KUINKA hengellinen auktoriteetti välittää opetuksensa? Usein opettajat ovat nuhteettomia pyhimyksiä, mutta jotkut valitsevat opetustavakseen niin kutsutun malamatin tien. Käsite viittaa menetelmään, jossa henkinen auktoriteetti käyttäytyy tarkoituksella paheksuttavasti. Metodin tarkoituksena voi olla mm. kohdistaa seuraajien huomio opettajasta opetukseen.
Pyhän opetuksen pedagogiikka
Useissa hengellisissä suuntauksissa vallitsee ajatus, että valaistuneen henkilön on tultava ”torille auttavin käsin”, maalliseen maailmaan vähentämään muiden ihmisten kärsimystä. Kuitenkin ne, joilla on luontaista karismaa, erityislaatuista viisautta tai merkittävä aura olemisessaan, tulevat helposti ihailun ja palvonnan kohteiksi. Ihmisten huomio kohdistuu auktoriteetin ulkoiseen olemukseen, eikä siihen, mitä hän opettaa.
”Kuvittelemme toisten ihmisten ”sen jonkin” siroavan päällemme, mikäli matkimme heidän tekojaan, saamme heidän nimikirjoituksiaan tai yritämme näyttää heiltä.”
Joidenkin henkilöiden tapauksessa esimerkillä opettaminen on olennainen tiedon välittämisen tapa. Monet pyhimykset ovat opettaneet sanoin, tarinoin ja vertauksin, mutta lisäksi heidän elämistään ja elämäntavoistaan on tullut tavoiteltavia. Esimerkkejä ovat pyhiinvaellukset paikkoihin joissa pyhät ihmiset ovat käyneet tai filippiiniläisten vuosittaiset ristiinnaulissemisseremoniat Jeesuksen kärsimyksen kokemiseksi. Kuvittelemme toisten ihmisten ”sen jonkin” siroavan päällemme, mikäli matkimme heidän tekojaan, saamme heidän nimikirjoituksiaan tai yritämme näyttää heiltä.
Karismaattisten johtohahmojen seuraajat tulevat tietoisesti tai tiedostamattaan riippuvaiseksi johtajastaan. On kuitenkin hengellisiä opettajia, jotka ovat valinneet niin sanotun malamatin tien.
”Keräämällä moitteita itseensä opettajat tai muut hengen polulla pitkälle taivaltaneet voivat välttää itseensä kohdistuvat kiitoksen ja ihailun ja kätkeä todellisen olemuksensa.”
Epätäydellisyyden edut
Malamatin tie (arabian kielen sanasta Malāmah (ملامة), moite/syyllisyys) on varsinkin suufilaisuudesta tuleva opetusmetodi, vaikka vastaavia ajatuksia on ollut muissakin perinteissä. Siinä missä karismaattiset hengelliset johtajat (sekä ihmiset yleensä) pyrkivät hyveellisyyteen, oikeudenmukaisuuteen ja muiden kulloinkin hyväksyttyinä olevien hyveiden toteuttamiseen joko käytännössä tai näennäisesti, malamatin tietä kulkeva opettaja rikkoo tarkoituksellisesti kuvaa itsestään täydellisenä ihmisenä.
Keräämällä moitteita itseensä opettajat tai muut hengen polulla pitkälle taivaltaneet voivat välttää itseensä kohdistuvat kiitoksen ja ihailun ja kätkeä todellisen olemuksensa. Hyvin pelkistetysti muotoiltuna voitaneen sanoa, että ”jotain” omaava ihminen näkee tietoisesti vaivaa peittääkseen tämän ”jonkin” muilta.
Osa voi valita ”moitteen metodin” jo varhain. Jos jotkin ihmisyksilöt osoittivat jo nuoressa iässä merkkejä mahdollisuudesta nousta korkeaan asemaan, he saattoivat suojella itseään alkamalla keräämään moitteita osakseen. Näin he saattoivat keskittää elämänsä henkisen päämäärän toteuttamiseksi lankeamatta itseen kohdistuvan ihailun houkutukseen.
”Sormi, joka osoittaa kuuta, ei ole kuu”, eikä sormen katsominen ei hyödytä henkilöä, joka on tullut paikalle nähdäkseen kuun.
Samoin metodin potentiaalisena etuna on mahdollisuus tehdä seuraajista itsenäisiä toimijoita, jotka eivät ala matkia opettajaansa kaikissa käytännön toimissa ja tavoissa, vaan seuraavat opetusta. Opettaja saa siirrettyä huomion sinne, mikä on todella olennaista. ”Sormi, joka osoittaa kuuta, ei ole kuu”, eikä sormen katsominen ei hyödytä henkilöä, joka on tullut paikalle nähdäkseen kuun.
Malamatia opetustapana (tai olemisen tapana) käyttävä opettaja myös pystyy koettelemaan oppilaitaan ja saamaan nämä näyttämään todelliset karvansa. Opettaja ei ala pakottaa viestiään niille, jotka hylkäävät sen viestintuojan ulkoisen käytöksen tai olemuksen perusteella.
”Ne, jotka eivät näe tämän prosessin performanssisuutta, eivät tule ymmärtämään opettajaa saati tämän korkea-arvoisuutta.”
Ymmärtääkö kukaan?
Käytännöllisesti ajateltuna ”syytöksen tie” voi olla keino, jolla opettaja välittää seuraajilleen oikeita toimintatapoja kritisoimatta heitä suoraan. Suufi Idries Shahin (1924-1996) mukaan omille niskoilleen syyt ottava opettaja voi välttää oppilaisiin henkilökohtaisesti kohdistuvan syyttelyn ja siitä johtuvan oppilaan itsetunnosta kohoavan vastustuksen opetusta kohtaan.
Ne, jotka eivät näe tämän prosessin performanssisuutta, eivät tule ymmärtämään opettajaa saati tämän korkea-arvoisuutta. Tämä on myös ymmärrettävä näkökanta: stereotyyppinen pyhä auktoriteetti ei huijaa, ei valehtele, ei varasta tai osoita omia heikkouksiaan oppilailleen. Auktoriteeteilta – hengellisiltä tai maallisilta – odotetaan yleensä jonkinlaista täydellistä viattomuutta.
Oletamme virheettömyyttä ja olemme valmiita moittimaan muita pienistäkin säröistä. Samaan aikaan muut saattavat pitää meille peiliä, ja katsovat hiljaa, kun me soimaamme kuvajaista, jota kutsumme toiseksi ihmiseksi.
Lähteet
J.G. Bennett: Gurdjieff – hyvin suuri arvoitus (2009)
Idries Shah: The Commanding Self (1994)
Yannis Toussulis: Sufism and the Way of Blame (2011)
Pohtiessa riippuvuuksia ja uskontoa tulee ensimmäisenä mieleen, että moni pääsee erityisesti päihderiippuvuuksista eroon tulemalla uskoon. Tarinoita uskosta ja raitistumisesta löytyy pilvin pimein, ja Jumala tuntuu auttaneen monet kuiville. Mikä rooli uskolla ja hengellisyydellä on riippuvuuksista toipumisessa ja miksi?
Karoliina Virkkunen
Jennican nimi on muutettu aiheen arkaluontoisuuden vuoksi.
MONILLA riippuvuuksista kärsiviä tukevilla toimijoilla on Suomessa uskonnollinen tausta, ja kolmas sektori kantaa tänä päivänä valtavan vastuun riippuvaisten toipumisen tukemisesta. Samaan aikaan monille riippuvaisille uskoontulo ja hengellinen herääminen on käänteentekevä kokemus, joka tukee riippuvuuksista irtaantumista.
Näillä ilmiöillä varmasti yhteys toisiinsa, mutta liittyykö tähän muutakin? Tuoko hengellisyys toipumiseen jotakin sellaista, mitä ei muualta saa? Näitä kysymyksiä pohtiakseni haastattelin Sininauhaliiton hengellisen työn kehittäjä Tuomo Salovuorta sekä huumeista raitistunutta kokemusasiantuntijaa, joka esiintyy jutussa nimellä Jennica.
Salovuoren työnantaja Sininauhaliitto on kristillistaustainen, noin sadasta toimijasta koostuva diakoniayhteistyön verkosto, jonka jäsenjärjestöt tekevät yleishyödyllistä päihde-, riippuvuus- ja mielenterveystyötä sekä vähentävät huono-osaisuutta yhteiskunnassa. Sininauhaliitto ylläpitää myös peliklinikkaa peliriippuvaisille.
Valtaosa työstä keskittyy kuitenkin päihderiippuvuuksiin. Salovuoren rooli on toimia tukena Sininauhaliiton jäsenjärjestöille näiden hengellisen työn kehittämisessä ja suunnittelussa. Hän on itse tehnyt myös suoraa asiakastyötä. Mikä rooli uskonnolla on Sininauhaliiton järjestöjen käytännön työssä?
”Hengellisyyden rooli vaihtelee järjestöjen kesken paljon. Toisten lähestymistavat ovat puhtaasti ammatillisia, ja osa keskittyy pitkälti haittojen vähentämiseen. Sitten joissakin järjestöissä se näkyy vähän selvemmin. Meillä on ollut järjestöjä, joilla on tällaista vapaiden suuntien taustaa ja siellä se näkyy selkeämmin.”
Salovuori tuo esiin, että hengellisyys täytyy kuitenkin erottaa Sosiaali- ja terveysjärjestöjen avustuskeskus STEA:n rahoittamista toiminnoista, sillä STEA ei rahoita hengellista työtä. Hyvin moni järjestöjen toiminto toimii STEA-rahoituksella, mikä on huomionarvoista.
Salovuori puhuu uskon sijasta hengellisyydestä, mikä painottaa sitä seikkaa, että hengellisyys on laajemmin muutakin kuin uskoa tiettyihin uskonkappaleisiin. Mitä hengellisyys yleensä tarkoittaa riippuvuuksista toipumisessa?
”No mä sanoisin et hengellisyys on monelle iso osa sitä toipumista. Suuri osa ihmisistä toipuu 12 askeleen ohjelman parissa, joka on hengellinen ohjelma. Maailmanlaajuisesti se on varmasti kaikkein vaikuttavin työkalu päihteistä toipumisessa.”
12 askeleen ohjelma on hyvin monenlaisten päihdetyötä tekevien toimijoiden työkaluihin kuuluva moraalinen ja toiminnallinen ohjeisto, joka pitää sisällään niin rehellistä itsereflektiota ja omien pahojen tekojen sovittelua kuin Jumalan käsiin antautumistakin.
Kuva: Pixabay
”Sininauhaliiton toimijoiden toiminnan lähtökohtana on kokonaisvaltainen ihmiskäsitys, jonka mukaan ihmisellä on muitakin tarpeita kuin fyysisiä, psykologisia ja sosiaalisia.”
Sininauhaliiton toiminnassa 12 askelta ei kuitenkaan ole käytössä, vaan jäsenjärjestöt tukevat asiakkaitaan muilla tavoilla. Esimerkiksi vertaistukiryhmät ovat monelle hyvin hyödyllisiä. Niihin voi osallistua kuka tahansa taustasta ja katsomuksesta riippumatta.
