Miksi naiskirjailijoiden ja -taiteilijoiden elämästä tulee kiinnostava elämäkertaelokuva vasta, kun siihen lisätään traaginen rakkaustarina?
Petra Uusimaa
TÄMÄ kysymys pyöri mielessäni, kun menin katsomaan näyttelijä-ohjaaja Frances O’Connorin Emily Brontësta ohjaaman elämäkertaelokuvan Emilyn (2022). Olen Brontën sisarusten teosten suuri ystävä ja suhtauduin jo alun pitäen skeptisesti siihen, että tarinaa elävöittämiseksi elokuvaan oli lisätty salattu rakkaustarina.
Brontën kirjailijasisarusten tarina on surullisenkuuluisa: kaikki sisaruksista kuolivat nuorena. Sisaruskatraasta kolmesta tuli kirjailijoita, jotka tunnetaan edelleen teoksistaan. Emily kuoli tuberkuloosiin vuonna 1848 ollessaan vain 30-vuotias. Hän oli ehtinyt kirjoittaa runoja ja goottilaisromanttisen Humisevan harjun.
Charlotte, Anne ja Emily Brontë elokuvassa Emily. Kuva: COURTESY OF EVERETT COLLECTION
Sisarukset elivät syrjäytynyttä elämää nummilla. Brontën sisarusten elämä oli alusta alkaen traagista. Ensin kuoli heidän äitinsä, sitten kaksi vanhinta sisarusta. Jäljelle jäivät Charlotte, Emily ja Anne sekä veli Branwell. Heidän isänsä oli pappi ja on usein pyritty esittämään järähtämättömänä ja ankarana isänä. Ensin kuoli Branwell, sitten Emily ja Anne. Charlotte kuoli myöhemmin vuonna 1855 38-vuotiaana, vain vuosi avioitumisen jälkeen.
Elokuva alkaa kohtauksella, jossa Emily on kuolemaisillaan ja hänen sisarensa Charlotte tivaa, miten Emily pystyi kirjoittamaan niin synkän ja intohimoisen kuvauksen kielletystä rakkaudesta. Miksi vain oma kokemus rakkaudesta pystyisi selittämään Humisevan harjun intensiivisen rakkaustarinan?
Ennakkoluuloni elokuvaa kohtaan alkoivat kuitenkin kaikota, kun tajusin elokuvan jujun. O’Connorin ohjaus on tulkinta, ei elämäkerta. O’Connor sekoittaa faktaa ja fiktioita sekä lisää mukaan myös viittauksia Humisevasta harjusta. Teoksen lukeneet pystyvät yhdistämään juonenkäänteitä ja kohtauksia toisiinsa. Kun pystyy päästämään irti siitä, mitä todella tapahtui, alkaa Emilystä nauttimaan aivan uudella tavalla.
Elokuvassa Emily ajautuu intohimoiseen suhteeseen nuoren pastori William Weigthmanin (Oliver Jackson-Cohen) kanssa. Pastori William on ensimmäinen, joka näkee kovan kuoren sisäpuolelle. Palataan elokuvan alussa esittämääni kysymykseen: tarvitsiko Emily Brontë miehen kirjoittaakseen Humisevan harjun? Pastorin ja Emilyn välinen suhde on ehkä ainoa, joka hankasi minua vastaan elokuvaa katsoessani. Emilyhän kirjoitti Humisevan harjun ilman suurta rakkaustarinaa. Draamankaarellisesti elokuva kuitenkin tarvitsi traagisen rakkaustarinan — enkä minäkään kyyneliltä säästynyt.
”Draamankaarellisesti elokuva kuitenkin tarvitsi traagisen rakkaustarinan — enkä minäkään kyyneliltä säästynyt.”
Elokuvien keskiössä on myös perheen sisäinen dynamiikka, joiden käsittelyssä näkee, että O’Connor on tutustunut myös biografisiin lähteisiin. Sisko Charlotte on selvästi kaikessa parempi ja pystyy työskentelemään opettajana, mihin Emily ei taivu epävarmuutensa takia. Branwell ajautuu taas riippuvuuksiin ja vääränlaisiin suhteisiin. Annelle harmittavasti annetaan vain seinäruusun sija.
Emily tuntee olevansa aina väliinputoaja, joka seuraa sisarten rohkeutta ja lahjakkuutta sivusta. O’Connorin elokuvassa hän on kuitenkin ensimmäinen, joka kirjoittaa ja julkaisee teoksensa — päätös häivyttää Annen ja Charlotten kirjoittajuus ihmetyttää, sillä sisarukset julkaisivat ensimmäiset teoksensa yhtä aikaa.
Emma Mackey onnistuu Emilyn roolissa. Kuva: Bleecker Street Films / Courtesy Everett Collection.
Emily ei ole pukudraamagenren mukaisesti siloteltu, vaan likainen, raju ja intensiivinen. Tunteiltakaan ei säästytä. Se on kuvaus nuoren naisen kamppailuista löytää paikkansa yhteisössä, joka on päättänyt pitää häntä outolintuna. O’Connorin Emily Brontë on kummajainen, kaikkien oudoksuma.
Elokuva hivelee sekä silmää että korvaa. Äänimaailma aina luonnonäänistä Abel Korzeniowskin riipivään musiikkiin lisää intensiteettiä. Elokuva on myös täynnä visuaalisesti upeaa luontokuvausta – luonto nimittäin oli keskiössä kaikissa Emily Brontën teksteissä. Elokuvan päätyttyä Yorkshiren nummet pystyy edelleen kuulemaan korvissaan.
Emily Brontëa näyttelevä Emma Mackay onnistuu roolissaan hyvin ja rooli ei ollut helppo, sillä Emily on läsnä miltei jokaisessa elokuvan kohtauksessa. Kaiken kaikkiaan Frances O’Connor onnistuu luomaan kokonaisuuden, joka viihdyttää, kauhistuttaa ja ilahduttaa. Vaikka Emily ei olekaan historiallisille faktoille perustuva elämäkertakuva, se on kokeileva ja ajan normistoa kyseenalaistava elokuva, joka onnistuu koskettamaan.
Siltikin olen edelleen samaa mieltä: Emily Brontë ei kaivannut miestä voidakseen kirjoittaa.
Kirjoittaja on Etsijän uusi päätoimittaja, joka ylikuluttaa tummapaahtoista kahvia ja innostuu keskiaikaisesta askeesista ja naispyhimyksistä.
OLETKO törmännyt Youtubessa hauskannäköiseen naiseen, joka puhuu koronavainajien ruumiiden turvallisuudesta, hassujen luolajärven kalojen kohtalosta ja historian ikonisimmista ruumiista? Hän on yhdysvaltalainen Caitlin Doughty, hauturi ja youtubettaja, joka on perustanut kuolemapositiivisen liikkeen. Hänen Ask a Mortician -kanavallaan on huikeat 1,93 miljoonaa seuraajaa.
Kuolemapositiivinen liike ja sen taustalla oleva hyvän kuoleman järjestö The Order of the Good Death puhuvat sen puolesta, että kuolemasta puhumisen ei pitäisi olla sellainen tabu kuin se nyt on. Itse kutsun itseäni jonkinlaiseksi kuolemanörtiksi makaaberien kiinnostusteni johdosta, mutta onko omakaan suhteeni kuolemaan kunnossa?
Eipä taida olla. Meidän kaikkien kuolemasuhteeseen vaikuttaa se, että kuolema on tabu. Siitä puhumista ja sen kohtaamista vältellään silloinkin, kun joku on todella kuollut, ja surun keskellä oleva ihminen tarvitsisi kaikkein kipeimmin tukea ja läsnäoloa.
On esimerkiksi hyvin tavallista, että läheisensä menettänyt ihminen jätetään yksin. Ihmiset kaikkoavat ympäriltä, koska he eivät osaa kohdata surevaa eivätkä uskalla kohdata kuolemaa. Käytöstä perustellaan usein sillä, että surevalle halutaan antaa tilaa surra. Surevalta itseltään täytyisi kuitenkin kysyä, mitä hän kaipaa.
”Kuolemapositiivinen liike on olemassa sitä varten, että sekä ihmiset että ympäristö voisivat paremmin.”
Lähipiirissäni on kohdattu raskaita menetyksiä viime vuosina, ja yksikään surevista ei ole toivonut tulevansa jätetyksi yksin. He ovat olleet järkyttyneitä siitä, miten hyvätkin ystävät ovat kadonneet ympäriltä. Näin kävi myös tässä numerossa haastatellulle Henna Laineelle, kun hänen lapsensa kuoli syöpään.
