ekumenia – Sivu 2

21.12.20202.10.2025

Uskonnon häpeästä voimaantumiseen

Uskonto ja uskominen antavat yhteisöllisyyttä ja siten yhteenkuuluvuuden tunnetta sekä turvaa epävarmassa maailmassa.

Julianna Brandt

EPÄVARMUUS on korostunut etenkin tänä outona vuonna 2020. Monelle tämä vuosi on varmasti ollut monella tapaa raskas, mutta se on voinut tuoda myös uusia näkökulmia arkeen. Minulle tämä vuosi on ollut rohkeuden aikaa, nimenomaan rohkeutta siinä, että tuon julkiseksi oman uskoni, uuspakanuuden ja luonnonuskon.

Oma uskonnollinen matkani

Olen kotoisin niin sanotusti ”Raamattu vyöhykkeeltä,” Kokkolasta, Keski-Pohjanmaalta, jossa vaikuttavat useat eri herätysliikkeet. Niiden vaikutus näkyy jokapäiväisessä kaupungin arjessa, vaikka oma perhe ei uskoon kuuluisikaan. Sillä tavalla kristillisen uskonnon kosketus on ollut itseäni lähellä ja luulin löytäneeni siitä vastauksia tai jotakin sellaista, joka resonoisi ytimeni kanssa. Rukoilin pitkään Jumalaa ja luin Raamatun kannesta kanteen, mutta se ei koskaan kolahtanut.

14-vuotiaana luulin saapuneeni vastausten äärelle, jotka löysin buddhalaisuuden kärsimyksestä, nirvanasta ja meditaatiosta. Tankkasin kasiluokalla maailmanuskontoja ja luin kaikki mahdolliset buddhalaisuuteen liittyvät kirjat, mitä kaupunginkirjastosta vain sain käsiini. Googlasin, kuinka isoissa kaupungeissa ihmiset kokoontuivat meditoimaan yhdessä ja haaveilin siitä harmoniasta. Etenkin tuolloin teininä oma elämäni oli mielenterveydellisessä myllerryksessä, mikä varmasti osaltani vauhditti vastausten etsimistä ja nimenomaan harmonian tavoittelua ja omaan sisäiseen rauhaan asettumista.

Oikeilla jäljillä

Kaiken uskonnollisen etsinnän ohella rinnalla oli kuitenkin kulkenut asia, jota vähättelin, mutta jonka tajuan nyt olevan erityisen merkittävä. Lapsuuden maaginen usko, silloin uskoo oikeasti, että kaikki on elävää ja ilmassa on magian tuntu. Minä uskoin niin hyvin pitkään ja hartaasti, mutta en osannut milloinkaan kuvitella, että siitä tulisi tie, jota nyt seuraan. Kansanusko ja kansantapaisuus ovat osa sukuni naisia, vaikka äidinäitini oli skeptikko, niin hän osasi ennustaa ja opetti minulle kansantapoja jo hyvin pienenä. Esimerkiksi, jos musta kissa ylittää tien, pitää sylkäistä kolmesti, ettei paha onni seuraa.

Esiteininä puolestaan olin hyvin kiinnostunut noituudesta muutenkin kuin vain katsomalla intensiivisesti Siskoni on noita- sarjaa. Uskoin oikeasti olevani noita ja omaavani taikavoimia. Tein myös joitakin rituaaleja kivillä ja luulin voivani aiheuttaa luonnonilmiöitä, kuten ukkosen.

Eini-koirakin rauhoittuu tuijan tuoksuun. Kuva: Sam Smal

Olin myös jo tuolloin innostunut japanilaisen animaatiostudio Studio Ghiblin elokuvista, erityisesti Hayao Miyazakin ohjamaasta vuonna 1997 ilmestyneestä Prinsessa Mononokesta. Japaniksi mononoke tarkoittaa ”ei-ihmisten.” Elokuvassa esiintyy myös kodamoja, eli puunhenkiä. Tuosta elokuvasta sain varmistuksen sille, miten olin aina elämässäni tuntenut: Ei ole olemassa mitään elotonta, vaan kaikella olevalla on sielu ja energia. Tätä ajattelutapaa kutsutaan animismiksi. Animismi voidaan liittää myös suomalaiseen luonnonuskoon, jossa uskotaan kaikessa olevan voimaa ja olentoja eli väkeä. Siinä ihminen näkee itsensä myös osaksi maailmankaikkeutta ja luontoa, eikä siitä erillään tai sen yläpuolella olevana (Wikipedia, 2020).

Miksi sitten niin pitkään pidin tätä henkistä puolta piilossa itseltäni ja muilta? Kaikki kyllä tiesivät, että uskoin oikeasti vanhan kansan tapoihin, rituaaleihin sekä hyvään ja huonoon onneen. Heitin monesti itsestänikin läppää, että minulla kai oli jäänyt lapsuuden maaginen usko päälle. Oman henkisyyden salailuun liittyi kuitenkin syitä. Ihmiset ympärilläni kutsuivat minua puolitosissaan tai täysin tosissaan ”hihhuliksi” tai ”taikauskoiseksi,” en ole ikinä pitänyt kyseisen sanan kaiusta. En kuitenkaan löytänyt silloin parempaa sanaa omalle uskolleni, tiesin vain, että siihen liittyi animismi, henget sekä kansantapaisuus vahvasti.

Oma taustani uskontojen tai ennemminkin uskomisen parissa on monivaiheinen sekä värikäs. Tänä vuonna kuulin ensimmäistä kertaa Karhun kansasta, ja jotakin loksahti kohdille, viimein olen kokenut tulleeni niin sanotusti kotiin.

Riimuneuvottelu käynnissä. Kuva: Sam Smal

Mikä Karhun kansa?