Keskiössä työntekijöiden valmius ottaa asiakkaan hengelliset tarpeet huomioon
Sininauhaliiton toimijoiden toiminnan lähtökohtana on kokonaisvaltainen ihmiskäsitys, jonka mukaan ihmisellä on muitakin tarpeita kuin fyysisiä, psykologisia ja sosiaalisia. Keskiössä on työntekijöiden valmius ottaa asiakkaan hengelliset ja eksistentiaaliset tarpeet huomioon.
Hengellinen työ tarkoittaa käytännössä pitkälti työntekijöiden valmiutta pohtia näitä kysymyksiä riippuvuuksista toipuvien kanssa. Pohdinta on tärkeää, sillä suuri osa erityisesti päihderiippuvuuksia sairastavista hakeutuu Sininauhaliiton järjestöjen toiminnan pariin vasta silloin, kun sairaus on edennyt hyvin pitkälle ja riippuvainen kokee olonsa epätoivoiseksi.
”Raitistuminen usein menee ihan sellaisen pohjakosketuksen, totaalisen konkurssin kautta. Kun omat voimavarat on ihan tyystin käytetty, tapahtuu sellainen lopullinen luovuttautuminen. Kun kaikki eväät on syöty, ihminen on valmis hätähuutoon. Niille, joilla on rankkaa päihteidenkäyttöä, tämä on se ensimmäinen vaihe”, Salovuori katsoo.
”Yksilöille hyvin tärkeitä asioita toipumisen alussa ovat Salovuoren mukaan toivon herääminen ja mahdollisuus uuteen alkuun.”
Joillekin luovuttautuminen tarkoittaa uskoontuloa, jolloin ihminen luovuttautuu ylemmän voiman käsiin. Toisille taas erityisesti alkuvaiheessa järjestötoiminnassa kohdattu yhteisö on ensimmäinen pelastusrengas, johon voi tarttua. ”Muut asiat tulevat sitten myöhemmin, kuten merkityksellisyyden tunne ja toivon herääminen.”
Kuva: Pixabay
Yksilöille hyvin tärkeitä asioita toipumisen alussa ovat Salovuoren mukaan toivon herääminen ja mahdollisuus uuteen alkuun. Riippuvainen voi kantaa mukanaan myös valtavia häpeän ja syyllisyyden tunteita, joiden kohdalla armolla ja anteeksiannolla voi olla suuri merkitys. Tunne elämisen oikeuteen tehdyistä virheistä huolimatta sekä yhteyksien rakentaminen muihin ihmisiin ovat myös keskeisiä askelia toipumisessa.
Näitä tuetaan Sininauhaliiton jäsenjärjestöjen toiminnassa kristillisen hengellisyyden raameissa. Nämä ovat kuitenkin asioita, jotka voivat rakentua myös muita, täysin maallisiakin polkuja pitkin. Järjestöjen työn keskiössä onkin ennen kaikkea valmius vastata kokonaisvaltaisesti asiakkaiden tarpeisiin.
Jennica tuli uskoon aikuiskasteen ja kielilläpuhumisen myötä
Kaikille 12 askeleen ohjelmaa noudattaville varsinaista uskoontuloa tai voimakasta kääntymyskokemusta ei tapahdu, mutta osalle kyllä.
”Mutta sitten on tietysti tällaisia tapauksia, joille yksi iso tekijä on uskoontuleminen ihan näiden ryhmätoimintojen ulkopuolella. Osalle tulee vahva kääntymyskokemus, josta se raitistuminen lähtee”, kertoo Salovuori.
Kokemusasiantuntija Jennica on yksi niistä ihmisistä, jotka ovat kokeneet vahvan uskoontulon ennen lopullista raitistumista. Jennicalla on taustallaan rankkaa huumeidenkäyttöä, ja lopullisesti hän raitistui 20 vuotta sitten, vuonna 2002. Nykyään hän auttaa työkseen muita riippuvuuksista toipuvia.
Uskoon Jennica tuli raittiilla ajanjaksolla ennen lopullista raitistumistaan. Hänen perheessään ei oltu uskonnollisia, eikä hänellä ollut uskonnosta sanottavanaan hyvää eikä pahaa. Jennica koki ikään kuin eksyneensä seurakuntaan, jonka pastorilla oli missionaan auttaa huumeongelmaisia ihmisiä. Seurakunnan toimintaan hän päätyi ystäviensä ja tuttujensa kautta.
”Olin aluksi huuli pyöreänä siitä meiningistä, enkä ollut ensin vahvasti mukana”, hän sanoo. Kuitenkin kun Jennicaa pyydettiin aikuiskasteeseen, hän suostui, vaikka ei oikein ymmärtänyt vielä sen merkitystä.
Kasteen jälkeen tapahtui jotakin, jota hän ei ollut pyytänyt eikä osannut odottaa. Jennica alkoi puhua kielillä. ”Se oli iso ja hämmentävä asia. Se oli myös vakuuttava kokemus”, hän kertoo. ”Sitä on vaikeaa sanoin kuvailla.”
”Jennicalle 12 askeleen ohjelma on hengellinen ohjenuora elämälle, ja hän pitää kiinni hengellisyydestä esimerkiksi seuraamalla amerikkalaisia jumalanpalveluksia stream-lähetyksinä.”
Kielilläpuhuminen ei Jennican mukaan ole poistunut hänestä tähän päivään mennessä, mutta karismaattisen seurakunnan hän päätyi jättämään silloisen seurustelukumppaninsa kanssa. Heitä painostettiin joko eroamaan tai menemään naimisiin, eikä pariskunta kokenut sitä oikeudenmukaiseksi; ei ollut seurakunnan asia puuttua heidän yksityisiin asioihinsa.
Kielilläpuhumisen lisäksi myös usko on säilynyt. Jennicalle 12 askeleen ohjelma on hengellinen ohjenuora elämälle, ja hän pitää kiinni hengellisyydestä esimerkiksi seuraamalla amerikkalaisia jumalanpalveluksia stream-lähetyksinä.
Suhdettaan Raamattuun hän kuvailee ristiriitaiseksi. Jennican mukaan sitä ei pitäisi ottaa kirjaimellisesti, sillä siellä ohjeistetaan paljon myös sellaista, joka rikkoo ihmisoikeuksia. 12 askeleen ohjelma on hänelle tärkeämpi konkreettinen ohjeisto arkiseen elämään kuin Raamattu.
Jennica ei tarvitse uskoa raittiina pysymiseen. Sen sijaan usko ja hengellisyys antavat voimavaroja jaksaa muut elämän murheet, kuten läheisten menetykset ja sairastamiset. Erityisen raskaaksi hän kokee myös sen, kun joku läheisistä retkahtaa päihteisiin.
Hengellisyys merkitsee hänelle ennen kaikkea hyvän puolella olemista. 12 askeleen ohjelman nojalla se tarkoittaa esimerkiksi rehellistä itsetutkiskelua sekä väärien tekojensa hyvittämistä.
Addiktioihin taipuvaisen mielensä kanssa hän kamppailee päivittäin. Se saa esimerkiksi reagoimaan joskus pieniinkin asioihin valtavan raskaasti, ja toisaalta olemaan täysin välinpitämätön isompien murheiden suhteen. Hänelle on tärkeää kysyä itseltään: ”Minkä kokoinen asia tämä todella on?”
”Aikanaan hän koki saaneensa todella hyvää ja kokonaisvaltaista hoitoa yhteiskunnan kustannuksella. Kaikki sellaiset hoidot on hänen mukaansa ajettu alas, ja julkinen hoito on typistetty pitkälti korvaushoitoihin.”
Jos asiat uhkaavat paisua ulos mittasuhteistaan, rukoilu ja meditaatio auttavat pysähtymään. Lopulta Jennican työkalut henkisen tasapainon ylläpitämiseen kuulostavat sellaisilta, jotka sopivat kaikille muillekin, myös niille jotka eivät sairasta riippuvuutta.
Vaikka Jennicalle uskoontulo on ollut tärkeä kokemus, painottaa hän riippuvuussairauksien hoidossa aivan muita asioita. Aikanaan hän koki saaneensa todella hyvää ja kokonaisvaltaista hoitoa yhteiskunnan kustannuksella. Kaikki sellaiset hoidot on hänen mukaansa ajettu alas, ja julkinen hoito on typistetty pitkälti korvaushoitoihin.
Kuva: Pixabay
Päihteistä toipuneelle on kuitenkin ensiarvoisen tärkeää, ettei hän raitistuessaan putoa tyhjän päälle. Kuivilla ympäriltä voivat kadota kaikki totutut verkostot. Yhteisö, mielekkäät harrastukset ja vertaistuki ovat kullanarvoisia asioita, joita tällä hetkellä tarjoavat lähes yksinomaan kolmannen sektorin toimijat.
Pitäisikö valmiutta uskonnon ja hengellisyyden teemojen huomioimiseen parantaa kaikilla sosiaali- ja terveysaloilla?
Mitä usko ja hengellisyys siis tuo riippuvuuksista toipumiseen? Kolmannen sektorin toimijoiden työssä hengellisyys tarkoittaa kokonaisvaltaisesta ihmiskäsityksestä kumpuavaa valmiutta vastata ihmisten tarpeisiin pohtia elämän syvempiä kysymyksiä. Hengellisyyden muodon määrittää kuitenkin aina ihminen, eli asiakas itse.
”Merkityksellisyyden kokemusta ja toivoa voi olla ilman uskonnollisuuttakin, samoin anteeksiantoa ja armollisuutta.”
Hengellinen työ ei välttämättä tarjoa mitään sellaista, mitä puhtaan sekulaarit toiminnan muodot eivät voisi tarjota riippuvuuksista toipuville ihmisille. Merkityksellisyyden kokemusta ja toivoa voi olla ilman uskonnollisuuttakin, samoin anteeksiantoa ja armollisuutta. Kuitenkin diakoniatyötä tekevillä tahoilla on todennäköisesti sellaista kokemusta ja asiantuntijuutta, jota hengellisyyden tai uskonnollisuuden teemoihin perehtymätön päihdetyöntekijä ei välttämättä osaa tarjota.
Vuonna 2002 Sosiaali- ja terveysministeriön julkaisemissa päihdetyön laatusuosituksissakin suositetaan: ”Asiakkaan ilmaisemat eksistentiaaliset ja uskonnolliset tarpeet otetaan huomioon palveluiden kokonaisuudessa.”
Jonkin verran on keskusteltu esimerkiksi siitä, että psykoterapiassa uskonto on monesti ongelmallinen ulottuvuus, mikäli terapeutilta puuttuvat valmiudet sekä tunnistaa uskonnollisuus asiakkaan kertomassa että keskustella siitä hienotunteisesti asiakkaan kanssa. Psykoterapiakoulutus Suomessa ei juurikaan tarjoa terapeuteille valmiuksia tähän.
Kenties kaikille sosiaali- ja terveysaloille kaivattaisiin nykyistä parempia valmiuksia keskustella asiakkaiden ja potilaiden kanssa elämän syvistä kysymyksistä sekä ymmärtää näiden maailmankuvia, jotta toipuminen ei jää vajavaiseksi.
URHEILUN ja kulttuurialan epäeettisiä toimintatapoja on nostettu viime aikoina esiin, mutta monissa uskonyhteisöissä hengellinen väkivalta jatkuu edelleen. Ulkopuoliset kiertävät sitä kuin kissa kuumaa puuroa. Pelätäänkö perustuslain takaaman uskonnon- ja sananvapauden rikkomista vai vaikutusvaltaisia uskonnollisia johtajia? Hengellinen väkivalta on vakava ongelma, johon on puututtava pelkäämättä.
