LOKA-MARRASKUUN vaihteessa vietin viikon pienellä saarella Kroatiassa World Student Christian Federationin järjestämässä nuorten mielenterveysteemaisessa konferenssissa. Konferenssiin osallistui noin 25 henkilöä ainakin kymmenestä eri maasta edustaen erilaisia nuorten kristillisiä järjestöjä. Päivämme koostuivat työpajoista, yhteisistä ruokailuhetkistä ja iltaohjelmasta.
Tästä matkasta tuli suunnittelematta ensimmäinen viikko pitkään aikaan, jolloin en käyttänyt somea tunteja päivässä. Oikeastaan, en käyttänyt somea juuri lainkaan.
Saarella olimme samaan aikaan teknologian ympäröiminä ja sen saavuttamattomissa. Siellä ei voinut maksaa kortilla, mutta työpajojen aikana heijastimme näytölle Zoom-puhelun Alankomaista. Emme saaneet avainta majapaikkaamme koska saarella oli niin turvallista. Jos olisimme tarvinneet poliisia, he olisivat olleet puhelun ja lähes tunnin venematkan päässä. Kuitenkin pystyin lukemaan päivän uutiset puhelimeni näytöltä, kuuntelemaan podcastia aamuisin ja ostamaan laivalippuni netistä.
Viikon aikana minä ja muut osallistujat teimme lukemattomia asioita ilman puhelimia: Uimme, luimme, kirjoitimme päiväkirjoja ja kirjeitä. Leikimme saaren kissojen kanssa, opiskelimme ja teimme käsitöitä sekä vietimme aikaa rukoillen ja hiljentyen.
Iltaisin vietimme aikaa pelaten lautapelejä, laulaen ja istuen baarissa paikallisten tapaan jutellen elämästä. Puhuimme yhdessä kulttuureistamme, kokemuksistamme sekä ihmissuhteistamme, vakaumuksistamme ja vuosien varrella oppimastamme. Vaikka tulimme erilaisista ympäristöistä, huomasimme jakavamme samanlaisia kokemuksia mielenterveyteen liittyen.
”Individualistisessa yhteiskunnassa keskitymme harvoin yhteisöihin.”
Konferenssin aikana pääsin näkemään, kuinka edelleen on olemassa sosiaalisen median ulkopuolisia yhdistäviä tekijöitä. Eläimet, musiikki, usko ja halu nähdä sekä kokea, ruuan ympärille kokoontuminen, pyrkimys muuttaa maailmaa sekä taide. Nämä asiat voivat yhdistää meitä teknologian avulla, mutta eivät vaadi sitä tuntuakseen jaetulta. Sain uusia ystäviä, joiden kanssa kiipesimme yli kielimuurien ja neuvottelimme yhdessä, kuinka toimia kulttuurierojemme kanssa kaikki huomioiden.
Kun lähdimme saarelta aamuseitsemän lautalla, kupla alkoi puhjeta. Seurasimme toisiamme Instagramissa pitääksemme yhteyttä, ja samalla opimme toisistamme lukuisia uusia asioita. Jäin pohtimaan, keneen oikeasti tutustuin.
Kuva: Usva Palola
Kertovatko tosielämässä käydyt keskustelut ihmisestä enemmän kuin sosiaalisen median profiili? Kumpi on enemmän totta? Tarvitaanko molempien yhdistelmää? Missä vaiheessa aloimme elää tällaista todellisuutta? Ja onko se huono asia?
Viikkoni Kroatiassa oli hyvä muistutus siitä, että vaikka teknologian ja sosiaalisen median käyttö on täysin normaalia ja lähes välttämätöntä, aivan yhtä normaalia on myös elää ilman sitä. Monikulttuurisen yhteisön keskellä inspiroivassa ympäristössä oli koti-Suomea helpompaa huomata, kuinka kaikkea ei voi kokea puhelimen näytön kautta.
En kuitenkaan kannata sosiaalisen median lopettamista tai kaikkien matkustamista pienelle saarelle Kroatiaan valaistumisen toivossa. Mahdollistaahan some lopulta sen, että voin jatkaa yhteydenpitoa uusiin ystäviini ja löytää mahdollisuuksia viettää lisää aikaa katsoen maailmaa omin silmin ilman näytön välitystä. Tarvitsemme niin sosiaalista mediaa kuin tosielämän yhteyksiä, kenties molemmista parhaat palat poimien ja niistä omaa todellisuuttamme rakentaen.
Kirjoittaja on Suomen Kristillisen Ylioppilasliiton paikallistyöntekijä Tampereelta, joka pyrkii muuttamaan maailmaa tapahtuma kerrallaan. SKY on Etsijä-lehden kustantaja.
Tampereen kristilliset yhteisöt olivat ensimmäisiä Suomessa, jotka laativat turvallisemman tilan ohjeistuksen vähemmistöjen huonon kohtelun ehkäisemiseksi yhteistyössä ekumeenisena projektina. Turvallisempi seurakunta tai muu kristillinen yhteisö -lausunto on Mika Partasen mukaan kehityskelpoinen.
Tilda Enne
Kuva: Rod Long, Unsplash
KIRKON viestintä ilmoitti tiedotteessan 24.04, että Suomen Ekumeenisen Neuvoston Ekumeenin teko -tunnustus myönnettiin tänä vuonna tamperelaisten seurakuntien yhteistyölle. Kymmenen kristillisen yhteisön voimin toteutettu yhteinen lausunto turvallisemmasta seurakunnasta tai muusta kristillisestä yhteisöstä allekirjoitettiin tammikuussa 2023. Tiedotteen mukaan tämä lausunto on tiettävästi ensimmäinen laatuaan koko Suomessa. Lausunto valmisteltiin Tampereen ekumeenisessa työryhmässä.
”Kesällä 2021 keskustelimme eri kirkkojen pappien kesken siitä huonosta kohtelusta, jota tiesimme monen vähemmistöön kuuluneen kokeneen. Toiveenamme oli, että kaikkien seurakuntien koettaisiin olevan turvallisia paikkoja. Halusimme tehdä jotain konkreettista, joten veimme ehdotuksen lausunnon laatimisesta Tampereen ekumeeniselle työryhmälle”, kertoo Tampereen Metodistiseurakunnan pastori Mika Partanen yhteistyön synnystä.
Yhteisessä lausunnossa todetaan, että turvallisemman tilan luomisen perustana on raamatun kultainen sääntö erilaisten näkemysten ja erilaisuuden kohtaamisesta. ”Tahdomme edistää seurakuntien ja muiden kristillisten yhteisöjen turvallisuutta siltä pohjalta, että jokainen on kristillisen opin mukaisesti arvokas Jumalan kuva”, lausunto toteaa.
Lausunto linjaa allekirjoittaneiden tahojen tapahtumissa käytettäviä turvallisemman tilan periaatteita liittyen esimerkiksi henkiseen, hengelliseen ja fyysiseen koskemattomuuteen. ”Jos rasismia, häirintää tai muuta epäasiallista kohtelua tapahtuu, puutumme siihen”, lausunto lupaa. Erilaisia häirinnän muotoja ei kuitenkaan rasismia lukuunottamatta nimetä.
”Osa keskustelijoista ehkä koki, että tässä kyseenalaistettiin heidän käsitystään Raamatusta.”
Partanen kommentoi ratkaisun syitä sanoen: ”Kyllä muistakin ismeistä keskusteltiin, esimerkiksi seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen asemasta, mutta ehkä näin aloittelijoiden virheestä niitä ei suoraan kirjoitettu valmiiseen lausuntoon.”
Hän kertoo myös, että juuri näiden vähemmistöjen asemasta käytiin pisimmät ja vaikeimmat keskustelut. ”Osa keskustelijoista ehkä koki, että tässä kyseenalaistettiin heidän käsitystään Raamatusta, mutta keskustelun lopputulos oli se, että tällä lausunnolla puututaan huonoon käytökseen ja syrjintään, ei kenenkään uskoon”, Partanen selventää.
Partanen vakuuttaa, että kaikkien vähemmistön edustajien kohtaamaan eriarvoistamiseen tullaan puuttumaan lausunnon hengessä. Kysyttäessä kuinka epäasialliseen käytökseen puututtaisiin hän kertoo, että tilanteiden ratkaiseminen jätettiin kaikkien lausunnon allekirjoittaneiden tahojen itse arvioitavaksi. Mitään yhteistä linjaa ongelmien ratkaisemiseksi ei ole tehty.
Lausunnon ovat allekirjoittaneet kymmenen kristillistä yhteisöä Tampereella: Pelastusarmeijan Tampereen osasto, Sinapinsiemen ry, Tampereen adventtiseurakunta, Tampereen evankelis-luterilaiset seurakunnat, Tampereen Helluntaiseurakunta, Tampereen metodistiseurakunta, Tampereen ortodoksinen seurakunta, Tampereen Pyhän Ristin katolinen seurakunta, Tampereen Vapaakirkkoseurakunta ja Toivon portti -seurakunta.
