Tekijä: Etsijä

Julkaistu

Pikaopas opiskelijakulttuuriin

Usva Palola

YHTEISHAKU korkeakouluihin on juuri päättynyt ja moni on valmistumassa toiselta asteelta. Mahdollinen tuleva opiskelijaelämä pyöriikin varmasti monen nuoren mielessä, niin kuin minulla aikoinaan. Kaksi ja puoli vuotta sitten aloitin opiskelun Tampereen yliopistossa. Olin ottanut opiskelupaikan vastaan innokkaana, toiveikkaana. Alkoi uusi vaihe elämässäni. Minusta tuli opiskelija, ja pääsin osaksi sitä kuuluisaa opiskelijakulttuuria.  

Mutta mitä opiskelijakulttuuri oikeastaan tarkoittaa? Nyt yli parin vuoden kokemuksella uskallan yrittää avata sitä, määritellä sen peruspilareita. Tietenkään ei ole olemassa yhtä, selkeästi määriteltyä opiskelijakulttuuria. Alueellisia ja sukupolvien ja alojen välisiä eroja on valtavasti, kuten kulttuurintutkijat osaisivat kertoa. Jotain samaa korkeakoulujen opiskelijoiden tavoissa ja menoissa kuitenkin on, ainakin henkilökohtaisen empiirisen tutkimukseni mukaan. 

Juodaan viinaa, tullaan viisaammiksi näin ja Helan går soivat usein päässäni, kenties liian monien sitsien jäljiltä. Alkoholin merkitystä opiskelijakulttuurissa ei voi vähätellä. Haalaripukeiset, äänekkäät ja humalaiset opiskelijat ovat tuttu näky korkeakoulukaupunkien kaduilla ja baareissa arki-iltoina, etenkin alkusyksystä ja vappuna. Lähtöoletuksena usein on, että jos tapahtuma on opiskelijoille, siellä juodaan alkoholia, paljon.  

Haalarit ovat oleellinen osa korkeakouluopiskelijoiden yhteisöllisyyttä. Kuva: Wikimedia Commons

Toisaalta tutkimusten mukaan nuorten alkoholinkäyttö on vähenemässä, ja itsekin olen huomannut ilmiön opiskelijapiireissä. Sitseille voi ottaa limsaa oluen sijaan ja ainejärjestöt pitävät osan tapahtumista alkoholittomina. En usko, että alkoholi on poistumassa mihinkään opiskelijakulttuurista, ja Gambina-kokoukset tulevat varmasti edelleen pitämään pintansa.  Ihan räkäkännissä ei kuitenkaan tarvitse olla joka bileissä, mikä on mielestäni oikein hyvä suunta. 

”Opiskelijabudjetilla eläminen on myös ehdottomasti yksi yhteisöllisyyttä luova tekijä opiskelijoiden parissa. Muissa elämänvaiheissa harva asuisi solukämpissä tai monet opiskelijabileet nähneissä pikkuyksiöissä.” 

Alkoholin juominen on kallista, ja onkin pienimuotoinen ihme, miten opiskelijoilla on vuosikymmenestä toiseen varaa juhlia niin paljon. Paljon on kiinni priorisoinnista. Makaronin syöminen voi tuntua pieneltä uhraukselta sen eteen, että sosiaalinen elämä pysyy aktiivisena ja monipuolisena. Opiskelu itsessään voi nimittäin olla melko yksinäistä, ja sosiaalista elämää ylläpidetään pääosin tapahtumissa. 

Opiskelijabudjetilla eläminen on myös ehdottomasti yksi yhteisöllisyyttä luova tekijä opiskelijoiden parissa. Muissa elämänvaiheissa harva asuisi solukämpissä tai monet opiskelijabileet nähneissä pikkuyksiöissä. Opintolainaa on lähes pakollista nostaa, ja moni etsii opintojen oheen töitä pärjätäkseen. Moni opiskelija joutuu ensimmäistä kertaa elämässään pitämään koko taloudestaan huolta muuttaessaan omilleen, mikä on varmasti opettavainen kokemus. Virheitä tulee helposti tehtyä, mutta toisaalta opiskelijoiden kekseliäisyys on aivan omaa luokkaansa. 

”En usko, että alkoholi on poistumassa mihinkään opiskelijakulttuurista, ja Gambina-kokoukset tulevat varmasti edelleen pitämään pintansa.  Ihan räkäkännissä ei kuitenkaan tarvitse olla joka bileissä, mikä on mielestäni oikein hyvä suunta.”

Suuren hatunnoston opiskelijakulttuurin luomisesta ansaitsevat ehdottomasti erilaiset opiskelijajärjestöt ainejärjestöistä harrastejärjestöihin. Järjestöaktiivit, joihin olen myös itse kuulunut, ovat lähes kaiken takana. Heillä on valta ja vastuu opiskelijatapahtumista ja yhteisöjen ylläpitämisestä. Tutoreiden tehtävä on välittää opiskelijakulttuuria eteenpäin tietämättömille fukseille, opettaa heidät haalarikansan tavoille.  

Ainejärjestöt ovat myös vastuussa haalareiden hankkimisesta ja monien haalarimerkkien myymisestä. Haalareiden avulla tunnistetaan toiset opiskelijat ja tehdään heistä mahdollisesti oletuksia alan perusteella sekä ilmaistaan omaa identiteettiä. Haalareiden kauneus on siinä, että ne edustavat samalla sekä yhteisöä että yksilöä. Jokaisen haalarit ovat erilaiset, ja haalareista voi tehdä päätelmiä niiden omistajan kiinnostuksenkohteista, identiteetistä ja huumorintajusta. 

Opiskelijakulttuuria luodaan ja ilmennetään ennen kaikkea erilaisissa opiskelijatapahtumissa, joita löytyy laidasta laitaan. Ennen yliopistoa en olisi osannut kertoa, mitä ovat sitsit, approt, fuksiaiset tai sillikset. Pelkästään Tampereella järjestetään ainakin kolmet kuukausittaiset opiskelijabileet, joihin myydään satoja lippuja. Eri kaupungeissa järjestettävät approt toimivat kyseisten kaupunkien tavaramerkkeinä opiskelijoiden silmissä.  

Opiskelijana pääsee halutessaan kiertämään maata eri tapahtumissa. Approjen lisäksi voi osallistua esimerkiksi omien alojen konferenssiviikonloppuihin tai päästä edustustehtäviin sisarjärjestöjen vuosijuhliin. Tekeminen ei lopu kesken, ja opiskelijuuteen vedoten pääsee kokeilemaan vaikka mitä benji-hypyistä kyykän pelaamiseen ja konttireiveihin. Puhumattakaan vapusta, jota juhlitaan jopa kolme viikkoa putkeen. Opiskelijavappu on ihan oma elämyksensä, jota ei voi täysin ymmärtää kokematta sitä. 

”1900-luvulla kristillisyys oli vielä oleellinen osa opiskelijakulttuuria, ja se määritti yhteisön normeja ja toimintaa. Nykypäivänä kirkossa käyminen tulee varmasti harvalle mieleen.”

Opiskelijakulttuuri tarkoittaa kuitenkin jokaiselle opiskelijalle eri asioita, eikä siitä voi tehdä kovin suuria yleistyksiä. Ties mitä kaikkea opiskelijakulttuurin syvyyksistä löytyisikään, jos oikein lähtisi tutkimaan! Viimeisen puolen vuoden aikana olen itse esimerkiksi tutustunut kristilliseen opiskelijatoimintaan, joka taas on avartanut maailmaani entistä enemmän.  