Kuolemapositiivinen liike on olemassa sitä varten, että sekä ihmiset että ympäristö voisivat paremmin. Liikkeen jäsenet uskovat, että avoimempi keskustelu kuolemasta takaa myös eläville paremman voinnin.
Kuva: Pixabay
Liikkeen kahdeksaan perusajatukseen sisältyy kannanottoja niin kuolemaa koskevasta lainsäädännöstä ja vainajien yhdenvertaisesta kohtelusta kuin henkilökohtaisesta vastuunotosta omasta kuolemasta.
Henkilökohtainen vastuunotto tarkoittaa ajatusta siitä, että ihminen jo eläessään ottaa osaa omaan kuolemaansa esimerkiksi laatimalla kuolemaa varten tarvittavat paperit omaistensa surua helpottamaan. Kuolemapositiivisuuden perusajatuksiin kuuluu, että on hyvä myös osallistua omien hautajaistensa suunnittelemiseen.
”Kuolema ei ole elämälle vastakkaista; kuolema on elämää.”
Kaikella tällä avoimen yhteiskunnallisen keskustelun lisäksi voidaan rakentaa tervettä suhtautumista vääjäämättömään kuolemaan. On totta, että myöhäisiin raskauden keskeytymisiin, kohtukuolemiin ja pienten lasten menehtymiseen ei voi varautua papereita laatimalla. Niitäkin silti tapahtuu, ja siksi yhteiskuntamme kaipaa enemmän keskustelua kuolemasta.
Vaikka olen ollut kiinnostunut näistä asioista jo vuosia, on itselläni asiakirjojen laatiminen yhä tekemättä. Olen kuitenkin pohtinut sitä paljon. Se tulee mieleen erityisesti silloin, kun ylitän kotitaloni edessä olevaa autotietä, jolla autoilijat käyttäytyvät jatkuvasti holtittomasti.
Asiakirjoihin tulisi jättää ohjeet paitsi siitä, millaisen hautauksen haluan myös siitä, mitä tehdään tiedostoilleni, kuvilleni, päiväkirjoilleni ja sosiaalisen median tileilleni. Haluanko antaa jotakin juuri tietylle ihmiselle? Haluanko, että kaikki hävitetään silmät kiinni?
En ole päässyt vielä niin pitkälle, mutta tämä täytyy ottaa nyt työn alle. Ei siksi, että haluan kuolla, vaan siksi, että kuolen tahdostani riippumatta. Kuolema ei ole elämälle vastakkaista; kuolema on elämää.
Karoliina Virkkunen
Tämä on viimeinen Etsijän numero, jonka julkaisen päätoimittajana. Kiitän lämpimästi kaikkia lukijoita ja toivottaa onnea ja menestystä uudelle päätoimittajalle.
KUOLEMAA on aina pidetty ihmiskunnan historian suurimpana mysteerinä. Vielä nykypäivänäkin ihmiset etsivät elämän merkitystä ja selitystä sille, mihin ihminen päätyy kuoleman jälkeen. Koska kuolema ymmärretään elämän päättymisenä, on siihen suhtauduttu kielteisesti. Voiko elämän rajallisuuden kuitenkin nähdä kauniina ja jopa tarpeellisena?
Kuolemasta tekee kiehtovan sen mystisyys ja fakta, että kukaan meistä ei ole kokenut sitä. Tietämättömyyden vuoksi kuolemasta on usein hankalaa puhua, ja siitä harvoin puhutaan arkisissa tilanteissa neutraalisti. Ikään kuin se olisi tabu, jota voidaan käsitellä vain uskontojen yhteydessä.
Ernest Becker käsittelee kirjassaan “The denial of death” kuoleman sivuuttamista ja sitä, miten eri tavoin ihminen voi löytää merkityksen elämälleen. Beckerin mukaan ihminen ei halua tiedostaa kuolemaa, sillä sen sivuuttaminen helpottaa elämistä.
Tästä huolimatta kuolema on osa ihmisen perustietoisuutta ja täten läsnä yksilön jokapäiväisessä elämässä. Pelkästään se, miten ihminen suunnittelee elämänsä, liittyy elämän rajallisuuteen ja siihen, että kaikki loppuu aikanaan.
Kuolema näyttäytyy katastrofina, jos koko elämä pyörii oman itsen ympärillä
Toisin kuin eläimet, ihminen joutuu kantamaan kuoleman taakan harteillansa läpi elämän. Miten kuolemaan tulisi suhtautua? Kulttuuriantropologi ja uskontotieteen tutkijatohtori Maija Buttersin mukaan kuolemaan suhtautuminen riippuu näkökulmasta.
Voiko kuolemassa nähdä myös kauneutta? Kuva: Pixabay
Uskonnoissa kuoleman teemaa käsitellään lähes aina jollain tavalla ja kuolemalla on keskeinen paikka uskonnollisessa maailmankuvassa. Butters tuo esille näkemyksen, jonka mukaan uskonnoissa kuolema voidaan nähdä Jumalan määräämäksi, jolloin kuoleman kieltäminen saatetaan tulkita jopa Jumalaa vastaan kapinoimisena.
“Jos elämän mittana on ollut ‘minä itse’, niin toki silloin oma kuolema on katastrofi”
Kun kuoleman teemasta riisutaan uskontojen tuoma merkitys ja sitä tarkastellaan sekulaarista näkökulmasta, voidaan kuolema nähdä ongelmallisena. Maallisessa käsityksessä korostetaan yksilön kuolemaa, jolloin ihminen rakentaa elämän perustan itsensä varaan.
Tällöin ihminen suhtautuu elämän päättymiseen katastrofina. “Jos elämän mittana on ollut ‘minä itse’, niin toki silloin oma kuolema on katastrofi”, toteaa Butters.
Heroistinen ajattelu on yksilökeskeisen kuolemasuhteen ilmentymä
Uskonnollinen ja sekulaari lähestymistapa eivät ole suinkaan ainoita tapoja tarkastella kuolemaa. Butters tuo esille luonnontieteellisen posthumanistisen ajattelutavan, jonka mukaan kuolema nähdään elämän ehtona: pienemmät organismit kuolevat jatkuvasti mahdollistaen suurempien organismien elämisen.
”Nykyaikana elämme illuusiossa, jossa voimme verkostoitua ja olla yhteydessä toisella puolella maapalloa elävien ihmisten kanssa. Voimme luoda itsestämme version, joka on virheetön ja loputon.”
“Esimerkiksi meidän elimistössä tapahtuu jatkuvasti solujen kuolemaa. Jos niin ei tapahtuisi, kuolisimme solujen liikakasvuun —eli syöpään. Kaikki organismit kuolevat jossain vaiheessa. Se on elämän ehto”, Butters lisää.
Kuoleman hyväksyminen ei siis välttämättä vaadi uskonnollista ulottuvuutta, mutta olemassaolon jatkuvuuden tavoitteleminen aiheuttaa helposti uskonnollisuuteen tukeutumisen. Beckerin mukaan uskonto antaa ihmiselle kaksi mahdollisuutta: antautua luonnolle tai ylläpitää omaa sankarillista persoonallisuutta eli heroismia.
Heroismilla on suuri rooli kuoleman sivuuttamisessa myös sekulaarissa elämänkatsomuksessa. Ihmisen tarve olla muistettu kuoleman jälkeen saa ihmisen etsimään merkitystä myös esimerkiksi omasta työurasta tai intohimon kohteesta. Toisin sanoen yksilö haluaa tehdä itsestään “sankarin” tavoittelemalla muistamisen arvoisia saavutuksia.
Kaikkien ihmisten elämä on rajallista. Kuva: Pixabay
Heroismi kertoo siitä, kuinka kuolemaa käsitellään hyvin yksilökeskeisestä näkökulmasta. Butters tuo esille näkökulman, jonka mukaan meidän tulisi keskittyä kuolemaan liittyviin laajempiin kokonaisuuksiin ennemmin kuin vain tarkastella sitä yksilön näkökulmasta.
”Ihmisen tarve olla muistettu kuoleman jälkeen saa ihmisen etsimään merkitystä myös esimerkiksi omasta työurasta tai intohimon kohteesta.”
Kyse on priorisoinnista, sillä ihmiskuntaa uhkaa esimerkiksi luonnon monimuotoisuuden kuoleminen. Ihminen tulee väistämättä kuolemaan, joten herää kysymys, että miksi emme keskity sellaisiin asioihin, joihin voimme vaikuttaa?
