kulttuuri – Sivu 3

20.12.20212.10.2025

Jeesuksen jalanjäljillä Intiassa

Ossi Korpi

JERUSALEM on läpi kristinuskon historian ollut kristikunnan symbolisesti merkityksellisin paikka. Yhä edelleen sadattuhannet pyhiinvaeltajat vierailevat vuosittain evankeliumien tapahtumiin liitetyissä kohteissa, kuten Pyhän haudan kirkossa. 1800-luvun lopun Euroopassa katse alkoi kuitenkin kääntyä kohti itää, Tiibetiin ja Intiaan, joissa uskottiin säilyneen ajatonta viisautta. Lopulta sieltä löytyi myös Jeesus.

Pyhän Issan elämä

Vuonna 1894 julkaistiin ranskankielinen teos nimeltä La Vie inconnue de Jésus-Christ eli Jeesuksen Kristuksen tuntematon elämä. Kirjan oli kirjoittanut venäläinen Nikolai Notovitch. Ajalleen tyypillisenä matkakirjana alkava teos kuvaa Notovitchin matkoja pohjoisessa Intiassa. Ladakhissa ollessaan hän kertoo kuulleensa tiibetinbuddhalaiselta munkilta Issa-nimisestä buddhalaisesta profeetasta, jonka tarina muistuttaa erehdyttävästi kristillistä Jeesusta. Lisäksi hän saa selville, että tämän Issan elämästä kertovia käsikirjoituksia olisi löydettävissä useista luostareista.

Nikolai Notovitch. Kuva: Wikimedia Commons

Notovitch kertoo päättäneensä matkustaa tuolloin vielä varsin sulkeutuneeseen Tiibetiin etsimään kyseistä tekstiä. Hän kuitenkin murtaa jalkansa ja päätyy hoidettavaksi Himisin luostariin Ladakhissa. Onnekseen hän löytää etsimänsä käsikirjoituksen Himisistä ja saa mahdollisuuden kirjata sen ylös tiibetintaitoisen kääntäjän sanelusta.

”Aasiaan suuntautuvien matkojen kuvauksen lisäksi Issan tarina eroaa oleellisesti evankeliumeista siinä, että tässä versiossa Jeesus ei tee ihmetekoja tai nouse kuolleista.”

Notovitchin löydös, 244 lyhyestä säkeestä koostuva ”Pyhän Issan elämä” on sisällytetty osaksi hänen kirjaansa. Siinä kuvataan, kuinka Jeesus eli Issa matkustaa 13-vuotiaana kauppiaiden kanssa nykyisen Pakistanin kautta Nepaliin ja Intiaan. Matkalla hän perehtyy sekä hindulaisiin että buddhalaisiin teksteihin. Hän vastustaa kastijärjestelmää, puhuu naisten puolesta ja saarnaa yksijumalaisuutta.

Lopulta Issa palaa Persian kautta Israeliin ja Jerusalemiin, jossa hänet ristiinnaulitaan. Aasiaan suuntautuvien matkojen kuvauksen lisäksi Issan tarina eroaa oleellisesti evankeliumeista siinä, että tässä versiossa Jeesus ei tee ihmetekoja tai nouse kuolleista. Lisäksi Notovitchin julkaisemaan tekstiin on sisällytetty vaihtoehtoinen tarina Mooseksesta, josta käytetään nimeä ”Mossa”.

Kiehtova itä ja aikalaiskritiikki

La Vie inconnue de Jésus-Christ keräsi nopeasti suurta huomiota. Englanninkielinen käännös julkaistiin pian, ja uusia painoksia ilmestyi kirjakauppoihin tiuhaan tahtiin. Notovitchin kirja sopi monin tavoin ajan henkeen. Kolonialismin ja romantiikan ajan kirjoittajien myötä Euroopassa oli herännyt kiinnostus ”orienttiin”. Tieto Aasian uskontoperinteistä, kuten hindulaisuudesta ja buddhalaisuudesta, lisääntyi erilaisten pyhien tekstien käännösten myötä.

Uudet länsimaiset henkiset liikkeet alkoivat ottaa näistä vaikutteita. Erilaiset seikkailijat ja salatieteilijät kirjoittivat matkoistaan idässä. Vaikutusvaltaisin heistä oli Teosofisen Seuran perustajiin kuulunut Helena Petrovna Blavatsky, joka oli omien sanojensa mukaan viettänyt aikaa Tiibetissä paikallisten mestarien opissa.

Lisäksi Notovitchin paljastukset kiehtovat laajemminkin kristinuskon läpitunkemassa Euroopassa. Raamatussa ei kuvata Jeesuksen elämää ikävuosien 12–29 välillä, joka on herättänyt vuosisatojen aikana erilaisia spekulaatioita hänen mahdollisista matkoistaan Galilean ulkopuolelle. Jo keskiajalla oli kiertänyt tarinoita Jeesuksen matkoista Britanniassa.

”Sarkastiseen sävyyn kirjoitetussa tekstissä tiibetiläistä kirjallisuutta tunteva Müller esittää, että munkit lienevät huijanneen Notovitchiä, sillä muuten tätä täytyisi pitää valehtelijana.”

Uudet löydökset Jeesuksen tuntemattomista vuosista saivat kuitenkin pian osakseen kritiikkiä. Uskontotieteen uranuurtaja Max Müller kyseenalaisti Notovitchin käsikirjoituksen aitouden tunnetussa brittiläisessä kirjallisuuslehdessä. Sarkastiseen sävyyn kirjoitetussa tekstissä tiibetiläistä kirjallisuutta tunteva Müller esittää, että munkit lienevät huijanneen Notovitchiä, sillä muuten tätä täytyisi pitää valehtelijana. Hän pitää mahdottomana sekä käsikirjoituksen väitettyä syntyhistoriaa että pysymistä tuntemattomana siihen asti.

Vuonna 1896 julkaistiin samassa lehdessä professori J. Archibald Douglasin kirjoitus, joka murensi entisestään Notovitchin kertomuksen uskottavuutta. Douglas oli matkustanut henkilökohtaisesti Himisin luostariin haastattelemaan sen johtajaa ja saanut kuulla, ettei tämä ollut ollut kuullutkaan Issan elämää kuvaavasta tekstistä, saati tavannut Notovitchia.

Taidemaalari Nikolai Roerich Issan jäljillä

Kielteinen julkisuus ei merkinnyt Issan tarinan loppua. Vuonna 1925 Ladakhiin saapui uusia seikkailijoita: taidemaalari Nikolai Roerich vaimonsa ja poikansa kanssa. Myös heidän retkensä määränpäänä oli Tiibet – jonne he todistettavasti lopulta pääsivätkin. Roerichit olivat perehtyneet syvällisesti Blavatskyn teosofisiin teksteihin ja perustaneet oman uskonnollisen liikkeen, Agni-joogan.

Matkakirjassaan Altai-Himalaya Nikolai Roerich kirjoittaa, että hänen Ladakhissa tapaamansa paikalliset eivät tienneet Notovitchin kirjasta. He kuitenkin kertoivat legendoja Issasta. Roerichin kirja sisältää myös katkelmia näistä paikallisten väitetysti kertomista tarinoista, jotka ovat linjassa Notovitchin teoksen kanssa.

Roerich itse oli tiettävästi hankkinut Notovitchin kirjan edellisenä vuonna. Lisäksi hän kirjoittaa tavanneensa Ladakhin maharadžan, ”kuningas-laman”, ja päättelee, että tämän suku on tietoinen Issasta kertovista käsikirjoituksista.

”Ajatus Jeesuksesta buddhalaisten keskuudessa sopi hyvin Roerichin ajatusmaailmaan, jossa eri uskonnot olivat pohjimmillaan yhtä.”

Roerich ikuisti Issan myöhemmin vaikuttavaan temperamaalaukseensa ”Issa ja jättiläisen pää”. Ajatus Jeesuksesta buddhalaisten keskuudessa sopi hyvin Roerichin ajatusmaailmaan, jossa eri uskonnot olivat pohjimmillaan yhtä. Luultavasti Roerichin näkemykseen Jeesuksesta olivat vaikuttaneet myös teosofiset tekstit, jossa tämä esitetään Jumalan pojan sijaan inhimillisenä uudistajana ja opettajana.

Nikolai Roerichin maalaus Issa ja jättiläisen pää (Исса и голова великанова) vuodelta 1932. Kuva: Wikiart

Monien tulkintojen Jeesus

Lähes sata vuotta on kulunut Roerichien tutkimusmatkasta. Jeesuksen matkoista Intiassa tai Issasta kertovista vanhoista teksteistä ei toistaiseksi ole löytynyt tiedeyhteisön laajalti hyväksymiä todisteita. Ajatus on kuitenkin jäänyt elämään ja saanut uusia ilmenemismuotoja. Monet intialaiset henkiset opettajat ja länsimaiset New Age -kirjoittajat ovat esittäneet omia näkemyksiään Jeesuksen vuosista Aasiasta tai tulkinneet tämän oppeja hindulaisen tai buddhalaisen filosofian valossa.

Uskontotieteilijä Simon J. Josephin mukaan Jeesuksen matkustamista Intiaan ei voida poissulkea. Ajanlaskun alun kauppareitit yhdistivät Palestiinan alueen Intiaan, Tiibetin ja Persiaan. Samasta syystä myös uskonnolliset vaikutteet saattoivat kulkea monia reittejä.

Erilaiset maantieteelliset alueet kantavat mukanaan hengellisiä merkityksiä. Intiaan sijoitettu Issa herättää toisenlaisia mielikuvia, kuin Uuden testamentin tapahtumapaikoilla opettava Jeesus. Osaa ihmisistä ensin mainittu tulkinta puhuttelee enemmän. Notovitchin ja Roerichin löydösten voidaankin ajatella kertovan osaltaan Jeesuksen merkityksestä valtavirtaisen kristinuskon ulkopuolella – riippumatta niiden aitoudesta.

Lähteet

Andreyev, Alexandre 2014: Myth of the Masters Revived: The Occult Lives of Nikolai and Elena Roerich. Brill, Leiden.

Douglas, J. Archibald 1896: The Chief Lama of Himis on the Alleged ’Unknown Life of Christ’. The Nineteenth Century 39, 667–678.

Joseph, Simon J. 2012: Jesus in India? Transgressing Social and Religious Boundaries. Journal of the American Academy of Religion 80 (1), 161–199.

Müller, Max F. 1894: The Alleged Sojourn of Christ in India. The Nineteenth Century 36, 515–522.

Notovitch, Nicolas 1916 (1894): The Unknown Life of Jesus Christ. Indo-American Book Company, Chicago.

Owen, Alex 2004: The Place of Enchantment: British Occultism and the Culture of the Modern. University of Chicago Press, Chicago.

Partridge, Christopher 2014: Orientalism and the Occult. Teoksessa Christopher Partridge (toim.) The Occult World, 611–625. Routledge, London.

Roerich, Nicholas 2017 (1929): Altai-Himalaya: A Travel Diary. Nicholas Roerich Museum, New York.

Santucci, James A. 2009: The conception of Christ in the Theosophical tradition. Teoksessa Olav Hammer (toim.) Alternative Christs, 190–211. Cambridge University Press, Cambridge.

20.12.20212.10.2025

Kenelle juhlapyhät kuuluvat?

Pääkirjoitus

SUOMALAISILLE vuoden tärkeimmät juhlapyhät alkavat olla taas oven takana, ja kaupunkimaisema täytyy vilkkuvista valoista, kiiltävistä joulupalloista ja kulutusjuhlan henkeä pursuilevista lahjaideoista. Maallistuneelle keskivertosuomalaiselle joulun aika merkitsee todennäköisesti pysähtymistä, hengähtämistä, yhdessäoloa läheisten kanssa ja hyvää sesonkiruokaa. Hartaampi kristitty saattaa lukea jouluevankeliumin ja ajatella kiitollisuudella vapahtajan syntymää.

Monet sellaiset juhlapäivät, jolloin ainakin toimistotöistä ollaan vapaalla ja jolloin työssä oleville maksetaan tuplapalkkaa, perustuvat kristilliseen perinteeseen.