Karhun kansa on maamme ensimmäinen vuonna 2013 virallisesti rekisteröitynyt uskonnollinen yhdyskunta, jonka pohja on itämerensuomalaisessa uskomusperinteessä. Karhun kansan taustalla vaikuttava muinaisusko perustuu elävään kulttuuriseen jatkumoon. Karhun kansa juhlii muun muassa pakanallisia perinteisiä vuotuisjuhlia, kunnioittaa eri väkiä ja erityisesti karhua, sielu-uskoa sekä haltioitumista itsen ja yhteisön puolesta. Toiminnassa noudatetaan vanhaa loitsuperinnettä, mutta annetaan vapaus tulkita hengellistä kokemista juuri tässä ajassa ja paikassa (Karhunkansa.fi).

Karhu on aina ollut voimaeläimeni, henkieläimeni. Karhussa on minulle erityistä voimaa ja mystiikkaa, jonka tunnen luissa ja ytimissä. Minua kiehtoo erityisesti Karhun kansan yhteisöllisyys ja vapaus kokea ja tunnustella omaa luonnonuskoaan. En ole vielä liittynyt Karhun kansaan virallisesti, koska koronapandemian vuoksi en ole voinut mennä haastatteluun. Haastattelu tapahtuu siksi, että halutaan saada varmuus siitä, ettei toimintaan eksy uusnatseja tai ihmisiä, jotka liittyisivät yhdyskuntaan vain huumorimielessä. Jos ajat muuttuvat, voi liittymiseni Karhun kansaan tapahtua toukokuun helavalkeat vuotuisjuhlassa.

Uuspakanuus arjessani

Miten luonnonuskoinen pakanuus sitten näkyy elämässäni? Vahviten ajattelutavoissani, uskon esivanhempiin, animismiin, vanhojen kansantapojen voimaan, henkiin ja väkiin. Uskon maailman jakautuvan yliseen, aliseen sekä keskiseen. Kalevala on mielestäni monella tapaa hyvin rikas kirja, kuitenkaan en pidä sitä itselleni minään ns. henkisenä eepoksena. Minulle luo turvaa se, että voin tuntea esivanhempieni yhteyden tuhansien vuosien takaa ja pidän yllä samoja tapoja kuin he. Visuaalisesti kaupungissa olevassa kodissani on pakana alttari. Josta löytyy kuva äidinäidistäni, voimakiviä, suitsukkeita, kanteleeni, kristalli ja Juuso-karhun tassunjälkitaideteos. Alttari on minulle paikka, jossa voin erityisellä tavalla hiljentyä oman uskoni ääreen, polttaa suitsukkeita, joilla puhdistaa kodin energiaa ja polttaa kynttilöitä. Se on paikka ja hetki, jossa tunnen olevani vahvasti kiinni esivanhemmissamme ja omassa uskossani.

Riimut, nuo viikinkien aakkoset, joilla on omassa uskossani myös maagisia voimia, ovat minulle tärkeitä. Pidän riimuneuvotteluita, joissa kysyn niiltä kysymyksiä ja muutamat niistä koristavat myös ihoani, itseasiassa ensimmäisenä tatuointinani.

Minulle myös erilaiset pakanoiden kokoontumiset olisivat valtavan tärkeitä, jotta saisin jutella samanhenkisten ihmisten kanssa. Odotankin, että kaikenlaisia kokoontumisia voitaisiin pian taas järjestää. Olen aina etsinyt uskomisesta yhteisöllisyyttä ja sitä olen nyt myös saanut. Tämä vuosi on kuitenkin vapauttanut minut siitä häpeästä ja salailusta, mitä koin omaa uuspakanuuttani kohtaan. Uuspakanuuden kautta olen syvemmässä yhteydessä itseeni sekä koko ympäröivään maailmaan. Eniten uskonto on kuitenkin antanut itselleni rohkeutta. Rohkeutta uskoa ja kertoa siitä kaikille.

Kirjoittaja on vammaisaktivisti, radiotoimittaja ja uuspakana.

Lähteet

Wikipedia (18.1.2020). Prinsessa Mononoke. https://fi.wikipedia.org/wiki/Prinsessa_Mononoke

Wikipedia (7.11.2020). Animismi. https://fi.wikipedia.org/wiki/Animismi

Karhunkansa.fi. Termeistä. http://karhunkansa.fi/termeista/

26.10.20202.10.2025

Liikunnan iloa ja yhteisön turvaa

Pääkirjoitus

MUISTAN edelleen kirkkaasti sen urheilukassin. Joka maanantai kiirehdin opintojen parista kirkon varastolle, josta nappasin sen mukaani. Juoksin ala-asteen pihaan ja kävin avaamassa liikuntasaliin johtavat väliovet.

Pukuhuoneesta kuului innokkaita huutoja, kun kuljin sen ohi ja moikkasin innokasta koululaisporukkaa. Avasin kassin liikuntasalin lattialla, joka oli täynnä salibandypalloja ja vihreitä liivejä, joissa luki ”Haagan seurakunta”. Nappasin pillin, ja treenit olivat valmiina alkamaan.

Valmensin aikanaan viitisen vuotta seurakunnan salibandyjoukkuetta. Tai oikeastaan kahta joukkuetta, joista ensimmäiseen kuuluivat 7–8-vuotiaat ja toiseen 9–12-vuotiaat.

Tuolta ajalta minulla on ainoastaan positiivisia muistoja. Iltapäivät olivat täynnä liikunnan riemua, lasten kannustusta toisilleen ja ylpeyttä omista onnistumisistaan.

”Kerho oli hänelle pakopaikka. Pakopaikka, jossa avautui mahdollisuus kertoa mustelmistaan, joita yhdelläkään lapsella ei pitäisi olla.”

Vasta vähän vanhempana ymmärsin, ettei monikaan tullut mukaan pelkästään salibandyn takia. Monta kertaa joku lapsista hidasteli treenipaikalta lähtemisessä niin, että pääsi juttelemaan kanssani kahden.

Joku halusi kertoa ihastuksestaan. Joku kertoi tulevaisuuden unelmistaan. Joku halusi kysyä apua läksyihin. Joku murehti perheen menehtynyttä koiraa. Joku kertoi pitkään jatkuneesta koulukiusaamisesta.

Joku kertoi siitä, miten hänen isänsä lyö häntä kotona rangaistuksena huonoista koenumeroista. Kerho oli hänelle pakopaikka. Pakopaikka, jossa avautui mahdollisuus kertoa mustelmistaan, joita yhdelläkään lapsella ei pitäisi olla. Ja mahdollisuus saada niille loppu.

