Etsijä-lehti on alkanut tehdä yhteistyötä lukioiden kanssa ympäri Suomea antaaksen julkaisumahdollisuuden journalismista, mediasta ja taiteista kiinnostuneille uteliaille nuorille, jotka ovat kiinnostuneita pohtimaan maailmaa pintaa syvemmältä.
Kiitokset:
Kallion lukio, jolla on erityistehtävä ilmaisutaidossa Emilia Lehtinen, Kallion lukion median opettaja Kallion kirkko
Esittelyssä dokumentti-videon tekijät: Lumia Pesonen ja Stella Nordlund
Olen Lumia Pesonen ja käyn tällä hetkellä abivuotta Kallion lukiossa.
Tarkkoja suunnitelmia lukion jälkeen ei vielä ole, mutta elokuva-ala, viestintä ja politiikka sekä filosofia kiinnostavat erityisesti.
Vapaa-ajalla rakastan lukea, kirjoittaa, katsoa elokuvia, kuunnella musiikkia, kirppistellä ja viettää aikaa rakkaiden kanssa. Tällä hetkellä olen erityisen innoissani oman mediadiplomielokuvan työstämisestä ja novellimuotoisten tekstien kirjoittamisesta Kallion kahviloissa. Myös kirkkaat talvipäivät ja ankeat joululaulut inspiroivat nyt ja aina.
Valitsin median dokkarikurssin, koska tiesin tekeväni abivuonna median lukiodiplomin. Tavoitteena oli kehittää omaa teknistä osaamista ja laajentaa käsitystäni dokumentista kerronnan muotona. Kun kuulin, että Stella on myös dokkarikurssilla ja häntä kiinnostaisi tehdä kurssityö liittyen uskontoon, innostuin heti ja kysyin, mahtuuko vielä mukaan.
Uskonto on pienestä pitäen kiinnostanut ihan valtavasti, ehkä juuri siksi, että en itse tunne juurikaan uskovaisia ihmisiä. Se on siis ollut sellainen tapa katsoa maailmaa, jota en ole kyennyt oikein koskaan täysin ymmärtämään. Se on kuitenkin niin perustavanlaatuinen osa lähes kaikkia ihmisyhteisöjä, että myös ateistina koen siihen liittyvän avoimuuden ja tiedonjanon erittäin tärkeäksi. Uskonnossa kiinnostaa erityisesti historiallinen puoli ja se, miten pienet tapahtumat voivat liikuttaa valtavia ihmismassoja vielä vuosituhansien jälkeen.
Aloitin juuri lukemaan historian yo-kirjoituksiin ja kristinuskon alkuvaiheet ovat varmasti yksi mielenkiintoisimmista aihealueista koko oppiaineessa. Myös Yuval Noah Hararin tietokirja Sapiens. Ihmisen lyhyt historia antoi ihan uudenlaista tulokulmaa uskontojen merkitykseen ihmiskunnan historiassa. Kristinuskoon liittyvä estetiikka on myös aina ollut äärimmäisen kiehtovaa, puhumattakaan sen huikeasta vaikutuksesta koko länsimaiseen kulttuuriin.
Itse videon tekemisessä parasta oli tehdä se juuri Stellan kanssa, koska Stella on ihana tyyppi ja meillä riitti erilaisten taustojemme takia paljon puhuttavaa aiheesta. Vaikeinta olikin leikata dokkari kohtuumittaiseksi. Haasteita aiheutti myös se, että dokkarin tekoprosessi osui syksyn kirjoitusten päälle, minkä takia lopputuloksen hiominen jäi aika vajaaksi. Onneksi kyseessä on kuitenkin vain kurssityö, jossa tarkoitus on nimenomaan harjoitella. Tulevaisuudessa olisi siistiä tehdä samankaltainen työ uudelleen siten, että aikaa ja resursseja olisi enemmän ja aiheeseen voisi perehtyä vielä syvällisemmin.
Olen Stella Nordlund ja opiskelen tällä hetkellä kolmatta vuotta Kallion lukiossa. Valmistun ylioppilaaksi kevällä 2025, jonka jälkeen suunnitelmissani olisi lukea tähtitiedettä joko Helsingissä tai Tukholmassa. Vapaa-aikani käytän usein katutanssilajien parissa, maalatessa, ystävien kanssa tai kokkaillessa. Tällä hetkellä minua inspiroi valtavasti uskontojen tutkailu, uuden musiikin kuuntelu sekä suomalaisen talven tuttu ja turvallinen melankolia.
Valitsin dokkarikurssin, sillä vuotta aiemmin olin tehnyt ystävieni kanssa lyhytelokuvan vastaavalla kurssilla ja halusin parantaa suoritustani eri genren parissa. Koin, että dokkarin tekeminen oli helpommin lähestyttävä, sillä idea kristinuskoa käsittelevästä dokkarista oli piileskellyt mielessäni jo tovin. Idea lähti hahmottumaan entisestään, kun Lumia innostui siitä ja lähti mukaan työstämään teosta.
Uskonto, erityisesti kristinusko, on aina ollut minulle hyvin läheinen ja tärkeä aihe. Olen kasvanut kristinuskon ympäröimänä ja elänyt lähes koko ikäni tiiviissä uskovaisessa yhteisössä. Uskonto on tuonut elämääni paljon rikkauksia, mutta sen varjopuolet heijastuvat elämääni yhä. Mielestäni on tärkeää puhua uskonnoista ja tunnistaa juuri kyseisiä varjopuolia uskonnon sisällä, jotta niihin voidaan puuttua. Usko on jokaiselle henkilökohtainen asia, mutta keskustelu muiden kanssa voi avartaa omaa näkökulmaa.
Prosessissa parasta oli tehdä se Lumian kanssa. Lumia on ammattitaitoinen ja mahtavaa seuraa, joten kaikki tekeminen sujui kuin tanssi. Teos valmistui kuitenkin syksyn kirjoitusten aikaan, joten viimeistelykin jäi hieman puolitiehen ja muiden prioriteettien varjoon. Onneksi tämä on kuitenkin vain harjoitusta. Jatkossa olisi kivaa tehdä jotakin samankaltaista ja syventyä aiheeseen ja tekemiseen yhä enemmän.
TUTKAILEN opintosuoritusotettani, joka on yli kymmenen vuotta vanha. Se on siis nykyisin täysin arvoton. Ensimmäisen vuoden neloset ja vitoset liukuivat vääjäämättä alaspäin kolmosiksi ja kakkosiksi. Kolmannen vuoden syksyllä sain suoritettua nasevat kaksi opintopistettä. Vuoden kestäneen sairasloman jälkeen olin menettänyt kokonaan opiskeluitsetuntoni.
Hain ammattiopistoon, sillä ajattelin, että se olisi helppo vaihtoehto. En jaksanut suorittaa toimitilahuoltajan ammattitutkintoa loppuun, vaan tyydyin lääkärin ehdottamaan työkyvyttömyyseläkehakemukseen. Hyväksytty päätös tuli Kelalta hävettävän nopeasti. Minut oli punnittu ja köykäiseksi havaittu. Sydäntä kivistää yhä muistellessani, etten mitenkään taistellut itseni ja tulevaisuuteni puolesta.
Nyt olen saanut kasattua itseni sen verran kokoon, että hain kevään yhteishaussa uudelleen opiskelemaan. Pääsin tutkintotavoitteiseksi opiskelijaksi samaan yliopistoon kuin viimeksi, ja täällä on ne samat professorit kuin viimeksi. Omaopettaja on sentään uusi.
– Sinunhan ei opintotuen vuoksi tarvitse kerryttää opintopisteitä samaan tahtiin kuin muiden opiskelijoiden, mutta tietenkin tiedekunnan toiveena olisi, että valmistut tavoiteajassa, omaopettaja toteaa.