1900-luvulla kristillisyys oli vielä oleellinen osa opiskelijakulttuuria, ja se määritti yhteisön normeja ja toimintaa. Nykypäivänä kirkossa käyminen tulee varmasti harvalle mieleen. Toisaalta ainakin Tampereella kristillisen opiskelijajärjestöjen toiminta on jatkuvassa kasvussa, ja seurakuntien nuorisotyön tapahtumiin osallistuu jopa satoja nuoria, joista monesta tulee varmasti lähivuosina opiskelijoita. Kristillinen opiskelijakulttuuri saattaa siis olla vihdoin elpymässä ja ujuttautumassa takaisin opiskelijoiden arkeen. 

Odotan mielenkiinnolla, millaisia muutoksia opiskelijakulttuurissa tulee seuraavien vuosien aikana tapahtumaan! Ehkä haalarimessuista ja paastopiireistä tuleekin vakiintuneita opiskelijakulttuurin osia? Tai alamme järjestää kappelireivejä, virsisitsejä ja kirkkoapproja yhdistäen uskonnon ja perinteiset opiskelijatapahtumat? Itse ainakin osallistuisin edellä mainittuihin, ja kenties jopa yritän järjestää sellaisia. Tervetuloa mukaan, jos satut Tampereelle! 

Kirjoittaja on Suomen Kristillisen Ylioppilasliiton paikallistyöntekijä Tampereelta, joka pyrkii muuttamaan maailmaa tapahtuma kerrallaan. SKY on Etsijä-lehden kustantaja.

Julkaistu

Pääsiäshartaus

Esa-Pekka Helanne

KRISTITYT ympäri maailman kokoontuvat taas tänäkin vuonna juhlimaan tyhjän haudan ihmettä. Koko kristinuskon ydin tiivistyy pääsiäisessä ristiinnaulittuun Kristukseen ja toisaalta hänen tyhjään hautaansa. Ristiinnaulittu muistuttaa lunastuksesta ja tyhjä hauta kuoleman voittamisesta ja elämästä kuoleman jälkeen. Tämä on sitä hyvin tuttua pääsiäisen ydintä. Pääsiäisen merkitys saa kuitenkin lisää sävyjä, kun muistaa pääsiäisen sesongin jatkuvan vielä kevään läpi. Juhla ei rajoitu vain pääsiäisen pyhiin, joista kausi itse asiassa vasta alkaa. 

Suomalaisilla on paha tapa nauttia juhlansa aattoisin ennen varsinaista juhlapäivää. Pääsiäistä vietetään kuitenkin aivan oikein pääsiäispäivinä, mutta pääsiäisen muu juhla-aika jää sitten siinä useimmiten keskimääräiseltä kaduntallaajalta huomiotta. Se on sääli, sillä pääsiäisen viettoon olisi syytä koko kevään ajan.  

Kuva: Cdoncel, Unsplash

Minun mielestäni kirkkovuodessa ensimmäistä pääsiäispäivää seuraavina aikoina on erityisen kiinnostavia evankeliumitekstejä, jotka laajentavat pääsiäisen näkökulmaa tyhjältä haudalta eteenpäin. Niissä kuvauksissa Jeesus ilmestyy ylösnousemuksensa jälkeen vielä oppilailleen ja muille ihmisille lukuisia kertoja. Evankelistat kuvaavat Jeesuksen kohtaamiset esimerkiksi haudalle tulleiden naisten kanssa ja Emmauksen tiellä sekä Tiberiaanjärven rannalla muutaman oppilaansa kanssa. Koko seuraajajoukkonsa kanssa hän kohtaa heidän tapaamisessaan suljettujen ovien takana, johon hän tulee lukkojenkin läpi. Jeesuksen ilmestymisten kuvaukset välittävät tyhjän haudan pääsiäisviestin lisäksi, että ylösnoussut Jeesus myös kohtaa itse häntä seuranneet ja tulee lähelle. 

Monissa kohtaamisissa Jeesus näyttäytyy aluksi tuntemattomana, ja oppilaat eivät heti tajua kenen kanssa ovat tekemisissä. Ja siinä on pääsiäisen haaste kristitylle tänä päivänä. Jokaista toista ihmistä olisi syytä kohdella ja kunnioittaa kuin hän olisi Jeesus tunnistamattomassa ulkoasussaan. Ja sitä jokainen ihminen onkin ainutkertaisena Jumalan kuvana. Haastankin sinut tänä pääsiäisen aikana kiinnittämään huomiota läheisten kohtaamiseen kuin Jeesuksena valeasussa. Siten Kristus itse tulee sinuakin tänä pääsiäisenä lähelle ja henkilökohtaisesti tavattavaksi. 

Siunattua pääsiäistä ja valoisaa kevättä Sinulle! 

Kirjoittaja on seurakuntapappi ja SKY:n hallituksen entinen puheenjohtaja. Suomen Kristillinen Ylioppilasliitto on Etsijän kustantaja.

Julkaistu

Etätyö vapautti tietotyöläisen, mutta toi myös vastuun omasta hyvinvoinnista

Mitä multitaskaus tekee meille, ja onko nykyajan tietotyötä mahdollista tehdä ilman sitä? Onko uusi tehokas työelämä sittenkään parempi kuin vanha, jossa kahvitaukoja ei jätetty pitämättä?

Nina Lampén

USEIMMAT meistä muistanevat, mitä vuoden 2020 maaliskuussa tapahtui: koronapandemia laittoi Suomen ja koko maailman pysähdyksiin. Sellaisissa töissä, joissa se oli mahdollista, ihmiset jäivät koteihinsa tekemään etätöitä. Moni huomasi, että siinä on itse asiassa paljon hyviä puolia: aikaa säästyy, kun työmatkoja ei tarvitse tehdä, ja töitäkin tulee tehtyä tehokkaammin. Ns. hybridityöstä, eli osittain etänä ja osittain toimistolla tehtävästä työstä on sittemmin tullut hyvin yleinen käytäntö(1).

Maaliskuussa 2020 myös oma elämäni tuntui pysähtyvän. Olin helmikuun lopussa palauttanut valmiin graduni, ja tulevaisuuteni oli täysin avoin. Kun vietin koronakevättä ulkoillen ja opiskelijasolussani töitä hakien, en aavistanut lainkaan millaiseen työelämään olin astumassa. Koko valmistumisen jälkeistä työelämääni on värittänyt koronan alkuun sysäämä murros, jossa ihan kaikki tuntuu olevan jatkuvassa, kiihtyvässä muutoksessa.

Aikahyppy kevääseen 2024: olen ollut työelämässä jo useamman vuoden. Teen töitä keskimäärin pari päivää viikossa toimistolla, loput kotona etänä. Koen sen mielekkääksi, sillä introverttina kuormitun aina jonkin verran toimistolla olemisesta. Etätyöpäivien haaste on kuitenkin se, etten osaa pitää tarpeeksi taukoja ja ajauduin usein multitaskaamaan eli tekemään useaa asiaa samanaikaisesti.

”Nykyään, kun olen oppinut tunnistamaan itsessäni liiallisen multitaskaamisen ja sen aiheuttaman stressin haittavaikutukset, pyrin tietoisesti tekemään vain asian kerrallaan.”

Viestintäkoordinaattorina tyypillinen työpäiväni alku voisi olla esimerkiksi seuraavanlainen: Avaan tietokoneen kotonani aamulla kahdeksalta. Ensimmäisinä avaan sähköpostin ja Teamsin, joista päätän lukea ensin sähköpostini. Ensimmäinen lukemani viesti on pyyntö tehdä muokkauksia tekstiin nettisivuillamme. Merkitsen sen myöhemmin tehtäväksi, koska asia ei ole kiireellinen. Seuraava viesti onkin pyyntö lähettää tiedote mielellään mahdollisimman pian. Siirryn tuumasta toimeen.