Kuoleman tiedostaminen voi auttaa irti riittämättömyyden oravanpyörästä
Vaikka kuolema on biologinen fakta, on inhimillistä etsiä jatkuvuuden tunnetta esimerkiksi sosiaalisesta mediasta. Nykyaikana elämme illuusiossa, jossa voimme verkostoitua ja olla yhteydessä toisella puolella maapalloa elävien ihmisten kanssa. Voimme luoda itsestämme version, joka on virheetön ja loputon.
Samaan aikaan koemme riittämättömyyden tunnetta, koska jollain toisella menee aina paremmin. Salaa toivomme vapautusta vertailun oravanpyörästä ja huomaamme, että ajatus kaiken päättymisestä voi olla lohduttava.
”Vaikka kuoleman näkeminen kauniina tapahtumana on aiheuttanut kiistelyä, voidaan kuoleman hyväksymisessä nähdä kauneutta.”
Kuoleman tiedostamisesta tekee lohduttavan se, että kukaan ei voi välttää sitä. Loppujen lopuksi olemme kaikki samassa tilanteessa saavutuksista huolimatta. Vaikka kuoleman näkeminen kauniina tapahtumana on aiheuttanut kiistelyä, voidaan kuoleman hyväksymisessä nähdä kauneutta.
Näkemällä kuolema osana luontoa ja elämän kiertokulkua voimme ymmärtää sen tarkoituksen. Voimme nähdä yksilön osana elämän kiertokulkua, jossa kuolema on edellytys uuden syntymiselle.
Kirjoittaja on toisen vuoden uskontotieteen opiskelija Turun yliopistosta.
VAIKEINTA oli hautajaisten jälkeinen tyhjyys. Turkulainen neljän lapsen äiti Henna Laine tietää, miltä se kaikkein pahin tuntuu, eli oman lapsen menettäminen. Nyt hän kertoo, miten suru ja kuolema tulisi kohdata.
”Santra oli maailman aurinkoisin lapsi”, Laine kuvailee. Santra ei hänen mukaansa koskaan oikein ymmärtänyt omaa tilannettaan, ja ehkä niin oli parasta. Laine kuitenkin tähdentää, että jos lapsi olisi osannut kysyä, hänelle olisi puhuttu asiasta ihan suoraan.
Santra oli 2-vuotias sairastuessaan ensimmäisen kerran syöpään, joka oli leukemian esiaste. Sen jälkeen hän sairastui kolmesti leukemiaan, ja viimeiseen hän kuoli. Ensimmäisen kerran syöpä löytyi puolivahingossa infektioastman kontrollikäynnillä verikokeista.
Santra oli lämpöillyt ja ollut vetämätön, mistä Laine oli huolestunut. Verikokeiden jälkeen hän lähti tyttärensä kanssa siltä istumalta Turun yliopistolliseen keskussairaalaan, Tyksiin, ja hoidot aloitettiin saman tien.
”Santra rakasti prinsessaleikkejä, ja hittijuttuja olivat muun muassa Frozen sekä Risto Räppääjä ja polkupyörävaras.”
Santralla on kaksi isompaa sisarusta ja yksi pienempi sisarus. He kaikki ovat käsitelleet Santran kuolemaa omalla tavallaan. Pienin sisarus on oireillut käytöksellään, ja muiden kanssa on Laineen mukaan ”puhuttu, puhuttu ja puhuttu”.
Henna Laine kuvailee Santran olleen maailman aurinkoisin lapsi. Kuva: Henna Laineen kotialbumi
Hyvästit rauhassa omassa kodissa
Santran persoonaa Laine kuvailee vahvatahtoiseksi. ”Hän tiesi aina, mitä halusi”, Laine kertoo. Santra rakasti prinsessaleikkejä, ja hittijuttuja olivat muun muassa Frozen sekä Risto Räppääjä ja polkupyörävaras.
Santra oli loppuun asti iloinen oma itsensä, vaikka sairaus oli vienyt häneltä ruokahalun ja saanut laihtumaan. Viimeisenä aamuna hän oli vielä vilkuttanut kummisedälleen iloisesti heipat. Santran elämänhalua Laine kuvailee valtavaksi.
Kuoleman hetki oli rauhallinen, sillä Santra kuoli omassa kodissaan äitinsä kainaloon. Oli tietoinen päätös, että Santra saa olla loppuun asti kotona. Santra inhosi sairaalaympäristöä, ja koti oli hänelle hyvin rakas.
Kuoleman jälkeen Tyksistä kysyttiin tiedoksi kuolinaika ja tilattiin auto. Hautaustoimisto haki Santran vasta myöhemmin illalla. Laine kuvailee kauniisti, kuinka siinä välissä perheellä oli aikaa hyvästellä Santra rauhassa. Sisarukset muun muassa soittivat Santralle tämän lempimusiikkia Cheekiä. Välissä Tyksistä oli soitettu ja huolehdittu, miten perhe pärjää.
Santra ei viihtynyt sairaalassa, ja lopulta hän sai nukkua pois omassa kodissaan. Kuva: Henna Laineen kotialbumi
Santra elää perheen arjessa joka päivä muistoissa, puheissa ja erilaisten esineiden kautta. Joka joulu perhe ottaa esille Santran pienen joulukuusen ja tällä tavoin tietyt tavarat ovat saaneet tärkeän merkityksen.
Kohtelu oli vaihtelevaa ja ihmiset katosivat elämästä
Laineen perheen tragedia kohdattiin vaihtelevasti. Tyksin ”kymppiosastoa”, eli syöpäosastoa Laine luonnehtii aivan mahtavaksi. Siellä perhe kohdattiin ihanasti ja avoimesti ja perhettä tuettiin ja autettiin kaikessa loppuun asti.
Sen sijaan sosiaalihuollon toiminta oli asiatonta. Lainetta ei kohdattu äärimmäisen surun ja kriisin keskellä olevana äitinä, joka olisi tarvinnut apua ja tukea arjesta selviytymiseen. Sen sijaan häntä uhkailtiin huostaanotolla, jos kodin siivous ei ala sujua.
”Kuoleman hetki oli rauhallinen, sillä Santra kuoli omassa kodissaan äitinsä kainaloon. Oli tietoinen päätös, että Santra saa olla loppuun asti kotona.”
Sosiaalityöntekijä oli jopa vinoillut, että jättää takkinsa autoon vieraillessaan Laineen kotona, ettei haju tartu. Tällainen käytös olisi asiatonta, vaikka perheessä kukaan ei olisi kuollutkaan. Laineen oli vaikea huolehtia kodista ja arjen pyörittämisestä, koska oli itse Santran kuoleman jälkeen täysin romahtanut.
Eivät kaikki ystävätkään lapsensa menettänyttä osanneet kohdata. Monet ystävät katosivat ympäriltä, koska eivät osanneet kohdata tilannetta. Moni oli hävinnyt Laineen elämästä jo sairastelun aikana. Jotkut olivat ihan suoraan sanoneet, etteivät tienneet mitä sanoa.
Koulutusta surevan kohtaamiseen ja enemmän puhetta kuolemasta
Laine olisi toivonut, että hänet olisi kohdattu kuin kenet tahansa. Juteltu ihan mitä tahansa. ”Voi sanoa vaikka että kuu on juustoa ja siellä asuu sinisiä miehiä”, sanoo Laine. ”Joidenkin kanssa juteltiin juuri tällaista, ja se oli ihanaa, kun ei tarvinnut hetkeen miettiä mitään muuta.”
”Pelkkä tervehtiminen voi surevalle olla jo iso asia ja ihana kohtaaminen.”
Viranomaisten ja muiden ammattilaisten kohdalla Laine toivoo, että tuikitärkeitä kohtaamisen taitoja opeteltaisiin pakollisena osana koulutusta. Hän myös painottaa, että jos esimerkiksi sosiaalialan työntekijä ei osaa kohdata surevaa ihmistä, ei pitäisi olla sellaisessa ammatissa lainkaan.
Koko yhteiskunnan tasolle Laine toivoo enemmän puhetta kuolemasta. ”Kuoleman ei pitäisi olla mörkö. Ei se ole mikään suuri salattu juttu, joka tapahtuu jossain suljettujen ovien takana. Se koskettaa ihan jokaista meistä.”
Henna Laineelle vaikeinta oli hautajaisten jälkeinen tyhjyyden tunne. Kuva: Henna Laineen kotialbumi
”Vaikka se itkee, ei se silti mene rikki”
Suru on yhä läsnä Laineen perheen elämässä, mutta vuosien saatossa sen luonne on muuttunut. Ikävä ei koskaan poistu, mutta nykyisin suru nousee pintaan esimerkiksi joulun ja Santran syntymäpäivän tienoilla.