Hengellisen väkivallan varjostama lapsuus sai kirjoittamaan kirjoja
Kasvoin Oulussa yhdeksänlapsisessa perheessä. Perheeni jakautui kahteen leiriin uskontulkintojen takia ja syttyi uskonsota. Se tuntui 10-vuotiaan tytön mielessä käsittämättömältä ja aiheutti ahdistavia ristipaineita. Sisäinen maailmani romahti ja viha nousi. Kukaan perheenjäsenistäni ei sitä huomannut, olihan heillä omatkin tunteensa pelissä. Päätin, että jätän kaiken hengellisyyden, kunhan pääsen omilleni.
Vuonna 2016 julkaistu kirjani Uskonsota keittiössä antaa äänen kymmenelle vanhoillislestadiolaisuudesta irtautuneelle. Kirjassa kerron myös omakohtaisista kokemuksistani. Uudessa kirjassani, Eroon hengellisestä väkivallasta – demokratiavajetta ja ihmisoikeusloukkauksiako uskonyhteisöissä? (2022)siirryn askeleen eteenpäin: miten uskonyhteisöt voivat päästä eroon hengellisestä väkivallasta?
Kirjassa analysoin laajasti myös syitä hengelliseen väkivaltaan. Hengellisen väkivallan takapiru ovat tiukat opintulkinnat ja ankara ryhmäkuri. Ne tukahduttavat yksilön aidot uskonnolliset tunteet ja kokemukset. Lisäksi kunkin uskonyhteisön yhteisölliset erityispiirteet ja autoritaarinen johtaminen heijastuvat väkivallan ilmiasuihin.
Monia uskonyhteisöjä johdetaan epädemokraattisesti, toisin kuin maallisia yhteisöjä. Tämän ei pitäisi olla mahdollista demokraattisessa Suomessa. Kirjassa fundamentalistisia esimerkkiuskonyhteisöjä ovat jehovantodistajuus, vanhoillislestadiolaisuus ja helluntaiherätys.
Hengellinen väkivalta ei ole kenenkään etu, vaan se loukkaa ihmisoikeuksia ja demokratiaa. Väkivalta aiheuttaa suuria ongelmia ja kustannuksia – kuten mielenterveysongelmia, päihteiden väärinkäyttöä ja työttömyyttä – sekä uhreille että yhteiskunnalle.
Kuva: Pixabay
Demokratiat ovat antaneet uskonyhteisöille uskonnonvapauden. Paradoksaalisesti jotkut ääriuskonyhteisöt puolustavat uskonnonvapautta demokraattisena oikeutenaan ja samaan aikaan voivat loukata sen suojassa omantunnonvapautta ja toimia jopa totalitaarisesti.
Hengellinen väkivalta ei aina lopu, vaikka eroaa uskonyhteisöstä. Erityisen traagista on, kun vanhemmat hylkäävät yhteisöstä eronneen nuorensa. Siitä voi seurata hänelle syrjäytymistä ja jopa mielenterveys- tai päihdeongelmia.
”Etenkin lapsia on suojeltava esimerkiksi ahdistavalta helvetillä pelottelulta.”
Demokraattinen yhteiskunta ei saa sulkea silmiään lainvastaiselta hengelliseltä väkivallalta. Viime aikoina onkin tunnistettu uskonyhteisöissä esiintynyttä pedofiliaa. Myös kansanedustaja Päivi Räsäsen homoseksuaaleihin kohdistuneesta, loukkaavasta puheesta on käräjöity.
Yhteisöihin piilotettu hengellinen väkivalta on tunnistettava, vaikka sen tahallisuuden toteennäyttäminen voikin osoittautua vaikeaksi. Etenkin lapsia on suojeltava esimerkiksi ahdistavalta helvetillä pelottelulta. Pelottelu perustuu uskomukseen, että uskonyhteisön ulkopuolella olevat joutuvat helvettiin ja omaa yhteisöä pidetään Jumalan valittuna joukkona.
Demokraattisessa Suomessa jokaisella kansalaisella pitää olla vapaus yhteiskunnalliseen osallistumiseen ja omista asioista päättämiseen. Lestadiolaisyhteisö ohjasi pitkään jäsentensä puoluevalintoja, eivätkä Jehovan todistajat edelleenkään salli jäsentensä äänestävän vaaleissa ja osallistuvan politiikkaan.
Fundamentalistiset uskonyhteisöt, toisin kuin maalliset yhteisöt, tuomitsevat synniksi liikkeidensä sisäisen ja ulkopuolelta tulevan kritiikin eivätkä hyväksy naisia johtamaan yhteisöjä yhdenvertaisesti miesten kanssa. Demokratiaan kuuluvaa vallanvaihtoakaan ei pidetä tarpeellisena, vaan seurakuntien profeetallisilla johtajilla on useimmiten ikuinen mandaatti.
Hengellinen väkivalta voi olla yhtä vaurioittavaa kuin fyysinen – siksi toimenpiteitä tarvitaan
Vuonna 2020 opetus- ja kulttuuriministeriö kiirehti eettisten ohjeiden laatimista ja valituselimen perustamista kulttuurialalle, kun epäilyt kulttuurineuvos Veijo Baltzarin väärinkäytöksistä seitsemää nuorta naista kohtaan tulivat julki. Niin pitikin toimia.
”Niinpä yksilöiden perusoikeuksia ei turvata uskonliikkeissä yhtä yksiselitteisesti kuin maallisissa yhteisöissä.”
Yhtä ponnekkaasti ja yhdenvertaisesti olisi tuettava tuhansia uskontojen uhreja. Tällä hetkellä yhdenvertaisuuslakia ei sovelleta uskonnonharjoittamiseen, sillä hengellinen väkivalta tulkitaan usein osaksi uskonnonharjoittamista. Niinpä yksilöiden perusoikeuksia ei turvata uskonliikkeissä yhtä yksiselitteisesti kuin maallisissa yhteisöissä.
Yhteiskunnallista keskustelua hengellisestä väkivallasta on pidettävä yllä, kunnes julkinen valta ottaa sen vakavasti ja ryhtyy poistamaan sitä. Hengellinen väkivalta on rikos, joka voi vaurioittaa uhriaan yhtä vakavasti kuin fyysinen väkivalta. Iso ongelma on hengellisen väkivallan rikosoikeudellinen toteennäyttäminen.
Kuva: Pixabay
Uskonyhteisöjä pitäisi voida valvoa lainsäädännön nojalla
Julkisen vallan pitäisi valvoa määräajoin kaikkia, noin tuhatta Suomessa toimivaa uskonyhteisöä. Uskonnonvapauslaki edellyttää selvitystä uskonnollisesta tarkoituksesta ja toimintatavoista vain perustamisvaiheessa ja pelkästään niiltä uskonyhteisöiltä, jotka hakevat Patentti- ja rekisterihallitukselta uskonnollisen yhdyskunnan statusta.
Tällaisia rekisteröityjä yhdyskuntia toimii Suomessa tällä hetkellä 152. Yksi niistä on Jehovan todistajat. Jehovan todistajat rikkoo ihmisoikeuksia muun muassa karttamiskäytännöllään, eikä hyväksy demokraattisia kansalaisoikeuksia. Siitä huolimatta, että uskonnonvapauslaki vaatii yksiselitteisesti, että ”yhdyskunnan tulee toteuttaa tarkoitustaan perus- ja ihmisoikeuksia kunnioittaen”.
”Luterilaisen kirkon olisi puolestaan poistettava hengellistä väkivaltaa herätysliikkeistään.”
Merkille pantavaa on, ettei mikään organisaatio tunne kaikkien, noin tuhannen Suomessa toimivan uskonyhteisön toimintatapojen eettisyyttä ja demokraattisuutta valvonnan puuttumisen takia. Kansainvälistymisen johdosta uskonyhteisöjen määrä Suomessa lisääntyy kaiken aikaa. Viimeistään nyt julkisen vallan toimenpiteitä tarvitaan uskontojen uhrien tukemiseen. Luterilaisen kirkon olisi puolestaan poistettava hengellistä väkivaltaa herätysliikkeistään.
Myös uskontojen sosiaalista vastuuta voitaisiin mitata
Emme saa hylätä Kiinan uiguureja, joista arkkipiispa Tapio Luoma kantaa huolta Helsingin Sanomien artikkelissaan. Mutta emme saa myöskään unohtaa uskontojen uhreja Suomessa. Toistaiseksi vain Uskontojen uhrien tuki ry on auttanut pitkäaikaisella vertaistukitoiminnallaan lukuisia uskontojen uhreja.
”Esimerkiksi uskonyhteisöt voisivat laatia itselleen monien yritysten ja kansalaisyhteisöjenkin tavoin sosiaalisen vastuun laadulliset mittarit.”
Kirjani lopussa ehdotan 14 perusteltua toimenpidettä hengellisen väkivallan poistamiseksi. Säädösten lisäksi on löydettävissä ”pehmeitä” keinoja. Esimerkiksi uskonyhteisöt voisivat laatia itselleen monien yritysten ja kansalaisyhteisöjenkin tavoin sosiaalisen vastuun laadulliset mittarit. Laadullisesti voitaisiin mitata esimerkiksi yhteisöjen turvallisuutta, hengellistä vapautta, oikeudenmukaisuutta ja dialogin käyttöä.
Sosiaalisen vastuun arviointi soveltuisi nimenomaan hengellisellä alueella toimiville uskonyhteisöille. Niiden sidosryhmät – esimerkiksi seurakuntalaiset ja julkinen valta – pystyisivät mittareita seuraamalla tarkastamaan, miten sosiaalinen vastuu on toteutunut kussakin yhteisössä. Myös häirintäyhdyshenkilöiden nimeäminen uskonyhteisöihin ja julkiseen hallintoon on tarpeellista.
Kirjoittaja on tietokirjailija, joka on käsitellyt systemaattisesti sosiaalista vastuuta kirjoissaan: ensin väitöskirjassa koskien yrityksiä ja myöhemmin koskien uskonyhteisöjä.
KORONAPANDEMIA on tuonut muutoksen monelle elämän osa-alueelle, ja yksi näistä on matkailu. Moni on vaihtanut ulkomaanmatkat elämyksiin kotimaassa esimerkiksi retkeilyn parissa. Pandemian pakottama pysähtyminen on myös saanut monet pohtimaan, mikä elämässä on todella tärkeää ja merkityksellistä. Koordinoin kesällä 2022 järjestettävää Viestipyhiinvaellusta, joka on yksi tapa merkitykselliseen matkailuun. Pyhiinvaellukselle voi lähteä mukaan kuka tahansa katsomuksesta tai aiemmasta vaelluskokemuksesta riippumatta.
Vuosikymmen vaihtui suurin odotuksin Ranskassa
Vuoden 2019 viimeisestä päivästä muistan upean tunteen siitä, että pian alkaa kokonaan uusi vuosikymmen. 2020-luvussa tuntui olevan jotain maagista ja merkityksellistä. Olin koko sielullani valmis uuteen vuosikymmeneen ja sen minulle varaamiin kokemuksiin.
