Miksi naiskirjailijoiden ja -taiteilijoiden elämästä tulee kiinnostava elämäkertaelokuva vasta, kun siihen lisätään traaginen rakkaustarina?
Petra Uusimaa
TÄMÄ kysymys pyöri mielessäni, kun menin katsomaan näyttelijä-ohjaaja Frances O’Connorin Emily Brontësta ohjaaman elämäkertaelokuvan Emilyn (2022). Olen Brontën sisarusten teosten suuri ystävä ja suhtauduin jo alun pitäen skeptisesti siihen, että tarinaa elävöittämiseksi elokuvaan oli lisätty salattu rakkaustarina.
Brontën kirjailijasisarusten tarina on surullisenkuuluisa: kaikki sisaruksista kuolivat nuorena. Sisaruskatraasta kolmesta tuli kirjailijoita, jotka tunnetaan edelleen teoksistaan. Emily kuoli tuberkuloosiin vuonna 1848 ollessaan vain 30-vuotias. Hän oli ehtinyt kirjoittaa runoja ja goottilaisromanttisen Humisevan harjun.
Charlotte, Anne ja Emily Brontë elokuvassa Emily. Kuva: COURTESY OF EVERETT COLLECTION
Sisarukset elivät syrjäytynyttä elämää nummilla. Brontën sisarusten elämä oli alusta alkaen traagista. Ensin kuoli heidän äitinsä, sitten kaksi vanhinta sisarusta. Jäljelle jäivät Charlotte, Emily ja Anne sekä veli Branwell. Heidän isänsä oli pappi ja on usein pyritty esittämään järähtämättömänä ja ankarana isänä. Ensin kuoli Branwell, sitten Emily ja Anne. Charlotte kuoli myöhemmin vuonna 1855 38-vuotiaana, vain vuosi avioitumisen jälkeen.
Elokuva alkaa kohtauksella, jossa Emily on kuolemaisillaan ja hänen sisarensa Charlotte tivaa, miten Emily pystyi kirjoittamaan niin synkän ja intohimoisen kuvauksen kielletystä rakkaudesta. Miksi vain oma kokemus rakkaudesta pystyisi selittämään Humisevan harjun intensiivisen rakkaustarinan?
Ennakkoluuloni elokuvaa kohtaan alkoivat kuitenkin kaikota, kun tajusin elokuvan jujun. O’Connorin ohjaus on tulkinta, ei elämäkerta. O’Connor sekoittaa faktaa ja fiktioita sekä lisää mukaan myös viittauksia Humisevasta harjusta. Teoksen lukeneet pystyvät yhdistämään juonenkäänteitä ja kohtauksia toisiinsa. Kun pystyy päästämään irti siitä, mitä todella tapahtui, alkaa Emilystä nauttimaan aivan uudella tavalla.
Elokuvassa Emily ajautuu intohimoiseen suhteeseen nuoren pastori William Weigthmanin (Oliver Jackson-Cohen) kanssa. Pastori William on ensimmäinen, joka näkee kovan kuoren sisäpuolelle. Palataan elokuvan alussa esittämääni kysymykseen: tarvitsiko Emily Brontë miehen kirjoittaakseen Humisevan harjun? Pastorin ja Emilyn välinen suhde on ehkä ainoa, joka hankasi minua vastaan elokuvaa katsoessani. Emilyhän kirjoitti Humisevan harjun ilman suurta rakkaustarinaa. Draamankaarellisesti elokuva kuitenkin tarvitsi traagisen rakkaustarinan — enkä minäkään kyyneliltä säästynyt.
”Draamankaarellisesti elokuva kuitenkin tarvitsi traagisen rakkaustarinan — enkä minäkään kyyneliltä säästynyt.”
Elokuvien keskiössä on myös perheen sisäinen dynamiikka, joiden käsittelyssä näkee, että O’Connor on tutustunut myös biografisiin lähteisiin. Sisko Charlotte on selvästi kaikessa parempi ja pystyy työskentelemään opettajana, mihin Emily ei taivu epävarmuutensa takia. Branwell ajautuu taas riippuvuuksiin ja vääränlaisiin suhteisiin. Annelle harmittavasti annetaan vain seinäruusun sija.
Emily tuntee olevansa aina väliinputoaja, joka seuraa sisarten rohkeutta ja lahjakkuutta sivusta. O’Connorin elokuvassa hän on kuitenkin ensimmäinen, joka kirjoittaa ja julkaisee teoksensa — päätös häivyttää Annen ja Charlotten kirjoittajuus ihmetyttää, sillä sisarukset julkaisivat ensimmäiset teoksensa yhtä aikaa.
Emma Mackey onnistuu Emilyn roolissa. Kuva: Bleecker Street Films / Courtesy Everett Collection.
Emily ei ole pukudraamagenren mukaisesti siloteltu, vaan likainen, raju ja intensiivinen. Tunteiltakaan ei säästytä. Se on kuvaus nuoren naisen kamppailuista löytää paikkansa yhteisössä, joka on päättänyt pitää häntä outolintuna. O’Connorin Emily Brontë on kummajainen, kaikkien oudoksuma.
Elokuva hivelee sekä silmää että korvaa. Äänimaailma aina luonnonäänistä Abel Korzeniowskin riipivään musiikkiin lisää intensiteettiä. Elokuva on myös täynnä visuaalisesti upeaa luontokuvausta – luonto nimittäin oli keskiössä kaikissa Emily Brontën teksteissä. Elokuvan päätyttyä Yorkshiren nummet pystyy edelleen kuulemaan korvissaan.
Emily Brontëa näyttelevä Emma Mackay onnistuu roolissaan hyvin ja rooli ei ollut helppo, sillä Emily on läsnä miltei jokaisessa elokuvan kohtauksessa. Kaiken kaikkiaan Frances O’Connor onnistuu luomaan kokonaisuuden, joka viihdyttää, kauhistuttaa ja ilahduttaa. Vaikka Emily ei olekaan historiallisille faktoille perustuva elämäkertakuva, se on kokeileva ja ajan normistoa kyseenalaistava elokuva, joka onnistuu koskettamaan.
Siltikin olen edelleen samaa mieltä: Emily Brontë ei kaivannut miestä voidakseen kirjoittaa.
Kirjoittaja on Etsijän uusi päätoimittaja, joka ylikuluttaa tummapaahtoista kahvia ja innostuu keskiaikaisesta askeesista ja naispyhimyksistä.
OLETKO törmännyt Youtubessa hauskannäköiseen naiseen, joka puhuu koronavainajien ruumiiden turvallisuudesta, hassujen luolajärven kalojen kohtalosta ja historian ikonisimmista ruumiista? Hän on yhdysvaltalainen Caitlin Doughty, hauturi ja youtubettaja, joka on perustanut kuolemapositiivisen liikkeen. Hänen Ask a Mortician -kanavallaan on huikeat 1,93 miljoonaa seuraajaa.
Kuolemapositiivinen liike ja sen taustalla oleva hyvän kuoleman järjestö The Order of the Good Death puhuvat sen puolesta, että kuolemasta puhumisen ei pitäisi olla sellainen tabu kuin se nyt on. Itse kutsun itseäni jonkinlaiseksi kuolemanörtiksi makaaberien kiinnostusteni johdosta, mutta onko omakaan suhteeni kuolemaan kunnossa?
Eipä taida olla. Meidän kaikkien kuolemasuhteeseen vaikuttaa se, että kuolema on tabu. Siitä puhumista ja sen kohtaamista vältellään silloinkin, kun joku on todella kuollut, ja surun keskellä oleva ihminen tarvitsisi kaikkein kipeimmin tukea ja läsnäoloa.
On esimerkiksi hyvin tavallista, että läheisensä menettänyt ihminen jätetään yksin. Ihmiset kaikkoavat ympäriltä, koska he eivät osaa kohdata surevaa eivätkä uskalla kohdata kuolemaa. Käytöstä perustellaan usein sillä, että surevalle halutaan antaa tilaa surra. Surevalta itseltään täytyisi kuitenkin kysyä, mitä hän kaipaa.
”Kuolemapositiivinen liike on olemassa sitä varten, että sekä ihmiset että ympäristö voisivat paremmin.”
Lähipiirissäni on kohdattu raskaita menetyksiä viime vuosina, ja yksikään surevista ei ole toivonut tulevansa jätetyksi yksin. He ovat olleet järkyttyneitä siitä, miten hyvätkin ystävät ovat kadonneet ympäriltä. Näin kävi myös tässä numerossa haastatellulle Henna Laineelle, kun hänen lapsensa kuoli syöpään.
Kuolemapositiivinen liike on olemassa sitä varten, että sekä ihmiset että ympäristö voisivat paremmin. Liikkeen jäsenet uskovat, että avoimempi keskustelu kuolemasta takaa myös eläville paremman voinnin.
Kuva: Pixabay
Liikkeen kahdeksaan perusajatukseen sisältyy kannanottoja niin kuolemaa koskevasta lainsäädännöstä ja vainajien yhdenvertaisesta kohtelusta kuin henkilökohtaisesta vastuunotosta omasta kuolemasta.
Henkilökohtainen vastuunotto tarkoittaa ajatusta siitä, että ihminen jo eläessään ottaa osaa omaan kuolemaansa esimerkiksi laatimalla kuolemaa varten tarvittavat paperit omaistensa surua helpottamaan. Kuolemapositiivisuuden perusajatuksiin kuuluu, että on hyvä myös osallistua omien hautajaistensa suunnittelemiseen.
”Kuolema ei ole elämälle vastakkaista; kuolema on elämää.”
Kaikella tällä avoimen yhteiskunnallisen keskustelun lisäksi voidaan rakentaa tervettä suhtautumista vääjäämättömään kuolemaan. On totta, että myöhäisiin raskauden keskeytymisiin, kohtukuolemiin ja pienten lasten menehtymiseen ei voi varautua papereita laatimalla. Niitäkin silti tapahtuu, ja siksi yhteiskuntamme kaipaa enemmän keskustelua kuolemasta.
Vaikka olen ollut kiinnostunut näistä asioista jo vuosia, on itselläni asiakirjojen laatiminen yhä tekemättä. Olen kuitenkin pohtinut sitä paljon. Se tulee mieleen erityisesti silloin, kun ylitän kotitaloni edessä olevaa autotietä, jolla autoilijat käyttäytyvät jatkuvasti holtittomasti.
Asiakirjoihin tulisi jättää ohjeet paitsi siitä, millaisen hautauksen haluan myös siitä, mitä tehdään tiedostoilleni, kuvilleni, päiväkirjoilleni ja sosiaalisen median tileilleni. Haluanko antaa jotakin juuri tietylle ihmiselle? Haluanko, että kaikki hävitetään silmät kiinni?
En ole päässyt vielä niin pitkälle, mutta tämä täytyy ottaa nyt työn alle. Ei siksi, että haluan kuolla, vaan siksi, että kuolen tahdostani riippumatta. Kuolema ei ole elämälle vastakkaista; kuolema on elämää.
Karoliina Virkkunen
Tämä on viimeinen Etsijän numero, jonka julkaisen päätoimittajana. Kiitän lämpimästi kaikkia lukijoita ja toivottaa onnea ja menestystä uudelle päätoimittajalle.
KUOLEMAA on aina pidetty ihmiskunnan historian suurimpana mysteerinä. Vielä nykypäivänäkin ihmiset etsivät elämän merkitystä ja selitystä sille, mihin ihminen päätyy kuoleman jälkeen. Koska kuolema ymmärretään elämän päättymisenä, on siihen suhtauduttu kielteisesti. Voiko elämän rajallisuuden kuitenkin nähdä kauniina ja jopa tarpeellisena?