– Joo, katselen omien voimavarojen mukaan, että miten onnistuu, vastaan vaimeasti.
– Niin, totta kai. Omien voimavarojen mukaan, mutta tietenkin tiedekunnan intresseissä on, että opiskelijat valmistuvat määräajassa. Pyydä sitten reippaasti apua, kun opinnot takkuaa, opettaja jatkaa. Hän vaikuttaa ihan myötätuntoiselta, mutta varmaan ihmettelee, mitä minä täällä teen.
– Kyllä minä parhaani yritän, lupaan hänelle ja itselleni.
Pari kuukautta kuluu kuin siivillä. Herään lokakuiseen pimeyteen yhtä väsyneenä kuin menin nukkumaankin. Juotuani aamukahvin avaan haluttomana läppärin. Tämä kurssi on kokonaan etänä. Olen lykännyt jo viikkoja kirjallisuushistorian videoluentojen katsomista. Minun pitäisi nyt ryhtyä tuumasta toimeen, eli tehdä ytimekkäitä, mutta perusteellisia muistiinpanoja, omin sanoin tietenkin. Täten voin maksimoida tiedon omaksumisen ja saada aikaiseksi parhaan oppimistuloksen. Tuijotan hetken luentovideon pysäytyskuvaa. Hartiani lysähtävät, ja annan periksi väsymykselle ja saamattomuudelle.
Olen jutellut opinto-ohjaajan kanssa. Puhuimme itsemyötätunnosta, ja yritän nyt olla ottamatta paineita siitä, etten olekaan täydellinen opiskelija.
Klikkaan videota ja se lähtee pyörimään. Pian pääni alkaa nuokkua. Ahdistuskin nostaa päätään. Olen jo auttamattomasti myöhässä kurssin kanssa. Opiskelusuunnitelmani mukaan tämä kurssi olisi jo pitänyt suorittaa. Olen raapinut kasaan pääaineeni perusopintojen ensimmäiset kurssit, mutta sivuainevalintani on osoittautunut vaativaksi. Miten en tajunnut, että kirjallisuuden kurssit vaativat lukemaan, no, kirjoja! Olen hukkua tiiliskiviin, ja vaikka moni niistä on entuudestaan tuttu, olen liian tunnollinen kuitatakseni ne valmiiksi luetuiksi. Ne pitää opiskella ja analysoida perusteellisesti. Vaadin itseltäni paljon.
Luovutan ja painan läppärin kannen kiinni. Päätän lähteä kampukselle. Siellä on ainakin pakko pysyä hereillä. Kampaan tukkani niin siistiksi kuin se tänään taipuu, ja katselen itseäni hetken kylpyhuoneen peilistä. Suu on ohut, ja nenä suora, mutta liian pitkä. Silmäni ovat ruskeat, ja ne tuijottavat minuun pelokkaasti. Pukeudun mustiin housuihin ja siistiin tumman siniseen paitaan. Onhan se vähän kauhtunut, mutta mikäpä minulla ei olisi. Olen kituuttanut vuosia kansaneläkkeellä, ja tunnen köyhyyden suorastaan hohkavan minusta.
En voi olla tuntematta hienoista jännitystä vatsanpohjassa kulkiessani pääovista sisään. Yliopistolla kaikki tuntuvat olevan niin nuoria, kauniita ja fiksuja. Kånkenit ja Marimekko-laukut vain heiluvat, kun akateeminen väki valuu pitkin käytäviä. Henkeä alkaa ahdistaa, ja toivon, ettei kukaan täällä tunnista halpiskaupasta ostettuja asusteitani.
Suuntaan heti ensimmäiseksi naistenvessaan. Kuivailen käsiäni, kun vasemman-puoleinen oranssi ovi avautuu. Kopista astuu ulos Anniina, joka on myös historian fuksi.
– No hei Kaisa! Onpas kiva nähdä taas, Anniina huikkaa hymyillen iloisesti.
– Joo, niin on, sanon naurahtaen väkinäisesti.
En keksi enää mitään sanottavaa. Anniina siirtyy lavuaarin luo, ja minä haron tukkaani. Anniina on lähempänä keski-ikää, eikä hänkään ole tutustunut nuorempaan opiskelijapolveen. Hän vaikutti sydämelliseltä jutellessamme lyhyesti orientaatioviikolla. Haluaisin tutustua häneen paremmin, mutta en halua tuputtaa seuraani. Tunnen olevani epävarma, sillä en ole tutustunut uusiin ihmisiin vuosikausiin.
– Mennäänkö kahville, Anniina kysäisee noin vain kulkiessaan ohitseni.
– Mennään vaan, vastaan hämilläni, mutta iloisena.
Puikkelehtiessamme kohti Kuppis-kahvilaa, en voi olla ihmettelemättä hänen rohkeuttaan kutsua lähestulkoon tuntematon ihminen seuraansa.
– Oliko sulla luentoja tälle päivää, Anniina kysyy, kun asetumme kahvikuppien kanssa pienen pöydän ääreen.
Tuolit ovat kovaa muovia, ja ajattelen olevani kuin työhaastattelussa. Ole itsevarma, rento ja luotettavan oloinen, niin ehkä hän hyväksyy sinut kaverikseen, hoen itselleni.
– Ei ole, tulin kirjastoon lukemaan itsekseni. Entä sinulla?
– Mulla on sosiologiaa, peruskurssi jatkuu vielä syyslomalle asti.
Istumme hetken hiljaa. Ihailen Anniinan hillittyä ja hallittua ilmettä. Kasvot ovat nätit ja hiukset ovat tummanruskeat. En voi olla aistimatta hänestä huokuvaa tasapainoa ja keveyttä. Jutustelemme niitä näitä. Hetken kuluttua havahdun siihen, että hymyni ei olekaan enää kireä. Tunnen oloni rennoksi. Minulla ei olekaan enää tarvetta möläytellä tai yrittää pitää keskustelua yllä.
– Oletko osallistumassa mihinkään tapahtumiin, Anniina kysäisee yllättäen ja katsahtaa minuun.
– En, minä olen vähän yli-ikäinen bilettämään, vastaan ja yritän olla huolettoman oloinen.
– Tunnen ainaista häpeää siitä, että se puoli elämästä on jäänyt kokonaan elämättä, lisään vielä, ja yllätyn itsekin rehellisyydestäni.
– En minäkään ole ikinä ollut missään opiskelijabileissä, Anniina hymyilee. – Eikä kaikkien elämän tarvitse kulkea samaan malliin. Sehän olisi vain tylsää ja yksitoikkoista, hän naurahtaa.
– Niinpä. Mulla onkin muunlaista elämänkokemusta, hymähdän.
– Millaisia kokemuksia sinulla on? Anniina kysyy.
En tunne oloani hämilliseksi hänen kysymyksestään. Anniina vaikuttaa aidosti kiinnostuneelta.
– No, sanotaanko että vähän rankemmista asioista. Minua kiusattiin ala-asteella. Siitä se kaikki lähti pieleen. Masennusta ja sen lieveilmiöitä, selitän lyhyesti.
Tällä kertaa en yritä naurattaa keventääkseni tunnelmaa, niin kuin minulla on tapana. Päätän odottaa Anniinan reaktiota, ennen kuin kerron itsestäni enempää.
– Kiusaaminen on kyllä niin satuttavaa, tapahtui se milloin tahansa. Mutta etenkin lapsuudessa, sitä on niin herkkä ja haavoittuva silloin, Anniina sanoo ymmärtäen.
– Joo. Kaikki vähänkään herkemmät ja erilaiset on aina kohteena. Tuntuu, että mitä haavoittuvaisempi ihminen on, sitä julmemmin häntä kohdellaan, puuskahdan ja yritän hillitä sisuksissa kuohahtavaa vihaa.