Vuosikymmenen vaihtuessa seisoin ranskalaisen kaupungin torilla ihmisten kanssa, jotka olin tavannut samana päivänä. Meitä yhdisti se, ettei meillä ollut ketään läheistä ystävää, jonka kanssa vaihtaa vuosikymmentä. Luultavasti meitä yhdisti myös, ettei se haitannut ketään, sillä juuri sellaisille kokemuksille elimme. Uusille paikoille ja uusille ihmisille.
Kuukauden päästä istuin Schipholin lentokentällä, joka oli tavanomaiseen tapaan täynnä ihmisiä. Olin palaamassa takaisin Suomeen opiskelijavaihtoni päätteeksi. Vilkkain keskustelunaihe tuolloin oli Kiinassa jylläävä virus Covid-19, mutta keskusteluissa vallitsi epäusko siihen, että virus vaikuttaisi elämäämme juurikaan.
Koronapandemia pakotti katseen lähemmäs kotia
Parin kuukauden päästä viestittelinkin ystävieni kanssa siitä, mitä emme kotimaissamme saa lockdownin aikana tehdä. Yhtäkkiä maailma, joka oli ollut meille nuorille aikuisille loputtoman avoin, näytti hyvin erilaiselta.
”Moni on kuluneina vuosina pysähtynyt pohtimaan aiempaa enemmän sitä, kuinka kestämätön nykyinen elämäntapamme on.”
Pandemia-aika on muuttanut arkea ja juhlaa kauemmin kuin olisimme alussa halunneet tai osanneet uskoa. Tapahtumia on siirtynyt hamaan tulevaisuuteen, juhlia on peruttu, ystäväpiiri on ehkä pienentynyt. On koettu ahdistuneisuutta, turhautuneisuutta, epätietoisuutta ja välillä puhdasta tylsyyttäkin. Moni on kuluneina vuosina pysähtynyt pohtimaan aiempaa enemmän sitä, kuinka kestämätön nykyinen elämäntapamme on.
Pandemia-aika ei ole kuitenkaan ollut pelkkää kurjuutta, ja näen, että se on toisaalta tuonut meidät niiden yksinkertaisten asioiden äärelle, jotka elämässä todella ovat tärkeitä.
Suuren muutoksen kourissa on ollut myös matkailu. Monia on tuskastuttanut, ettemme pääse tuulettumaan etelän aurinkoon tai ihailemaan Euroopan katuja. Samaan aikaan olemme kuitenkin saaneet iloita kotimaanmatkailun kasvavasta suosiosta.
Pyhiinvaellus on liikkeessä pysähtymistä
Ihmisiä kiinnostaa kotimaanmatkailussa niin uudet elämykset, historia ja kulttuuri kuin luontomatkailu. Tutkimusten mukaan paikallisuus vetää puoleensa erityisesti nuoria. Suomi ei ole enää se tylsä kotimaa, vaan paikka, jossa voi kokea seikkailuja.
Yhä useampi tutuistani retkeilee. Sosiaalisessa mediassa ruudulle tulee kuvia niin pitkospuilta kuin monen päivän telttaretkiltäkin. Luonnolla on pitkään tiedetty olevan rauhoittava vaikutus, mutta pandemian myötä olemme alkaneet arvostaa luontoa paikkana hengähtää entistä enemmän.
Kasvavan luontomatkailun keskellä tuntuu jopa hävettävältä myöntää, etten ole ikinä nukkunut teltassa. Tuntuu, että kaikki muut ovat käyneet Lapissa viime aikoina.
Tärkeän askeleen kohti luontoa ja rauhoittumista otin viime kesänä, kun osallistuin ensimmäistä kertaa pyhiinvaellukselle. Sanana pyhiinvaellus saattaa kuulostaa mahtipontiselta, jopa vieraalta.
Kuva: Aleksi Saariranta
”Pyhiinvaellus on aina muutosmatka, joka tapahtuu niin sisäisesti kuin liikkeessä. Rauhoittuminen itsessään tekee ihmisessä tilaa muutokselle.”
Todellisuudessa pyhiinvaellus on kuitenkin yksinkertaisimmillaan matka, jolla on tietty päänmäärä, jonne vaeltajan jalat häntä kuljettavat. Pyhiinvaellus ja luonto ovat meitä kaikkia varten, olimme sitten päivävaeltajia, yön yli reissaajia tai viikkojen vaelluksesta haaveilevia.
Pyhiinvaellus on aina muutosmatka, joka tapahtuu niin sisäisesti kuin liikkeessä. Rauhoittuminen itsessään tekee ihmisessä tilaa muutokselle. Se antaa tilaa asioiden läpikäymiselle, uusille ajatuksille, hiljaisuudelle ja jonkin kohtaamiselle – tapahtui kohtaaminen sitten muiden vaeltajien tai oman itsen kanssa.
Itselleni pyhiinvaelluksella on ollut tärkeää perusasioihin palaaminen: yksinkertaisuuden löytäminen ja hetkessä eläminen. Pyhiinvaelluksen pelkistyneisyys avaa materialistisessa maailmassa ikkunoita perusasioiden äärelle.
Se saa pohtimaan, mikä todella omassa elämässä on tärkeää ja merkityksellistä. Kokemukseen liittyy aina jollain tavalla hengellisyys riippumatta siitä, onko vaeltajalla itsellään suhdetta pyhään, tiettyyn jumalaan tai oppiin.
Hengellisyyden kokemuksen voi tuntea vahvana, kun matkaa omaan sisimpäänsä.
Lentokentät täyttyvät jälleen ihmisistä – mutta minne itse haluan matkustaa?
Jollain tapaa koen pandemian olleen maapallon antama merkki meille pysähtyä. Miettiä hetki omaa elämäämme, arvojamme ja sitä, mikä meille on tärkeää. Tyytyä vähempään.
Olin aiemmin ihminen, jolla oli matkan jälkeen jo seuraavat lentoliput varattuna. Suurin haaveeni lapsesta asti oli ollut matkustaminen, ja heti 18 vuotta täytettyäni aloin toteuttaa tuota unelmaa omilla ehdoillani. Samaan aikaan koin kuitenkin kasvavaa ilmastoahdistusta.
Yritin suosia kestävämpiä matkustusvaihtoehtoja, tuskastellen samalla valintojeni merkitystä maailmassa, jossa eletään kulutuskulttuurin huurruttamassa todellisuudessa. Kaikelle tälle lyötiin stoppi uuden, upean vuosikymmenen alussa.
”Kelluu hetken vedenpinnalla, hengittää hetkeä ja tuijottaa taivasta. Siinä hetkessä kukaan ei odota muilta mitään, on vain loputon tyyneys.”
Tämän pysähtymisen jälkeen en koe tarvetta ottaa eteisen kaapista esiin pölyttynyttä matkalaukkuani. En väitä, etten tulisi enää ikinä lentämään vieraisiin maihin, juopumaan uusista tuttavuuksista, kulttuurista ja vieraista paikoista. Väitän kuitenkin, etten tarvitse samanlaisia kokemuksia enää yhtä paljon kuin ennen. Olen tajunnut, että merkittävän ja itseäni kasvattavan matkan voi tehdä myös ihan vain kävellen koti-Suomessa.
Nykyään osaan nimetä hetken, jolloin koen olevani kaikkein onnellisin ja vapain. Se hetki ei löydy lentokentältä, suurista taidemuseoista tai rappiobaareista vaan Suomesta. Se hetki on se, kun kesäiltana juoksee saunasta järveen yhdessä ystävien kanssa. Kelluu hetken vedenpinnalla, hengittää hetkeä ja tuijottaa taivasta. Siinä hetkessä kukaan ei odota muilta mitään, on vain loputon tyyneys.
Kuva: Aleksi Saariranta
Viestipyhiinvaellus on kohtuuden, kestävyyden ja toivon matka
Koordinoin kesällä 2022 järjestettävää Viestipyhiinvaellusta, joka tarjoaa jokaiselle vaeltajalle heille sopivimman vaihtoehdon. Vaelluksella kuljetaan kulttuurihistoriallisesti merkittävää Pyhän Olavin mannerreittiä läpi kuuden hiippakunnan aina Savonlinnasta Turkuun saakka.
”Viestipyhiinvaelluksella vaeltaja voi olla osa kestävämpää tulevaisuutta, samalla lumoutuen siitä, millaisen rauhan ja kauneuden reitin varrelta voikaan löytää.”
Reitti kulkee vesistöjen äärellä, ja yhdistää vielä Pyhän Olavin manner -ja vesireitit jatkaen Turusta saariston halki Ahvenanmaalle. Vaelluksen teemana onkin vesi, joka luo niin hengellisen kuin ekologisen elämän perusedellytykset.
Matkailuun ei aina tarvitse liittyä ilmastohäpeää. Viestipyhiinvaelluksella vaeltaja voi olla osa kestävämpää tulevaisuutta, samalla lumoutuen siitä, millaisen rauhan ja kauneuden reitin varrelta voikaan löytää. Aina ei tarvitse lähteä kauas kokeakseen jotain uutta.
Viestipyhiinvaelluksen avainsanoja ovat kohtuus, kestävyys ja toivo. Nämä ovat sanoja, joita haluaa vaalia nykyään enemmän kuin ehkä koskaan aikaisemmin.
Kirjoittaja on gradua vaille valmis uskontotieteilijä, joka työskentelee Pyhiinvaellus Suomi -hankkeessa.
KEVÄÄLLÄ 2019 sain mahdollisuuden kerätä gradumateriaalia kolmen kuukauden ajan Israel-Palestiinasta Suomen Lähetysseuran Felm volunteer -ohjelman kautta. Kolmen kuukauden ajanjakso mahdollisti tutustumisen paikallisen kirkon elämään ja palestiinalaiseen kontekstuaaliseen teologiaan, jonka ytimessä on pyrkimys oikeudenmukaisuuteen ja rauha kaikkien alueen uskontojen kesken.
Kohti oikeudenmukaisuutta ja rauhaa
” – – [J]a maan päällä rauha ihmisillä, joita hän rakastaa”, luen Beit Sahourin paimentenkedolla sijaitsevan kappelin katosta. Ensimmäisen joulun keskeisellä tapahtumapaikalla ja samalla keskellä miehitettyä palestiinalaisaluetta enkelin tunnetut sanat tuntuvat samalla ympäröivän todellisuuden kanssa ristiriitaisilta — ja toisaalta radikaalilta lupaukselta. Keskellä pitkittynyttä konfliktia luottamus tulevaisuuteen ja kestävään rauhaan on koetuksella. Samalla palestiinalaisesta kontekstuaalisesta teologiasta on löydettävissä voimakas sitoutuminen juuri oikeudenmukaisuuteen ja rauhaan pyrkimiseen.
Kontekstuaalisella teologialla tarkoitetaan teologian tekemisen tapaa, jossa ympäröivä yhteiskunnallinen todellisuus vaikuttaa siihen, miten teologiaa tehdään ja tulkitaan. Tämä näkyy myös palestiinalaisessa kontekstuaalisessa teologiassa; pitkittyneen konfliktin keskellä miehityksen, rauhan ja oikeudenmukaisuuden kysymykset ovat myös teologisia kysymyksiä.