”Laine olisi toivonut, että hänet olisi kohdattu kuin kenet tahansa. Juteltu ihan mitä tahansa. ”Voi sanoa vaikka että kuu on juustoa ja siellä asuu sinisiä miehiä”
”Surun kanssa oppii elämään”, Laine toteaa. Hänen perhettään on auttanut eniten se, että kaikesta on saanut aina puhua, jo ennen Santran kuolemaa. Kysyn, onko Laine oppinut suoraanpuhumisen taidon jo kotonaan?
”Ei, olen siihen opetellut ihan itse”, Laine sanoo ja kertoo päättäneensä jo kauan sitten, että hänen lapsillaan on toisenlainen lapsuus kuin hänellä itsellään oli.
Ja vaikka kaikki ystävät eivät osanneet olla läsnä surun keskellä, oli kaikkein lähimmistä ystävistä valtava apu. Pahimpina aikoina juttuseuran lisäksi auttoi valtavasti myös ihan konkreettinen apu, kuten siivousapu ja ruuanlaitto.
Ihan jokaisen ihmisen olisi Laineen mielestä tärkeää muistaa, että surevat ihmiset eivät ole sen erilaisempia kuin kukaan muukaan. Pelkkä tervehtiminen voi surevalle olla jo iso asia ja ihana kohtaaminen. ”Vaikka se itkee, ei se silti mene rikki”, neuvoo Laine.
Sen lisäksi hän toivoo, että asioista puhuttaisiin ihan suoraan. Vertaistuen hän on kokenut hyvin arvokkaaksi, ja hän on itse hakeutunut eri Käpy Lapsikuolemaperheet ry:n tukihenkilötoimintaan. Muiden auttaminen ottaa osansa, mutta antaa paljon enemmän.
”Santra oli itse niin avoin ja valoisa, että sitten kun täytyy käydä näin, niin halusin että siitä syntyy jotain hyvää.”
Timo Komulainen jatkaa edellisessä numerossa aloittamaansa pohdintaa Raamatun jumalakuvasta ja haastaa uhrin välttämättömyyden jumalasuhteen perustana.
Timo Komulainen
EVANKELIUMIN julistamisen keskeinen sisältö on ollut kertoa, kuinka Jumala rakastaa ihmistä. 1. Johanneksen kirjeessä jopa lausutaan tiiviisti, että ”Jumala on rakkaus”. (1. Joh. 4:8). On huikea ajatus, että maailmojen Luoja, josta ihminen ei pysty mitään ymmärtämään, olisi kuitenkin olemukseltaan rakkaus ja rakastaisi myös luomaansa ihmistä. Mitä Uudessa testamentissa kuvattu Jumalan rakkaus on?
Lukemattomat rippikoulusukupolvet ovat vuosikymmenien ajan opetelleet ulkoläksynä niin kutsutun pienoisevankeliumin, jota pidetään koko Uuden testamentin sanoman tiivistelmänä.
”Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän.” (Joh. 3:16) Kaunis tiivistelmä, mutta jokin särähtää. Mitä ”antoi ainoan Poikansa,” tarkoittaa?
Apostoli Paavali selittää asiaa Roomalaiskirjeessä: ”Jumala osoittaa rakkautensa meitä kohtaan siinä, että Kristus kuoli meidän puolestamme, kun vielä olimme syntisiä” (Room. 5:8). Paavali jatkaa edelleen samassa kirjeessä: ”hän ei säästänyt omaa Poikaansakaan vaan antoi hänet kuolemaan kaikkien meidän puolestamme.” (Room. 8:32)
Johanneksen kirjeessä, joka on myöhäisimpiä Uuden testamentin tekstejä, asia ilmaistaan paavalilaisessa hengessä jo ikään kuin tuttuna asiana: ”Hän on rakastanut meitä ja lähettänyt Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi.” (1. Joh. 4:10)
Rembrandtin teos Abraham uhraa Iisakin vuodelta 1635. Kuva: Wikimedia Commons
Käsittämätön esikoisuhri
Jumalan rakkaus tiivistyy siis Jeesuksen ristinkuolemaan. Sitä tarkoitta pienoisevankeliumin ilmaisu ”antoi ainoan Poikansa”. Syntinen ihminen ei voi saada osakseen Jumalan rakkautta ilman, että hänestä maksetaan syntiuhri.
Tällä ajatuksella on ikivanhat juuret Vanhan testamentin perinteessä. Jumalan suosio ansaitaan uhraamalla Jumalalle jotain arvokasta. Järkyttävimmillään tuo ajatus on Jeesuksen ristinkuoleman yhteydessä.
Säännöllinen uhripalvelus oli osa juutalaisten temppelijumalanpalvelusta, mutta uhraamisen välttämättömyydestä kerrotaan jo Raamatun alkulehdillä.
Kertomus Adamin ja Eevan pojista, Kainista ja Abelista on monella tapaa koskettava. (1. Moos. 4:1–16) Sekä Kain että Abel uhrasivat Jumalalle. Kain toi Herralle maan satoa, Abel puolestaan lampaidensa esikoiskaritsoja. Kertomuksessa todetaan, että Herra katsoi suopeasti Abeliin ja hänen uhriinsa, mutta Kainiin ja hänen uhrinsa puoleen Herra ei katsonut.
”Herää kysymys, onko kertomus Iisakin uhraamisesta kenties ollut yhtenä juonteena, kun Jeesuksen ystävät pyrkivät tulkitsemaan perinteestä käsin Jeesuksen ristinkuolemaa?”
Miksi Jumala hylkäsi Kainin uhrin, sitä Raamatussa ei sanota. Kokemus kuitenkin katkeroitti Kainin niin, että hän ajautui lopulta velisurmaajaksi. Teon seurauksena Kain joutui lähtemään pois ”Herran kasvojen edestä”, mutta säilytti henkensä. Mikä on tämän kertomuksen tarkoitus? Perustellaanko sillä kenties eläinuhria ja esikoisuhria oikeana Jumalalle kelpaavana uhrina?
Oliko Iisakin uhraaminen Jeesuksen ristinkuoleman esikuva?
Esikoisen uhraaminen Jumalalle oli ikivanha käytäntö. Kertomus Iisakin uhraamisesta on tässä suhteessa yksi järkyttävimpiä Vanhan testamentin kohtia. (1. Moos. 22:1–14). Siinä Jumala koettelee Abrahamin uskollisuutta ja käskee hänen uhrata ainoan poikansa Iisakin.
Tilanne ehtii niin pitkälle, että Abraham on rakentanut jo alttarin ja pannut sille mukana tuodut polttopuut. Hän on juuri surmaamassa Iisakin, kun Jumala viime hetkessä estää surman. Abraham huomaa pensaikossa oinaan, jonka hän uhraa poikansa sijasta.
Kertomuksessa on nähty ennakkokuva Jeesuksen ristinuhrista, jossa on monia yhtymäkohtia kertomuksen kanssa. Herää kysymys, onko kertomus Iisakin uhraamisesta kenties ollut yhtenä juonteena, kun Jeesuksen ystävät pyrkivät tulkitsemaan perinteestä käsin Jeesuksen ristinkuolemaa?
”Suhteessa Jumalaan ja toiseen ihmiseen käyttövoimana on rakkaus, kuten rakkauden kaksoiskäskyssä lausutaan. (Matt. 22:37–40; Mark. 12:30–31)”
Iisakin uhraaminen nähdään yhä edelleen Vanhan testamentin typoksena Jeesuksen ristinkuolemalle. Näin esimerkiksi opetushallituksen hyväksymässä oppimateriaalisarjassa Aksios, mikä on tarkoitettu ortodoksisen uskonnon opiskeluun peruskoulussa. Siinä todetaan: ”Iisakin uhraaminen on esikuvana Kristuksen ristinkuolemalle.”
Voisiko ihminen vastata Jumalan rakkauteen ilman uhria?
Ajatus uhraamisen sovittavasta merkityksestä kumpuaa sellaisesta perinteestä, josta me olemme hyvin kaukana ja joka on meille tuttu ainoastaan Raamatun kertomuksista. Se on kuitenkin keskeinen osa uskonperintöämme, josta ei haluta luopua.
Voisiko asian sanoa toisin, niin että ajatus Jumalan rakkaudesta, joka on keskeinen raamatullisessa julistuksessa kuitenkin säilyisi. Voisiko sen sanoa niin, että Jumalan läsnäolo elämässä tulisi ilmi ja ihmisen suhde Jumalaan ilmaistaisiin myönteisellä tavalla ilman, että ihmisen syntisyys ja sovitusuhri ovat sen hallitseva piirre?