Kuolemasta tekee kiehtovan sen mystisyys ja fakta, että kukaan meistä ei ole kokenut sitä. Tietämättömyyden vuoksi kuolemasta on usein hankalaa puhua, ja siitä harvoin puhutaan arkisissa tilanteissa neutraalisti. Ikään kuin se olisi tabu, jota voidaan käsitellä vain uskontojen yhteydessä.
Ernest Becker käsittelee kirjassaan “The denial of death” kuoleman sivuuttamista ja sitä, miten eri tavoin ihminen voi löytää merkityksen elämälleen. Beckerin mukaan ihminen ei halua tiedostaa kuolemaa, sillä sen sivuuttaminen helpottaa elämistä.
Tästä huolimatta kuolema on osa ihmisen perustietoisuutta ja täten läsnä yksilön jokapäiväisessä elämässä. Pelkästään se, miten ihminen suunnittelee elämänsä, liittyy elämän rajallisuuteen ja siihen, että kaikki loppuu aikanaan.
Kuolema näyttäytyy katastrofina, jos koko elämä pyörii oman itsen ympärillä
Toisin kuin eläimet, ihminen joutuu kantamaan kuoleman taakan harteillansa läpi elämän. Miten kuolemaan tulisi suhtautua? Kulttuuriantropologi ja uskontotieteen tutkijatohtori Maija Buttersin mukaan kuolemaan suhtautuminen riippuu näkökulmasta.
Voiko kuolemassa nähdä myös kauneutta? Kuva: Pixabay
Uskonnoissa kuoleman teemaa käsitellään lähes aina jollain tavalla ja kuolemalla on keskeinen paikka uskonnollisessa maailmankuvassa. Butters tuo esille näkemyksen, jonka mukaan uskonnoissa kuolema voidaan nähdä Jumalan määräämäksi, jolloin kuoleman kieltäminen saatetaan tulkita jopa Jumalaa vastaan kapinoimisena.
“Jos elämän mittana on ollut ‘minä itse’, niin toki silloin oma kuolema on katastrofi”
Kun kuoleman teemasta riisutaan uskontojen tuoma merkitys ja sitä tarkastellaan sekulaarista näkökulmasta, voidaan kuolema nähdä ongelmallisena. Maallisessa käsityksessä korostetaan yksilön kuolemaa, jolloin ihminen rakentaa elämän perustan itsensä varaan.
Tällöin ihminen suhtautuu elämän päättymiseen katastrofina. “Jos elämän mittana on ollut ‘minä itse’, niin toki silloin oma kuolema on katastrofi”, toteaa Butters.
Heroistinen ajattelu on yksilökeskeisen kuolemasuhteen ilmentymä
Uskonnollinen ja sekulaari lähestymistapa eivät ole suinkaan ainoita tapoja tarkastella kuolemaa. Butters tuo esille luonnontieteellisen posthumanistisen ajattelutavan, jonka mukaan kuolema nähdään elämän ehtona: pienemmät organismit kuolevat jatkuvasti mahdollistaen suurempien organismien elämisen.
”Nykyaikana elämme illuusiossa, jossa voimme verkostoitua ja olla yhteydessä toisella puolella maapalloa elävien ihmisten kanssa. Voimme luoda itsestämme version, joka on virheetön ja loputon.”
“Esimerkiksi meidän elimistössä tapahtuu jatkuvasti solujen kuolemaa. Jos niin ei tapahtuisi, kuolisimme solujen liikakasvuun —eli syöpään. Kaikki organismit kuolevat jossain vaiheessa. Se on elämän ehto”, Butters lisää.
Kuoleman hyväksyminen ei siis välttämättä vaadi uskonnollista ulottuvuutta, mutta olemassaolon jatkuvuuden tavoitteleminen aiheuttaa helposti uskonnollisuuteen tukeutumisen. Beckerin mukaan uskonto antaa ihmiselle kaksi mahdollisuutta: antautua luonnolle tai ylläpitää omaa sankarillista persoonallisuutta eli heroismia.
Heroismilla on suuri rooli kuoleman sivuuttamisessa myös sekulaarissa elämänkatsomuksessa. Ihmisen tarve olla muistettu kuoleman jälkeen saa ihmisen etsimään merkitystä myös esimerkiksi omasta työurasta tai intohimon kohteesta. Toisin sanoen yksilö haluaa tehdä itsestään “sankarin” tavoittelemalla muistamisen arvoisia saavutuksia.
Kaikkien ihmisten elämä on rajallista. Kuva: Pixabay
Heroismi kertoo siitä, kuinka kuolemaa käsitellään hyvin yksilökeskeisestä näkökulmasta. Butters tuo esille näkökulman, jonka mukaan meidän tulisi keskittyä kuolemaan liittyviin laajempiin kokonaisuuksiin ennemmin kuin vain tarkastella sitä yksilön näkökulmasta.
”Ihmisen tarve olla muistettu kuoleman jälkeen saa ihmisen etsimään merkitystä myös esimerkiksi omasta työurasta tai intohimon kohteesta.”
Kyse on priorisoinnista, sillä ihmiskuntaa uhkaa esimerkiksi luonnon monimuotoisuuden kuoleminen. Ihminen tulee väistämättä kuolemaan, joten herää kysymys, että miksi emme keskity sellaisiin asioihin, joihin voimme vaikuttaa?
Kuoleman tiedostaminen voi auttaa irti riittämättömyyden oravanpyörästä
Vaikka kuolema on biologinen fakta, on inhimillistä etsiä jatkuvuuden tunnetta esimerkiksi sosiaalisesta mediasta. Nykyaikana elämme illuusiossa, jossa voimme verkostoitua ja olla yhteydessä toisella puolella maapalloa elävien ihmisten kanssa. Voimme luoda itsestämme version, joka on virheetön ja loputon.
Samaan aikaan koemme riittämättömyyden tunnetta, koska jollain toisella menee aina paremmin. Salaa toivomme vapautusta vertailun oravanpyörästä ja huomaamme, että ajatus kaiken päättymisestä voi olla lohduttava.
”Vaikka kuoleman näkeminen kauniina tapahtumana on aiheuttanut kiistelyä, voidaan kuoleman hyväksymisessä nähdä kauneutta.”
Kuoleman tiedostamisesta tekee lohduttavan se, että kukaan ei voi välttää sitä. Loppujen lopuksi olemme kaikki samassa tilanteessa saavutuksista huolimatta. Vaikka kuoleman näkeminen kauniina tapahtumana on aiheuttanut kiistelyä, voidaan kuoleman hyväksymisessä nähdä kauneutta.
Näkemällä kuolema osana luontoa ja elämän kiertokulkua voimme ymmärtää sen tarkoituksen. Voimme nähdä yksilön osana elämän kiertokulkua, jossa kuolema on edellytys uuden syntymiselle.
Kirjoittaja on toisen vuoden uskontotieteen opiskelija Turun yliopistosta.
VAIKEINTA oli hautajaisten jälkeinen tyhjyys. Turkulainen neljän lapsen äiti Henna Laine tietää, miltä se kaikkein pahin tuntuu, eli oman lapsen menettäminen. Nyt hän kertoo, miten suru ja kuolema tulisi kohdata.
”Santra oli maailman aurinkoisin lapsi”, Laine kuvailee. Santra ei hänen mukaansa koskaan oikein ymmärtänyt omaa tilannettaan, ja ehkä niin oli parasta. Laine kuitenkin tähdentää, että jos lapsi olisi osannut kysyä, hänelle olisi puhuttu asiasta ihan suoraan.
Santra oli 2-vuotias sairastuessaan ensimmäisen kerran syöpään, joka oli leukemian esiaste. Sen jälkeen hän sairastui kolmesti leukemiaan, ja viimeiseen hän kuoli. Ensimmäisen kerran syöpä löytyi puolivahingossa infektioastman kontrollikäynnillä verikokeista.
Santra oli lämpöillyt ja ollut vetämätön, mistä Laine oli huolestunut. Verikokeiden jälkeen hän lähti tyttärensä kanssa siltä istumalta Turun yliopistolliseen keskussairaalaan, Tyksiin, ja hoidot aloitettiin saman tien.
”Santra rakasti prinsessaleikkejä, ja hittijuttuja olivat muun muassa Frozen sekä Risto Räppääjä ja polkupyörävaras.”
Santralla on kaksi isompaa sisarusta ja yksi pienempi sisarus. He kaikki ovat käsitelleet Santran kuolemaa omalla tavallaan. Pienin sisarus on oireillut käytöksellään, ja muiden kanssa on Laineen mukaan ”puhuttu, puhuttu ja puhuttu”.
Henna Laine kuvailee Santran olleen maailman aurinkoisin lapsi. Kuva: Henna Laineen kotialbumi
Hyvästit rauhassa omassa kodissa
Santran persoonaa Laine kuvailee vahvatahtoiseksi. ”Hän tiesi aina, mitä halusi”, Laine kertoo. Santra rakasti prinsessaleikkejä, ja hittijuttuja olivat muun muassa Frozen sekä Risto Räppääjä ja polkupyörävaras.
Santra oli loppuun asti iloinen oma itsensä, vaikka sairaus oli vienyt häneltä ruokahalun ja saanut laihtumaan. Viimeisenä aamuna hän oli vielä vilkuttanut kummisedälleen iloisesti heipat. Santran elämänhalua Laine kuvailee valtavaksi.
Kuoleman hetki oli rauhallinen, sillä Santra kuoli omassa kodissaan äitinsä kainaloon. Oli tietoinen päätös, että Santra saa olla loppuun asti kotona. Santra inhosi sairaalaympäristöä, ja koti oli hänelle hyvin rakas.
Kuoleman jälkeen Tyksistä kysyttiin tiedoksi kuolinaika ja tilattiin auto. Hautaustoimisto haki Santran vasta myöhemmin illalla. Laine kuvailee kauniisti, kuinka siinä välissä perheellä oli aikaa hyvästellä Santra rauhassa. Sisarukset muun muassa soittivat Santralle tämän lempimusiikkia Cheekiä. Välissä Tyksistä oli soitettu ja huolehdittu, miten perhe pärjää.
Santra ei viihtynyt sairaalassa, ja lopulta hän sai nukkua pois omassa kodissaan. Kuva: Henna Laineen kotialbumi
Santra elää perheen arjessa joka päivä muistoissa, puheissa ja erilaisten esineiden kautta. Joka joulu perhe ottaa esille Santran pienen joulukuusen ja tällä tavoin tietyt tavarat ovat saaneet tärkeän merkityksen.
Kohtelu oli vaihtelevaa ja ihmiset katosivat elämästä
Laineen perheen tragedia kohdattiin vaihtelevasti. Tyksin ”kymppiosastoa”, eli syöpäosastoa Laine luonnehtii aivan mahtavaksi. Siellä perhe kohdattiin ihanasti ja avoimesti ja perhettä tuettiin ja autettiin kaikessa loppuun asti.
Sen sijaan sosiaalihuollon toiminta oli asiatonta. Lainetta ei kohdattu äärimmäisen surun ja kriisin keskellä olevana äitinä, joka olisi tarvinnut apua ja tukea arjesta selviytymiseen. Sen sijaan häntä uhkailtiin huostaanotolla, jos kodin siivous ei ala sujua.
”Kuoleman hetki oli rauhallinen, sillä Santra kuoli omassa kodissaan äitinsä kainaloon. Oli tietoinen päätös, että Santra saa olla loppuun asti kotona.”
Sosiaalityöntekijä oli jopa vinoillut, että jättää takkinsa autoon vieraillessaan Laineen kotona, ettei haju tartu. Tällainen käytös olisi asiatonta, vaikka perheessä kukaan ei olisi kuollutkaan. Laineen oli vaikea huolehtia kodista ja arjen pyörittämisestä, koska oli itse Santran kuoleman jälkeen täysin romahtanut.