Nykyään kahvitauko tarkoittaa valitettavan usein sitä, että haetaan kupillinen ja palataan läppärille tekemään töitä. Kuva: Social Mode, Unsplash

Tiedotetta lähettäessäni kollegani viestittää minulle Teamsissa ja pyytää minua lukemaan läpi kirjoittamansa somepostauksen. Toteutan pyynnön, koska siinä ei mene kauaa, ja palaan sitten tiedotteen pariin. Kun palaan lukemaan sähköposteja, muistan yhtäkkiä asian, joka pitää heti kirjoittaa muistiin. Se jää kuitenkin vielä luonnokseksi, koska kello onkin jo sen verran, että Outlook-kalenterini muistuttaa minua palaverin alkamisesta. Palaverin, jonka aikana saatan jatkaa töitäni, mikäli minun ei tarvitse muuta kuin kuunnella.

Kuulostaa kaoottiselta, ja sitä se toisinaan onkin. Nykyään, kun olen oppinut tunnistamaan itsessäni liiallisen multitaskaamisen ja sen aiheuttaman stressin haittavaikutukset, pyrin tietoisesti tekemään vain asian kerrallaan. Joskus onnistun, joskus en. Väitän tosin, ettei vika ole pelkästään minussa.

Olen kohdannut vanhemman ikäpolven ihmisiä, jotka tuskailevat nykyajan työelämää, sen hektisyyttä ja jatkuvasti kovenevia vaatimuksia. Minäkin käytän työssäni jatkuvasti useita eri työkaluja ja järjestelmiä, jotka niin ikään muuttuvat koko ajan. Olen jo tottunut siihen, mutten voi kieltää, etteikö päässä surisisi kuin mehiläispesässä varsinkin sellaisten päivien jälkeen, kun tauot unohtuvat ja lounaskin syödään vain hätäisesti. Enkä voi olla ajattelematta, että tällä kaikella tulee vielä joskus olemaan mahdollisesti vakaviakin seurauksia keskittymiskyvylleni.

”Koska konsolidaatio on voimakkaimmillaan ”tyhjäkäynnin” – siis vaikkapa tauon tai unen – aikana, voivat hyvät oivallukset syntyä nimenomaan tauoilla.”

Olen havainnut nykyajan tietotyössä kaksi merkittävää ongelmaa: sen, että infoa ja tehtäviä tulee jatkuvalla syötöllä, ja sen, että niiden imussa unohtuvat tauot. Helsingin yliopiston kasvatustieteen professori Minna Huotilainen kirjoittaa kirjassaan Aivosi tarvitsevat tauon taukojen merkityksestä sekä taukokulttuurin elvyttämisestä työpaikoilla. Huotilainen kirjoittaa muun muassa tiedon konsolidaation merkityksestä. Sillä tarkoitetaan tiedon järjestelyä ja yhdistelyä. Koska konsolidaatio on voimakkaimmillaan ”tyhjäkäynnin” – siis vaikkapa tauon tai unen – aikana, voivat hyvät oivallukset syntyä nimenomaan tauoilla. Näin ollen tauko on hyvinkin olennainen osa työtä. Jopa täysin välttämätön, mikäli tietotyöläinen haluaa työskennellä tehokkaasti ja löytää luovia ratkaisuja.

Emmekö me juuri sitä halua? Työ pelkän työn vuoksi ei ole mielekästä eikä järkevää. Fyysisessä työssä tauon tarve tulee selkeämmin esille ja on pakon sanelemaa jaksamisen vuoksi. Miksi sitten läppäriä unohtuu tuijottelemaan ties kuinka pitkäksi aikaa, vaikka tekemisestä olisi paras terä hiipunut jo aikaa sitten? Miksi tauko kalskahtaa edelleen synonyymilta laiskottelulle?

Koska pidän työstäni, sen parissa vierähtää helposti tovi jos toinenkin – etätyössä jopa täysin tauotta. Esimerkiksi Huotilaisen kirjassaan mainitsemat yhteiset kahvitauot loistavat omasta työelämästäni poissaolollaan. Yleensä kahvi otetaan mukaan palaveriin tai työhuoneeseen, ja se juodaan samalla kun tehdään töitä.

On hyvä kysymys, onko työelämä kuormittavampaa kuin aiemmin vai työskentelemmekö vain aiempaa kuormittavammilla tavoilla. Työympäristömme on muuttunut aiempaa nopeatempoisemmaksi ja tarjoaa yhä useampia ärsykkeitä, joihin meidän halutaan reagoivan – vaikka se lopulta onkin meistä itsestämme kiinni. Ilmiö on tuttu vapaa-ajaltakin. Kuinka moni meistä selaa puhelimellaan jatkuvasti mitä koukuttavimpia sisältöjä?

”Vaatii viisautta ymmärtää, mihin suuntaan olemme ihmiskuntana menossa.”

Joskus jaan vanhempien ihmisten tunteen siitä, että ennen asiat olivat paremmin. Asiat etenivät hitaammin, koska teknologia ei ollut niin kehittynyttä. Osa minusta kaipaa sellaiseen verkkaisuuteen, enkä usko olevani ainoa. Esimerkiksi tekoälyn kehittyminen kiehtoo, mutta myös kauhistuttaa. Toisaalta jopa toivon, että se tekisi jatkossa töistäni edes osan.

Rohkenen epäillä tämän kehityksen johtavan siihen, että tekisimme tulevaisuudessa vähemmän töitä ja panostaisimme mieluummin vapaa-aikaan ja perhe-elämään. Riittääkö meille se, että voimme hoitaa nykyiset tehtävämme aiempaa nopeammin ja tehokkaammin? Tuskin. Luulen, että kuten työelämässä yleensä, työt eivät tekemällä lopu. Teknologian kehittymisellä voi olla monia hyviä vaikutuksia elämäämme, mutta kehitys voi myös kääntyä itseään vastaan. Vaatii viisautta ymmärtää, mihin suuntaan olemme ihmiskuntana menossa. Tässä ajassa tuntuu, että sen suunnan joutuu pohtimaan suurimmaksi osaksi kukin meistä itse.

Kirjoittaja on korona-aikana työelämään siirtynyt viestintäkoordinaattorina työskentelevä filosofian maisteri, joka pohtii, osaammeko hahmottaa mikä on meille hyväksi tahdin ja informaatiotulvan kiihtyessä.

Lähteet

  1. Etätyö tuli jäädäkseen – asiantuntija: ”Vanhaan maailmaan, missä oltiin aina konttorilla, ei palata” (Ylen uutinen 26.10.2022) https://yle.fi/a/74-20001748 
  2. Minna Huotilainen: Aivosi tarvitsevat tauon (2021) https://www.tuumakustannus.fi/Minna-Huotilainen/Aivosi-tarvitsevat-tauon.html 
Julkaistu

Kun levostakin tulee suoritus

Pääkirjoitus

VIIME kuussa huomasin tuijottavani pakonomaisesti sovellusta, joka kertoi kuinka monta tuntia olin nukkunut joka yö. Tunnit ja minuutit puhelimen ruudussa määrittelivät sen, miltä aamulla tuntui ja kuinka väsynyt muka olin – ei se, miltä minusta todella tuntui. Jos minuutit näyttivät alle seitsemän ja puoli tuntia, olin automaattisesti pelkkää haukotusta, vaikka todellisuudessa olinkin saattanut nukkua yöuneni levollisesti. Niinkin levollisesta asiasta kuin unesta tuli minulle suoritusta. 