Jeesus julisti Jumalan edellytyksetöntä rakkautta kaikkia kohtaan. Vuorisaarnassa hän lausui: ”Rakastakaa vihamiehiänne ja rukoilkaa vainoojienne puolesta, jotta olisitte taivaallisen Isänne lapsia. Hän antaa aurinkonsa nousta niin hyville kuin pahoille ja lähettää sateen niin hurskaille kuin jumalattomille.” (Matt. 5:44–45)
Suhteessa Jumalaan ja toiseen ihmiseen käyttövoimana on rakkaus, kuten rakkauden kaksoiskäskyssä lausutaan. (Matt. 22:37–40; Mark. 12:30–31)
Jumalan luoma luonto ja sen keskellä elävä ihminen sekä muut elävät olennot muodostavat kokonaisuuden, jonka vaaliminen edellyttää kaikenpuolista elämän kunnioittamista. Voisiko tältä pohjalta muotoilla evankeliumin ytimen esimerkiksi näin:
”Niin on Jumala maailmaa rakastanut, että antoi sille elämän ja ylläpitää sitä hyvillä lahjoillaan. Jokainen, joka kunnioittaa elämää ja toimii Jeesuksen osoittamalla tavalla, täyttää Luojansa tahdon. Siinä on elämä ja se jatkuu, vaikka jokainen kuoleekin.”
TÄLLÄ hetkellä suurin osa lapsen menettäneistä vanhemmista ei ole oikeutettuja mihinkään sellaiseen yhteiskunnan tarjoamaan tukeen, joka mahdollistaa töistä pois olemisen. Käpy ry toivoo, että päättäjät heräisivät ongelmaan, ja seuraavaan hallitusohjelmaan kirjattaisiin suruvapaan edistäminen.
Lapsen kuolema on aina perheelle murskaava tragedia, joka muuttaa vanhempien koko elämän. Tällaisen menetyksen jälkeen vain harva on työkykyinen. Suomessa vanhemmat joutuvat jäämään lapsen menetyksen jälkeen sairauslomalle. Tämä on monin tavoin ongelmallista.
Ensimmäinen ongelma syntyy jo siitä, että koska suru ei ole sairaus, eivät kaikki lääkärit sen perusteella suostu kirjoittamaan sairauslomaa. Yhtenäistä käytäntöä sairausloman perusteille ja pituudelle ei ole, mikä asettaa perheet keskenään eriarvoiseen asemaan.
Käytännössä sairauslomaa voi saada esimerkiksi masennusdiagnoosin turvin. Masennusdiagnoosi voi olla este vakuutusten saannille tai haitata myöhempää adoptioprosessia.
Sairauslomaa joutuu usein hakemaan uudestaan ja uudestaan. Tämä on paitsi raskasta sureville vanhemmille, myös työnantajan kannalta hankalaa. Tämä kuormittaa myös sote-palveluita käynteinä, lausuntoina, ajanvarauksina ja kirjauksina.
Lapsen kuolema on aina perheelle murskaava tragedia. Kuva: Pixabay
Suruvapaa ratkaisisi monta ongelmaa
Nykykäytäntöjen ongelmallisuuden vuoksi Käpy Lapsikuolemaperheet ry kannattaa Suomeen ansiosidonnaista suruvapaata. Vastaava suruvapaa on käytössä esimerkiksi Tanskassa. Suruvapaa on perhe-etuus, jonka tavoitteena ja tarkoituksena on tukea vanhempia ja tarjota taloudellisesti turvattu tilanne käsitellä surua ja järjestellä elämää uudelleen.
”Suruvapaan myöntäminen olisi yhteiskunnalta viesti siitä, että lapsen kuoleman merkitys tunnustetaan.”
Vanhempi olisi oikeutettu maksimissaan 26 viikon mittaiseen yhteiskunnan tukemaan suruvapaaseen alaikäisen lapsen kuoltua tai kun lapsi syntyy kuolleena sen jälkeen, kun raskaus on kestänyt 154 päivää. Tänä aikana vanhemmalle maksettaisiin ansiosidonnaista päivärahaa tai minimitasoinen etuus.
Mallin tulee huomioida myös opiskelijat, työttömät, yrittäjät ja epätyypillisissä työsuhteissa olevat ihmiset, jotka ovat tällä hetkellä hyvin haavoittuvaisessa asemassa näissä tilanteissa. Samalla tulee kehittää palveluita ja tukitoimia lapsensa menettäneille vanhemmille.
Lapsen kuoleman merkitys täytyy tunnustaa ja vanhempia täytyy tukea surun keskellä. Kuva: Pixabay
Yhteiskunnan on tunnistettava vanhemman suru
Nykytilanteessa lapsen menettäminen tulee usein hyvin kalliiksi. Surevat maksavat äärimmäisestä menetyksestään suurta taloudellista hintaa. Myös kuolleen lapsen sisarukset kärsivät, jos vanhempi on äärimmilleen kuormittunut ja joutuu olemaan työn takia poissa perheensä luota surun keskellä. Yksilölle koituvat ongelmat esimerkiksi terveydessä voivat tulla kalliiksi myös yhteiskunnalle.
Suruvapaan myöntäminen olisi yhteiskunnalta viesti siitä, että lapsen kuoleman merkitys tunnustetaan. Se on itsessään syy töistä poissaoloon ilman sairausdiagnoosiakin. Lapsen syntymän merkitys tunnustetaan ja tunnistetaan, ja vanhempia tuetaan esimerkiksi vanhempainpäivärahojen kautta. Myös lapsen kuoleman merkitys on tunnustettava ja vanhempia tuettava tässäkin elämänmuutoksessa.
Kirjoittaja on Käpy Lapsikuolemaperheet ry:n viestintävastaava.
ARMENIA ja Georgia tekivät ensimmäisinä kristinuskosta valtionuskonnon 300-luvun alussa. Niitä seurasivat Rooman imperiumi ja Kaukasian Albania. Viimeksi mainitun muinaisvaltakunnan perilliset elävät yhä nykyään Azerbaidzhanissa ja tunnustavat kristinoppia, nyt vähemmistönä muslimienemmistön keskellä.
”Udit ovat muinainen kansa, joka eli 300-luvulla Kaukasian Albaniassa. Silloin omaksuimme kristinuskon”, selittää Ervin, museon opas, Nic-kylässä Pohjois-Azerbaidzhanissa. Maailman kymmenestätuhannesta udista 4000 asuu Nicissä, ja kylässä toimii myös udien kulttuurikeskus.
Nykyisen Azerbaidzhanin alueella ja Venäjään kuuluvan Dagestanin eteläosissa sijainnut Kaukasian Albania kukoisti 100-luvulta ekr. aina 700-luvulle jkr. Nimestään huolimatta sillä ei ole tekemistä Euroopan Albanian kanssa. Muinaiskreikaksi ”albania” merkitsee vuoristoista paikkaa.
Udin kieli oli todennäköisesti Kaukasian Albanian kirjakieli. Tämän todistaa Siinain luostarista 1990-luvulla löydetty 700-luvulla laadittujen albanialaisten liturgisten tekstien kokoelma: ne edustavat muinaista udin kielen muotoa.
Museon opas Ervin museon edustalla Nic-kylässä Pohjois-Azerbaidzhanissa. Kuva: Mikko Palonkorpi
”Kirjakieli ja aakkosto luotiin Albaniassa 400-luvulla. Raamatun tekstejä käännettiin udiksi jo tuolloin”, selittää Ervin.
Albanian kirkko saavutti itsenäisen aseman 400-luvun lopulla, ja 500-luvulla sen johtaja sai katolikoksen arvonimen. Kirkko noudatti Khalkhedonin kirkolliskokouksen oppeja 700-luvun loppuun, jolloin se joutui Armenian monofysiittisen kirkon alaisuuteen.
Kehittynyt Kaukasian Albania
”Kaukasian albaanit olivat aluksi monijumalaisia ja sen jälkeen kristittyjä, lopuksi valtaosa heistä omaksui islamin”, selittää Ahmed, harmaantunut laiha ukko, opastaessaan meitä Kaukasian Albanian pääkaupungin Kabalan raunioille.
”Raunioita alueella on ajanlaskun alusta 1000-luvulle asti, vaikka Kabala menetti asemansa jo 500-luvulla persialaisten hyökätessä.”
Kuljemme Nicin naapurissa, Cuxur Qabala-kylässä. Ympärillä leviää ruohotasanko, jota Kabalan rauniot pippuroivat.
Ahmed selittää arkeologisten jäänteiden osoittavan Kabalan kehittyneisyyttä: oli tasokkaat kellarit, vesiputki vuorilta ja viemärijärjestelmä. Kabalassa eli sen kukoistusaikana 10 000 asukasta.