– Sattuuhan se vieläkin, mutta en halua myöskään olla katkera ja vatvoa sitä loputtomiin. Se tapahtui, jätti haavansa, mutta ehkä ne voi vielä parantua, sanon lopulliseen sävyyn.
Anniina katselee minua pää kallellaan, ja yhtäkkiä minua alkaa nolostuttaa. Ei se, että hän näki tunnekuohuni, vaan se, että hän näyttää hyväksyvän sen. Yhtäkkiä tunnen uupumusta, kuin olisin puskenut paksun kallion läpi hengittääkseni raikasta ilmaa. Tunnen hiljaisuuden täyttyvän kysymyksistä, joihin en jaksa vastata.
– Tuskin sullakaan on ollut ihan ruusuilla tanssimista, eihän kellään ole, sanon jättäen kysymykseni avoimeksi. Haluan tietää hänestä enemmän vaikuttamatta liian uteliaalta.
– No ei tietenkään. Isoin juttu tähän mennessä oli avioero seitsemän vuotta sitten. Lapsille se oli tietenkin erityisen rankkaa, Anniina myöntää. – Mulla on tyttö ja poika, jotka olivat yläasteiässä, ja etenkin meidän tyttö otti eron raskaasti. Hänellä oli muutenkin vaikea murkkuikä, ja sitten tämä päälle, niin oli kyllä kapinointia.
– Minun pahoinvointini puolestaan kääntyi sisäänpäin, sillä en halunnut olla taakkana vanhemmilleni. Suren yhä kaikkea sitä normaalia elämää, minkä menetin masennukselle, avaudun Anniinalle. – Minulta on kulunut niin paljon voimavaroja erilaisuuden potemiseen. Mitä, jos kerrankin hyväksyisin sen, että olen kulkenut eri polkua kuin muut, pohdin ääneen.
Tunnen olevani jonkin oivalluksen äärellä. Näen siitä häivähdyksen, ennen kuin se katoaa ulottumattomiini. Anniinan mietteliäs katse antaa ymmärtää, että hänkin näki siitä vilauksen. Olen kiitollinen siitä, että jaamme tämän hetken yhdessä.
Yhtäkkiä tiskikoneen merkkiääni piippaa, ja havahdumme kumpikin ajatuksistamme. Yksissä tuumin siirrymme keskustelemaan muista opiskelijoista. Juomme kahvit loppuun. Vaivun mietteisiini katsellessani Anniinan suuntaavan kohti luentosalia.
Tunnen olleeni liian avoin, paljastaneeni sittenkin liikaa. Näin käy aina, kun olen jutellut jonkun kanssa. Morkkis, jota tunnen, on henkeä salpaavaa. Se saa minut vihaamaan itseäni, ja vannomaan, että elän loppuelämäni erakkona.
Tällä kertaa saan kuitenkin vaimennettua ainaisen itseinhon vyöryn. Olen tyytyväinen siitä, että kun seuraavan kerran tulen kampukselle, on mahdollista kohdata joku tuttu. Voisin jopa uskaltaa moikata Anniinaa ja hymyillä hänelle, jos törmäämme yliopistolla.
TÄLLÄ hetkellä (22.5.2024) Tampereen yliopiston edessä on maanvaltausleiri, jonka osallistujat vaativat yliopistoa katkaisemaan yhteistyönsä Israelin kanssa. Leiri on pystytetty solidaarisuudesta palestiinalaisten kanssa, jotka ovat jo kymmeniä vuosia kärsineet konfliktista Israelin kanssa, jonka toimia Kansainvälinen tuomioistuin on alkanut tutkia kansanmurhana.
Oskari Saari kirjoittaa peloistaan tulevaisuudesta ja kertoo, miksi hän on solidaarisuusleirillä. Saaren alkuperäisteksti on kirjoitettu englanniksi ja se julkaistaan tässä tekstissä kahdella kielellä.
In English: Oskari Saari is participating in the protest camp in front of Tampere University’s main building, to show solidarity with the struggle of the Palestinian people and to try to pressure the university to sever their ties and networks of support with Israel. He is sharing his feelings on why he is participating and what compels him to act.
KÄVIN isäni kanssa kiivaan keskustelun työelämästä, unelmista, ajasta, uudesta ja vanhasta. Suoritin alkuvuodesta pitkän harjoittelun terveyssosiaalityössä. Isäni kyseli kokemuksiani ja halusi tietää, voisinko kuvitella meneväni töihin kyseisiin tehtäviin. Väittelimme hänen kanssaan paljon siitä, miksi tyytyminen on tai ei ole vaihtoehto työuralla, onko aidon kutsumuksen ja intohimon tunteminen omaa työtä kohtaan koskaan mahdollista ja miltä sen pitäisi tuntua.
Olen valmistunut teologian maisteriksi muutama vuosi sitten, ja valmistuessa ja edelleen tänä päivänä ala tuntuu omalta. Olen kuitenkin kiinnostunut todella monista asioista, minkä vuoksi halusin opiskella lisää. Työllistymiskysymykset painoivat vaakakupissa jonkin verran, mutta itselle sopivan yhdistelmän löytyminen oli tärkeintä.
Aloitin sosiaalityön opinnot Helsingin yliopistossa syksyllä 2020, eli keskellä korona-aikaa ja pääosin etänä. Olin tätä edeltäneen ajan käynyt sosiaalialan opintoja ammattikorkeakoulussa ja valmistauduin sosiaalityön pääsykokeeseen kansanopistossa. Kansanopistovuoden aikana tein myös avoimen yliopiston opintoja sosiaalitieteistä.
”Työllistymispohdintojen ja opiskelijajärjestöissä paiskittujen hommien ohella olin kuitenkin unohtanut yhden elämäni suurista rakkauksista, nimittäin musiikin ja intohimon toteuttaa itseäni taiteen keinoin.”
Kaikki vaikutti opintojen alussa lupaavalta. Ajattelin, että tunnen itseni riittävän hyvin ja tiesin, mitä tuleman pitää. Olin iloinen, että saisin tulevan koulutuksen myötä olla entistä varmemmin ihmisläheisessä työssä, jota riittää tehtäväksi ja johon yhdistyisi myös hallinnollisia elementtejä. Olin ehtinyt olla mukana monessa opiskelijajärjestön tehtävässä niin vapaa-ajan kuin työn puolesta, ja näissä tehtävissä hallinnon osaaminen sen monissa eri muodoissaan oli hyvin suuressa roolissa.
Polku omannäköiseen työelämään voi olla mutkitteleva, mutta etsiminen kannattaa. Kuva: Jens Lelie, Unsplash
Työllistymispohdintojen ja opiskelijajärjestöissä paiskittujen hommien ohella olin kuitenkin unohtanut yhden elämäni suurista rakkauksista, nimittäin musiikin ja intohimon toteuttaa itseäni taiteen keinoin. En ehkä uskonut olevan mahdollista, että voisin yhdistää musiikin aiempiin opintoihini ja muuhun osaamiseeni. Olin kuitenkin alkanut ymmärtää itsestäni uusia asioita ratkaisukeskeisen valmentajan opintojen aikana, joita suoritin sosiaalityön opintojen ohella. Koulutusryhmässä tapasin myös nykyisen laulunopettajani, ja se oli käänteentekevä hetki elämässäni.
Koulutuksen päätyttyä aloin ottaa laulutunteja vuosien tauon jälkeen. Opin olemaan avoimempi ja määrätietoisempi unelmieni suhteen. Olen uskaltanut solmia uusia kontakteja, aloittanut laulutuntien ohella uudelleen pianotunnit ja löytänyt kuoron, jota voi kutsua toiseksi perheeksi. Ennen kaikkea olen ollut onnellisempi.
