Timo Komulainen jatkaa viime syksyn numeroissa aloittamaansa pohdintaa jumalakuvasta.
Timo Komulainen
KRISTILLISEN perinteen keskellä kasvanut ihminen suuntaa vaikeuksien keskellä helposti kysymyksiä Jumalalle. Miksi Jumala sallii tällaisen tapahtua? Tai, mitä syntiä tai ylipäänsä väärää olen tehnyt, että Jumala kohtelee minua näin?
Tällaiset kysymykset tulevat hyvin kaukaa. Ne juontuvat kristillisessä perinteessä 5. Mooseksen kirjan kirjoittajaryhmältä. He kysyivät Juudan kansan pakkosiirtolaisuuden ja Jerusalemin ensimmäisen temppelin hävityksen jälkeen, miksi tämä katastrofi oli kohdannut meitä? He tulkitsivat tapahtuman niin, että Jumala rankaisi kansaa sen synneistä. Näin arveltiin Jumalan ajattelevan.
Paavalin mukaan Aadamin rikkomus toi kaikille ihmisille kadotustuomion. Aatami ja Eeva, kuparipiirros vuodelta 1504, Albrecht Dürer (1471–1528).
Kristillisessä perinteessä ajatellaan, että Jumalan viha on kohdistettu ristillä Jeesukseen, joka kuolemallaan on sovittanut ihmisten synnit. Se, että Jumala antoi oman poikansa kuolla syntiuhrina, nähdään Jumalan suurimpana rakkauden osoituksena ihmisiä kohtaan, kuten Simo Korpelan virressä lauletaan: ”Minkä tähden kaiken vaivan Jeesus kärsinyt on niin? Rakkaudestansa aivan meihin kurjiin syntisiin.” (virsi 80:3).
Rangaistus oli mahdollinen tulkinta kohtaamistamme vastoinkäymisistä. Toinen ajatus on ollut kasvatus. Se on erityisen vahva tulkinta pietistisessä perinteessämme. On vaikea ajatella, että Jumala haluaisi meille jotain pahaa. Ehkä hän tarkoittaa pohjimmaltaan hyvää joutuessamme vaikeuksien keskelle. Hänen tavoitteenaan on viime kädessä se, että uskoisimme ja saavuttaisimme näin ikuisen elämän. Lina Sandellin virressä lauletaan: ”Herran hoidosta kiittäkäämme, kun hän taivasta varten kasvattaa.” (virsi 547:2). Kasvatus-ajatuksella on toki raamatullinen lähtökohta, kuten esimerkiksi Heprealaiskirjeessä: ”Älä väheksy poikani, Herran kuritusta, älä masennu, kun hän ojentaa sinua – jota Herra rakastaa, sitä hän kurittaa, hän lyö jokaista, jonka pojakseen ottaa.” (12:5–6)
Tähän tapaan on kristillisessä perinteessämme yritetty päästä selville Jumalan ajatuksista.
Myös lohdutus nousee perinteestämme. Psalmissa sanotaan: ”Hän antaa anteeksi kaikki syntini ja parantaa kaikki sairauteni.” (Ps. 103:3) Tai evankeliumissa kerrotaan: ”Jeesus paransi kaikki ihmisten taudit ja vaivat.” (Matt. 4:23). Virressä laulamme: ”Muista Jeesus minua voimieni uupuessa. Öin ja päivin sairaana saanhan nytkin rukoilla. Auta tuskan vaivatessa … Muista Jeesus minua.” (virsi 480:1).
”Mutta tulemmeko koskaan ymmärtämään salatun Jumalan aivoituksia, vaikka kuinka yritämme tulkita elämän kohtaloitamme?”
On tärkeää, että meillä on tällainen mystinen luottamus, vaikka sillä ei olisikaan mitään reaalisia perusteita. Jo toivo sinänsä on parantava tekijä. Kristillinen perinteemme, niin ristiriitainen kuin se onkin, pyrkii lohduttamaan ja rohkaisemaan vaikeuksien keskellä kamppailevaa ihmistä.
Mutta tulemmeko koskaan ymmärtämään salatun Jumalan aivoituksia, vaikka kuinka yritämme tulkita elämän kohtaloitamme? Emme. Siksi on kyseenalaista tulkita asioita Jumalan puolesta. Olisiko vaan nöyrästi myönnettävä, että elämän edessä olemme vastaamattomien kysymysten edessä ja kestettävä se? Ehkä luomisen ajatus voisi olla tässä pohdiskelussa hyvä lähtökohta.
Ensimmäinen suuri kysymys on, miksi Luoja on pannut elämän alkuun? Siihen ei ole löytynyt vastausta. On hyvin ihmiskeskeistä ajatella, että kaikki on luotu ihmistä varten, kuten Mikael Nybergin laulussa lauletaan: ”Jumala on kaikki luonut, Jumala on kaikki suonut, iloksi ihmisille tuonut, niin kuin isä lapsilleen.” (Hengellinen laulu 452:1)
”Viljelemään ja varjelemaan”. Maisema Givernyn läheltä, Claude Monet (1840–1926).
Joka tapauksessa tällä planeetalla on elollista elämää, josta me olemme osallisia. Se on tosiasia. Minä, ihminen, olen osallinen tästä elämästä, vaikka itse en pysty siihen millään tavalla vaikuttamaan. Kaiken, mitä minulla on, olen tavalla tai toisella saanut: syntymäni, vanhempani, lähipiirini, luontaiset lahjani, kyvyn oppia. Mutta ennen muuta olen saanut ”elämän tahdon”, mikä ajaa minua eteenpäin. Tämä ominaisuus on kaikilla luoduilla. Näin elämä säilyy ja menee eteenpäin. Tämä kaikki on lähtöisin Luojalta. Olen itse asiassa kokonaan Luojani tuote ja yksi osanen kokonaisuudessa, mitä kutsutaan elämäksi. Voisi jopa ajatella, että olen ikään kuin Luojani palveluksessa viemässä elämää eteenpäin.
Joidenkin kohdalla elämä on kuin hyvä työpaikka, missä saa panna kaikki lahjansa käyttöön ja kokee työn iloa, mutta toiselle elämä on kuin ahdistava työmaa, johon joka aamu on noustava ja jossa kokee pelkkiä pettymyksiä yhä uudelleen. Jotkut eivät koe saaneensa mitään aikaan tai eivät ole päässeet edes alkuun.
Mitähän Luojallamme olisi sanottavaa meille luoduilleen, kun tämä elämä kunkin kohdalla kerran päättyy? Sanoisiko hän vaikkapa näin: ”Kiitos, kun olet elänyt koko elämäsi. Minä lähetin sinut matkalle ja elämälläsi on ollut merkitystä, jonka vain minä ymmärrän.”
Tällä pohdinnalla on yksi raamatullinen lähtökohta. Toisessa luomiskertomuksessa sanotaan: ”Herra Jumala asetti ihmisen Eedenin puutarhaan viljelemään ja varjelemaan sitä.” (1. Moos. 2:15). On ehkä kovin arkista sanoa elämän ihmeellisyyttä ajatellen, että olemme viime kädessä Luojallamme töissä.
Kirjoittaja on eläköitynyt pappi, jonka ajatukset kirkastuvat talvisin hiihtoladulla.
Timo Komulainen jatkaa edellisessä numerossa aloittamaansa pohdintaa Raamatun jumalakuvasta ja haastaa uhrin välttämättömyyden jumalasuhteen perustana.
Timo Komulainen
EVANKELIUMIN julistamisen keskeinen sisältö on ollut kertoa, kuinka Jumala rakastaa ihmistä. 1. Johanneksen kirjeessä jopa lausutaan tiiviisti, että ”Jumala on rakkaus”. (1. Joh. 4:8). On huikea ajatus, että maailmojen Luoja, josta ihminen ei pysty mitään ymmärtämään, olisi kuitenkin olemukseltaan rakkaus ja rakastaisi myös luomaansa ihmistä. Mitä Uudessa testamentissa kuvattu Jumalan rakkaus on?
Lukemattomat rippikoulusukupolvet ovat vuosikymmenien ajan opetelleet ulkoläksynä niin kutsutun pienoisevankeliumin, jota pidetään koko Uuden testamentin sanoman tiivistelmänä.
”Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän.” (Joh. 3:16) Kaunis tiivistelmä, mutta jokin särähtää. Mitä ”antoi ainoan Poikansa,” tarkoittaa?
Apostoli Paavali selittää asiaa Roomalaiskirjeessä: ”Jumala osoittaa rakkautensa meitä kohtaan siinä, että Kristus kuoli meidän puolestamme, kun vielä olimme syntisiä” (Room. 5:8). Paavali jatkaa edelleen samassa kirjeessä: ”hän ei säästänyt omaa Poikaansakaan vaan antoi hänet kuolemaan kaikkien meidän puolestamme.” (Room. 8:32)
Johanneksen kirjeessä, joka on myöhäisimpiä Uuden testamentin tekstejä, asia ilmaistaan paavalilaisessa hengessä jo ikään kuin tuttuna asiana: ”Hän on rakastanut meitä ja lähettänyt Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi.” (1. Joh. 4:10)
Rembrandtin teos Abraham uhraa Iisakin vuodelta 1635. Kuva: Wikimedia Commons
Käsittämätön esikoisuhri
Jumalan rakkaus tiivistyy siis Jeesuksen ristinkuolemaan. Sitä tarkoitta pienoisevankeliumin ilmaisu ”antoi ainoan Poikansa”. Syntinen ihminen ei voi saada osakseen Jumalan rakkautta ilman, että hänestä maksetaan syntiuhri.
Tällä ajatuksella on ikivanhat juuret Vanhan testamentin perinteessä. Jumalan suosio ansaitaan uhraamalla Jumalalle jotain arvokasta. Järkyttävimmillään tuo ajatus on Jeesuksen ristinkuoleman yhteydessä.
Säännöllinen uhripalvelus oli osa juutalaisten temppelijumalanpalvelusta, mutta uhraamisen välttämättömyydestä kerrotaan jo Raamatun alkulehdillä.
Kertomus Adamin ja Eevan pojista, Kainista ja Abelista on monella tapaa koskettava. (1. Moos. 4:1–16) Sekä Kain että Abel uhrasivat Jumalalle. Kain toi Herralle maan satoa, Abel puolestaan lampaidensa esikoiskaritsoja. Kertomuksessa todetaan, että Herra katsoi suopeasti Abeliin ja hänen uhriinsa, mutta Kainiin ja hänen uhrinsa puoleen Herra ei katsonut.
”Herää kysymys, onko kertomus Iisakin uhraamisesta kenties ollut yhtenä juonteena, kun Jeesuksen ystävät pyrkivät tulkitsemaan perinteestä käsin Jeesuksen ristinkuolemaa?”
