuden lisääntymistä, joka kuvastuu myös lauseessa ”energia kerääntyy sisään pääsemättä ulos”. Eräs vastaaja puolestaan kertoo, että urheilun ”puuttuessa koen viettäväni liikaa aikaa omissa ajatuksissani ja omien ongelmien mittasuhteet tuntuvat kasvavan”. Yhdellä vastaajalla tehokkuus, aktiivisuus, mieliala ja moni muu asia elämässä kärsii ”jos tietynlaiset aamun rituaalit jäävät tekemättä”.
Liikkumattomuudesta seuraa myös koko joukko muitakin kammotuksia: keskittymisvaikeuksia, painonnousua, nivelkipuja, ahdistusta, uniongelmia ja äkkipikaisuutta. Urheilun jääminen pois saattaisi romuttaa myös identiteettiä, joka on vahvasti joukkueurheiluun kytköksissä. Kun ryhmäliikunnat laitettiin poikkeusaikana säppiin, tuli monen liikkumiseen siitäkin syystä notkahdus. Urheilu täytyi kuitenkin erään opiskelijan kertoman mukaan ottaa takaisin päiväohjelmaan, koska sen puute vaikutti negatiivisesti vireystilaan ja unen laatuun. Toiset taas kertoivat purkavansa poikkeus-olojen luomaa ahdistusta juuri liikkumalla, sen ollessa esimerkiksi yksi harvoista asioista, joka on säilynyt ennallaan. Urheilun määrä on näin ollen joillakin pysynyt samana, tai jopa kasvanut.
Kuva: Unsplash
Urheilun suora tai välillinen vaikutus opiskeluun on nähtävissä vastauksista. Sen koetaan esimerkiksi rytmittävän, tukevan ja tasapainottavan opintojen ja vapaa-ajan suhdetta. ”Se auttaa opiskelusuunnittelussa ja opiskeluihin tarttumisessa. En koe purkavani ylimääräistä energiaa, vaan ennemminkin saan urheilusta lisäboostia päivään.” Vastaaja kertoo myös käsittelevänsä kävellessä oppimaansa, eli käytännössä oppimista tapahtuu vähintään alitajuisesti kaiken aikaa. Aamulenkin jälkeen pää toimii paremmin, kertoo eräs vastaaja. Se parantaa myös stressinsieto- ja keskittymiskykyä, lisää työtehoa, ja toimii lääkkeenomaisesti pitkistä istumisjaksoista kipeytyneisiin niska-, hartia- ja selkäkipuihin. Ruokahalun ja unen laadun parantuessa urheilun vaikutukset ulottuvat myös opiskeluun positiivisesti.
Uskontotieteen opintojen mukana vastaajille on avautunut uudenlaisia tapoja tarkastella urheilua.
”Ennen uskontotieteen opiskelua pidin mieltä ja kehoa erillisempinä kokonaisuuksina ja aliarvioin urheilun tärkeyttä ihmiselle. Koin kehon olevan toissijainen asia ja esimerkiksi kuntosalin pääosin turhamaisena harrastuksena, jolla pyritään lähinnä muokkaamaan kehon ulkonäköä.
”Koin, että mielen kehittämisen tulisi olla ensisijainen kohde, ja urheilu on tavallaan ajan ajanhukkaa. Opiskelujen myötä olen ymmärtänyt paremmin, kuinka erottamattomia psyykkinen ja fyysinen hyvinvointi ovat toisistaan, ja kuinka tärkeää urheilu on siksi myös mielen kehittämiseksi.”
Entäpä erityisesti tämän joukon kohdalla kiintoisa kysymys uskonnon ja urheilun yhtymäkohdista? ”Molemmissa haetaan metafyysisiä ja eksistentiaalisia äärirajoja”, kirjoittaa eräs vastaaja, ja pohtii urheilijan ja harjoituksen suhdetta, johon sisältyy liminaalitilaisuutta ja pyhää, joka tekee siitä siten uskonnollista. Valtaosalle yhtymäkohdat ovat ilmeisiä ja esiin nousee sellaisia käsitteitä, kuten rituaalit, kasteet, rajaus ja pyhä. Tanssi ja jooga annetaan esimerkeiksi sekä uskonnonharjoittamisesta että urheilusta. Joogan uskonnonkaltaisuus ja toisaalta kaupallisuus mietityttivät mielenkiintoisena ilmiönä. Sekä urheilun seuraamiseen että suorittamiseen liittyvä fanaattisuus rinnastettiin uskonnonkaltaiseksi toiminnaksi. Yhtymäkohdat olivat yhdelle vastaajista nähtävissä, mutta ne eivät liittyneet omaan liikkumiseen. Toinen vastaaja taas luonnehtii omaan lajiin suhtautumistaan lähes vakaumukselliseksi:
”Annan itsestäni paljon urheilulajilleni ja koen kuuluvani yhteisöön. Lajilla on oma termistönsä, hierarkiansa ja toimintatapansa. Tietyt asiat ovat ikään kuin pyhiä ja rajanvetoa meihin ja muihin tehdään esimerkiksi pukeutumisen avulla.”