Ajattelen itsekkäästi, että haluan ehdottomasti nämä vapaat pitää, vaikka en kuulu kirkkoon enkä liioin harjoita minkäänlaista uskonnollisuutta. Pidän kulttuuriperintöä arvossa ja olen sitä mieltä, että ihminen tarvitsee ylimääräisiä vapaapäiviä sekä sesonkijuhlia, joihin jokaiselle liittyy omia muistoja ja niin kulttuurisia kuin henkilökohtaisia merkityksiä.

Suomi on moniarvoistunut viimeisten vuosikymmenten aikana myös uskonnollisesti lähinnä Suomeen kohdistuneen maahanmuuton myötä. Erityisesti islam on noussut kahden suurimman kirkon rinnalle kolmanneksi suureksi uskontoryhmäksi.

Islam eroaa Suomessa lailliselta asemaltaan usein siinä, että monet islamilaiset ryhmät ovat järjestäytyneet tavallisiksi yhdistyksiksi rekisteröidyn uskonnollisen yhdyskunnan sijasta. Tämä johtuu siitä, että suomalaisilla muslimeilla on hyvin erilaisia lähtökohtia, ja ryhmät ovatkin usein eriytyneet paitsi islamin eri suuntausten mukaan myös etnisesti ja kielellisesti.

Vaikka islamilainen seurakunta olisikin rekisteröitynyt Suomessa virallisesti uskonnolliseksi yhdyskunnaksi, siihen kuuluminen ei tuo mukanaan oikeutta omiin pyhävapaisiin. Muslimit eivät juhli joulua, mutta sen sijaan esimerkiksi ramadaniin liittyvät juhlapyhät, kuten Id-juhla, ovat muslimeille todella tärkeitä ja keskeisiä juhlia.

Toisinaan on keskusteltu siitä, tulisiko islamilaisilla yhdyskunnilla olla evankelisluterilaisen ja ortodoksisen kirkon tavoin verotusoikeus. Tässä vaatimuksessa on vedottu uskonnonvapauteen ja yhdenvertaisuuteen.

Vastassa on olennainen kysymys kirkon ja valtion suhteesta, joka on Suomessa eurooppalaiseksi, suhteellisen maallistuneeksi ja moderniteetillaan ylpeileväksi yhteiskunnaksi hämmästyttävän tiivis monessa suhteessa. Tästä kertovat esimerkiksi valtakirkkojen laillinen asema ja kirkkolainsäädäntö, verotusoikeus ja velvollisuus julkisten hautausten järjestämisestä. Lisäksi luterilaiset ja ortodoksiset papit koulutetaan julkisissa yliopistoissa.

Verotusoikeuden tavoin islamin kohdalla on julkisessa ja akateemisessa keskustelussa pohdittu sitäkin, pitäisikö yliopistoissa kouluttaa myös imaameja. Tällä on nähty olevan potentiaalisesti ehkäisevä vaikutus esimerkiksi ei-toivottujen radikaalien ajatusten leviämiseen.

Mikäli Suomessa harjoitettavia uskontoja halutaan saattaa yhdenvertaiseen asemaan, eikö olisi helpointa aloittaa siitä, että kansalaisilla olisi oikeus vapaapäivään tärkeimpinä juhlapyhinään? Edes palkattomaan sellaiseen?

Uskonnonvapauden kannalta on ongelmallista, että juhlapyhien kohdalla oikeus oman uskonnon harjoittamiseen koskee vain kristittyjä, joihin lasketaan kaiken lisäksi nekin, jotka eivät edes kuulu kirkkoon mutta joille joulu on tärkeä juhla kulttuuriperinnön vuoksi.

Oikeuden tärkeimpiin uskonnollisiin pyhiin liittyviin vapaapäiviin pitäisi koskea kaikkia muitakin uskonnollisia ryhmiä. Kristinuskon ja islamin rinnalla muita uskontokuntia on Suomessa niin marginaalinen määrä, että mitään mahdotonta juhlapyhävapaiden soppaa siitä tuskin syntyisi.

Karoliina Virkkunen

Kirjoittaja on Etsijän päätoimittaja.

25.5.20212.10.2025

Pakkeja, pilkkaa ja aviopuolisoita – näin uskonto on vaikuttanut deittailuun

Kysyimme lukijoiltamme, miten uskonto on vaikuttanut parisuhteisiin.

Annika Hämäläinen

ETSIJÄ-LEHDEN kyselyyn vastasi kymmenen henkilöä. Yksi ateisti, kaksi agnostikkoa, kuusi Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon kuuluvaa ja yksi ortodoksi. Evankelisluterilaiseen kirkkoon kuuluvista, yksi oli entinen vanhoillislestadiolainen ja kaksi kertoi uskovansa eri tavalla kuin kirkko opettaa. Vastaajista neljä oli sinkkua, kaksi naimisissa, kolme parisuhteessa ja yksi ”vaikeasti määriteltävässä tapailutilanteessa.” Vastaajien kokemukset ja toiveet vaihtelivat paljon keskenään. Yksi yhteinen toive kuitenkin oli, tulla kunnioitetuksi ja ymmärretyksi puolin ja toisin.

Uskonto on vaikeuttanut deittailua ja seurustelua

Vastaajat kertoivat oman uskon vaikeuttaneen deittailua ja omasta uskosta kertomisen johtaneen pakkeihin, pilkkaamiseen ja ”ghostaamiseen.”

”Deittaillessa saa koko ajan olla selittämässä omaa uskoa. Tinderissä monet kerrat joutunut selittämään, ettei usko Jumalaan tarkoita, ettei usko tieteeseen. Raskasta on myös perustella omaa uskoaan ja katsomustaan niille, jotka eivät usko. Eli kyllä vähän haittaa deittailua. Olen myös saanut pakit, koska on selvinnyt, että uskon Jumalaan.”

Myös seurustelukumppanin tai hänen perheensä usko on aiheuttanut kiperiä tilanteita. Yksi vastaajista kertoi, ettei entinen kumppani voinut esitellä häntä vakavasti uskossa olevalle perheelleen, koska vastaaja ei itse ollut uskossa. Kumppani ei siksi pitänyt häntä myöskään ”hyvänä ihmisenä.” Myös toinen vastaaja kertoi, ettei huonojen kokemusten takia halua enää seurustella eri tavalla uskovien kanssa.

”Vaikka uskonto on vastaajien mukaan vaikeuttanut seurustelua ja deittailua, on osa vastaajista löytänyt aviopuolisonsa juuri seurakunnan kautta.”

Kyselyyn vastannut agnostikko kertoi olevansa kuin kahden maailman välissä: ”Henkilökohtainen uskoni ei ole merkittävä asia elämässäni, mutta toisaalta toivoisin kumppanini kunnioittavan kristinuskoa ja kirkon perinteitä sen verran, että hyväksyisi lähipiirini ”uskonnollisuuden”. Ongelma on ehkä enemmän oman pääni sisällä, mutta pelkään olevani kristityille liian ”maallinen” ja ei-kristityille liian hihhuli.”

Vaikka uskonto on vastaajien mukaan vaikeuttanut seurustelua ja deittailua, on osa vastaajista löytänyt aviopuolisonsa juuri seurakunnan kautta. Kaksi vastaajaa toivoo myös löytävänsä kumppanin, joka jakaisi saman tavan uskoa tai kuuluisi samaan uskontokuntaan. Voimaan ja energiaan uskova vastaaja kuvaa omaa vakaumustaan kovin avoimeksi ja joustavaksi. Hän kokee tarvitsevansa jotain samankaltaista toiselta, sillä vakaumus selittää häntä ihmisenä.

Ymmärrystä, kunnioitusta ja kirkkohäitä

Suurin osa kyselyyn vastanneista toivoi kumppaniltaan ymmärrystä ja kunnioitusta puolin ja toisin. Vastanneista kolme ilmaisi selkeästi toivovansa kumppanin olevan uskossa.

”Minun puolestani kumppanin ei tarvitse uskoa Jumalaan, mutta se helpottaa monia asioita. Ei tarvitse perustella omaa itseään jatkuvasti. Minulle riittää, että toinen kunnioittaa uskoani ja minä hänen,” tiivistää yksi vastanneista.

Eräs vastaaja kertoi kokevansa helpommaksi tilanteet, joissa oma kumppani olisi vähemmän uskonnollinen kuin hän itse on. Hän koki yleisesti helpommaksi sen, että nainen on miestä konservatiivisempi, sillä koki haasteelliseksi tilanteet, joissa mies pyrkisi hallitsemaan naisen elämää, kuten ehkäisyä uskonnollisten normien takia. Myös toinen vastaaja kertoi arvostavansa maltillista uskovaisuutta, mutta suhtautuvansa kielteisesti fundamentalismiin, sillä pahimmillaan uskonto voi vaikuttaa arkeen tuhoisasti.

Vastauksissa korostui uskontoa enemmän yhteisten arvojen tärkeys. Selkeänä toiveena oli myös kihlautuminen ja avioliitto.

Perheen ja ystävien tuki tärkeää

Vastaajat kokivat uskonnon vaikuttaneen perhesuhteisiin seurustelua ja deittailua vähemmän. Suurin osa vastaajista kertoi, ettei uskonto ole vaikuttanut perhesuhteisiin käytännössä lainkaan. Perheiden kuvattiin ymmärtävän ja hyväksyvän vastaajien näkökannat.

Vanhoillislestadiolaisuudesta eronnut kertoi lopulta lähentyneensä äitinsä kanssa ja välien olevan nyt paremmat kuin ennen eroamista. Agnostikko kertoi arastelevansa kertoa läheisilleen agnostisismistaan, sillä pelkää totuuden aiheuttavan läheisilleen huolta tai pettymystä.

Myös ystävyys voi toimia hyvin, vaikka kaveripiiri koostuisi eri tavoin uskovista:

”Lähipiirissäni on kaksi uskovaista kristittyä ja yksi uskovainen muslimi. Olen ainut kaveripiiristäni, joka ei uskomalla usko mihinkään. Silti tulemme kaikki todella hyvin toimeen, ymmärrämme toisia ja olemme todella läheisiä. Minusta se on kaunista miten erilaisia olemme uskon kannalta, mutta olemme silti parhaimpia ystäviä!”

25.5.20212.10.2025

Myös hyvää tarkoittavat uskomushoidot voivat olla vaaraksi – siksi meidän pitäisi puhua uskomisesta

Karoliina Virkkunen

TAMMIKUUSSA toimittaja Ippi Arjanne kirjoitti Ylen Kulttuuricocktailiin artikkelin Kasvoin huuhaan keskellä – matkani siitä pois on ollut hidas, nöyryyttävä ja kivulias. Minulle Arjanteen kirjoitus oli kipeä avaus aiheesta, josta en ollut oikein osannut tai uskaltanut puhua. Samastuin tarinaan valtavasti, ja tarina sysäsi minut matkalle koluamaan omia menneitä uskomuksiani. Oma tapaukseni osoittaa, mihin uskomushoitojen löysä valvonta voi Suomessa johtaa, ja miksi meidän tulisi osata keskustella uskomisesta.

Varhain omaksutut käsitykset ohjaavat tulkintaa

Minua on lapsena hoidettu homeopaattisesti, ja meillä ihailtiin valtavasti esimerkiksi akupunktiota osaavia henkilöitä. Perheessäni erityisenä ihailun kohteena oli aina edesmennyt isoisäni, joka oli suomalaisittain suhteellisen tunnettu esoteerikko ja teosofi, ja joka oli asunut vuosia Intiassa tutkimassa salatieteitä ja joogaa. Hänen vanhasta kaapistaan löytyi yhtä kaikki akupunktioneulat ja liuta homeopaattisia lääkkeitä eli pieniä sokeripalleroita, joiden maun muistan elävästi lapsuudestani.

Astrologiaan uskominen ja käden viivojen tulkinta olivat meillä normaaleja asioita, aivan kuten usko jälleensyntymään ja karman lakiin. Samalla olen kuitenkin saanut neuvolassa normaalit rokotusohjelman mukaiset rokotteet, enkä ole kyseenalaistanut koulussa opetettuja asioita suuntaan tai toiseen.

Elämässämme sattui raskaita ja vaikeita asioita, ja perheemme hajosi minun ollessani lapsi. Traumaattiset kokemukset johtivat teini-iässä vakavaan masennusoireiluun ja syömishäiriöön, joita ei kuitenkaan tunnistettu, eikä niihin osattu hakea apua. Uskomukset ja maailmankuva ovat merkittävästi vaikuttaneet siihen, miten olen päätynyt tulkitsemaan erilaisia vaivoja ja oireita.