Olen pitänyt musiikin osana elämääni opintojen aiheuttamista kiireistä huolimatta. Lisäksi olen päässyt opiskelemaan hyvin kiinnostavia musiikkiterapian kursseja, joiden ansiosta voin kenties yhdistää musiikin konkreettisesti osaksi aiempaa osaamistani.
Jos kaikki menee suunnitelmien mukaan, tämän kevätlukukauden loppupuolella saan valtiotieteiden kandidaatin paperit. Opinnoissa ja alassa on ollut paljon hyvää, vaikka opinnot ovatkin aiheuttaneet ristiriitaisia tunteita paljon enemmän kuin teologiaa opiskellessani. Tiedän myös, että teologian opinnoista saatu osaaminen tulee varmasti olemaan osa työtäni tavalla tai toisella.
”Useiden opintojen tai töiden tekeminen ei aina ole päämäärätöntä vaeltamista tai sitä, ettei mikään kelpaa.”
Keskustelu isäni kanssa oli paitsi vanhemman ja aikuisen lapsen välinen keskustelu, myös keskustelu eri sukupolvien välillä. Myönnän, ettei minulla ollut kaikkia isäni näkemyksiä kohtaan riittävästi ymmärrystä. Tiedostan, että vasta viime vuosina työn merkityksellisyydestä on puhuttu paljon. Toisin oli muutama vuosikymmen sitten, joten ymmärrän, että aihe voi tuntua hyvin vieraalta. Tiedän myös olevani etuoikeutettu siltä osin, että vanhempani ovat tukeneet minua monin tavoin opinnoissani ja yrittäneet auttaa oikeaan suuntaan.
Useiden opintojen tai töiden tekeminen ei aina ole päämäärätöntä vaeltamista tai sitä, ettei mikään kelpaa. Haluan uskoa, että vaikka oma työ ei varmasti aivan joka päivä tunnu intohimolta, sydän lopulta sanoo, kun suunta on oikea. Se voi tarkoittaa eri elämänvaiheissa eri asioita, eri alojen yhdistelmästä syntynyttä työtä tai mitä tahansa. Itsensä etsiminen ei ole aina helppoa tai hauskaa, joten toivon, että sille löytyisi enemmän ymmärrystä. Rehellisyys ja empatia vievät pitkälle, vaikka eteenpäin sysäämistä välillä tarvitaankin. Senkin voi tehdä rakentavasti.
Kirjoittaja on SKY:n varapuheenjohtaja sekä musiikki-, kulttuuri- ja luontointoilija.Suomen Kristillinen Ylioppilasliitto on Etsijä-lehden kustantaja.
YHTEISHAKU korkeakouluihin on juuri päättynyt ja moni on valmistumassa toiselta asteelta. Mahdollinen tuleva opiskelijaelämä pyöriikin varmasti monen nuoren mielessä, niin kuin minulla aikoinaan. Kaksi ja puoli vuotta sitten aloitin opiskelun Tampereen yliopistossa. Olin ottanut opiskelupaikan vastaan innokkaana, toiveikkaana. Alkoi uusi vaihe elämässäni. Minusta tuli opiskelija, ja pääsin osaksi sitä kuuluisaa opiskelijakulttuuria.
Mutta mitä opiskelijakulttuuri oikeastaan tarkoittaa? Nyt yli parin vuoden kokemuksella uskallan yrittää avata sitä, määritellä sen peruspilareita. Tietenkään ei ole olemassa yhtä, selkeästi määriteltyä opiskelijakulttuuria. Alueellisia ja sukupolvien ja alojen välisiä eroja on valtavasti, kuten kulttuurintutkijat osaisivat kertoa. Jotain samaa korkeakoulujen opiskelijoiden tavoissa ja menoissa kuitenkin on, ainakin henkilökohtaisen empiirisen tutkimukseni mukaan.
Juodaan viinaa, tullaan viisaammiksi näin ja Helan går soivat usein päässäni, kenties liian monien sitsien jäljiltä. Alkoholin merkitystä opiskelijakulttuurissa ei voi vähätellä. Haalaripukeiset, äänekkäät ja humalaiset opiskelijat ovat tuttu näky korkeakoulukaupunkien kaduilla ja baareissa arki-iltoina, etenkin alkusyksystä ja vappuna. Lähtöoletuksena usein on, että jos tapahtuma on opiskelijoille, siellä juodaan alkoholia, paljon.
Haalarit ovat oleellinen osa korkeakouluopiskelijoiden yhteisöllisyyttä. Kuva: Wikimedia Commons
Toisaalta tutkimusten mukaan nuorten alkoholinkäyttö on vähenemässä, ja itsekin olen huomannut ilmiön opiskelijapiireissä. Sitseille voi ottaa limsaa oluen sijaan ja ainejärjestöt pitävät osan tapahtumista alkoholittomina. En usko, että alkoholi on poistumassa mihinkään opiskelijakulttuurista, ja Gambina-kokoukset tulevat varmasti edelleen pitämään pintansa. Ihan räkäkännissä ei kuitenkaan tarvitse olla joka bileissä, mikä on mielestäni oikein hyvä suunta.
”Opiskelijabudjetilla eläminen on myös ehdottomasti yksi yhteisöllisyyttä luova tekijä opiskelijoiden parissa. Muissa elämänvaiheissa harva asuisi solukämpissä tai monet opiskelijabileet nähneissä pikkuyksiöissä.”
Alkoholin juominen on kallista, ja onkin pienimuotoinen ihme, miten opiskelijoilla on vuosikymmenestä toiseen varaa juhlia niin paljon. Paljon on kiinni priorisoinnista. Makaronin syöminen voi tuntua pieneltä uhraukselta sen eteen, että sosiaalinen elämä pysyy aktiivisena ja monipuolisena. Opiskelu itsessään voi nimittäin olla melko yksinäistä, ja sosiaalista elämää ylläpidetään pääosin tapahtumissa.
Opiskelijabudjetilla eläminen on myös ehdottomasti yksi yhteisöllisyyttä luova tekijä opiskelijoiden parissa. Muissa elämänvaiheissa harva asuisi solukämpissä tai monet opiskelijabileet nähneissä pikkuyksiöissä. Opintolainaa on lähes pakollista nostaa, ja moni etsii opintojen oheen töitä pärjätäkseen. Moni opiskelija joutuu ensimmäistä kertaa elämässään pitämään koko taloudestaan huolta muuttaessaan omilleen, mikä on varmasti opettavainen kokemus. Virheitä tulee helposti tehtyä, mutta toisaalta opiskelijoiden kekseliäisyys on aivan omaa luokkaansa.
”En usko, että alkoholi on poistumassa mihinkään opiskelijakulttuurista, ja Gambina-kokoukset tulevat varmasti edelleen pitämään pintansa. Ihan räkäkännissä ei kuitenkaan tarvitse olla joka bileissä, mikä on mielestäni oikein hyvä suunta.”
Suuren hatunnoston opiskelijakulttuurin luomisesta ansaitsevat ehdottomasti erilaiset opiskelijajärjestöt ainejärjestöistä harrastejärjestöihin. Järjestöaktiivit, joihin olen myös itse kuulunut, ovat lähes kaiken takana. Heillä on valta ja vastuu opiskelijatapahtumista ja yhteisöjen ylläpitämisestä. Tutoreiden tehtävä on välittää opiskelijakulttuuria eteenpäin tietämättömille fukseille, opettaa heidät haalarikansan tavoille.
Ainejärjestöt ovat myös vastuussa haalareiden hankkimisesta ja monien haalarimerkkien myymisestä. Haalareiden avulla tunnistetaan toiset opiskelijat ja tehdään heistä mahdollisesti oletuksia alan perusteella sekä ilmaistaan omaa identiteettiä. Haalareiden kauneus on siinä, että ne edustavat samalla sekä yhteisöä että yksilöä. Jokaisen haalarit ovat erilaiset, ja haalareista voi tehdä päätelmiä niiden omistajan kiinnostuksenkohteista, identiteetistä ja huumorintajusta.