Nykyihmisen ongelma on se, että olemme jatkuvassa suoritusputkessa. Ei riitä, että suoritamme töitämme tai opiskelujamme. Myös lepo on suoritus, jossa yritetään maksimoida palautuminen ja mielihyvä. Yöunet ja urheilusuoritukset muuttuvat tunneiksi ja tavoitteiksi, jotka tehtävälistan tapaan raksitetaan sen sijaan, että pysähtyisimme pohtimaan sitä, mitä kehomme ja mielemme todella tarvitsee. 

Onko siis yhtään ihme, että burnout, suorittaminen ja väsymys ovat yksi polttavimmista puheenaiheista? 

”Milloin meistä tuli yhteiskunta, joka joutuu pohtimaan sitä, milloin niinkin luonnollinen asia kuin väsymys on niin liikaa, että pitää hakeutua lääkäriin?”

Googlettaessa sanan väsymys silmille hyppää Duodecimin määritelmä: “Väsymys on sangen yleistä, ja yleisimmin siihen löytyy syy väsyneen henkilön elintavoista tai elämäntilanteesta.” Muut hakutulokset todistavat, kuinka keskeinen huolenaihe väsymys on. Lehtijutuissa jaetaan vinkkejä siihen, miten väsymyksestä selvitään. Väsymys on sangen yleistä, korostaa Duodecim. Milloin meistä tuli yhteiskunta, joka joutuu pohtimaan sitä, milloin niinkin luonnollinen asia kuin väsymys on niin liikaa, että pitää hakeutua lääkäriin? Mikä nykyihmistä väsyttää? Mikä on tehnyt työuupumuksesta ja burnoutista epidemian, jota eivät edes hyvinvointiyhteiskunta tai lääkkeet kitke? 

Kun kuulee toisen olevan väsynyt ja uupunut, automaattinen kysymys on: olethan muistanut levätä? Joskus se on tarpeellinen kysymys, kun olemme tottuneet siihen, että lounaskin syödään etätöitä tehdessä. Totuus on se, että postmoderni ihminen harvoin osaa levätä, vaikka kovasti yrittääkin. Emme osaa olla levon kanssa armollisia, vaan palautumisesta tulee samankaltainen to do-lista, joita kirjoitamme kaikkeen pakolliseen. Vettä juotu, check, lenkillä käynti, check ja kun illalla uni ei tulekaan niin, että ehtii nukkua ne ideaalit kahdeksan tuntia, yöunet ovat pilalla. 

”Self care-kulttuuri on luonut palautumisesta jämähtäneen kuvan, johon ei kuulu ajatus siitä, että palautuminen ja lepääminen voisi olla esimerkiksi likaisen ja sekaisen keittiön siivoaminen tai pyykinpesu.”

Self care-kulttuuri on luonut palautumisesta jämähtäneen kuvan, johon ei kuulu ajatus siitä, että palautuminen ja lepääminen voisi olla esimerkiksi likaisen ja sekaisen keittiön siivoaminen tai pyykinpesu. Palautuminen ei näytä aina tuoksukynttilöiltä ja teekupposelta. Joskus se on tarpeellisten asioiden tekemistä. Tämän jutun kirjoittamisen lomassa olen pessyt kolme pyykillistä konetta, jonka ansiosta kirjoittaminen ja ajatustyö on kulkenut paljon helpommin kuin monen tunnin intensiivinen työskentely. Tauot ovat auttaneet sitä, etten ole työpäivän jälkeen niin väsynyt, etten jaksa edes siivota keittiöstäni päivän jälkiä. 

Selvää siis on, että väsymys on äärimmäisen hyvä teema vuoden viimeiselle lehdelle. Vuosi 2023 on ollut intensiivinen sekä maailmanlaajuisella että henkilökohtaisella tasolla. Olen sairastellut kroonisen kivun kanssa, saanut opiskelijapaikan, muuttanut ihanaan uuteen kämppään. Olen kipuillut, itkenyt ja saman aikaan ollut ylitsepursuavan onnellinen. Se on myös ensimmäinen kokonainen vuosi, kun olen ollut Etsijän päätoimittaja. Kun katson ajassa taaksepäin, olen äärimmäisen kiitollinen, mutta myös äärettömän väsynyt. Ja se on ihan täysin okei. 

Ja sen unisovelluksen poistin viime kuussa. Sen jälkeen olenkin nukkunut hyvin ja herään lähestulkoon aina levänneenä, oli sitten kyse yhdeksän tai viiden tunnin yöunista. 

Petra Uusimaa 

Kirjoittaja on Etsijän päätoimittaja ja väitöskirjatutkija, joka purkaa ylikierroksia leipomalla ja kaupan juustotiskillä.

Julkaistu

Ehkä työttömyys onkin parasta, mitä minulle on sattunut

Karoliina Virkkunen

ROTTA, loinen, laiskuri. Jäin työttömäksi ensimmäistä kertaa elämässäni ja näin minusta nyt puhutaan. Itse koen työttömyyteni tällä hetkellä paitsi ansaituksi levoksi myös hyödylliseksi välivaiheeksi, ja nyt kerron miksi. 

Ennen työttömäksi jäämistä olin valmistunut maisteriksi ja tehnyt omaa alaa liippavia töitä puolivuotisen sijaisuuden verran. Jatkoakin olisi voinut olla tiedossa vakituisena työntekijänä, mutta minua ei valittu tehtävään. 

Tunteet olivat ristiriitaiset. Työ oli ollut paperilla kiinnostavaa, mutta todellisuudessa työolosuhteet olivat tarpeettoman hankalat, mikä teki työstä todella stressaavaa. Työn jatkuminen olisi kuitenkin tuonut turvaa uran ja omien unelmien pohdintaan. Koin myös häpeää siitä, ettei minua valittu. Teinkö jotain väärin ja jos tein, miksei minulle kerrottu siitä? 

Työttömänä kirjoittaja kokeili ensimmäistä kertaa ruuan kasvatusta kaupungilta vuokratulla viljelypalstalla.

Päätin ottaa työttömyyden ensin levon kannalta. Jäin työttömäksi kesän kynnyksellä ja edessä siinsi vapaa kesä ansiosidonnaisen turvin. Luojan kiitos olin liittynyt ammattiliittoon jo opiskeluaikana. Hyvin pian alkoi tuntua siltä, että ehkä työttömyys onkin parasta, mitä minulle on tapahtunut. Vihdoin sain levätä! 

”Hyvin pian alkoi tuntua siltä, että ehkä työttömyys onkin parasta, mitä minulle on tapahtunut.”

Työkkäri tietenkin velvoitti hakemaan neljää paikkaa kuukaudessa, mutta vähintään sen verran olisin hakenut töitä muutenkin. Asioita sulatellessa alkoi valjeta miten väsynyt olen ollut, ja miten olin suorittanut elämää yli rajojeni uskomattoman kauan, jopa lapsesta asti. 12-vuotiaana aloin jakaa mainoksia ja 16 vuotta täytettyäni istuin kaupan kassalle, ja siitä lähtien olen tehnyt töitä aina. Tein töitä läpi yliopiston, enkä jaksanut keskittyä opintoihini niin kuin olisin halunnut. 

Rutistin, rutistin ja rutistin, kunnes työuupumus pysäytti koneiston kokonaan keskellä koronapandemiaa. Opinnot olivat venähtäneet jo ahdistavan paljon. Kuukauden sairasloman jälkeen palasin taas töihin, ja sen jälkeen tein jopa kahta työtä ja gradua, kunnes valmistuin. Valmistumisen jälkeen olin todella uupunut ja ahdistunut, eikä maisterina elämä ollut yhtään entistä mukavampaa. Päinvastoin tuntui kammottavalta, kun yliopiston ja opiskelijuuden suoma instituutio ja identiteetti katosivat ympäriltä. 