Eivät kaikki ystävätkään lapsensa menettänyttä osanneet kohdata. Monet ystävät katosivat ympäriltä, koska eivät osanneet kohdata tilannetta. Moni oli hävinnyt Laineen elämästä jo sairastelun aikana. Jotkut olivat ihan suoraan sanoneet, etteivät tienneet mitä sanoa.
Koulutusta surevan kohtaamiseen ja enemmän puhetta kuolemasta
Laine olisi toivonut, että hänet olisi kohdattu kuin kenet tahansa. Juteltu ihan mitä tahansa. ”Voi sanoa vaikka että kuu on juustoa ja siellä asuu sinisiä miehiä”, sanoo Laine. ”Joidenkin kanssa juteltiin juuri tällaista, ja se oli ihanaa, kun ei tarvinnut hetkeen miettiä mitään muuta.”
”Pelkkä tervehtiminen voi surevalle olla jo iso asia ja ihana kohtaaminen.”
Viranomaisten ja muiden ammattilaisten kohdalla Laine toivoo, että tuikitärkeitä kohtaamisen taitoja opeteltaisiin pakollisena osana koulutusta. Hän myös painottaa, että jos esimerkiksi sosiaalialan työntekijä ei osaa kohdata surevaa ihmistä, ei pitäisi olla sellaisessa ammatissa lainkaan.
Koko yhteiskunnan tasolle Laine toivoo enemmän puhetta kuolemasta. ”Kuoleman ei pitäisi olla mörkö. Ei se ole mikään suuri salattu juttu, joka tapahtuu jossain suljettujen ovien takana. Se koskettaa ihan jokaista meistä.”
Henna Laineelle vaikeinta oli hautajaisten jälkeinen tyhjyyden tunne. Kuva: Henna Laineen kotialbumi
”Vaikka se itkee, ei se silti mene rikki”
Suru on yhä läsnä Laineen perheen elämässä, mutta vuosien saatossa sen luonne on muuttunut. Ikävä ei koskaan poistu, mutta nykyisin suru nousee pintaan esimerkiksi joulun ja Santran syntymäpäivän tienoilla.
”Laine olisi toivonut, että hänet olisi kohdattu kuin kenet tahansa. Juteltu ihan mitä tahansa. ”Voi sanoa vaikka että kuu on juustoa ja siellä asuu sinisiä miehiä”
”Surun kanssa oppii elämään”, Laine toteaa. Hänen perhettään on auttanut eniten se, että kaikesta on saanut aina puhua, jo ennen Santran kuolemaa. Kysyn, onko Laine oppinut suoraanpuhumisen taidon jo kotonaan?
”Ei, olen siihen opetellut ihan itse”, Laine sanoo ja kertoo päättäneensä jo kauan sitten, että hänen lapsillaan on toisenlainen lapsuus kuin hänellä itsellään oli.
Ja vaikka kaikki ystävät eivät osanneet olla läsnä surun keskellä, oli kaikkein lähimmistä ystävistä valtava apu. Pahimpina aikoina juttuseuran lisäksi auttoi valtavasti myös ihan konkreettinen apu, kuten siivousapu ja ruuanlaitto.
Ihan jokaisen ihmisen olisi Laineen mielestä tärkeää muistaa, että surevat ihmiset eivät ole sen erilaisempia kuin kukaan muukaan. Pelkkä tervehtiminen voi surevalle olla jo iso asia ja ihana kohtaaminen. ”Vaikka se itkee, ei se silti mene rikki”, neuvoo Laine.
Sen lisäksi hän toivoo, että asioista puhuttaisiin ihan suoraan. Vertaistuen hän on kokenut hyvin arvokkaaksi, ja hän on itse hakeutunut eri Käpy Lapsikuolemaperheet ry:n tukihenkilötoimintaan. Muiden auttaminen ottaa osansa, mutta antaa paljon enemmän.
”Santra oli itse niin avoin ja valoisa, että sitten kun täytyy käydä näin, niin halusin että siitä syntyy jotain hyvää.”
ARMENIA ja Georgia tekivät ensimmäisinä kristinuskosta valtionuskonnon 300-luvun alussa. Niitä seurasivat Rooman imperiumi ja Kaukasian Albania. Viimeksi mainitun muinaisvaltakunnan perilliset elävät yhä nykyään Azerbaidzhanissa ja tunnustavat kristinoppia, nyt vähemmistönä muslimienemmistön keskellä.
”Udit ovat muinainen kansa, joka eli 300-luvulla Kaukasian Albaniassa. Silloin omaksuimme kristinuskon”, selittää Ervin, museon opas, Nic-kylässä Pohjois-Azerbaidzhanissa. Maailman kymmenestätuhannesta udista 4000 asuu Nicissä, ja kylässä toimii myös udien kulttuurikeskus.
Nykyisen Azerbaidzhanin alueella ja Venäjään kuuluvan Dagestanin eteläosissa sijainnut Kaukasian Albania kukoisti 100-luvulta ekr. aina 700-luvulle jkr. Nimestään huolimatta sillä ei ole tekemistä Euroopan Albanian kanssa. Muinaiskreikaksi ”albania” merkitsee vuoristoista paikkaa.
Udin kieli oli todennäköisesti Kaukasian Albanian kirjakieli. Tämän todistaa Siinain luostarista 1990-luvulla löydetty 700-luvulla laadittujen albanialaisten liturgisten tekstien kokoelma: ne edustavat muinaista udin kielen muotoa.
Museon opas Ervin museon edustalla Nic-kylässä Pohjois-Azerbaidzhanissa. Kuva: Mikko Palonkorpi
”Kirjakieli ja aakkosto luotiin Albaniassa 400-luvulla. Raamatun tekstejä käännettiin udiksi jo tuolloin”, selittää Ervin.
Albanian kirkko saavutti itsenäisen aseman 400-luvun lopulla, ja 500-luvulla sen johtaja sai katolikoksen arvonimen. Kirkko noudatti Khalkhedonin kirkolliskokouksen oppeja 700-luvun loppuun, jolloin se joutui Armenian monofysiittisen kirkon alaisuuteen.
Kehittynyt Kaukasian Albania
”Kaukasian albaanit olivat aluksi monijumalaisia ja sen jälkeen kristittyjä, lopuksi valtaosa heistä omaksui islamin”, selittää Ahmed, harmaantunut laiha ukko, opastaessaan meitä Kaukasian Albanian pääkaupungin Kabalan raunioille.
”Raunioita alueella on ajanlaskun alusta 1000-luvulle asti, vaikka Kabala menetti asemansa jo 500-luvulla persialaisten hyökätessä.”
Kuljemme Nicin naapurissa, Cuxur Qabala-kylässä. Ympärillä leviää ruohotasanko, jota Kabalan rauniot pippuroivat.
Ahmed selittää arkeologisten jäänteiden osoittavan Kabalan kehittyneisyyttä: oli tasokkaat kellarit, vesiputki vuorilta ja viemärijärjestelmä. Kabalassa eli sen kukoistusaikana 10 000 asukasta.
Ahmed kertoo Kabalan historiasta ja esittelee kaupungin raunioita. Kuva: Mikko Palonkorpi
Raunioita alueella on ajanlaskun alusta 1000-luvulle asti, vaikka Kabala menetti asemansa jo 500-luvulla persialaisten hyökätessä.
Kaupungin eteläportilla kaksi tiilitornia jomottaa vartioimassa maisemaa. ”Katsokaa tätä suureellisuutta”, huudahtaa Ahmed. Opas levittelee käsiään ja kailottaa: ”Ajat vaihtuvat, mutta jotain sentään jää jäljelle!”
Tukea vähemmistöille ja kristinuskolle
Azerbaidzhanissa udilla on virallinen vähemmistökielen asema. ”Nicissä kaikki osaavat puhua udia”, vakuuttelee Ervin. Kylässä kouluopetus on silti azeriksi tai venäjäksi. Udia voi opiskella vain yhden tunnin viikossa neljänteen luokkaan asti. Se tuntuu aika vähältä.
”Vuonna 1726 rakennettu kirkko on omistettu Pyhälle Eliseille. Hän on paikallinen pyhimys, joka on tärkeä udeille ja muille Kaukasian Albanian perillisille, kuten lezgiineille.”
”Kristinuskoa tuetaan Azerbaidzhanissa. Kirkkoja on restauroitu julkisin varoin. Valtion monikulttuurisuusohjelmasta vähemmistöt saavat tukea oman kulttuurin harjoittamiseen, lauluihin tansseihin ja lasten leirejä varten”, väittää pappi Rafik Danakari ja kiittelee vuolaasti presidentti Ilham Alijevia.
Pyhän Elisein kirkko Nicin kylässä. Kuva: Mikko Palonkorpi
Azerbaidzhania diktaattorina hallitseva Alijev seurasi 2003 isäänsä Heydar Alijevia presidentin virkaan. Monikulttuurisuusohjelma kuuluu maan viralliseen hymypolitiikkaan, mutta usein tukea voisi antaa runsaamminkin.
Seisomme Nicin kylän kirkon pihalla. Vuonna 1726 rakennettu kirkko on omistettu Pyhälle Eliseille. Hän on paikallinen pyhimys, joka on tärkeä udeille ja muille Kaukasian Albanian perillisille, kuten lezgiineille.
Karun kauniin kivikirkon pihalla kohoaa neljä lehtevää jättiläisplataania. Lämpimässä syyspäivässä tekisi mieli heittäytyä niiden varjoon ja nähdä unia Kaukasian Albaniasta.
Fakta
Koilliskaukasialainen udi kuuluu lezgiinikieliin ja sillä on useita sukulaiskieliä Dagestanissa. Azerbaidzhanin lisäksi udeja elää Venäjällä, Kazakstanissa, Ukrainassa, Georgiassa ja Armeniassa.
Kirjoittaja onesseisti ja tietokirjailija, joka on villiintynyt Kaukasian vuorista, kansoista ja kulttuureista.
Toimittaja Pihla Hänninen pohtii esseessään opiskeluaikaisen työnhaun haasteita ja kivikkoista polkuaan työelämään.
Pihla Hänninen
KONMARITIN jokin aika sitten vanhoja sähköpostejani. Elättelin toiveita siitä, että olisin löytänyt sieltä jotain säilyttämisen arvoista: vanhoja valokuvia, salaisuuksia, hyviä ideoita tai vaikka inspiraatiota esikoisromaania varten.
Elämänarkeologiset kaivaukseni tuottivat pettymyksen. Tällä digitaalisella hautausmaalla oli vain enemmän tai vähemmän merkityksetöntä roskaa. Viestejä ex-heiloilta ja nyt jo edesmenneiltä professoreilta. Parin sanan mittaisista viesteistä koostuvia sähköpostiketjuja. Turhia uutiskirjeitä.
Suurimman osan laatikosta haukkasivat kuitenkin yllättäen työnhakuvahtien ilmoitukset, joita olin tilaillut rituaalinomaisesti jokaiselta löytämältäni työnhakusivustolta.
Olin kai pelännyt, että jos en tilaa kaikkia ilmoituksia, niin minulta menee ihan varmasti jotain oleellista ohi. Tämä vanha pelkoni ei tunnu jälkikäteen ajatellen kovin realistiselta. (Kerro silti, jos tiedät jonkun, joka olisi löytänyt työpaikan Mol.fi:stä.)
Työelämään pyrkivät opiskelijat törmäävät usein seuraavaan viheliäiseen paradoksiin: työtä ei saa ilman kokemusta, mutta kokemusta ei saa ilman työtä.
Ilmiö voi olla tuttu myös alanvaihtajille tai niille, jotka pyrkivät työelämään muun suunnitellun tai suunnittelemattoman tauon kuten lasten saamisen tai sairastamisen jälkeen.