Partanen kertoo, että lausunto on otettu käyttöön julkaisunsa jälkeen monessa muussakin kaupungissa ja sitä on myös hänen kuulemansa mukaan kehitetty. ”Toivottavasti muut ovat oivaltaneet nimetä muitakin vähemmistöjä ja syrjinnän muotoja, kuin mitä me tajusimme tätä aivan ensimmäistä lausuntoa kirjoitettaessa”, Partanen sanoo. He eivät kuitenkaan ole itse kokeneet tarpeelliseksi päivittää omaa lausuntoaan.
Mizaru, Kikazaru ja Iwazaru eli kolme viisasta apinaa on japanilaisesta moraaliperinteestä nouseva symboli: ”Älä näe pahaa, älä kuule pahaa, älä puhu pahaa.” Kuva: Joao Tzanno, Unsplash
KEVÄT ja pääsiäisen tienoo on paaston aikaa monessa uskonnossa. Tällä hetkellä muslimit viettävät ramadania ja kirkoissa vietetään paastonaikaa pääsiäistä edeltävinä viikkoina. Paaston aikaan on tarkoitus varata aikaa hiljentymiselle, pysähtymiselle ja elämän peruskysymysten pohdinnalle.
Elämme huolestuttavassa maailmantilanteessa ja murroksellisessa ajassa, joka koettelee kaikkien turvallisuudentunnetta. Niin sen kuuluukin koetella, koska se mitä nyt näemme ympärillämme ei ole oikein. Sota, eli toisten ihmisten murhaaminen ei ole oikein. Ihmisten riisto, hyväksikäyttö, vaino ja kidutus ei ole oikein. Luonnon tuhoaminen ei ole oikein.
Vaikka olen uskonnoton ateisti, on minulla käsitys oikeasta ja väärästä, niin kuin varmasti sinullakin vakaumuksestasi riippumatta. Moraalia, oikeaa ja väärää pohdittiin koulussa lähinnä uskonnon ja filosofian tunneilla ja esimerkiksi rippileirillä. Sen ohjattu pohtiminen päättyykin monella oppivelvollisuuteen. Joudumme tietenkin jatkuvasti puntaroimaan omia valintojamme pitkin elämää, ja silloin usein huomaamme, ettei se ole ihan helppoa.
”Kun näemme vääryyttä ja epäreiluutta, on syytä nousta vastustamaan vääriä tekoja, ja kun koemme syyllisyyttä, on syytä pohtia omia tekojamme.”
Hyperindividualistinen kulttuuri ja maailmanaika on tuottanut terapiapuhetta, jossa keskitytään itseen, minäkuvan vahvistamiseen, omien oikeuksien tunnistamiseen ja rajojen vetämiseen. Se on tärkeää ja rakentavaa, koska edelliset sukupolvet ovat puolestaan padonneet sisäänsä kaikki tunteet ja näin ollen riistäneet itsensä lisäksi myös jälkeläisiltään oikeuden tasapainoiseen elämään. Onneksi olemme hiljalleen opetelleet puhumaan.
Samaan aikaan epävarmat ajat kaipaavat kuitenkin taas enemmän yhteisöllisyyttä ja katseen nostamista pois omasta navasta. Kun näemme vääryyttä ja epäreiluutta, on syytä nousta vastustamaan vääriä tekoja, ja kun koemme syyllisyyttä, on syytä pohtia omia tekojamme. Vaikka moni kantaa mukanaan turhaa sisäistettyä syyllisyyden taakkaa, josta on hyvä toipua, on syyllisyys myös hyödyllinen tunne. Se voi myös kertoa, että meidän on tehtävä jatkossa paremmin.
Paaston kaltaisissa perinteissä on paljon hyvää ja rakentavaa, ja ihan jokaisen olisi syytä pysähtyä joskus pohtimaan oikeaa ja väärää maailmankuvastaan riippumatta. Oikean ja väärän puntaroinnin merkitys korostuu erityisesti nyt, kun ympärillä soditaan, poliittinen ilmapiiri kiristyy, asevarustelu kiihtyy ja ilmastonmuutoksen torjunta näyttää jo sangen epätoivoiselta.
Paaston aika kehottaa uskovaisia pysähtymään ja mietiskelemään. Mikä kehottaisi uskonnottomia samaan? Tekisi mieli sanoa, että meidän on liian helppoa sulkea silmämme asioilta, mutta toisaalta silmillemme vyöryy ennenäkemätön määrä tietoa ja kuvastoa maailman tapahtumista. Niihin kuitenkin taas turtuu aika äkkiä, ja puhelimen ruudulta todistettavat asiat jäävät usein etäisiksi.
”Miksi kukaan ei tehnyt mitään? Juuri nyt todistamme kuitenkin palestiinalaisten kansamurhaa, ja liian moni ei taaskaan tee mitään.”
Polarisoituneen ilmapiirin keskellä ja ihmiskunnan kohtalonkysymysten äärellä olisi kuitenkin tärkeää pysähtyä puntaroimaan, millä puolella historiaa haluamme seisoa. Minut kasvatettiin taivastelemaan holokaustia ja sitä, miten sen oli mahdollista tapahtua. Miksi kukaan ei tehnyt mitään? Juuri nyt todistamme kuitenkin palestiinalaisten kansamurhaa, ja liian moni ei taaskaan tee mitään.
Samaan aikaan Suomessa keskusteluilmapiiri on kärjistynyt niin voimakkaasti viimeisen 10 vuoden aikana, että se on jo heikentänyt demokratiaa. Ihmiset eivät enää uskalla entiseen tapaan osallistua politiikkaan vihapuheen, maalittamisen ja suoranaisen väkivallan pelossa. Epävakaassa yhteiskunnallisessa tilanteessa on myös uhkana, että syyttävä sormi alkaa osoittaa tiettyjä ihmisryhmiä ja jako meihin ja muihin voimistuu. Ja näin on jo alkanut tapahtua.
Esimerkiksi työttömistä, maahan muuttaneista, sairaista, vammaisista ja seksuaali- ja sukupuolivähemmistöistä puhutaan niin rumaan ja toiseuttavaan sävyyn, että sitä on vaikea uskoa todeksi. Mikään ryhmä ei kuitenkaan ole syyllinen Suomen talouden vaikeaan tilaan. Törkypuhe on normalisoitunut politiikkaan jo niin arkipäiväiseksi asiaksi, että kansanedustajat saavat levitellä irvokkaita pilakuvia ja suoranaisia valheita ilman että kukaan jaksaa sen enempää puuttua asiaan.
Miten paastosta päästiin palestiinalaisten kansanmurhan kautta Suomen politiikkaan? Siten, että kaikki liittyy kaikkeen; ympäröivät ongelmat vaativat rohkeaa puuttumista ja äänen pitämistä, ja samaan aikaan mahdollisuudet vaikuttamiseen ja äänen pitämiseen kapenevat polarisoituneessa ilmapiirissä, jota itse osaltamme ylläpidämme. Niin ei pidä antaa tapahtua, koska pian huomaamme, että puheet muuttuivat teoiksi ja hallitsematon viha osuikin lähimmäiseemme.
Karoliina Virkkunen
Kirjoittaja sijaistaa Etsijän päätoimittajana ja potee jatkuvaa maailmantuskaa.
SUOMEN ekumeeninen neuvosto SEN järjestää kuluvana syksynä – itseasiassa samalla viikolla, kun Etsijä ilmestyy – Vastuuviikon aiheenaan Pyhä rauha – kristityt rauhan rakentajina. Vaikka Ukrainassa käytävä sota oli aihetta päätettäessä tiedossa ja toimi merkittävämpänä tekijänä aiheen määrittämisessä, lienee harva kuitenkaan osannut aavistaa kuinka arvoon arvaamattomaan kyseinen teema on tänä syksynä noussut.
Työharjoitteluni SEN:issä tarjosi mahdollisuuden paneutua Vastuuviikon aiheeseen hieman syvemmin. Yrittäessäni pyytää ekumeenisesti mahdollisimman laajalla otannalla haastatteluja tulevaa Vastuuviikkoa varten, muodostui rauhankysymysten pyörittelystä syksyn mittaan muutaman viikon henkilökohtainen projekti. Ekumeenisesti olennaisten linjojen etsimisessä riitti kahlattavaa.
Isossa kuvassa katsottuna saattaa näyttää, että maailmassa käytävät sodat tuottavat ekumenialle vain katastrofia erottamalla kirkkoja ja kristittyjä eri leireihin. Lisäksi kristillisiä yhteisöjä saatetaan usein syyttää tumput suorassa seisomisesta, eli tutummin sanottuna toisen posken kääntämisestä. Vaikka väitteillä lienee osittain perää, ei totuus ole kuitenkaan yhtä yksioikoista. On totta, että uutisoinnissa saattanee korostua enemmän hajaannuksesta raportoiminen.