Miksi Jumala hylkäsi Kainin uhrin, sitä Raamatussa ei sanota. Kokemus kuitenkin katkeroitti Kainin niin, että hän ajautui lopulta velisurmaajaksi. Teon seurauksena Kain joutui lähtemään pois ”Herran kasvojen edestä”, mutta säilytti henkensä. Mikä on tämän kertomuksen tarkoitus? Perustellaanko sillä kenties eläinuhria ja esikoisuhria oikeana Jumalalle kelpaavana uhrina?
Oliko Iisakin uhraaminen Jeesuksen ristinkuoleman esikuva?
Esikoisen uhraaminen Jumalalle oli ikivanha käytäntö. Kertomus Iisakin uhraamisesta on tässä suhteessa yksi järkyttävimpiä Vanhan testamentin kohtia. (1. Moos. 22:1–14). Siinä Jumala koettelee Abrahamin uskollisuutta ja käskee hänen uhrata ainoan poikansa Iisakin.
Tilanne ehtii niin pitkälle, että Abraham on rakentanut jo alttarin ja pannut sille mukana tuodut polttopuut. Hän on juuri surmaamassa Iisakin, kun Jumala viime hetkessä estää surman. Abraham huomaa pensaikossa oinaan, jonka hän uhraa poikansa sijasta.
Kertomuksessa on nähty ennakkokuva Jeesuksen ristinuhrista, jossa on monia yhtymäkohtia kertomuksen kanssa. Herää kysymys, onko kertomus Iisakin uhraamisesta kenties ollut yhtenä juonteena, kun Jeesuksen ystävät pyrkivät tulkitsemaan perinteestä käsin Jeesuksen ristinkuolemaa?
”Suhteessa Jumalaan ja toiseen ihmiseen käyttövoimana on rakkaus, kuten rakkauden kaksoiskäskyssä lausutaan. (Matt. 22:37–40; Mark. 12:30–31)”
Iisakin uhraaminen nähdään yhä edelleen Vanhan testamentin typoksena Jeesuksen ristinkuolemalle. Näin esimerkiksi opetushallituksen hyväksymässä oppimateriaalisarjassa Aksios, mikä on tarkoitettu ortodoksisen uskonnon opiskeluun peruskoulussa. Siinä todetaan: ”Iisakin uhraaminen on esikuvana Kristuksen ristinkuolemalle.”
Voisiko ihminen vastata Jumalan rakkauteen ilman uhria?
Ajatus uhraamisen sovittavasta merkityksestä kumpuaa sellaisesta perinteestä, josta me olemme hyvin kaukana ja joka on meille tuttu ainoastaan Raamatun kertomuksista. Se on kuitenkin keskeinen osa uskonperintöämme, josta ei haluta luopua.
Voisiko asian sanoa toisin, niin että ajatus Jumalan rakkaudesta, joka on keskeinen raamatullisessa julistuksessa kuitenkin säilyisi. Voisiko sen sanoa niin, että Jumalan läsnäolo elämässä tulisi ilmi ja ihmisen suhde Jumalaan ilmaistaisiin myönteisellä tavalla ilman, että ihmisen syntisyys ja sovitusuhri ovat sen hallitseva piirre?
Jeesus julisti Jumalan edellytyksetöntä rakkautta kaikkia kohtaan. Vuorisaarnassa hän lausui: ”Rakastakaa vihamiehiänne ja rukoilkaa vainoojienne puolesta, jotta olisitte taivaallisen Isänne lapsia. Hän antaa aurinkonsa nousta niin hyville kuin pahoille ja lähettää sateen niin hurskaille kuin jumalattomille.” (Matt. 5:44–45)
Suhteessa Jumalaan ja toiseen ihmiseen käyttövoimana on rakkaus, kuten rakkauden kaksoiskäskyssä lausutaan. (Matt. 22:37–40; Mark. 12:30–31)
Jumalan luoma luonto ja sen keskellä elävä ihminen sekä muut elävät olennot muodostavat kokonaisuuden, jonka vaaliminen edellyttää kaikenpuolista elämän kunnioittamista. Voisiko tältä pohjalta muotoilla evankeliumin ytimen esimerkiksi näin:
”Niin on Jumala maailmaa rakastanut, että antoi sille elämän ja ylläpitää sitä hyvillä lahjoillaan. Jokainen, joka kunnioittaa elämää ja toimii Jeesuksen osoittamalla tavalla, täyttää Luojansa tahdon. Siinä on elämä ja se jatkuu, vaikka jokainen kuoleekin.”
Onko Jumala läsnä tässä elämässä ja jos on, millä tavalla? Miten Jumalan läsnäoloa voitaisiin hahmottaa nykytietämyksen valossa ja miten uskonto voisi tukea ihmistä ottamaan vastuuta elämästään ja tulevaisuudestaan? Näitä kysymyksiä pohdin tässä kirjoituksessa.
Timo Komulainen
USKONTO on osa ihmisenä olemista, toiselle vahvemmin, toiselle heikommin. Joku kokee uskonnon elämää vahvistavaksi asiaksi, toiselle se aiheuttaa ahdistusta. Jotkut kokevat olevansa uskonnon suhteen sivullisia.
Kristillisestä perinteestä nouseva jumalakuva on meille läheisin. Sen kertomukset, myytit ja rituaalit ovat meille tuttuja ja edelleen tärkeitä. Niihin sisältyy kuitenkin paljon ristiriitaisuutta. Ne koostuvat sekä faktasta että fiktiosta. Ne luovat turvallisuuden tunnetta, mutta monelle myös epämääräistä syyllisyyttä.
Jumalasta puhutaan turvallisena isänä, mutta samalla hänet koetaan jossain määrin uhkaavaksi. Teologit ovat puhuneet jumalan salatusta puolesta (Deus absconditus), jota ihminen ei voi ymmärtää.
”Elämän yksityiskohtiin Jumala tuskin puuttuu.”
Ajatuksemme jumalasta juontaa hyvin kaukaa ja siihen on myös kristillisessä perinteessä nivoutunut historian kuluessa monia uskomuksia, jotka eivät välttämättä pidä yhtä reaalimaailman kanssa.
Kristillisen perinteen mukaan Jumala on kaiken hyvän lähde. Hän on luomisessa antanut meille tietyt lahjat ja kyvyn kehittää niitä. Kasvuympäristömme välityksellä olemme saaneet lisää valmiuksia. Näillä lahjoilla elämässä tulee pärjätä. Elämän yksityiskohtiin Jumala tuskin puuttuu.
Millä tavoin Jumala sitten on läsnä ja vaikuttaa elämässä? Ajatus luonnonvalinnasta ja sitä seuraavasta evoluutiosta on meille tuttu. Se kehitti brittiläinen luonnontutkija Charles Darwin jo 1850-luvulla.
Sen mukaan eri eliöt jatkavat perimässään niitä ominaisuuksia, jotka ovat tarpeen siinä ympäristössä, missä he elävät. Tämä sama piirre on Jumalan antama ominaisuus myös ihmisessä.
Ajatus luonnonvalinnasta sisältää myös ajatuksen tietynlaisesta kilpailusta, jotta kehitys olisi mahdollista. Luonnossa tuo kilpailu on usein varsin julmaa. Vahvempi syrjäyttää heikomman. Julmaa se voi olla myös ihmisyhteisössä. Tässä on elämän syvä ristiriita.
Urheilukilpailu on tästä hyvä esimerkki. Olisi outoa, jos Jumala antaisi sen kilpailijan voittaa, joka on rukoillut. Rukoilijoita on voinut olla useita ja rukouksella on jokaiselle merkitystä, mutta tuskin ratkaisuna voittamiseen.
”Rukous on meissä oleva tarve, jonka olemme myös luomisessa saaneet. Se liittyy kokemukseen todellisuudesta, jonka ajattelemme olevan tämän aistein havaittavan maailman ulkopuolella ja joka on mystinen, salattu tai vaikeneva.”
Mitä merkitystä rukouksella on nykyihmiselle?
Jos Jumala ei puutu elämän yksityiskohtiin, mikä merkitys sitten on rukouksella? Olemmehan tottuneet rukouksessa pyytämään hänen apuaan huoliimme.
Rukous on meissä oleva tarve, jonka olemme myös luomisessa saaneet. Se liittyy kokemukseen todellisuudesta, jonka ajattelemme olevan tämän aistein havaittavan maailman ulkopuolella ja joka on mystinen, salattu tai vaikeneva. Me kristityt kutsumme tätä näkymätöntä todellisuutta Jumalaksi.
Rukouksessa olemme tämän salatun edessä ja tarkastelemme siinä itseämme. Tuomme siihen tarkasteluun myös kanssaihmisemme, erityisesti läheisemme. Rukouksessa voimme pohtia, miten käyttäisin saamiani lahjojani tässä hetkessä niin, että oma ja läheisteni elämä menisi hyvään suuntaan.
Luonnonvalinnan periaate luomakunnassa on haaste, johon ihmisyksilöinä ja yhteisönä joudumme ottamaan koko ajan huomioon. Elämän monimuotoisuus kuuluu Luojamme antamaan perintöön.
Elämän kilpailussa kaikki ei ole reilua. Jo lähtökohdat ovat hyvin epäreiluja. Eikö se kerro Luojan epäoikeudenmukaisuudesta?
Elämän säilymisen kannalta ei. Luonnonvalinnan periaate luomakunnassa on haaste, johon ihmisyksilöinä ja yhteisönä joudumme ottamaan koko ajan huomioon. Elämän monimuotoisuus kuuluu Luojamme antamaan perintöön.
”Rukouksen varassa on hyvä kulkea hetkestä hetkeen yhdessä muiden kanssa.”
Ihmisyhteisössä se merkitsee erilaisuuden hyväksymistä, heikomman näkemistä osana meitä sekä haasteena pitää hänet mukana ja auttaa häntä kehittämään saamaansa elämän lahjaa. Luonnonvalinta ei koske vain yksilöitä vaan myös yhteisöjä, joiden jäseniä olemme. Niissä pärjäämistä kuvataan ryhmävalinnaksi.
Rukous ei ole luonnon valinnan hallitsemassa maailmassa turha. Se on ennen muuta yhteyttä elämän salattuun ulottuvuuteen, jota aavistelemme ja jota voimme hetkittäin kokea. Se auttaa meitä kestämään elämän paineet ja katsomaan eteenpäin. Rukouksen varassa on hyvä kulkea hetkestä hetkeen yhdessä muiden kanssa.
Tarkoittaako epäonni sitä, että Jumala rankaisee?
Erityisesti sairastuminen panee ihmisen pohtimaan, miksi juuri minä sairastuin. Onko kysymys rangaistuksesta, jonka itse olen aiheuttanut?