Masennus saattoi olla karmaa ja epävakaa sieluntila, joka johtui siitä, että olen henkisen heräämisen polulla. Uskoin tähän vuosia ja se lohdutti minua. Olen henkisesti pidemmällä kuin muut, ja siksi kärsin. Toisissa perheissä erityisen herkät lapset nostettiin jalustalle ”indigolapsina”, henkisinä oppaina, vaikka todennäköisempää oli, että nämä lapset olivat itse asiassa esimerkiksi autismin kirjolla.

Syömishäiriöni on aaltoillut anorektisuudesta ortorektisuuteen ja siitä ahmintaan. Laihtumisen lisäksi pakkomielteeksi muodostui mahdollisimman optimaalinen terveys, sillä halusin jatkuvasti etsiä ratkaisuja loputtomaan pahoinvointiini. Todellisuudessa minulla ei juuri migreenin ja selkävamman lisäksi ollut muita fyysisiä oireita tai sairauksia, mutta olin jatkuvasti äärimmäisen huolissani terveydentilastani ja tarkkailin ruumiini toimintoja pakkomielteisesti.

Homeopaatin vastaanotolla, luomupiireissä touhutessani sekä blogimaailmassa seikkaillessani, opin syyllistymään kaikesta kraanaveden juomisesta lähtien. Tarkkailin jopa kakkani koostumusta ja yritin optimoida sitä ruokavaliomuutoksin. Kurkustani on valunut alas kaikenlaista yrttikapseleista saviveteen ja kehoa emäksisöivään jauheeseen. Viimeisen mukana tuli jopa virtsan pH-arvojen mittaamiseen tarkoitettuja liuskoja. Tosiasiassahan ihmisellä ei ole mitään mahdollisuuksia vaikuttaa kehonsa ”pH-tasapainoon”.

Energian kanavointia ja tuhkahunajaa masennukseen

Loputon uskomusten suo oli näin jälkikäteen tarkasteltuna jo itsessään traumaattinen kokemus. Kaikkein rajuimmat kokemukset sattuivat teini-ikäisenä, kun haudoin itsemurha-ajatuksia ja etsin apua ahdinkooni eräältä henkiseltä nettifoorumilta. ”Piireissä” minulle puhuttiin useaan otteeseen ”puhdistumisreaktiosta”, jolla selitettiin vuosien varrella sekä masennukseni että koko kehon peittävät tulehdukselliset ihottumani. Kukaan ei kuitenkaan ollut kertonut, mitä tämä konkreettisesti tarkoittaa. Minun olisi pitänyt maksaa heidän hoidoistaan, jotta olisin saanut tietää mikä auttaa.

Mainitsemaltani foorumilta sain vinkin ottaa yhteyttä erääseen energiahoitoja tarjoavaan yhdistykseen, josta he tekivät etänä ”tutkimuksia.” Olin tuolloin 18-vuotias. Lähetin heille sähköpostilla viestin, jossa kerroin olevani äärimmäisessä ahdingossa ja toivovani kuolemaani. Kerroin, etten jaksanut enää elää. Annoin nimeni ja paikkakuntani. Näillä tiedoilla energiahoitaja pystyi etänä toteamaan bioenergiakenttäni olevan erittäin heikko: vain 2 cm vaikka sen pitäisi olla 2—3 metriä. Samoin hivenainevarastoni oli kuulemma vain 24 % kun sen pitäisi olla 100 %.

Sen sijaan, että yhdistyksestä olisi kehotettu menemään päivystykseen tai soittamaan 112 kuolematoiveiden vuoksi, minulle suositeltiin heidän omasta verkkokaupastaan tilattavaa ”koivutuhkaa” sisältävää hunajaa sekä basilikapuristetta. Lisäksi minulle tietenkin luvattiin kanavoida hyvää energiaa. Tilasin nämä ja lähetin heille vielä muutaman kympin rahaa kiitokseksi tästä näkymättömästä energiasta. Pari viikkoa myöhemmin pyysin heitä tarkistamaan tilanteeni uudelleen. Tällä kertaa se oli kuulemma ”hyvä,” voisin pitää tauon palaneen makuisen hunajan syömisessä.

Hoito jäi tähän. Jatkoin elämääni samojen oireilujen, epästabiilin tunne-elämän, pakkomielteisen ruuan kontrolloimisen, jatkuvan laihduttamisen ja kaikesta itseni syyttämisen kanssa. Oli oma vikani, että kärsin. Jos söin hyvin ja luomusti, käytin kuitenkin kemikaalista deodoranttia ja join väärää vettä. Jätin joogakurssit kesken koska en ollut koskaan kyennyt pitämään kiinni pitkäjänteisesti harrastuksistani. Olin siis syypää myös huonoihin yöuniini, pelkotiloihini ja selkäkipuihini.

Yliopisto-opinnot auttoivat kyseenalaistamaan uskomuksiani

Merkittävä käänne uskomuksistani poisoppimiseen tapahtui yliopisto-opintojen myötä. Tutustuin tieteelliseen ajatteluun ja kaikki murtui. Kyse ei mielestäni ole siitä, että olisin omaksunut tilalle uuden uskomusjärjestelmän edellisen tilalle, vaikka toki meillä kaikilla on omat vinoumamme. Tutkitusti meillä ihmisillä on taipumus poimia myös tieteellisestä tutkimuksesta ne tulokset, jotka tukevat ennakkokäsityksiämme maailmasta. Tieteen maailmassa olen kuitenkin oppinut ajattelemaan itse ja ennen kaikkea kyseenalaistamaan kaiken mitä ajattelen.

Hain apua mielenterveysongelmiini, ja mielialalääkityksen ja kuntoutuspsykoterapian yhdistelmä on auttanut minua valtavasti. Nyt ajattelen, että olisin kyllä nuorempanakin ottanut terveydenhuoltojärjestelmän avun vastaan, mikäli olisin sitä saanut. Kotikaupunkini mielenterveyspalveluiden tilanne oli surkea, ja avun saaminen oli vaikeaa. Tällainen on tietysti omiaan ajamaan ihmisiä hakemaan apua ja tukea muualta, vaikka sitten energiahoitajalta.

On ollut valtavan tärkeä taito kyetä purkamaan ja rakentamaan omia uskomuksiaan ja käsitystään maailmasta. Tieteellisen ajattelun avulla olen oppinut tarkastelemaan myös terveyteen liittyviä väittämiä kriittisesti, vaikka terveys tai lääketiede ei olekaan omaa alaani. Pääaineeni uskontotiede on ohjannut pohtimaan sitä, miksi me uskomme mitä uskomme ja mikä ohjaa maailmankuviamme.

Vaikka minua on hävettänyt se, miten olen voinut uskoa tuhkahunajaan ja energiahoitoihin, olen oppinut ymmärtämään, että ”huuhaan” palauttaminen esimerkiksi pelkkään tyhmyyteen olisi turhaa ja harhaanjohtavaa. Ihmisen maailmankuvan muodostuminen on monisyinen prosessi. Perheeni tapaus osoittaa, etteivät homeopatiaan uskovat ihmiset esimerkiksi välttämättä kiellä koulutietoa tai jätä lapsiaan rokottamatta, vaan luottavat niissä asioissa asiantuntijoihin.

Tutkittuun tietoon ja asiantuntijoihin luottaminen on vapauttanut minut aivan valtavasta määrästä stressiä, syyllisyyttä ja häpeää. On ihanaa, että tutkittu tieto näissä asioissa on usein se tylsin ja kiihkottomin vaihtoehto. On ihanaa, että on sittenkin ok juoda kraanavettä.

Meidän on korkea aika puhua uskomisesta

Kun etsin nuo vanhat viestittelyt energiahoitoja tarjoavan yhdistyksen kanssa sähköpostikansioni uumenista, Arjanteen kirjoituksen sysäämänä, järkytyin valtavasti. Tuntui hirvittävältä, miten vastuuttomasti siinä oli minua kohtaan toimittu. Entä jos olisin tappanut itseni? Ei se tietenkään olisi ollut energiahoitajien syy, mutta puistattaa ajatella, miten joillekin ei tule edes mieleen, että tähän ei nyt energioiden kanavointi enää auta. Epätoivoinen, tuntematon teinityttö tahtoo kuolla.

Toisaalla on turhauduttu siitä, ettei Suomeen ole vieläkään saatu lääketieteellisesti epäuskottavia, vaihtoehtoisia hoitoja rajoittavaa ”puoskarilakia”, ja toisaalla taas on perustettu näitä hoitoja puoltava Kristallipuolue. Tätä kamppailua käyvät tahot ovat yhä niin marginaalisia, että laajempaa keskustelua voi olla haastavaa saada aikaiseksi.

Perinteisesti huuhaata on yrittänyt pitää kurissa esimerkiksi Skepsis ry. Koronapandemia on vauhdittanut tiedettä popularisoivia ja epätosia väitteitä kumoavia sometilejä, kuten Tervettä skeptisyyttä tai Lääkäri-Anni eli Anni Saukkola. Keskustelusta on kuitenkin toistaiseksi yhä jäänyt koskemattomaksi se seikka, joka estää vastapuolia ymmärtämästä toisiaan. Ratkaisuja on mahdotonta löytää niin kauan, kun ei pystytä keskustelemaan uskomisesta.

Minä en ajattele, että valtaosa energiahoitajista, homeopaateista tai edes yksisarvishoitoja tarjoavista tahoista olisi rahanahneita huijareita, jotka tieten tahtoen riistävät epätoivoisilta ihmisiltä. Katson, että suurin osa näistä ihmisistä ihan vilpittömästi uskovat asiaansa ja haluavat toisille ihmisille hyvää. On myös luonnollista, että ihmiset tekevät omista intohimoistaan itselleen ammatteja, joilla taata elantonsa.

Ilman tiukempaa valvontaa on kuitenkin olemassa riski, että uskomushoitoja tai vaikkapa ravintoneuvontaa antavat tahot päätyvät tahtomattaan vahingoittamaan toisia. Jotta keskustelua voitaisiin jouhevoittaa ja saattaa ulos umpikujasta, tulisi lisätä ymmärrystä siitä, miksi toiset uskovat niin kuin uskovat ja näkevät maailman niin kuin näkevät.

23.3.20212.10.2025

”Mistä lähtien naisten pukeutuminen on ollut äänestysasia?” –Korona muutti yhdessä elämisen sääntöjä

Annika Hämäläinen

SUNNUNTAINA 7. maaliskuuta Sveitsi hyväksyi niukan enemmistön äänin 51,2 % ”burkakieltona” tunnetun lakiehdotuksen, joka kieltää kasvojen peittämisen julkisilla paikoilla. Lakiesitys hyväksyttiin kansanäänestyksessä, vaikka Sveitsin hallitus piti esitystä ylimitoitettuna. Hallituksen mukaan burkan ja silmät peittävän niqabin käyttäjiä asuu maassa arviolta vain joitain kymmeniä.

Lakiesitystä ajanut Sveitsin kansanpuolue SVP kertoi haluavansa vastustaa radikaalin islamismin vakiintumista Sveitsiin sekä puolustaa alistetussa asemassa olevia musliminaisia. Kiellon vastustajat pitävät lakiesitystä rasistisena sekä seksistisenä. Myös Amnesty on vastustanut lakiehdotusta voimakkaasti, pitäen sitä vaarallisena, naisten oikeuksia rikkovana linjauksena.

Nuoret muslimit ry ja Amal ry kritisoivat kieltoa naistenpäivänä 8.3 julkaistussa kannanotossaan: ”Mistä lähtien naisten pukeutuminen on ollut äänestysasia? Kielto on merkki lisääntyneestä islamin vastaisuudesta. – – Niqabin kieltäminen on yhtä huono ratkaisu kuin hijabiin pakottaminen, jota tapahtuu Iranissa sekä osissa Saudi-Arabiaa.”

BBC kuvaa erityisesti useiden sveitsiläisten naisten suhtautuneen esitykseen sekä hyväksyvästi että vastustaen. He vastustavat sekä naisten mahdollista pakkoa pukeutua burkaan tai niqabiin, mutta samalla he vastustavat lakeja, jotka kertovat naisille, mitä he saavat tai eivät saa pukea ylleen. BBC:n mukaan ovensuukyselyissä naiset äänestivätkin usein ”jeiniä,” sekä kyllä (ja) että ei (nein).