Kuva: Samu-Ville Toivonen
Rauhan tavoittelu voi kuitenkin yhdistää ihmisiä ja kirkkoja myös ekumeenisesti. Ekumeenisesti merkittävimpien instituutioiden, kuten Kirkkojen maailmanneuvoston KMN ja Euroopan kirkkojen konferenssin EKK perustamisajat ajoittuvat suoraan toisen maailmansodan jälkeiseen maailmaan. Viimeksi mainitun tiedetään toimineen välittäjänä itä- ja länsiblokkiin jakautuneiden kirkkojen välillä. Lisäksi rauha on monesti koettu tärkeäksi aihealueeksi noin seitsemän vuoden välein järjestettävissä KMN yleiskokouksissa. KM julkaisi vuonna 2011 asiakirjan An Ecumenical Call Just to Peace, jonka ydinviestissä varoitettiin edistämästä rauhaa oikeudenmukaisuuden kustannuksella. Näyttää siltä, ettei rauha ole vain ekumeeninen sivuhanke.
”Näyttää siltä, ettei rauha ole vain ekumeeninen sivuhanke.”
Vaikka rauha on arvo itsessään, sen edistämiseen ekumeenisessa kontekstissa on erittäin vahvat perusteet. Kristityille annetun tehtävän, lähetyskäskyn (Matt. 28:18–20) toteuttaminen muodostuu hankalaksi, jos kristityt joutuvat toimimaan rauhattomassa ympäristössä. Toisaalta tiedetään, että evankeliumi luo ihmisille sisäistä rauhaa epätoivon keskellä. On kuitenkin selvää, että ulkoisesti horjuva rauha tuottaa merkittäviä haasteita kirkoille ja lähetystyön tekemiselle. Toki ulkoisia seikkoja ongelmallisempana voidaan pitää, mikäli kristityt eivät elä keskenään rauhassa. Kristillinen usko ei tunne rajoja, mutta kristityt voivat itse aiheuttaa rajoja. Ekumeenisesti paljon siteerattu Johanneksen evankeliumi kiteyttää olennaisen: ”Kun minä olen heissä ja sinä olet minussa, he ovat täydellisesti yhtä, ja silloin maailma ymmärtää, että sinä olet lähettänyt minut ja että olet rakastanut heitä niin kuin olet rakastanut minua.” (Joh. 17:23)
Evankeliumin eteenpäin vieminen ja kristillisen kirkon ja uskon uskottavuus on pitkälti kiinni ekumeenisesta rauhantyöstä. Evankeliumin radikaali viesti velvoittaa kristittyjä toimimaan yhdessä, vaikka koko muu maailma ei sellaiseen kykenisi. Rauhan kaipuu voi parhaimmillaan ohittaa teologisista, kielellisistä tai kulttuurisista ymmärryseroista johtuvia ekumenian esteitä. Ohittaminen ei toki tarkoita, että eri perinteiden tulisi ajatella kaikissa asioissa samalla tavalla, mutta mahdollistaa muutoin toisistaan erillään toimivien ihmisryhmien yhteistoiminnan.
”Evankeliumin radikaali viesti velvoittaa kristittyjä toimimaan yhdessä, vaikka koko muu maailma ei sellaiseen kykenisi.”
Valitettavasti edellä kuvattu pyrkimys näyttää olevan nykymaailmassa kaukainen tavoite. Historiassa kyseinen evankeliumin ihanne on täytetty korkeintaan paikallistasolla. Globaali todellisuus on vielä kauempana. Poliittiset ja teologiset skismat kirkkojen välillä tai pahimmillaan yhden kirkkokunnan sisällä eivät anna uskottavaa kuvaa kristittyjen lähimmäisenrakkaudesta tai toiveikasta kuvaa tulevaisuudesta. Tavan tallaajan näkökulmasta rauhan ideaalin täyttämättömyys aiheuttaa lähinnä kyynisyyttä ja jopa suoranaista pessimismiä.
Edellä mainitun valossa ei siis ollut lainkaan yllättävää, että suurin osa ekumeeniseen galluppiin osallistujista ilmaisi kokevansa suurinta rauhantunnetta lähinnä henkilökohtaisella tasolla. Käydessäni läpi erilaisia rauhaan liittyviä näkökulmia pidän merkillepantavana sitä, kuinka monet käyttivät rauhasta puhuessaan lähestulkoon samanlaisia käsitteitä ja esittivät varsin identtisiä ajatuksia. Vaikka jonkinlaista samankaltaisuutta oli etukäteen varovasti arvioiden odotettavissa, merkittävää oli, kuinka identtisesti rauhasta lopulta iästä ja taustasta riippumatta puhuttiin yksilötasolle siirryttäessä.
”Ulkoinen ja sisäinen rauha eivät valtaosassa vastauksia olleet toisistaan riippuvaisia tekijöitä. Vastausten mukaan kokemus sisäisestä rauhasta oli mahdollista, vaikka ulkoisen rauhan edellytykset eivät täyttyisi.”
Varsin paljon viljelty käsitepari koostui sisäisen ja ulkoisen rauhan kokemuksista. Käsitteiden keskeinen ero näyttää olevan siinä, että ulkoinen rauha ymmärrettiin rauhaa järisyttävien seikkojen poissaolona, kun taas sisäinen rauha koettiin tunnetilojen kautta. Ominaisuudeltaan sisäistä rauhaa luonnehdittiin paljon syväluotaavammaksi kuten sielun täyttymykseksi. Siinä missä ulkoisen rauhan lähteenä pidettiin maallisia tekijöitä, koettiin sisäinen rauhan olevan peräisin Jumalalta. Ulkoinen ja sisäinen rauha eivät valtaosassa vastauksia olleet toisistaan riippuvaisia tekijöitä. Vastausten mukaan kokemus sisäisestä rauhasta oli mahdollista, vaikka ulkoisen rauhan edellytykset eivät täyttyisi.
Hengellisesti yksikään vastaajista ei kokenut saavuttavansa täydellistä rauhaa sen ulkoisessa merkityksessä. Varsin tärkeänä pidettiin Jeesuksen sanoja: ”Minä jätän teille rauhan. Oman rauhani minä annan teille, en sellaista, jonka maailma antaa. Olkaa rohkeat, älkää vaipuko epätoivoon.” (Joh. 14:27) Kristillisessä uskossa rauha on paljon enemmän kuin mitä pihalla tapahtuu. Ihmisen voi elää rauhassa rauhattomuuden keskellä. On toki perusteltua kysyä, miksi tunne Jumalan läsnäolosta ilmaantuu sisäisenä rauhana, mutta ei ulkoisena. Vaikka kaiken kattavaan vastaukseen ei sivutila riitä, voidaan huomio kiinnittää rauhan rakentajiin eli ihmisiin.
Kokemus sisäisestä, Jumalan antamasta rauhasta ei jää vain omille sijoilleen, vaan jalostuu ulospäin suuntaavaksi ja maailmaa muuttavaksi toiminnaksi. Ajatus näkyy esimerkiksi profeetta Hesekielin sanoissa: ”Minä annan heille uuden sydämen ja heidän sisimpäänsä uuden hengen, minä otan heidän rinnastaan kivisydämen pois ja annan tilalle elävän sydämen. Niin he seuraavat minun säädöksiäni, he ottavat varteen minun käskyni ja elävät niiden mukaan. He ovat minun kansani, ja minä olen heidän Jumalansa.” (Hes. 11:19–20)
Sisäisen rauhan saavuttaminen voi olla prosessina työlästä. Johanneksen evankeliumissa annettu lupaus kirkastuu kirjoitusten valossa. Mainitseepa esimerkiksi Saarnaaja ajattoman kansanviisautensa: ”uurastavan uni on makea, söipä hän vähän tai paljon, mutta rikkaalta kylläisyys vie unen.” (Saarn. 5:11). Ihmisen taitaa aina haluta enemmän ja enemmän ”-Silmä ei saa näkemisestä kylläänsä eikä korva täyttään kuulemisesta.” (Saarn.1:8) Olisiko siis aika aloittaa rauhan rakennus omasta elämästä?
Suomen Ekumeenisen Neuvoston nuorisojaoston valokuvaprojekti
EKUMEENINEN vastuuviikko järjestettiin ensimmäistä kertaa vuonna 1978 ja sen tehtävänä on ollut ja on edelleen saada kristityt pohtimaan, kyselemään ja arvioimaan suhdettaan maailman tilaan. Vastuuviikon teema keskittyy maailman ajankohtaisiin kysymyksiin. Joka vuosi Vastuuviikolle on annettu vuosikohtainen teema ja otsikko, joka on heijastellut sen ajan maailman tilaa.