Kuva: Pixabay
Koska aloitin yliopisto-opinnot suoraan ylioppilaaksi valmistumiseni jälkeen ilman välivuosia, en ollut ehtinyt saada juurikaan työkokemusta. Olin totta kai iloinen ja ylpeä lyhyestä kesätyökokemuksestani, mutta siitä ei myöhemmin työnhaussa ollut hyötyä.
Onnistuin jotenkin saamaan ensimmäisen opiskeluvuoteni jälkeen kesätöitä siivoojana. Halusin kuitenkin keskittyä opiskeluun, joten nostin seuraavana kesänä ennemmin opintotukea ja -lainaa, koska se oli mahdollista.
Opiskelijana työhön liittyy myös aikaa koskeva paradoksi: jos teet töitä, opiskelun edellytykset kärsivät, mutta jos ”vain” opiskelet, kärsivät työnteon edellytykset. Monen opiskelut siis pitkittyvät tai jopa keskeytyvät työnteon takia ja monen työelämään siirtyminen pitkittyy opiskelujen takia.
Kesäopintotuen nostaminen oli huomattavasti helpompi ja miellyttävämpi ratkaisu kuin hakuilmoitusten kyttääminen, hakemusten nikkarointi ja kärvistely loputtomalta tuntuvan odottelun epävarmuudessa.
Joskus myöhemmin olisin kyllä kovastikin halunnut tehdä töitä. Hain niitä välillä kevytmielisemmin ja välillä epätoivon vimmalla, mutta tuloksia ei vain tullut.
Ei haastattelun haastattelua. Välillä en saanut edes latteita ”kiitos, mutta saimme noin tsiljoona hakemusta, eikä valintamme tällä kertaa kohdistunut sinuun” -sähköposteja.
Työnhaussa epäonnistuminen kerta toisensa jälkeen sai minut ymmälleni. Olin mielestäni ihan kelpo kandidaatti. Opiskelin korkeakoulussa, osasin noudattaa ohjeita ja lisäksi olin aina ollut hyvä ilmaisemaan itseäni etenkin kirjallisesti. Missä mahtoi olla vika?
Ehkä hain vääriä paikkoja? Tai ehkä hakemukseni olivat vääränlaisia? Työhakemus on kuitenkin tunnetusti tekstilaji, johon sisään pääseminen vie aikaa.
Kuva: Unsplash
Opiskelukaverini vinkkasi, että niin esseisiin kuin työhakemuksiinkin kannattaa ripotella hienoja sanoja fake it until you make it -hengessä. Kokeilin sitäkin. Ei tulosta. Ehkä rekrytoijat kurtistivat kulmiaan buzzwordeja vilisevän hakemukseni nähtyään ja huomasivat, että yritän juksata heitä, enkä tiedä tuon taivaallista siitä mistä puhun.
Ehken tuntenut itseäni tarpeeksi ja osannut kertoa niin kutsutusta osaamisestani. Ehken osannut hakea töitä oikealla tavalla?
En koskaan kokeillut vanhaa kunnon ”kävele yritykseen sisään ja kysy töitä” -metodia, enkä myöskään halunnut kirjoittaa työhakemustani vessapaperirullaan niin kuin joku jossain oli kuulemma joskus tehnyt ja saanut töitä.
Tai sitten minulla ei vain yksinkertaisesti käynyt tuuri.
Rekrytointi- ja HR-ammattilainen Saana Rossi kirjoittaa Rekrytoija-kirjassaan siitä, miten työnhakuun liittyen annetaan paljon neuvoja – usein ihan pyytämättäkin. Nämä neuvot ovat usein keskenään ristiriitaisia. Soita hakemuksen perään, älä missään tapauksessa soita hakemuksen perään ja niin edelleen.
Kuulostaa muuten ihan deittailulta! Työnhaussa ja deittailussa on mielestäni ylipäätään paljon samaa. Molemmissa menestyminen – eli sopivan työpaikan tai kumppanin löytäminen – vaatii erilaisten resurssien lisäksi itsetuntemusta, itseluottamusta ja heittäytymiskykyä.
Molemmissa joutuu kasvokkain oman haavoittuvuutensa kanssa ja asettamaan itsensä alttiiksi pettymyksille. Molemmissa prosessista putoaminen tai pahimmillaan ghostatuksi tuleminen satuttaa ja tuntuu pahalta. Molemmista pettymyksistä voi kuitenkin useimmiten päästä yli ajan kanssa.
Työnhakutaitojeni puutteeseen saattoi vaikuttaa myös se, että opiskelin melko teoreettisena ja kriittisenä tunnettua alaa, jossa työelämätaidoille lähinnä hymähdeltiin.
Se, että uusinsimme sitseillä stereotypioita lauleskelemalla työelämäorientoituneemmille aloille naureskelevia sitsilauluja, vaikutti tietysti siihen mitä pidin tavoittelemisen arvoisena.
Rakensimme omaa opiskelijaidentiteettiämme edellisten opiskelijasukupolvien jalanjäljissä ja samaan aikaan loimme rajaa meidän ja muiden välille.
Yllättävän moni kaverini luo uraa tutkijana. En ole tietoinen heidän kaikkien motiiveista, mutta ehkä osa on valinnut alan kutsumuksen ja mielenkiinnon takia, osa ajautumisen takia ja osa ehkä hieman pakon sanelemana siksi, että yliopistossa hyvin pärjäämisen jälkeen työnhaku on tuntunut ja voi tuntua inhottavalta ja nöyryyttävältä.
Kukapa sellaisissa tunteissa haluaisi velloa?
Työnhakutaitojen puutteen ja työelämää hieman pakollisena pahana pitävään opiskelijakulttuuriin sosiaalistumisen lisäksi luokkataustanikin voi olla yksi selittävä tekijä.
Siinä missä osaa kavereistani on kannustettu tai velvoitettu hakemaan töitä, omat työväenluokkaiset vanhempani eivät ole suoranaisesti tuuppineet minua töihin.
Työsuojeluvastaavana aikanaan työskennellyt isäni siirtyi vanhemmilla päivillään työltäsuojeluvastaavaksi. ”Ehdit sinä niitä töitä ihan tarpeeksi elämäsi aikana tehdä,” hän totesi lempeästi, kun harmittelin ääneen surkeaa kesätyönhakutuuriani.
Vuosien epäonnistuneen työnhaun seurauksena aloin vähitellen epäillä olevani jotenkin huonompi kuin muut. En ymmärtänyt työnhaun sääntöjä ja lainalaisuuksia, enkä tiennyt mitä minun olisi pitänyt tehdä. Ajattelin, että minusta on varmaan jäänyt valmistusvaiheessa pois jokin työnhakuun liittyvä osa, oli se sitten ruuvi tai muu.
Meni muutama vuosi. Koska elin pelkkien tukien varassa, ansioluetteloni alkoi ammottaa tyhjyyttään. Kuten arvata saattaa, itsetuntoni oli myös nollilla. Menetin vähitellen toivoni.
Olin tietysti myös köyhä. En uskaltanut koskaan lähteä vaihtoon, enkä matkustellut tai käynyt niissä kalliissa tapahtumissa, joissa työssäkäyvät kaverini kävivät.
Köyhyysrajan alapuolella eläminen nakersi uskoani tulevaisuuteen. En ajatellut ikinä saavani töitä, vaan ajattelin, että tulisin aina olemaan köyhä.
Vieraannuin työelämästä. Välillä murehdin toimeentuloa, mutta löysin elämääni rahan ja työssäkäynnin sijaan muita merkityksen lähteitä. Tein vapaaehtoistyötä, harrastin, imin itseeni tietoa ja opettelin uusia taitoja. Minulla oli rutkasti aikaa ajatella asioita ja hoivata itseäni ja muita.
Loppujen lopuksi tuuri minulla kävi tuuri. Juttelin sattumalta ystäväni illanistujaisissa erään lehden toimitussihteerin kanssa. Hänellä oli tarjolla pieni työtehtävä ja päädyin avustamaan lehteä ensimmäistä kertaa elämässäni.
Vaikka tämä voi kuulostaa vähäpätöiseltä, tapahtuma oli käänteentekevä. Rohkaistuin siitä ja uskalsin sen seurauksena olla aiempaa aloitteellisempi ja verkostoitua. Aloin työskennellä opintojeni ohella vapaana toimittajana ja minulle kehittyi ammatillinen identiteetti.
Siitä lähti käyntiin hyvän kierre. Hyvästä seurasi hyvää ja minulle alkoi kasaantua erilaisia pikku etuoikeuksia. Sain myös voimaa venyneiden opintojeni loppuun saattamiseen.
Sosiologi Robert K. Merton kuvaa kasautuvia etuja ja kasautuvaa eriarvoisuutta ns. Matteus-vaikutuksen käsitteellä. Käsite perustuu Uuden testamentin Matteuksen evankeliumin jakeeseen 25:29 (”Jokaiselle, jolla on, annetaan, ja hän on saava yltäkyllin, mutta jolla ei ole, siltä otetaan pois sekin mitä hänellä on”). Myös myöhemmän tutkimuksen mukaan niin eriarvoisuus kuin hyväosaisuuskin ovat kasaantuvaa ja myös ylisukupolvista sorttia.
Oli mahtavaa viimein tuntea kuuluvansa työssäkäyvien kansalaisten joukkoon. En kuitenkaan pidä tätä etuoikeutta itsestäänselvyytenä, koska olen kokenut myös omakohtaisesti sen, millaista on olla työelämän ulkopuolella ja kamppailla vuosia sinne päästäkseen.
Mikä hassuinta, en koskaan ajatellut, että minusta olisi toimittajaksi. Ensikosketukseni alaan oli näet karsea. Vietin päivän maakuntalehden toimituksessa lukion viestinnän kurssilla ja minun ja kurssikaverini piti keksiä koko päivä lehden täytepalstalle tyhmiä kysymyksiä ja selvittää niihin vastaukset.
Kaltaiselleni vakavalle teinille tehtävä oli vaikea ja siinä missä minä olin epämukavuusalueellani, vanhempi kurssikaverini oli liekeissä. Ajattelin, että hän oli toimittaja-ainesta ja minä en.
Kokemukseni jätti vielä kypsymisvaiheessa oleviin aivoihini muistijäljen. Jos toimittajan työ on tällaista, en todellakaan halua olla toimittaja. Jos olisin pitänyt sinnikkäästi kiinni tuosta teini-ikäisen minäni arviosta, en olisi tässä missä olen nyt.
Opin tästä ennen kaikkea sen, että asiat ovat aina vähän suhteellisia. Ei kannata aina luottaa omaan ajatteluunsa, koska siinä on monenlaisia kognitiivisia vinoumia. Ne kuuluvat asiaan, mutta niistä kannattaa olla tietoinen, jos mahdollista.
Kuva: Unsplash
Myöhemmin ymmärsin, että jos joku toimintatapa ei toimi, voi olla järkevää vaihtaa näkökulmaa.
Luin rekrytointiprosesseja käsitteleviä kirjoja ja opin, että onnistuneet rekrytoinnit tehdään yleensä hyvin laskelmoidusti työnantajan tarpeiden pohjalta. Niissä ei enimmäkseen oteta riskejä, koska virherekrytoinnit tulevat kalliiksi.
Rekryprosessissa hylätyksi tulemisessa ei ole mitään henkilökohtaista. Mikä lohdullinen tieto! Tieto ei silti lohduta paljoakaan, jos käteen jää jatkuvasti tyhjä arpa.
Rekrytoidessa käytetään valtaa ja työnhaku on kestävyyslaji, jossa hakijalla on paljon pelissä. Kyse on hakijan itsetunnosta, toimeentulosta ja tulevaisuudesta eli toisin sanoen elämisen ehdoista ja laadusta. Kun et koskaan kuule hakemuksestasi mitään, olo voi alkaa tuntua näkymättömältä.