Nuoret muslimit ry ja Amal ry toteavat uutisen muistuttavan ”meitä siitä tosiasiasta, että Euroopassakin yritetään jatkuvasti polkea naisten itsemääräämisoikeutta.” He muistuttavat kannanotossaan historiasta, jossa naisten pukeutumiseen on puututtu, milloin liian paljastavan ja milloin liian peittävän pukeutumisen takia. Pukeutumiskielloilla onkin pyritty määrittelemään yhteiskunnan moraalisia ja uskonnollisia arvoja ja ne ovat usein kohdistuneet vähemmistöihin. ”– – Mikä on naisen rooli yhteiskunnassa, jos aina jollain on valta määrittää naisten pukeutuminen.”

Empiiristen tutkimusten mukaan Ranskan ja Belgian ”burkakielto” on tosiasiassa heikentänyt turvallisuutta, naisten ja miesten yhdenvertaisuutta sekä hankaloittanut yhdessä elämistä

Hyväksyttyään lakiesityksen, Sveitsi liittyi kahdeksanneksi Euroopan maaksi, jossa on käytössä vastaava kansallinen tai osittainen ”burkakielto.” Vaikka kielto koskee kasvojen peittämistä, on kasvojen peittäminen kasvomaskilla turvallisuussyistä edelleen sallittua, jopa suotavaa. Samoin on myös Ranskassa ja Belgiassa, maissa, joissa ”burkakielto” on voimassa.

Koronan muutettua yhteiskuntiamme ja tapojamme, on myös vanhoja ”burkakiellon” perusteluja ihmisoikeusasiantuntijoiden mukaan syytä tarkastella uudelleen. Esimerkiksi European Network of Equality Bodies:in lakiasiantuntijat Imane El Morabet, Jone Elizondo-Urrestarazu ja Moana Genevey kirjoittavat Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen puoltaneen Ranskan ja Belgian valtioiden linjaa kieltää kasvojen peittäminen yleisillä paikoilla. Molemmat valtiot perustelivat päätöstään julkisella turvallisuudella, naisten ihmisarvolla, naisten ja miesten yhdenvertaisuudella sekä ”yhdessä elämisellä.” Valtioiden mukaan ”yhdessä eläminen” on mahdollista vain silloin, kun henkilö on pystyy tunnistamaan.

Asiantuntijoiden yllätykseksi EIT antoi paljon painoarvoa ”yhdessä elämisen” argumentille. Korona on kuitenkin asettanut tämän perustelun uuteen valoon. Kasvojen peittämisestä kasvomaskeilla on tullut osa yhdessä elämisen arkea. Nyt kasvojen peittämättömyyteen suhtaudutaan turvallisuuskysymyksenä.

”Yhtäkkiä kasvojen peittäminen ei olekaan ”turvallisuusriski” tai kättelemättömyys ”epäkohteliasta” vaan – – on nykyään toisen huomioimista. Yhteiskunta ei silti osaa hyväksyä niitä, jos ne tehdään uskonnollisilla motiiveilla.” – Nuoret muslimit ry ja Amal ry

Empiiristen tutkimusten mukaan Ranskan ja Belgian ”burkakielto” on tosiasiassa heikentänyt turvallisuutta, naisten ja miesten yhdenvertaisuutta sekä hankaloittanut yhdessä elämistä, sillä kielto rajoittaa naisten oikeuksia, vähentää sosiaalista kanssakäymistä sekä altistaa naiset vakaville turvallisuusuhille.

Vuonna 2019 Alankomaiden työväenpuolue (PvdA) vastusti osittaista ”burkakieltoa” Pride-kulkueen yhteydessä pidetyllä Burqa Queen -kampanjalla. Kuva: Liam Mcgarry – Unsplash

Ihmisoikeusprofessori Eva Bremsin mukaan naisen pakottaminen burkan tai niqabin käyttämiseen on henkistä väkivaltaa. Hänen mukaansa olisikin kyseenalaista sakottaa tai muuten rankaista heitä, mikäli tarkoitus olisi parantaa naisten asemaa. Rankaisemalla, heitä kohdellaan tekijöinä eikä uhreina.

Bremsin tekemään tutkimukseen osallistuneet naiset eivät olleet kokeneet burkaan pakottamista, sen sijaan heidän läheisensä olivat vastustaneet ja pyrkineet estämään burkan sekä niqabin käytön. Bermsin haastattelemat naiset eivät kokeneet burkaan pukeutumista alistavana tai omasta identiteetistä luopumisena, vaan päinvastoin omaa identiteettiä, vahvuutta ja itsevarmuutta vahvistavana tekijänä.

Vaikka Suomessa ei ole erillistä huivikieltoa, ei huivin käyttö ole kaikkialla sallittua. Keskustelu huivin käytöstä osana poliisin virkapukua jatkuu yhä. Toiset suhtautuvat huiviin turvallisuusuhkana sekä perustelevat sen vähentävän poliisin neutraaliutta. Iso-Britanniassa sekä Ruotsissa huivia saa käyttää osana poliisin virkapukua. Iso-Britanniassa huivin käytön katsotaankin kertovan neutraaliudesta, sillä erilaiset poliisit viestivät poliisin edustavan koko yhteiskuntaa. Myös Suomessa poliisin toivotaan vastaavan taustaltaan Suomen kansaa.

Nuoret muslimit ry:n ja Amal ry:n kannanotto, asiantuntijat sekä tutkimukset ovat eri mieltä sveitsiläisen niukan enemmistön kanssa. Naisten oikeuksien rajoittaminen ei ole toimiva tapa edistää naisten oikeuksien, turvallisuuden ja yhdenvertaisuuden toteutumista. Vähemmistöjä kuulemalla, päätökset eivät pohjaudu stereotypioihin, oletuksiin ja korulauseisiin, vaan faktoihin.

Lähteet

Nuoret muslimit ry:n ja Amal ry:n kannanoton voit lukea kokonaisuudessaan molempien yhdistysten Instagram-tileiltä: https://www.instagram.com/amal_yhdistys/https://www.instagram.com/nuoretmuslimitry/

STT-YLE, Sveitsi hyväksyi ”burkakiellon” – kasvojen peittäminen julkisilla paikoilla kielletään. https://yle.fi/uutiset/3-11825034

BBC, Switzerland referendum: Voters support ban on face coverings in public. https://www.bbc.com/news/world-europe-56314173

El Morabet, Elizondo-Urrestarazu ja Genevey, The ban on full-face veils and the Covid-19 pandemic. https://equineteurope.org/2020/the-ban-on-full-face-veils-and-the-covid-19-pandemic/

Brems, Face veil bans in the European Court of Human Rights: the importance of empirical findings.https://www.researchgate.net/publication/294291849_Face_veil_bans_in_the_European_Court_of_Human_Rights_the_importance_of_empirical_findings

Ziemann, YLE, Analyysi: Sallitaanko Suomessa poliisilla päähuivi? Vuosia kestänyt vääntö uskonnollisista tunnuksista virkapuvussa on vihdoin ratkeamassa. https://yle.fi/uutiset/3-11438065

Mtv Uutiset, Sisäministeriö selvittää: Pitäisikö huivi sallia osaksi poliisin virka-asua? ”Ruotsissa poliisi on saanut käyttää jo vuosia.” https://www.mtvuutiset.fi/artikkeli/sisaministerio-selvittaa-pitaisiko-huivi-sallia-osaksi-poliisin-virka-asua-ruotsissa-poliisi-on-saanut-kayttaa-jo-vuosia/7870460#gs.wld8sh

Ziemann, YLE, Poliisi kaipaa lisää maahanmuuttajataustaisia opiskelemaan poliisiksi – ”Että suomalainen poliisi vastaisi myös taustaltaan Suomen kansaa”. https://yle.fi/uutiset/3-10709618

23.3.20212.10.2025

Väkevä, hirmuinen, mystinen vittu – kansanuskon suhtautumisia naisten seksuaaliseen voimaan

Helmi Saksholm

NAISEN seksuaalisuutta on pitkään tarkasteltu lähinnä patriarkaalisen yhteiskunnan tai uskonnollisten käsitysten näkökulmasta. Yhteiskunnassa vallalla olevien moraalikäsitysten ja normien kautta on saneltu, millainen seksuaalisuus on naiselle sopivaa. Naisen seksuaalinen itsemääräämisoikeus eli oikeus päättää omasta kehosta on suomalaisessa yhteiskunnassa vielä suhteellisen tuore asia. Ymmärtääksemme paremmin naisten seksuaalisuuteen liittyvien käsitysten ja asenteiden historiaa, voimme siirtää katseet menneiden vuosisatojen suomalaisten maailmankatsomukseen.

Tutkin gradussani naisen seksuaalisuutta suomalaisessa kansanuskossa otsikolla ”Naiset ne nussusta nurisee, piiat kyrvän pienouesta”: naisen seksuaalinen toimijuus suomalaisissa kansanomaisissa uskomuksissa”. Tutkielmassani tutustuin ajatuksiin naisen seksuaalisuudesta Suomen Kansan Vanhat Runot -tietokannassa sekä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistoaineistossa, joka on kerätty noin 1800–1950-luvuilla.

Eurooppalainen anasyrma-perinne muistuttaa paljon suomalaista harakointia. Kuva: The Devil of Pope-Fig Island – Jean de la Fontaine (Wikipedia)

Suomalaisessa kansanuskossa naisen seksuaalisuuteen liittyi runsaasti uskomuksia. Naisen sukupuolielimillä eli vitulla ajateltiin olevan yhteys tuonpuoleiseen maailmaan, jonka voiman uskottiin siirtyvän naisen sukupuolielinten kautta tämänpuoleiseen maailmaan. Seksuaalinen voima, eli vitun väki, oli maaginen voima, jonka avulla naiset pystyivät tekemään asioita. Toisaalta patriarkaalisessa yhteiskunnassa miehet pitivät vitun väkeä vaarallisena ja arvaamattomana, minkä vuoksi naisten elämälle oli asetettu rajoituksia.

Suhtautuminen vitun väkeen oli suomalaisissa kyläyhteisöissä ristiriitaista. Vitun syntyrunossa, joka selittää naisen sukupuolielinten alkuperää, vittu saapuu Viipurista ylellisesti silkkityynyjen sisällä. Miesten reaktiot vitun saapumiseen ovat kunnioittavia ja jopa ihailevia, sillä vitun saapuessa “Herrat nosti hattuahan, kuninkaat kypärätähän, miehet mieli muutuksihin, poika parat polvillehen.”¹

Toisaalta vittua kuvataan hurjana ja arvaamattomana, jopa rumana. Eräässä runossa ohikulkeva mies sattuu näkemään nukkuvan kauniin naisen sukupuolielimet ja kauhistuu irvileukaiselta koiralta näyttävää vittua. “–oli vittu väärällänsä, räkäreikä ränksällänsä, kun halastu haava, reikä raualla revästy, ikenetki irvellensä, huulet paksut höröllänsä, kun kovin äkäsen koiran, suuttuneen suenpenikan”² Vitun mystisen tuonpuoleisen voiman vuoksi se herättää miehissä sekä kunnioitusta että pelkoa.

”Epäluuloisen suhtautumisen vuoksi naisten magia tapahtui yleensä ulkopuolisilta ja etenkin miesten silmiltä salassa. Vitun vihojen pelossa naisten osallistumista miesten elämänpiiriin voitiin rajoittaa.”

Suhtautuminen vitun väkeen oli ristiriitaista, koska vitun väki sai aikaan sekä rakentavia että vahingollisia asioita. Väen käyttö oli yhteiskunnallisesti hyväksyttyä vain, kun sitä käytettiin yhteisöä rakentaviin ja normeja täyttäviin tarkoituksiin, kuten karjan ja perheen suojelemiseen tai avioliiton solmimisen edistämiseen. Vitun väkeä käytettiin suojelemaan erityisesti rajanylitystilanteissa, joissa epäonnen uhka oli läsnä. Esimerkiksi nuorten kotoa kylälle lähteminen ja karjan siirtyminen navetasta laitumelle olivat tilanteita, joissa ylitettiin kodin ja ulkopuolisen maailman raja.