Ahmed kertoo Kabalan historiasta ja esittelee kaupungin raunioita. Kuva: Mikko Palonkorpi
Raunioita alueella on ajanlaskun alusta 1000-luvulle asti, vaikka Kabala menetti asemansa jo 500-luvulla persialaisten hyökätessä.
Kaupungin eteläportilla kaksi tiilitornia jomottaa vartioimassa maisemaa. ”Katsokaa tätä suureellisuutta”, huudahtaa Ahmed. Opas levittelee käsiään ja kailottaa: ”Ajat vaihtuvat, mutta jotain sentään jää jäljelle!”
Tukea vähemmistöille ja kristinuskolle
Azerbaidzhanissa udilla on virallinen vähemmistökielen asema. ”Nicissä kaikki osaavat puhua udia”, vakuuttelee Ervin. Kylässä kouluopetus on silti azeriksi tai venäjäksi. Udia voi opiskella vain yhden tunnin viikossa neljänteen luokkaan asti. Se tuntuu aika vähältä.
”Vuonna 1726 rakennettu kirkko on omistettu Pyhälle Eliseille. Hän on paikallinen pyhimys, joka on tärkeä udeille ja muille Kaukasian Albanian perillisille, kuten lezgiineille.”
”Kristinuskoa tuetaan Azerbaidzhanissa. Kirkkoja on restauroitu julkisin varoin. Valtion monikulttuurisuusohjelmasta vähemmistöt saavat tukea oman kulttuurin harjoittamiseen, lauluihin tansseihin ja lasten leirejä varten”, väittää pappi Rafik Danakari ja kiittelee vuolaasti presidentti Ilham Alijevia.
Pyhän Elisein kirkko Nicin kylässä. Kuva: Mikko Palonkorpi
Azerbaidzhania diktaattorina hallitseva Alijev seurasi 2003 isäänsä Heydar Alijevia presidentin virkaan. Monikulttuurisuusohjelma kuuluu maan viralliseen hymypolitiikkaan, mutta usein tukea voisi antaa runsaamminkin.
Seisomme Nicin kylän kirkon pihalla. Vuonna 1726 rakennettu kirkko on omistettu Pyhälle Eliseille. Hän on paikallinen pyhimys, joka on tärkeä udeille ja muille Kaukasian Albanian perillisille, kuten lezgiineille.
Karun kauniin kivikirkon pihalla kohoaa neljä lehtevää jättiläisplataania. Lämpimässä syyspäivässä tekisi mieli heittäytyä niiden varjoon ja nähdä unia Kaukasian Albaniasta.
Fakta
Koilliskaukasialainen udi kuuluu lezgiinikieliin ja sillä on useita sukulaiskieliä Dagestanissa. Azerbaidzhanin lisäksi udeja elää Venäjällä, Kazakstanissa, Ukrainassa, Georgiassa ja Armeniassa.
Kirjoittaja onesseisti ja tietokirjailija, joka on villiintynyt Kaukasian vuorista, kansoista ja kulttuureista.
ENNEN kuin koronasta oli tietoakaan, kurjisti hallitus opiskelijoiden oloja leikkauksilla jo vuonna 2017 voimaan astuneilla uudistuksilla. Opiskelijoiden asumistuen siirtäminen yleisen asumistuen piiriin kyllä paransi joidenkin toimeentuloa, mutta vain niiden, jotka asuivat yksin tai kimpassa muiden tuilla eläjien kanssa.
Itse opiskelijana menetin tukituloistani yli puolet koko opintojeni loppuajaksi. Yleisen asumistuen kohdalla Kela nimittäin katsoo, että asuinkumppani on velvollinen elättämään tuen hakijan. Avoliitossa eläminen muuttui kannattamattomaksi. Itselleni avoliitossa eläminen oli kuitenkin mielenterveydelle huomattavasti parempi vaihtoehto kuin yksin asuminen.
Opintotuesta leikattiin vähävaraisen opiskelijan näkökulmasta mojova palanen, 86 euroa. Edellisellä hallituskaudella tehtiin koulutuksen näkökulmasta monia muitakin täysin järjenvastaisia toimia, joiden jälkiä kauhistellaan nyt esimerkiksi toisen asteen opiskelijoiden burn out -kriisin muodossa.
Koronapandemia oli viimeinen niitti opiskelijoiden jo valmiiksi huteraan tilanteeseen jaksamisen, mielenterveyden ja taloudellisen pärjäämisen suhteen. Sitä ei kukaan voinut ennustaa, mutta onko järkevää tehdä politiikkaa, joka ajaa ihmisryhmän niin heikoille kantimille, että mikä tahansa odottamaton kriisi katkaisee kamelin selän?
Joskus on ollut toisin: vuonna 1976 opiskelijat osoittivat mieltään opintolainojen pienentämistä vastaan Oulussa. Kuva: Risto Rasila. Museoviraston kuvakokoelma.
Jos kamelin selkä ei ollut vielä katkennut kokonaan koronan myötä, niin nykyinen maailmantilanne sen viimeistään katkaisee. Inflaatio ja hintatason nousu ovat asioita, joita heikoimmassa asemassa olevien opiskelijoiden kukkaro ei enää kestä. Opintolainan osuuden lisääminen on lyhytnäköistä politiikkaa, oli vuonna 2017 ja on jatkossakin.
Korkotasokin nousee, mutta opiskelijat eivät näytä välttelevän lainanottoa. Päinvastoin opintolainan suosio on kasvanut roimasti. Se ei kuitenkaan johdu opiskelijoiden ennennäkemättömästä pelottomuudesta vaan pakosta. Mitä muita vaihtoehtoja heillä on?
Yllättävät kriisit ovat osoittaneet, mitä lyhytnäköisestä politiikasta seuraa. Myös nykyinen hallitus on näyttänyt, kuinka vähän opiskelijoiden asioista välitetään. Sanna Marinin koronakriisiin liittynyt lausahdus”Jos ei jaksa niin koittakaa vaan jaksaa” jäi opiskelijoiden mieleen vähintään yhtä legendaarisena muistona kuin Sipilän irvokkaat kuvat koulutuslupauksesta. Milloin opiskelijat saisivat vaihteeksi hyviä uutisia?
Toimittaja Pihla Hänninen pohtii esseessään opiskeluaikaisen työnhaun haasteita ja kivikkoista polkuaan työelämään.
Pihla Hänninen
KONMARITIN jokin aika sitten vanhoja sähköpostejani. Elättelin toiveita siitä, että olisin löytänyt sieltä jotain säilyttämisen arvoista: vanhoja valokuvia, salaisuuksia, hyviä ideoita tai vaikka inspiraatiota esikoisromaania varten.
Elämänarkeologiset kaivaukseni tuottivat pettymyksen. Tällä digitaalisella hautausmaalla oli vain enemmän tai vähemmän merkityksetöntä roskaa. Viestejä ex-heiloilta ja nyt jo edesmenneiltä professoreilta. Parin sanan mittaisista viesteistä koostuvia sähköpostiketjuja. Turhia uutiskirjeitä.
Suurimman osan laatikosta haukkasivat kuitenkin yllättäen työnhakuvahtien ilmoitukset, joita olin tilaillut rituaalinomaisesti jokaiselta löytämältäni työnhakusivustolta.
Olin kai pelännyt, että jos en tilaa kaikkia ilmoituksia, niin minulta menee ihan varmasti jotain oleellista ohi. Tämä vanha pelkoni ei tunnu jälkikäteen ajatellen kovin realistiselta. (Kerro silti, jos tiedät jonkun, joka olisi löytänyt työpaikan Mol.fi:stä.)
Työelämään pyrkivät opiskelijat törmäävät usein seuraavaan viheliäiseen paradoksiin: työtä ei saa ilman kokemusta, mutta kokemusta ei saa ilman työtä.
Ilmiö voi olla tuttu myös alanvaihtajille tai niille, jotka pyrkivät työelämään muun suunnitellun tai suunnittelemattoman tauon kuten lasten saamisen tai sairastamisen jälkeen.
Kuva: Pixabay
Koska aloitin yliopisto-opinnot suoraan ylioppilaaksi valmistumiseni jälkeen ilman välivuosia, en ollut ehtinyt saada juurikaan työkokemusta. Olin totta kai iloinen ja ylpeä lyhyestä kesätyökokemuksestani, mutta siitä ei myöhemmin työnhaussa ollut hyötyä.
Onnistuin jotenkin saamaan ensimmäisen opiskeluvuoteni jälkeen kesätöitä siivoojana. Halusin kuitenkin keskittyä opiskeluun, joten nostin seuraavana kesänä ennemmin opintotukea ja -lainaa, koska se oli mahdollista.