Kuva: Unsplash
”Sellaista vaivaa ei olekaan, mihin liike ja raitis ilma ei vaikuttaisi positiivisesti”
Puolet vastaajista suosi omaehtoista liikkumista rauhoittuakseen, mietiskelläkseen tai vaikka kuunnellakseen hyvää podcastia. Myös kaverin kanssa on kiva lenkkeillä, käydä kuntosalilla tai vesijuosta. ”Liikunnan avulla saa omaa aikaa tai halutessaan ihanaa yhdessäoloa”. Toiselle puolelle vastaajista urheilun sosiaalisella ulottuvuudella on valtaisa merkitys. Yhdessä tekeminen ja kokemusten jakaminen, sekä ryhmän tuki henkisissä vastoinkäymisissä ovat tärkeitä. Muiden seura piristää ja inspiroi. Sosiaalinen puoli tulee esille myös siten, että hyvinvoivana sitä on kanssaihmisten kera parempi versio itsestään:
”Liikunta voi toimia kanavana purkaa psyykkistä ahdistusta fyysisin keinoin, sen sijaan että ahdistuksen pitäisi sisällään tai purkaisi sen toisiin ihmisiin, joko kasvotusten tai vaikkapa sosiaalisen median alustoilla.”
Kuva: Unsplash
Kysyttäessä mihin kaikkeen urheileminen vaikuttaa, mainittiin sen vaikuttavan suoraan tai epäsuorasti ”melkein kaikkeen”. Itse nappasin inspiraatiokopin aamuliikunnasta. Sen vaikutusten testaus on kesken, mutta vaikuttaa hyvältä. Hullummalta ei kuulosta myöskään kävelylenkki tähän tapaan:
”…saan nauttia luonnosta, raikkaasta ilmasta, kauneudesta, pohtia sekä oman elämän, että maailman asioita ja filosofisia kysymyksiä ja kuunneltua äänikirjoja tai instrumentaalista musiikkia.”
Tärkeää on kuitenkin kuunnella omaa oloa, ja levätä silloin kun on uupunut, kirjoittaa eräs vastaaja ja toinen muistuttaa, ettei liikunta sentään ”maagisesti tee elämästä täydellistä”. ”Ainakaan” – kuten toinen vastaaja huomionarvoisesti kirjoittaa – ”se ei valitettavasti tuo päiviin lisää tunteja”.
LÄNSIMAISEN uskonnollisuuden kenttä on muuttunut merkittävästi viimeisten vuosikymmenten aikana. Samaan aikaan, kun kristinuskon yhteiskunnallinen ja kulttuurinen asema on maallistumisen myötä muuttunut, monille ihmisille on jäänyt tarve harjoittaa hengellisyyttä tai muuta arkielämään merkitystä tuovaa.
Siinä missä protestanttinen kristinusko oli pitkään ollut ainoa sallittu uskonnollisuuden muoto, monivaiheisen kehityksen myötä yhä erilaisemmat uskonnollisuuden muodot ovat tulleet sallituiksi. Uskonnonvapauden kehittymisen seurauksena pienimuotoisemmat uskonnot, uskonyhteisöt ja uskomusjärjestelmät ovat vähitellen ottaneet jalansijaa länsimaisessa yhteiskunnassa.
Yksilökeskeinen uskonnon harjoittaminen on Suomessakin noussut maailmanuskontojen ja uskonnottomuuden rinnalle olennaiseksi katsomuksen ja harjoittamisen muodoksi. Viimeisten vuosikymmenten aikana erilaiset vaihtoehtouskonnollisuuden muodot ovat löytäneet sijansa yhteiskunnasta.