Koimme iloja, paikkasimme kaikenlaisia haavoja. Toisia haavoja paikattiin laastarilla, toisia kuuntelemalla ja keskustelemalla. Seurakunnan salibandykerho oli siis paljon muutakin kuin salibandyn pelaamista. Kerho oli yhteisö, joka tarjosi mukavaa yhdessä tekemistä turvallisessa porukassa. Porukassa, jossa tukea sai vertaisista ja valmentajasta.

”Uskonnolla, pelikokemuksella tai luokka-asteella ei ollut mitään väliä.”

Moni varmasti miettii, miten uskonnollisuus näkyi seurakunnan liikuntatoiminnassa. Seurakunta oli tiivisti läsnä kouluyhteisössämme. Olin aktiivinen seurakuntanuori ja joskus itsekin salibandyä harrastanut, sen vuoksi tehtävään päädyinkin.

Mutta ei salibandykerho ollut mikään raamattukerho. Pelin aluksi ja lopuksi puhuimme lähinnä salibandystä ja koululaisten ajankohtaisista kuulumisista. Jossain vaiheessa seurakunta lanseerasi uuden käytännön, jonka mukaan aloitin ekaluokkalaisten treenit Herran siunauksella. Tästä tiedotettiin vanhemmille, jotka saivat päättää siitä, onko heidän lapsensa uskonnollisessa osuudessa mukana vai ei. Ja sekin kesti noin puoli minuuttia, jonka jälkeen peli alkoi. Uskonnon harjoittamiseen löytyi muita kerhoja.

Pyrimme saamaan joukkueeseen mahdollisimman paljon eri taustoista tulevia oppilaita. Minusta oli varsin hienoa, että joukkueessamme oli myös muslimien, ortodoksien ja uskontokuntiin kuulumattomien lapsia. Uskonnolla, pelikokemuksella tai luokka-asteella ei ollut mitään väliä.

Erityisesti maahanmuuttajataustaiset lapset olivat innokkaasti mukana kerhotoiminnassa. Kerhosta löysi kavereita, oppi suomen kieltä ja sai kokea olevansa aidosti osa yhteisöä. Kotoutumisessa harrastuksilla on oleellinen merkitys, mikä on tärkeä ymmärtää. Liikunnalla on ulkopuolisuutta ja syrjäytymistä ehkäisevä vaikutus, tulit sitten mistä tahansa.

”Kynnys oli matalalla ja katto korkealla.”

Urheilukassillani oli tähtihetki kerran vuodessa, kun se pääsi pidemmälle matkalle. Helsingin seurakunnat järjestivät keskenään vuosittain turnauksen, jossa eri alueiden seurakuntien joukkueet kohtasivat. Se oli todella jännittävää. Joukkueen piti aina tiivistyä, tsempata toisia, pohtia jäsentensä vahvuuksia ja pelata yhteispeliä. Mentiin hymy huulessa, mutta täysillä.

Koimme turnauksissa riemukkaita voittoja ja karvaita pettymyksiä. Kolmena vuotena peräkkäin jäimme hopealle. Se harmitti, mutta myöhemmin hopeamitalitkin alkoivat näyttää kirkkailta. Hopea ei ollut häpeä, minkä varmasti moni pelaaja vähän ajan kuluttua ymmärsi. Häviäminen on elämäntaito, joka kannattaa oppia.

Muuten kerhotoiminnassa oli vain vähän kilpailullisuutta. Kynnys oli matalalla ja katto korkealla.

Seurakunnat järjestävät edelleen paljon liikuntakerhotoimintaa. Moni tällainen kerho tarjoaa lapsille ja nuorille liikunnan iloa mukavassa joukossa. Keskiössä ei ole tuloksellisuus ja kilpailu, vaan kivat tyypit ja leppoisampi liikunta. Vastaavia kerhoja järjestävät myös liikuntaseurat, muut järjestöt ja oppilaitokset.

Liikunnan merkitys on laajasti yhteiskunnassa ymmärretty. Liikunta edistää fyysistä hyvinvointia niin monella tavalla, että listasta tulisi moninkertaisesti tätä tekstiä pidempi. Samalla liikunnan vaikutusta psyykkiselle ja sosiaaliselle hyvinvoinnille ei saa unohtaa. Pääset purkamaan tunteita, ahdistusta ja stressiä. Voit oppia myötätuntoa, vuorovaikutustaitoja ja reilun pelin merkitystä. Ja koet, että olet osa yhteisöä.

Koronakriisin keskellä pohdin, mitä yhteisöllisyydelle tapahtuu, kun harrastusmahdollisuuksia rajoitetaan. Kasvaako yksinäisyys, lisääntyykö syrjäytyminen? Ryhmäliikunnan rajoitukset ovat monelta kannalta ikäviä, ja niillä voi olla suuret yhteiskunnalliset vaikutukset.

Lopuksi muistilappu itselleni. Kun vuodet ovat vierähtäneet, olen myös oppinut ymmärtämään vapaaehtoistyön merkityksen aivan uudella tavalla. Koskaan ei pitäisi unohtaa, miten valtavasti vapaaehtoistyö voi tuoda myös itselle iloa toisten ilon kautta.

Kiirehtisinkö edelleen kirkon kautta koululle ja kantaisinko sitä urheilukassia joka maanantai?

Ehdottomasti.

Toni Ahva

17.5.20202.10.2025

Näkökulmia vaihtoehtouskonnollisuuteen ja herjaan

Juuso Sintonen

LÄNSIMAISEN uskonnollisuuden kenttä on muuttunut merkittävästi viimeisten vuosikymmenten aikana. Samaan aikaan, kun kristinuskon yhteiskunnallinen ja kulttuurinen asema on maallistumisen myötä muuttunut, monille ihmisille on jäänyt tarve harjoittaa hengellisyyttä tai muuta arkielämään merkitystä tuovaa.