Sain sijaisuuden tuurilla ja oikeilla suhteilla, ja aloitin valmistumisen jälkeisen urapolun väsyneenä maisterina työpaikassa, jossa kunnollista perehdytystä ei ehditty antaa ja jossa enemmän resursseja tuntui palavan outoihin valtapeleihin kuin itse työntekoon. Tunsin oloni pettyneeksi. Tällaistako työelämä on? Miksi opiskelin, jos työelämässä odottaa huomattavasti opiskelua kurjempi elämä? 

Tuskin asia on ihan niinkään, vaikka lehdistä onkin saanut lukea, miten moni valmistunut nuori on pettynyt työelämään. Uupunut mieleni ei jaksanut nähdä positiivisesti niitäkään asioita, jotka olivat hyvin. Kuluttavin sisäinen ristiriita syntyi siitä, että pidän itseäni optimistisena ja positiivisena ihmisenä ja silti samalla tuntui, että kaikki ympärillä on vaikeaa, monimutkaista ja turhauttavaa. 

Parasta työnteossa oli raha, sillä olen aina ollut pienituloinen, ja säännöllinen kuukausipalkka toi elämään ennennäkemätöntä toiveikkuutta. Työttömyys toi mukanaan siis myös taloushuolia, ja työttömänä on vielä huomattavasti vaikeampaa saada töitä kuin työsuhteesta käsin. Tilanne on kaikin puolin epävarma, eikä tulevaisuus herätä minussa luottamusta. Silti olen sitä mieltä, ettei tämä työttömyys ole lainkaan pahinta, mitä minulle on sattunut.  

”Ei ole millään lailla yhteiskunnalle hyödyksi, jos korkeakoulutetut ihmiset pakotetaan mihin tahansa töihin turhautumaan ja uupumaan samalla kun heidän potentiaalinsa ja osaamisensa heitetään roskakoriin.”

Levättyäni mieli on kirkastunut ja olen edellisen työkokemukseni johdosta alkanut painokkaasti pohtia, mitä seuraavaksi oikeasti ja aidosti haluan tehdä. En halua hakea töitä, joita en oikeasti haluaisi tehdä vain siksi, että minun täytyy ja että on moraalisesti oikein olla ”loisimatta toisten rahoilla”. 

En ole rotta, vaan minua on kohdannut aivan normaali vastavalmistuneen välivaihe elämässä. Sosiaaliturva on olemassa tällaisia tilanteita varten, ja hyvä niin. Sitä paitsi rotat ovat varsin hyödyllisiä ja älykkäitä eläimiä. Ei ole millään lailla yhteiskunnalle hyödyksi, jos korkeakoulutetut ihmiset pakotetaan mihin tahansa töihin turhautumaan ja uupumaan samalla kun heidän potentiaalinsa ja osaamisensa heitetään roskakoriin. On tutkittu, että ensimmäiset työpaikat valmistumisen jälkeen määrittävät tulevaa ura- ja palkkakehitystä merkittävästi. 

Olen tehnyt elämässäni paljon kaikenlaista ja alkanut koko ajan paremmin hahmottaa, missä olen hyvä ja mistä innostun. Eikö minun kannattaisi tehdä juuri niitä asioita? En tarkoita sanoa, että kaiken työn tulisi olla jokaisen suurin intohimo. Minä olen kuitenkin mennyt opiskelemaan itseäni kiinnostavaa alaa ja nyt olen erittäin kiinnostunut töistä, joita kyllä riittää, vaikka ala onkin kilpailtu. Kriittisyys työpaikkojen ja työolojen suhteen pakottaa myös työnantajat tekemään paremmin. 

”Työttömyys pakotti minut pysähtymään ja lepäämään, ja nyt minulla on aikaa pohtia tarkkaan seuraavia askeliani elämässä ja kehittää itseäni.”

Ihmisillä on nykyään aivan liian vähän aikaa ajatella. Työttömyys pakotti minut pysähtymään ja lepäämään, ja nyt minulla on aikaa pohtia tarkkaan seuraavia askeliani elämässä ja kehittää itseäni. Työttömyys ei nimittäin ole todellakaan ollut passiivista aikaa. 

Ensinnäkin lepo on aktiivista, tuottavaa ja tuiki tärkeää toimintaa. Toisekseen työnhaku käy kyllä ihan työstä. Olen opetellut uusia taitoja, kuten ruuan kasvattamista ja virkkaamista. Olen kehittänyt itseäni viestinnässä, kirjoittamisessa ja ihmisten kohtaamisessa vapaaehtoistöissä. Olen pitänyt terveydestäni huolta ja harrastanut liikuntaa. Auttanut muita ihmisiä, hoitanut omia ihmissuhteitani ja lisännyt rakkautta maailmaan. Sellainen on ollut aivan eri tavalla mahdollista, kun en ole kiireinen, uupunut, tyytymätön ja vihainen. Niin kuin moni työssäkäyvä on. 

Uskon, että olen työttömyysjakson jälkeen innokkaampi, jaksavampi ja tasapainoisempi työntekijä kuin olisin ollut suorasta putkesta väsyneenä. Haluan tehdä töitä, parantaa talouttani ja turvata tulevaisuuttani, mutta enää en suostu tekemään sitä kohtuuttomalla hinnalla.

Julkaistu

Väsyneiksi ärsytetyt aivot

Essi Eskelinen

ELOKUUSSA huomasin, etten enää pysty lukemaan kirjaa. Tartuin useampaan teokseen, vakavaan, hauskaan, jännittävään, mutta aivoni laukkasivat pois kirjan sivuilta harhautuen sinne tänne. Ja äkkiä havahduin siihen, että kädessäni onkin puhelin. Minun oli ollut tarkoitus vain tarkistaa yksi viesti, mutta sitä lukiessani päädyin kurkkaamaan verkkopankkini saldon, lukemaan puolikkaan lehtiartikkelin ja lopulta tutkailemaan Ensitreffit alttarilla -osallistujien sometileiltä, mitä heille kuuluu nyt. Kirja makasi sohvapöydällä, enkä enää muistanut, mitä viimeisimmiltä sivuilta olin lukenut. 

Kuva: DariuszSankowski, Pixabay

Huolestuin ja muistin työterveyslääkärini moitteet vuoden takaa: “Oletko paljon puhelimella? Tiesitkö, etteivät aivosi lepää sen jatkuvassa ärsyketulvassa?” Olin mennyt lääkäriin kertoakseni, että stressi vei minulta yöunet ja iltapäivät kuluivat sohvalla aivottomalta tuntuvassa tilassa. Lääkäri kertoi, ettei tilassa ole mitään aivotonta, mikäli edessäni on puhelin. Päinvastoin, aivoni seuraavat sinnikkäinä sovelluksesta toiseen poukkoilevaa keskittymistäni. 

Rentouttavalta tuntuva, “omaksi ajaksi” itselleni brändäämäni toiminta olikin lääkärin mukaan haitallista. Kai minä olin sen jo tiennyt, sillä joka kerta avannossa uituani, kavereita nähtyäni tai improteatteriharrastuksessa käytyäni oloni oli levänneempi ja rehellisesti onnellisempi kuin ruutuajan jäljiltä. Kuitenkin, mitä enemmän töiden jälkeen väsyttää, sitä enemmän lösähtäminen puhelimen ääreen houkuttaa. 

”Kai minä olin sen jo tiennyt, sillä joka kerta avannossa uituani, kavereita nähtyäni tai improteatteriharrastuksessa käytyäni oloni oli levänneempi ja rehellisesti onnellisempi kuin ruutuajan jäljiltä.”