Tätä kysymystä pohditaan Uuden testamentin kertomuksessa, jossa Jeesus parantaa sokeana syntyneen miehen. (Joh. 9:1-6). Opetuslapset kysyivät, kuka teki syntiä, tämä vai tämän vanhemmat? Jeesus torjuu kysymyksen ja vastaa arvoituksellisesti, että Jumalan tekojen piti tulla hänessä ilmi, ja parantaa miehen.
Sokeana syntyneen parantamisen yhteydessä Jeesus ikään kuin myönsi, että elämässä tapahtuu asioita, joille ei löydy loogista selitystä. Hän ei myöskään esitä, että sairaudessa olisi kyse synnin rangaistuksesta. Nykyisin tiedetään syy useimpiin tavanomaisiin sairauksiin, mutta ei tiedetä, miksi juuri tietyt yksilöt sairastuvat.
Jumala on pannut elämän liikkeelle, mutta hän ei puutu siihen. Luonnon lait toimivat elämässä, mutta niissä on omat häiriönsä. Niiden kanssa meidän vain on tultava toimeen sen viisauden varassa, jonka olemme saaneet. Jumala ei rankaise.
Helvetillä pelottelua tärkeämpää on ihmisyhteisön pyrkimys oikeudenmukaisuuteen
Matteuksen evankeliumissa on kertomus viimeisestä tuomiosta. (Matt. 25:31-46). Se on herättänyt kautta vuosisatojen tavatonta ahdistusta. Kuulunko niiden joukkoon, joita kohtaa ikuinen rangaistus helvetissä?
”Kuvaus helvetistä oli hyvin realistinen ja se herätti ihmisissä niin suurta pelkoa, että se täytyi maalata peittoon.”
Paltaniemen kirkossa Kainuussa on Emanuel Granbergin maalaus viimeisestä tuomiosta vuodelta 1781. Se on maalattu kirkon ulko-oven yläpuolelle niin, että ihmiset näkivät se aina kirkosta pois lähtiessään. Sen yläreuna kuvaa taivasta ja alareuna helvetin tuskia. Kuvaus helvetistä oli hyvin realistinen ja se herätti ihmisissä niin suurta pelkoa, että se täytyi maalata peittoon.
Ajatusta viimeisestä tuomiosta perustellaan sillä, että oikeudenmukaisuus lopulta toteutuisi tässä epäoikeudenmukaisessa maailmassa. Viimeinen tuomio tapahtuu Kristuksen tullessa takaisin kaikkien enkelten kanssa. Hän itse istuu valtaistuimelle ja toimii tuomarina.
Mikael Toppeliuksen maalaus, Viimeinen tuomio (1700-luvun lopulta) Haukiputaan kirkosta. Vastaava Emanuel Granbergin maalaus Paltaniemen kirkossa on osittain tuhoutunut. Kuva: Wikimedia Commons
Tuomarin rooli tuntuu Kristukseen liitettynä oudolta. Vielä oudompaa on, että vasemmalle puolelle siirrettyjen tuomio on iankaikkinen kadotus.
Nykyisessä humaanissa yhteiskunnassa koetaan, että tuomioistuin on välttämätön, mutta murhaajakin saa tuomion, josta hän voi vapautua. Vankila on paikka, jossa häntä autetaan, niin että hän voisi palata takaisin yhteiskuntaan sen täysivaltaisena jäsenenä. Kaikille luoduille on annettu sama elämän päätös, kuolema. Eikö kaikille tulisi antaa myös sama tulevaisuus, toivo?
Kertomuksessa vapauttavan tuomion ja pääsyn taivaaseen saavat ne, jotka auttavat yhteisön heikoimpia. Heihin elämän antaja ja elämän ylläpitäjä, Kristus, samastuu.
”On jopa tutkimuksin todettu, että epäitsekäs toiminta tuo onnellisuutta tekijälle itselleen. Siinä on elämään sisältyvä siunaus.”
Tähän sisältyy kertomuksen myönteinen, elämää ylläpitävä viesti. He, jotka auttavat yhteisön heikoimpia, vaikuttavat siihen, että koko yhteisö voi hyvin. Näin elämä jatkuu ja kehittyy. On jopa tutkimuksin todettu, että epäitsekäs toiminta tuo onnellisuutta tekijälle itselleen. Siinä on elämään sisältyvä siunaus.
Yhteisön kuuluu pitää tässä elämässä järjestystä myös niille, jotka pyrkivät pärjäämään toisten kustannuksella ja jopa sortamaan toisia. Vaikka oikeudenmukaisuus ei tässä ajassa tunnu täysin toteutuvan, vain siihen pyrkimällä yhteisöt voivat kehittyä.
Käskyjen laajempi tulkinta johtaa elämän kunnioittamiseen
Vanhan testamentin tutuimpia kohtia on kymmenen käskyn laki. Kymmenen käskyä ovat arkielämän viisautta, jonka on todettu toimivan käytännössä.
Perinteisesti käskyt on jaettu kahteen tauluun. Lutherin mukaan ensimmäiseen tauluun kuuluvat käskyt I-III. Ne liittyvät Jumalan pyhyyden kunnioittamiseen. Käskyt IV-X koskevat sen sijaan ihmissuhteita yhteisössä. Käskyjen koko sisältö voidaan hyvin tiivistää rakkauden kaksoiskäskyyn, kuten Jeesuskin teki evankeliumeissa. (Mark. 12:30-31; Matt. 19:19, 37-40).
”Tilanne on kuitenkin muuttunut, kun kaukaisistakin ihmisistä on globalisaation myötä tullut lähimmäisiä ja maapallo koetaan tällä hetkellä suureksi yhteiseksi kodiksi.”
Lähimmäistä koskevat käskyt puolestaan voidaan tiivistää yhteen lähimmäisen rakkauden käskyyn. Käskyt ovat periaatteessa hyvin ymmärrettäviä elämänohjeita. Ne eivät ole tyypillisiä vain israelilaiselle moraalille, vaan niissä on kysymys elämänohjeista, joiden tarpeellisuus on kirjoitettu ihmiskunnan kollektiiviseen tajuntaan.1
Kun puhutaan lähimmäisestä, tulee mieleen lähietäisyydellä oleva ihminen. Tässä suhteessa käskyt ovat toimineet pienissä yhteisöissä. Tilanne on kuitenkin muuttunut, kun kaukaisistakin ihmisistä on globalisaation myötä tullut lähimmäisiä ja maapallo koetaan tällä hetkellä suureksi yhteiseksi kodiksi.
Tämän lisäksi käskyt keskittyvät vain inhimilliseen puoleen elämässä. Muu luomakunnan todellisuus ja tulevat polvet eivät ole kymmenen käskyn piirissä.
Luontoa ei ole aikanaan mielletty osaksi inhimillisen vastuuta, koska on ajateltu, että luonto pitää huolen itsestään. Me voimme kyllä sitä viljellä ja siltä osin sitä tulee myös varjella (1. Moos. 2:15), mutta muutoin ihmisen on lähinnä pidettävä puoliaan luontoa vastaan.
Tilanne on kuitenkin täysin muuttunut. Ihmisen kehittämä teknologia on tuhoamassa elinympäristöämme ja samalla myös ihmissuvun tulevaisuus on vaarassa. Jotta evoluutio voisi tässäkin tilanteessa edetä hyvään suuntaan, on eettisiä normeja laajennettava.
Tästä syystä raamatulliseen perinteeseen liittyvä lähimmäisen rakkauden käsky voitaisiin muotoilla vaikkapa näin: ”Toimi niin, että lähimmäisen elämä on mahdollista tulevaisuudessakin tässä maailmassa. Silloin todella täytät lähimmäisenrakkauden kuninkaallisen lain tässä ajassa.”2
Albert Schweitzer kehitti aikanaan filosofisuskonnollisen käsitteen ”elämän kunnioitus”. Se sisälsi paitsi inhimillisen elämän, myös luonnon kunnioittamisen. ”Missä hyvänsä joudun vahingoittamaan jotakin elämää, minun on oltava selvillä, onko se välttämätöntä”, hän lausui.3
”Jos ajattelemme, että ihminen on saanut elämän elääkseen tässä luonnon lakien ja luonnon valinnan määrittämässä maailmassa, synti saa toisenlaisen merkityksen.”
Synnistä tulisi vapautua elämää, ei Jumalaa varten
Kirkossa on julistettu ihmisille syntien anteeksiantamusta vedoten Jeesuksen uhrikuolemaan. Mitä on synti, josta tarvitaan Jumalan anteeksiantoa? Kristinopin määritelmä kuuluu: ”Synti on sydämen luopumista Jumalasta.” Määritelmän mukaan kaikki ”tekosynnit” johtuvat tästä perussynnistä.
Jos ajattelemme, että ihminen on saanut elämän elääkseen tässä luonnon lakien ja luonnon valinnan määrittämässä maailmassa, synti saa toisenlaisen merkityksen. Se ei ole varsinaisesti majesteettirikos Jumalaa ja hänen pyhää tahtoaan vastaan.
Luomisjärjestyksen mukaan elämän kuuluu mennä eteenpäin ja ihmisen idea on olla tässä kehityksessä mukana. Kun toimimme vastoin tätä periaatetta, teemme tekoja, joita olemme tottuneet kristillisessä perinteessä kutsumaan synniksi. Se aiheuttaa meissä eksistentiaalista pahan olon tunnetta, jota kutsutaan syyllisyydeksi. Yhteisö voi vahvistaa tätä tunnetta paheksumalla toimintaamme.
On ollut hyvin tärkeää, että ihminen on voinut kokea vapautuvansa syyllisyydestä Jumalan edessä, jolta elämän lahja on peräisin. Siitä Kristus on ollut ja on edelleen merkittävä symboli. Samalla olisi tärkeä tiedostaa, että synniksi kutsutut asiat ovat itse asiassa rikkomuksia elämän tarkoitusta vastaan ja parannus niistä vie sekä omaa että yhteisön elämää eteenpäin.
Jokainen ihminen on osallinen elämän lahjasta – miksei siis kaikkia odottaisi ylösnousemus?
Jumalan valtakunta ei toteutunut maan päällä Jeesuksen eläessä eikä myöskään hänen kuollessaan. Ajatus jäi kuitenkin elämään ja se kehittyi muotoon, jonka mukaan Jeesus palaisi pian, jolloin niin sanotut viimeiset tapahtumat (ta eskhata) alkaisivat.
Siihen kuuluisivat yleinen ylösnousemus ja viimeinen tuomio. Sitä ennen Jeesus kuitenkin kutsuisi omansa luokseen. Tätä tapahtumaa kuvataan Paavalin 1. kirjeessä tessalonikalaisille: ”Herra laskeutuu taivaasta ylienkelin käskyhuudon kuuluessa ja Jumalan pasuunan kaikuessa, ja ensin nousevat ylös ne, jotka ovat kuolleet Kristukseen uskovina. Meidät, jotka olemme vielä elossa ja täällä jäljellä, temmataan sitten yhdessä heidän kanssaan pilvissä yläilmoihin Herraa vastaan. Näin saamme olla aina Herran kanssa. Rohkaiskaa siis toisianne näillä sanoilla.” (1. Tess. 4:16-18).