Siinä missä protestanttinen kristinusko oli pitkään ollut ainoa sallittu uskonnollisuuden muoto, monivaiheisen kehityksen myötä yhä erilaisemmat uskonnollisuuden muodot ovat tulleet sallituiksi. Uskonnonvapauden kehittymisen seurauksena pienimuotoisemmat uskonnot, uskonyhteisöt ja uskomusjärjestelmät ovat vähitellen ottaneet jalansijaa länsimaisessa yhteiskunnassa.

Yksilökeskeinen uskonnon harjoittaminen on Suomessakin noussut maailmanuskontojen ja uskonnottomuuden rinnalle olennaiseksi katsomuksen ja harjoittamisen muodoksi. Viimeisten vuosikymmenten aikana erilaiset vaihtoehtouskonnollisuuden muodot ovat löytäneet sijansa yhteiskunnasta.

”Kuvaavaa on, että maailmanuskontojen ulkopuolelle jääviä uskonnon muotoja kutsutaan juuri vaihtoehtouskonnollisuudeksi – ne ovat ensisijaisen vaihtoehdon vaihtoehtoja, kulttuurisia marginaaleja.”

Vaihtoehtouskonnollisuudesta tai -henkisyydestä puhutaan silloin, kun tarkoitetaan sellaisia uskonnollisuuden muotoja, jotka eivät ole rinnasteisia totunnaisen järjestelmällisen, maailmanuskonnollisen uskonnonharjoittamisen kanssa. Vaihtoehtouskonnollisuuden käsitteen alle lukeutuu monenkirjava joukko uskomus- ja harjoitusjärjestelmiä, joilla saattaa olla keskenään vain vähän yhteistä.

Joistakin niistä ei perinteisiä jumalhahmoja, yliluonnollisia olentoja tai mysteerisiä voimia löydy ensinkään, mutta niihin pätee monella tasolla uskontotieteestäkin tutut tarkastelutavat, joiden avulla niitä voi tarkastella uskonnollisuutena. Esimerkiksi rajatieto, ufousko, enkeliusko, homeopatia, erilaiset energiahoidot ja new age mielletään tyypillisesti vaihtoehtouskonnollisuuden kattokäsitteen alle. Kuvaavaa on, että maailmanuskontojen ulkopuolelle jääviä uskonnon muotoja kutsutaan juuri vaihtoehtouskonnollisuudeksi – ne ovat ensisijaisen vaihtoehdon vaihtoehtoja, kulttuurisia marginaaleja.

Uskontojen harjoittamisessa on lähes aina mukana identiteetti. Identiteetin keskiössä on kuuluvuus – me harjoitamme tätä, nuo harjoittavat tuota. Esimerkiksi rajatieto- ja salaliittopiireissä identiteetti muodostuu tiedon käsitteen kautta: meillä on hallussamme tietoa siitä, miten maailma makaa, ja näin olemme napit vastatusten totuutta sensuroivan valtakulttuurin kanssa.

Monissa herätysliikkeissä keskeisenä identiteetin pilarina toimii rajaava pelastusoppi, jonka mukaan lähinnä liikkeeseen kuuluvat ja sen hierarkioiden ja rituaalien mukaan toimivat saavat iankaikkisen elämän. Rajanveto meihin ja toisiin luo yksilölle kokemuksen kuulumisesta, mikä tyypillisesti tuo turvan ja merkityksen tunnetta.

Vaihtoehtouskonnollisuudessakin on usein kyse tietynlaiseen katsantoon ja harjoitukseen identifioitumisesta, mutta identiteetti ei välttämättä aina toimi ryhmätasolla. Nykyajan uskonnollisuudessa uutena ilmiönä vaikutteita, piirteitä ja harjoitteita yhdistellään eri filosofioista ja harjoituksista. Tällöin identiteetin keskeisenä pilarina on minä ja minun makuuni mukautettu harjoitus- ja katsomusjärjestelmä. Dogmaattisen, hierarkkisen uskonnollisuuden rinnalle on noussut monenkirjava yksilöuskonnollisuus.

”Historiansa vuoksi kirkolla on kulttuurissamme perustavanlaatuinen valta-asema.”

Vaihtoehtouskonnollisuuteen suhtaudutaan monella tavalla. Toisaalta sen eri muotoja kannattavat luonnollisesti pitävät harjoitustaan vakavasti otettavana tapana jäsentää elämää, todellisuutta ja itsen sijoittumista, toisaalta niihin voidaan suhtautua vääränä, naurettavana ja väheksyttävänä taikauskona, joka on luonteeltaan epäilyttävää ja järjetöntä. Yhtä lailla – erityisesti skeptikko- ja uskontokriittisissä piireissä – vaihtoehtouskonnollisuus saatetaan niputtaa maailmanuskontojen kanssa epätieteellisen ajattelun kenttään, joka näyttäytyy parhaimmillaan harmittomana ja pahimmillaan ”järkiyhteiskuntaa” rappeuttavana voimana. Näiden katsantojen väliin ja ulkopuolelle sijoittuu luonnollisesti liuta mielipiteitä ja näkökulmia, joiden kartoittamiselle voisi hyvin suoda oman tutkimuksensa.

Ufouskon ja yksisarvishoitojen taustalla ei yhteiskunnassamme ole yhtä vahvaa kulttuurista perintöä ja dogmaattista asemaa kuin evankelisluterilaisella kirkolla, mistä syystä tällaiset uskonnollisuuden muodot saavat herkemmin herjaa osakseen. Herjaa voisikin ajatella vallan näkökulmasta.

”Kansankirkolla” ja kristinuskolla on suomalaisessa kulttuurissa pitkät perinteet valtaapitävinä kulttuurisina ja yhteiskunnallisina säätelijöinä, ja niillä on edelleen sekä valtiolliset instituutiot että suomalainen kulttuuriperintö takanaan. Historiansa vuoksi kirkolla on kulttuurissamme perustavanlaatuinen valta-asema. Kuitenkaan ”kansankirkon” edustamia kulttuurisia arvoja noudattaakseen ei ole pakko kuulua kirkkoon, sillä kirkon ja suomalaisen kulttuurin perusarvot ovat suureksi osaksi yhteisiä.