Kuva: Anne Heikkinen
Uskontoihin perustuvat jakolinjat korostuvat ennakkoluuloissa, vaikka suurin ongelma on miehitys
Kristinusko on syntynyt historiallisen Palestiinan alueella. Sen lisäksi Jerusalem ja muu Israel-Palestiinan alue on keskeinen myös kahdelle muulle monoteistiselle uskonnolle, juutalaisuudelle ja islamille. Uskonnon suuri asema on tuonut helposti suurelle yleisölle käsityksen, että uskonnolla on merkittävä asema myös Israel-Palestiinan konfliktissa. Uskonto onkin ikään kuin ”helppo” tapa jakaa ihmisiä erilaisiin ryhmiin. Tämä ennakkoluulo heijastuu myös siihen, miten läntisessä maailmassa tulkitaan kristittyjen asemaa konfliktissa.
Usein esimerkiksi suomalaisissa seurakunnissa toistuu käsitys, että Israel-Palestiinassa kristityt ovat ensisijaisesti muslimien sortamia, ja että paikallisten kristittyjen uskonnonvapaus on jatkuvasti uhattuna. Tutkimassani palestiinalaisessa kontekstuaalisessa teologiassa kuitenkaan uskonnollinen vaino ei ole keskeisin tekijä, vaan merkittävän haasteen asemaan nousee miehitys ja sen aiheuttama arkipäivä, kuten liikkumisenvapauden rajaaminen ja muut ihmisoikeusloukkaukset.
On toki hyvä huomata, että rajoitukset palestiinalaisten liikkumisenvapaudessa vaikuttavat myös palestiinalaiskristittyjen uskonnonvapauteen. Länsirannalla elävillä kristityillä ei välttämättä ole mahdollisuutta matkustaa Jerusalemiin esimerkiksi juhliakseen pääsiäistä, vaikka välimatkaa olisi vain muutamia kilometrejä.
”Palestiinalaiskristittyjen näkökulmasta muslimien ja kristittyjen välille rakennettavat kahtiajaot pahentavat jo ennestään monimutkaista konfliktia ja sen jakolinjoja.”
Kuitenkin suomalaisissa seurakunnissa nostetaan harvoin esille poliittisen miehityksen aiheuttamia seurauksia palestiinalaisille kristityille: sen sijaan nojaudutaan ennakkoluuloiseen käsitykseen kristittyjä vainoavista muslimeista. Tutkimani Jordanian ja Pyhän maan evankelis-luterilaisen kirkon emerituspiispa Munib Younan onkin todennut, että palestiinalaiset kristityt ja muslimit ovat eläneet rauhanomaisesti rinnakkain lähes 1400 vuotta.
Palestiinalaiskristittyjen näkökulmasta muslimien ja kristittyjen välille rakennettavat kahtiajaot pahentavat jo ennestään monimutkaista konfliktia ja sen jakolinjoja. Lisäksi Younan nostaa esille sen, ettei Israel-Palestiinan konflikti ole luonteeltaan ensisijaisesti uskonnollinen, vaan poliittinen konflikti, joka on ratkaistava poliittisin neuvotteluin.
Kuva: Anne Heikkinen
Munib Younan näkee miehityksestä vapautumisen paitsi rakenteellisen synnin muodosta vapautumisena, myös kaikkien etuna
Niin Israelin kuin Palestiinankin puolella kristittyjä on noin kaksi prosenttia väestöstä. Kristittyjen määrä on laskenut viime vuosikymmeninä merkittävästi. Syitä on lukuisia, mutta kristittyjen näkökulmasta miehityksellä on merkittävä vaikutus kristittyjen emigraatioon. Länsirannan heikko taloustilanne ja miehityksen varjolla tehdyt ihmisoikeusloukkaukset saavat kristityt etsimään parempaa elämää muualta.
Vaikka kristittyjen määrä alueella on pieni, erilaisia kristillisiä kirkkokuntia vaikuttaa alueella merkittävä määrä. Yksi kirkkokunnista on Jordanian ja Pyhän maan evankelis-luterilainen kirkko, johon kuuluu eri arvioiden mukaan 1000—3000 jäsentä. Määrä on pieni, mutta kirkko on tästä huolimatta ollut alueella näkyvä vaikuttaja.
Kirkko on identiteetiltään pakolaiskirkko, sillä merkittävä määrä jäsenistä on vuoden 1948 sodan ja Israelin valtion perustamisen myötä pakolaisiksi joutuneita. Kirkko on myös vuoden 1967 kuuden päivän sodan jälkeen kritisoinut miehitystä selkein äänenpainoin: kirkon tunnustuksen mukaan miehitys on synti, jonka ikeen alta niin miehittäjän kuin miehitettyjen tulisi saada vapautua.
”Oikeudenmukaisen rauhan saavuttaminen ei ole mahdollista ennen kuin miehitystilanne päättyy, ja kaikki konfliktin osapuolet saavat tasapuolisesti oikeutta.”
Palestiinalaisen luterilaisen kirkon identiteettiä määrittää asema palestiinalaisina miehityksen keskellä, diakoninen sosiaalityö ja pyrkimys rauhaan muiden alueen uskontojen kanssa. Miehitys nähdään väkivaltaisena sortorakenteena. Oikeudenmukaisen rauhan saavuttaminen ei ole mahdollista ennen kuin miehitystilanne päättyy, ja kaikki konfliktin osapuolet saavat tasapuolisesti oikeutta.
Tutkimani emerituspiispa Younan korostaa miehityksestä puhuessaan palestiinalaisten näkökulmaa, mutta hän toteaa, että miehityksen päättymisen pitäisi olla yhteinen päämäärä niin Israel-Palestiinan kaikille asukkaille kuin kansainväliselle yhteisölle ja kirkoille. Younan liittää miehitykseen ja erityisesti siitä vapautumiseen teologisia ulottuvuuksia: miehityksestä vapautuminen on yhdestä rakenteellisen synnin muodosta vapautumista. Näin Younan tulkitsee kristinuskossa keskeistä synnistä ja sorrosta vapautumista oman kontekstinsa näkökulmasta käsin.
Luterilaisen maailmanliiton entisenä presidenttinä Younan on puhunut Israel-Palestiinan konfliktista ja palestiinalaisten kristittyjen näkemyksistä paljon kansainvälisille yleisöille. Hän onkin vedonnut läntisiin kirkkoihin siinä, miten kirkot ottavat kantaa miehitykseen. Younan kritisoi kristillistä sionismia, jota hän pitää yhtenä uskonnollisen ekstremismin muotona.
Younanin mukaan globaalin pohjoisen kirkkojen on luovuttava kristillisen sionismin kaltaisista puolueellisista teologioista ja sitouduttava pyrkimään vapautuksen teologian inspiroimien teologioiden kehittämiseen, jotka puolustavat sorrettuja ja ottavat kantaa yhteiskunnalliseen epäoikeudenmukaisuuteen.
Luterilaiset kirkot voivat puhua väkivallattomuuden ja oikeudenmukaisen maailman puolesta
Joskus Suomessa törmää keskusteluun niin sanottujen perinteisten luterilaisten opinkohtien kyvystä puhutella 2000-luvulla eläviä ihmisiä. Tästä syystä oli mielenkiintoista kohdata emerituspiispa Younanin tapa tulkita luterilaisia keskeisiä opinkohtia oman kontekstin haasteet huomioon ottaen. Younan ottaa vakavasti luterilaisuuden piirissä historian varrella ilmenneen antisemitismin ja islamofobian ja korostaa, kuinka nykyluterilaisuuden on hylättävä nämä historian varrella ilmenneet asenteet.
Younan ei hylkää perinteisiä luterilaisia käsitteitä tai opinkohtia, kuten lakia ja evankeliumia, vanhurskauttamisoppia tai kahden regimentin oppia, vaan tulkitsee niitä uudella tavalla. Younanin mukaan lain ulottuvuus auttaisi luterilaisia toimimaan yhdessä muiden uskontojen kanssa, sillä laki on kaikille ihmisille yhteinen, vaikka evankeliumin viestiä ei allekirjoittaisikaan.
Vanhurskauttamisopin (justification) Younan tulkitsee ikään kuin ”oikeudenmukaistamisoppina”, joka ei koske pelkästään yksilöä, vaan yhteisöjä jo maan päällä. Vanhurskauttaminen voi koskea siis paitsi ihmisen ja Jumalan, myös ihmisyhteisöjen korjautuvia suhteita. Younan myös toteaa, että oikein tulkittuna regimenttioppi voisi auttaa rakentamaan kestäviä yhteiskuntia Lähi-idässä.
Kuva: Anne Heikkinen
”Koska oikeudenmukaisuus liittyy ympäröiviin poliittisiin realiteetteihin, voi kristillinen todistus olla tietyssä mielessä poliittista.”
Keskeisiä luterilaisen kirkon identiteetin osasia ovat todistaminen ja profeetallinen diakoniatyö. Todistamiseen liittyy oman elämän likoon laittaminen, oikeudenmukaisuuden puolustaminen ja sitoutuminen väkivallattomuuteen. Kirkkojen harjoittama profeetallinen diakoniatyö puolestaan seuraa Raamatun profeettojen esimerkkiä heikoimpien puolustamisesta ja vallanpitäjien kritisoinnista. Profeetallinen diakonia pyrkii puuttumaan inhimillisen kärsimyksen juurisyihin.
Younanin mukaan kristittyjen on esitettävä oikeudenmukaisuutta ja moninaisuutta puolustava todistus, joka suhtautuu avoimesti muihin uskontoihin ja sitoutuu oikeudenmukaisuutena ilmenevän Jumalan valtakunnan edistämiseen. Koska oikeudenmukaisuus liittyy ympäröiviin poliittisiin realiteetteihin, voi kristillinen todistus olla tietyssä mielessä poliittista.
Palestiinalaisessa kontekstuaalisessa teologiassa kirkon tuleekin puhua aktiivisen väkivallattoman elämäntavan puolesta, joka liittyy tiiviisti Jeesuksen seuraamiseen eikä ole passiivista epäoikeudenmukaisuudelle alistumista.
Kirjoittaja on luterilainen pappi, joka etsii profeetallisia tapoja tehdä teologiaa. Heikkinen tutki gradussaan palestiinalaispiispa Munib Younanin teologista ajattelua.
KREIKKALAINEN filosofi Herakleitos on todennut: ”Muutoksen maailmassa yksi asia on muuttumaton: taukoamaton muuttuminen.” Erityisesti parin viimeisimmän vuoden aikana tähän on ollut helppo samastua.
Vuoden 2020 alussa iskenyt koronaviruspandemia laittoi koko ihmiskunnan hetkellisesti polvilleen miettimään, miten kaikki arkisetkin toiminnot voidaan toteuttaa uudessa normaalissa – ja myös palaamaan tärkeiden perusasioiden äärelle, kuten siihen, miten näinkin haastavassa tilanteessa voidaan pyrkiä yhteisöllisyyteen ja pelastamaan mahdollisimman monia ihmishenkiä.
Yhteisöllisyyden muutos onkin tässä haastavassa tilanteessa ollut paitsi vaikeimpia, myös traagisimpia asioita. Se on vaikuttanut esimerkiksi ihmisten hengellisen elämän harjoittamiseen. Normaalin messuun ja kirkkokahveille kokoontumisen sijaan koronapandemia ajoi ihmiset ruutujen ääreen seuraamaan striimiä kirkosta, jossa paikalla ovat vain messun toimittajat.