WHO:n koululaistutkimuksessa Koululaisten terveys ja muuttuvat haasteet älypuhelimen käyttö esitellään yhtenä nuorten väsymystä lisäävänä tekijänä. Digilaitteiden aiheuttamasta väsymyksestä kirjoitetaan muun muassa Aivoliiton (2020) ja Sydänliiton (2019) sivuilla. Uutisartikkeleita aiheesta on verrattain helppo löytää. Löydös ei ole kovin uusi eikä sitä ole mediassa jätetty huomiotta. Huomiotta sen haluaa jättää minä, joka olen älypuhelimeeni niin kovin tiukassa koukussa. Irrottautuminen sen vallasta vaatii tietoisia tekoja. 

Syksyn alussa, kun kirjan äärelle pysähtyminen hätäisiksi ärsyttämieni aivojen kanssa ei onnistunut, päätin tilata itselleni paperisen sanomalehden. Artikkeleiden lukeminen sujuikin kirjoja helpommin ja ne toimivat polkuna kohti pidempiä tekstejä. Lehdestä luin loppuun samat artikkelit, joiden digiversioista hypähtelin kesken tekstin seuraavan asian äärelle. Nyt olen huoltanut aivoni taas kirjakuntoisiksi, mutta älylaitteiden rooli on elämässäni valtava. Oikeastaan puhelimeni tuntuu korvaamattomalta kaikkine palveluineen, joita sillä päivittäin käytän. Mutta onko se oikeasti?

Levon, keskittymiskyvyn sekä arjessa jaksamisen korvaamattomuus pitäisi olla vaikeampi kyseenalaistaa. Mitä pitää tapahtua, että otan aktiivisen askeleen pois päin ärsyketulvasta? Tätä kysymystä jään pyörittelemään älylaiteaddiktioni sekä järkeni äänen väliin. Jos jotain, olen ainakin omasta toiminnastani tietoinen ja valitsen tänään ruudun sijasta romaanin. 

Lähteet

https://www.aivoliitto.fi/aivoterveys/artikkelit/hyva-paha-digi/#ed3d64a9

https://sydan.fi/uutinen/onko-meidan-perhe-koukussa-digilaitteisiin-pitakaa-talvilomalla-tauko-ja-viettakaa-ruudutonpaiva

https://jyx.jyu.fi/bitstream/handle/123456789/91381/978-951-39-9753-3_JYU_Reports_25_jyx.pdf?sequence=1&isAllowed=y

Julkaistu

Kirjoituksia pöytälaatikosta

Essi Eskelinen

Kuva: Krzysztof, Pixabay
Uupumus 

Sää vaihtuu aina maanantaisin 
Olen hapeton liekki 
Tyhjä harmaa haalari 
Kutsuvat sitä aivosumuksi 
Humisevaa, särisevää, sirisevää päätä 
Avain jää lukkoon ja auto käyntiin 
Minä olen jo kaupassa, miten? 
Tunteet puuroa paitsi kaiken vastainen kitka 
Kitka ja kitkasta ärähdys  
Rakas kotona on tuokin tuossa 
Vielä yksi lisää joka vaatii 
Viimeiset pisarani, rätillä pyyhitään ämpäristä 
Lautaseni nuolevat tyhjäksi 
Ei se mitään, ei se minun suussani maistu 
Minun nautintoni on jäänyt sumuun 
Humisevaan, särisevään, sirisevään päähän

Julkaistu

Miksi itken unelmieni puolesta, jos Jeesus kuoli ristillä puolestamme?

Petra Uusimaa

Sitten Jeesus tuli opetuslasten kanssa Getsemane-nimiseen paikkaan ja sanoi heille: »Jääkää te tähän siksi aikaa kun minä käyn tuolla rukoilemassa. Pietarin ja molemmat Sebedeuksen pojat hän otti mukaansa. Murhe alkoi nyt ahdistaa häntä, ja hän joutui tuskan valtaan. Hän sanoi heille: »Olen tuskan vallassa, kuoleman tuskan. Odottakaa tässä ja valvokaa minun kanssani.» Hän meni vähän kauemmaksi, heittäytyi kasvoilleen maahan ja rukoili: »Isä, jos se on mahdollista, niin menköön tämä malja minun ohitseni. Mutta ei niin kuin minä tahdon, vaan niin kuin sinä.» 

Matteus 26:36-39 

Sir Joseph Noel Patonin luonnos Christ in the Garden of Gethsemane. Creative Commons CC by NC

OLEN parin viime kuun aikana lukenut iltaisin Matteuksen evankeliumia. Joka kerta kun palaan evankeliumeihin, eri asiat kiinnittävät huomion. Siksi luenkin niitä uudestaan ja uudestaan. Matteuksen evankeliumissa minua koskettivat tällä lukukerralla hetket ennen Jeesuksen kuolemaa, erityisesti se kuinka Jeesus vetosi Isäänsä Getsemanen puutarhassa. Jeesus oli tuskan vallassa. Hän ei halunnut kuolla, vaikka hän tiesi kuoleman lähestyvän. Silti hän toi tuskansa Isälleen ja oli kuuliainen silloin kun se oli erityisen hankalaa. 

“Isä, jos se on mahdollista, niin menköön tämä malja minun ohitseni”, hän rukoilee. Yksi universaaleimmista peloista on kuoleman pelko. Minäkin pelkään usein sitä, että Jumala ottaa minut pois maailmasta ennen kuin olen saanut kokea asioita, joista unelmoin – siitäkin huolimatta, että tiedän pääseväni kuoleman jälkeen Isäni luokse.

”Todellakin: Jeesus on kuuliainen Isälleen kuolemankin edessä. Miksi siis minä en olisi, kun kyse ei ole todellakaan kuolemasta, vaan siitä, menevätkö tilanteet suunnitelmieni ja unelmieni mukaisesti?”

  Olen rukoillut viime aikoina paljon tulevaisuuteni puolesta. Minulla on unelmia ja suunnitelmia, joiden mukaan haluaisin asioiden menevän. Tiedän tarkalleen, mitä haluan, ja huomaan usein pettyväni, kun asiat eivät mene sen mukaan, miten haluan niiden menevän. On monesti hankalaa mukautua Jumalan suunnitelmiin, sillä ne ovat usein täysin erilaiset, kuin haluamme niiden olevan. 

Siksi Jeesuksen rukous Getsemanessa kosketti minua tällä kertaa aivan erityisellä tavalla. Jeesus rukoilee kolme kertaa, toistaen aina sanat “toteutukoon sinun tahtosi”. Hän saa rukouksessaan varmuuden ja herättää myöhemmin opetuslapset sanoen, että hetki on tullut. Todellakin: Jeesus on kuuliainen Isälleen kuolemankin edessä. Miksi siis minä en olisi, kun kyse ei ole todellakaan kuolemasta, vaan siitä, menevätkö tilanteet suunnitelmieni ja unelmieni mukaisesti? Miksi minä itken toteutumattomien suunnitelmieni perään, kun Jeesus oli valmis kuolemaan ristillä minun puolestani? 

”Kuuliaisuus Jumalalle on sitä, että toimimme niin kuin on oikein, ei mitä tunteet ja joskus jopa järjen päätelmät meille kertovat. ”

Jakeissa koskettaa myös Jeesuksen inhimillisyys. Vaikka hän on Jumalan poika, hän pelkäsi kuolemaa. Hän ei kuitenkaan pelännyt näyttää suruaan ja pelkojaan Isälle. Jeesus sanoittaa Isälleen sitä, kuinka häntä pelottaa. Siitäkin huolimatta hän on valmis noudattamaan Isänsä tahtoa ja sanoo: “Mutta ei niin kun minä tahdon, vaan niin kuin sinä.” Jeesus on kuuliainen Isälleen maallisen elämän loppuun asti: hän on valmis kuolemaan väkivaltaisen kuoleman nuorena, koska siihen hänet on tarkoitettu. Kuuliaisuus Jumalalle on sitä, että toimimme niin kuin on oikein, ei mitä tunteet ja joskus jopa järjen päätelmät meille kertovat. 