Opiskelijakulttuuria luodaan ja ilmennetään ennen kaikkea erilaisissa opiskelijatapahtumissa, joita löytyy laidasta laitaan. Ennen yliopistoa en olisi osannut kertoa, mitä ovat sitsit, approt, fuksiaiset tai sillikset. Pelkästään Tampereella järjestetään ainakin kolmet kuukausittaiset opiskelijabileet, joihin myydään satoja lippuja. Eri kaupungeissa järjestettävät approt toimivat kyseisten kaupunkien tavaramerkkeinä opiskelijoiden silmissä.
Opiskelijana pääsee halutessaan kiertämään maata eri tapahtumissa. Approjen lisäksi voi osallistua esimerkiksi omien alojen konferenssiviikonloppuihin tai päästä edustustehtäviin sisarjärjestöjen vuosijuhliin. Tekeminen ei lopu kesken, ja opiskelijuuteen vedoten pääsee kokeilemaan vaikka mitä benji-hypyistä kyykän pelaamiseen ja konttireiveihin. Puhumattakaan vapusta, jota juhlitaan jopa kolme viikkoa putkeen. Opiskelijavappu on ihan oma elämyksensä, jota ei voi täysin ymmärtää kokematta sitä.
”1900-luvulla kristillisyys oli vielä oleellinen osa opiskelijakulttuuria, ja se määritti yhteisön normeja ja toimintaa. Nykypäivänä kirkossa käyminen tulee varmasti harvalle mieleen.”
Opiskelijakulttuuri tarkoittaa kuitenkin jokaiselle opiskelijalle eri asioita, eikä siitä voi tehdä kovin suuria yleistyksiä. Ties mitä kaikkea opiskelijakulttuurin syvyyksistä löytyisikään, jos oikein lähtisi tutkimaan! Viimeisen puolen vuoden aikana olen itse esimerkiksi tutustunut kristilliseen opiskelijatoimintaan, joka taas on avartanut maailmaani entistä enemmän.
1900-luvulla kristillisyys oli vielä oleellinen osa opiskelijakulttuuria, ja se määritti yhteisön normeja ja toimintaa. Nykypäivänä kirkossa käyminen tulee varmasti harvalle mieleen. Toisaalta ainakin Tampereella kristillisen opiskelijajärjestöjen toiminta on jatkuvassa kasvussa, ja seurakuntien nuorisotyön tapahtumiin osallistuu jopa satoja nuoria, joista monesta tulee varmasti lähivuosina opiskelijoita. Kristillinen opiskelijakulttuuri saattaa siis olla vihdoin elpymässä ja ujuttautumassa takaisin opiskelijoiden arkeen.
Odotan mielenkiinnolla, millaisia muutoksia opiskelijakulttuurissa tulee seuraavien vuosien aikana tapahtumaan! Ehkä haalarimessuista ja paastopiireistä tuleekin vakiintuneita opiskelijakulttuurin osia? Tai alamme järjestää kappelireivejä, virsisitsejä ja kirkkoapproja yhdistäen uskonnon ja perinteiset opiskelijatapahtumat? Itse ainakin osallistuisin edellä mainittuihin, ja kenties jopa yritän järjestää sellaisia. Tervetuloa mukaan, jos satut Tampereelle!
Kirjoittaja on Suomen Kristillisen Ylioppilasliiton paikallistyöntekijä Tampereelta, joka pyrkii muuttamaan maailmaa tapahtuma kerrallaan. SKY on Etsijä-lehden kustantaja.
VIIMEISET pari vuotta ovat olleet murroksen aikaa sekä maailmanlaajuisesti että henkilökohtaisessa elämässäni. Kirjoitin pro gradu –tutkielmaa kotona yksiössä yliaktiivisen kissan kanssa samalla kun koronaepidemia jylläsi ja jokainen meistä oli eristäytyneenä asuntoihimme. Opiskelin ystävän luona viikoittain zoomissa, kun seinät alkoivat kaatua päälle. Viimeiset luennot tapahtuivat ruudun välityksellä. Valmistuminen tuntui antikliimaksilta: sain paperit postissa ja kutsun virtuaalipubliikkiin, johon en koskaan mennyt.
Kun koronaepidemiasta oli suurin piirtein selvitty, syttyi sota Ukrainassa. Seurasin maanisesti uutisia samalla, kun valmistelin tutkimussuunnitelmaa väitöskirjaa varten. Upposin keskiaikaisen askeesin elämään ja sen yhteiskunnan ongelmiin, ja kun palasin todellisuuteen parin tunnin päästä, jossain päin maailmaa oli pommi-isku, jossain maastopaloja ja olin taas ahdistunut.
Aloittaessani Etsijän päätoimittajana vuoden 2022 joulukuussa idea ensimmäisestä teemasta oli jo muotoutunut työpaikkaa hakiessani. Olisi kummallista olla käsittelemättä murroksia ja muutoksia. Sekä elämäni että yhteiskuntamme on murroksessa, mutta niin on myös Etsijä uuden päätoimittajan myötä.
”Unelmanani on rakentaa Etsijästä paikka, jossa nuoret kirjoittajanalut saisivat kokeilla kirjoittamista ja kehittyä samalla, kun minä kehityn päätoimittajana.”
On äärettömän inspiroivaa päästä tekemään töitä, jossa yhdistyy kristillinen arvopohja sekä rakkauteni kirjoittamiseen ja kulttuuriin. Minulle on tärkeää, että voin työssäni ammentaa Jumalan minulle antamia lahjoja, ja siksi koenkin, että Etsijän päätoimittajana pääsen toteuttamaan minulle punottua suunnitelmaa. Unelmanani on rakentaa Etsijästä paikka, jossa nuoret kirjoittajanalut saisivat kokeilla kirjoittamista ja kehittyä samalla, kun minä kasvan päätoimittajana.
Mihin suuntaan Etsijä on sitten menossa? Suurta suunnanmuutosta ei ole tulemassa, sillä Etsijän on tärkeä noudattaa linjaansa uskontodialogin noudattajana. Minulle on aina ollut tärkeää sekä toimittajana että myös tutkijanalkuna, että asioita kyseenalaistetaan ja pohditaan. Kun hain Etsijän päätoimittajaksi, kerroin, että minulle on tärkeää tutkiva journalismi, jossa pureudutaan yhteiskunnan ongelmakohtiin.
Silti lehti tulee aina muuttumaan uuden päätoimittajan myötä. Yhtenä suurimmista visioista on muodostaa kotipaikkaani Ouluun kirjoittavien nuorten yhteisö. Haluaisin myös tuoda lehteen audiovisuaalista sisältöä – oli se sitten videoita tai vaikkapa esseitä podcast-muodossa.
Ensimmäisen toimittamani teemanumeron aihe on “murroksen keskellä”. Olisi mahdotonta kirjoittaa yhteiskunnassamme tapahtuvista asioista ilman, että huomioisi murroksia ja muutoksia, joita tapahtuu jopa viikoittain.
Elämme maailmassa, joka sykkii intensiivisesti ja aiheuttaa ahdistusta. On hankalaa löytää tasapaino, jossa pysyä ajan tasalla, mutta samalla säilyttää yöunensa. SKY:n uuden pääsihteerin Katri Malmin kolumni pureutuu sukupolvien väliseen muutokseen. Haastattelin Joensuun kirkkoherraa Katri Viléniä kirkossa tapahtuvista murroksista ja erityisesti nuorten muuttuvista käsityksistä kirkosta. Laura Kääntee taas pohtii suurvaltapolitiikassa tapahtuvia murroksia.