Tämä Jeesuksen toisen tulemisen odotus eli varhaiskirkossa vahvana, mutta kun Jeesuksen paluu ei toteutunut, ajateltiin, että paluu siirtyy, mutta se toteutuu Jumalan määräämänä aikana. (Matt. 24:42-44; 2 Piet. 3:9).
Historian kuluessa Jeesuksen paluun odotus on elänyt voimakkaana aika ajoin, mutta aina sittemmin hiljentynyt. Jotkut uskonnolliset yhteisöt Suomessakin ovat pitäneet ajatusta vahvasti esillä viime aikoihin asti kylteillä: ”Jeesus tulee, oletko valmis?”
”Nykyisenä internetin aikana sanotaan, että ihmisen elämä jatkuu joka tapauksessa internetissä. Dokumentteihin ja kuviin voi törmätä hamaan iankaikkisuuteen.”
Uuden testamentin kirjoissa ajatellaan, että mystinen uskonyhteys Jeesukseen liittää uskovan myös ylösnousemukseen. Ylösnousemuskin on tietyllä tapaa valikoivaa, vaikka toisaalta puhutaan yleisestä ylösnousemuksesta. Se, mitä ylösnousemuksessa seuraa jakaa ihmisiä: toiset otetaan, toiset jätetään, toiset pääsevät taivaaseen, toiset joutuvat kadotukseen. (Matt. 25:32; Joh. 5:28–29; 1. Kor. 15:22–23; Matt. 24:40–41).
Ajatus elämän jatkumisesta kuoleman jälkeen elää ihmisessä vahvana. Ehkä sekin aavistelu on yksi näistä elämän mysteereistä, jotka olemme luomisessa saaneet. Nykyisenä internetin aikana sanotaan, että ihmisen elämä jatkuu joka tapauksessa internetissä. Dokumentteihin ja kuviin voi törmätä hamaan iankaikkisuuteen.
Ennen kristinuskon tuloa kuolleet läheiset haudattiin kotitalon läheisyyteen ja heihin koettiin vahvaa yhteyttä erityisesti tiettyinä aikoina vuodesta. Yhä edelleen ihmiset kokevat yhteyttä läheisiinsä kuoleman jälkeen ja haluavat vaalia tätä yhteyttä esimerkiksi rukouksessa. Se on toisen todellisuuden aavistelua, josta edellä on jo ollut puhetta.
”Kun kaikki ihmiset ovat tulleet osallisiksi elämän lahjasta ja kun kaikkia odottaa yhtä lailla kuolema, tuntuu oudolta, jos kaikkia ei odottaisi myös yhtä lailla ylösnousemus.”
Jeesuksen ystävien kokemat ilmestykset hänen kuolemansa jälkeen vahvistivat tätä tietoisuutta. Jeesuksen seuraajat kokivat olevansa Jumalan valtakunnan etujoukko ja sillä perusteella oikeutettuja tiettyihin etuisuuksiin. (Matt. 19:28; 20:21). Ajatus valtaistuimesta ja kahdestatoista apostolista istumassa sen vieressä hallitsijoina tuntuu tämän päivän ihmisestä todella vieraalta.
Kun kaikki ihmiset ovat tulleet osallisiksi elämän lahjasta ja kun kaikkia odottaa yhtä lailla kuolema, tuntuu oudolta, jos kaikkia ei odottaisi myös yhtä lailla ylösnousemus. Millaista tuo elämä on ajan rajan takana, siitä emme tiedä, mutta sitä voimme aavistella. Siitä on Raamatussa kauniita kuvia.
Lähteet
Veijola Timo, Dekalogi 1988, s. 232.
Jaak. 2:8; Timo Veijolan muotoilu edellä mainitussa teoksessa, s. 235.
Schweitzer Albert, Elämän kunnioitus, 1959, s. 346.
KREIKKALAINEN filosofi Herakleitos on todennut: ”Muutoksen maailmassa yksi asia on muuttumaton: taukoamaton muuttuminen.” Erityisesti parin viimeisimmän vuoden aikana tähän on ollut helppo samastua.
Vuoden 2020 alussa iskenyt koronaviruspandemia laittoi koko ihmiskunnan hetkellisesti polvilleen miettimään, miten kaikki arkisetkin toiminnot voidaan toteuttaa uudessa normaalissa – ja myös palaamaan tärkeiden perusasioiden äärelle, kuten siihen, miten näinkin haastavassa tilanteessa voidaan pyrkiä yhteisöllisyyteen ja pelastamaan mahdollisimman monia ihmishenkiä.
Yhteisöllisyyden muutos onkin tässä haastavassa tilanteessa ollut paitsi vaikeimpia, myös traagisimpia asioita. Se on vaikuttanut esimerkiksi ihmisten hengellisen elämän harjoittamiseen. Normaalin messuun ja kirkkokahveille kokoontumisen sijaan koronapandemia ajoi ihmiset ruutujen ääreen seuraamaan striimiä kirkosta, jossa paikalla ovat vain messun toimittajat.
On mahtavaa, että nykyajan teknologia sallii striimaamisen kaltaiset innovaatiot. Niille, joille messu on kenties viikon tärkein tapahtuma kohdata muita ihmisiä hengellisen aspektin lisäksi, striimi ei voi korvata toisen ihmisen kanssa käytyjä keskusteluja. Koronatilanteen parantuminen mahdollisti onneksi myöhemmin ehtoollisella käynnin striimatun messun jälkeen, ja nyt kirkkoihinkin on vähitellen voitu palata.
Kuva: Pixabay
Hengellisen elämän harjoittamisen lisäksi yksi tärkeä ja itseäni lähellä oleva ryhmä, jonka yhteisöllisyyteen koronapandemia on vaikuttanut, ovat tietysti opiskelijat. Toimin vielä hetken SKY:ssä opiskelijatoiminnan koordinaattorina ja pääsin itsekin opiskelemaan toista tutkintoani valtiotieteelliseen tiedekuntaan niin sanottuna koronafuksina viime vuonna, joten näiden ja muunkin opiskelijajärjestötoiminnan kautta olen päässyt seuraamaan opiskelijaelämän muokkautumista pandemiatilanteeseen melko aitiopaikalta.
Maaliskuu 2020 tuskin pyyhkiytyy pois mielestäni aivan lähiaikoina. Oli poikkeuksellisen kuormittavaa ottaa ensin vastaan tieto maailmanlaajuisesta pandemiasta, josta kukaan ei vielä tiedä tarpeeksi ja samaan hengenvetoon kuulla, että kaikki yli 10 hengen kokoontumiset kielletään. Tätäkään tietoa ei kovin kauaa ehtinyt prosessoida, kun oli jo otettava haltuun useampiakin etäyhteyksin toimivia järjestelmiä ja muita juttuja, joilla oli mahdollista järjestää interaktiivista toimintaa verkon välityksellä.
”Joku voi hyvinkin kokea, että striimatut jumalanpalvelukset ovat helpottaneet hengellistä elämää todella paljon, jos kirkkoon on muuten haastavaa päästä.”
Opiskelijoiden ja kenties monien muidenkin näkökulmasta koronapandemia on muutoksen kannalta tarkastellessa erikoinen asia. Kaikki muuttuu yhdessä silmänräpäyksessä normaalista jopa sotatilan kaltaisiin uudelleenjärjestelyihin, kaikki kohtaamiset laitetaan minimiin, koko käsitys normaalista arjesta on laitettava täysin uusiksi.
Samalla kuitenkin ainakin itsestäni tuntui moneen otteeseen etenkin ensimmäisenä ja myös toisena koronakeväänä, että yhtäältä kaikki muuttui, mutta toisaalta muutosta on todella vaikeaa hahmottaa, koska kaiken toteutuminen etäyhteyksien välityksellä passivoi arkea niin paljon. Toki muutos aiemmin aktiivisesta arjesta ruudun ääreen on helppo noteerata, mutta se yksinään ei riitä kuitenkaan kuvailemaan kaikkia niitä tasoja, joita koronapandemian aiheuttamiin muutoksiin liittyy.
Muutokseen liittyy aina sekä myönteisiä että kielteisiä puolia. Niinpä haluankin nostaa tähän myös sen näkökulman, että kaikille etäyhteyksien äärelle siirtyminen ei ole ollut pelkästään huono asia. Joku voi hyvinkin kokea, että striimatut jumalanpalvelukset ovat helpottaneet hengellistä elämää todella paljon, jos kirkkoon on muuten haastavaa päästä. Striimattukin messu voi olla parempi kuin ei messua ollenkaan, sillä messun kautta, tapahtui se millä yhteyksillä tahansa, on joka tapauksessa mahdollista välittää lohtua ja toivoa vallitsevan tilanteen keskelle.
Mitä tulee opiskelijaelämään, on varmasti paljon opiskelijoita, joilla esimerkiksi työnteko on muuttunut paljon helpommaksi etänä suoritettavien kurssien vuoksi. Kaikki eivät myöskään kaipaa samalla tavalla kasvotusten tapahtuvaa kohtaamista, ja monia asioita voi olla jopa helpompi kommunikoida etäyhteyksien kautta.
Osalle voi olla helpottavaa, kun läsnäolopakollisen ja luentosalissa toteutettavan kurssin voikin katsoa omalta kotipaikkakunnalta käsin ja tavata esimerkiksi perhettä ja paikkakunnalla asuvia ystäviä, jotka muuten olisivat kaukana opiskelupaikkakunnalta.
Lisäksi voin ainakin itse samastua siihen, että pandemia-aika on ollut todella hyvä hetki pysähtyä omien arvojen, ihmissuhteiden ja ylipäätään arjen äärelle miettimään sitä, mitkä asiat ovat hyvin, mistä voin karsia ja mitä minulle ja ympärilläni oleville ihmisille kuuluu.
”Toisaalta ajattelen, että tulevaisuus on joka tapauksessa jollain tavalla tuntematon, on ollut jo ennen tätä pandemiaa ja tulee olemaan myös tästä eteenpäin.”
Syksyn 2021 aikana toivoa ja valoa on jo alkanut näkyä tunnelin päässä. Opiskelijajärjestö- ja ylipäätään korkeakoulukentällä ja kirkossa on jo palattu pitkälti kasvotusten tapahtuviin kohtaamisiin, joiden rinnalla kulkee myös etäosallistumismahdollisuus. Loppuvuoden uutiset uudesta virusvariantista ja etätyösuosituksesta vetävät toki sumuverhon tulevaisuuden eteen.