Haloo, onko siellä ketään? Täällä on vittu ihminen sisällä!
Oman pitkällisen työnhakumaratonini lopulla sain ensin harjoittelupaikan, sitten pari lyhyttä työpätkää ja lopulta työllistyin pidemmäksi aikaa. Joudun myös maksamaan keväällä nostamiani opintotukia takaisin, koska en osannut aavistaa yllättävää työllistymistäni.
Harmittaako? Ei sitten yhtään. Velkani Kelalle symboloi minulle pelkästään onnistumista. Tuntuu siltä kuin olisin voittanut elämässä. Ja se on ihanaa.
Kirjoittaja on työnhaun esoteeriset salaisuudet selvittänyt VTM, joka pitää työnhausta niin paljon, että voisi tehdä sitä työkseen.
Esseessään Mikko Lamberg käsittelee taideriippuvuutta ja ylevöittävän kokemuksen metsästystä.
Mikko Lamberg
KETONEN & Myllyrinne -TV-ohjelmassa on sketsi, jossa Ville Myllyrinteen esittämä kulttuurinystävä Mika yrittää päästä deittinsä kanssa taidenäyttelyyn. Portsari estää pariskunnan sisäänpääsyn, koska taiteenrakastaja on jo nauttinut liikaa kulttuuria.1
Hassutteleva sketsi vertaa estotonta ryyppäämistä ja sitä seuraavaa hybristä kulttuurin liikakäyttöön ja siitä sössöttämiseen. Lähtökohta on humoristisen absurdi, ohjelmalle tyypillistä liioitteluhuumoria. Taiteen rinnastamisessa päihteisiin on kuitenkin itua.
Olen ollut lapsesta asti addiktoitunut taiteeseen ja sitä voimakkaammin mitä enemmän vuosia minulle on kertynyt. Tunnistan, että monien silmissä tämä kiinnostus näyttäytyy poikkeuksellisena.
”Yhden vuoden aikana katson yleensä 300–400 elokuvaa. Parhaana – tai pahimpana – vuotena olen katsonut 1 000.”
Osin taiteeseen pärähtäminen johtuu ammatistani, sillä kirjoitan kulttuurista työkseni. Silti tälläkin saralla olen huomannut olevani äärilaidan väkeä, jätemylly, joka ahmii jatkuvasti kokemuksia. Olen kiinnostunut kuuntelemaan tauotta uutta musiikkia, lukemaan uusia kirjoja, katsomaan uusia elokuvia.
Summittaisia lukemia: Yhden vuoden aikana katson yleensä 300–400 elokuvaa. Parhaana – tai pahimpana – vuotena olen katsonut 1 000. Kuuntelen vuodessa joitain satoja levyjä ja luen keskimäärin 150–200 kirjaa ja sarjakuvaa. Jälkimmäisessä luvussa ei ole mukana kaikki selaamani työkirjallisuus, artikkelit, verkkoesseet, blogit…
Tämän lisäksi käyn näyttelyissä, konserteissa, milloin missäkin tapahtumassa, kun aikaa ja jaksamista löytyy. Käytän myös aikaa tällaisten uusien kokemusten etsimiseen. Voin esimerkiksi kuluttaa tunteja unohduksiin painuneen verkkolehden arkiston lukemiseen tai Internet Archiven selaamiseen tietyillä hakusanoilla.
Sinulla on ongelma, voi joku sanoa. Elämässäni jää kuitenkin aikaa työhön, ihmissuhteisiin, liikuntaan, ruoanlaittoon, muihin harrastuksiin, nukkumiseen ja vain olemiseen. En optimoi, aikatauluta tai harjoita kyykkyjä matkalla vessaan, niin kuin jotkut toiset, vaan pikemminkin kammoan kaikkea tällaista täsmällisyyttä.2
Kuten huomaa, pakkomielteisyyteni koskee vain helposti saatavilla olevaa taidetta. Siinä mielessä olen kuva kulutuskulttuurin toiveasiakkaasta. Saatavilla olevien kokemusten helppo saatavuus ja suhteellinen halpuus mahdollistavat seikkailut. Musiikista kiinnostunut voi tehdä pelkällä YouTubella upeita löytöjä.
Minulla ei ole pakkomielteistä halua käydä teatterissa tai taidenäyttelyissä, koska niissä vierailu vaatii oman vaivansa ja rituaalinsa. Siten ne ovat arjessa enemmän poikkeus. Tässä mielessä taidetta voi verrata päihteisiin. Riippuvuutta on sitä helpompi ruokkia, mitä helpommin ainetta saa.
”Stendhalin syndroomaksi kuvataan tilaa tai mielenterveyden häiriötä, jossa taiteen kokija hurmioituu edessään aukeavasta teoksesta ennen kokemattomalla voimalla.”
Samalla tunnistan olevani keskitason tekijä. Riippuvuuteni on kovempi kuin useimmilla ihmisillä mutta aineeni mietoja. Todella pärähtäneet ravaavat jatkuvasti taidenäyttelyissä, oopperassa ja teatterissa ulkomailla. Minä nautin ekstaasia, toiset crackia.
Stendhalin syndroomaksi kuvataan tilaa tai mielenterveyden häiriötä, jossa taiteen kokija hurmioituu edessään aukeavasta teoksesta ennen kokemattomalla voimalla. Nimi tulee kirjailija Stendhalista (oik. Marie-Henri Beyle, 1783–1842), joka raportoi vuonna 1817 päiväkirjaansa kokemuksistaan firenzeläisen kirkon maalaustaiteen parissa. Varsinaisen nimen syndroomalle keksi psykiatri Graziella Magherini 1980-luvulla.3
Kyse ei ole mistään tavanomaisesta liikutusreaktiosta, vaan kertakaikkisesta antautumisesta, jossa on psykoosiin verrattavissa olevaa oireilua. Kohtauksen saava voi kokea hallusinaatioita ja harhoja, pyörtyä tai voida voimakkaasti pahoin, saada yliannostuksen.
Syndrooma on aina tuntunut kaunokirjalliselta keksinnöltä, väärintulkinnalta Stendhalin sanoista jotka kuvasivat voimakasta liikutusta. Ilmiön harvinaisuuden vuoksi sen psykologisesta todenperäisyydestä ei ole varmuutta, eikä sitä ole sisällytetty yleisesti hyväksyttyjen mentaalisten häiriöiden listoihin. On hankalaa sanoa, miten taidekohtaus eroaa muista merkittävistä hetkistä, joiden aikana ihminen kokee koko elämänsä rattaiston naksahtavan toiseen asentoon.
Stendhalin syndroomaa pidetään poikkeuksellisena niidenkin joukossa, jotka siihen uskovat. Taiteen edessä koetut reaktiot on tutkimuksissa havaittu yhteneviksi muun tunne-elämän reaktioiden kanssa. Kuvataiteen tapauksessa treenatumpi silmä auttaa kokemaan voimakkaampia reaktioita.4
”Mielenterveysongelmien tai syfiliksen onkin epäilty vaikuttaneen myös Stendhaliin.”
En epäile, etteikö ilmiö voisi olla todellinen. Koen vaikeammaksi ymmärtää, miten joku voi kokea taideteoksen psykologiassaan näin voimakkaasti, mikäli taustalla ei ole valmiiksi jonkinlaista mielen järkkymistä. Mielenterveysongelmien tai syfiliksen onkin epäilty vaikuttaneen myös Stendhaliin.
Toisaalta vaisto ja edellä mainittu taidetreeni vihjaisi, että kyse on yläluokkaisesta tai ainakin jossain määrin luokkasidonnaisesta ilmiöstä. On hankalaa ajatella vähät barokkiajan taiteesta välittävää työläisluokan edustajaa vapisemassa kuin haavanlehti 1700-luvun öljymaalauksen edessä. Puhumattakaan siitä, että taide ei ole joillekin elämää muuttavia kokemuksia vaan viihtymistä varten. Henkilön yhteiskuntaluokka vaikuttaa voimakkaasti siihen miten ja mitä hän katsoo.5
Olen ollut epäluuloinen Stendhalin syndrooman nykykulttuurissa selviämisen kannalta ennen kaikkea siksi, että se on ensisijaisesti kuvataiteeseen liitettävä ilmiö. Kulttuurimme on voimakkaasti audiovisuaalista ja liikkuvaa, joten yksittäiseltä maalaukselta vaaditaan lähes mahdottomia. Todelliset hurmoksen tunteet ja transsitilat olen kokenut musiikin parissa eikä siinäkään ole koskaan tullut vastaan tällaisia äärirajoja.
”Haluan maailmani järkähtävän paikoiltaan, koska en tiedä parempaa tunnetta.”
Silti jahtaan jotain Stendhalin syndrooman kaltaista ja sitä kautta luultavasti performoin tahtomattani luovaa luokkaani. Voimakkaita ja siksi kiinnostavia esteettisiä kokemuksia on paljon, mutta niiden löytäminen vaatii jatkuvaa kaivamista ja ajatustyötä. Edellinen on hienosteleva kiertoilmaisu joutilaalle ajalle, jota duunarilla ei välttämättä ole.
Etsin jotain uutta antavaa taidekokemusta jatkuvasti. Haluan maailmani järkähtävän paikoiltaan, koska en tiedä parempaa tunnetta. Tiedän etten koskaan ole valmis, kaikkein vähiten jos luulen sitä olevani; pysähtyminen on kuolema, estetiikka kuoleman torjumista.
Jahtaamisessa on ironinen piirteensä, sillä mitä enemmän taidetta kokee, sitä syvemmälle täytyy sukeltaa – keskinkertaisiin teoksiin turtuu ja lopulta niistä, kuten suurimmasta osasta valtavirran kulttuuria, ei saa mitään ajankulua suurempaa irti.
”Suurin varjopuoli on kenties yllättävä: yksinäisyys, jota on vaikeaa selittää. Läheisten ystävien välille ilmestyy keskinäisen ymmärryksen estävä muuri, mikäli he eivät jaa samaa hulluutta.”
Se ei haittaa, sillä uuden taiteen löytäminen ja huippujuttujen etsiminen on itsessään kiinnostavaa. En koe menettäneeni mitään. Jo löytyneet mestariteokset ovat etappeja tällä matkalla.
Marc Chagall, Orpheus. 1914. Kuva: Wikimedia Commons
Suurin varjopuoli on kenties yllättävä: yksinäisyys, jota on vaikeaa selittää. Läheisten ystävien välille ilmestyy keskinäisen ymmärryksen estävä muuri, mikäli he eivät jaa samaa hulluutta. Kun tapaan kanssani saman estetiikan jakavia ihmisiä, palaan ”itsekseni”, olen toinen ihminen, todempi, skarpimpi ja elämästä kiinnostuneempi.
”Minä olen heroiini”, toteaa Tomasz Piątekin romaanin kertoja ja jatkaa: ”Olen se mitä tunnet, kun otat ruskeaa jauhetta.”6 Huomionarvoista on, että kertoja on kirjallinen keksintö. Tässä ei puhu vain huumeriippuvuus romaanihenkilönä vaan taide, intentio tekstin takana. Voimme etsiä – etsin – taiteesta tunnetta; ei helppoa emotionaalista liikutusta, naurua, pelkoreaktiota vaan tutkimatonta tunnetta, sanoittamatonta rajaa, henkistä kokemusta.
Samalla tärkeimmät teokset määrittävät sielua arvaamattomilla tavoilla. Uskon, että tuntienkaan keskustelu kanssani ei välttämättä avaa persoonaani tehokkaammin kuin suosikkikirjojeni lukeminen tai lempielokuvieni katsominen. Ne selittävät ihmisyyttäni paremmin kuin moni läheinenkään inhimillinen kohtaaminen. Niin tärkeistä asioista on kyse.