Tämän vuoden teemaksi on valittu Pyhä rauha – kristityt rauhan rakentajina. Rauhan teema on näiden vuosien aikana toistunut Vastuuviikon teemojen otsikoissa useammin kuin yksikään muu sana. Myös tämän Etsijän teema on rauha. Rauhan teemaan tarttuminen tuntuu tässä hetkessä yhä tärkeämmältä. Johtuuko se siitä, että rauhaan keskittyminen on tärkeintä juuri silloin, kun se tuntuu karkaavan pois ulottuviltamme? Mikä on meidän kristittyjen rooli rauhan vaalimisessa ja sen rakentamisessa?
Suomen Ekumeenisen Neuvoston nuorisojaosto on toteuttanut tänä syksynä valokuvaprojektin, joka tarjoaa visuaalisia esimerkkejä siitä, miltä rauha nuorista kristityistä näyttää. Kuvat on ottanut eri kristillisistä taustoista tulevat nuoret aikuiset, joiden yhdistävänä tekijänä on tahto etsiä kristittyjen ja koko maailman ykseyttä, sekä rakentaa rauhaa.
Haluamme, että kuvat voivat puhua puolestaan ja välittää rauhan tunnetta, jota projektiimme osallistuneet ovat halunneet nostaa esiin. Me toivomme, että projektimme voisi tällä vastuuviikolla ja osana tätä Etsijää kiinnittää huomiomme siihen, mitä rauha voi meille tarkoittaa. Ehkä se kannustaa myös sinua etsimään rauhaa ympäriltäsi näinä aikoina.
KEVÄÄLLÄ 2019 sain mahdollisuuden kerätä gradumateriaalia kolmen kuukauden ajan Israel-Palestiinasta Suomen Lähetysseuran Felm volunteer -ohjelman kautta. Kolmen kuukauden ajanjakso mahdollisti tutustumisen paikallisen kirkon elämään ja palestiinalaiseen kontekstuaaliseen teologiaan, jonka ytimessä on pyrkimys oikeudenmukaisuuteen ja rauha kaikkien alueen uskontojen kesken.
Kohti oikeudenmukaisuutta ja rauhaa
” – – [J]a maan päällä rauha ihmisillä, joita hän rakastaa”, luen Beit Sahourin paimentenkedolla sijaitsevan kappelin katosta. Ensimmäisen joulun keskeisellä tapahtumapaikalla ja samalla keskellä miehitettyä palestiinalaisaluetta enkelin tunnetut sanat tuntuvat samalla ympäröivän todellisuuden kanssa ristiriitaisilta — ja toisaalta radikaalilta lupaukselta. Keskellä pitkittynyttä konfliktia luottamus tulevaisuuteen ja kestävään rauhaan on koetuksella. Samalla palestiinalaisesta kontekstuaalisesta teologiasta on löydettävissä voimakas sitoutuminen juuri oikeudenmukaisuuteen ja rauhaan pyrkimiseen.
Kontekstuaalisella teologialla tarkoitetaan teologian tekemisen tapaa, jossa ympäröivä yhteiskunnallinen todellisuus vaikuttaa siihen, miten teologiaa tehdään ja tulkitaan. Tämä näkyy myös palestiinalaisessa kontekstuaalisessa teologiassa; pitkittyneen konfliktin keskellä miehityksen, rauhan ja oikeudenmukaisuuden kysymykset ovat myös teologisia kysymyksiä.
Kuva: Anne Heikkinen
Uskontoihin perustuvat jakolinjat korostuvat ennakkoluuloissa, vaikka suurin ongelma on miehitys
Kristinusko on syntynyt historiallisen Palestiinan alueella. Sen lisäksi Jerusalem ja muu Israel-Palestiinan alue on keskeinen myös kahdelle muulle monoteistiselle uskonnolle, juutalaisuudelle ja islamille. Uskonnon suuri asema on tuonut helposti suurelle yleisölle käsityksen, että uskonnolla on merkittävä asema myös Israel-Palestiinan konfliktissa. Uskonto onkin ikään kuin ”helppo” tapa jakaa ihmisiä erilaisiin ryhmiin. Tämä ennakkoluulo heijastuu myös siihen, miten läntisessä maailmassa tulkitaan kristittyjen asemaa konfliktissa.
Usein esimerkiksi suomalaisissa seurakunnissa toistuu käsitys, että Israel-Palestiinassa kristityt ovat ensisijaisesti muslimien sortamia, ja että paikallisten kristittyjen uskonnonvapaus on jatkuvasti uhattuna. Tutkimassani palestiinalaisessa kontekstuaalisessa teologiassa kuitenkaan uskonnollinen vaino ei ole keskeisin tekijä, vaan merkittävän haasteen asemaan nousee miehitys ja sen aiheuttama arkipäivä, kuten liikkumisenvapauden rajaaminen ja muut ihmisoikeusloukkaukset.
On toki hyvä huomata, että rajoitukset palestiinalaisten liikkumisenvapaudessa vaikuttavat myös palestiinalaiskristittyjen uskonnonvapauteen. Länsirannalla elävillä kristityillä ei välttämättä ole mahdollisuutta matkustaa Jerusalemiin esimerkiksi juhliakseen pääsiäistä, vaikka välimatkaa olisi vain muutamia kilometrejä.
”Palestiinalaiskristittyjen näkökulmasta muslimien ja kristittyjen välille rakennettavat kahtiajaot pahentavat jo ennestään monimutkaista konfliktia ja sen jakolinjoja.”
Kuitenkin suomalaisissa seurakunnissa nostetaan harvoin esille poliittisen miehityksen aiheuttamia seurauksia palestiinalaisille kristityille: sen sijaan nojaudutaan ennakkoluuloiseen käsitykseen kristittyjä vainoavista muslimeista. Tutkimani Jordanian ja Pyhän maan evankelis-luterilaisen kirkon emerituspiispa Munib Younan onkin todennut, että palestiinalaiset kristityt ja muslimit ovat eläneet rauhanomaisesti rinnakkain lähes 1400 vuotta.
Palestiinalaiskristittyjen näkökulmasta muslimien ja kristittyjen välille rakennettavat kahtiajaot pahentavat jo ennestään monimutkaista konfliktia ja sen jakolinjoja. Lisäksi Younan nostaa esille sen, ettei Israel-Palestiinan konflikti ole luonteeltaan ensisijaisesti uskonnollinen, vaan poliittinen konflikti, joka on ratkaistava poliittisin neuvotteluin.
Kuva: Anne Heikkinen
Munib Younan näkee miehityksestä vapautumisen paitsi rakenteellisen synnin muodosta vapautumisena, myös kaikkien etuna
Niin Israelin kuin Palestiinankin puolella kristittyjä on noin kaksi prosenttia väestöstä. Kristittyjen määrä on laskenut viime vuosikymmeninä merkittävästi. Syitä on lukuisia, mutta kristittyjen näkökulmasta miehityksellä on merkittävä vaikutus kristittyjen emigraatioon. Länsirannan heikko taloustilanne ja miehityksen varjolla tehdyt ihmisoikeusloukkaukset saavat kristityt etsimään parempaa elämää muualta.
Vaikka kristittyjen määrä alueella on pieni, erilaisia kristillisiä kirkkokuntia vaikuttaa alueella merkittävä määrä. Yksi kirkkokunnista on Jordanian ja Pyhän maan evankelis-luterilainen kirkko, johon kuuluu eri arvioiden mukaan 1000—3000 jäsentä. Määrä on pieni, mutta kirkko on tästä huolimatta ollut alueella näkyvä vaikuttaja.
Kirkko on identiteetiltään pakolaiskirkko, sillä merkittävä määrä jäsenistä on vuoden 1948 sodan ja Israelin valtion perustamisen myötä pakolaisiksi joutuneita. Kirkko on myös vuoden 1967 kuuden päivän sodan jälkeen kritisoinut miehitystä selkein äänenpainoin: kirkon tunnustuksen mukaan miehitys on synti, jonka ikeen alta niin miehittäjän kuin miehitettyjen tulisi saada vapautua.
”Oikeudenmukaisen rauhan saavuttaminen ei ole mahdollista ennen kuin miehitystilanne päättyy, ja kaikki konfliktin osapuolet saavat tasapuolisesti oikeutta.”
Palestiinalaisen luterilaisen kirkon identiteettiä määrittää asema palestiinalaisina miehityksen keskellä, diakoninen sosiaalityö ja pyrkimys rauhaan muiden alueen uskontojen kanssa. Miehitys nähdään väkivaltaisena sortorakenteena. Oikeudenmukaisen rauhan saavuttaminen ei ole mahdollista ennen kuin miehitystilanne päättyy, ja kaikki konfliktin osapuolet saavat tasapuolisesti oikeutta.
Tutkimani emerituspiispa Younan korostaa miehityksestä puhuessaan palestiinalaisten näkökulmaa, mutta hän toteaa, että miehityksen päättymisen pitäisi olla yhteinen päämäärä niin Israel-Palestiinan kaikille asukkaille kuin kansainväliselle yhteisölle ja kirkoille. Younan liittää miehitykseen ja erityisesti siitä vapautumiseen teologisia ulottuvuuksia: miehityksestä vapautuminen on yhdestä rakenteellisen synnin muodosta vapautumista. Näin Younan tulkitsee kristinuskossa keskeistä synnistä ja sorrosta vapautumista oman kontekstinsa näkökulmasta käsin.