Itse olen yrittänyt tehdä rauhan suurten ja pienten murrosten keskellä. Emme koskaan voi elää yhteiskunnassa, joka elää pysähtyneessä ja unenomaisessa tilassa. Minä käsittelen muutosahdistustani rukoillen ja kirjoittaen, ja ennen kaikkea lukien. Siksi toivonkin, että Etsijä voi tulevaisuudessa olla kaikille paikka, jossa käsitellä suuria asioita turvallisesti, mutta lempeästi kyseenalaistaen.
Petra Uusimaa
Kirjoittaja on Etsijän uusi päätoimittaja, joka ylikuluttaa tummapaahtoista kahvia ja innostuu keskiaikaisesta askeesista ja naispyhimyksistä.
PARI vuotta sitten kävin opiskelijoiden kanssa keskustelun, joka meinasi saada minut itkemään. Olin etsiskellyt elämälle suuntaa ja aloittanut uudet opinnot uudessa yliopistossa. Suurin osa kurssikavereistani oli juuri lukiosta valmistuneita. Eräänä marraskuun iltana istuin illassa, jossa pidemmällä olevat opiskelijat vastailivat uusien kysymyksiin.
Muuta illan aikana käytyä keskustelua en oikeastaan edes muista, mutta yksi hetki jäi ikuisesti mieleeni. Joku kysyi muilta, millaisia elämänvalintoja he katuvat. ”Sitä, että en lähtenyt matkustelemaan heti lukion jälkeen. Sitten se ei enää ollut mahdollista”, yksi opiskelijoista sanoi. Se oli yksinkertainen vastaus, joka konkretisoi minulle sen, että olen elänyt eri nuoruuden, kuin nämä muutamaa vuotta nuoremmat opiskelijat.
Minä kasvoin maailmaan, jossa 18-vuotiaana vielä juuri kukaan ei tuntenut syyllisyyttä lentämisestä. Sodat Euroopassa olivat absurdi asia. Vielä vuonna 2018 matkustin ystävien kanssa junalla Kiinaan. Uudet opiskelukaverini kasvoivat maailmaan, joka ei ollutkaan enää entisensä, todellisuuteen, jossa tulevaisuus on väistämättä epävarma. Heidän nuoruudessaan ilmastonmuutos on jo totta, ei tulevaisuuden huoli, vaan tämän päivän akuutti uhka.
”Minä kasvoin maailmaan, jossa 18-vuotiaana vielä juuri kukaan ei tuntenut syyllisyyttä lentämisestä. Sodat Euroopassa olivat absurdi asia.”
Sukupolvia nimettäessä minä olen milleniaali, he ovat z-sukupolvea. Molemmat ryhmät ovat niitä, joiden kanssa Suomen evankelisluterilainen kirkko on aivan hukassa, vailla aavistustakaan siitä, miten näitä nuoria ja ei enää niin nuoria aikuisia pitäisi tavoittaa. No, kysymys on erittäin vaikea ja sitä mietin itsekin päivittäin työssäni SKY:n pääsihteerinä. Jotakin uskon kuitenkin osaavani sanoa.
Katri Malmi työssään SKY:n hallituslaisten kanssa.
Nuorten ja nuorten aikuisten todellisuus vuonna 2023 on täynnä ihan oikeasti vaikeita kysymyksiä. Nuorena aikuisena, vastikään kohtuullisen vaativassa tehtävässä aloittaneena kohtaan jatkuvasti kysymyksiä, joihin ei ole yksiselitteisen oikeita vastauksia. Kenen hyvä pitää valita silloin, kun jokainen valinta satuttaa jotakuta? Missä menee yksilön elämän kohtuuden raja systeemissä, jonka seurauksena joku jossain päin maailmaa kärsii varmasti? Miten pitäisi suhtautua tulevaisuuteen, josta ei voi tietää mitään?
Yhden asian olen huomannut: kirkosta ja kirkon opetuksesta ei ole näiden kysymysten kanssa painiessa juuri mitään iloa. Kirkolta kuuluvat puheenvuorot ovat voittopuolisesti joko lapsellisen yksinkertaisia tai vesittävät loppukaneettina koko ongelman (”älä kuitenkaan liikaa murehdi, muista armo”). Pahimmillaan ja ehkä yleisimmillään kirkosta ei edes kuulu mitään sanottavaa elämän todellisiin kysymyksiin, vaan kirkko askartelee sellaisten kysymysten parissa kuin, että ”kuinka paljon nyt kuitenkin olisi ok syrjiä” tai ”miten me nyt kuitenkin saataisiin pidettyä kiinni omasta asemastamme?”.
Taikaratkaisua ei varmasti kellään ole siihen, miten rakennetaan kristillisiä yhteisöjä, jotka palvelevat mielekkäällä tavalla tämän päivän opiskelijoita. Lopulta se ei edes ole strategioilla ja toimeenpanosuunnitelmilla hallittavissa oleva asia. Kysymys on siitä, miten Jumala koskettaa nuorten aikuisten elämää. Aivan välttämätön edellytys on kuitenkin pään ottaminen pois pensaasta ja todellisuuden kohtaaminen sellaisena kuin se on. Opiskelijatoiminnassa etsimme Jumalalta apua niihin kysymyksiin, jotka ovat akuutteja nyt eikä niihin, jotka olivat ajankohtaisia kolmekymmentä vuotta sitten. Tervetuloa mukaan etsimään meidän kanssamme!
Kirjoittaja on SKY:n uusi pääsihteeri, joka unelmoi siitä, että kristityistä tulisi ensimmäisenä mieleen tinkimättömät oikeuden puolustajat.Suomen Kristillinen Ylioppilasliitto on Etsijä-lehden kustantaja.
ENNEN kuin koronasta oli tietoakaan, kurjisti hallitus opiskelijoiden oloja leikkauksilla jo vuonna 2017 voimaan astuneilla uudistuksilla. Opiskelijoiden asumistuen siirtäminen yleisen asumistuen piiriin kyllä paransi joidenkin toimeentuloa, mutta vain niiden, jotka asuivat yksin tai kimpassa muiden tuilla eläjien kanssa.
Itse opiskelijana menetin tukituloistani yli puolet koko opintojeni loppuajaksi. Yleisen asumistuen kohdalla Kela nimittäin katsoo, että asuinkumppani on velvollinen elättämään tuen hakijan. Avoliitossa eläminen muuttui kannattamattomaksi. Itselleni avoliitossa eläminen oli kuitenkin mielenterveydelle huomattavasti parempi vaihtoehto kuin yksin asuminen.
Opintotuesta leikattiin vähävaraisen opiskelijan näkökulmasta mojova palanen, 86 euroa. Edellisellä hallituskaudella tehtiin koulutuksen näkökulmasta monia muitakin täysin järjenvastaisia toimia, joiden jälkiä kauhistellaan nyt esimerkiksi toisen asteen opiskelijoiden burn out -kriisin muodossa.
Koronapandemia oli viimeinen niitti opiskelijoiden jo valmiiksi huteraan tilanteeseen jaksamisen, mielenterveyden ja taloudellisen pärjäämisen suhteen. Sitä ei kukaan voinut ennustaa, mutta onko järkevää tehdä politiikkaa, joka ajaa ihmisryhmän niin heikoille kantimille, että mikä tahansa odottamaton kriisi katkaisee kamelin selän?
Joskus on ollut toisin: vuonna 1976 opiskelijat osoittivat mieltään opintolainojen pienentämistä vastaan Oulussa. Kuva: Risto Rasila. Museoviraston kuvakokoelma.
Jos kamelin selkä ei ollut vielä katkennut kokonaan koronan myötä, niin nykyinen maailmantilanne sen viimeistään katkaisee. Inflaatio ja hintatason nousu ovat asioita, joita heikoimmassa asemassa olevien opiskelijoiden kukkaro ei enää kestä. Opintolainan osuuden lisääminen on lyhytnäköistä politiikkaa, oli vuonna 2017 ja on jatkossakin.