Toisaalta ajattelen, että tulevaisuus on joka tapauksessa jollain tavalla tuntematon, on ollut jo ennen tätä pandemiaa ja tulee olemaan myös tästä eteenpäin. Tämä poikkeuksellinen ajanjakso on vain tehnyt tuntemattomasta vielä helpommin havaittavaa.
Loppuun haluan sanoa jonkinlaisena kevennyksenä, että vaikka muutos olisikin ainoa pysyvä asia, niin joulu näyttää silti tulevan myös tänä vuonna yhtä varmasti kuin aina ennenkin. Emme vielä tiedä, joudutaanko lähempänä joulua tekemään vielä jonkinlaisia poikkeusjärjestelyitä, mutta se ei silti välttämättä vaimenna tai poista joulun varsinaista merkitystä, mikä se itse kullekin on.
Tänäkin jouluna toivon, että mahdollisimman moni saisi kokoontua edes pienimuotoisesti tai etäyhteyksin omien läheistensä kanssa rakkauden ja toivon sanoman äärelle. Toivon, että muuttuvasta maailmantilanteesta ja sen mahdollisesti aiheuttamasta kuormituksesta huolimatta jokaisella olisi mahdollisuus pysähtyä itsensä ja läheistensä äärelle, katsomaan oman asuinympäristönsä jouluvaloja, nauttia siitä pienestä määrästä lisää valoa, jota juuri satanut lumi on tuonut, laulaa joululauluja ja ylipäätään jättää hetkeksi arjen huolet taakse.
Muutoksia on ja tulee aina olemaan, mutta on tärkeää tiedostaa, mitkä asiat pitävät pinnalla myös muutosten keskellä.
Esijä-lehti on Suomen Kristillisen Ylioppilasliiton kustantama. Kirjoittaja on SKY:n paikallissihteeri, teologi, sosiaalitieteilijä ja opiskelijajärjestöaktiivi. Hän on kiinnostunut paitsi muutosten tuomista mahdollisuuksista, myös ihmisten kanssa toimimisesta ja uusien asioiden oppimisesta. Hän kuvailee itseään pesunkestäväksi jouluihmiseksi, ja esseen myötä hän haluaa toivottaa jokaiselle siunattua adventin aikaa, hyvää joulua ja parasta mahdollista hyvää uuteen vuoteen 2022.
MAANANTAINA 17.5. vietettiin kansainvälistä trans-, homo- ja bifobian vastaista päivää. Seuraan Instagramissa David Haywardin ylläpitämää @nakedpastor-tiliä. Eräs hänen piirustuksensa muutaman päivän takaa oli erityisen vaikuttava. Kuvassa Jeesus, sateenkaarilammas, translammas ja musta lammas rakentavat kaikki yhdessä sydämenmuotoista palapeliä. Lisäksi tilillä julkaistaan säännöllisesti muitakin seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksia tukevia kuvia ja tekstejä.
Kuva: David Hayward @nakedpastor. Julkaisemme kuvan tekijän luvalla.
Edellä mainitun palapelin kaltaisena näen myös Suomen Kristillisen Ylioppilasliiton (SKY) toiminnan. Kaikkea toimintaamme ohjaavat ydinarvomme moninaisuus, dialogisuus ja radikaali rakkaus. Tunnustamme jokaisen ihmisarvon ja oikeuden olla sellainen kuin on riippumatta mistään henkilön ominaisuuksista tai taustasta. Tehtävämme on tukea sorrettuja, kulkea heidän vierellään ja pitää ääntä heidän kanssaan ja heidän puolestaan.
Sen lisäksi, että ihmisoikeuksien tulisi olla kaikille yhdenvertainen ja luovuttamaton asia, näen tämän teeman liittyvän myös vahvasti Jumalan luomistyöhön. Minä uskon, että Jumala ei tee luomistyössään virheitä. Minä uskon, että Hän on tarkoittanut mahdollisimman monenlaiset ihmiset toimimaan yhteistyössä luomakuntamme puolesta. Jos voimme luottaa Jumalan luomistyöhön ja siihen, ettei Hän tee virheitä, mikä valinnanvapaus meillä olisi syrjiä lähimmäisiämme minkään ominaisuuden perusteella? Ei yhtään mikään.
Kaikki meistä ovat yksilöitä ja siten erilaisia, mutta ihmisillä on silti suuri tarve luokitella kanssaeläjiä “meihin” ja “muihin”. Miten paljon maailma muuttuisikaan, jos tätä jakoa ei enää tarvitsisi tehdä? Mitä siitä voisi oppia? Todennäköisesti ainakin sen, että kaikki meistä ovat yhteisellä matkalla tällä maapallolla. Jokainen meistä haluaa olla hyväksytty ja rakastettu sellaisena kuin on. Ja ennen kaikkea Jumala katsoo meitä kaikkia yhdenvertaisesti rakastaen. Jokaisella on mahdollisuus vaikuttaa siihen, että niin omassa elinpiirissä kuin yhteiskunnassa laajemminkin voisi vallita turvallisempi tila.
Salli Ahtiainen-Helanne Kirjoittaja on SKY:n pääsihteeri.Suomen Kristillinen Ylioppilasliitto on Etsijän kustantaja.
IHMISENÄ oleminen on vaikeaa. Riittämättömyyden tunne on jatkuvasti läsnä opiskelijoiden arjessa. Korona-aika on lisännyt omaa riittämättömyyden tunnettani. Sen jakaminen toisten kanssa on lohdullista. En silti osaa päättää, onko kaikki hyvin vai huonosti silloin, kun keskustelu muiden kanssa paljastaa, että peiton alla itkeminen ja sarjamurhaajasarjojen katsominen on opiskelijoiden kollektiivinen selviytymiskeino.
Kuva: Unsplash
Oletko sinä jäänyt riittämättömyysjyrän alle? Tuntuuko sinustakin joskus siltä, ettet riitä ja elämäsi olisi mahdollista elää paremmin? Oletko ajatellut, että joku toinen opiskelisi tehokkaammin ja ottaisi silti opiskeluajasta enemmän irti, tekisi työsi paremmin, valmistuisi nopeammin. Ja olisi silti samaan aikaan parempi ystävä, kumppani, lapsi, sisarus, vanhempi tai muuten vain kokonaisuudessaan parempi ihminen. Pitäisikö myös kehosi olla jollakin lukemattomista tavoista nykyistä erilaisempi ja siten parempi.
Riittämättömyyttä voi tuntea oikeastaan mistä vaan, lista on loputon. Myös keinoja selviytyä riittämättömyyden tunteen kanssa on lukemattomia. Riittämättömyys pyörittää osaltaan myös markkinataloutta. Ihmisellä on perustarve tulla hyväksytyksi ja olla tarpeeksi. Syitä riittämättömyydelle on loputtomia, kuten myös tuotteita, joiden avulla olla vähän riittävämpi. Kulutamme kuitenkin liikaa, joten riittävyyden ostaminen pala kerrallaan ei toimi. Ympäristömme ei kestä sitä.
Ehdotan ratkaisuksi seuraavaa: Annetaan olla. Luovutaan riittämisen tavoittelusta. En voi olla kaikilla tavoilla koko ajan parempi ja erilaisempi, etkä voi sinäkään. Annetaan olla, vain siten voimme olla tarpeeksi. Juuri sellaisina kuin olemme nyt, eikä vasta sitten kun. Olet tarpeeksi, ei muttia, ei jossittelua, ei sitten kun. Olet tarpeeksi sellaisena kuin nyt olet. Vaikket riittäisikään, olet silti tarpeeksi.
Kuvituskuva: Unsplash
Annetaan riittävyyskilpailun olla ja hyväksytään itsemme ja toisemme sellaisina kuin olemme. Kyseessä voisi olla myös todellinen ekoteko. Paperi T:n sanoin ”Sä elät ihan kivan elämän, se on todellista.” Keskitytään siis siihen, mikä on todellista, eikä asioihin, jotka voisivat loputtomasti olla paremmin, tai kuvitteellisiin toisiin, jotka hoitaisivat asiamme paremmin. He eivät olet todellisia, sinä olet. Muistuta itseäsi siitä seuraavan kerran, kun ajattelet, että sinun pitäisi olla riittävämpi, parempi. Olet jo tarpeeksi ja se on todellista.
Joulu on tavallisten ihmisten armojuhla.
Annika Hämäläinen
Kirjoittaja on Etsijän päätoimittaja, jota oma usko auttaa selviämään riittämättömyydestä sekä ihmisenä olemisen sietämättömästä vaikeudesta.
Kärsimys on väistämätön osa jokaisen ihmisen elämää. Jokaisen elämässä on ahdistusta, pelkoa, uupumusta, ristiriitoja ja niin edelleen. Ei ole merkityksetöntä, millaisia muotoja kärsimys saa ja mistä syistä se näyttää johtuvan, vaan se kertoo ajasta, jossa elämme. On kiinnitettävä huomiota yhteiskunnallisiin ja globaaleihin kärsimystä tuottaviin rakenteellisiin epäkohtiin.
Isto Peltomäki
Kuva: Unsplash
KÄRSIMYS on uskon ja kirkon ydinaluetta. Laajasti ottaen kristillinen sanoma kokonaisuudessaan on vastaus inhimilliseen kärsimykseen: Kristuksen pelastustyötä tarvitaan siksi, että maailmassa on pahaa ja kärsimystä. Pelastustyö ei poista pahaa, mutta antaa sille selityksen ja lupaa sovittaa sen iankaikkisessa elämässä.
Yksi suomalaisen yhteiskunnan keskeisiä rakenteellisia kärsimyksiä on erilaiset mielenterveyden häiriöt, erityisesti uupumus, masennus ja ahdistuneisuus, joista kärsivien määrä kasvaa tilastollisesti jatkuvasti.
Varteenotettava selitys tilastoille on psyykkistä oirehdintaa koskeva asenneilmaston muutos, jonka myötä henkistä pahoinvointia ei koeta enää niin häpeällisenä ja apua haetaan enemmän. Tämä tuskin kuitenkaan kokonaisuudessaan selittää mielenterveyden oireista kärsivien määrän kasvua. Me suomalaiset voimme jatkuvasti huonommin.
Mitä sanottavaa kirkolla on jatkuvasti kasvavaan henkiseen pahoinvointiin? Yhtäältä, paljonkin. Kirkko auttaa ja hoitaa diakoniatyössä monia sellaisia, jotka ovat psyykkisen jaksamiskyvyn loppumisen ja mielenterveyden oireiden takia pudonneet tuottavan yhteiskunnan kelkasta. Diakoniatyö ei ole puhetta tai kirkon saarnaa, mutta auttamistyönsä kautta kirkko kuitenkin viestii evankeliumin sanomaa.