”Kuvaavaa on, että maailmanuskontojen ulkopuolelle jääviä uskonnon muotoja kutsutaan juuri vaihtoehtouskonnollisuudeksi – ne ovat ensisijaisen vaihtoehdon vaihtoehtoja, kulttuurisia marginaaleja.”
Vaihtoehtouskonnollisuudesta tai -henkisyydestä puhutaan silloin, kun tarkoitetaan sellaisia uskonnollisuuden muotoja, jotka eivät ole rinnasteisia totunnaisen järjestelmällisen, maailmanuskonnollisen uskonnonharjoittamisen kanssa. Vaihtoehtouskonnollisuuden käsitteen alle lukeutuu monenkirjava joukko uskomus- ja harjoitusjärjestelmiä, joilla saattaa olla keskenään vain vähän yhteistä.
Joistakin niistä ei perinteisiä jumalhahmoja, yliluonnollisia olentoja tai mysteerisiä voimia löydy ensinkään, mutta niihin pätee monella tasolla uskontotieteestäkin tutut tarkastelutavat, joiden avulla niitä voi tarkastella uskonnollisuutena. Esimerkiksi rajatieto, ufousko, enkeliusko, homeopatia, erilaiset energiahoidot ja new age mielletään tyypillisesti vaihtoehtouskonnollisuuden kattokäsitteen alle. Kuvaavaa on, että maailmanuskontojen ulkopuolelle jääviä uskonnon muotoja kutsutaan juuri vaihtoehtouskonnollisuudeksi – ne ovat ensisijaisen vaihtoehdon vaihtoehtoja, kulttuurisia marginaaleja.
Uskontojen harjoittamisessa on lähes aina mukana identiteetti. Identiteetin keskiössä on kuuluvuus – me harjoitamme tätä, nuo harjoittavat tuota. Esimerkiksi rajatieto- ja salaliittopiireissä identiteetti muodostuu tiedon käsitteen kautta: meillä on hallussamme tietoa siitä, miten maailma makaa, ja näin olemme napit vastatusten totuutta sensuroivan valtakulttuurin kanssa.
Monissa herätysliikkeissä keskeisenä identiteetin pilarina toimii rajaava pelastusoppi, jonka mukaan lähinnä liikkeeseen kuuluvat ja sen hierarkioiden ja rituaalien mukaan toimivat saavat iankaikkisen elämän. Rajanveto meihin ja toisiin luo yksilölle kokemuksen kuulumisesta, mikä tyypillisesti tuo turvan ja merkityksen tunnetta.
Kuva: Unsplash
Vaihtoehtouskonnollisuudessakin on usein kyse tietynlaiseen katsantoon ja harjoitukseen identifioitumisesta, mutta identiteetti ei välttämättä aina toimi ryhmätasolla. Nykyajan uskonnollisuudessa uutena ilmiönä vaikutteita, piirteitä ja harjoitteita yhdistellään eri filosofioista ja harjoituksista. Tällöin identiteetin keskeisenä pilarina on minä ja minun makuuni mukautettu harjoitus- ja katsomusjärjestelmä. Dogmaattisen, hierarkkisen uskonnollisuuden rinnalle on noussut monenkirjava yksilöuskonnollisuus.
”Historiansa vuoksi kirkolla on kulttuurissamme perustavanlaatuinen valta-asema.”
Vaihtoehtouskonnollisuuteen suhtaudutaan monella tavalla. Toisaalta sen eri muotoja kannattavat luonnollisesti pitävät harjoitustaan vakavasti otettavana tapana jäsentää elämää, todellisuutta ja itsen sijoittumista, toisaalta niihin voidaan suhtautua vääränä, naurettavana ja väheksyttävänä taikauskona, joka on luonteeltaan epäilyttävää ja järjetöntä. Yhtä lailla – erityisesti skeptikko- ja uskontokriittisissä piireissä – vaihtoehtouskonnollisuus saatetaan niputtaa maailmanuskontojen kanssa epätieteellisen ajattelun kenttään, joka näyttäytyy parhaimmillaan harmittomana ja pahimmillaan ”järkiyhteiskuntaa” rappeuttavana voimana. Näiden katsantojen väliin ja ulkopuolelle sijoittuu luonnollisesti liuta mielipiteitä ja näkökulmia, joiden kartoittamiselle voisi hyvin suoda oman tutkimuksensa.