Vaihtoehtouskonnollisuus on vaihtoehtokulttuuria, jonka arvot eivät välttämättä ole linjassa yleisesti hyväksyttyjen arvojen kanssa. Osittain tästä syystä sillä ei ole evankelisluterilaisen kristinuskon tapaan vankkaa kulttuurista ja yhteiskunnallista suojaa herjaa vastaan. Yhtä kaikki vaihtoehtouskonnollisuudella on länsimaisessa yhteiskunnassa sekä kulttuurikristillisyyteen että tieteelliseen maailmankatsomukseen vertautuva asema, ja sen eri muodot täyttävät näiden väliin jäävää tyhjiötä ja kilpailevat harjoittajista. Markkinavoimat ohjaavat osaltaan sitä, miten uskonnot tuotteistavat ja markkinoivat itseään – uskonto on kapitalistisessa yhteiskunnassa bisnestä. Herjalla on vaikutuksensa uskonnon imagon rakentumisessa.

”Onko suomalaisia vaihtoehtouskonnollisuuden muotoja kulttuurisesti sallittua pilkata juuri sen vuoksi, että niitä harjoittavat suurelta osin suomalaisiksi mielletyt ihmiset?”

Keskivertokansalaisen on helpointa nauraa julkisesti sellaisille uskonnollisuuden muodoille, jotka eivät vastaa valtavirtakulttuurin arvomaailmaa ja nauti sen hyväksyntää. Pilkalla on yhteiskunnallinen merkitys: me emme hyväksy tätä, me emme pidä tätä arvostettavana. Herjaa heitetään sellaisista uskonnollisuuden muodoista, jotka katsotaan järjettömiksi tai kulttuuristen arvojen vastaisiksi, mutta vain silloin, kun herjan heittäminen ei aiheuta yhteiskunnallista epäjärjestystä ja konflikteja.

Tästä syystä esimerkiksi islamiin kohdistuva kritiikki muotoillaan (rasistisia piirejä lukuun ottamatta) pääasiassa kunnioittavasti, hienotunteisesti ja asiallisesti siinä missä yksisarvishoidot saavat keskustelussa usein lähtökohtaisesti järjettömän ja pilkallisen huuhaan leiman.

Suomen valtakirkko mukailee yleisiä suomalaisia arvoja niin perusteellisesti, että pilkka ja huumori sitä kohtaan ei kanna samanlaista painoarvoa kuin vähemmistöuskonnollisuuteen kohdistuva herja. Monet herätysliikkeet saavat osakseen roisimpaa julkista kritiikkiä, sillä niiden oppi ja harjoitus eivät usein aina mukaile laajemman valtakulttuurin arvoja.

Onko suomalaisia vaihtoehtouskonnollisuuden muotoja kulttuurisesti sallittua pilkata juuri sen vuoksi, että niitä harjoittavat suurelta osin suomalaisiksi mielletyt ihmiset? Valkoinen suomalainen on toiselleen vertainen, ja vertaisilla on usein kulttuurinen lupa herjata toistensa tapoja elää.

Enkelihoidoissa käyvä valkoinen suomalainen ei uskonnonharjoituksensa vuoksi joudu eriarvoiseen asemaan kuten islamia harjoittava arabi, jolloin enkelihoidoissa käyviin kohdistuvalla pilkalla ei ole yhtäläistä syrjivää ja loukkaavaa vaikutusta.

Vaihtoehtouskonnollisuuteen kohdistuva herja on osaltaan myös valta- ja sukupuolikysymys, sillä monet vaihtoehtouskonnollisuuden muodot ovat leimallisesti naisille suunnattuja ja naisten suosimia. Esimerkiksi enkelihoitoihin kohdistuva herja kohdistuu samalla epäsuorasti tai suorasti sitä harjoittaviin ihmisiin ja heidän valintoihinsa.

”Yksilöiden ja yhteiskunnan arvot ohjaavat sitä, minkälainen uskonnollinen toiminta on hyväksyttävää.”

Puhtaasti maallisesta, luonnontieteelliseen maailmankuvaan pohjautuvasta katsannosta käsin kaikenlainen puhe yliluonnollisesta – ylösnousemuksesta yksisarvisten parantaviin energioihin – näyttäytyy pääasiassa epätotena ja epäkelpona. Uskontoskeptisissä piireissä kaikista uskonnollisuuden muodoista heitetäänkin varauksetta herjaa – sitä enemmän, mitä suurempi kulttuurinen ja yhteiskunnallinen vaikutus uskonnollisuuden muodolla on.

Viime viikkoina (jälleen) käyntiin lähtenyt puoskarilakikansalaisaloite kohdistuu nk. uskomushoitoihin, joiden katsotaan olevan tehottomia ja pahimmillaan vahingollisia yksilölle. Aloitteen tekijöiden huolena on, että ihmiset korvaavat elintärkeitä lääketieteellisiä hoitoja vaihtoehtohoidoilla maailmankatsomuksellisista syistä, ja tähän halutaan valtiollista valvontaa. Puoskarilakialoite tuo uskomusyhtälöön yksilönvapauden ja valtion säätelyn kaltaiset kysymykset.

Vaihtoehtouskonnollisuuteen kohdistuvalla puheella on vaikutusta siihen, miten uskonnollisuus konstruoituu ihmisten mielissä ja minkälaisia asenteita sen eri muotoihin kohdistuu. Yksilöiden ja yhteiskunnan arvot ohjaavat sitä, minkälainen uskonnollinen toiminta on hyväksyttävää.

Kritiikillä ja herjalla on tässä arvojen ja asenteiden konstruoitumisessa merkittävä rooli. Vähemmistöuskonnollisuuteen kohdistuvassa puheessa on siksi oltava tarkkana, millaisia leimoja se lyö uskonnon ja henkisyyden harjoittajiin – vaarana on helposti tarpeeton toiseuttaminen, kun asenteita maalataan suurella pensselillä. Vahingollisia käytäntöjä on silti hyödyllistä tunnistaa ja kritisoida, sillä uskonnon varjolla tehtävää väkivaltaa, rahastusta ja vallankäyttöä tapahtuu maailmassa jatkuvasti. Harmiton uskonnollisuus on sen sijaan hyvä tunnistaa ja jättää rauhaan.