Karjan ja lasten suojeleminen tapahtui harakoimalla, jolloin nainen astui suojeltavan ihmisen tai eläimen yli haarat paljastettuna ja vitun voima siirtyi harakoinnin kohteeseen. Esimerkiksi keväisin karja voitiin päästää laitumelle naisen haarojen ali naisen seisoessa portin yllä. Toinen tapa käyttää vitun väkeä suojeleviin tarkoituksiin oli pyllyttäminen. Naisen paljastaessa vittunsa metsälle, vitun väen uskottiin pitävän karhut loitolla kylästä.

Jos vittu paljastettiin miesten elämänpiirissä, se saattoi aiheuttaa haitallisia asioita. Miesten jalkojen yli käveleminen saattoi aiheuttaa haavoihin tulehduksia (vitun vihat) ja miesten työkalujen yli käveleminen saattoi tehdä ne käyttökelvottomiksi tai vähentää metsästysonnea. Epäluuloisen suhtautumisen vuoksi naisten magia tapahtui yleensä ulkopuolisilta ja etenkin miesten silmiltä salassa. Vitun vihojen pelossa naisten osallistumista miesten elämänpiiriin voitiin rajoittaa.

Vitun väki siis mahdollisti ja hankaloitti naisten elämää. Vaikka vitun väen käyttöä rajoitettiin, väki mahdollisti naisille vaikutusmahdollisuuksia elämässä ja vallankäyttöä perheen sekä kodin suojelemiseksi. Vitun väen ansiosta naiset olivat monessa tilanteessa miehiä maagisesti voimakkaampia, mikä on merkittävä ja huomionarvoinen asia patriarkaalisessa yhteiskunnassa, jossa mies oli kiistämättä perheen pää. Toisaalta naisten piti jatkuvasti navigoida miesten varautunutta suhtautumista vitun väkeä vastaan ja etsiä tapoja käyttää väkeä joutumatta yhteisön silmätikuksi.

Mattisten talon piiat saunassa, 1937. Kuva: Museovirasto – Kansatieteen kuvakokoelma

Vitun väen vaarallisuuden lisäksi miehet perustelivat sen käytön rajoittamista arvaamattomuudella. Naisen ei ajateltu pystyvän kontrolloimaan omaa seksuaalista voimaansa, mikä näkyy runoissa, joissa sukupuolielimet elollistetaan ja ne saavat oman elämänsä. Runoissa esimerkiksi vittu syö kyrvän vahingoittaen sitä, vittu kiipeää puuhun, josta pojat koittavat houkutella sitä alas ja pimppi lähtee naiselta karkuun. Värikkäimmissä kuvauksissa kyrpä syyttää hirmuista ja kyltymätöntä vittua sen aiemmista pahoista teoista, viitaten mahdollisesti epäonnistuneeseen yhdyntään:

“Vittu nousi kannon päähän
niinkuin leveä lehmän paska,
riekisteli, rääkisteli:

– Tule kulta kulkkuhuni,
hopea ikenihini!
Kyrpä vastasi vakainen:

– Tulkoot tuliset nuolet
sinun kutta kulkkuhusi,
ilkiä ikenihisi!

Kyllä muistan muinosetki
ikuset pahat tekosi:

veinpä väänit silmästäni,
aivot päästäni pusersit,
nahan kuorit korvilleni.”³

Naisen arvaamaton seksuaalinen voima oli patriarkaalisen yhteiskunnan näkökulmasta uhka, sillä pahimmillaan se olisi voinut ajaa naiset uhmaamaan miesten asemaa yhteisössä. Uhan toteutumista ennakoitiin rajaamalla naisen elämä kodin piiriin ja seksuaalisuus avioliitossa toteutettavaksi.

Naisen seksuaalisuudelle asetetuista rajoituksista huolimatta suomalaisten kyläyhteisöjen naisia ei voida niputtaa patriarkaalisen järjestelmän alisteisiksi piioiksi. Naiset keksivät keinoja käyttää seksuaalista voimaansa ja toteuttaa seksuaalisuuttaan rajoituksista huolimatta. Vitun väkeä käytetään miehiltä salassa ja rajoja venytetään taioilla, joilla esimerkiksi lisättiin vaikutusvaltaa miehiin. Vittu ja sen voima olivat naisille ylpeyden aihe. Samaan aikaan voidaan tiedostaa, että yhteisön uskomukset ja patriarkaaliset rakenteet määrittelivät ja rajoittivat naisten toimijuutta sekä seksuaalisen voiman käyttämistä.

Monet naisen seksuaalisuuteen liittyvistä ajatuksista ja uskomuksista ovat edelleen ajankohtaisia. Naisen sukupuolielinten toimintaa tunnetaan heikosti ja keskustelu seksuaalisuudesta on edelleen usein falloskeskeistä⁴ (tai tämän jutun kohdalla ehkä osuvammin kyrpäkeskeistä). Vaikka keskustelu naisen seksuaalisuudesta on viime vuosikymmenten aikana vapautunut, ajatukset naisen seksuaalisuuden kontrolloinnista ovat nousseet esille esimerkiksi keskustelussa seksuaalisesta häirinnästä. Naisen keho nähdään edelleen usein miehisen linssin läpi ja naisen seksuaalisuus asiana, jota määritellään ulkopuolelta.

Naisille on annettava yhteiskunnassa yhä enemmän tilaa päästä määrittelemään itse seksuaalisuuttaan, sen toteuttamista ja sen rajoja. Toivon, että vitun väki voisi olla keskusteluissa esimerkkinä positiivisesta seksuaalisesta voimasta, jonka perintöä naiset voivat kantaa ylpeydellä.

Lähteet

1. SKVR XV 409. [Pohjois-Karjala.] Elias Lönnrot. Lönnrotiana 17:144. [1828-1831.]

2. SKVR XV 394. Elias Lönnrot. Lönnrotiana 6:10. Säkeet 1-14 > SKVR VI 463. [1836-44.]

3. SKVR XV 409. [Pohjois-Karjala.] Elias Lönnrot. Lönnrotiana 17:144. [1828-1831.]

4. https://www.hs.fi/mielipide/art-2000002903164.html ”Naiset ne nussusta nurisee, piiat kyrvän pienouesta” : naisen seksuaalinen toimijuus suomalaisissa kansanomaisissa uskomuksissa – Helmi Saksholm, 2020 https://helda.helsinki.fi/handle/10138/316639

23.3.20212.10.2025

Maailmalla matkaava vaikuttajanainen – Maria Mountraki

Vaikuttajanaiset –artikkelisarja tutustuttaa kolmeen suomalaiseen naiseen, heidän ajatuksiinsa kirkosta, työurastansa ja vaikuttamisesta. Nämä naiset ovat vaikuttajanaisia kirkoissamme, roolimallejamme seuraaville sukupolville.

Tuija Samila, Riikka Porkola, Saija Kainulainen, Johanna Jomppanen ja Virpi Paulanto

Kolumbiassa vierailulla ELN sissijärjestön hallitsemalla alueella vuonna 2018. Kuva: Marian kotialbumi

MARIA Mountraki on 28-vuotias Kalliossa asuva Suomen ortodoksisen kirkon edustaja Kirkkojen maailmanneuvoston kirkkojen kansainvälisiä asioita käsittelevässä Churches Comission of International Affairs -komissiossa. Maria suosittelee KMN:n toimintaan mukaan lähtemistä kaikille, joille sellainen mahdollistuu. Maria on saanut KMN:n toiminnassa elinikäisiä ystäviä ympäri maailmaa.

Kreikassa syntynyt ja 4-vuotiaasta asti Suomessa kasvanut Maria on aina ollut kiinnostunut kansainvälisistä asioista. Nuorena hän osallistui useille seurakunnan nuorille järjestelyille matkoille ja retkille. Lukiossa Mariaa kutsuttiin International Mariaksi.

Halu parantaa englannin kielen taitoa ja tutustua eri maista kotoisin oleviin ihmisiin vei Marian Lontooseen, jossa hän opiskeli kandidaatin tutkinnon valtiotieteissä erikoistuen kansainväliseen politiikkaan ja kansainvälisiin suhteisiin.

Toinen kiinnostuksen kohde on aina ollut uskonnot. Valtiotieteellisen opinnoissa ei uskontojen roolia juurikaan käsitelty, mutta konflikteista puhuttaessa uskontojen rooli tuli aina esille. Maria jatkoi opintojaan Helsingin yliopiston Religion, Conflict and Dialogue -maisteriohjelmassa ja on nyt gradua vaille maisteri.

Tällä hetkellä Maria työskentelee englannin opettajan viransijaisena alakoulussa. Valmistumisensa jälkeen Maria kertoo etsivänsä töitä järjestöistä, erityisesti rauhanprosesseissa mukana oleminen kiinnostaa.

Ortodoksisuus identiteetin perustana

Marian elämään on aina heijastunut ja vaikuttanut luterilaisesta hengellisestä kulttuurista poikkeava ortodoksinen hengellinen kulttuuri. Ortodoksisuus on hänelle luonteva ja normaali osa elämää, “pieni ortodoksinen kupla”, jossa on saanut kasvaa.

Ortodoksisuuteen kasvetaan omaan tahtiin. Oman identiteetin kasvuprosessissa suuri merkitys oli ortodoksikirkon järjestämällä kristinoppileirillä, jonka hän kävi 15-vuotiaana. Maria sai huomata, että ortodoksinuoria on paljon muitakin. Vähemmistön identiteetti sai jäädä pois ja tilalle tuli tietoisuus kuulumisesta suurempaan yhteisöön.

Ortodoksisen kirkon liturgisen elämän vuoden kulku rytmittää myös Marian elämää. Marialle aina vähän yllättäen tuleva joulun ajan pieni paasto ja pääsiäisen suuri paasto johdattavat molemmat omaan sisäiseen vuoropuheluun. Silloin ajatuksiin tulee se, mikä on tärkeää ja samalla tulee mahdollisuus rauhoittua sekä hiljentyä.

Oma hengellinen elämä toteutuu Marialla ennen kaikkea käytännön kautta. Kirkossa käyminen on tärkeää, vaikka välillä onkin kausia, jolloin siellä ei käy. Joka kerta, kun kirkkoon menee, niin tunne on hyvä.

Maria ymmärtää, kuinka hyvässä asemassa ortodoksit ovat verrattuna moniin muihin Suomessa oleviin vähemmistössä oleviin kirkkoihin. Marian mielestä olisi tärkeää, että erilaisissa keskusteluissa Suomessa tiedostettaisiin useiden kirkkojen olemassaolo.

Esimerkiksi julkisuudessa puhuttaessa Maria on kiinnittänyt huomion kuinka Suomen evankelis-luterilaisen kirkon asioista puhutaan yleisesti kirkosta, vaikka on olemassa monia muitakin kirkkoja. Keskusteluissa tulisi huomioida myös vähemmistöjen olemassaolo – yksinkertaisesti nimeämällä mistä kirkosta esimerkiksi keskustelussa on kysymys.

Maailmalla Maria on saanut nähdä ja kokea, kuinka ortodoksi ei ole koskaan ihan yksin. Meni minne vaan maailmalla, aina löytyi ortodoksinen seurakunta. Ja koska liturgian kaava on aika sama, liturgiaan on ollut helppo osallistua vaikka kieli olisi eri. Kulttuuriset erot ovat olleet ilmeisiä, mutta oli jumalanpalveluksen paikka missä tahansa, seurakunta millainen tahansa, pikkuinen seurakunta Koreassa tai itäisen ortodoksisuuden maassa Etiopiassa, Maria on kokenut olevan yhtä seurakunnan keskellä.

Kolumbian Cartagenassa Kolumbian sen aikaisen presidentin Juan Manuel Santoksen tapaamisen jälkeen. Yhteiskuvassa vasemmalta: Hanna Ojanen, Isabel Phiri (KMN:n apulaispääsihteeri), Emily Welty ja Maria Mountraki vuonna 2018. Kuva: Marian kotialbumi

KMN:n yleiskokouksen stuertista komission jäseneksi

Marian kansainvälinen ura alkoi Kirkkojen maailmanneuvoston yleiskokouksesta Busanissa 2013, jossa Maria toimi monien muiden nuorten joukossa kokouksen stuerttina. Vuonna 2014 nuorten lukumäärää lisättiin KMN:n komissioissa ja Suomen Ekumeenisen Neuvoston sekä Suomen ortodoksisen kirkon ehdottama Maria valittiin KMN:n Commission of the Churches on International Affairs (CCIA) jäseneksi käsittelemään kirkkojen kansainvälisiä asioita. Maria valittiin jäseneksi myös KMN:n Nuorten komissioon sekä vuonna 2014 perustettuun Rauhan ja oikeudenmukaisuuden referenssiryhmään, jonka toiminta vaikuttaa kaikkien KMN:n komissioiden toimintaan.