Ufouskon ja yksisarvishoitojen taustalla ei yhteiskunnassamme ole yhtä vahvaa kulttuurista perintöä ja dogmaattista asemaa kuin evankelisluterilaisella kirkolla, mistä syystä tällaiset uskonnollisuuden muodot saavat herkemmin herjaa osakseen. Herjaa voisikin ajatella vallan näkökulmasta.
”Kansankirkolla” ja kristinuskolla on suomalaisessa kulttuurissa pitkät perinteet valtaapitävinä kulttuurisina ja yhteiskunnallisina säätelijöinä, ja niillä on edelleen sekä valtiolliset instituutiot että suomalainen kulttuuriperintö takanaan. Historiansa vuoksi kirkolla on kulttuurissamme perustavanlaatuinen valta-asema. Kuitenkaan ”kansankirkon” edustamia kulttuurisia arvoja noudattaakseen ei ole pakko kuulua kirkkoon, sillä kirkon ja suomalaisen kulttuurin perusarvot ovat suureksi osaksi yhteisiä.
Kuva: Unsplash
Vaihtoehtouskonnollisuus on vaihtoehtokulttuuria, jonka arvot eivät välttämättä ole linjassa yleisesti hyväksyttyjen arvojen kanssa. Osittain tästä syystä sillä ei ole evankelisluterilaisen kristinuskon tapaan vankkaa kulttuurista ja yhteiskunnallista suojaa herjaa vastaan. Yhtä kaikki vaihtoehtouskonnollisuudella on länsimaisessa yhteiskunnassa sekä kulttuurikristillisyyteen että tieteelliseen maailmankatsomukseen vertautuva asema, ja sen eri muodot täyttävät näiden väliin jäävää tyhjiötä ja kilpailevat harjoittajista. Markkinavoimat ohjaavat osaltaan sitä, miten uskonnot tuotteistavat ja markkinoivat itseään – uskonto on kapitalistisessa yhteiskunnassa bisnestä. Herjalla on vaikutuksensa uskonnon imagon rakentumisessa.
”Onko suomalaisia vaihtoehtouskonnollisuuden muotoja kulttuurisesti sallittua pilkata juuri sen vuoksi, että niitä harjoittavat suurelta osin suomalaisiksi mielletyt ihmiset?”
Keskivertokansalaisen on helpointa nauraa julkisesti sellaisille uskonnollisuuden muodoille, jotka eivät vastaa valtavirtakulttuurin arvomaailmaa ja nauti sen hyväksyntää. Pilkalla on yhteiskunnallinen merkitys: me emme hyväksy tätä, me emme pidä tätä arvostettavana. Herjaa heitetään sellaisista uskonnollisuuden muodoista, jotka katsotaan järjettömiksi tai kulttuuristen arvojen vastaisiksi, mutta vain silloin, kun herjan heittäminen ei aiheuta yhteiskunnallista epäjärjestystä ja konflikteja.
Tästä syystä esimerkiksi islamiin kohdistuva kritiikki muotoillaan (rasistisia piirejä lukuun ottamatta) pääasiassa kunnioittavasti, hienotunteisesti ja asiallisesti siinä missä yksisarvishoidot saavat keskustelussa usein lähtökohtaisesti järjettömän ja pilkallisen huuhaan leiman.
Suomen valtakirkko mukailee yleisiä suomalaisia arvoja niin perusteellisesti, että pilkka ja huumori sitä kohtaan ei kanna samanlaista painoarvoa kuin vähemmistöuskonnollisuuteen kohdistuva herja. Monet herätysliikkeet saavat osakseen roisimpaa julkista kritiikkiä, sillä niiden oppi ja harjoitus eivät usein aina mukaile laajemman valtakulttuurin arvoja.
Onko suomalaisia vaihtoehtouskonnollisuuden muotoja kulttuurisesti sallittua pilkata juuri sen vuoksi, että niitä harjoittavat suurelta osin suomalaisiksi mielletyt ihmiset? Valkoinen suomalainen on toiselleen vertainen, ja vertaisilla on usein kulttuurinen lupa herjata toistensa tapoja elää.
Enkelihoidoissa käyvä valkoinen suomalainen ei uskonnonharjoituksensa vuoksi joudu eriarvoiseen asemaan kuten islamia harjoittava arabi, jolloin enkelihoidoissa käyviin kohdistuvalla pilkalla ei ole yhtäläistä syrjivää ja loukkaavaa vaikutusta.