3.11.20192.10.2025

Mitä uskontojen edustajat ajattelevat ilmastonmuutoksesta?

Ilmastonmuutos herättää vilkasta keskustelua ympäri maailmaa. Mitä mieltä uskontojen edustajat ovat siitä? Haastattelin viittä eri kirkon ja uskonnon edustajaa luontosuhteesta ja ilmastonmuutoksesta. Eri uskonnot painottavat selvästi erilaisia asioita ilmastokeskustelussa.

Toni Ahva

ILMASTO, ympäristö ja luonto toistuvat julkisessa keskustelussa lähes päivittäin. Ja syystäkin, koska lukuisat kansalaiset ovat kyselytutkimusten mukaan huolissaan ilmastonmuutoksesta. Poliittiset päättäjät ovat kaikkea muuta kuin yksimielisiä siitä, mitä ilmastotoimia tarvitaan – vai tarvitaanko mitään.

Uskonnot eivät ole sivussa tästä keskustelusta. Päinvastoin, monissa uskonnoissa suhde luontoon ja ympäristöön on ollut perinteisesti tärkeä kysymys. Luonnon asema ja ilmastokeskustelu nähdään kuitenkin hyvin erilaista näkökulmista, selviää haastatteluissa.

“Luonnon tuhoaminen on kollektiivista itsensä tuhoamista”

Lokakuussa 2018 Suomen evankelis-luterilainen kirkko tiedotti näkyvästi. “Kirkko selvittää keinojaan hillitä ilmastonmuutosta” todettiin otsikossa. Tiedotteessa arkkipiispa Tapio Luoma vakuutti, että evankelisluterilainen kirkko haluaa olla mukana hillitsemässä ilmastonmuutosta konkreettisin toimin.

Kristillisissä kirkossa puhe luonnosta ja ympäristöstä ei sinänsä ole aivan uutta. Suomen evankelisluterilaisen kirkon johtava asiantuntija, rovasti Ilkka Sipiläinen kertoo, että kirkon ympäristöherätys syntyi 1960-luvulla.

“Se oli vastauksena sekä luonnon tilasta tulleisiin hätähuutoihin että kritiikistä, jota oli esitetty kristinuskon tiettyjä kielteisiä ympäristövaikutuksia kohtaan”, kertoo Sipiläinen.

Kirkkoa pidettiin oppisisällöiltään ihmiskeskeisenä, eikä ympäristösuhde painottunut monien mielestä tarpeeksi. Tämän kritiikin seurauksena syntyi ekoteologia, joka nosti ympäristön ja luonnon merkitystä kristillisessä sanomassa.

Evankelisluterilaisen kirkon mukaan luomakunta on arvokas ja pyhä, koska se on Jumalan luoma. Ihmisen tehtävänä on pitää huolta luomakunnasta.

Ihmisen velvollisuutta luomakuntaa kohtaan painottaa myös veli Gabriel Salmela. Hän toimii johtajana katolisessa kulttuurikeskuksessa Studium Catholicumissa.

“Uskon valossa ymmärrämme Luojan asettamat ekologiset ja sosiaaliset velvollisuutemme ympäristöä kohtaan. Ihminen itse on osa ekologista järjestystä ja luonnon tuhoaminen on siten kollektiivista itsensä tuhoamista”, veli Gabriel toteaa.

Ihminen “luonnon puutarhurina” luomiskertomuksesta lähtien

Suomen ortodoksisen kirkon diakoni Vladimir Sokratilin korostaa kristillisen luontosuhteen lähtevän Raamatun luomiskertomuksesta. Sokratilin painottaa luonnon olevan ihmiselle ”alamainen”, josta ihmisen täytyy pitää hyvää huolta.

“Ortodoksinen käsitys ihmisen herruudesta yleensä on siinä, että johtaminen on palvelemista. Jos Jumala on koko luomakunnan kaitsija, niin ihminen on Jumalan ”puutarhuri”, jonka toiminnan fokuksessa on elinympäristöstään huolehtiminen ja vastuullinen hyödyntäminen”, sanoo Sokratilin.

Samansuuntainen käsitys on myös juutalaisuudessa.

“Juutalaisuudessa ihminen on osa luontoa, mutta sen yläpuolella”, valoittaa Helsingin juutalaisen seurakunnan rabbi Simon Livson. Ensimmäisen Mooseksen kirjan mukaan ihmisellä on vastuu luonnosta ja sen huolehtimisesta.

“Ympäristöstä huolehtiminen on uskossamme hyvin tärkeää, ja ihmisen hyvinvoinnin katsotaan myös olevan läheisesti riippuvainen luonnon hyvinvoinnista. Näin on uskomme mukaan ollut luomisen alusta lähtien, Eedenin paratiisista saakka”, kuvailee Livson.

Sopusointu ympäristön kanssa ja karman laki

Buddhalaisuudessa aihetta lähestytään erilaisesta näkökulmasta. Varhaisissa paalinkielisissä kirjoituksissa ei puhuta luonnosta, vaan käsite on syntynyt myöhemmin.

“Luontoa vastaava on lähinnä käsite ”maailma”, johon myös ihminen sisältyy. Maailma on jatkuvassa muutoksessa, mikään ei ole pysyvää vaan syntyy, kehittyy ja hajoaa”, avaa Suomen Buddhalaisen Unionin puheenjohtaja Irma Rinne.

Buddhalaisuudessa uskotaan karman lakiin, eli syyn ja seurauksen lakiin. Maailmankatsomus perustuu siihen, että kaikki maailmassa on keskinäisriippuvaisessa suhteessa. Hyvien ja huonojen tekojen vaikutukset näkyvät koko maailmassa, joten ihmisen toiminnalla on siksi merkitystä.