Luterilaisen maailmanliiton entisenä presidenttinä Younan on puhunut Israel-Palestiinan konfliktista ja palestiinalaisten kristittyjen näkemyksistä paljon kansainvälisille yleisöille. Hän onkin vedonnut läntisiin kirkkoihin siinä, miten kirkot ottavat kantaa miehitykseen. Younan kritisoi kristillistä sionismia, jota hän pitää yhtenä uskonnollisen ekstremismin muotona.
Younanin mukaan globaalin pohjoisen kirkkojen on luovuttava kristillisen sionismin kaltaisista puolueellisista teologioista ja sitouduttava pyrkimään vapautuksen teologian inspiroimien teologioiden kehittämiseen, jotka puolustavat sorrettuja ja ottavat kantaa yhteiskunnalliseen epäoikeudenmukaisuuteen.
Luterilaiset kirkot voivat puhua väkivallattomuuden ja oikeudenmukaisen maailman puolesta
Joskus Suomessa törmää keskusteluun niin sanottujen perinteisten luterilaisten opinkohtien kyvystä puhutella 2000-luvulla eläviä ihmisiä. Tästä syystä oli mielenkiintoista kohdata emerituspiispa Younanin tapa tulkita luterilaisia keskeisiä opinkohtia oman kontekstin haasteet huomioon ottaen. Younan ottaa vakavasti luterilaisuuden piirissä historian varrella ilmenneen antisemitismin ja islamofobian ja korostaa, kuinka nykyluterilaisuuden on hylättävä nämä historian varrella ilmenneet asenteet.
Younan ei hylkää perinteisiä luterilaisia käsitteitä tai opinkohtia, kuten lakia ja evankeliumia, vanhurskauttamisoppia tai kahden regimentin oppia, vaan tulkitsee niitä uudella tavalla. Younanin mukaan lain ulottuvuus auttaisi luterilaisia toimimaan yhdessä muiden uskontojen kanssa, sillä laki on kaikille ihmisille yhteinen, vaikka evankeliumin viestiä ei allekirjoittaisikaan.
Vanhurskauttamisopin (justification) Younan tulkitsee ikään kuin ”oikeudenmukaistamisoppina”, joka ei koske pelkästään yksilöä, vaan yhteisöjä jo maan päällä. Vanhurskauttaminen voi koskea siis paitsi ihmisen ja Jumalan, myös ihmisyhteisöjen korjautuvia suhteita. Younan myös toteaa, että oikein tulkittuna regimenttioppi voisi auttaa rakentamaan kestäviä yhteiskuntia Lähi-idässä.
Kuva: Anne Heikkinen
”Koska oikeudenmukaisuus liittyy ympäröiviin poliittisiin realiteetteihin, voi kristillinen todistus olla tietyssä mielessä poliittista.”
Keskeisiä luterilaisen kirkon identiteetin osasia ovat todistaminen ja profeetallinen diakoniatyö. Todistamiseen liittyy oman elämän likoon laittaminen, oikeudenmukaisuuden puolustaminen ja sitoutuminen väkivallattomuuteen. Kirkkojen harjoittama profeetallinen diakoniatyö puolestaan seuraa Raamatun profeettojen esimerkkiä heikoimpien puolustamisesta ja vallanpitäjien kritisoinnista. Profeetallinen diakonia pyrkii puuttumaan inhimillisen kärsimyksen juurisyihin.
Younanin mukaan kristittyjen on esitettävä oikeudenmukaisuutta ja moninaisuutta puolustava todistus, joka suhtautuu avoimesti muihin uskontoihin ja sitoutuu oikeudenmukaisuutena ilmenevän Jumalan valtakunnan edistämiseen. Koska oikeudenmukaisuus liittyy ympäröiviin poliittisiin realiteetteihin, voi kristillinen todistus olla tietyssä mielessä poliittista.
Palestiinalaisessa kontekstuaalisessa teologiassa kirkon tuleekin puhua aktiivisen väkivallattoman elämäntavan puolesta, joka liittyy tiiviisti Jeesuksen seuraamiseen eikä ole passiivista epäoikeudenmukaisuudelle alistumista.
Kirjoittaja on luterilainen pappi, joka etsii profeetallisia tapoja tehdä teologiaa. Heikkinen tutki gradussaan palestiinalaispiispa Munib Younanin teologista ajattelua.
SUOMALAISILLE vuoden tärkeimmät juhlapyhät alkavat olla taas oven takana, ja kaupunkimaisema täytyy vilkkuvista valoista, kiiltävistä joulupalloista ja kulutusjuhlan henkeä pursuilevista lahjaideoista. Maallistuneelle keskivertosuomalaiselle joulun aika merkitsee todennäköisesti pysähtymistä, hengähtämistä, yhdessäoloa läheisten kanssa ja hyvää sesonkiruokaa. Hartaampi kristitty saattaa lukea jouluevankeliumin ja ajatella kiitollisuudella vapahtajan syntymää.
Monet sellaiset juhlapäivät, jolloin ainakin toimistotöistä ollaan vapaalla ja jolloin työssä oleville maksetaan tuplapalkkaa, perustuvat kristilliseen perinteeseen.
Ajattelen itsekkäästi, että haluan ehdottomasti nämä vapaat pitää, vaikka en kuulu kirkkoon enkä liioin harjoita minkäänlaista uskonnollisuutta. Pidän kulttuuriperintöä arvossa ja olen sitä mieltä, että ihminen tarvitsee ylimääräisiä vapaapäiviä sekä sesonkijuhlia, joihin jokaiselle liittyy omia muistoja ja niin kulttuurisia kuin henkilökohtaisia merkityksiä.
Suomi on moniarvoistunut viimeisten vuosikymmenten aikana myös uskonnollisesti lähinnä Suomeen kohdistuneen maahanmuuton myötä. Erityisesti islam on noussut kahden suurimman kirkon rinnalle kolmanneksi suureksi uskontoryhmäksi.
Islam eroaa Suomessa lailliselta asemaltaan usein siinä, että monet islamilaiset ryhmät ovat järjestäytyneet tavallisiksi yhdistyksiksi rekisteröidyn uskonnollisen yhdyskunnan sijasta. Tämä johtuu siitä, että suomalaisilla muslimeilla on hyvin erilaisia lähtökohtia, ja ryhmät ovatkin usein eriytyneet paitsi islamin eri suuntausten mukaan myös etnisesti ja kielellisesti.
Vaikka islamilainen seurakunta olisikin rekisteröitynyt Suomessa virallisesti uskonnolliseksi yhdyskunnaksi, siihen kuuluminen ei tuo mukanaan oikeutta omiin pyhävapaisiin. Muslimit eivät juhli joulua, mutta sen sijaan esimerkiksi ramadaniin liittyvät juhlapyhät, kuten Id-juhla, ovat muslimeille todella tärkeitä ja keskeisiä juhlia.
Kuva: Pixabay
Toisinaan on keskusteltu siitä, tulisiko islamilaisilla yhdyskunnilla olla evankelisluterilaisen ja ortodoksisen kirkon tavoin verotusoikeus. Tässä vaatimuksessa on vedottu uskonnonvapauteen ja yhdenvertaisuuteen.
Vastassa on olennainen kysymys kirkon ja valtion suhteesta, joka on Suomessa eurooppalaiseksi, suhteellisen maallistuneeksi ja moderniteetillaan ylpeileväksi yhteiskunnaksi hämmästyttävän tiivis monessa suhteessa. Tästä kertovat esimerkiksi valtakirkkojen laillinen asema ja kirkkolainsäädäntö, verotusoikeus ja velvollisuus julkisten hautausten järjestämisestä. Lisäksi luterilaiset ja ortodoksiset papit koulutetaan julkisissa yliopistoissa.
Verotusoikeuden tavoin islamin kohdalla on julkisessa ja akateemisessa keskustelussa pohdittu sitäkin, pitäisikö yliopistoissa kouluttaa myös imaameja. Tällä on nähty olevan potentiaalisesti ehkäisevä vaikutus esimerkiksi ei-toivottujen radikaalien ajatusten leviämiseen.
Mikäli Suomessa harjoitettavia uskontoja halutaan saattaa yhdenvertaiseen asemaan, eikö olisi helpointa aloittaa siitä, että kansalaisilla olisi oikeus vapaapäivään tärkeimpinä juhlapyhinään? Edes palkattomaan sellaiseen?
Uskonnonvapauden kannalta on ongelmallista, että juhlapyhien kohdalla oikeus oman uskonnon harjoittamiseen koskee vain kristittyjä, joihin lasketaan kaiken lisäksi nekin, jotka eivät edes kuulu kirkkoon mutta joille joulu on tärkeä juhla kulttuuriperinnön vuoksi.