Kuten päihderiippuvainen voi katsoa perjantai-illan sekoiluistaan suu vaahdossa paasaavia ”normoja” etäältä, ylenkatseellisesta, jopa elitistisestä näkökulmasta, elokuvataidetta vuosien ajan silmämuniinsa tunkenut hymähtää kuullessaan hehkutuksia Quentin Tarantinon ohjaajataidoista. Lasten leikkiä! Missä on kovempi kama?
Vuosien ajan tuntemieni, läheistenkin ystävien voi olla turha päästä kanssani samalle aaltopituudelle verrattuna satunnaisesti kohdattuihin tuntemattomiin, jotka jakavat saman kiinnostuksen taiteeseen. Ystäviäni kohtaan tunnen suuria välittämisen tunteita, mutta jälkimmäisten kanssa olen samaa heimoa. Meillä on kaikilla sama riippuvuus, jaamme saman tavoittamattoman kohteen ja jahtaamme samaa alati pakenevaa kokemusta. Vakuutamme, ettemme usko Stendhalin hurmokseen, ja silti jossain mielen pimeässä makuukamarissa lepattaa kynttilä: ehkä vielä joskus?
Nykänen, Anna-Stina & Pikkujämsä, Matti: Suomalaiset tietävät, mitä on hyvä maku – nyt voit kokeilla millainen on omasi (Helsingin Sanomat, 7.9.2014) https://www.hs.fi/sunnuntai/art-2000002759113.html
TURUSSA opiskelijat lakittavat kello 18 vappuaaton iltana ”Mantan” sijasta Lilja-patsaan taidemuseonmäellä. Kapuan mäelle muiden iloisten juhlijoiden kanssa vain vähän ennen H-hetkeä. Sää on pilvinen ja hieman kolea, mutta ei niin huono kuin luvattiin.
Puolalankadulla kerrostalon parvekkeelta raikaa iloinen laulu, johon muut kanssakävelijät kadullakin yhtyvät. En tunnista biisiä, vaikka ilmeisesti pitäisi. Mäelle kiipeää niin haalareihin sonnustautuneita opiskelijoita kuin vanhempaa väkeä ja lapsiperheitäkin. Laulu alkaa naurattaa monia, minuakin. Nyt todella on vappu!
Mäen päältä äkkään heti harmaisiin haalareihin pukeutuneita tuttuja hahmoja. Turkulaisia kulttuurintutkijoita! Siis uskontotieteen, etnologian ja folkloristiikan opiskelijoita. Olen itsekin pukeutunut opiskelijahaalareihini vielä viimeisen kerran ennen kuin valmistun.
”Kuulostaa nimittäin vahvasti siltä kuin Turun yliopiston ylioppilaskunta TYY:n puheenjohtaja olisi maistellut alle jo skumpan jos toisenkin. Kukaan ei tosin tuomitse, jos näin onkin käynyt.”
Kiipeän tuttujen luokse ja kaivan repusta proseccoa ja serpentiiniä. Kun kauan odotettu puhe ylioppilaalle alkaa, alkaa kaikkia selvästi huvittaa. Kuulostaa nimittäin vahvasti siltä kuin Turun yliopiston ylioppilaskunta TYY:n puheenjohtaja olisi maistellut alle jo skumpan jos toisenkin. Kukaan ei tosin tuomitse, jos näin onkin käynyt.
Kuva: Karoliina Virkkunen
Jälkikäteen huomaan Turun yliopiston ylioppilaskunnan sosiaalisessa mediassa tiedotteen, että äänen kaikuminen häiritsi puheen pitämistä ja siksi puhe sammalsi niin kovin. Olkoon sitten niin.
Ympärilläni naureskellaan, että pitäisi pelata bingoa siitä, mitkä kaikki asiat nousevat puheessa esiin. Korona, bingo. Taloudellinen ahdinko, bingo. Mielenterveys, bingo. Sota, bingo!
Puhuja kehottaa yliopisto-opiskelijoita olemaan erityisen kriittisiä sodan varjostamina aikoina, sillä meihin yritetään vaikuttaa joka suunnalta. Hän korostaa, että juuri siihenhän meitä yliopistoissa koulutetaan, kriittisyyteen.
Vieressäni puhetta kuunteleva Tuomas toteaa, että ammattikorkeakoululaiset on jätetty tyystin puheen ulkopuolelle. On totta, että opiskelijoiden vappuperinteet ovat hyvin akatemiakeskeisiä.
”Lakituksen lähestyminen saa ihmiset hurraamaan ja heiluttelemaan lakkejaan ilmassa.”
Ihmisiä on kertynyt tutuksi mäeltä Aurakatua alas vyöryväksi massaksi, mutta taidemuseota ympäröivässä Puolalanpuistossa on mielestäni vähemmän ihmisiä kuin aiempina vuosina. Lakituksen lähestyminen saa ihmiset hurraamaan ja heiluttelemaan lakkejaan ilmassa.
”Ylioppilaat, lakki päähän!”
Kuva: Karoliina Virkkunen
”Aika tällänen katarttinen olo. Rehellisesti sanottuna jotain vappufiiliksiä purkautuu.”
Tuntuu suorastaan riemukkaalta painaa lakki otsalle pitkästä aikaa ulkona, muiden ihmisten kanssa juhlien kotiolkkarin sijasta. Poksautan proseccon ja kaadan sitä kestolaseihin itselleni ja puolisolleni. Käännyn opiskelukavereiden puoleen:
”Miltä tuntuu viettää ekaa opiskelijavappua tälleen koronan jälkeen?”
”Öö… Ihan vitun hyvältä!” huudahtaa Viivi.
”Aika tällänen katarttinen olo. Rehellisesti sanottuna jotain vappufiiliksiä purkautuu. Realisoituu se, että tääl on kaikki nää ihmiset lakit päällä. Kaikki se ahdinko ja etäopetus on nyt loppu. Siis nyt on vappu! Nyt on vittu vappu!” kommentoi Tuomas, ja ottaa riehakkaasti hörpyn virvokkeestaan.
Viivi jatkaa: ”Ei mut tuntuu myös siltä, et täst ei ees ois niin paljon aikaa.”
”Just meinasin sanoo samaa. Et ihan ku aikaa ei ois menny lainkaan”, tuumii Elisa.
Tuomas huutaa: ”Elämä jatkuu!”
Elisa jatkaa: ”Muistelin just tänään et millasta oli sillon vuonna nakki ja muusi ku mä viimeks— ”
”BCE eli before covid era”, keskeyttää Lari.
”Before covid era joo! Must tuntuu et tää on ihan samaa settii. Must tuntu sillon pahalta ja nyt tuntuu et aikaa ei ois menny. Että ei tunnu niin pahalta enää tässä kohtaa”, jatkaa Elisa.
”Pelkäsin etukäteen, että vappu tulisi olemaan tylsä, mutta yhtäkkiä ympärillä on hirveä määrä tuttuja kasvoja ja alkuilta täyttyy iloisista jälleennäkemisistä.”
Lari kertoo pohtineensa, tulisiko lainkaan, mutta tulleensa siihen lopputulokseen, että ihmisten ilmoille on hyvä päästä. Nyt hän sanoo olevansa kiitollinen, että tuli paikalle.
Pian löydämme tiemme vielä suurempaan kulttuurintutkijoiden joukkoon. Pelkäsin etukäteen, että vappu tulisi olemaan tylsä, mutta yhtäkkiä ympärillä on hirveä määrä tuttuja kasvoja ja alkuilta täyttyy iloisista jälleennäkemisistä.
Bajamaja-jonossa törmäämme muutamaan jo valmistuneeseen kulttuurintutkijaan, jotka olivat opiskeluaikanaan erittäin aktiivisia järjestöissä ja opiskelijoiden edunvalvonnassa. He rohkaisevat meitä olemaan ylpeitä osaamisestamme ja luottamaan siihen, että oma paikka maailmasta löytyy kyllä valmistumisen jälkeen.
Joku piknik-seurueesta ehdottaa karaokea. Minähän olen aina valmis laulamaan! Niinpä tiemme jatkuu koleasta puistosta lämpimään Silver Moon -nimiseen karaokepubiin, jossa en ole ennen käynyt. Trendikkäämpiin paikkoihin olisi kuitenkin kauhea jono, joten sinne oli hyvä suunnata. Silver Moon on yllättäen myös todella täynnä, mutta mahdumme vielä sisään.
Laulaessani PMMP:n versiota Pikkuveljestä saan ympärilleni faneja. ”Mitä sä opiskelet?” huutaa tuntematon nainen mikrofoniin, enkä ehdi vastata ennen kuin pitää taas laulaa. Fanit tanssivat ja riehuvat kuin viimeistä päivää, vaikka luulin valinneeni hiukan surumielisen kappaleen.
”Koronan jälkeinen katarsis ei ollut ihan sellaista kuin olimme toivoneet. Nyt elämää varjostaa vielä kauheampi todellisuus.”
Karaoken ja ilakoinnin keskellä keskustelu kääntyy pöydässämme hetkeksi Ukrainan sotaan. Keskustelemme siitä, ettemme edes voi kuvitella, millaisia sotarikoksia Ukrainasta tulee vielä myöhemmin paljastumaan. Butšasta kantautunut vähäinenkin tieto on ystäväni kuuleman mukaan ollut niin kauheaa, ettei hän halua koskaan toistaa niitä asioita eteenpäin.
Koronan jälkeinen katarsis ei ollut ihan sellaista kuin olimme toivoneet. Nyt elämää varjostaa vielä kauheampi todellisuus. Pohdin ohimennen, että kaikesta huolimatta meillä on oikeus iloon.
Hetken ympärilläni säkenöivä ilakointi, musiikin tahtiin heiluvat valkolakit ja lattialla kimaltavat juomatahrat näyttävät absurdeilta ja surrealistisilta. Ehkä tässäkin baarissa on tänään joku, joka on paennut Ukrainasta tänne Turkuun.
”Ei ole väliä, millaista vappua viettää. Kunhan siitä saa aidosti päättää itse, ilman rajoituksia, saati sotaa.”
Ilta väsyy hiljalleen, eivätkä käheät jatkot enää kiinnosta. Akateeminen ikä, hiljan palautettu gradu ja ehkä myös ne kaikki aiemmin rymytyt vaput painavat harteilla. Päätämme jatkaa iltaa kotonani. Kotona uni alkaa kuitenkin painaa silmää ennätysajassa, ja lopulta menen kolmelta nukkumaan syötyäni hiukan yöpalaa.
Nukahtaessani toivon, että kaupungilla vielä hilluvat nuoremmat opiskelijat ovat elämää ja riemua täynnä. Tämä on ensimmäinen mahdollisuus kunnon opiskelijavappuun jopa jo kolmannen vuoden opiskelijoille.
Ei ole väliä, millaista vappua viettää. Kunhan siitä saa aidosti päättää itse, ilman rajoituksia, saati sotaa.
Vapun päivän aamu on hidas ja uninen. Syömme puolisoni kanssa hiukan aamiaista, mutta säästämme vatsasta tilaa piknik-eväille. Puolen päivän jälkeen alamme koota kasaan vilttejä, kertakäyttöastioita ja eväitä. Keitämme kahvit termokseen, höyrytämme nakit lämpimiksi ja käärimme ne folioon.
Kuva: Karoliina Virkkunen
Lakit päässä kävelemme Vartiovuorenmäelle, jossa sää on eilistä aurinkoisempi eikä yhäkään niin kurja kuin luvattiin. Olemme tutuistamme ensimmäiset paikalla, joten lopulta piknik-seurue kerääntyy meidän valitsemamme paikan ympärille.