Vaihtoehtouskonnollisuuteen kohdistuva herja on osaltaan myös valta- ja sukupuolikysymys, sillä monet vaihtoehtouskonnollisuuden muodot ovat leimallisesti naisille suunnattuja ja naisten suosimia. Esimerkiksi enkelihoitoihin kohdistuva herja kohdistuu samalla epäsuorasti tai suorasti sitä harjoittaviin ihmisiin ja heidän valintoihinsa.
”Yksilöiden ja yhteiskunnan arvot ohjaavat sitä, minkälainen uskonnollinen toiminta on hyväksyttävää.”
Puhtaasti maallisesta, luonnontieteelliseen maailmankuvaan pohjautuvasta katsannosta käsin kaikenlainen puhe yliluonnollisesta – ylösnousemuksesta yksisarvisten parantaviin energioihin – näyttäytyy pääasiassa epätotena ja epäkelpona. Uskontoskeptisissä piireissä kaikista uskonnollisuuden muodoista heitetäänkin varauksetta herjaa – sitä enemmän, mitä suurempi kulttuurinen ja yhteiskunnallinen vaikutus uskonnollisuuden muodolla on.
Viime viikkoina (jälleen) käyntiin lähtenyt puoskarilakikansalaisaloite kohdistuu nk. uskomushoitoihin, joiden katsotaan olevan tehottomia ja pahimmillaan vahingollisia yksilölle. Aloitteen tekijöiden huolena on, että ihmiset korvaavat elintärkeitä lääketieteellisiä hoitoja vaihtoehtohoidoilla maailmankatsomuksellisista syistä, ja tähän halutaan valtiollista valvontaa. Puoskarilakialoite tuo uskomusyhtälöön yksilönvapauden ja valtion säätelyn kaltaiset kysymykset.
Vaihtoehtouskonnollisuuteen kohdistuvalla puheella on vaikutusta siihen, miten uskonnollisuus konstruoituu ihmisten mielissä ja minkälaisia asenteita sen eri muotoihin kohdistuu. Yksilöiden ja yhteiskunnan arvot ohjaavat sitä, minkälainen uskonnollinen toiminta on hyväksyttävää.
Kritiikillä ja herjalla on tässä arvojen ja asenteiden konstruoitumisessa merkittävä rooli. Vähemmistöuskonnollisuuteen kohdistuvassa puheessa on siksi oltava tarkkana, millaisia leimoja se lyö uskonnon ja henkisyyden harjoittajiin – vaarana on helposti tarpeeton toiseuttaminen, kun asenteita maalataan suurella pensselillä. Vahingollisia käytäntöjä on silti hyödyllistä tunnistaa ja kritisoida, sillä uskonnon varjolla tehtävää väkivaltaa, rahastusta ja vallankäyttöä tapahtuu maailmassa jatkuvasti. Harmiton uskonnollisuus on sen sijaan hyvä tunnistaa ja jättää rauhaan.
PÖYTÄROOLIPELIT alkoivat löytää tiensä länsimaisen nuorison keskuuteen 1970-80- lukujen vaihteessa. Huomiota niihin kiinnitti kuitenkin myös konservatiiviset tahot ja huolestuneet vanhemmat, jotka pelkäsivät jälkikasvunsa ajautuvan saatananpalvonnan tai kulttien pariin: ulkopuolisen silmissä saattoi näyttää oudolta, että joukko nuoria kerääntyi vanhempien kellariin teurastamaan lohikäärmeitä ja demoneja velho- ja ritarihahmoillaan pelinjohtajan vetämässä pelissä. Myöhemmin tästä stereotypiasta revittiin huumoria nörttejä pilkatessa.
Kristittyjen konservatiivien huoli fantasiakirjallisuutta, metallimusiikkia, populaarikulttuuria ja yleistä moraalirappiota kohtaan oli vastareaktio hippivuosikymmenille, joita varjosti pelko nuoria mukaansa imaisevista kulteista. Uskonnollinen kenttä oli murroksessa uusien liikkeiden levitessä länsimaihin. Dungeons & Dragons eli D & D- pöytäroolipelien isoisä, kiinnosti fantasian (mutta varmasti myös) mystiikan janoisia opiskelijoita.