Oikeuden tärkeimpiin uskonnollisiin pyhiin liittyviin vapaapäiviin pitäisi koskea kaikkia muitakin uskonnollisia ryhmiä. Kristinuskon ja islamin rinnalla muita uskontokuntia on Suomessa niin marginaalinen määrä, että mitään mahdotonta juhlapyhävapaiden soppaa siitä tuskin syntyisi.
Kysyimme lukijoiltamme, miten uskonto on vaikuttanut parisuhteisiin.
Annika Hämäläinen
ETSIJÄ-LEHDEN kyselyyn vastasi kymmenen henkilöä. Yksi ateisti, kaksi agnostikkoa, kuusi Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon kuuluvaa ja yksi ortodoksi. Evankelisluterilaiseen kirkkoon kuuluvista, yksi oli entinen vanhoillislestadiolainen ja kaksi kertoi uskovansa eri tavalla kuin kirkko opettaa. Vastaajista neljä oli sinkkua, kaksi naimisissa, kolme parisuhteessa ja yksi ”vaikeasti määriteltävässä tapailutilanteessa.” Vastaajien kokemukset ja toiveet vaihtelivat paljon keskenään. Yksi yhteinen toive kuitenkin oli, tulla kunnioitetuksi ja ymmärretyksi puolin ja toisin.
Uskonto on vaikeuttanut deittailua ja seurustelua
Vastaajat kertoivat oman uskon vaikeuttaneen deittailua ja omasta uskosta kertomisen johtaneen pakkeihin, pilkkaamiseen ja ”ghostaamiseen.”
”Deittaillessa saa koko ajan olla selittämässä omaa uskoa. Tinderissä monet kerrat joutunut selittämään, ettei usko Jumalaan tarkoita, ettei usko tieteeseen. Raskasta on myös perustella omaa uskoaan ja katsomustaan niille, jotka eivät usko. Eli kyllä vähän haittaa deittailua. Olen myös saanut pakit, koska on selvinnyt, että uskon Jumalaan.”
Kuva: Joanna Nix – Unsplash
Myös seurustelukumppanin tai hänen perheensä usko on aiheuttanut kiperiä tilanteita. Yksi vastaajista kertoi, ettei entinen kumppani voinut esitellä häntä vakavasti uskossa olevalle perheelleen, koska vastaaja ei itse ollut uskossa. Kumppani ei siksi pitänyt häntä myöskään ”hyvänä ihmisenä.” Myös toinen vastaaja kertoi, ettei huonojen kokemusten takia halua enää seurustella eri tavalla uskovien kanssa.
”Vaikka uskonto on vastaajien mukaan vaikeuttanut seurustelua ja deittailua, on osa vastaajista löytänyt aviopuolisonsa juuri seurakunnan kautta.”
Kyselyyn vastannut agnostikko kertoi olevansa kuin kahden maailman välissä: ”Henkilökohtainen uskoni ei ole merkittävä asia elämässäni, mutta toisaalta toivoisin kumppanini kunnioittavan kristinuskoa ja kirkon perinteitä sen verran, että hyväksyisi lähipiirini ”uskonnollisuuden”. Ongelma on ehkä enemmän oman pääni sisällä, mutta pelkään olevani kristityille liian ”maallinen” ja ei-kristityille liian hihhuli.”
Vaikka uskonto on vastaajien mukaan vaikeuttanut seurustelua ja deittailua, on osa vastaajista löytänyt aviopuolisonsa juuri seurakunnan kautta. Kaksi vastaajaa toivoo myös löytävänsä kumppanin, joka jakaisi saman tavan uskoa tai kuuluisi samaan uskontokuntaan. Voimaan ja energiaan uskova vastaaja kuvaa omaa vakaumustaan kovin avoimeksi ja joustavaksi. Hän kokee tarvitsevansa jotain samankaltaista toiselta, sillä vakaumus selittää häntä ihmisenä.
Ymmärrystä, kunnioitusta ja kirkkohäitä
Suurin osa kyselyyn vastanneista toivoi kumppaniltaan ymmärrystä ja kunnioitusta puolin ja toisin. Vastanneista kolme ilmaisi selkeästi toivovansa kumppanin olevan uskossa.
”Minun puolestani kumppanin ei tarvitse uskoa Jumalaan, mutta se helpottaa monia asioita. Ei tarvitse perustella omaa itseään jatkuvasti. Minulle riittää, että toinen kunnioittaa uskoani ja minä hänen,” tiivistää yksi vastanneista.
Kuva: Felipe Callado – Unsplash
Eräs vastaaja kertoi kokevansa helpommaksi tilanteet, joissa oma kumppani olisi vähemmän uskonnollinen kuin hän itse on. Hän koki yleisesti helpommaksi sen, että nainen on miestä konservatiivisempi, sillä koki haasteelliseksi tilanteet, joissa mies pyrkisi hallitsemaan naisen elämää, kuten ehkäisyä uskonnollisten normien takia. Myös toinen vastaaja kertoi arvostavansa maltillista uskovaisuutta, mutta suhtautuvansa kielteisesti fundamentalismiin, sillä pahimmillaan uskonto voi vaikuttaa arkeen tuhoisasti.
Vastauksissa korostui uskontoa enemmän yhteisten arvojen tärkeys. Selkeänä toiveena oli myös kihlautuminen ja avioliitto.
Perheen ja ystävien tuki tärkeää
Vastaajat kokivat uskonnon vaikuttaneen perhesuhteisiin seurustelua ja deittailua vähemmän. Suurin osa vastaajista kertoi, ettei uskonto ole vaikuttanut perhesuhteisiin käytännössä lainkaan. Perheiden kuvattiin ymmärtävän ja hyväksyvän vastaajien näkökannat.
Vanhoillislestadiolaisuudesta eronnut kertoi lopulta lähentyneensä äitinsä kanssa ja välien olevan nyt paremmat kuin ennen eroamista. Agnostikko kertoi arastelevansa kertoa läheisilleen agnostisismistaan, sillä pelkää totuuden aiheuttavan läheisilleen huolta tai pettymystä.
Myös ystävyys voi toimia hyvin, vaikka kaveripiiri koostuisi eri tavoin uskovista:
”Lähipiirissäni on kaksi uskovaista kristittyä ja yksi uskovainen muslimi. Olen ainut kaveripiiristäni, joka ei uskomalla usko mihinkään. Silti tulemme kaikki todella hyvin toimeen, ymmärrämme toisia ja olemme todella läheisiä. Minusta se on kaunista miten erilaisia olemme uskon kannalta, mutta olemme silti parhaimpia ystäviä!”
SUNNUNTAINA 7. maaliskuuta Sveitsi hyväksyi niukan enemmistön äänin 51,2 % ”burkakieltona” tunnetun lakiehdotuksen, joka kieltää kasvojen peittämisen julkisilla paikoilla. Lakiesitys hyväksyttiin kansanäänestyksessä, vaikka Sveitsin hallitus piti esitystä ylimitoitettuna. Hallituksen mukaan burkan ja silmät peittävän niqabin käyttäjiä asuu maassa arviolta vain joitain kymmeniä.
Lakiesitystä ajanut Sveitsin kansanpuolue SVP kertoi haluavansa vastustaa radikaalin islamismin vakiintumista Sveitsiin sekä puolustaa alistetussa asemassa olevia musliminaisia. Kiellon vastustajat pitävät lakiesitystä rasistisena sekä seksistisenä. Myös Amnesty on vastustanut lakiehdotusta voimakkaasti, pitäen sitä vaarallisena, naisten oikeuksia rikkovana linjauksena.
Kuva: Element5 Digital – Unsplash
Nuoret muslimit ry ja Amal ry kritisoivat kieltoa naistenpäivänä 8.3 julkaistussa kannanotossaan: ”Mistä lähtien naisten pukeutuminen on ollut äänestysasia? Kielto on merkki lisääntyneestä islamin vastaisuudesta. – – Niqabin kieltäminen on yhtä huono ratkaisu kuin hijabiin pakottaminen, jota tapahtuu Iranissa sekä osissa Saudi-Arabiaa.”
BBC kuvaa erityisesti useiden sveitsiläisten naisten suhtautuneen esitykseen sekä hyväksyvästi että vastustaen. He vastustavat sekä naisten mahdollista pakkoa pukeutua burkaan tai niqabiin, mutta samalla he vastustavat lakeja, jotka kertovat naisille, mitä he saavat tai eivät saa pukea ylleen. BBC:n mukaan ovensuukyselyissä naiset äänestivätkin usein ”jeiniä,” sekä kyllä (ja) että ei (nein).
Nuoret muslimit ry ja Amal ry toteavat uutisen muistuttavan ”meitä siitä tosiasiasta, että Euroopassakin yritetään jatkuvasti polkea naisten itsemääräämisoikeutta.” He muistuttavat kannanotossaan historiasta, jossa naisten pukeutumiseen on puututtu, milloin liian paljastavan ja milloin liian peittävän pukeutumisen takia. Pukeutumiskielloilla onkin pyritty määrittelemään yhteiskunnan moraalisia ja uskonnollisia arvoja ja ne ovat usein kohdistuneet vähemmistöihin. ”– – Mikä on naisen rooli yhteiskunnassa, jos aina jollain on valta määrittää naisten pukeutuminen.”