”Laitan silmät kiinni ja haaveilen tulevasta kesästä. Helteistä, mansikoista.”
Yhdet viettävät vuosipäivää ja poksauttavat sen kunniaksi pullon samppanjaa ja leikkaavat vegaanista porkkanakakkua. Otan kyyhkyläisistä kuvan.
En oikeastaan jaksa kuunnella, mistä keskustellaan. Keskityn nauttimaan väsyneen onnellisesta olotilasta, jonka eilinen vappuaatto, hyvä ruoka ja ympärille kerääntyneet ystävät nostavat pintaan. Laitan silmät kiinni ja haaveilen tulevasta kesästä. Helteistä, mansikoista.
Kuva: Karoliina Virkkunen
Kun kylmä hiipii taas puseroon, lähtevät toiset jatkamaan illanviettoa ystävieni kommuuniin. Me menemme kotiin ja päätämme vappumme siihen.
Kotona laitan ylioppilaslakin laatikkoonsa ja työnnän laatikon kaapin ylähyllylle odottamaan seuraavaa vappua. Ehkä myös muuttoa, sillä valmistumisen jälkeinen aika näyttäytyy vielä toistaiseksi tuntemattomana seikkailuna.
ELÄMME monella tapaa murroksellisia aikoja. Ilmastonmuutoksen ja biodiversiteettikadon ehkäiseminen ovat kiireellisiä kriisejä ja luonteeltaan eskaloivia: konfliktit ja sodat vievät huomiotamme pois ilmastokriisistä, mutta ilmastonmuutoksen eteneminen synnyttää niitä vain lisää. Muutos täytyy saada aikaiseksi, mutta miten? Ja mitä tekemistä kulttuurilla on asian kanssa? Tulevaisuudentutkija Katriina Siivosen mukaan kulttuurinen kestävyysmurros on tärkeä muutosvoima.
Etnologista tulevaisuudentutkijaksi
Katriina Siivonen opiskeli aikanaan kansatiedettä (nyk. etnologia), ja hänen lähestymisensä tulevaisuudentutkimukseen yhdisteleekin kulttuurintutkimuksen menetelmiä ja periaatteita. Alun perin Siivonen haaveili työstä museoalalla. Hän kuitenkin valmistui 1990-luvun laman aikaan, jolloin monia museoiden työpaikkoja katosi. Tutkijuus oli kiinnostanut Siivosta, mutta nyt se alkoi näyttää myös lähes ainolta vaihtoehdolta.
Siivosen väitöskirja koski saaristojen alueellista kehitystä ja kulttuuripalveluita. Väitösaiheensa ansiosta häntä pyydettiin töihin tulevaisuuden tutkimuskeskukselle, jossa hän on työskennellyt lähes yhtäjaksoisesti jo kaksi vuosikymmentä.
Siivonen on ollut mukana monenlaisissa hankkeissa. Työnantajat ja organisaatiot ovat vaihtuneet, mutta itse asia ei. Kulttuurinen kestävyys on lopulta ollut kaiken keskiössä.
Opetustyössä Siivonen on sekä tehnyt etnologian professorien sijaisuuksia että opettanut Turun kauppakorkeakoulun tulevaisuuden tutkimuskeskuksella kestävän kehityksen opintokokonaisuudessa aina sen perustamisesta lähtien. Vuonna 2008 perustettuun opintokokonaisuuteen Siivonen toi mukanaan kulttuurisen kestävyyden ulottuvuuden.
Tulevaisuudentutkimus on voimakkaasti poikkitieteellinen ala, jossa hyödynnetään monenlaisia menetelmiä. Kvantitatiivisilla menetelmillä voidaan esimerkiksi havainnoida trendejä ja laskea todennäköisyyksiä hyödyntäen suurta määrää dataa.
Kvalitatiivisilla eli laadullisilla menetelmillä puolestaan voidaan kysyä eri asiantuntijoilta erilaisia näkemyksiä ja ajatuksia mahdollisista tulevaisuuksista ja sitä kautta pyrkiä hahmottamaan erilaisia toivottavia ja ei-toivottavia tulevaisuuden skenaarioita.
Tulevaisuudentutkimuksessa hahmotellaan erilaisia mahdollisia tulevaisuuksia. Kuva: Pixabay
”Ihmisen on itse saatava osallistua oman tulevaisuutensa rakentamiseen.”
Ymmärrystä mahdollisista tulevaisuuksista voidaan rakentaa myös osallistavin menetelmin, joissa työskentely on dialogista verstastyöskentelyä. Dialoginen verstastyöskentely on tulevaisuudentutkimuksen menetelmä, joka osallistaa ihmiset lisäämään ymmärrystä yhdessä paitsi erilaisista tulevaisuuksista, myös kulttuurisesta muutoksesta.
Osallistava tutkimus myötäilee myös kulttuurintutkimuksen menetelmiä: enää kulttuureja ei tutkita poimien ja ylhäältä määritellen, vaan dialogisesti. Ihmisen on itse saatava osallistua oman tulevaisuutensa rakentamiseen.
Kulttuurin säilyttämisen ja kulttuurisen kestävyysmurroksen välillä on väistämätön jännite, jonka kanssa täytyy tasapainoilla
Kulttuurinen kestävyys on kestävän kehityksen ulottuvuus, jota voi ymmärtää monella eri tavalla ja katsoa monista eri näkökulmista. Kulttuurisen kestävyyden käsite on myös elänyt niin kauan kun siitä on keskusteltu.
Ekologinen, taloudellinen, sosiaalinen ja kulttuurinen kestävyys ovat kestävän kehityksen neljä ulottuvuutta, joilla pyritään seitsemääntoista YK:n kestävän kehityksen tavoitteiseen.
”Koska meillä ei vielä ole ekologista kestävyyttä, se pitää saada aikaiseksi, ja kulttuurilla on tässä suurempi rooli kuin äkkiseltään ajattelisimme.”
Kulttuurinen kestävyys tarkoittaa ensinnäkin kulttuuristen elementtien säilyttämistä ja ylläpitämistä. Perusarvona kulttuurisessa kestävyydessä tällöin on, että ihmisellä on oikeus oman kulttuurinsa elementtien säilyttämiseen ja ylläpitämiseen. Siivonen on katsoo asiaa myös toisin päin: ihmisillä on lähtökohtaisesti oikeus määritellä myös sitä, miten oma kulttuuri tai sen elementit muuttuvat. Kulttuurin muutos on joka tapauksessa väistämätöntä.
Siivoselle itselleen tutkimusten ja tarkastelun keskiössä on ollut kulttuurinen kestävyysmurros ja sen aikaansaaminen, toisin sanoen transformatiivinen ajattelutapa. Koska meillä ei vielä ole ekologista kestävyyttä, se pitää saada aikaiseksi, ja kulttuurilla on tässä suurempi rooli kuin äkkiseltään ajattelisimme.
Ekologisesti kestävän elämän saavuttaminen vaatii kulttuurista kestävyysmurrosta. Kuva: Pixabay
”Olen pyörittänyt kulttuurisen kestävyyden käsitettä eri tavoin nyt kaksikymmentä vuotta, ja vahvistuva teema siinä on, että miten kulttuurilla pystytään vaikuttamaan ekologiseen kestävyyteen.”
”Kulttuurista muutosta on pyrittävä ohjaamaan ekologisesti kestävään suuntaan, mutta samalla ihmisten oikeus omaan kulttuuriinsa on tärkeä perusarvo.”
Koska ihmisillä on oikeus määrittää ja säilyttää oman kulttuurinsa elementtejä, on kestävyysmurroksen ja tämän oikeuden välillä väistämättä tietynlainen jännite.
”Ihmiset voivat osallistua oman kulttuurinsa muuttamiseen niin, että se vahvistaa ekologista kestävyyttä. Tämä on tietysti ristiriitainen siinä mielessä, että jos siinä on asetettu tavote, niin silloin se ei ole näiden ihmisten vapaan tahdon mukaista. Mutta se on sellainen jännite mikä siinä sillon väistämättä on sisällä.”
Kulttuurinen kestävyysmurros on tasapainoilua. Kulttuurista muutosta on pyrittävä ohjaamaan ekologisesti kestävään suuntaan, mutta samalla ihmisten oikeus omaan kulttuuriinsa on tärkeä perusarvo.
Toisaalta kulttuurin säilyttäminen ja siihen identifioituminen voivat Siivosen mukaan olla juuri niitä asioita, joista saa voimaa ja joiden avulla kasvattaa resilienssiä väistämättömistä muutoksista selviytymiseen. Varsinaisilla kulttuurintuotteilla, kuten kuvataiteella, musiikilla ja teatterilla tuotetaan hyvinvointia. Sen mittaaminen on tietysti hyvin vaikeaa, kuten on myös kulttuurisen kestävyyden.
Kestävässä kehityksessä kyse on kokonaiskuvan huomioimisesta, ja siinä kuvassa kulttuurilla ja sen voimalla on valtavan tärkeä rooli.
Suomessa kestävyysmurros tarkoittaa ainakin ylikulutuksen lopettamista
Kulttuurinen kestävyys ja kulttuurinen kestävyysmurros ovat siis moniulotteisia kokonaisuuksia, joita voi olla hankalaa hahmottaa ilman konkretiaa. Kysyin, mitä kulttuurinen kestävyys tarkoittaa esimerkiksi suomalaisille?
”Kestävyysmurroksen aikaansaaminen Suomessa tarkoittaa ylikuluttavan ajattelutavan muuttamista kulttuurisin keinoin niin, että jokainen osallistuu siihen omaehtosesti. Suomi on länsimaa, jossa ylikulutetaan ja käytetään liikaa luonnonvaroja jatkuvasti.”
Oleellisinta Siivosen mukaan on se, että kaiken kuluttamisemme vaikutukset ovat aina globaaleja, eikä Suomea voida tarkastella erillään muusta maailmasta. Ylikuluttavan Suomen muuttaminen planetaarisissa rajoissa pidättäytyväksi Suomeksi vaatii kulttuurista murrosta. Siivonen tähdentää tämän tarkoittavan käytännössä sitä, että ne osallistuvat, jotka ovat halukkaita osallistumaan.
”Siivonen näkee, etteivät suomalaiset vielä osaa mieltää ylikuluttamista osaksi luontosuhdettaan.”
Suomalaisilla sanotaan esimerkiksi olevan vahva luontosuhde, mutta mitä se tarkoittaa? Siivonen näkee, etteivät suomalaiset vielä osaa mieltää ylikuluttamista osaksi luontosuhdettaan. Meidän pitäisi nähdä, että liika kulutuksemme vaikuttaa siihen luontoon, johon meillä on ainakin olevinaan vahva suhde.
”Se on semmonen, missä varmasti vähän jokaisella riittää työstämistä omassa ajattelussaan. Ja että miten se muuttuu myöskin sitten toiminnaksi.”
Yksi erinomainen esimerkki jo tapahtuneesta kulttuurisesta murroksesta Suomessa on ruokailu. Siivosen mukaan kasviperäisen ravinnon suosion roima nousu ja vegaaniruuan arkistuminen tapahtui paljon nopeammin, kuin tulevaisuudentutkijat olivat uskaltaneet arvailla.
”Nyt lihankulutustilastot on kääntyneet peräti hiukan laskuun. Ne on nousseet sata vuotta koko ajan. Nykyään on ihan luontevaa, että jossain tarjotaan pelkästään vegaaniruokaa. Muutama vuosi sitten se olisi ollut vielä aika outo juttu.”