Marian kohdalla moni ruutu sai ruksin. Valintaa vahvistivat aktiivisuus omassa seurakunnassa, opinnot kansainvälisestä politiikasta ja kansainvälisistä suhteista, ikä, sukupuoli ja vähemmistöuskonto.

Kirkkojen maailmanneuvoston yleiskokouksesta 2013 seuraavaan yleiskokoukseen asti oikeudenmukaisuuden ja rauhan teemat ovat kuin sateenvarjo kaiken KMN:n toiminnan ja työn päällä. KMN:n luottamustehtävissä Maria on saanut tottua osallistumaan kokouksiin eri puolilla maailmaa. KMN toiminta jakautuu seitsemään eri maantieteelliseen alueeseen – Eurooppa, Lähi-itä, Aasia, Afrikka, Tyynenmeren saarivaltiot, Pohjois-Amerikka ja Etelä-Amerikka – ja kaikessa KMN:n toiminnassa, myös komissioiden ja ryhmien työskentelyissä, pyritään keskittymään kullekin näistä maantieteellisistä alueista aina vuodeksi kerrallaan.

Fidzillä pidetyn kokouksen yhteydessä toteutettiin useita solidaarisuusvierailuja alueen seurakuntiin. Vierailujen tarkoituksena kuunnella ja selvittää, mitkä asiat ovat paikallisilla seurakuntalaisilla nyt päällimmäisinä. Fidzin saarilla suurimpia ongelmia ovat ilmastonmuutos, merialueiden hyväksikäyttö sekä ydinasetestauksien vaikutukset.

Kolumbiassa kokouksen yhteydessä Maria tapasi entisiä sissisotilaita sekä maan korkeimpia päättäjiä. Australiassa pidetyn kokouksen yhteydessä oli ollut tarkoitus käydä myös Salomonsaarilla, mutta koronapandemian takia matka peruuntui.

Fijillä pukeutuneena juhlatilaisuuteen paikallisessa sulu-asussa. Kuva: Marian kotialbumi

Seuraavassa yleiskokouksessa sekä komissio että referenssiryhmä esittelevät havaintonsa mm. toistuvista teemoista, esimerkiksi naisten oikeuksista, mitä KMN on tehnyt asialle ja miten esimerkiksi yhteydenpito on yleiskokouksien välillä toteutunut. Muun muassa referenssiryhmän aloittamista, eri paikkoihin tehdyistä solidaarisuusvierailuista toivotaan tulevan kirkkojen omaa, itse järjestämää toimintaa.

Maria on tottunut olemaan nuorin osallistuja kansainvälisissä kokouksissa. Hän on saanut kokea olevansa arvostettu sellaisena kuin hän on. Kansainvälisissä kokouksissa haasteena on ollut oppia ottamaan tilaa omille puheenvuoroille, ja tässä Maria on onnistunut. Maallikkoja tarvitaan, siksi ortodoksinen kirkko on Marian lähettänyt toimimaan. Seuraavaan KMN:n yleiskokoukseen Maria on valittu delegaatiksi.

Lähetettynä toimimaan

Vielä kymmenen vuotta sitten Maria ajatteli, että hänen oma sukupolvi muuttaa maailmaa. Nyt hän kuitenkin huomaa jo seuraavan nuoremman sukupolven, joka on hänen mielestään vielä aktiivisempi. Marian sukupolvi on ollut tuomassa esille ilmastoon liittyviä kysymyksiä ja heille naisten oikeuksissa ei pitäisi olla enää mitään ongelmia.

Maria on kiitollinen saamastaan tuesta isä Heikki Huttuselle, joka aikoinaan sai hänet kiinnostumaan ekumeniasta, ja Hanna Ojaselle, Suomen ev.lut. kirkon edustajalle KMN:n komissiossa. Uutena tulokkaana Maria on saanut myös paljon tukea KMN:sta, jossa ymmärretään toiminnan kompleksisuus uuden nuoren luottamushenkilön silmin. Maria kertoo olevansa mielellään tukena tai mentorina jollekin toiselle nuorelle, jos joku joskus sellaista tarvitsee, ja suosittelee KMN:n toimintaan mukaan lähtemistä kaikille, joille sellainen mahdollistuu. Maria on saanut KMN:n toiminnassa elinikäisiä ystäviä ympäri maailmaa.

Maria pyrkii kohtaamaan kaikki ihmiset Jumalan kuvina, tasa-arvoisina, saman maailman kansalaisina. Tulevaisuudessa Maria haluaisi tehdä työtä, millä on merkitystä ja mikä on jollain tapaa tärkeätä. Työtehtävät voisivat olla kirkkojen työtä, joka vapaaehtoista tai palkkatyötä. Haaveissa on uskonnollisten asioiden asiantuntijan tehtävät jossain rauhanprosesseissa, ja mahdollisuus nähdä ja osallistua kokonaisiin rauhantyön prosesseihin sopimuksen allekirjoittamisesta yhteiskunnan uudelleen rakentumiseen.

Maria luottaa siihen, että elämä vie hänet jonnekin. Maria on saanut elämänsä aikana huomata, että joka kerta, kun on epäillyt mitä elämästä tulee, niin aina nurkan takana on odottanut jotakin. On pitänyt luottaa. Maria luottaa myös siihen, että elämä vie kohti kutsumusta. Sellaista työtä, joka on maailmanparannusta. Omien arvojen mukaista ja maailmalle hyödyllistä.

Oikaisu 26.3.2021: Korjattu tekstiin CCIA:n nimi oikeaan muotoon.

23.3.20212.10.2025

Miehiin kohdistuva väkivalta on vähätelty ihmisoikeusongelma

Juho Matinlauri

KANSAINVÄLISTÄ miehiin ja poikiin kohdistuvan väkivallan vastaista päivää vietetään nykyään vuosittain 31. tammikuuta. Sen on perustanut Jerome Teelucksingh, joka on myös kansainvälisen miestenpäivän taustalla. Miestenpäivä on nykyään tunnustettu useassa maassa ja myös Suomessa sisäministeri Maria Ohisalo on toivottanut hyvää miestenpäivää.

Teelucksingh perustelee tarvetta miehiin ja poikiin kohdistuvan väkivallan vastaiselle päivälle sillä, että aihe on ollut pitkään vaiettu. Tunnettu vertaus elefantista huoneessa ei hänen mukaansa riitä kuvaamaan ilmiötä. Elefantin sijaan hän vertaa sitä dinosaurukseen, sillä niin isosta, muinaisesta ja vaikeasti muutettavissa olevasta asiasta on kyse. Tästä huolimatta väkivallan kierre on mahdollista katkaista. Päivää vietettiin toista kertaa tammikuussa 2021, jolloin osallistuin aiheen tiimoilta järjestettyyn kansainväliseen paneelikeskusteluun.

Dinosaurus huoneessa. Kuva: Daniel Cheung – Unsplash

Päivän viettämiselle on tarve myös Suomessa, sillä miehiin ja poikiin kohdistuva väkivalta tunnistetaan heikosti. Vuosittaiset rikosuhritutkimukset kertovat, että naiset kokevat selkeästi enemmän seksuaalista väkivaltaa, mutta miesten ja naisten kokeman väkivallan esiintyvyydessä ei muuten ole suuria eroja. Tästä huolimatta miehet toistuvasti sivuutetaan väkivallan kokijoina, olivat sitten kyseessä puolueiden vaaliohjelmat, kansainväliset sopimukset, kampanjat väkivaltaa vastaan tai väkivallan vastaiset torjuntaohjelmat, joissa lähes poikkeuksetta huomioidaan vain naisiin kohdistuva väkivalta.

”Voisiko miehiin kohdistuvaa väkivaltaa silti vastustaa pasifistisen näkökulman ohella myös feministisestä näkökulmasta?”

Miessakit on harvoja suomalaisia toimijoita, joka on herättänyt keskustelua miehiin kohdistuvasta väkivallasta. Järjestö on julkaissut hiljattain kaksi raporttia, joista toinen keskittyy vaiettuun eli kodin sisäiseen väkivaltaan ja toinen normalisoituun eli kodin ulkopuoliseen väkivaltaan. Raporttien viesti on selvä ja tuskin tulee yllätyksenä miehille. Miehet elävät väkivallalle myönteisessä kulttuurissa, jossa omista kokemuksista puhuminen on vaikeaa. Väkivallan kokeminen on osa miehen roolia, eikä yhteiskunta ymmärrä sitä ongelmaksi.

Ratkaisua tuskin edistää ”sukupuolistuneen väkivallan” käsite, jota käytetään nykyään tutkimuksessa myös miehiin kohdistuvasta väkivallasta, vaikka sillä arkikielessä viitataan edelleen naisiin kohdistuvaan väkivaltaan. Koko käsitteen hyödyllisyys olisi syytä arvioida uudelleen. Se lokeroi tietyn väkivallan sukupuolesta johtuvaksi, jolloin käsitteen ulkopuolelle jäävän väkivallan oletetaan tapahtuvan muista syistä. Todennäköisempää kuitenkin on, että sukupuoli vaikuttaa väkivaltaisiin tekoihin tavalla tai toisella lähes aina. Tästä syystä sukupuolistuneen väkivallan erottaminen muusta väkivallasta on lähinnä keinotekoista.

Väkivallan kokeminen mielletään ongelmallisesti osaksi miehen roolia. Kuva: Charl Folscher – Unsplash

Voisiko miehiin kohdistuvaa väkivaltaa silti vastustaa pasifistisen näkökulman ohella myös feministisestä näkökulmasta? Feministeille voi antaa kiitosta siitä, että tasa-arvoaate on viime vuosina laajentunut ymmärtämään myös miesten kokemia ongelmia, jonka myötä esimerkiksi asevelvollisuus on alettu nähdä uudessa valossa. Väkivallan ja sukupuolen yhteys on silti niitä harvoja teemoja, jonka suhteen niin konservatiiviset, liberaalit, kuin intersektionaalisetkin feministit löytävät edelleen yhteisen sävelen, jossa lähtökohtana on naisten näkeminen suojelua tarvitsevina uhreina.

Miehiin kohdistuvasta väkivallasta puhumisen ei kuitenkaan tarvitse olla naisilta pois. Asian voi nähdä pikemminkin päinvastoin, sillä kaiken väkivallan vastustaminen ehkäisee myös naisiin kohdistuvaa väkivaltaa. Mikäli ymmärtäisimme miehiin kohdistuvan väkivallan ihmisoikeusongelmaksi, hyötyisivät kaikki sukupuolesta riippumatta. Yhdessä pystymme siirtämään vaikka dinosauruksen.

Kirjoittaja on yhteiskuntatieteiden kandidaatti, joka opiskelee rauhan- ja konfliktintutkimusta Tampereen yliopistossa.

26.10.20202.10.2025

Kulttuuritila-ahdinkoa koronan aikaan

Kulttuuritilat ovat vaarassa monessa paikassa.

Saana Niemi

VIIME aikoina sosiaalisessa mediassa on levinnyt teatteriharrastajakansan puolesta ikäviä uutisia. Toimitilojensa menettämisen uhan alla on Turussa niin Barker-teatteri kuin Turun ylioppilasteatterikin. Myös Jyväskylässä kamppaillaan samanlaisten ongelmien kanssa, sillä sielläkin toimivan ylioppilasteatterin tilavuokraa ajetaan jatkuvasti enemmän ahtaalle. Viime joulukuussa uutisoitiin siitä, kuinka Helsingin ylioppilasteatteri on vaarassa menettää Mustikkamaan kesäteatterinsa.

Ilmiöiden ajallinen läheisyys voi olla osittain sattumaa, osittain taas niiden taustalla on samanlaisia tekijöitä. Turun ylioppilasteatterilla ja Barkerilla uhkana on tilojen menettäminen johonkin ”tuottoisampaan” tarkoitukseen, sillä taidealan tuotot ovat pienemmät kuin voittoa tavoitteleva liiketoiminta. Jyväskylän ylioppilasteatterin ja Mustikkamaan kesäteatterin tilanteita yhdistää puolestaan tiloista ja resursseista kamppaileminen.