Nykyään ajat ovat muuttuneet: seurakuntakerhoissa voi olla peli-iltamia ja Youtubesta voit löytää pappien pelisessioita. Jopa Raamatun maailmasta ja ajasta on olemassa omia roolipelejä. Pöytäroolipelibisnes kukoistaa, erilaiset larpit ovat etenkin suurissa kaupungeissa suosittuja ja pelejä on jokaiseen makuun scifistä fantasiaan: monet populaarikulttuurin tuotokset poikivat itselleen pöytäroolipelin. Pelimaailma on avoinna valtavirralle enemmän kuin koskaan, eikä nörttiyttä tarvitse enää hävetä.
”Fantasiagenressä etenkin alkemia, okkultismi ja noituus ovat yleisiä teemoja.”
D&D: n alkuajoista lähtien magia ja okkultismi ovat olleet peruskauraa niin pöytäroolipelien kuin videopelienkin kuvastossa. Tolkienin ja muiden fantasiakirjallisuuden isillä oli suuri vaikutus Gary Gygaxin luomaan D & D:iin, mutta nykyään ei varmaan ole sellaista kansanuskoperinnettä, mytologiaa tai uskontoa, josta ei olisi lainattu piirrettä roolipeleihin. Fantasiagenressä etenkin alkemia, okkultismi ja noituus ovat yleisiä teemoja. Hahmoluokista löytyy erilaisia velhoja, druideja, munkkeja, noitia tai jopa shamaaneja, mutta pelaaja voi melkein missä tahansa pelissä kontrastia luodakseen maustaa hahmon vaikkapa pappiudella. Nekromantialla haudasta nostetut epäkuolleet, vampyyrit ja ihmissudet jahtaavat jumalia suututtaneita hahmoja katakombeissa tai sitten enemmän ja vähemmän katolisen kirkon inkvisiittoreita muistuttavat papit jahtaavat puoli-ihmisiä tai vääräuskoisia.
Vampire: The Masquerade -roolipelissä Vampire ankh -symbooli kuvaa vampyyria. Kuva: Elisa Färm
Useissa tällaisissa peleissä on jonkinlainen jumalmaailma pohdittuna valmiiksi: joko se on pelin kehittäjien tai sitten itsenäisen pelin vetäjän oma luomus. Taikuutta käyttävien hahmojen on myös usein pohdittava, mistä ne voimat tulevat ja näin jumalpantheonit saavat täytettä. Usein inspiraationa haetaan vaikkapa antiikista ja viikingeiltä. Toisaalta jollekin pöytäroolipelit voivat olla oiva mahdollisuus käsitellä uskontoa omalla tavallaan (pelin rajoissa tietenkin).
Scifiroolipeleissä leikitellään puolestaan tekoälyn, teknologian ja transhumanismin kautta uskonnolla. 1900- luvulla tieteiskirjallisuus käsitteli uskonnon murrosta, sekularisaatiota ja teknologillistumista. 1980–90- lukujen populaarikulttuurissa uskonnon pelättiin rappeutuvan tietokoneiden ja uuden teknologian vuoksi. Tekoäly kuvastettiin uutena jumaluutena ja androidit uutena ihmisrotuna.
Etenkin kyberpunk- genre käsitteli dystooppisesti tätä teemaa. Mike Pondsmithin kirjoittama Cyberpunk 2020– roolipeli oli näistä tunnetuin ja sekin oli saanut inspiraationsa William Gibsonin Neuromancer- romaanista. Synkässä tulevaisuudessa, joka osuvasti tapahtuu meidän aikoinamme, suuret korporaatiot hallitsevat maailmaa uskonnoista välittämättä, ihmiset leikkivät jumalaa robottiuden ja ihmisyyden välillä ja kaikki on väkivaltaista. Valtauskonnot ovat siinä menettäneet asemaansa ja joutuneet uudistamaan brändiään, ja katukuvassa näkyy korkeintaan neonvaloilla koristeltuja ristejä tai teknokultteja (myös sitä vastustavia sellaisia).
”Omaa oppimista ja mielenkiintoa sovelletaan uusiin pelihahmoihin ja pelimaailmaa on helpompi luoda, jos tuntee jo valmiiksi, miten monet uskonnot toimivat.”