Korkotasokin nousee, mutta opiskelijat eivät näytä välttelevän lainanottoa. Päinvastoin opintolainan suosio on kasvanut roimasti. Se ei kuitenkaan johdu opiskelijoiden ennennäkemättömästä pelottomuudesta vaan pakosta. Mitä muita vaihtoehtoja heillä on?
Yllättävät kriisit ovat osoittaneet, mitä lyhytnäköisestä politiikasta seuraa. Myös nykyinen hallitus on näyttänyt, kuinka vähän opiskelijoiden asioista välitetään. Sanna Marinin koronakriisiin liittynyt lausahdus”Jos ei jaksa niin koittakaa vaan jaksaa” jäi opiskelijoiden mieleen vähintään yhtä legendaarisena muistona kuin Sipilän irvokkaat kuvat koulutuslupauksesta. Milloin opiskelijat saisivat vaihteeksi hyviä uutisia?
Toimittaja Pihla Hänninen pohtii esseessään opiskeluaikaisen työnhaun haasteita ja kivikkoista polkuaan työelämään.
Pihla Hänninen
KONMARITIN jokin aika sitten vanhoja sähköpostejani. Elättelin toiveita siitä, että olisin löytänyt sieltä jotain säilyttämisen arvoista: vanhoja valokuvia, salaisuuksia, hyviä ideoita tai vaikka inspiraatiota esikoisromaania varten.
Elämänarkeologiset kaivaukseni tuottivat pettymyksen. Tällä digitaalisella hautausmaalla oli vain enemmän tai vähemmän merkityksetöntä roskaa. Viestejä ex-heiloilta ja nyt jo edesmenneiltä professoreilta. Parin sanan mittaisista viesteistä koostuvia sähköpostiketjuja. Turhia uutiskirjeitä.
Suurimman osan laatikosta haukkasivat kuitenkin yllättäen työnhakuvahtien ilmoitukset, joita olin tilaillut rituaalinomaisesti jokaiselta löytämältäni työnhakusivustolta.
Olin kai pelännyt, että jos en tilaa kaikkia ilmoituksia, niin minulta menee ihan varmasti jotain oleellista ohi. Tämä vanha pelkoni ei tunnu jälkikäteen ajatellen kovin realistiselta. (Kerro silti, jos tiedät jonkun, joka olisi löytänyt työpaikan Mol.fi:stä.)
Työelämään pyrkivät opiskelijat törmäävät usein seuraavaan viheliäiseen paradoksiin: työtä ei saa ilman kokemusta, mutta kokemusta ei saa ilman työtä.
Ilmiö voi olla tuttu myös alanvaihtajille tai niille, jotka pyrkivät työelämään muun suunnitellun tai suunnittelemattoman tauon kuten lasten saamisen tai sairastamisen jälkeen.
Kuva: Pixabay
Koska aloitin yliopisto-opinnot suoraan ylioppilaaksi valmistumiseni jälkeen ilman välivuosia, en ollut ehtinyt saada juurikaan työkokemusta. Olin totta kai iloinen ja ylpeä lyhyestä kesätyökokemuksestani, mutta siitä ei myöhemmin työnhaussa ollut hyötyä.
Onnistuin jotenkin saamaan ensimmäisen opiskeluvuoteni jälkeen kesätöitä siivoojana. Halusin kuitenkin keskittyä opiskeluun, joten nostin seuraavana kesänä ennemmin opintotukea ja -lainaa, koska se oli mahdollista.
Opiskelijana työhön liittyy myös aikaa koskeva paradoksi: jos teet töitä, opiskelun edellytykset kärsivät, mutta jos ”vain” opiskelet, kärsivät työnteon edellytykset. Monen opiskelut siis pitkittyvät tai jopa keskeytyvät työnteon takia ja monen työelämään siirtyminen pitkittyy opiskelujen takia.
Kesäopintotuen nostaminen oli huomattavasti helpompi ja miellyttävämpi ratkaisu kuin hakuilmoitusten kyttääminen, hakemusten nikkarointi ja kärvistely loputtomalta tuntuvan odottelun epävarmuudessa.
Joskus myöhemmin olisin kyllä kovastikin halunnut tehdä töitä. Hain niitä välillä kevytmielisemmin ja välillä epätoivon vimmalla, mutta tuloksia ei vain tullut.
Ei haastattelun haastattelua. Välillä en saanut edes latteita ”kiitos, mutta saimme noin tsiljoona hakemusta, eikä valintamme tällä kertaa kohdistunut sinuun” -sähköposteja.
Työnhaussa epäonnistuminen kerta toisensa jälkeen sai minut ymmälleni. Olin mielestäni ihan kelpo kandidaatti. Opiskelin korkeakoulussa, osasin noudattaa ohjeita ja lisäksi olin aina ollut hyvä ilmaisemaan itseäni etenkin kirjallisesti. Missä mahtoi olla vika?
Ehkä hain vääriä paikkoja? Tai ehkä hakemukseni olivat vääränlaisia? Työhakemus on kuitenkin tunnetusti tekstilaji, johon sisään pääseminen vie aikaa.
Kuva: Unsplash
Opiskelukaverini vinkkasi, että niin esseisiin kuin työhakemuksiinkin kannattaa ripotella hienoja sanoja fake it until you make it -hengessä. Kokeilin sitäkin. Ei tulosta. Ehkä rekrytoijat kurtistivat kulmiaan buzzwordeja vilisevän hakemukseni nähtyään ja huomasivat, että yritän juksata heitä, enkä tiedä tuon taivaallista siitä mistä puhun.
Ehken tuntenut itseäni tarpeeksi ja osannut kertoa niin kutsutusta osaamisestani. Ehken osannut hakea töitä oikealla tavalla?
En koskaan kokeillut vanhaa kunnon ”kävele yritykseen sisään ja kysy töitä” -metodia, enkä myöskään halunnut kirjoittaa työhakemustani vessapaperirullaan niin kuin joku jossain oli kuulemma joskus tehnyt ja saanut töitä.
Tai sitten minulla ei vain yksinkertaisesti käynyt tuuri.
Rekrytointi- ja HR-ammattilainen Saana Rossi kirjoittaa Rekrytoija-kirjassaan siitä, miten työnhakuun liittyen annetaan paljon neuvoja – usein ihan pyytämättäkin. Nämä neuvot ovat usein keskenään ristiriitaisia. Soita hakemuksen perään, älä missään tapauksessa soita hakemuksen perään ja niin edelleen.
Kuulostaa muuten ihan deittailulta! Työnhaussa ja deittailussa on mielestäni ylipäätään paljon samaa. Molemmissa menestyminen – eli sopivan työpaikan tai kumppanin löytäminen – vaatii erilaisten resurssien lisäksi itsetuntemusta, itseluottamusta ja heittäytymiskykyä.
Molemmissa joutuu kasvokkain oman haavoittuvuutensa kanssa ja asettamaan itsensä alttiiksi pettymyksille. Molemmissa prosessista putoaminen tai pahimmillaan ghostatuksi tuleminen satuttaa ja tuntuu pahalta. Molemmista pettymyksistä voi kuitenkin useimmiten päästä yli ajan kanssa.
Työnhakutaitojeni puutteeseen saattoi vaikuttaa myös se, että opiskelin melko teoreettisena ja kriittisenä tunnettua alaa, jossa työelämätaidoille lähinnä hymähdeltiin.
Se, että uusinsimme sitseillä stereotypioita lauleskelemalla työelämäorientoituneemmille aloille naureskelevia sitsilauluja, vaikutti tietysti siihen mitä pidin tavoittelemisen arvoisena.
Rakensimme omaa opiskelijaidentiteettiämme edellisten opiskelijasukupolvien jalanjäljissä ja samaan aikaan loimme rajaa meidän ja muiden välille.