“Buddhalaisuudessa ajatellaan, että ihmisen toiminta vaikuttaa maailman muutosprosessiin niin, että ahneus, viha ja tietämättömyys tuovat kärsimystä ihmiselle itselleen samoin kuin maailmalle. Ihminen voi hyvin, kun hän on sopusoinnussa ympäristönsä kanssa.”

Suuret maailmanuskonnot ovat ilmastonmuutoskeskusteluun verrattuna hyvin vanhoja. Siksi kannanotto ilmastonmuutokseen on jäänyt nykyisten uskonnollisten vaikuttajien vastuulle.

“Monet nykyajan suuret buddhalaiset opettajat ovat ottaneet kantaa ilmastonmuutokseen”, vastaa Rinne. Esimerkiksi hän nostaa keskeisten buddhalaisten uskonnollisten vaikuttajien, dalai-lama Tenzin Gyatson, munkki Thich Nhat Hanhin ja 17. karmapa Trinley Thaye Dorjen vetoomuksen maailman johtajille.

Vetoomus tehtiin vuonna 2015. Siinä korostetaan ymmärrystä maailman asioiden keskinäisestä riippuvuudesta, joka oli yksi keskeisiä Buddhan oivalluksia. Vetoomuksessa vedotaan siihen, että ihmisten tulisi asteittain vähentää vaikutustaan ympäristöön.

Paavit mukana ilmastokeskustelussa

“Kristillisten kirkkojen enemmistö ottaa ilmastonmuutoksen hyvin vakavasti ja toimii sen hillitsemiseksi”, toteaa evankelisluterilaisen kirkon rovasti Sipiläinen.

“Katolinen kirkko ja suuret kirkkoliitot kuten Kirkkojen maailmanneuvosto (WCC), Luterilainen maailmanliitto (LWF) ja reformoitujen kirkkojen maailmanjärjestö (WCRC) ovat siitä hyviä esimerkkejä.”

Katolisen kirkon parissa ilmastonmuutos on herättänyt runsaasti keskustelua, johon ovat osallistuneet myös paavit.

“Paavit Paavali VI:sta Franciscukseen ovat pitäneet kysymystä esillä säännöllisesti 1960-luvulta lähtien harkitun kestävän kehityksen, sosiaalisen oikeudenmukaisuuden, kosmoksen ja luonnon järjestyksen sekä hengellisyyden näkökulmista”, kertoo veli Gabriel.

Veli Gabriel korostaa, että ekologinen katastrofi on osa ihmiskunnan moraalista ja hengellistä kriisiä. “Kysymyksessä on erittäin vakava ihmisen olemassaoloa, yhteiskunnallista vakautta ja oikeudenmukaisuutta koskeva haaste.”

Hän nostaa yhteiskunnassa vallalla olevan kulutusajattelun yhdeksi suurimmista haasteista.

“Yksi uhka on pragmaattinen relativismi, “käytä-heitä pois” -kulutusajattelu, joka murtaa objektiivisia normeja ja sitä pidetään oikeutuksena turmiollisille käytännöille luonnon lisäksi myös ihmiselle, kuten abortti tai vanhusten heitteillejättö.”

Luonto on alamainen – usko korostaa ihmistä

Ortodoksisen kirkon opin ja perinteen valossa ilmastossa tapahtuvat muutokset ovat ihmisen vastuulla, “mikäli ne ovat ihmisen toiminnan tai toimettomuuden aiheuttamia”.

“On silti todettava, että Raamatun valossa luonto on ihmiselle ”alamainen”, ja siksi ekologian yksinpuolinen edistäminen ihmisen hyvän ja laadukkaan elämän kustannuksella ei ole ortodoksikristitylle hyväksyttävä vaihtoehto”, toteaa diakoni Vladimir Sokratilin Suomen ortodoksisesta kirkosta.

Hän painottaa, että uskossa ihmistä priorisoidaan aina, vaikka luonnonsuojelemiseen suhtaudutaan silti vakavasti.

“Luontoon ei tule suhtautua palvovasti – muuten syyllistymme epäjumalanpalvontaan”

Juutalaisesta seurakunnasta todetaan, että heillä ei ole mitään valmista kantaa ilmastonmuutokseen, koska ilmiö on niin uusi. Yleisesti luonnosta ja ilmastosta huolehtimisen nähdään olevan ihmisten vastuulla.

Rabbi Simon Livson kehuu ilmastoliikehdintää.

“Mielestämme on erinomaista, että ihmiset – varsinkin nuoret – ovat heränneet näkemään luonnon arvon ja merkityksen, samoin oman roolinsa paitsi sen hyödyntäjänä, myös sen suojelijana.”

“Silti on hyvä pitää mielessä, että luontoon ei tule suhtautua palvovasti (kuten ei tieteeseenkään), vaan palvonta on kohdistettava luomakunnan Luojaan, Jumalaan. Muuten syyllistymme epäjumalanpalvontaan.”

Hän haluaa myös korostaa erilaisten ilmastomielipiteiden hyväksymistä.

“Juutalaisuus on myös aina pitänyt esillä eri ääniä ja mielipiteitä eikä ole pyrkinyt hiljentämään niitä. Siksi mielestämme on kuunneltava niitäkin tiedemiehiä ja tavallisia kansalaisia, jotka eivät ole vakuuttuneita siitä, että ihmisten toiminnasta aiheutuva hiilidioksidin määrä vaikuttaa ilmaston lämpenemiseen.”

Etsijä-lehti lähestyi haastattelupyynnöllä myös Suomen Islamilaista Yhdyskuntaa, Suomen Metodistikirkkoa ja Karhun kansaa, mutta emme valitettavasti saaneet vastausta haastattelupyyntöömme.

Yhteisöjen omat ilmastotoimet

Erilaiset toimenpiteet kestävään kehitykseen, ilmastonmuutokseen ja luonnonsuojeluun liittyen ovat arkipäivää. Siksi kysyimme, mitä käytännön toimenpiteitä eri uskonnolliset yhteisöt ovat tehneet ilmastonmuutoksen estämiseksi.