On mahtavaa, että nykyajan teknologia sallii striimaamisen kaltaiset innovaatiot. Niille, joille messu on kenties viikon tärkein tapahtuma kohdata muita ihmisiä hengellisen aspektin lisäksi, striimi ei voi korvata toisen ihmisen kanssa käytyjä keskusteluja. Koronatilanteen parantuminen mahdollisti onneksi myöhemmin ehtoollisella käynnin striimatun messun jälkeen, ja nyt kirkkoihinkin on vähitellen voitu palata.
Kuva: Pixabay
Hengellisen elämän harjoittamisen lisäksi yksi tärkeä ja itseäni lähellä oleva ryhmä, jonka yhteisöllisyyteen koronapandemia on vaikuttanut, ovat tietysti opiskelijat. Toimin vielä hetken SKY:ssä opiskelijatoiminnan koordinaattorina ja pääsin itsekin opiskelemaan toista tutkintoani valtiotieteelliseen tiedekuntaan niin sanottuna koronafuksina viime vuonna, joten näiden ja muunkin opiskelijajärjestötoiminnan kautta olen päässyt seuraamaan opiskelijaelämän muokkautumista pandemiatilanteeseen melko aitiopaikalta.
Maaliskuu 2020 tuskin pyyhkiytyy pois mielestäni aivan lähiaikoina. Oli poikkeuksellisen kuormittavaa ottaa ensin vastaan tieto maailmanlaajuisesta pandemiasta, josta kukaan ei vielä tiedä tarpeeksi ja samaan hengenvetoon kuulla, että kaikki yli 10 hengen kokoontumiset kielletään. Tätäkään tietoa ei kovin kauaa ehtinyt prosessoida, kun oli jo otettava haltuun useampiakin etäyhteyksin toimivia järjestelmiä ja muita juttuja, joilla oli mahdollista järjestää interaktiivista toimintaa verkon välityksellä.
”Joku voi hyvinkin kokea, että striimatut jumalanpalvelukset ovat helpottaneet hengellistä elämää todella paljon, jos kirkkoon on muuten haastavaa päästä.”
Opiskelijoiden ja kenties monien muidenkin näkökulmasta koronapandemia on muutoksen kannalta tarkastellessa erikoinen asia. Kaikki muuttuu yhdessä silmänräpäyksessä normaalista jopa sotatilan kaltaisiin uudelleenjärjestelyihin, kaikki kohtaamiset laitetaan minimiin, koko käsitys normaalista arjesta on laitettava täysin uusiksi.
Samalla kuitenkin ainakin itsestäni tuntui moneen otteeseen etenkin ensimmäisenä ja myös toisena koronakeväänä, että yhtäältä kaikki muuttui, mutta toisaalta muutosta on todella vaikeaa hahmottaa, koska kaiken toteutuminen etäyhteyksien välityksellä passivoi arkea niin paljon. Toki muutos aiemmin aktiivisesta arjesta ruudun ääreen on helppo noteerata, mutta se yksinään ei riitä kuitenkaan kuvailemaan kaikkia niitä tasoja, joita koronapandemian aiheuttamiin muutoksiin liittyy.
Muutokseen liittyy aina sekä myönteisiä että kielteisiä puolia. Niinpä haluankin nostaa tähän myös sen näkökulman, että kaikille etäyhteyksien äärelle siirtyminen ei ole ollut pelkästään huono asia. Joku voi hyvinkin kokea, että striimatut jumalanpalvelukset ovat helpottaneet hengellistä elämää todella paljon, jos kirkkoon on muuten haastavaa päästä. Striimattukin messu voi olla parempi kuin ei messua ollenkaan, sillä messun kautta, tapahtui se millä yhteyksillä tahansa, on joka tapauksessa mahdollista välittää lohtua ja toivoa vallitsevan tilanteen keskelle.
Mitä tulee opiskelijaelämään, on varmasti paljon opiskelijoita, joilla esimerkiksi työnteko on muuttunut paljon helpommaksi etänä suoritettavien kurssien vuoksi. Kaikki eivät myöskään kaipaa samalla tavalla kasvotusten tapahtuvaa kohtaamista, ja monia asioita voi olla jopa helpompi kommunikoida etäyhteyksien kautta.
Osalle voi olla helpottavaa, kun läsnäolopakollisen ja luentosalissa toteutettavan kurssin voikin katsoa omalta kotipaikkakunnalta käsin ja tavata esimerkiksi perhettä ja paikkakunnalla asuvia ystäviä, jotka muuten olisivat kaukana opiskelupaikkakunnalta.
Lisäksi voin ainakin itse samastua siihen, että pandemia-aika on ollut todella hyvä hetki pysähtyä omien arvojen, ihmissuhteiden ja ylipäätään arjen äärelle miettimään sitä, mitkä asiat ovat hyvin, mistä voin karsia ja mitä minulle ja ympärilläni oleville ihmisille kuuluu.
”Toisaalta ajattelen, että tulevaisuus on joka tapauksessa jollain tavalla tuntematon, on ollut jo ennen tätä pandemiaa ja tulee olemaan myös tästä eteenpäin.”
Syksyn 2021 aikana toivoa ja valoa on jo alkanut näkyä tunnelin päässä. Opiskelijajärjestö- ja ylipäätään korkeakoulukentällä ja kirkossa on jo palattu pitkälti kasvotusten tapahtuviin kohtaamisiin, joiden rinnalla kulkee myös etäosallistumismahdollisuus. Loppuvuoden uutiset uudesta virusvariantista ja etätyösuosituksesta vetävät toki sumuverhon tulevaisuuden eteen.
Toisaalta ajattelen, että tulevaisuus on joka tapauksessa jollain tavalla tuntematon, on ollut jo ennen tätä pandemiaa ja tulee olemaan myös tästä eteenpäin. Tämä poikkeuksellinen ajanjakso on vain tehnyt tuntemattomasta vielä helpommin havaittavaa.
Loppuun haluan sanoa jonkinlaisena kevennyksenä, että vaikka muutos olisikin ainoa pysyvä asia, niin joulu näyttää silti tulevan myös tänä vuonna yhtä varmasti kuin aina ennenkin. Emme vielä tiedä, joudutaanko lähempänä joulua tekemään vielä jonkinlaisia poikkeusjärjestelyitä, mutta se ei silti välttämättä vaimenna tai poista joulun varsinaista merkitystä, mikä se itse kullekin on.
Tänäkin jouluna toivon, että mahdollisimman moni saisi kokoontua edes pienimuotoisesti tai etäyhteyksin omien läheistensä kanssa rakkauden ja toivon sanoman äärelle. Toivon, että muuttuvasta maailmantilanteesta ja sen mahdollisesti aiheuttamasta kuormituksesta huolimatta jokaisella olisi mahdollisuus pysähtyä itsensä ja läheistensä äärelle, katsomaan oman asuinympäristönsä jouluvaloja, nauttia siitä pienestä määrästä lisää valoa, jota juuri satanut lumi on tuonut, laulaa joululauluja ja ylipäätään jättää hetkeksi arjen huolet taakse.
Muutoksia on ja tulee aina olemaan, mutta on tärkeää tiedostaa, mitkä asiat pitävät pinnalla myös muutosten keskellä.
Esijä-lehti on Suomen Kristillisen Ylioppilasliiton kustantama. Kirjoittaja on SKY:n paikallissihteeri, teologi, sosiaalitieteilijä ja opiskelijajärjestöaktiivi. Hän on kiinnostunut paitsi muutosten tuomista mahdollisuuksista, myös ihmisten kanssa toimimisesta ja uusien asioiden oppimisesta. Hän kuvailee itseään pesunkestäväksi jouluihmiseksi, ja esseen myötä hän haluaa toivottaa jokaiselle siunattua adventin aikaa, hyvää joulua ja parasta mahdollista hyvää uuteen vuoteen 2022.
SUOMALAISILLE vuoden tärkeimmät juhlapyhät alkavat olla taas oven takana, ja kaupunkimaisema täytyy vilkkuvista valoista, kiiltävistä joulupalloista ja kulutusjuhlan henkeä pursuilevista lahjaideoista. Maallistuneelle keskivertosuomalaiselle joulun aika merkitsee todennäköisesti pysähtymistä, hengähtämistä, yhdessäoloa läheisten kanssa ja hyvää sesonkiruokaa. Hartaampi kristitty saattaa lukea jouluevankeliumin ja ajatella kiitollisuudella vapahtajan syntymää.
Monet sellaiset juhlapäivät, jolloin ainakin toimistotöistä ollaan vapaalla ja jolloin työssä oleville maksetaan tuplapalkkaa, perustuvat kristilliseen perinteeseen.
Ajattelen itsekkäästi, että haluan ehdottomasti nämä vapaat pitää, vaikka en kuulu kirkkoon enkä liioin harjoita minkäänlaista uskonnollisuutta. Pidän kulttuuriperintöä arvossa ja olen sitä mieltä, että ihminen tarvitsee ylimääräisiä vapaapäiviä sekä sesonkijuhlia, joihin jokaiselle liittyy omia muistoja ja niin kulttuurisia kuin henkilökohtaisia merkityksiä.
Suomi on moniarvoistunut viimeisten vuosikymmenten aikana myös uskonnollisesti lähinnä Suomeen kohdistuneen maahanmuuton myötä. Erityisesti islam on noussut kahden suurimman kirkon rinnalle kolmanneksi suureksi uskontoryhmäksi.
Islam eroaa Suomessa lailliselta asemaltaan usein siinä, että monet islamilaiset ryhmät ovat järjestäytyneet tavallisiksi yhdistyksiksi rekisteröidyn uskonnollisen yhdyskunnan sijasta. Tämä johtuu siitä, että suomalaisilla muslimeilla on hyvin erilaisia lähtökohtia, ja ryhmät ovatkin usein eriytyneet paitsi islamin eri suuntausten mukaan myös etnisesti ja kielellisesti.
Vaikka islamilainen seurakunta olisikin rekisteröitynyt Suomessa virallisesti uskonnolliseksi yhdyskunnaksi, siihen kuuluminen ei tuo mukanaan oikeutta omiin pyhävapaisiin. Muslimit eivät juhli joulua, mutta sen sijaan esimerkiksi ramadaniin liittyvät juhlapyhät, kuten Id-juhla, ovat muslimeille todella tärkeitä ja keskeisiä juhlia.
Kuva: Pixabay
Toisinaan on keskusteltu siitä, tulisiko islamilaisilla yhdyskunnilla olla evankelisluterilaisen ja ortodoksisen kirkon tavoin verotusoikeus. Tässä vaatimuksessa on vedottu uskonnonvapauteen ja yhdenvertaisuuteen.
Vastassa on olennainen kysymys kirkon ja valtion suhteesta, joka on Suomessa eurooppalaiseksi, suhteellisen maallistuneeksi ja moderniteetillaan ylpeileväksi yhteiskunnaksi hämmästyttävän tiivis monessa suhteessa. Tästä kertovat esimerkiksi valtakirkkojen laillinen asema ja kirkkolainsäädäntö, verotusoikeus ja velvollisuus julkisten hautausten järjestämisestä. Lisäksi luterilaiset ja ortodoksiset papit koulutetaan julkisissa yliopistoissa.
Verotusoikeuden tavoin islamin kohdalla on julkisessa ja akateemisessa keskustelussa pohdittu sitäkin, pitäisikö yliopistoissa kouluttaa myös imaameja. Tällä on nähty olevan potentiaalisesti ehkäisevä vaikutus esimerkiksi ei-toivottujen radikaalien ajatusten leviämiseen.