Pöytäroolipeleissä uskonto ja kulttuuri riippuvat pitkälti pelinvetäjästä tai sitten valmiista pelikampanjasta. Monesti ne voivat olla aiheita, joihin ei sen enempää edes kiinnitetä huomiota, mutta todellisuudessa ne kertovat kuitenkin siitä, miten me näemme oikeaa maailmaa. Kun pelinvetäjä luo ihan tismalleen oman pelikampanjan ja maailman historioineen, jumalineen ja kulttuureineen, taustalla voi olla myös oppineisuutta tai harrastuneisuutta, jolla voi olla mielenkiintoisiakin etuja. Näin olen ainakin itse huomannut, pelattuani pöytäroolipelejä kulttuurintutkijoiden ja etenkin uskontotieteen opiskelijoiden seurassa, itseni mukaan lukien.
Kuva: Elisa Färm
Kun roolipelipöydässäni on aina ollut uskontotieteilijöitä enemmän tai vähemmän, uskonto nousee yllättäen puheenaiheeksi aika ajoin. On sisäpiirin juttuja ja viittauksia, kuten elokuvissa on yleensä, muuhun populaarikulttuuriin. Omaa oppimista ja mielenkiintoa sovelletaan uusiin pelihahmoihin ja toisaalta pelimaailmaa on helpompi luoda, jos tuntee jo valmiiksi, miten monet uskonnot toimivat. Parhaimmillaan se johtaa joko vakavasti tai huumorimielellä uusien uskontojen keksimiseen jonkin vanhan pohjalta. Näin on käynyt myös meidän peliporukoissamme.
Isoimpana huomiona on kuitenkin se, että minkä tyylistä pelaamista on kyseessä, millainen roolipelikampanja on, ja mikä on sen pelaamisen tavoite, vaikuttavat. Kun pelin tarkoituksena on olla suuri seikkailu vakavasti otetussa maailmassa, jossa käsitellään vaikkapa dualismia, niin uskonnoilla voi olla väliä, kun hahmoillakin on syvyyttä erilaisten piirteiden kautta. Vai onko kampanjan tarkoitus olla kevyttä sipsikaljahuvia, jossa hahmojen tehtävänä on selvittää koomisten tilanteiden kautta oluttynnyrin katoamista, vai onko kampanja hyvin mekaanista taistelustrategiaa, jossa numerot ovat hahmojen henkilökohtaisia tarinoita tärkeämpiä. Harvoin mikään kampanja on puhtaasti vain yhtä näistä, mutta niissä on silti eroja.
Uskonnon kommentointikin voi olla pöytäroolipeleissä tärkeä aspekti tai tavoite. Viime vuonna oma Cyberpunk 2020 – kampanjani sai pohjan satanic panic– ajan toiminta- ja rikosleffoista Yhdysvalloissa, jossa kovaksi keitetyt toimintasankarit metsästivät rituaalimurhia tekeviä saatananpalvojakulttilaisia. Yhdistin tähän vielä teknofoobisen puolen muuttamalla kulttilaisten tarkoitukseksi demonisten tappokoneiden valmistamisen ja nuoret naisuhrit verisillä alttareilla. Pelin edetessä tämä kliseinen asetelma sai uusia käänteitä ja herätteli kysymyksiä siitä, kuinka kaksinaismoralistista se oli.
Pelaajat keksivät puolestaan omia uskontoja käsitteleviä hahmojaan, ja myös niissä leikiteltiin vastakohdilla. Mukana oli muun muassa psykedeeleistä laajempaa tietoisuutta universumista ammentava reportteri, jonka katse oli kohti tähtiä ja liskoihmisten salaisuuksia, transhumanistimormoni netrunner eli netin maailmassa pyörivä hakkeri, joka kampanjan aikana muuttui enemmän ja enemmän (tappo)koneeksi, ja tyttärensä kulttilaisille menettänyt entinen punkkari ja poliisi, jolla oli katolinen tausta. Runsauteen sortuvana ajauduin myös viljelemään kampanjaan katolisia palkkasotilaita, voodoota ja viittauksia Pekka Siitoimeen.
Toisin sanoen, uskontoja ei voi vältellä roolipeleihin tutustuessa, mutta riippuu ihan ihmisestä kuinka ison roolin niille antaa! Minua on aina kuitenkin kiinnostanut, onko politiikan opiskelijoiden roolipeleissä suuria poliittisia kuvioita tai taloustieteen opiskelijoilla kaupankäynti iso juttu.