Tähän aikaan tuntuu, ettei mistään voi puhua mainitsematta koronaa. Tämäkään aihe ei ole poikkeus. Aika on ollut jokaiselle toimitaholle haastava, eikä vähiten taiteellisille aloille, joissa tulot vaihtelevat paljon normaalitilanteessakin. Taide on usein se, josta ollaan ensimmäisenä valmiita tinkimään, sillä sitä ei nähdä niin oleellisena perusedellytyksenä elämiselle ja arjen toiminnalle. Korona lisää siis oman pikantin mausteensa koko soppaan.

Mutta miksi kulttuuria ajetaan jatkuvasti ahtaalle muiden hankkeiden tieltä?

Tilakriisit tiivistetysti

Jyväskylän ylioppilasteatteri (JYT) toimii Ylioppilastalo Ilokiven tiloissa, joka kuuluu Jyväskylän yliopiston ylioppilaskunnalle (JYY). Tiloissa järjestetään muutakin toimintaa ja JYY on jatkuvasti karsinut JYT:n käyttöoikeutta tilaan sillä tuloksella, että tällä hetkellä JYT:llä on käytettävissään vain yksi vuoro viikossa. Tällainen käyttörajoitus tekee teatterin tekemisestä käytännössä mahdotonta.

Helsingin Ylioppilasteatterin omistaman Mustikkamaan kesäteatterin kohtalo keikkui vaakalaudalla, koska Helsingin kaupunki päätyi leikkaamaan Ylioppilasteatterilta, koska se halusi jakaa avustuksia tasaisemmin muiden toimijoiden kesken. Tämä on todella ymmärrettävää ja muille avustuksia saaville tahoille iloinen uutinen, mutta vaikuttaa Ylioppilasteatterin toimintaan mittavasti.

Siinä missä yllä mainitut ongelmat ovat jopa ymmärrettäviä resurssien puutteiden vuoksi, kuulostavat Turun kuviot surullisemmilta. Barker-teatterin tiloihin kaavaillaan loft-asuntoja ja Turun ylioppilasteatterin (TYT) tiloihin uutisoitiin pahimmillaan mahdollisesti tulevan K-Market. TYT:n vuokranantajan vaihduttua viime joulun alla rakennukseen suunnitellaan saneerausta, jonka myötä tilan vuokra nousisi. Teatterin on vaikea vastata vuokrankorotukseen tuloja syöneen koronakevään jäljiltä – ilman koronaakin korotus on mittava – joten vuokranantaja esitteli vähin äänin tilaa kiinnostuneille ostajille, joita on myönnetty riittävän jonoksi asti. Jos tilanne äityy siihen, että tuottoa tavoittelematon teatteri kilpailee kaupallista toimijaa vastaan, peli vihelletään poikki nopeasti, kapitalismin eduksi.

Kulttuuria ei arvosteta mutta sitä kyllä kulutetaan

Palaan kysymykseeni siitä, miksi kulttuuritoiminta joutuu niin usein siirtymään syrjään muiden hankkeiden edestä. Yksinkertaisin vastaus on raha. Matalamman kynnyksen kulttuuritoiminta harvoin tuottaa samanlaisia summia kaupallisten toimijoiden tapaan, joten sen toiminta riippuu paljon myös valtion sekä kaupunkien jakamista tuista ja avustuksista. Näistä varoista kuitenkin kilpailee monta tahoa keskenään, eivätkä summat ole usein riittäviä kaikille, vaikka rahat pyrittäisiin jakamaan mahdollisimman tasaisesti. Joko kilpaillaan koko kakusta tai sitten kaikki saavat palasen. Palat jäävät ohuiksi siivuiksi, sillä ottajia on paljon.

On vaikea selittää, miksi kulttuuri on tärkeää. Samalla tavalla kuin on vaikea selittää, miksi ihmisten tulisi olla empaattisia toisiaan kohtaan tai välittää kaikkien oikeuksien toteutumisesta. Kulttuuri tarjoaa hengen ravintoa siinä missä K-market ruumiin ravintoa. Näiden arvottaminen keskenään on hölmöä: ne eivät edes kamppaile samassa sarjassa. Kulttuuriton elämä on tylsistyttävää ja turruttavaa mielelle. Kun ihmiset jäivät neljän seinän vangeiksi koronan puhjetessa keväällä, väitän heidän tuijotelleen enemmän Netflixiä kuin lompakkojensa sisuksia.

Koronan jyllätessä moni, itseni mukaan lukien, huokaili ”pääsisipä teatteriin”, sillä elävän taiteenkin katseleminen on ihan erilainen sosiaalinen tapahtuma kuin katsoa valkokangasta tai ruutua. Samalla tavalla kuin kaikki livemusiikkia kuunnelleet tai konserteissa käyneet ovat samaa mieltä siitä, että livemusiikki on aivan eri asia kuin radion kaiuttimista tai korvalapuista kuunneltu jytke. Kulttuuri hieroo sydäntä ja sielua tavoilla, joita on vaikea kuvailla. Se tarjoaa tajuamisen hetkiä ja tunteita, jotka elähdyttävät kaiken muun elämän keskellä. Ne ovat kuin pieniä heräämisiä nukkuvassa arjessa.

Ei se koko vaan se syke

Edellä mainittuja sielun heräämisiä tarjoavat toki kaupunginteatteri, Logomo ja Finnkino. On kuitenkin elitististä väittää, ettei samanlaisia tai jopa vahvempia tunteita voi herätä pienessä kellaripubissa, jossa tilan ja kokemuksen jakaa alle 20 ihmistä. Kuka tahansa sellaisessa pubissa ollut henkilö, joka on päässyt todistamaan intohimoisten ihmisten taitojensa toteuttamista tietää, että paikan ja yleisön koolla tai esiintyjän ammattitaustalla ei ole merkitystä. Upeaa elävää kulttuuria on kaikkialla ja kaikissa.

Elämysten tarjoamisen lisäksi pientahon teatterit tekevät arvokasta työtä siinä, että ne esittelevät kulttuurimaailmaa kiinnostuneille riippumatta taustasta, iästä tai muista meriiteistä. Niiden kautta ensikertalaiset pääsevät niin lavalle kuin kulisseihin puuhastelemaan. Teatterin tekemisestä kiinnostunut noviisi ei voi marssia kaupunginteatterin ovista sisään parrasvalojen loisto silmissään, mutta esimerkiksi TYT:lla kokemuksen puute ei ole este mihinkään. Teatteriin ei ole pääsykokeita, vaan työryhmät valitaan aina produktiokohtaisesti. Näin jokaisella on mahdollisuus monta kertaa vuodessa päästä osaksi toimintaa. Monelle teatteritoiminta on ollut käänteentekevää omassa elämässä ja hyvinvoinnissa. Tietenkään se ei tuota rahaa merkittävästi, joten sen hyötyä on vaikea tarkastella tuottavuuden kantilta, vaikka tämä kantti tuntuu olevan mittana nykyään kaikkeen.

Barkerin suojeltu vanha kutomorakennus puolestaan tarjoaa katon ja työtilat yli 50 taiteen ja luovan alan ammattilaisella, sekä yksittäisille taiteilijoille että yhteisöille. Vuosittain teatterilla käy 5000 kävijää, eli trafiikkia riittää. Paikalla on suuri vaikutus Turun kulttuuritoimintaan, vaikka maallikolle asia ei vaikuttaisikaan siltä.

Tilat ovat kiven alla

Miksi tilaongelma on saavuttanut nämä mittasuhteet? Teattereille ei ole uusi ilmiö joutua vaihtamaan tiloja tai kamppailemaan niistä. Ongelma piilee siinä, että teatterien ja taiteelliseen toimintaan soveltuvia tiloja ei löydy helposti menetettyjen tilalle.

Turun ylioppilasteatterin tiloja skouttaillut Keskon edustaja oli sanonut haastattelussa Turun sanomille, että kauppiaille esitellään jatkuvasti erilaisia tiloja mahdollisiksi toimitiloiksi. Hänen oli varmasti tarkoitus rauhoitella, että tilojen esittely ei tarkoita vielä käytännössä mitään. Samalla hän kuitenkin sanoitti ääneen olennaisen ison ongelman: siinä missä marketeille esitellään jatkuvasti mahdollisia liiketiloja, ei Turussa ole teatteritoimintaan sopivia tiloja juuri nimeksikään. Siksi TYT:n ja Barkerin ahdingot ovatkin niissä mitoissa, joissa ne ovat.

Joku saattaa suutahtaa, että jos tiloja ei löydy keskustasta, miksi teatterit eivät mene kauemmas. Mikä tarve teatterilla on olla kaupungin arvokkaimmilla neliöillä? TYT:n talousvastaava Nuppu Ervasti sanoo hyvin Ylen haastattelussa, että kulttuurin kuuluu olla kaupungin sykkeessä, eikä periferiassa. Kulttuuria työnnetään usein kauas pois ihmisten keskuudesta ja raivataan kaupallisen toiminnan tieltä, vaikka kulttuuri kiinnostaa ja liikuttaa ihmisiä.

Turku, tuo taiteen ja kulttuurin kaupunki

Turun seutu on merkittävä taiteilijakeskittymä Suomessa. Silti jo parinkymmenen vuoden aikana Turussa mittava joukko taiteentekijöitä on toistuvasti menettänyt työtilansa, etsinyt uuden ja aloittanut alusta – myös vuonna 2011, kun Turku julistettiin kulttuuripääkaupungiksi. Muun muassa Barkerin tiloista kaupunki on luvannut pysyvät työhuoneet taiteilijoille.

”Turulla on arvostetun kulttuurikaupungin maine ja asema, sillä kaupungissa toimii monia eri harrastajateattereita Logomon ja kaupunginteatterin kaltaisten instituutioiden rinnalla.”

Kertooko jotain kaupungin tai yhteiskunnan arvoista, että pienen tahon kulttuuritoimintaa ajetaan ahtaalle voittoa tavoittelevien tahojen tieltä? Henkistä pääomaa tuottavat tahot jäävät auttamattomasti toiseksi niille, jotka tuottavat taloudellista pääomaa eli konkreettista pätäkkää.

Turun sanomat kirjoittavat, että Turun kaupunki on itse tehnyt selvityksen, jossa todetaan, että osalta kulttuuritoimijoista puuttuu asianmukaiset toimitilat joko kokonaan tai käytössä olevat tilat ovat puutteelliset tai epäsopivat toimintaan. Toimintaan sopivien tilojen niukkuus vaikuttaa suoraan taiteelliseen toimintaan. Esimerkiksi teatteria on mahdotonta tehdä tiloissa, jotka eivät tarjoa sen tarpeisiin sopivia edellytyksiä. JYT:n tapauksessa, tilat ovat sopivat, mutta yksi päivä viikossa ei riitä mielekkäiden esitysten tekemiseen.

Teatteriharrastajien joukossa spekuloitiin, tuleeko TYTin tiloihin kaavaillun kaupan nimeksi K-market Teatro. Heti perään toivottiin, että juttu jää huonoksi vitsiksi eikä muutu kieroutuneeksi totuudeksi. Tulevaisuus on vielä auki, ja niin kauan asioille voi vielä tehdä jotain. Vielä voimme valita koko kansaa palvelevan elävän kulttuurin muutaman henkilön taskuja täyttävien tuottojen sijaan.

Näin voit auttaa vaikeuksissa olevia teattereita

Turun ylioppilasteatteri:
Voit liittyä TYT:n kannatusjäseneksi tai ostaa lahjakortteja osoitteessa: http://turunylioppilasteatteri.fi/auta-teatteria/

Jyväskylän ylioppilasteatteri:
Voit liittyä JYT:n kannatusjäseneksi osoitteessa:
https://docs.google.com/forms/d/e/1FAIpQLSfqG3YNKhIAIqDaWNZG1eKEaPDAcAFQhmrA8tplhV6jTCytIA/viewform

Barker-teatteri: #kissmybarker
Tutustu Barker-teatteriin osoitteessa:
https://www.barkertheatre.fi

26.10.20202.10.2025

Uskontotieteilijät urheilusta

Kysyin turkulaisilta uskontotieteen opiskelijoilta urheilun ja liikkumisen tavoistaan ja kokemuksistaan. Raportoin kyselyyn vastanneiden, yhdeksän uskontotieteilijän, ihastuttavasta itsen reflektoinnista urheilun vaikutuksista hyvinvointiin. Lisäksi vastanneiden oli mahdollisuus pohtia hieman urheilun yhtymäkohtia uskontoon. Laatimassani kyselyssä pyrin lähestymään aihetta mahdollisimman monipuolisesti. Saamani pohdinnat neljääntoista kysymykseen olivatkin ihanan syvällisiä opiskelukiireistä huolimatta. Lämmin kiitos kaikille vastaajille kokemuksien jakamisesta muille.