Rabbi Simon Livson, Helsingin juutalainen seurakunta:

“Yhteisömme suhtautuu ilmaston lämpenemisen uhkaan vakavasti ja tekee parhaansa sen torjumiseksi. Emme esimerkiksi käytä lauantaisin eli sapatteina emmekä varsinaisina juhlapyhinäkään lainkaan fossiilisia polttoaineita. Näitä ”free from” päiviä on noin kuusikymmentä vuodessa. Pyrimme seurakuntakeskuksessamme ylipäätään kuluttamaan mahdollisimman vähän energiaa ja tutkimme parhaillamme mahdollisuutta maalämmön käyttöönottoon. Koska Mooseksen lain mukainen nautakarjan teurastus on jo pitkään ollut Suomessa kiellettyä, vältämme siten nautakarjan synnyttämät mahdolliset päästöongelmat.

Yhteisömme jäsenet ovat keskimäärin valistuneita kansalaisia ja ottavat yksityishenkilöinä parhaansa mukaan huomioon kestävän kehityksen, ilmaston ja luonnonsuojelun vaatimukset.”

Puheenjohtaja Irma Rinne, Suomen Buddhalainen Unioni:

“Suomen Buddhalainen Unioni on yhteistyöjärjestö, jonka jäseninä on 13 buddhalaista ryhmää. Jäsenjärjestömme kiinnittävät toiminnassaan huomiota eettisyyteen ja pyrkivät tiedostamaan oman käyttäytymisensä seurauksia, esimerkiksi suosimalla kasvis- ja vegaanista ruokaa ja kierrättämällä jätteet. Maailma kylässä -festivaalin teema tänä vuonna oli ilmastonmuutos. Yhdessä muiden uskontojen kanssa luimme ja kuuntelimme ilmastotekstejä. Olemme jäsen Euroopan Buddhalaisessa Unionissa ja olemme mukana valmistamassa yhteistä kannanottoa ilmastokysymykseen.

Suunnittelemme tapahtumia kansainväliseen Buddhalaiseen toimintapäivään / Buddhist Action Day, jossa 2020 teemana on ilmastonmuutos. Tarkoituksemme on Ruotsin tapaan järjestää kävely ja meditaatio kesäkuun alussa, teemana ilmastonmuutos. Tehtävämme on pitää aihetta esillä ja muistuttaa, että buddhalaisten arvojen mukaista on huolehtia kaikkien hyvinvoinnista.”

Veli Gabriel Salmela, kulttuurikeskus Studium Catholicum:

“Dominikaanijärjestön Studium Catholicum kulttuurikeskuksemme on hiilineutraalin YK:n Climate Neutral Now -partneriorganisaatio ja WWF Green Office ympäristöjohtamisen sertifioitu toimija. Täten koko toiminnan ympäristövaikutukset arvioidaan, mitataan ja raportoidaan vuosittain huomioiden jatkuva parantaminen. Aiheutetut päästöt kompensoidaan. Sähkö- ja lämpöenergia on uusiutuvaa, sähkölaitteiden virrankulutus optimoitu, pesuaineet ympäristömerkittyjä. Tarjoilussa suositaan luomua eikä kertakäyttöastioita ole. Kierrätyksestä huolehditaan muovin, metallin, paperin, kartongin ja biojätteen osalta. Ongelmajäte kaksi kertaa vuodessa Sorttiasemalle. Työntekijöiden vuosittainen virkistyspäivä luontokohteeseen.

Ympäristötoimintaamme sisältyy kirkossa saarnaaminen, seminaarien, elokuvailtojen ja työpajojen järjestäminen. Esimerkiksi kynttilöiden ylijäänyt vaha kerätään ja siitä tehdään itse uusia kynttilöitä. Ruokavaliomme yhteisössä on kasvis-kala päivittäin ympäri vuoden. Liikkumisessa suosimme sähköyhteiskäyttöautoa aina kuin mahdollista.”

Rovasti Ilkka Sipiläinen, johtava asiantuntija (yhteiskunta ja kestävä kehitys), Suomen evankelisluterilainen kirkko:

“Suomen evankelisluterilaisella kirkolla on oma ympäristöjärjestelmä, Kirkon ympäristödiplomi. Siinä ovat mukana käytännössä kaikki suurimmat seurakunnat ja yhtymät ja monia pienempiä.

Kirkko hyväksyi myös viime helmikuussa Hiilineutraali kirkko 2030 -strategian. Se on virallinen kirkon energia- ja ilmastostrategia, joka viitoittaa tien hiilineutraaliin kirkkoon vuoteen 2030 mennessä.

Kirkko haastaa joka kevät pääsiäispaaston aikaan ihmisiä tulemaan mukaan ekopaastoon, jolla etsitään elämäntavan muutoksia, jotka hillitsevät ilmastonmuutosta.”

Diakoni Vladimir Sokratilin, Suomen ortodoksinen kirkko:

“Ekumeeninen Patriarkka Bartolomeos, jonka alaisuuteen myös Suomen ortodoksinen kirkko kuuluu, on omalla toiminnallaan ja opetuksellaan näyttänyt suuntaa niin ortodoksiselle kirkolle kuin koko maailmalle jo 30 vuoden ajan. Hän on osoittanut vakuuttavasti, että ortodoksisen kirkon perinne on harmoniassa ekologisen elämäntavan kanssa. Vuosittain syyskuun ensimmäisenä päivänä myös Suomessa vietetään ekumeenisen patriarkan siunaamana luomakunnan päivää. Ympäristön ja sen suojelun puolesta rukoileminen – Jumalan luomakunnalle kuuluvan kunnioituksen osoittaminen – kirkkovuoden ensimmäisenä päivänä alkoi vuonna 1989 ekumeenisen patriarkan aloitteesta. Sittemmin siitä muodostui vuosittainen perinne eri kirkkojen piirissä. Ensin tätä käytäntöä seurasi Euroopan kirkkojen konferenssi ja myöhemmin vuorollaan Kirkkojen maailmanneuvosto sekä katolinen kirkko.

Myös yksittäisissä seurakunnissa Suomessa on havahduttu kiinnittämään huomiota yhteisön ja sen jäsenten elämäntapaan ja valintoihin ympäristön näkökulmasta.”