Mikäli Suomessa harjoitettavia uskontoja halutaan saattaa yhdenvertaiseen asemaan, eikö olisi helpointa aloittaa siitä, että kansalaisilla olisi oikeus vapaapäivään tärkeimpinä juhlapyhinään? Edes palkattomaan sellaiseen?
Uskonnonvapauden kannalta on ongelmallista, että juhlapyhien kohdalla oikeus oman uskonnon harjoittamiseen koskee vain kristittyjä, joihin lasketaan kaiken lisäksi nekin, jotka eivät edes kuulu kirkkoon mutta joille joulu on tärkeä juhla kulttuuriperinnön vuoksi.
Oikeuden tärkeimpiin uskonnollisiin pyhiin liittyviin vapaapäiviin pitäisi koskea kaikkia muitakin uskonnollisia ryhmiä. Kristinuskon ja islamin rinnalla muita uskontokuntia on Suomessa niin marginaalinen määrä, että mitään mahdotonta juhlapyhävapaiden soppaa siitä tuskin syntyisi.
Kysyimme lukijoiltamme, miten uskonto on vaikuttanut parisuhteisiin.
Annika Hämäläinen
ETSIJÄ-LEHDEN kyselyyn vastasi kymmenen henkilöä. Yksi ateisti, kaksi agnostikkoa, kuusi Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon kuuluvaa ja yksi ortodoksi. Evankelisluterilaiseen kirkkoon kuuluvista, yksi oli entinen vanhoillislestadiolainen ja kaksi kertoi uskovansa eri tavalla kuin kirkko opettaa. Vastaajista neljä oli sinkkua, kaksi naimisissa, kolme parisuhteessa ja yksi ”vaikeasti määriteltävässä tapailutilanteessa.” Vastaajien kokemukset ja toiveet vaihtelivat paljon keskenään. Yksi yhteinen toive kuitenkin oli, tulla kunnioitetuksi ja ymmärretyksi puolin ja toisin.
Uskonto on vaikeuttanut deittailua ja seurustelua
Vastaajat kertoivat oman uskon vaikeuttaneen deittailua ja omasta uskosta kertomisen johtaneen pakkeihin, pilkkaamiseen ja ”ghostaamiseen.”
”Deittaillessa saa koko ajan olla selittämässä omaa uskoa. Tinderissä monet kerrat joutunut selittämään, ettei usko Jumalaan tarkoita, ettei usko tieteeseen. Raskasta on myös perustella omaa uskoaan ja katsomustaan niille, jotka eivät usko. Eli kyllä vähän haittaa deittailua. Olen myös saanut pakit, koska on selvinnyt, että uskon Jumalaan.”
Kuva: Joanna Nix – Unsplash
Myös seurustelukumppanin tai hänen perheensä usko on aiheuttanut kiperiä tilanteita. Yksi vastaajista kertoi, ettei entinen kumppani voinut esitellä häntä vakavasti uskossa olevalle perheelleen, koska vastaaja ei itse ollut uskossa. Kumppani ei siksi pitänyt häntä myöskään ”hyvänä ihmisenä.” Myös toinen vastaaja kertoi, ettei huonojen kokemusten takia halua enää seurustella eri tavalla uskovien kanssa.
”Vaikka uskonto on vastaajien mukaan vaikeuttanut seurustelua ja deittailua, on osa vastaajista löytänyt aviopuolisonsa juuri seurakunnan kautta.”
Kyselyyn vastannut agnostikko kertoi olevansa kuin kahden maailman välissä: ”Henkilökohtainen uskoni ei ole merkittävä asia elämässäni, mutta toisaalta toivoisin kumppanini kunnioittavan kristinuskoa ja kirkon perinteitä sen verran, että hyväksyisi lähipiirini ”uskonnollisuuden”. Ongelma on ehkä enemmän oman pääni sisällä, mutta pelkään olevani kristityille liian ”maallinen” ja ei-kristityille liian hihhuli.”
Vaikka uskonto on vastaajien mukaan vaikeuttanut seurustelua ja deittailua, on osa vastaajista löytänyt aviopuolisonsa juuri seurakunnan kautta. Kaksi vastaajaa toivoo myös löytävänsä kumppanin, joka jakaisi saman tavan uskoa tai kuuluisi samaan uskontokuntaan. Voimaan ja energiaan uskova vastaaja kuvaa omaa vakaumustaan kovin avoimeksi ja joustavaksi. Hän kokee tarvitsevansa jotain samankaltaista toiselta, sillä vakaumus selittää häntä ihmisenä.
Ymmärrystä, kunnioitusta ja kirkkohäitä
Suurin osa kyselyyn vastanneista toivoi kumppaniltaan ymmärrystä ja kunnioitusta puolin ja toisin. Vastanneista kolme ilmaisi selkeästi toivovansa kumppanin olevan uskossa.
”Minun puolestani kumppanin ei tarvitse uskoa Jumalaan, mutta se helpottaa monia asioita. Ei tarvitse perustella omaa itseään jatkuvasti. Minulle riittää, että toinen kunnioittaa uskoani ja minä hänen,” tiivistää yksi vastanneista.
Kuva: Felipe Callado – Unsplash
Eräs vastaaja kertoi kokevansa helpommaksi tilanteet, joissa oma kumppani olisi vähemmän uskonnollinen kuin hän itse on. Hän koki yleisesti helpommaksi sen, että nainen on miestä konservatiivisempi, sillä koki haasteelliseksi tilanteet, joissa mies pyrkisi hallitsemaan naisen elämää, kuten ehkäisyä uskonnollisten normien takia. Myös toinen vastaaja kertoi arvostavansa maltillista uskovaisuutta, mutta suhtautuvansa kielteisesti fundamentalismiin, sillä pahimmillaan uskonto voi vaikuttaa arkeen tuhoisasti.
Vastauksissa korostui uskontoa enemmän yhteisten arvojen tärkeys. Selkeänä toiveena oli myös kihlautuminen ja avioliitto.
Perheen ja ystävien tuki tärkeää
Vastaajat kokivat uskonnon vaikuttaneen perhesuhteisiin seurustelua ja deittailua vähemmän. Suurin osa vastaajista kertoi, ettei uskonto ole vaikuttanut perhesuhteisiin käytännössä lainkaan. Perheiden kuvattiin ymmärtävän ja hyväksyvän vastaajien näkökannat.
Vanhoillislestadiolaisuudesta eronnut kertoi lopulta lähentyneensä äitinsä kanssa ja välien olevan nyt paremmat kuin ennen eroamista. Agnostikko kertoi arastelevansa kertoa läheisilleen agnostisismistaan, sillä pelkää totuuden aiheuttavan läheisilleen huolta tai pettymystä.
Myös ystävyys voi toimia hyvin, vaikka kaveripiiri koostuisi eri tavoin uskovista:
”Lähipiirissäni on kaksi uskovaista kristittyä ja yksi uskovainen muslimi. Olen ainut kaveripiiristäni, joka ei uskomalla usko mihinkään. Silti tulemme kaikki todella hyvin toimeen, ymmärrämme toisia ja olemme todella läheisiä. Minusta se on kaunista miten erilaisia olemme uskon kannalta, mutta olemme silti parhaimpia ystäviä!”
TAMMIKUUSSA toimittaja Ippi Arjanne kirjoitti Ylen Kulttuuricocktailiin artikkelin Kasvoin huuhaan keskellä – matkani siitä pois on ollut hidas, nöyryyttävä ja kivulias. Minulle Arjanteen kirjoitus oli kipeä avaus aiheesta, josta en ollut oikein osannut tai uskaltanut puhua. Samastuin tarinaan valtavasti, ja tarina sysäsi minut matkalle koluamaan omia menneitä uskomuksiani. Oma tapaukseni osoittaa, mihin uskomushoitojen löysä valvonta voi Suomessa johtaa, ja miksi meidän tulisi osata keskustella uskomisesta.
Kuva: Joanna Kosinska – Unsplash
Varhain omaksutut käsitykset ohjaavat tulkintaa
Minua on lapsena hoidettu homeopaattisesti, ja meillä ihailtiin valtavasti esimerkiksi akupunktiota osaavia henkilöitä. Perheessäni erityisenä ihailun kohteena oli aina edesmennyt isoisäni, joka oli suomalaisittain suhteellisen tunnettu esoteerikko ja teosofi, ja joka oli asunut vuosia Intiassa tutkimassa salatieteitä ja joogaa. Hänen vanhasta kaapistaan löytyi yhtä kaikki akupunktioneulat ja liuta homeopaattisia lääkkeitä eli pieniä sokeripalleroita, joiden maun muistan elävästi lapsuudestani.
Astrologiaan uskominen ja käden viivojen tulkinta olivat meillä normaaleja asioita, aivan kuten usko jälleensyntymään ja karman lakiin. Samalla olen kuitenkin saanut neuvolassa normaalit rokotusohjelman mukaiset rokotteet, enkä ole kyseenalaistanut koulussa opetettuja asioita suuntaan tai toiseen.
Elämässämme sattui raskaita ja vaikeita asioita, ja perheemme hajosi minun ollessani lapsi. Traumaattiset kokemukset johtivat teini-iässä vakavaan masennusoireiluun ja syömishäiriöön, joita ei kuitenkaan tunnistettu, eikä niihin osattu hakea apua. Uskomukset ja maailmankuva ovat merkittävästi vaikuttaneet siihen, miten olen päätynyt tulkitsemaan erilaisia vaivoja ja oireita.
Masennus saattoi olla karmaa ja epävakaa sieluntila, joka johtui siitä, että olen henkisen heräämisen polulla. Uskoin tähän vuosia ja se lohdutti minua. Olen henkisesti pidemmällä kuin muut, ja siksi kärsin. Toisissa perheissä erityisen herkät lapset nostettiin jalustalle ”indigolapsina”, henkisinä oppaina, vaikka todennäköisempää oli, että nämä lapset olivat itse asiassa esimerkiksi autismin kirjolla.
Syömishäiriöni on aaltoillut anorektisuudesta ortorektisuuteen ja siitä ahmintaan. Laihtumisen lisäksi pakkomielteeksi muodostui mahdollisimman optimaalinen terveys, sillä halusin jatkuvasti etsiä ratkaisuja loputtomaan pahoinvointiini. Todellisuudessa minulla ei juuri migreenin ja selkävamman lisäksi ollut muita fyysisiä oireita tai sairauksia, mutta olin jatkuvasti äärimmäisen huolissani terveydentilastani ja tarkkailin ruumiini toimintoja pakkomielteisesti.
Homeopaatin vastaanotolla, luomupiireissä touhutessani sekä blogimaailmassa seikkaillessani, opin syyllistymään kaikesta kraanaveden juomisesta lähtien. Tarkkailin jopa kakkani koostumusta ja yritin optimoida sitä ruokavaliomuutoksin. Kurkustani on valunut alas kaikenlaista yrttikapseleista saviveteen ja kehoa emäksisöivään jauheeseen. Viimeisen mukana tuli jopa virtsan pH-arvojen mittaamiseen tarkoitettuja liuskoja. Tosiasiassahan ihmisellä ei ole mitään mahdollisuuksia vaikuttaa kehonsa ”pH-tasapainoon”.