Johanna Kujala

LÄHTÖKOHTANA toimii urheilun suotuisat vaikutukset kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin. Kokonaisvaltainen hyvinvointi mielletään vastaajien kesken tasapainoksi elämän eri osa-alueiden – mielen ja henkisen energian, kehon, työn ja vapaa-ajan sekä sosiaalisen elämän – välillä. Riittävä liikunta, uni ja sopiva ravinto kuuluvat siihen oleellisesti. Psyykkisyyteen liitetään mieli, tunteiden käsittely kestävällä tavalla, oma arvokkuus, identiteetin rakennus esimerkiksi harrastusten avulla ja terve itsetunto. Lisäksi mielekkäät sosiaaliset suhteet edistävät tasapainoa. Eräs vastaaja arveli psyykkisen ja fyysisen lisäksi spirituaalisen ulottuvuuden kuuluvan erottamattomana osana hyvinvointia.

”Liikun, koska olen ihminen”

Urheilua saatetaan joskus ajatella vain fyysisenä ja ruumiillisena maailman kokemisena, mutta vastausten perusteella fyysinen ja mentaalinen linkittyvät hyvinkin vahvasti toisiinsa. Yksi vastaaja kirjoittaa yhteyden olevan ”ilmeinen ja merkittävä”, ja jopa enemmän juuri henkiseen puoleen vaikuttava. Oman fysiikan käyttäminen ja haastaminen koetaan myös antoisaksi tavaksi oman itsen, mielen ja psyyken tutkimisessa. Eräs vastaaja ei puolestaan koe urheilua henkisenä, eikä ole kokenut flow-tilaa tai ns. runners high -oloa, vaikka yleinen hyvinvointi urheillessa paraneekin.

Vastaukset kysymykseen, ”miksi urheilet,” ovat moninaisia. Urheilua harrastetaan esimerkiksi oman ilon, hyvän olon ja nautinnon saavuttamiseksi, itsen kanssa kilpailemisen vuoksi, mielenkiinnosta, sekä itsetunnon ja mielialan kohotuksen vuoksi. Liikunnan koetaan myös auttavan omaan kehoon tutustumisessa, sillä se ”opettaa siitä, mihin kaikkeen oma ihmeellinen kroppamme voikaan kyetä”. Syy saattaa olla myös käytännöllinen ja arkinen liikkuminen paikasta toiseen, ja eräälle se on pakko terveyden ja kehon hyvinvoinnin kannalta, vaikka ”lähtökohtaisesti vihaan kaikkea urheilua”. Yhdessä vastauksessa kerrotaan olemisesta perimmäisten asioiden äärellä:

”Liikun, koska olen ihminen; liikkuminen ja fyysisyys kuuluvat keskeisesti siihen ihmisyyden kokemukseen, jonka itse omaan. Liikkuessa elän todeksi ”villiä” ihmisyyden aluetta, joka on kadonnut modernisoituneessa, ei-kehollisessa ja kesyyntyneessä elämässä.”

Mentaalisen ja fyysisyyden kysymystä pohdittaessa erityisinä lajeina mainitaan esimerkiksi läsnäoloa kasvattava jooga. Vastaaja kokee henkisen ja fyysisen hyvinvoinnin yhdistyvän harjoittelussa, ”sillä kehon liikkeet ja tuntemukset toimivat kanavina sisäisten asioiden käsittelylle”. Luonnossa liikkuminen auttaa mieltä tyhjentymään, ja reipas ryhmäliikunta virkistää. Aamuliikunta vaikuttaa positiivisesti tehokkuuteen, kun taas iltaliikunta auttaa rauhoittumaan. ”Urheilu tuo tervettä fyysistä väsymystä ja auttaa mieltä palautumaan ja virkistymään.” Yhteisöllisyyden henkinen ulottuvuus joukkueurheilussa korostui sen luodessa merkityksellisyyttä, tuovan ystäviä, auttavan pettymysten ja kilpailuvietin käsittelyssä ja kestämisessä.

Urheilu ja uskonto: ”Metafyysisiä ja eksistentiaalisia äärirajoja”

Opiskelu on palkitseva, mutta myös rankka laji. Valloillaan oleva poikkeusaika saattaa äkkiarvaamatta muuttua yksiulotteiseksi näyttöpäätteen tuijotteluksi. Etätyöskentelyn aikaan uloslähteminen on vaikeaa, ja eräs vastaaja kertookin opiskelevansa vielä enemmän ja vähemmillä tauoilla, kuin aikaisemmin. Urheilun edellyttämiin taukoihin ei ole varaa. Liikkuminen on jollakin vähentynyt, tai jopa loppunut. Liikkumattomuudesta seuraa monenlaista ikävää oireilua, kuten levottomuuden lisääntymistä, joka kuvastuu myös lauseessa ”energia kerääntyy sisään pääsemättä ulos”. Eräs vastaaja puolestaan kertoo, että urheilun ”puuttuessa koen viettäväni liikaa aikaa omissa ajatuksissani ja omien ongelmien mittasuhteet tuntuvat kasvavan”. Yhdellä vastaajalla tehokkuus, aktiivisuus, mieliala ja moni muu asia elämässä kärsii ”jos tietynlaiset aamun rituaalit jäävät tekemättä”.

Liikkumattomuudesta seuraa myös koko joukko muitakin kammotuksia: keskittymisvaikeuksia, painonnousua, nivelkipuja, ahdistusta, uniongelmia ja äkkipikaisuutta. Urheilun jääminen pois saattaisi romuttaa myös identiteettiä, joka on vahvasti joukkueurheiluun kytköksissä. Kun ryhmäliikunnat laitettiin poikkeusaikana säppiin, tuli monen liikkumiseen siitäkin syystä notkahdus. Urheilu täytyi kuitenkin erään opiskelijan kertoman mukaan ottaa takaisin päiväohjelmaan, koska sen puute vaikutti negatiivisesti vireystilaan ja unen laatuun. Toiset taas kertoivat purkavansa poikkeus-olojen luomaa ahdistusta juuri liikkumalla, sen ollessa esimerkiksi yksi harvoista asioista, joka on säilynyt ennallaan. Urheilun määrä on näin ollen joillakin pysynyt samana, tai jopa kasvanut.

Urheilun suora tai välillinen vaikutus opiskeluun on nähtävissä vastauksista. Sen koetaan esimerkiksi rytmittävän, tukevan ja tasapainottavan opintojen ja vapaa-ajan suhdetta. ”Se auttaa opiskelusuunnittelussa ja opiskeluihin tarttumisessa. En koe purkavani ylimääräistä energiaa, vaan ennemminkin saan urheilusta lisäboostia päivään.” Vastaaja kertoo myös käsittelevänsä kävellessä oppimaansa, eli käytännössä oppimista tapahtuu vähintään alitajuisesti kaiken aikaa. Aamulenkin jälkeen pää toimii paremmin, kertoo eräs vastaaja. Se parantaa myös stressinsieto- ja keskittymiskykyä, lisää työtehoa, ja toimii lääkkeenomaisesti pitkistä istumisjaksoista kipeytyneisiin niska-, hartia- ja selkäkipuihin. Ruokahalun ja unen laadun parantuessa urheilun vaikutukset ulottuvat myös opiskeluun positiivisesti.

Uskontotieteen opintojen mukana vastaajille on avautunut uudenlaisia tapoja tarkastella urheilua.

”Ennen uskontotieteen opiskelua pidin mieltä ja kehoa erillisempinä kokonaisuuksina ja aliarvioin urheilun tärkeyttä ihmiselle. Koin kehon olevan toissijainen asia ja esimerkiksi kuntosalin pääosin turhamaisena harrastuksena, jolla pyritään lähinnä muokkaamaan kehon ulkonäköä.

”Koin, että mielen kehittämisen tulisi olla ensisijainen kohde, ja urheilu on tavallaan ajan ajanhukkaa. Opiskelujen myötä olen ymmärtänyt paremmin, kuinka erottamattomia psyykkinen ja fyysinen hyvinvointi ovat toisistaan, ja kuinka tärkeää urheilu on siksi myös mielen kehittämiseksi.”

Entäpä erityisesti tämän joukon kohdalla kiintoisa kysymys uskonnon ja urheilun yhtymäkohdista? ”Molemmissa haetaan metafyysisiä ja eksistentiaalisia äärirajoja”, kirjoittaa eräs vastaaja, ja pohtii urheilijan ja harjoituksen suhdetta, johon sisältyy liminaalitilaisuutta ja pyhää, joka tekee siitä siten uskonnollista. Valtaosalle yhtymäkohdat ovat ilmeisiä ja esiin nousee sellaisia käsitteitä, kuten rituaalit, kasteet, rajaus ja pyhä. Tanssi ja jooga annetaan esimerkeiksi sekä uskonnonharjoittamisesta että urheilusta. Joogan uskonnonkaltaisuus ja toisaalta kaupallisuus mietityttivät mielenkiintoisena ilmiönä. Sekä urheilun seuraamiseen että suorittamiseen liittyvä fanaattisuus rinnastettiin uskonnonkaltaiseksi toiminnaksi. Yhtymäkohdat olivat yhdelle vastaajista nähtävissä, mutta ne eivät liittyneet omaan liikkumiseen. Toinen vastaaja taas luonnehtii omaan lajiin suhtautumistaan lähes vakaumukselliseksi:

”Annan itsestäni paljon urheilulajilleni ja koen kuuluvani yhteisöön. Lajilla on oma termistönsä, hierarkiansa ja toimintatapansa. Tietyt asiat ovat ikään kuin pyhiä ja rajanvetoa meihin ja muihin tehdään esimerkiksi pukeutumisen avulla.”

”Sellaista vaivaa ei olekaan, mihin liike ja raitis ilma ei vaikuttaisi positiivisesti”

Puolet vastaajista suosi omaehtoista liikkumista rauhoittuakseen, mietiskelläkseen tai vaikka kuunnellakseen hyvää podcastia. Myös kaverin kanssa on kiva lenkkeillä, käydä kuntosalilla tai vesijuosta. ”Liikunnan avulla saa omaa aikaa tai halutessaan ihanaa yhdessäoloa”. Toiselle puolelle vastaajista urheilun sosiaalisella ulottuvuudella on valtaisa merkitys. Yhdessä tekeminen ja kokemusten jakaminen, sekä ryhmän tuki henkisissä vastoinkäymisissä ovat tärkeitä. Muiden seura piristää ja inspiroi. Sosiaalinen puoli tulee esille myös siten, että hyvinvoivana sitä on kanssaihmisten kera parempi versio itsestään:

”Liikunta voi toimia kanavana purkaa psyykkistä ahdistusta fyysisin keinoin, sen sijaan että ahdistuksen pitäisi sisällään tai purkaisi sen toisiin ihmisiin, joko kasvotusten tai vaikkapa sosiaalisen median alustoilla.”

Kysyttäessä mihin kaikkeen urheileminen vaikuttaa, mainittiin sen vaikuttavan suoraan tai epäsuorasti ”melkein kaikkeen”. Itse nappasin inspiraatiokopin aamuliikunnasta. Sen vaikutusten testaus on kesken, mutta vaikuttaa hyvältä. Hullummalta ei kuulosta myöskään kävelylenkki tähän tapaan:

”…saan nauttia luonnosta, raikkaasta ilmasta, kauneudesta, pohtia sekä oman elämän, että maailman asioita ja filosofisia kysymyksiä ja kuunneltua äänikirjoja tai instrumentaalista musiikkia.”

Tärkeää on kuitenkin kuunnella omaa oloa, ja levätä silloin kun on uupunut, kirjoittaa eräs vastaaja ja toinen muistuttaa, ettei liikunta sentään ”maagisesti tee elämästä täydellistä”. ”Ainakaan” – kuten toinen vastaaja huomionarvoisesti kirjoittaa – ”se ei valitettavasti tuo päiviin lisää tunteja”.