Toivo lähtee toiminnasta, ja toiminta edellyttää uskoa parempaan tulevaisuuteen
Tulevaisuuden rakentaminen ja kulttuuriseen murrokseen osallistuminen perustuu vapaaehtoisuuteen. Siivonen tuo kuitenkin esiin tulevaisuudentutkija Roberto Polin näkemyksen, jonka mukaan jokaisella ihmisellä on eettinen ja moraalinen vastuu ajatella planeetan tilaa ja muuttaa omaa toimintaansa niin, ettei se aiheuta vahinkoa tulevaisuudelle. Tässäkin näkyy siis tietty jännite.
Tulevaisuudentutkijoilla puolestaan on Polin mukaan vastuu näyttää ihmisille, millaisia tulevaisuuksia milläkin valinnoilla rakennetaan.
”Tulevaisuustyössä ei ole mitään mieltä, jos ei usko, että meillä todella on mahdollisuus rakentaa parempaa huomista.”
Koulutus ja sitä kautta tapahtuva valistustyö on ollut yksi keskeinen keino kulttuurisen kestävyysmurroksen edistämisessä. Siivonen huomauttaa, että tähän asti koulutus on kohdistettu pitkälti lapsiin, vaikka todellisuudessa me aikuiset olemme isompi ongelma. Hän kertoo, ettei ole näkemyksensä kanssa yksin.
Parempaa huomista rakennetaan yhdessä. Kuva: Pixabay
Tulevaisuustyössä ei ole mitään mieltä, jos ei usko, että meillä todella on mahdollisuus rakentaa parempaa huomista. Monen nuoren mielestä maailma näyttää juuri nyt kaoottiselta paikalta ja tulevaisuus epätoivoiselta. Onko Siivosella meille lohdun sanoja?
”Me elämme tällä hetkellä todella turbulentissa ajassa. Ajattelen itse, että se miten me tällä hetkellä ajatellaan tulevaisuudesta ja miten me rakennetaan sitä, on keskeistä. Kyynisyys ei rakenna parempaa tulevaisuutta. Minä en suostu kyynistymään. Jos ei ole uskoa siihen, että pystytään rakentamaan jotakin parempaa, meillä ei ole enää mitään.”
Siivonen muistaa ympäristökeskustelun ja ydinsodan uhkan myös omasta nuoruudestaan ja kuvailee raskaaksi sitä, että monessa asiassa parannusta ei ole saatu riittävästi aikaan. Jotain on kuitenkin pystytty tekemäänkin.
”Ei puhuta enää samoista ongelmista, mutta tilalle on tullut vielä isompia ongelmia, mikä on tosi raskas juttu. Mut siitä huolimatta usko siihen, että kyllä me pystytään jotain tekemään ja että lähdetään tekemään, on niitä asioita jotka kantaa. Sen takia olen näitä tutkimusaiheita valinnut sillä osaamisella mikä minulla sattuu olemaan. Jokainen tekee mitä osaa.”
KREIKKALAINEN filosofi Herakleitos on todennut: ”Muutoksen maailmassa yksi asia on muuttumaton: taukoamaton muuttuminen.” Erityisesti parin viimeisimmän vuoden aikana tähän on ollut helppo samastua.
Vuoden 2020 alussa iskenyt koronaviruspandemia laittoi koko ihmiskunnan hetkellisesti polvilleen miettimään, miten kaikki arkisetkin toiminnot voidaan toteuttaa uudessa normaalissa – ja myös palaamaan tärkeiden perusasioiden äärelle, kuten siihen, miten näinkin haastavassa tilanteessa voidaan pyrkiä yhteisöllisyyteen ja pelastamaan mahdollisimman monia ihmishenkiä.
Yhteisöllisyyden muutos onkin tässä haastavassa tilanteessa ollut paitsi vaikeimpia, myös traagisimpia asioita. Se on vaikuttanut esimerkiksi ihmisten hengellisen elämän harjoittamiseen. Normaalin messuun ja kirkkokahveille kokoontumisen sijaan koronapandemia ajoi ihmiset ruutujen ääreen seuraamaan striimiä kirkosta, jossa paikalla ovat vain messun toimittajat.
On mahtavaa, että nykyajan teknologia sallii striimaamisen kaltaiset innovaatiot. Niille, joille messu on kenties viikon tärkein tapahtuma kohdata muita ihmisiä hengellisen aspektin lisäksi, striimi ei voi korvata toisen ihmisen kanssa käytyjä keskusteluja. Koronatilanteen parantuminen mahdollisti onneksi myöhemmin ehtoollisella käynnin striimatun messun jälkeen, ja nyt kirkkoihinkin on vähitellen voitu palata.
Kuva: Pixabay
Hengellisen elämän harjoittamisen lisäksi yksi tärkeä ja itseäni lähellä oleva ryhmä, jonka yhteisöllisyyteen koronapandemia on vaikuttanut, ovat tietysti opiskelijat. Toimin vielä hetken SKY:ssä opiskelijatoiminnan koordinaattorina ja pääsin itsekin opiskelemaan toista tutkintoani valtiotieteelliseen tiedekuntaan niin sanottuna koronafuksina viime vuonna, joten näiden ja muunkin opiskelijajärjestötoiminnan kautta olen päässyt seuraamaan opiskelijaelämän muokkautumista pandemiatilanteeseen melko aitiopaikalta.
Maaliskuu 2020 tuskin pyyhkiytyy pois mielestäni aivan lähiaikoina. Oli poikkeuksellisen kuormittavaa ottaa ensin vastaan tieto maailmanlaajuisesta pandemiasta, josta kukaan ei vielä tiedä tarpeeksi ja samaan hengenvetoon kuulla, että kaikki yli 10 hengen kokoontumiset kielletään. Tätäkään tietoa ei kovin kauaa ehtinyt prosessoida, kun oli jo otettava haltuun useampiakin etäyhteyksin toimivia järjestelmiä ja muita juttuja, joilla oli mahdollista järjestää interaktiivista toimintaa verkon välityksellä.
”Joku voi hyvinkin kokea, että striimatut jumalanpalvelukset ovat helpottaneet hengellistä elämää todella paljon, jos kirkkoon on muuten haastavaa päästä.”
Opiskelijoiden ja kenties monien muidenkin näkökulmasta koronapandemia on muutoksen kannalta tarkastellessa erikoinen asia. Kaikki muuttuu yhdessä silmänräpäyksessä normaalista jopa sotatilan kaltaisiin uudelleenjärjestelyihin, kaikki kohtaamiset laitetaan minimiin, koko käsitys normaalista arjesta on laitettava täysin uusiksi.
Samalla kuitenkin ainakin itsestäni tuntui moneen otteeseen etenkin ensimmäisenä ja myös toisena koronakeväänä, että yhtäältä kaikki muuttui, mutta toisaalta muutosta on todella vaikeaa hahmottaa, koska kaiken toteutuminen etäyhteyksien välityksellä passivoi arkea niin paljon. Toki muutos aiemmin aktiivisesta arjesta ruudun ääreen on helppo noteerata, mutta se yksinään ei riitä kuitenkaan kuvailemaan kaikkia niitä tasoja, joita koronapandemian aiheuttamiin muutoksiin liittyy.
Muutokseen liittyy aina sekä myönteisiä että kielteisiä puolia. Niinpä haluankin nostaa tähän myös sen näkökulman, että kaikille etäyhteyksien äärelle siirtyminen ei ole ollut pelkästään huono asia. Joku voi hyvinkin kokea, että striimatut jumalanpalvelukset ovat helpottaneet hengellistä elämää todella paljon, jos kirkkoon on muuten haastavaa päästä. Striimattukin messu voi olla parempi kuin ei messua ollenkaan, sillä messun kautta, tapahtui se millä yhteyksillä tahansa, on joka tapauksessa mahdollista välittää lohtua ja toivoa vallitsevan tilanteen keskelle.
Mitä tulee opiskelijaelämään, on varmasti paljon opiskelijoita, joilla esimerkiksi työnteko on muuttunut paljon helpommaksi etänä suoritettavien kurssien vuoksi. Kaikki eivät myöskään kaipaa samalla tavalla kasvotusten tapahtuvaa kohtaamista, ja monia asioita voi olla jopa helpompi kommunikoida etäyhteyksien kautta.
Osalle voi olla helpottavaa, kun läsnäolopakollisen ja luentosalissa toteutettavan kurssin voikin katsoa omalta kotipaikkakunnalta käsin ja tavata esimerkiksi perhettä ja paikkakunnalla asuvia ystäviä, jotka muuten olisivat kaukana opiskelupaikkakunnalta.
Lisäksi voin ainakin itse samastua siihen, että pandemia-aika on ollut todella hyvä hetki pysähtyä omien arvojen, ihmissuhteiden ja ylipäätään arjen äärelle miettimään sitä, mitkä asiat ovat hyvin, mistä voin karsia ja mitä minulle ja ympärilläni oleville ihmisille kuuluu.
”Toisaalta ajattelen, että tulevaisuus on joka tapauksessa jollain tavalla tuntematon, on ollut jo ennen tätä pandemiaa ja tulee olemaan myös tästä eteenpäin.”
Syksyn 2021 aikana toivoa ja valoa on jo alkanut näkyä tunnelin päässä. Opiskelijajärjestö- ja ylipäätään korkeakoulukentällä ja kirkossa on jo palattu pitkälti kasvotusten tapahtuviin kohtaamisiin, joiden rinnalla kulkee myös etäosallistumismahdollisuus. Loppuvuoden uutiset uudesta virusvariantista ja etätyösuosituksesta vetävät toki sumuverhon tulevaisuuden eteen.
Toisaalta ajattelen, että tulevaisuus on joka tapauksessa jollain tavalla tuntematon, on ollut jo ennen tätä pandemiaa ja tulee olemaan myös tästä eteenpäin. Tämä poikkeuksellinen ajanjakso on vain tehnyt tuntemattomasta vielä helpommin havaittavaa.
Loppuun haluan sanoa jonkinlaisena kevennyksenä, että vaikka muutos olisikin ainoa pysyvä asia, niin joulu näyttää silti tulevan myös tänä vuonna yhtä varmasti kuin aina ennenkin. Emme vielä tiedä, joudutaanko lähempänä joulua tekemään vielä jonkinlaisia poikkeusjärjestelyitä, mutta se ei silti välttämättä vaimenna tai poista joulun varsinaista merkitystä, mikä se itse kullekin on.
Tänäkin jouluna toivon, että mahdollisimman moni saisi kokoontua edes pienimuotoisesti tai etäyhteyksin omien läheistensä kanssa rakkauden ja toivon sanoman äärelle. Toivon, että muuttuvasta maailmantilanteesta ja sen mahdollisesti aiheuttamasta kuormituksesta huolimatta jokaisella olisi mahdollisuus pysähtyä itsensä ja läheistensä äärelle, katsomaan oman asuinympäristönsä jouluvaloja, nauttia siitä pienestä määrästä lisää valoa, jota juuri satanut lumi on tuonut, laulaa joululauluja ja ylipäätään jättää hetkeksi arjen huolet taakse.
Muutoksia on ja tulee aina olemaan, mutta on tärkeää tiedostaa, mitkä asiat pitävät pinnalla myös muutosten keskellä.
Esijä-lehti on Suomen Kristillisen Ylioppilasliiton kustantama. Kirjoittaja on SKY:n paikallissihteeri, teologi, sosiaalitieteilijä ja opiskelijajärjestöaktiivi. Hän on kiinnostunut paitsi muutosten tuomista mahdollisuuksista, myös ihmisten kanssa toimimisesta ja uusien asioiden oppimisesta. Hän kuvailee itseään pesunkestäväksi jouluihmiseksi, ja esseen myötä hän haluaa toivottaa jokaiselle siunattua adventin aikaa, hyvää joulua ja parasta mahdollista hyvää uuteen vuoteen 2022.