Energian kanavointia ja tuhkahunajaa masennukseen
Loputon uskomusten suo oli näin jälkikäteen tarkasteltuna jo itsessään traumaattinen kokemus. Kaikkein rajuimmat kokemukset sattuivat teini-ikäisenä, kun haudoin itsemurha-ajatuksia ja etsin apua ahdinkooni eräältä henkiseltä nettifoorumilta. ”Piireissä” minulle puhuttiin useaan otteeseen ”puhdistumisreaktiosta”, jolla selitettiin vuosien varrella sekä masennukseni että koko kehon peittävät tulehdukselliset ihottumani. Kukaan ei kuitenkaan ollut kertonut, mitä tämä konkreettisesti tarkoittaa. Minun olisi pitänyt maksaa heidän hoidoistaan, jotta olisin saanut tietää mikä auttaa.
Kuva: Chelsea Shapouri – Unsplash
Mainitsemaltani foorumilta sain vinkin ottaa yhteyttä erääseen energiahoitoja tarjoavaan yhdistykseen, josta he tekivät etänä ”tutkimuksia.” Olin tuolloin 18-vuotias. Lähetin heille sähköpostilla viestin, jossa kerroin olevani äärimmäisessä ahdingossa ja toivovani kuolemaani. Kerroin, etten jaksanut enää elää. Annoin nimeni ja paikkakuntani. Näillä tiedoilla energiahoitaja pystyi etänä toteamaan bioenergiakenttäni olevan erittäin heikko: vain 2 cm vaikka sen pitäisi olla 2—3 metriä. Samoin hivenainevarastoni oli kuulemma vain 24 % kun sen pitäisi olla 100 %.
Sen sijaan, että yhdistyksestä olisi kehotettu menemään päivystykseen tai soittamaan 112 kuolematoiveiden vuoksi, minulle suositeltiin heidän omasta verkkokaupastaan tilattavaa ”koivutuhkaa” sisältävää hunajaa sekä basilikapuristetta. Lisäksi minulle tietenkin luvattiin kanavoida hyvää energiaa. Tilasin nämä ja lähetin heille vielä muutaman kympin rahaa kiitokseksi tästä näkymättömästä energiasta. Pari viikkoa myöhemmin pyysin heitä tarkistamaan tilanteeni uudelleen. Tällä kertaa se oli kuulemma ”hyvä,” voisin pitää tauon palaneen makuisen hunajan syömisessä.
Hoito jäi tähän. Jatkoin elämääni samojen oireilujen, epästabiilin tunne-elämän, pakkomielteisen ruuan kontrolloimisen, jatkuvan laihduttamisen ja kaikesta itseni syyttämisen kanssa. Oli oma vikani, että kärsin. Jos söin hyvin ja luomusti, käytin kuitenkin kemikaalista deodoranttia ja join väärää vettä. Jätin joogakurssit kesken koska en ollut koskaan kyennyt pitämään kiinni pitkäjänteisesti harrastuksistani. Olin siis syypää myös huonoihin yöuniini, pelkotiloihini ja selkäkipuihini.
Merkittävä käänne uskomuksistani poisoppimiseen tapahtui yliopisto-opintojen myötä. Tutustuin tieteelliseen ajatteluun ja kaikki murtui. Kyse ei mielestäni ole siitä, että olisin omaksunut tilalle uuden uskomusjärjestelmän edellisen tilalle, vaikka toki meillä kaikilla on omat vinoumamme. Tutkitusti meillä ihmisillä on taipumus poimia myös tieteellisestä tutkimuksesta ne tulokset, jotka tukevat ennakkokäsityksiämme maailmasta. Tieteen maailmassa olen kuitenkin oppinut ajattelemaan itse ja ennen kaikkea kyseenalaistamaan kaiken mitä ajattelen.
Hain apua mielenterveysongelmiini, ja mielialalääkityksen ja kuntoutuspsykoterapian yhdistelmä on auttanut minua valtavasti. Nyt ajattelen, että olisin kyllä nuorempanakin ottanut terveydenhuoltojärjestelmän avun vastaan, mikäli olisin sitä saanut. Kotikaupunkini mielenterveyspalveluiden tilanne oli surkea, ja avun saaminen oli vaikeaa. Tällainen on tietysti omiaan ajamaan ihmisiä hakemaan apua ja tukea muualta, vaikka sitten energiahoitajalta.
Kuva: Katherine Hanlon – Unsplash
On ollut valtavan tärkeä taito kyetä purkamaan ja rakentamaan omia uskomuksiaan ja käsitystään maailmasta. Tieteellisen ajattelun avulla olen oppinut tarkastelemaan myös terveyteen liittyviä väittämiä kriittisesti, vaikka terveys tai lääketiede ei olekaan omaa alaani. Pääaineeni uskontotiede on ohjannut pohtimaan sitä, miksi me uskomme mitä uskomme ja mikä ohjaa maailmankuviamme.
Vaikka minua on hävettänyt se, miten olen voinut uskoa tuhkahunajaan ja energiahoitoihin, olen oppinut ymmärtämään, että ”huuhaan” palauttaminen esimerkiksi pelkkään tyhmyyteen olisi turhaa ja harhaanjohtavaa. Ihmisen maailmankuvan muodostuminen on monisyinen prosessi. Perheeni tapaus osoittaa, etteivät homeopatiaan uskovat ihmiset esimerkiksi välttämättä kiellä koulutietoa tai jätä lapsiaan rokottamatta, vaan luottavat niissä asioissa asiantuntijoihin.
Tutkittuun tietoon ja asiantuntijoihin luottaminen on vapauttanut minut aivan valtavasta määrästä stressiä, syyllisyyttä ja häpeää. On ihanaa, että tutkittu tieto näissä asioissa on usein se tylsin ja kiihkottomin vaihtoehto. On ihanaa, että on sittenkin ok juoda kraanavettä.
Meidän on korkea aika puhua uskomisesta
Kun etsin nuo vanhat viestittelyt energiahoitoja tarjoavan yhdistyksen kanssa sähköpostikansioni uumenista, Arjanteen kirjoituksen sysäämänä, järkytyin valtavasti. Tuntui hirvittävältä, miten vastuuttomasti siinä oli minua kohtaan toimittu. Entä jos olisin tappanut itseni? Ei se tietenkään olisi ollut energiahoitajien syy, mutta puistattaa ajatella, miten joillekin ei tule edes mieleen, että tähän ei nyt energioiden kanavointi enää auta. Epätoivoinen, tuntematon teinityttö tahtoo kuolla.
Toisaalla on turhauduttu siitä, ettei Suomeen ole vieläkään saatu lääketieteellisesti epäuskottavia, vaihtoehtoisia hoitoja rajoittavaa ”puoskarilakia”, ja toisaalla taas on perustettu näitä hoitoja puoltava Kristallipuolue. Tätä kamppailua käyvät tahot ovat yhä niin marginaalisia, että laajempaa keskustelua voi olla haastavaa saada aikaiseksi.
Perinteisesti huuhaata on yrittänyt pitää kurissa esimerkiksi Skepsis ry. Koronapandemia on vauhdittanut tiedettä popularisoivia ja epätosia väitteitä kumoavia sometilejä, kuten Tervettä skeptisyyttä tai Lääkäri-Anni eli Anni Saukkola. Keskustelusta on kuitenkin toistaiseksi yhä jäänyt koskemattomaksi se seikka, joka estää vastapuolia ymmärtämästä toisiaan. Ratkaisuja on mahdotonta löytää niin kauan, kun ei pystytä keskustelemaan uskomisesta.
Minä en ajattele, että valtaosa energiahoitajista, homeopaateista tai edes yksisarvishoitoja tarjoavista tahoista olisi rahanahneita huijareita, jotka tieten tahtoen riistävät epätoivoisilta ihmisiltä. Katson, että suurin osa näistä ihmisistä ihan vilpittömästi uskovat asiaansa ja haluavat toisille ihmisille hyvää. On myös luonnollista, että ihmiset tekevät omista intohimoistaan itselleen ammatteja, joilla taata elantonsa.
Ilman tiukempaa valvontaa on kuitenkin olemassa riski, että uskomushoitoja tai vaikkapa ravintoneuvontaa antavat tahot päätyvät tahtomattaan vahingoittamaan toisia. Jotta keskustelua voitaisiin jouhevoittaa ja saattaa ulos umpikujasta, tulisi lisätä ymmärrystä siitä, miksi toiset uskovat niin kuin uskovat ja näkevät maailman niin kuin näkevät.
MAANANTAINA 17.5. vietettiin kansainvälistä trans-, homo- ja bifobian vastaista päivää. Seuraan Instagramissa David Haywardin ylläpitämää @nakedpastor-tiliä. Eräs hänen piirustuksensa muutaman päivän takaa oli erityisen vaikuttava. Kuvassa Jeesus, sateenkaarilammas, translammas ja musta lammas rakentavat kaikki yhdessä sydämenmuotoista palapeliä. Lisäksi tilillä julkaistaan säännöllisesti muitakin seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksia tukevia kuvia ja tekstejä.
Kuva: David Hayward @nakedpastor. Julkaisemme kuvan tekijän luvalla.
Edellä mainitun palapelin kaltaisena näen myös Suomen Kristillisen Ylioppilasliiton (SKY) toiminnan. Kaikkea toimintaamme ohjaavat ydinarvomme moninaisuus, dialogisuus ja radikaali rakkaus. Tunnustamme jokaisen ihmisarvon ja oikeuden olla sellainen kuin on riippumatta mistään henkilön ominaisuuksista tai taustasta. Tehtävämme on tukea sorrettuja, kulkea heidän vierellään ja pitää ääntä heidän kanssaan ja heidän puolestaan.
Sen lisäksi, että ihmisoikeuksien tulisi olla kaikille yhdenvertainen ja luovuttamaton asia, näen tämän teeman liittyvän myös vahvasti Jumalan luomistyöhön. Minä uskon, että Jumala ei tee luomistyössään virheitä. Minä uskon, että Hän on tarkoittanut mahdollisimman monenlaiset ihmiset toimimaan yhteistyössä luomakuntamme puolesta. Jos voimme luottaa Jumalan luomistyöhön ja siihen, ettei Hän tee virheitä, mikä valinnanvapaus meillä olisi syrjiä lähimmäisiämme minkään ominaisuuden perusteella? Ei yhtään mikään.
Kaikki meistä ovat yksilöitä ja siten erilaisia, mutta ihmisillä on silti suuri tarve luokitella kanssaeläjiä “meihin” ja “muihin”. Miten paljon maailma muuttuisikaan, jos tätä jakoa ei enää tarvitsisi tehdä? Mitä siitä voisi oppia? Todennäköisesti ainakin sen, että kaikki meistä ovat yhteisellä matkalla tällä maapallolla. Jokainen meistä haluaa olla hyväksytty ja rakastettu sellaisena kuin on. Ja ennen kaikkea Jumala katsoo meitä kaikkia yhdenvertaisesti rakastaen. Jokaisella on mahdollisuus vaikuttaa siihen, että niin omassa elinpiirissä kuin yhteiskunnassa laajemminkin voisi vallita turvallisempi tila.
Salli Ahtiainen-Helanne Kirjoittaja on SKY:n pääsihteeri.Suomen Kristillinen Ylioppilasliitto on Etsijän kustantaja.