Kirkko on kuitenkin unohtanut puhua tuottavan yhteiskunnan kelkasta, jonka kyydissä roikkuvatkin voivat jatkuvasti huonommin ja huonommin, eivätkä ainoastaan siitä pudonneet. Tästä puhuminen ei ole merkityksetöntä myöskään diakoniatyössä autettavien huono-osaisimpien kannalta, vaan on kysyttävä, millainen on yhteiskunta, jonka kyydissä ei jakseta pysyä.
Kirkolla ei näytä olevan mitään koherenttia sanottavaa yhteiskunnastamme ja ajastamme, jossa voidaan jatkuvasti huonommin. Kysymys on ennen kaikkea pastoraalinen: mitä sanottavaa kirkolla on ihmisille, jotka kamppailevat yhteiskunnan asettamien ulkoisten paineiden kanssa? Vastauksia ei tunnu olevan. Toki on yksittäisiä pappeja, jotka osaavat käsitellä tätä kysymystä saarnoissa, kastepuheissa, vihkipuheissa ja työpaikkojen jouluhartauksissa, mutta niitä puheita on kuulemassa yhä harvempi. Kirkon pitäisi tarjota julkiseen keskusteluun uskosta kumpuavia ja sitä välittäviä puheenvuoroja.
Koska kirkon taholta ei kuulu vastauksia, yritän muotoilla jotain itse. Esitän vain pari näkökohtaa keskusteluun, jota toivottavasti aletaan käydä.
Vauhti kiihtyy. Samoin kuin maapallon, myös ihmisten mielensisäinen kantokyky ylittyy. Kulutamme yli maapallon rajojen mutta yli myös omien rajojemme. Länsimaista talousjärjestelmää jatkuvasti vahvemmin määrittävä uusliberalismi ajaa ihmisiä erilleen, omina itsenään toimiviksi yksityisyrittäjiksi, joiden työelämässä pärjääminen on itsestä kiinni. Työpaikolla ja työelämässä ollaan koko ajan enemmän yksin eikä yhdessä muiden samassa asemassa olevien kanssa. Tällainen uusliberalistinen idea on kirjattu koulutusjärjestelmän perusteisiin varhaiskasvatuksesta lähtien.
”Kukaan ei tässä elämässä riitä, kaikki on aina vajavaista ja jää kesken.”
Kuva: Unsplash
Jos kirkossa on muotoiltu jokin vastaus nykyihmisen kohtaamiin paineisiin, niin se lienee viimeistään 2000-luvun alkupuolella vakiintunut lause ”sinä riität”. Tällainen armonvakuutus osuu kuitenkin ohi maalinsa, koska opintojen ja työ- ja perhe-elämän paineiden keskellä sinnittelevä ei yksinkertaisesti koe riittävänsä, eikä tosiasiassa riitäkään. Maailma on rajaton ja mahdollisuuksia täynnä, jatkuvasti voisi tehdä enemmän ja paremmin – viettää enemmän aikaa lasten kanssa, pärjätä paremmin töissä, nousta urapolulla nopeammin, olla enemmän ystävien tukena, hankkia uusia kokemuksia, elää elämänsä merkityksellisemmin.
Tyhjän puhuminen pitäisi lopettaa ja tunnustaa tosiasiat: kukaan ei tässä elämässä riitä, kaikki on aina vajavaista ja jää kesken. Tämä pitäisi todeta ensin ja vasta sitten sanoa jotain sellaista, että kaikesta huolimatta ihminen riittää; tekeminen ja aikaansaaminen ei ole ihmisen mitta.
”Meidän elämämme ei ole omamme, me emme omista elämäämme, vaan se on perustavasti jaettua.”
Toinen ongelma riittävyydestä puhumisessa on, että riittäminen on venymistä, parhaansa yrittämistä ja pärjäämistä. Riittäminen viittaa markkinayhteiskunnassa menestykseen pyrkimisen paineessa selviämiseen. Kristillisen uskon valossa ihminen ei kuitenkaan riitä vaan on tarpeeksi. Rajallinen elämä rakentuu tarpeeksi olemiselle – sille, että kyllin hyvä on tarpeeksi. Arkinen elämä ei perustu menestyksen tavoittelulle, vaan jokapäiväiselle keskinkertaisuudelle, joka on kyllin hyvää.
Puhumalla vajavaisuudesta ja kaiken keskeneräisyydestä voisi samalla sanottaa syntisyyden tilaa uudestaan mielekkäällä tavalla eikä lähinnä seksiaktina samaa sukupuolta olevan kanssa, kuten synnin olemus tällä hetkellä suurelle osaa suomalaisista näyttäytyy. Synti-sanaa koskevan kollektiivisen tajunnan muuttuminen on kuitenkin pitkä tie kirkossa, joka on vuosisatojen ajan keskittynyt moraalisen toiminnan valvonnassaan nimenomaan seksuaalisuuteen.
Kristillisyys sisältää elimellisellä tavalla intersubjektiivisuuden idean. Ihminen on toisiin ihmisiin yhteyteen luotu olento. Kasvamme persooniksi vain muiden ihmisten hoivan, huolenpidon ja rakkauden kautta, ja me olemme yksilöllisiä persoonia vain sosiaalisissa suhteissa, joissa tulemme tunnustetuiksi. Tämä ilmenee papille, joka tapaa omaisia ennen vainajan siunaamista. Vainajasta kertovat omaiset. Sen, mitä me olemme tai olimme, kertoo lopulta meidän lähimpämme. Meidän elämämme ei ole omamme, me emme omista elämäämme, vaan se on perustavasti jaettua. Myöskään oma kuolema ei ole varsinaisesti oma, vaan niiden, jotka jäävät suremaan ja muistamaan.
Näistä ajatuksista voisi ammentaa jotain vastauksena uusliberalistiseen toisistamme erilleen ajamiseen, yksin pärjäämisen ideaan ja menestymisen tavoittelemiselle rakentuvalle elämänmenolle. Myös kirkon johtajat kamppailevat rajallisuuden ja moninaisten vaatimusten paineessa. On tarpeen aloittaa yhteinen keskustelu sen sijaan, että etsittäisiin syyllisiä kirkon lipsumiselle julkisesta yhteiskunnallis-moraalisesta keskustelusta. Puhumalla kärsimyksestä kirkko voisi ehkä löytää paitsi paikkansa yhteiskunnallisena keskustelijana myös olemuksensa kärsimyksen kirkkona. Evankeliumi voi todellistua vasta, kun se lausutaan vastauksena kärsimykseen; evankeliumi on vapautusta syntisyyden tilasta.
”Urheilu voi muuttaa maailmaa, mutta se ei tapahdu, jos puhutaan ainoastaan pelistä, tuloksesta, suorituksesta, maalista jne.”
Annika Hämäläinen
Kuva: Unsplash
SUOMEN jalkapallomaajoukkue Huuhkajien kapteeni Tim Sparv sekä yliopisto- ja kisapappi Leena Huovinen uskovat, että urheilu voisi antaa pelikenttien ulkopuolella enemmän. Yksittäisten urheilijoiden lisäksi he korostavat organisaatioiden ja urheiluliittojen vastuuta.
Politiikka kuuluu urheiluun
Leena Huovinen painottaa lähtökohtaisesti urheilun olevan monessa kohtaa myös poliittista, jo lähtien siitä, miten kunnissa järjestetään eri urheilumahdollisuuksia tai ylläpidetään urheilukenttiä ja hiihtolatuja. ”Niiden rakentamisestahan päättää aina kunnan päättäjät, jotka ovat poliittisesti valittuja henkilöitä.” Huovinen toteaa politiikan olevan jo osa urheilua, vaikka se ei ehkä aina ole selvää.
Huuhkajien kapteeni ja AE Larissan pelaaja Tim Sparv toteaa, ettei hänen mielestään tasa-arvoisemman yhteiskunnan rakentaminen ole politiikkaa, vaan sen pitäisi olla itsestäänselvyys.
Huovisen mielestä urheiluun liittyvä politiikka olisi syytä tuoda paremmin esille, ettei syntyisi sellaista harha-ajatusta, ettei urheilussa ole politiikkaa. ”Joka kerta kun sanotaan, että politiikka ei kuulu urheiluun, se menee vähän mönkään.”
Urheilu ei ole oma todellisuutensa
Tim Sparv: ”Urheilu ei ole yksityinen saari yhteiskunnassa, vaikka jotkut haluavat, että se olisi.” Sparv näkee urheilussa paljon mahdollisuuksia yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen, ja sanoo ilahtuvansa aina kun joku uskaltaa ottaa kantaa. ”Urheilu voi olla niin paljon muutakin kuin pelkkää peliä. Viime vuosina olemme nähneet kuinka hyvin jotkut urheilijat ovat käyttäneet omaa ääntään. Tiedostamme, että monet nuoret ja aikuiset seuraavat meitä, ja se olisi mielestäni vastuutonta, jos emme yrittäisi, silloin tällöin, panna esimerkiksi ihmisoikeuksia etusijalle.”
”Sinun täytyy olla rohkea ja varautua siihen, että tulee paljon kriittistä palautetta, jos haluat olla enemmän kuin pelkkää urheilija. Se on osa tätä hommaa.”
Suomen jalkapallomaajoukkueen kapteeni Tim Sparv. Kuva: Suomen Palloliitto
Samoilla linjoilla on myös Leena Huovinen: ”Urheilu on aika pitkään elänyt omassa todellisuudessaan, jossa vielä viljellään tätä, että minun ei tarvitse ottaa tähän kantaa. Eikä tarvitsekaan, sananvapauteen liittyy myös oikeus olla sanomatta.” Huovinen kuitenkin painottaa, ettei urheilumaailma voi aina ohittaa kaikkia ihmisoikeuksia ja ihmisarvoa koskevia asioita. Hän uskoo, että urheilulla ja urheilijoilla voisi olla paljon isompi rooli ihmisoikeuksien puolustamisessa. ”Olisi tervetullutta, että urheiluväen sisältä nousisi myös enemmän puhetta oikeudenmukaisuuden, tasavertaisuuden ja kohtuullisuuden ajatuksista, jotka liittyvät politiikkaan. Se olisi valtava mahdollisuus. Se paikka on käyttämättä tällä hetkellä.”
Huovinen kertoo urheilun itsessään tarjoavan näitä paikkoja, esimerkiksi silloin, kun urheilukisoja järjestetään keinolla millä hyvänsä epäinhimillisiä keinoja kaihtamatta. Hän on itse ollut kisapappina mukana kahdeksissa eri olympialaisissa, joista ainakin Rion, Sotshin ja Pekingin olympialaisissa on pohdittu sitä, millä hinnalla mahtavat puitteet on rakennettu. Huovisen mukaan tilanteita, joissa urheilijat ovat turvassa kisakylässä, mutta aidan takana ihmisoikeudet eivät toteudu, voisi käyttää paremmin hyödyksi asioiden muuttamiseen.