Jumala haluaa, että kerromme Hänelle unelmiamme ja pyydämme Häneltä asioita, joita haluamme saavuttaa elämässämme. Pyydämme kuitenkin Isältä usein asioita, jotka eivät ole Hänen suunnitelmiensa mukaisia tai Hänelle mieleisiä, mutta Hän ymmärtää ja rakastaa meitä siitä huolimatta. Isä haluaa läheisen suhteen meidän kanssamme. Siksi meidän täytyy tuoda hänelle myös ne pettymykset ja pelot, joita Hänen suunnitelmansa tuottavat. Isä ymmärtää, että pelkäämme, petymme ja kaadumme. Hän on meidän kanssamme ja kuulee jokaiset itkut ja avunhuudot.  

On kuitenkin tärkeää, ettemme kanna katkeruutta Jumalalle. Tässä erinomaisena esimerkkinä toimii Jeesus: hän oli valmis kuolemaan ristillä meidän kaikkien puolesta, koska se oli Jumalan suunnitelma. Jumalan suunnitelmat eivät ole aina meille mieleiset, mutta silti Hän aina haluaa antaa meille sen, mikä on meille parasta. 

Julkaistu

Henkilökohtaista rauhaa etsimässä

Pääkirjoitus

MITÄ rauha merkitsee?

Se on kysymys, jota olen pohtinut paljon tämän syksyn lehteä suunnitellessa ja toimittaessa. Rauhaa voi lähestyä niin monesta kulmasta: poliittisesti, hengellisesti, fyysisesti… Suunnitellessani syksyn ensimmäisen lehden teemaa en arvannutkaan, kuinka ajankohtainen kysymys rauha on. Maailma tarvitsee rauhaa, mutta harvemmin löydämme rauhaa edes henkilökohtaisella tasolla.

Kristittynä ja Jeesuksen seuraajana rauha täytyisi olla uskoni keskuudessa. Jeesusta on tituuleerattu maailman ensimmäisenä pasifistina, joka haluaa koko ihmiskunnan laskemaan aseet, mutta myös luovuttamaan kaikki taakkansa Hänelle. Olen paljon pohtinut rauhaa henkilökohtaisella tasolla. Miltä rauha näyttää juuri minun elämässäni?

Olen aikaisemmin ollut äärettömän rauhaton ihminen. Osaksi sitä on tuottanut viime vuosien tapahtumat, jotka ovat luoneet levottomuutta ja epävarmuutta maailmaan. Miten voin olla rauhallinen, kun maailma on kaaoksessa? Suurimmaksi osaksi se on ollut sisäistä levottomuutta sekä paikan ja tarkoituksen puutetta. En ole yksinkertaisesti antanut itselleni mahdollisuutta pysähtyä ja levätä. Aina on ollut jotain tekemättä ja kehitteillä. Aina on ollut jotain kyseenalaistettavana ja murehdittavana.

Kun mietin, mitä rauha merkitsee minulle henkilökohtaisesti, mieleen nousee kuva, joka toimii pääkirjoitukseni kuvituskuvana. Kuva on peräisin viime kesältä isovanhempieni kesämökin asuntovaunusta. Ilta-aurinko siivilöityy ikkunan läpi ja olen juuri kääriytymässä peittoon lukemaan päivän viimeiset sivut. On niin hiljaista, että ulkoa kuuluu vain Tornionjoen pauhuna ja putoavat lehdet vasten kattoa. Tuossa hetkessä olen juuri niin rauhallinen kuin haluaisin aina olla.

Rauha on hiljalleen alkanut lipua elämääni viime kesän jälkeen. Tuon sitä tietoisesti jokapäiväiseen rytmiini pysähtymällä ja ihailemalla kauniita yksityiskohtia. Ennen kaikkea rauhaa on tuonut syventynyt suhde Jeesukseen. Jeesus on auttanut minua löytämään sisäisen rauhan rukouksen ja yhteyden kautta. Pohdin näitä teemoja ja sitä, kuinka minusta tuli sunnuntaifani lehden hartaustekstissä.

Etsijän uusimmassa teemanumerossa pohditaan rauhaa sekä teologisesta, poliittisesta että henkilökohtaisesta näkökulmasta. Samu-Ville Toivonen kirjoittaa kolumnissaan rauhan merkityksestä ekumeniassa. Eira Huusko-Kukkosen kirjallisuuskritiikissä pohditaan ylipainoisuuden stigmaa ja sitä, kun yhteiskunta ei hyväksy ihmistä sellaisenaan kuin on. Etsijässä esitellään myös Suomen Ekumeenisen Neuvoston nuorisojaoston valokuvaprojekti, jossa nuoret pohtivat sitä, mitä rauha merkitsee heille.

Mitä rauha merkitsee sinulle? Minulle se tällä hetkellä on nukkuva kissa vieressäni ja nukahtaminen olohuoneen sohvalle rakkaiden äänien kuuluessa ympärilläni. Etsijän tarkoituksena on ollut aina herätellä ajatuksia – toivon, että tämä ruudullasi oleva teemanumero saa sinut etsimään yhtä hanakammin sisäistä ja ulkoista rauhaa.

Petra Uusimaa

Kirjoittaja on Etsijän päätoimittaja ja tummapaahtoisen kahvin ylikuluttaja, joka haaveilee keskiajantutkijan urasta.

Julkaistu

Rauha ekumeenisena projektina

Samu-Ville Toivonen

SUOMEN ekumeeninen neuvosto SEN järjestää kuluvana syksynä – itseasiassa samalla viikolla, kun Etsijä ilmestyy – Vastuuviikon aiheenaan Pyhä rauha – kristityt rauhan rakentajina. Vaikka Ukrainassa käytävä sota oli aihetta päätettäessä tiedossa ja toimi merkittävämpänä tekijänä aiheen määrittämisessä, lienee harva kuitenkaan osannut aavistaa kuinka arvoon arvaamattomaan kyseinen teema on tänä syksynä noussut.

Työharjoitteluni SEN:issä tarjosi mahdollisuuden paneutua Vastuuviikon aiheeseen hieman syvemmin. Yrittäessäni pyytää ekumeenisesti mahdollisimman laajalla otannalla haastatteluja tulevaa Vastuuviikkoa varten, muodostui rauhankysymysten pyörittelystä syksyn mittaan muutaman viikon henkilökohtainen projekti. Ekumeenisesti olennaisten linjojen etsimisessä riitti kahlattavaa.

Isossa kuvassa katsottuna saattaa näyttää, että maailmassa käytävät sodat tuottavat ekumenialle vain katastrofia erottamalla kirkkoja ja kristittyjä eri leireihin. Lisäksi kristillisiä yhteisöjä saatetaan usein syyttää tumput suorassa seisomisesta, eli tutummin sanottuna toisen posken kääntämisestä. Vaikka väitteillä lienee osittain perää, ei totuus ole kuitenkaan yhtä yksioikoista. On totta, että uutisoinnissa saattanee korostua enemmän hajaannuksesta raportoiminen.