Empiiristen tutkimusten mukaan Ranskan ja Belgian ”burkakielto” on tosiasiassa heikentänyt turvallisuutta, naisten ja miesten yhdenvertaisuutta sekä hankaloittanut yhdessä elämistä
Hyväksyttyään lakiesityksen, Sveitsi liittyi kahdeksanneksi Euroopan maaksi, jossa on käytössä vastaava kansallinen tai osittainen ”burkakielto.” Vaikka kielto koskee kasvojen peittämistä, on kasvojen peittäminen kasvomaskilla turvallisuussyistä edelleen sallittua, jopa suotavaa. Samoin on myös Ranskassa ja Belgiassa, maissa, joissa ”burkakielto” on voimassa.
Koronan muutettua yhteiskuntiamme ja tapojamme, on myös vanhoja ”burkakiellon” perusteluja ihmisoikeusasiantuntijoiden mukaan syytä tarkastella uudelleen. Esimerkiksi European Network of Equality Bodies:in lakiasiantuntijat Imane El Morabet, Jone Elizondo-Urrestarazu ja Moana Genevey kirjoittavat Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen puoltaneen Ranskan ja Belgian valtioiden linjaa kieltää kasvojen peittäminen yleisillä paikoilla. Molemmat valtiot perustelivat päätöstään julkisella turvallisuudella, naisten ihmisarvolla, naisten ja miesten yhdenvertaisuudella sekä ”yhdessä elämisellä.” Valtioiden mukaan ”yhdessä eläminen” on mahdollista vain silloin, kun henkilö on pystyy tunnistamaan.
Asiantuntijoiden yllätykseksi EIT antoi paljon painoarvoa ”yhdessä elämisen” argumentille. Korona on kuitenkin asettanut tämän perustelun uuteen valoon. Kasvojen peittämisestä kasvomaskeilla on tullut osa yhdessä elämisen arkea. Nyt kasvojen peittämättömyyteen suhtaudutaan turvallisuuskysymyksenä.
”Yhtäkkiä kasvojen peittäminen ei olekaan ”turvallisuusriski” tai kättelemättömyys ”epäkohteliasta” vaan – – on nykyään toisen huomioimista. Yhteiskunta ei silti osaa hyväksyä niitä, jos ne tehdään uskonnollisilla motiiveilla.” – Nuoret muslimit ry ja Amal ry
Empiiristen tutkimusten mukaan Ranskan ja Belgian ”burkakielto” on tosiasiassa heikentänyt turvallisuutta, naisten ja miesten yhdenvertaisuutta sekä hankaloittanut yhdessä elämistä, sillä kielto rajoittaa naisten oikeuksia, vähentää sosiaalista kanssakäymistä sekä altistaa naiset vakaville turvallisuusuhille.
Vuonna 2019 Alankomaiden työväenpuolue (PvdA) vastusti osittaista ”burkakieltoa” Pride-kulkueen yhteydessä pidetyllä Burqa Queen -kampanjalla. Kuva: Liam Mcgarry – Unsplash
Ihmisoikeusprofessori Eva Bremsin mukaan naisen pakottaminen burkan tai niqabin käyttämiseen on henkistä väkivaltaa. Hänen mukaansa olisikin kyseenalaista sakottaa tai muuten rankaista heitä, mikäli tarkoitus olisi parantaa naisten asemaa. Rankaisemalla, heitä kohdellaan tekijöinä eikä uhreina.
Bremsin tekemään tutkimukseen osallistuneet naiset eivät olleet kokeneet burkaan pakottamista, sen sijaan heidän läheisensä olivat vastustaneet ja pyrkineet estämään burkan sekä niqabin käytön. Bermsin haastattelemat naiset eivät kokeneet burkaan pukeutumista alistavana tai omasta identiteetistä luopumisena, vaan päinvastoin omaa identiteettiä, vahvuutta ja itsevarmuutta vahvistavana tekijänä.
Vaikka Suomessa ei ole erillistä huivikieltoa, ei huivin käyttö ole kaikkialla sallittua. Keskustelu huivin käytöstä osana poliisin virkapukua jatkuu yhä. Toiset suhtautuvat huiviin turvallisuusuhkana sekä perustelevat sen vähentävän poliisin neutraaliutta. Iso-Britanniassa sekä Ruotsissa huivia saa käyttää osana poliisin virkapukua. Iso-Britanniassa huivin käytön katsotaankin kertovan neutraaliudesta, sillä erilaiset poliisit viestivät poliisin edustavan koko yhteiskuntaa. Myös Suomessa poliisin toivotaan vastaavan taustaltaan Suomen kansaa.
Nuoret muslimit ry:n ja Amal ry:n kannanotto, asiantuntijat sekä tutkimukset ovat eri mieltä sveitsiläisen niukan enemmistön kanssa. Naisten oikeuksien rajoittaminen ei ole toimiva tapa edistää naisten oikeuksien, turvallisuuden ja yhdenvertaisuuden toteutumista. Vähemmistöjä kuulemalla, päätökset eivät pohjaudu stereotypioihin, oletuksiin ja korulauseisiin, vaan faktoihin.
Ziemann, YLE, Analyysi: Sallitaanko Suomessa poliisilla päähuivi? Vuosia kestänyt vääntö uskonnollisista tunnuksista virkapuvussa on vihdoin ratkeamassa. https://yle.fi/uutiset/3-11438065
Ziemann, YLE, Poliisi kaipaa lisää maahanmuuttajataustaisia opiskelemaan poliisiksi – ”Että suomalainen poliisi vastaisi myös taustaltaan Suomen kansaa”. https://yle.fi/uutiset/3-10709618
Vaikuttajanaiset–artikkelisarja tutustuttaa kolmeen suomalaiseen naiseen, heidän ajatuksiinsa kirkosta, työurastansa ja vaikuttamisesta. Nämä naiset ovat vaikuttajanaisia kirkoissamme, roolimallejamme seuraaville sukupolville.
Tuija Samila, Riikka Porkola, Saija Kainulainen, Johanna Jomppanen ja Virpi Paulanto
Kolumbiassa vierailulla ELN sissijärjestön hallitsemalla alueella vuonna 2018. Kuva: Marian kotialbumi
MARIA Mountraki on 28-vuotias Kalliossa asuva Suomen ortodoksisen kirkon edustaja Kirkkojen maailmanneuvoston kirkkojen kansainvälisiä asioita käsittelevässä Churches Comission of International Affairs -komissiossa. Maria suosittelee KMN:n toimintaan mukaan lähtemistä kaikille, joille sellainen mahdollistuu. Maria on saanut KMN:n toiminnassa elinikäisiä ystäviä ympäri maailmaa.
Kreikassa syntynyt ja 4-vuotiaasta asti Suomessa kasvanut Maria on aina ollut kiinnostunut kansainvälisistä asioista. Nuorena hän osallistui useille seurakunnan nuorille järjestelyille matkoille ja retkille. Lukiossa Mariaa kutsuttiin International Mariaksi.
Halu parantaa englannin kielen taitoa ja tutustua eri maista kotoisin oleviin ihmisiin vei Marian Lontooseen, jossa hän opiskeli kandidaatin tutkinnon valtiotieteissä erikoistuen kansainväliseen politiikkaan ja kansainvälisiin suhteisiin.
Toinen kiinnostuksen kohde on aina ollut uskonnot. Valtiotieteellisen opinnoissa ei uskontojen roolia juurikaan käsitelty, mutta konflikteista puhuttaessa uskontojen rooli tuli aina esille. Maria jatkoi opintojaan Helsingin yliopiston Religion, Conflict and Dialogue -maisteriohjelmassa ja on nyt gradua vaille maisteri.
Tällä hetkellä Maria työskentelee englannin opettajan viransijaisena alakoulussa. Valmistumisensa jälkeen Maria kertoo etsivänsä töitä järjestöistä, erityisesti rauhanprosesseissa mukana oleminen kiinnostaa.
Ortodoksisuus identiteetin perustana
Marian elämään on aina heijastunut ja vaikuttanut luterilaisesta hengellisestä kulttuurista poikkeava ortodoksinen hengellinen kulttuuri. Ortodoksisuus on hänelle luonteva ja normaali osa elämää, “pieni ortodoksinen kupla”, jossa on saanut kasvaa.
Ortodoksisuuteen kasvetaan omaan tahtiin. Oman identiteetin kasvuprosessissa suuri merkitys oli ortodoksikirkon järjestämällä kristinoppileirillä, jonka hän kävi 15-vuotiaana. Maria sai huomata, että ortodoksinuoria on paljon muitakin. Vähemmistön identiteetti sai jäädä pois ja tilalle tuli tietoisuus kuulumisesta suurempaan yhteisöön.