Yliopisto- ja kisapappi Leena Huovinen. Kuva: Suomen evankelis-luterilainen kirkko
Huovinen toteaa, ettei kannan ottaminen kuitenkaan ihan tavatontakaan ole: ”Jos tuntee urheiluhistoriaa, niin ihan lähtien Muhammad Alista, joka kieltäytyi lähtemästä Vietnamin sotaan tai Meksikon olympialaisista, siellä jo otettiin kantaa poliittisiin ihmisoikeuskysymyksiin.” Huovinen mainitsee, että myös suomalaisista urheilijoista on alkanut nousta kantaa ottavia ääniä, esimerkkinä hän mainitsee jääkiekkoilija Aapeli Räsäsen, jota kunnioittaa ja arvostaa paljon. Kuluneen vuoden aikana Räsänen on esimerkiksi vedonnut nuoria ottamaan koronan vakavasti. Lisäksi hän ottaa aktiivisesti kantaa ajankohtaisiin aiheisiin Twitterissä sekä Aamulehden kolumnistina.
Tim Sparv kannustaa kaikkia tuomaan omia mielipiteitään esille sosiaalisen median rajusta keskustelukulttuurista huolimatta. ”Sävy voi välillä olla aika raju, jos otat urheilijana kantaa. Sinun täytyy olla rohkea ja varautua siihen, että tulee paljon kriittistä palautetta, jos haluat olla enemmän kuin pelkkää urheilija. Se on osa tätä hommaa.”
Urheilua ei saa tehdä hinnalla millä hyvänsä
Leena Huovinen kertoo ymmärtävänsä, miksi monet ovat hiljaa. ”Haluan korostaa, että ymmärrän sen, en ole sillä tavalla sinisilmäinen.” Huovinen toteaa, ettei urheilijoita pitäisi asettaa sellaiseen tilanteeseen, jossa he joutuvat pohtimaan, voivatko osallistua esimerkiksi kerran neljässä vuodessa pidettäviin olympialaisiin, jos ne pidetään paikoissa, joissa ihmisoikeudet eivät toteudu. ”Minun mielestäni näiden ylärakenteiden pitää huolehtia siitä, että urheilijat eivät joudu tekemään kerta toisensa jälkeen sellaisia ratkaisuja, että voinko minä mennä sinne. Vaan niiden pitäisi olla sillä tavalla hyviä ratkaisuja, että ei hinnalla millä hyvänsä sitä urheiluakaan tehdä.”
Myös Tim Sparv nostaa organisaatioiden merkityksen esiin: ”Isot organisaatiot laittavat urheilijat välillä ikävään paikkaan, kun he vievät kisat, turnaukset ja leirit sellaisiin paikkoihin missä ihmisoikeudet eivät ole kunnossa. Tuntuu siltä, että puuttuu halu keskustella urheilijoiden kanssa ennen päätöksentekoa.” Huuhkajien kapteeni Sparv uskoo kuitenkin tilanteen olevan menossa parempaan suuntaa: ”Urheilijat eivät ole enää pelinappuloita, jotka organisaatiot voivat viedä mihin tahansa, vaan heillä on myös vaatimuksia ja toivomuksia. Uskon että FIFA, UEFA, IOC ja kumppanit tajuaa tätä enemmän ja enemmän.”
”Ei tarvitse pelätä, kun menee sydämensä mukaan”
Leena Huovinen haluaa kannustaa kaikkia ihmisiä muistamaan, ettei silloin tarvitse pelätä, kun toimii sydämensä mukaan ja kuuntelee omaa ääntään. Hän muistuttaa, että oman arvomaailman vastainen toiminta voi heikentää myös urheilutulosta. Samalla Huovinen tiedostaa, että myös vaikuttamisella voi olla hintansa. ”Omaa sydäntään voi seurata. Ei pelkäisi turhaan, jos tietää, että on oikealla asialla. Toki hintansa sillä voi olla, että jos ei mahdu joukkueeseen tai jotain sellaista, niin sillä voi olla hinta. Mutta joku on viisaasti sanonut, että joka aamu pitäisi peiliin pystyä katsomaan levollisesti, että omat puheet, teot ja ajattelu on synkassa.” Huovinen on myös itse joutunut sietämään kritiikkiä, toimiessaan omien arvojensa mukaisesti. Huovinen on siunannut homo- ja lesbopareja sekä puhunut tasa-arvoisen rakkauden puolesta.
”Kisapappi korostaa jokaisen ihmisen olevan yhtä arvokas, oli hänellä mitaleita kaulassa tai ei.”
Kokenut jalkapalloilija Tim Sparv haluaa rohkaista muita esimerkillään. ”Nuorena paljon muu kuin futis ei kiinnostanut minua, mutta kokemus ja ikä ovat avanneet silmiäni. Futis on ollut koko elämäni mutta olen tajunnut, että jalkapallokentän ulkopuolella on toinen maailma, jota ei kannatta unohtaa. Olen kiinnostunut, mitä siellä tapahtuu ja jos media kysyy, mitä mieltä olen jostain, niin aion sanoa mielipiteeni. Hiljaisuus ei ole vaihtoehto minulle.”
Kaikille yhteisiä arvoja
Huovinen toivoo, että urheilun avulla pidettäisiin yllä hyvään ihmisyyteen liittyviä arvoja, kuten oikeudenmukaisuutta ja tasa-arvoa. Huovisen mielestä kyseessä on meille kaikille yhteisistä asioita, joista ei tarvitse tehdä sen kummempaa numeroa. Kisapappi korostaa jokaisen ihmisen olevan yhtä arvokas, oli hänellä mitaleita kaulassa tai ei.
Tim Sparv nostaa esiin urheilun tarjoamat hyvät puolet: ”Urheiluympäristö on mahtava paikka. Toivon, että niin moni nuori kuin mahdollista saisi kokea sen. Urheilussa saat uusia kavereita ja opit työskentelemään yhdessä. Tapaat erilaisia ihmisiä ja opit kuinka tärkeää toisten kunnioittaminen on joukkuelajissa. Luot terveellisiä tapoja ja itseluottamuksesi kasvaa. Jos olet onnekas, pääset myös Suomen ulkopuolelle kokemaan eri kulttuureja, mikä kehittää sinua ihmisenä.”
Huovinen nostaa esiin, ettei kukaan pärjää yksin. Huipullekaan ei pääse ilman taustajoukon panostusta. Hän toivookin, että muut otetaan huomioon urheilukentän ulkopuolella, vaikka kentällä pyrittäisiinkin parhaaseen yksilösuoritukseen. ”Ihmisyyteen kuuluu, että me pidetään toisista huolta ja tietty kohtuullisuus, hinnalla millä hyvänsä emme voi myöskään tehdä asioita. Ei ne arvot ole varmaan urheilijalle yhtään sen erilaisia kuin ne ovat minulle, sinulle tai jollekin mummelille tuolla Tohmajärvellä. Ne liittyvät jotenkin tähän, että otetaan muut huomioon ja kunnioitetaan tätä elämää. Siitä se lähtee.”
PÖYTÄROOLIPELIT alkoivat löytää tiensä länsimaisen nuorison keskuuteen 1970-80- lukujen vaihteessa. Huomiota niihin kiinnitti kuitenkin myös konservatiiviset tahot ja huolestuneet vanhemmat, jotka pelkäsivät jälkikasvunsa ajautuvan saatananpalvonnan tai kulttien pariin: ulkopuolisen silmissä saattoi näyttää oudolta, että joukko nuoria kerääntyi vanhempien kellariin teurastamaan lohikäärmeitä ja demoneja velho- ja ritarihahmoillaan pelinjohtajan vetämässä pelissä. Myöhemmin tästä stereotypiasta revittiin huumoria nörttejä pilkatessa.
Kristittyjen konservatiivien huoli fantasiakirjallisuutta, metallimusiikkia, populaarikulttuuria ja yleistä moraalirappiota kohtaan oli vastareaktio hippivuosikymmenille, joita varjosti pelko nuoria mukaansa imaisevista kulteista. Uskonnollinen kenttä oli murroksessa uusien liikkeiden levitessä länsimaihin. Dungeons & Dragons eli D & D- pöytäroolipelien isoisä, kiinnosti fantasian (mutta varmasti myös) mystiikan janoisia opiskelijoita.
Nykyään ajat ovat muuttuneet: seurakuntakerhoissa voi olla peli-iltamia ja Youtubesta voit löytää pappien pelisessioita. Jopa Raamatun maailmasta ja ajasta on olemassa omia roolipelejä. Pöytäroolipelibisnes kukoistaa, erilaiset larpit ovat etenkin suurissa kaupungeissa suosittuja ja pelejä on jokaiseen makuun scifistä fantasiaan: monet populaarikulttuurin tuotokset poikivat itselleen pöytäroolipelin. Pelimaailma on avoinna valtavirralle enemmän kuin koskaan, eikä nörttiyttä tarvitse enää hävetä.
”Fantasiagenressä etenkin alkemia, okkultismi ja noituus ovat yleisiä teemoja.”
D&D: n alkuajoista lähtien magia ja okkultismi ovat olleet peruskauraa niin pöytäroolipelien kuin videopelienkin kuvastossa. Tolkienin ja muiden fantasiakirjallisuuden isillä oli suuri vaikutus Gary Gygaxin luomaan D & D:iin, mutta nykyään ei varmaan ole sellaista kansanuskoperinnettä, mytologiaa tai uskontoa, josta ei olisi lainattu piirrettä roolipeleihin. Fantasiagenressä etenkin alkemia, okkultismi ja noituus ovat yleisiä teemoja. Hahmoluokista löytyy erilaisia velhoja, druideja, munkkeja, noitia tai jopa shamaaneja, mutta pelaaja voi melkein missä tahansa pelissä kontrastia luodakseen maustaa hahmon vaikkapa pappiudella. Nekromantialla haudasta nostetut epäkuolleet, vampyyrit ja ihmissudet jahtaavat jumalia suututtaneita hahmoja katakombeissa tai sitten enemmän ja vähemmän katolisen kirkon inkvisiittoreita muistuttavat papit jahtaavat puoli-ihmisiä tai vääräuskoisia.
Vampire: The Masquerade -roolipelissä Vampire ankh -symbooli kuvaa vampyyria. Kuva: Elisa Färm
Useissa tällaisissa peleissä on jonkinlainen jumalmaailma pohdittuna valmiiksi: joko se on pelin kehittäjien tai sitten itsenäisen pelin vetäjän oma luomus. Taikuutta käyttävien hahmojen on myös usein pohdittava, mistä ne voimat tulevat ja näin jumalpantheonit saavat täytettä. Usein inspiraationa haetaan vaikkapa antiikista ja viikingeiltä. Toisaalta jollekin pöytäroolipelit voivat olla oiva mahdollisuus käsitellä uskontoa omalla tavallaan (pelin rajoissa tietenkin).