Kuva: Samu-Ville Toivonen

Rauhan tavoittelu voi kuitenkin yhdistää ihmisiä ja kirkkoja myös ekumeenisesti. Ekumeenisesti merkittävimpien instituutioiden, kuten Kirkkojen maailmanneuvoston KMN ja Euroopan kirkkojen konferenssin EKK perustamisajat ajoittuvat suoraan toisen maailmansodan jälkeiseen maailmaan. Viimeksi mainitun tiedetään toimineen välittäjänä itä- ja länsiblokkiin jakautuneiden kirkkojen välillä. Lisäksi rauha on monesti koettu tärkeäksi aihealueeksi noin seitsemän vuoden välein järjestettävissä KMN yleiskokouksissa. KM julkaisi vuonna 2011 asiakirjan An Ecumenical Call Just to Peace, jonka ydinviestissä varoitettiin edistämästä rauhaa oikeudenmukaisuuden kustannuksella. Näyttää siltä, ettei rauha ole vain ekumeeninen sivuhanke.

”Näyttää siltä, ettei rauha ole vain ekumeeninen sivuhanke.”

Vaikka rauha on arvo itsessään, sen edistämiseen ekumeenisessa kontekstissa on erittäin vahvat perusteet. Kristityille annetun tehtävän, lähetyskäskyn (Matt. 28:18–20) toteuttaminen muodostuu hankalaksi, jos kristityt joutuvat toimimaan rauhattomassa ympäristössä. Toisaalta tiedetään, että evankeliumi luo ihmisille sisäistä rauhaa epätoivon keskellä. On kuitenkin selvää, että ulkoisesti horjuva rauha tuottaa merkittäviä haasteita kirkoille ja lähetystyön tekemiselle. Toki ulkoisia seikkoja ongelmallisempana voidaan pitää, mikäli kristityt eivät elä keskenään rauhassa. Kristillinen usko ei tunne rajoja, mutta kristityt voivat itse aiheuttaa rajoja. Ekumeenisesti paljon siteerattu Johanneksen evankeliumi kiteyttää olennaisen: ”Kun minä olen heissä ja sinä olet minussa, he ovat täydellisesti yhtä, ja silloin maailma ymmärtää, että sinä olet lähettänyt minut ja että olet rakastanut heitä niin kuin olet rakastanut minua.” (Joh. 17:23)

Evankeliumin eteenpäin vieminen ja kristillisen kirkon ja uskon uskottavuus on pitkälti kiinni ekumeenisesta rauhantyöstä. Evankeliumin radikaali viesti velvoittaa kristittyjä toimimaan yhdessä, vaikka koko muu maailma ei sellaiseen kykenisi. Rauhan kaipuu voi parhaimmillaan ohittaa teologisista, kielellisistä tai kulttuurisista ymmärryseroista johtuvia ekumenian esteitä. Ohittaminen ei toki tarkoita, että eri perinteiden tulisi ajatella kaikissa asioissa samalla tavalla, mutta mahdollistaa muutoin toisistaan erillään toimivien ihmisryhmien yhteistoiminnan.

”Evankeliumin radikaali viesti velvoittaa kristittyjä toimimaan yhdessä, vaikka koko muu maailma ei sellaiseen kykenisi.”

Valitettavasti edellä kuvattu pyrkimys näyttää olevan nykymaailmassa kaukainen tavoite. Historiassa kyseinen evankeliumin ihanne on täytetty korkeintaan paikallistasolla. Globaali todellisuus on vielä kauempana. Poliittiset ja teologiset skismat kirkkojen välillä tai pahimmillaan yhden kirkkokunnan sisällä eivät anna uskottavaa kuvaa kristittyjen lähimmäisenrakkaudesta tai toiveikasta kuvaa tulevaisuudesta. Tavan tallaajan näkökulmasta rauhan ideaalin täyttämättömyys aiheuttaa lähinnä kyynisyyttä ja jopa suoranaista pessimismiä.

Edellä mainitun valossa ei siis ollut lainkaan yllättävää, että suurin osa ekumeeniseen galluppiin osallistujista ilmaisi kokevansa suurinta rauhantunnetta lähinnä henkilökohtaisella tasolla. Käydessäni läpi erilaisia rauhaan liittyviä näkökulmia pidän merkillepantavana sitä, kuinka monet käyttivät rauhasta puhuessaan lähestulkoon samanlaisia käsitteitä ja esittivät varsin identtisiä ajatuksia. Vaikka jonkinlaista samankaltaisuutta oli etukäteen varovasti arvioiden odotettavissa, merkittävää oli, kuinka identtisesti rauhasta lopulta iästä ja taustasta riippumatta puhuttiin yksilötasolle siirryttäessä.

”Ulkoinen ja sisäinen rauha eivät valtaosassa vastauksia olleet toisistaan riippuvaisia tekijöitä. Vastausten mukaan kokemus sisäisestä rauhasta oli mahdollista, vaikka ulkoisen rauhan edellytykset eivät täyttyisi.”

Varsin paljon viljelty käsitepari koostui sisäisen ja ulkoisen rauhan kokemuksista. Käsitteiden keskeinen ero näyttää olevan siinä, että ulkoinen rauha ymmärrettiin rauhaa järisyttävien seikkojen poissaolona, kun taas sisäinen rauha koettiin tunnetilojen kautta. Ominaisuudeltaan sisäistä rauhaa luonnehdittiin paljon syväluotaavammaksi kuten sielun täyttymykseksi. Siinä missä ulkoisen rauhan lähteenä pidettiin maallisia tekijöitä, koettiin sisäinen rauhan olevan peräisin Jumalalta. Ulkoinen ja sisäinen rauha eivät valtaosassa vastauksia olleet toisistaan riippuvaisia tekijöitä. Vastausten mukaan kokemus sisäisestä rauhasta oli mahdollista, vaikka ulkoisen rauhan edellytykset eivät täyttyisi.

Hengellisesti yksikään vastaajista ei kokenut saavuttavansa täydellistä rauhaa sen ulkoisessa merkityksessä. Varsin tärkeänä pidettiin Jeesuksen sanoja: ”Minä jätän teille rauhan. Oman rauhani minä annan teille, en sellaista, jonka maailma antaa. Olkaa rohkeat, älkää vaipuko epätoivoon.” (Joh. 14:27) Kristillisessä uskossa rauha on paljon enemmän kuin mitä pihalla tapahtuu. Ihmisen voi elää rauhassa rauhattomuuden keskellä. On toki perusteltua kysyä, miksi tunne Jumalan läsnäolosta ilmaantuu sisäisenä rauhana, mutta ei ulkoisena. Vaikka kaiken kattavaan vastaukseen ei sivutila riitä, voidaan huomio kiinnittää rauhan rakentajiin eli ihmisiin.

Kokemus sisäisestä, Jumalan antamasta rauhasta ei jää vain omille sijoilleen, vaan jalostuu ulospäin suuntaavaksi ja maailmaa muuttavaksi toiminnaksi. Ajatus näkyy esimerkiksi profeetta Hesekielin sanoissa: ”Minä annan heille uuden sydämen ja heidän sisimpäänsä uuden hengen, minä otan heidän rinnastaan kivisydämen pois ja annan tilalle elävän sydämen. Niin he seuraavat minun säädöksiäni, he ottavat varteen minun käskyni ja elävät niiden mukaan. He ovat minun kansani, ja minä olen heidän Jumalansa.” (Hes. 11:19–20)

Sisäisen rauhan saavuttaminen voi olla prosessina työlästä. Johanneksen evankeliumissa annettu lupaus kirkastuu kirjoitusten valossa. Mainitseepa esimerkiksi Saarnaaja ajattoman kansanviisautensa: ”uurastavan uni on makea, söipä hän vähän tai paljon, mutta rikkaalta kylläisyys vie unen.” (Saarn. 5:11). Ihmisen taitaa aina haluta enemmän ja enemmän ”-Silmä ei saa näkemisestä kylläänsä eikä korva täyttään kuulemisesta.” (Saarn.1:8) Olisiko siis aika aloittaa rauhan rakennus omasta elämästä?