Opiskelijana työhön liittyy myös aikaa koskeva paradoksi: jos teet töitä, opiskelun edellytykset kärsivät, mutta jos ”vain” opiskelet, kärsivät työnteon edellytykset. Monen opiskelut siis pitkittyvät tai jopa keskeytyvät työnteon takia ja monen työelämään siirtyminen pitkittyy opiskelujen takia.
Kesäopintotuen nostaminen oli huomattavasti helpompi ja miellyttävämpi ratkaisu kuin hakuilmoitusten kyttääminen, hakemusten nikkarointi ja kärvistely loputtomalta tuntuvan odottelun epävarmuudessa.
Joskus myöhemmin olisin kyllä kovastikin halunnut tehdä töitä. Hain niitä välillä kevytmielisemmin ja välillä epätoivon vimmalla, mutta tuloksia ei vain tullut.
Ei haastattelun haastattelua. Välillä en saanut edes latteita ”kiitos, mutta saimme noin tsiljoona hakemusta, eikä valintamme tällä kertaa kohdistunut sinuun” -sähköposteja.
Työnhaussa epäonnistuminen kerta toisensa jälkeen sai minut ymmälleni. Olin mielestäni ihan kelpo kandidaatti. Opiskelin korkeakoulussa, osasin noudattaa ohjeita ja lisäksi olin aina ollut hyvä ilmaisemaan itseäni etenkin kirjallisesti. Missä mahtoi olla vika?
Ehkä hain vääriä paikkoja? Tai ehkä hakemukseni olivat vääränlaisia? Työhakemus on kuitenkin tunnetusti tekstilaji, johon sisään pääseminen vie aikaa.
Kuva: Unsplash
Opiskelukaverini vinkkasi, että niin esseisiin kuin työhakemuksiinkin kannattaa ripotella hienoja sanoja fake it until you make it -hengessä. Kokeilin sitäkin. Ei tulosta. Ehkä rekrytoijat kurtistivat kulmiaan buzzwordeja vilisevän hakemukseni nähtyään ja huomasivat, että yritän juksata heitä, enkä tiedä tuon taivaallista siitä mistä puhun.
Ehken tuntenut itseäni tarpeeksi ja osannut kertoa niin kutsutusta osaamisestani. Ehken osannut hakea töitä oikealla tavalla?
En koskaan kokeillut vanhaa kunnon ”kävele yritykseen sisään ja kysy töitä” -metodia, enkä myöskään halunnut kirjoittaa työhakemustani vessapaperirullaan niin kuin joku jossain oli kuulemma joskus tehnyt ja saanut töitä.
Tai sitten minulla ei vain yksinkertaisesti käynyt tuuri.
Rekrytointi- ja HR-ammattilainen Saana Rossi kirjoittaa Rekrytoija-kirjassaan siitä, miten työnhakuun liittyen annetaan paljon neuvoja – usein ihan pyytämättäkin. Nämä neuvot ovat usein keskenään ristiriitaisia. Soita hakemuksen perään, älä missään tapauksessa soita hakemuksen perään ja niin edelleen.
Kuulostaa muuten ihan deittailulta! Työnhaussa ja deittailussa on mielestäni ylipäätään paljon samaa. Molemmissa menestyminen – eli sopivan työpaikan tai kumppanin löytäminen – vaatii erilaisten resurssien lisäksi itsetuntemusta, itseluottamusta ja heittäytymiskykyä.
Molemmissa joutuu kasvokkain oman haavoittuvuutensa kanssa ja asettamaan itsensä alttiiksi pettymyksille. Molemmissa prosessista putoaminen tai pahimmillaan ghostatuksi tuleminen satuttaa ja tuntuu pahalta. Molemmista pettymyksistä voi kuitenkin useimmiten päästä yli ajan kanssa.
Työnhakutaitojeni puutteeseen saattoi vaikuttaa myös se, että opiskelin melko teoreettisena ja kriittisenä tunnettua alaa, jossa työelämätaidoille lähinnä hymähdeltiin.
Se, että uusinsimme sitseillä stereotypioita lauleskelemalla työelämäorientoituneemmille aloille naureskelevia sitsilauluja, vaikutti tietysti siihen mitä pidin tavoittelemisen arvoisena.
Rakensimme omaa opiskelijaidentiteettiämme edellisten opiskelijasukupolvien jalanjäljissä ja samaan aikaan loimme rajaa meidän ja muiden välille.
Yllättävän moni kaverini luo uraa tutkijana. En ole tietoinen heidän kaikkien motiiveista, mutta ehkä osa on valinnut alan kutsumuksen ja mielenkiinnon takia, osa ajautumisen takia ja osa ehkä hieman pakon sanelemana siksi, että yliopistossa hyvin pärjäämisen jälkeen työnhaku on tuntunut ja voi tuntua inhottavalta ja nöyryyttävältä.
Kukapa sellaisissa tunteissa haluaisi velloa?
Työnhakutaitojen puutteen ja työelämää hieman pakollisena pahana pitävään opiskelijakulttuuriin sosiaalistumisen lisäksi luokkataustanikin voi olla yksi selittävä tekijä.
Siinä missä osaa kavereistani on kannustettu tai velvoitettu hakemaan töitä, omat työväenluokkaiset vanhempani eivät ole suoranaisesti tuuppineet minua töihin.
Työsuojeluvastaavana aikanaan työskennellyt isäni siirtyi vanhemmilla päivillään työltäsuojeluvastaavaksi. ”Ehdit sinä niitä töitä ihan tarpeeksi elämäsi aikana tehdä,” hän totesi lempeästi, kun harmittelin ääneen surkeaa kesätyönhakutuuriani.
Vuosien epäonnistuneen työnhaun seurauksena aloin vähitellen epäillä olevani jotenkin huonompi kuin muut. En ymmärtänyt työnhaun sääntöjä ja lainalaisuuksia, enkä tiennyt mitä minun olisi pitänyt tehdä. Ajattelin, että minusta on varmaan jäänyt valmistusvaiheessa pois jokin työnhakuun liittyvä osa, oli se sitten ruuvi tai muu.
Meni muutama vuosi. Koska elin pelkkien tukien varassa, ansioluetteloni alkoi ammottaa tyhjyyttään. Kuten arvata saattaa, itsetuntoni oli myös nollilla. Menetin vähitellen toivoni.
Olin tietysti myös köyhä. En uskaltanut koskaan lähteä vaihtoon, enkä matkustellut tai käynyt niissä kalliissa tapahtumissa, joissa työssäkäyvät kaverini kävivät.
Köyhyysrajan alapuolella eläminen nakersi uskoani tulevaisuuteen. En ajatellut ikinä saavani töitä, vaan ajattelin, että tulisin aina olemaan köyhä.
Vieraannuin työelämästä. Välillä murehdin toimeentuloa, mutta löysin elämääni rahan ja työssäkäynnin sijaan muita merkityksen lähteitä. Tein vapaaehtoistyötä, harrastin, imin itseeni tietoa ja opettelin uusia taitoja. Minulla oli rutkasti aikaa ajatella asioita ja hoivata itseäni ja muita.
Loppujen lopuksi tuuri minulla kävi tuuri. Juttelin sattumalta ystäväni illanistujaisissa erään lehden toimitussihteerin kanssa. Hänellä oli tarjolla pieni työtehtävä ja päädyin avustamaan lehteä ensimmäistä kertaa elämässäni.
Vaikka tämä voi kuulostaa vähäpätöiseltä, tapahtuma oli käänteentekevä. Rohkaistuin siitä ja uskalsin sen seurauksena olla aiempaa aloitteellisempi ja verkostoitua. Aloin työskennellä opintojeni ohella vapaana toimittajana ja minulle kehittyi ammatillinen identiteetti.
Siitä lähti käyntiin hyvän kierre. Hyvästä seurasi hyvää ja minulle alkoi kasaantua erilaisia pikku etuoikeuksia. Sain myös voimaa venyneiden opintojeni loppuun saattamiseen.
Sosiologi Robert K. Merton kuvaa kasautuvia etuja ja kasautuvaa eriarvoisuutta ns. Matteus-vaikutuksen käsitteellä. Käsite perustuu Uuden testamentin Matteuksen evankeliumin jakeeseen 25:29 (”Jokaiselle, jolla on, annetaan, ja hän on saava yltäkyllin, mutta jolla ei ole, siltä otetaan pois sekin mitä hänellä on”). Myös myöhemmän tutkimuksen mukaan niin eriarvoisuus kuin hyväosaisuuskin ovat kasaantuvaa ja myös ylisukupolvista sorttia.