Scifiroolipeleissä leikitellään puolestaan tekoälyn, teknologian ja transhumanismin kautta uskonnolla. 1900- luvulla tieteiskirjallisuus käsitteli uskonnon murrosta, sekularisaatiota ja teknologillistumista. 1980–90- lukujen populaarikulttuurissa uskonnon pelättiin rappeutuvan tietokoneiden ja uuden teknologian vuoksi. Tekoäly kuvastettiin uutena jumaluutena ja androidit uutena ihmisrotuna.
Etenkin kyberpunk- genre käsitteli dystooppisesti tätä teemaa. Mike Pondsmithin kirjoittama Cyberpunk 2020– roolipeli oli näistä tunnetuin ja sekin oli saanut inspiraationsa William Gibsonin Neuromancer- romaanista. Synkässä tulevaisuudessa, joka osuvasti tapahtuu meidän aikoinamme, suuret korporaatiot hallitsevat maailmaa uskonnoista välittämättä, ihmiset leikkivät jumalaa robottiuden ja ihmisyyden välillä ja kaikki on väkivaltaista. Valtauskonnot ovat siinä menettäneet asemaansa ja joutuneet uudistamaan brändiään, ja katukuvassa näkyy korkeintaan neonvaloilla koristeltuja ristejä tai teknokultteja (myös sitä vastustavia sellaisia).
”Omaa oppimista ja mielenkiintoa sovelletaan uusiin pelihahmoihin ja pelimaailmaa on helpompi luoda, jos tuntee jo valmiiksi, miten monet uskonnot toimivat.”
Pöytäroolipeleissä uskonto ja kulttuuri riippuvat pitkälti pelinvetäjästä tai sitten valmiista pelikampanjasta. Monesti ne voivat olla aiheita, joihin ei sen enempää edes kiinnitetä huomiota, mutta todellisuudessa ne kertovat kuitenkin siitä, miten me näemme oikeaa maailmaa. Kun pelinvetäjä luo ihan tismalleen oman pelikampanjan ja maailman historioineen, jumalineen ja kulttuureineen, taustalla voi olla myös oppineisuutta tai harrastuneisuutta, jolla voi olla mielenkiintoisiakin etuja. Näin olen ainakin itse huomannut, pelattuani pöytäroolipelejä kulttuurintutkijoiden ja etenkin uskontotieteen opiskelijoiden seurassa, itseni mukaan lukien.
Kuva: Elisa Färm
Kun roolipelipöydässäni on aina ollut uskontotieteilijöitä enemmän tai vähemmän, uskonto nousee yllättäen puheenaiheeksi aika ajoin. On sisäpiirin juttuja ja viittauksia, kuten elokuvissa on yleensä, muuhun populaarikulttuuriin. Omaa oppimista ja mielenkiintoa sovelletaan uusiin pelihahmoihin ja toisaalta pelimaailmaa on helpompi luoda, jos tuntee jo valmiiksi, miten monet uskonnot toimivat. Parhaimmillaan se johtaa joko vakavasti tai huumorimielellä uusien uskontojen keksimiseen jonkin vanhan pohjalta. Näin on käynyt myös meidän peliporukoissamme.
Isoimpana huomiona on kuitenkin se, että minkä tyylistä pelaamista on kyseessä, millainen roolipelikampanja on, ja mikä on sen pelaamisen tavoite, vaikuttavat. Kun pelin tarkoituksena on olla suuri seikkailu vakavasti otetussa maailmassa, jossa käsitellään vaikkapa dualismia, niin uskonnoilla voi olla väliä, kun hahmoillakin on syvyyttä erilaisten piirteiden kautta. Vai onko kampanjan tarkoitus olla kevyttä sipsikaljahuvia, jossa hahmojen tehtävänä on selvittää koomisten tilanteiden kautta oluttynnyrin katoamista, vai onko kampanja hyvin mekaanista taistelustrategiaa, jossa numerot ovat hahmojen henkilökohtaisia tarinoita tärkeämpiä. Harvoin mikään kampanja on puhtaasti vain yhtä näistä, mutta niissä on silti eroja.
Uskonnon kommentointikin voi olla pöytäroolipeleissä tärkeä aspekti tai tavoite. Viime vuonna oma Cyberpunk 2020 – kampanjani sai pohjan satanic panic– ajan toiminta- ja rikosleffoista Yhdysvalloissa, jossa kovaksi keitetyt toimintasankarit metsästivät rituaalimurhia tekeviä saatananpalvojakulttilaisia. Yhdistin tähän vielä teknofoobisen puolen muuttamalla kulttilaisten tarkoitukseksi demonisten tappokoneiden valmistamisen ja nuoret naisuhrit verisillä alttareilla. Pelin edetessä tämä kliseinen asetelma sai uusia käänteitä ja herätteli kysymyksiä siitä, kuinka kaksinaismoralistista se oli.
Pelaajat keksivät puolestaan omia uskontoja käsitteleviä hahmojaan, ja myös niissä leikiteltiin vastakohdilla. Mukana oli muun muassa psykedeeleistä laajempaa tietoisuutta universumista ammentava reportteri, jonka katse oli kohti tähtiä ja liskoihmisten salaisuuksia, transhumanistimormoni netrunner eli netin maailmassa pyörivä hakkeri, joka kampanjan aikana muuttui enemmän ja enemmän (tappo)koneeksi, ja tyttärensä kulttilaisille menettänyt entinen punkkari ja poliisi, jolla oli katolinen tausta. Runsauteen sortuvana ajauduin myös viljelemään kampanjaan katolisia palkkasotilaita, voodoota ja viittauksia Pekka Siitoimeen.
Toisin sanoen, uskontoja ei voi vältellä roolipeleihin tutustuessa, mutta riippuu ihan ihmisestä kuinka ison roolin niille antaa! Minua on aina kuitenkin kiinnostanut, onko politiikan opiskelijoiden roolipeleissä suuria poliittisia kuvioita tai taloustieteen opiskelijoilla kaupankäynti iso juttu.
Vaikuttajanaiset–artikkelisarja tutustuttaa kolmeen suomalaiseen naiseen, heidän ajatuksiinsa kirkosta, työurastansa ja vaikuttamisesta. Nämä naiset ovat vaikuttajanaisia kirkoissamme, roolimallejamme seuraaville sukupolville.
Tuija Samila, Riikka Porkola, Saija Kainulainen, Johanna Jomppanen ja Virpi Paulanto
PAAVALIN kirkon tunnelmalliseen sakastiin on kokoontunut neljä naista. Tottuneesti ovesta astelee Tarja Kantola. Tämä on hänelle tuttu paikka, sillä hänellä on ollut monia tehtäviä Paavalin seurakunnassa luottamushenkilönä. Vaikuttajanaisten haastatteluhetki muuttuu pian innostuneeksi vuoropuheluksi.
Kirkon ulkomaanavun hallituksen puheenjohtaja Tarja Kantola. Kuva: Minna Elo
Tarja Kantolan polku Paavalin seurakunnassa sai alkunsa aikana, jolloin osa häntä nyt haastattelevista naisista ei ollut vielä edes syntynyt. Oman elämänsä ruuhkavuosien keskellä Tarja halusi mukaan kotiseurakuntansa päätöksentekoon. Motivoitunut nainen perusti oman listan seurakuntavaaleihin. Pyöräilemällä ympäri seurakunnan aluetta tarvittava nimilista tuli kerättyä ja vaalityö aloitettua. Omaksi yllätyksekseen Tarja tuli valituksi kirkkovaltuustoon, ja oma paikka oli löytynyt.
Tarjan luottamustehtäväurasta tuli vuosien mittaan varsin vaikuttava ja monipuolinen. Tarja on ollut monissa eri kansalaisjärjestöissä mukana, muun muassa Pelastakaa lapset ry:ssä, Kansallisessa solidaarisuusjärjestössä ja Pakolaisavun puheenjohtajana. Yhteisten asioiden hoitaminen eri kansalaisjärjestöissä on antanut ja opettanut paljon. Työura, kirkolliset luottamustoimet ja eri kansalaisjärjestöissä toimiminen ovat myös tukeneet toinen toisiaan.
”Luottamustoimissa pitää olla ykkösasiana, että on aidosti kiinnostunut kirkosta, asioista ja osoittaa se. Osaamista pitää olla, jotta voi edetä”, Tarja tiivistää.
Tällä hetkellä Tarja on mm. Kirkon ulkomaanavun (KUA) hallituksen puheenjohtaja. KUA:ssa haluttiin mukaan henkilö, joka osaa kehitysyhteistyötä ja tuntee kirkkoa. Tarjalle KUA on rakas. Tämän järjestön kautta Tarja Kantola on päässyt mm. YK:n Uskonnot ja kestävä kehitys työryhmään, jonka uskontopohjaisen neuvoston toiseksi puheenjohtajaksi hänet nimitettiin.
Taidot vahvistuvat vain tekemällä
Mietimme yhdessä asiantuntijuuden merkittävyyttä. Tarja painottaa tässä erityisesti verkostoitumisen merkitystä. Sitä, että tunnetaan ja on monessa mukana. Niitä nuoria, joita tunnetaan ja tiedetään, pyydetään erilaisiin luottamustehtäviin. Niissä tehtävissä karttuu paljon työelämässä tarvittavia taitoja.
Seurakuntaneuvostot ovat Tarjan mielestä ihania paikkoja, koska niissä pääsee tekemään kaikenlaista. Siellä päätettävät asiat ovat aika rajattuja, mutta myös merkittäviä. Samalla saa tietää alueen asioista enemmän. Tarja muistuttaa, että on tärkeää olla ehdolla, muuten ei voi tulla valituksi. Hän myös mainitsee, että kun hän on tullut valituksi, niin hän ei ole hiljaa kokouksissa.
Kysyttäessä vapaaehtoistyön taloudellisesta vaikutuksesta omaan elämään ja ikäjakaumasta vaikuttavilla paikoilla, Tarja toteaa, ettei luottamustehtävistä juuri makseta, ja alle 30-vuotiaita on vähän Kirkkohallituksen täysistunnossa.
KUA:ssa on aina pyritty ottamaan nuoret huomioon. Tästä esimerkkinä Tarja mainitsee Change Makers-toiminnan. KUA:n hallituksen puheenjohtaja tietää miksi tämä on tärkeää: ”Aina pitää olla kasvamassa uutta vaikuttajien polvea.”
Tarjan teesit:
· Ole mukana kansalaisjärjestöjen ja kirkon toiminnassa
· Vaikuta ja asetu ehdolle luottamushenkilö vaaleissa
· Tunne hallinto
· Verkostoidu – jokaisen sukupolven täytyy luoda omat suhteensa