Yllättävän moni kaverini luo uraa tutkijana. En ole tietoinen heidän kaikkien motiiveista, mutta ehkä osa on valinnut alan kutsumuksen ja mielenkiinnon takia, osa ajautumisen takia ja osa ehkä hieman pakon sanelemana siksi, että yliopistossa hyvin pärjäämisen jälkeen työnhaku on tuntunut ja voi tuntua inhottavalta ja nöyryyttävältä.
Kukapa sellaisissa tunteissa haluaisi velloa?
Työnhakutaitojen puutteen ja työelämää hieman pakollisena pahana pitävään opiskelijakulttuuriin sosiaalistumisen lisäksi luokkataustanikin voi olla yksi selittävä tekijä.
Siinä missä osaa kavereistani on kannustettu tai velvoitettu hakemaan töitä, omat työväenluokkaiset vanhempani eivät ole suoranaisesti tuuppineet minua töihin.
Työsuojeluvastaavana aikanaan työskennellyt isäni siirtyi vanhemmilla päivillään työltäsuojeluvastaavaksi. ”Ehdit sinä niitä töitä ihan tarpeeksi elämäsi aikana tehdä,” hän totesi lempeästi, kun harmittelin ääneen surkeaa kesätyönhakutuuriani.
Vuosien epäonnistuneen työnhaun seurauksena aloin vähitellen epäillä olevani jotenkin huonompi kuin muut. En ymmärtänyt työnhaun sääntöjä ja lainalaisuuksia, enkä tiennyt mitä minun olisi pitänyt tehdä. Ajattelin, että minusta on varmaan jäänyt valmistusvaiheessa pois jokin työnhakuun liittyvä osa, oli se sitten ruuvi tai muu.
Meni muutama vuosi. Koska elin pelkkien tukien varassa, ansioluetteloni alkoi ammottaa tyhjyyttään. Kuten arvata saattaa, itsetuntoni oli myös nollilla. Menetin vähitellen toivoni.
Olin tietysti myös köyhä. En uskaltanut koskaan lähteä vaihtoon, enkä matkustellut tai käynyt niissä kalliissa tapahtumissa, joissa työssäkäyvät kaverini kävivät.
Köyhyysrajan alapuolella eläminen nakersi uskoani tulevaisuuteen. En ajatellut ikinä saavani töitä, vaan ajattelin, että tulisin aina olemaan köyhä.
Vieraannuin työelämästä. Välillä murehdin toimeentuloa, mutta löysin elämääni rahan ja työssäkäynnin sijaan muita merkityksen lähteitä. Tein vapaaehtoistyötä, harrastin, imin itseeni tietoa ja opettelin uusia taitoja. Minulla oli rutkasti aikaa ajatella asioita ja hoivata itseäni ja muita.
Loppujen lopuksi tuuri minulla kävi tuuri. Juttelin sattumalta ystäväni illanistujaisissa erään lehden toimitussihteerin kanssa. Hänellä oli tarjolla pieni työtehtävä ja päädyin avustamaan lehteä ensimmäistä kertaa elämässäni.
Vaikka tämä voi kuulostaa vähäpätöiseltä, tapahtuma oli käänteentekevä. Rohkaistuin siitä ja uskalsin sen seurauksena olla aiempaa aloitteellisempi ja verkostoitua. Aloin työskennellä opintojeni ohella vapaana toimittajana ja minulle kehittyi ammatillinen identiteetti.
Siitä lähti käyntiin hyvän kierre. Hyvästä seurasi hyvää ja minulle alkoi kasaantua erilaisia pikku etuoikeuksia. Sain myös voimaa venyneiden opintojeni loppuun saattamiseen.
Sosiologi Robert K. Merton kuvaa kasautuvia etuja ja kasautuvaa eriarvoisuutta ns. Matteus-vaikutuksen käsitteellä. Käsite perustuu Uuden testamentin Matteuksen evankeliumin jakeeseen 25:29 (”Jokaiselle, jolla on, annetaan, ja hän on saava yltäkyllin, mutta jolla ei ole, siltä otetaan pois sekin mitä hänellä on”). Myös myöhemmän tutkimuksen mukaan niin eriarvoisuus kuin hyväosaisuuskin ovat kasaantuvaa ja myös ylisukupolvista sorttia.
Oli mahtavaa viimein tuntea kuuluvansa työssäkäyvien kansalaisten joukkoon. En kuitenkaan pidä tätä etuoikeutta itsestäänselvyytenä, koska olen kokenut myös omakohtaisesti sen, millaista on olla työelämän ulkopuolella ja kamppailla vuosia sinne päästäkseen.
Mikä hassuinta, en koskaan ajatellut, että minusta olisi toimittajaksi. Ensikosketukseni alaan oli näet karsea. Vietin päivän maakuntalehden toimituksessa lukion viestinnän kurssilla ja minun ja kurssikaverini piti keksiä koko päivä lehden täytepalstalle tyhmiä kysymyksiä ja selvittää niihin vastaukset.
Kaltaiselleni vakavalle teinille tehtävä oli vaikea ja siinä missä minä olin epämukavuusalueellani, vanhempi kurssikaverini oli liekeissä. Ajattelin, että hän oli toimittaja-ainesta ja minä en.
Kokemukseni jätti vielä kypsymisvaiheessa oleviin aivoihini muistijäljen. Jos toimittajan työ on tällaista, en todellakaan halua olla toimittaja. Jos olisin pitänyt sinnikkäästi kiinni tuosta teini-ikäisen minäni arviosta, en olisi tässä missä olen nyt.
Opin tästä ennen kaikkea sen, että asiat ovat aina vähän suhteellisia. Ei kannata aina luottaa omaan ajatteluunsa, koska siinä on monenlaisia kognitiivisia vinoumia. Ne kuuluvat asiaan, mutta niistä kannattaa olla tietoinen, jos mahdollista.
Kuva: Unsplash
Myöhemmin ymmärsin, että jos joku toimintatapa ei toimi, voi olla järkevää vaihtaa näkökulmaa.
Luin rekrytointiprosesseja käsitteleviä kirjoja ja opin, että onnistuneet rekrytoinnit tehdään yleensä hyvin laskelmoidusti työnantajan tarpeiden pohjalta. Niissä ei enimmäkseen oteta riskejä, koska virherekrytoinnit tulevat kalliiksi.
Rekryprosessissa hylätyksi tulemisessa ei ole mitään henkilökohtaista. Mikä lohdullinen tieto! Tieto ei silti lohduta paljoakaan, jos käteen jää jatkuvasti tyhjä arpa.
Rekrytoidessa käytetään valtaa ja työnhaku on kestävyyslaji, jossa hakijalla on paljon pelissä. Kyse on hakijan itsetunnosta, toimeentulosta ja tulevaisuudesta eli toisin sanoen elämisen ehdoista ja laadusta. Kun et koskaan kuule hakemuksestasi mitään, olo voi alkaa tuntua näkymättömältä.
Haloo, onko siellä ketään? Täällä on vittu ihminen sisällä!
Oman pitkällisen työnhakumaratonini lopulla sain ensin harjoittelupaikan, sitten pari lyhyttä työpätkää ja lopulta työllistyin pidemmäksi aikaa. Joudun myös maksamaan keväällä nostamiani opintotukia takaisin, koska en osannut aavistaa yllättävää työllistymistäni.
Harmittaako? Ei sitten yhtään. Velkani Kelalle symboloi minulle pelkästään onnistumista. Tuntuu siltä kuin olisin voittanut elämässä. Ja se on ihanaa.
Kirjoittaja on työnhaun esoteeriset salaisuudet selvittänyt VTM, joka pitää työnhausta niin paljon, että voisi tehdä sitä työkseen.