Oli mahtavaa viimein tuntea kuuluvansa työssäkäyvien kansalaisten joukkoon. En kuitenkaan pidä tätä etuoikeutta itsestäänselvyytenä, koska olen kokenut myös omakohtaisesti sen, millaista on olla työelämän ulkopuolella ja kamppailla vuosia sinne päästäkseen.
Mikä hassuinta, en koskaan ajatellut, että minusta olisi toimittajaksi. Ensikosketukseni alaan oli näet karsea. Vietin päivän maakuntalehden toimituksessa lukion viestinnän kurssilla ja minun ja kurssikaverini piti keksiä koko päivä lehden täytepalstalle tyhmiä kysymyksiä ja selvittää niihin vastaukset.
Kaltaiselleni vakavalle teinille tehtävä oli vaikea ja siinä missä minä olin epämukavuusalueellani, vanhempi kurssikaverini oli liekeissä. Ajattelin, että hän oli toimittaja-ainesta ja minä en.
Kokemukseni jätti vielä kypsymisvaiheessa oleviin aivoihini muistijäljen. Jos toimittajan työ on tällaista, en todellakaan halua olla toimittaja. Jos olisin pitänyt sinnikkäästi kiinni tuosta teini-ikäisen minäni arviosta, en olisi tässä missä olen nyt.
Opin tästä ennen kaikkea sen, että asiat ovat aina vähän suhteellisia. Ei kannata aina luottaa omaan ajatteluunsa, koska siinä on monenlaisia kognitiivisia vinoumia. Ne kuuluvat asiaan, mutta niistä kannattaa olla tietoinen, jos mahdollista.
Kuva: Unsplash
Myöhemmin ymmärsin, että jos joku toimintatapa ei toimi, voi olla järkevää vaihtaa näkökulmaa.
Luin rekrytointiprosesseja käsitteleviä kirjoja ja opin, että onnistuneet rekrytoinnit tehdään yleensä hyvin laskelmoidusti työnantajan tarpeiden pohjalta. Niissä ei enimmäkseen oteta riskejä, koska virherekrytoinnit tulevat kalliiksi.
Rekryprosessissa hylätyksi tulemisessa ei ole mitään henkilökohtaista. Mikä lohdullinen tieto! Tieto ei silti lohduta paljoakaan, jos käteen jää jatkuvasti tyhjä arpa.
Rekrytoidessa käytetään valtaa ja työnhaku on kestävyyslaji, jossa hakijalla on paljon pelissä. Kyse on hakijan itsetunnosta, toimeentulosta ja tulevaisuudesta eli toisin sanoen elämisen ehdoista ja laadusta. Kun et koskaan kuule hakemuksestasi mitään, olo voi alkaa tuntua näkymättömältä.
Haloo, onko siellä ketään? Täällä on vittu ihminen sisällä!
Oman pitkällisen työnhakumaratonini lopulla sain ensin harjoittelupaikan, sitten pari lyhyttä työpätkää ja lopulta työllistyin pidemmäksi aikaa. Joudun myös maksamaan keväällä nostamiani opintotukia takaisin, koska en osannut aavistaa yllättävää työllistymistäni.
Harmittaako? Ei sitten yhtään. Velkani Kelalle symboloi minulle pelkästään onnistumista. Tuntuu siltä kuin olisin voittanut elämässä. Ja se on ihanaa.
Kirjoittaja on työnhaun esoteeriset salaisuudet selvittänyt VTM, joka pitää työnhausta niin paljon, että voisi tehdä sitä työkseen.
Etsijän Instagramissa teettämän kyselyn mukaan valtaosa vastanneista opiskelijoista on jo huomannut toimeentulonsa heikentyneen hintojen nousun seurauksena. Lähitulevaisuus näyttäytyy monelle epävarmana ja osalle jopa toivottomana. Iso osa kuitenkin myös arvioi, että heidän toimeentulonsa tulee pysymään kohtuullisena.
Karoliina Virkkunen
ETSIJÄ kysyi opiskelijaelämää eläviltä lukijoiltaan, miten hintojen nousu ja inflaatio ovat vaikuttaneet heidän toimeentuloonsa. Vain 8 % vastanneista katsoi, että ei mitenkään. 65 % koki tilanteen vaikuttaneen vähän ja 27 % paljon.
45 % vastanneista oli joutunut lisäämään hintojen nousun seurauksena työnteon määrää ja 25 % kertoi lisänneensä puolestaan opintolainaa. 30 % ei ollut toistaiseksi muuttanut mitään.
Kyselyn vastaukset eivät kerro, kuinka paljon töitä vastaajat olivat ennen tehneet tai kuinka paljon lainaa he olivat aiemmin ottaneet. Opintolainaa voi nostaa vain rajallisen määrän, ja töiden tekoa rajoittavat tulorajat, mikäli opiskelija nostaa opintotukea.
”43 % kyselyyn vastanneista kertoi, että ei saa lainkaan taloudellista tukea vanhemmiltaan tai sukulaisiltaan.”
Opiskelijat ovat huomanneet hintojen nousun vaikuttaneen toimeentuloonsa. Kuva: Canva
Opiskelijat elävät keskenään erilaisissa tilanteissa
43 % kyselyyn vastanneista kertoi, että ei saa lainkaan taloudellista tukea vanhemmiltaan tai sukulaisiltaan. 24 % kertoi saavansa sellaista joskus ja 33 % usein.
Lähitulevaisuuden toimeentuloaan opiskelijat arvioivat joko kohtuulliseksi, epävarmaksi tai toivottomaksi. Kukaan ei arvioinut lähitulevaisuuden toimeentuloaan hyväksi. 45 % koki epävarmuutta ja 41 % katsoi, että toimeentulo tulee olemaan kohtuullista. 14 % vastanneista koki lähitulevaisuuden toimeentulon toivottomaksi.
”Kyselyn tulokset ovat siinä mielessä huolestuttavia, että monien opiskelijoiden tilanne on ollut jo ennen pandemiaa ja nykyistä hintatason nousua vaikea.”
Etsijä kysyi myös, millaisena opiskelijoiden tulevaisuus näyttäytyy valmistumisen jälkeen heidän omasta mielestään. Tulokset jakautuivat tasan kahtia. Puolet koki tulevaisuutensa toiveikkaaksi ja puolet epävarmaksi. Kukaan ei kokenut valmistumisen jälkeistä tulevaisuuttaan toivottomaksi. Kyselyyn vastasi yhteensä 27 opiskelijaa.
Kaiken kaikkiaan opiskelijat vaikuttavat olevan hyvin erilaisissa tilanteissa keskenään. Kyselyn tulokset ovat siinä mielessä huolestuttavia, että monien opiskelijoiden tilanne on ollut jo ennen pandemiaa ja nykyistä hintatason nousua vaikea.
Nykyisellä hallituskaudella opiskelijoiden mahdollisuutta työntekoon on parannettu hieman tulorajoja nostamalla. Tämä ei kuitenkaan vaikuta kovin pitkäjänteiseltä ratkaisulta, sillä opiskelijoiden on todettu olevan myös hälyttävän uupuneita.
Opintolainojen korot huolestuttavat, mutta ilmassa voi olla myös toivoa
Opintolainan osuutta kasvatettiin vuonna 2017, mikä näyttää nyt ongelmalliselta, koska pitkään pienenä pysynyt korkotaso on noussut nyt jyrkästi. Valtaosa opintolainoista on sidottu euriborkorkoon, koska se on pitkään ollut lähes nollissa. Tällä hetkellä euribor pyörii noin 2,6—2,7 prosentissa.
Mimmit sijoittaa -median Aino-Maija Makkula laski, että hänen opintolainansa korkokulut tulevat nousemaan nykyisellä korkojen kehitysvauhdilla 18 eurosta 370 euroon vuodessa. Tällä hetkellä euriborkoron ennustetaan nousevan ensi kesään mennessä jopa yli 3 prosenttiin.
”Tulevaisuudessa on siis mahdollista, että opintolainojen osuus suhteessa palkkaan pienenee, vaikka korot olisivatkin korkeat.”
Kelalla on suunniteltu opintolainoihin mahdollista valtion kustantamaa korkokattoa, mikä helpottaisi hiukan opiskelijoiden ahdinkoa. Aivan valtaosa opiskelijoista on pakotettu ottamaan lainaan kuitenkin ihan normaaleja elinkustannuksia varten.
Makkula huomauttaa, että inflaation myötä myös palkkataso voi nousta. Tulevaisuudessa on siis mahdollista, että opintolainojen osuus suhteessa palkkaan pienenee, vaikka korot olisivatkin korkeat.
Etsijän kysely tehtiin Instagramin Tarinat-osiossa.