Ortodoksisen kirkon liturgisen elämän vuoden kulku rytmittää myös Marian elämää. Marialle aina vähän yllättäen tuleva joulun ajan pieni paasto ja pääsiäisen suuri paasto johdattavat molemmat omaan sisäiseen vuoropuheluun. Silloin ajatuksiin tulee se, mikä on tärkeää ja samalla tulee mahdollisuus rauhoittua sekä hiljentyä.
Oma hengellinen elämä toteutuu Marialla ennen kaikkea käytännön kautta. Kirkossa käyminen on tärkeää, vaikka välillä onkin kausia, jolloin siellä ei käy. Joka kerta, kun kirkkoon menee, niin tunne on hyvä.
Maria ymmärtää, kuinka hyvässä asemassa ortodoksit ovat verrattuna moniin muihin Suomessa oleviin vähemmistössä oleviin kirkkoihin. Marian mielestä olisi tärkeää, että erilaisissa keskusteluissa Suomessa tiedostettaisiin useiden kirkkojen olemassaolo.
Esimerkiksi julkisuudessa puhuttaessa Maria on kiinnittänyt huomion kuinka Suomen evankelis-luterilaisen kirkon asioista puhutaan yleisesti kirkosta, vaikka on olemassa monia muitakin kirkkoja. Keskusteluissa tulisi huomioida myös vähemmistöjen olemassaolo – yksinkertaisesti nimeämällä mistä kirkosta esimerkiksi keskustelussa on kysymys.
Maailmalla Maria on saanut nähdä ja kokea, kuinka ortodoksi ei ole koskaan ihan yksin. Meni minne vaan maailmalla, aina löytyi ortodoksinen seurakunta. Ja koska liturgian kaava on aika sama, liturgiaan on ollut helppo osallistua vaikka kieli olisi eri. Kulttuuriset erot ovat olleet ilmeisiä, mutta oli jumalanpalveluksen paikka missä tahansa, seurakunta millainen tahansa, pikkuinen seurakunta Koreassa tai itäisen ortodoksisuuden maassa Etiopiassa, Maria on kokenut olevan yhtä seurakunnan keskellä.
Kolumbian Cartagenassa Kolumbian sen aikaisen presidentin Juan Manuel Santoksen tapaamisen jälkeen. Yhteiskuvassa vasemmalta: Hanna Ojanen, Isabel Phiri (KMN:n apulaispääsihteeri), Emily Welty ja Maria Mountraki vuonna 2018. Kuva: Marian kotialbumi
KMN:n yleiskokouksen stuertista komission jäseneksi
Marian kansainvälinen ura alkoi Kirkkojen maailmanneuvoston yleiskokouksesta Busanissa 2013, jossa Maria toimi monien muiden nuorten joukossa kokouksen stuerttina. Vuonna 2014 nuorten lukumäärää lisättiin KMN:n komissioissa ja Suomen Ekumeenisen Neuvoston sekä Suomen ortodoksisen kirkon ehdottama Maria valittiin KMN:n Commission of the Churches on International Affairs (CCIA) jäseneksi käsittelemään kirkkojen kansainvälisiä asioita. Maria valittiin jäseneksi myös KMN:n Nuorten komissioon sekä vuonna 2014 perustettuun Rauhan ja oikeudenmukaisuuden referenssiryhmään, jonka toiminta vaikuttaa kaikkien KMN:n komissioiden toimintaan.
Marian kohdalla moni ruutu sai ruksin. Valintaa vahvistivat aktiivisuus omassa seurakunnassa, opinnot kansainvälisestä politiikasta ja kansainvälisistä suhteista, ikä, sukupuoli ja vähemmistöuskonto.
Kirkkojen maailmanneuvoston yleiskokouksesta 2013 seuraavaan yleiskokoukseen asti oikeudenmukaisuuden ja rauhan teemat ovat kuin sateenvarjo kaiken KMN:n toiminnan ja työn päällä. KMN:n luottamustehtävissä Maria on saanut tottua osallistumaan kokouksiin eri puolilla maailmaa. KMN toiminta jakautuu seitsemään eri maantieteelliseen alueeseen – Eurooppa, Lähi-itä, Aasia, Afrikka, Tyynenmeren saarivaltiot, Pohjois-Amerikka ja Etelä-Amerikka – ja kaikessa KMN:n toiminnassa, myös komissioiden ja ryhmien työskentelyissä, pyritään keskittymään kullekin näistä maantieteellisistä alueista aina vuodeksi kerrallaan.
Fidzillä pidetyn kokouksen yhteydessä toteutettiin useita solidaarisuusvierailuja alueen seurakuntiin. Vierailujen tarkoituksena kuunnella ja selvittää, mitkä asiat ovat paikallisilla seurakuntalaisilla nyt päällimmäisinä. Fidzin saarilla suurimpia ongelmia ovat ilmastonmuutos, merialueiden hyväksikäyttö sekä ydinasetestauksien vaikutukset.
Kolumbiassa kokouksen yhteydessä Maria tapasi entisiä sissisotilaita sekä maan korkeimpia päättäjiä. Australiassa pidetyn kokouksen yhteydessä oli ollut tarkoitus käydä myös Salomonsaarilla, mutta koronapandemian takia matka peruuntui.
Fijillä pukeutuneena juhlatilaisuuteen paikallisessa sulu-asussa. Kuva: Marian kotialbumi
Seuraavassa yleiskokouksessa sekä komissio että referenssiryhmä esittelevät havaintonsa mm. toistuvista teemoista, esimerkiksi naisten oikeuksista, mitä KMN on tehnyt asialle ja miten esimerkiksi yhteydenpito on yleiskokouksien välillä toteutunut. Muun muassa referenssiryhmän aloittamista, eri paikkoihin tehdyistä solidaarisuusvierailuista toivotaan tulevan kirkkojen omaa, itse järjestämää toimintaa.
Maria on tottunut olemaan nuorin osallistuja kansainvälisissä kokouksissa. Hän on saanut kokea olevansa arvostettu sellaisena kuin hän on. Kansainvälisissä kokouksissa haasteena on ollut oppia ottamaan tilaa omille puheenvuoroille, ja tässä Maria on onnistunut. Maallikkoja tarvitaan, siksi ortodoksinen kirkko on Marian lähettänyt toimimaan. Seuraavaan KMN:n yleiskokoukseen Maria on valittu delegaatiksi.
Lähetettynä toimimaan
Vielä kymmenen vuotta sitten Maria ajatteli, että hänen oma sukupolvi muuttaa maailmaa. Nyt hän kuitenkin huomaa jo seuraavan nuoremman sukupolven, joka on hänen mielestään vielä aktiivisempi. Marian sukupolvi on ollut tuomassa esille ilmastoon liittyviä kysymyksiä ja heille naisten oikeuksissa ei pitäisi olla enää mitään ongelmia.
Maria on kiitollinen saamastaan tuesta isä Heikki Huttuselle, joka aikoinaan sai hänet kiinnostumaan ekumeniasta, ja Hanna Ojaselle, Suomen ev.lut. kirkon edustajalle KMN:n komissiossa. Uutena tulokkaana Maria on saanut myös paljon tukea KMN:sta, jossa ymmärretään toiminnan kompleksisuus uuden nuoren luottamushenkilön silmin. Maria kertoo olevansa mielellään tukena tai mentorina jollekin toiselle nuorelle, jos joku joskus sellaista tarvitsee, ja suosittelee KMN:n toimintaan mukaan lähtemistä kaikille, joille sellainen mahdollistuu. Maria on saanut KMN:n toiminnassa elinikäisiä ystäviä ympäri maailmaa.
Maria pyrkii kohtaamaan kaikki ihmiset Jumalan kuvina, tasa-arvoisina, saman maailman kansalaisina. Tulevaisuudessa Maria haluaisi tehdä työtä, millä on merkitystä ja mikä on jollain tapaa tärkeätä. Työtehtävät voisivat olla kirkkojen työtä, joka vapaaehtoista tai palkkatyötä. Haaveissa on uskonnollisten asioiden asiantuntijan tehtävät jossain rauhanprosesseissa, ja mahdollisuus nähdä ja osallistua kokonaisiin rauhantyön prosesseihin sopimuksen allekirjoittamisesta yhteiskunnan uudelleen rakentumiseen.
Maria luottaa siihen, että elämä vie hänet jonnekin. Maria on saanut elämänsä aikana huomata, että joka kerta, kun on epäillyt mitä elämästä tulee, niin aina nurkan takana on odottanut jotakin. On pitänyt luottaa. Maria luottaa myös siihen, että elämä vie kohti kutsumusta. Sellaista työtä, joka on maailmanparannusta. Omien arvojen mukaista ja maailmalle hyödyllistä.
Oikaisu 26.3.2021:Korjattu tekstiin CCIA:n nimi oikeaan muotoon.
