Artikkelit

Julkaistu

Kirkossa vaikuttava Pia Kärki taistelee nuorten äänen puolesta

Petra Uusimaa

PIA Kärki on 19-vuotias helsinkiläinen vaikuttaja, joka hurahti kirkkovaikuttamiseen rippikoulun jälkeen. Hän on jo vuodesta 2019 alkaen pyrkinyt lisäämään nuorten ja nuorten aikuisten ääntä kirkossa ja kokeekin sen erääksi suurimmista unelmistaan – jotta nuoria todella alettaisiin kuunnella.

Kärki on lopettamassa juuri viimeistä vuottaan aikuislukiossa. Vapaa-ajalla hän kertoo rakastavansa maalaamista ja tietysti vaikuttamista. Kärki on ennen kaikkea motivoitunut pitämään nuoria ja nuorten ääntä esillä.

Pia Kärki vuoden 2022 Nuorten tulevaisuusseminaarissa. Kuva: Joonas Hiltunen

Oman äänen kuuluvuuden puolesta tulee taistella, painottaa Kärki. Seurakunnan työntekijät ovat monesti niin kiireisiä, että heitä täytyy lähestyä useampia kertoja. Tästä ei kannata pelästyä tai harmistua, hän jatkaa.

“Pitää olla rohkea eikä saa luovuttaa, vaikka tuntuisikin siltä, että haluaa luovuttaa ja ettei tästä tule mitään, pitää jaksaa taistella. Kannattaa muistaa pitää esillä omia asioita.”

Miten Kärjestä tuli vaikuttaja?

Kärki on tällä hetkellä mukana NAVI:ssa, johon hän liittyi täytettyään 18. NAVI eli nuoret aikuiset vaikuttavat kirkossa -vaikuttajaryhmä koostuu hiippakuntien lähettämistä edustajista ja varaedustajista sekä erilaisten kristillisten järjestöjen edustajista. Kärki edustaa Helsingin hiippakuntaa varajäsenenä ja kuuluu tämän lisäksi Helsingin Paavalin seurakunnan nuorten vaikuttajaryhmään.

Kärki kertoo vaikuttamisuran lähteneen liikkeelle, kun hän kävi rippikoulun vuonna 2019. Rippikoulun jälkeen hän sai kutsun nuorisotyöntekijältä projektiin, jossa suunniteltiin nuorille ja nuorille aikuisille oma talo. Kärki pääsi mukaan tiimiin, joka sai suunnitella taloon esimerkiksi playstation-pelipisteitä nuorille.

Sen jälkeen Kärki hurahti kirkkovaikuttamiseen.

“Projekti oli minusta tosi hieno juttu ja olin yllättynyt, että onko kirkkovaikuttaminen tällaista. Kirkkohan on tosi siisti juttu!”

Tämän jälkeen Kärki kävi projektiin kuuluvissa vaikuttajakoulutuksissa. Hän on osallistunut Nuorten tulevaisuusseminaariin sekä seminaaritiimiläisenä että tuutorina. Kärki on ollut mukana Paavalin seurakunnan nuorten vaikuttajatiimissä aina sen perustamisesta lähtien ja on myös kirjoittanut Lasten ja nuorten keskuksen lehteen Villiin kolumneja.

Perusarvoina reiluus ja toisten kunnioittaminen

Kärki on vaikuttanut kirkossa pitkään.

“Olen aika monen seurakunnan toiminnassa mukana. Tarkkailen ja kokeilen verkostoitua”, kuvailee Kärki. Hän tiivistää perusarvoksensa perheet ja läheiset, joka näkyy siinä, että hän viettää paljon aikaa esimerkiksi pitämällä yhteyttä vanhempiinsa ja ystäviinsä.

“Minulle tärkeitä arvoja ovat myös toisten kunnioittaminen, reiluus ja yleinen hyvyyteen pyrkiminen – olla itselle ja toiselle hyvä ja pyrkiä siihen, että kaikessa tekemisessä näkyisi sellainen hyvyys”, sanoo Kärki.

Tämä näkyy myös hänen vaikuttamisessaan, sillä Kärjelle on tärkeää tuoda esille niiden nuorten ääntä, jotka eivät välttämättä itse uskalla käyttää sitä.

“Minulle tärkeitä arvoja ovat myös toisten kunnioittaminen, reiluus ja yleinen hyvyyteen pyrkiminen.”

“Saatan olla joskus viemässä ajatuksia eteenpäin ja kysymässä työntekijöiltä, voisiko teillä olla kiinnostusta tehdä jotain tällaista.”

Hän kertoo mielellään kannustavansa muita ihmisiä.

“Toisaalta olen myös hyvin kriittinen itseäni kohtaan”, hän jatkaa. “Siinä on ristiriita, kun yrittää olla toisille armollinen ja sitten on itselle niin kriittinen. Sen takia tarkkailen omaa toimintaani aika paljon.”

Nuorista oppii kuuntelemalla heitä

Kärjelle vaikuttamisessa kaikkein tärkeintä on reiluus – se, että kaikki tulevat varmasti kuulluksi. Kun kysyin Kärjeltä, mikä on tärkeää nuorten aikuisten äänten lisäämiseksi, hänellä oli suora vastaus valmiina: yksinkertaisesti kuuntelemalla nuoria.

“Nuorista ja nuorista aikuisista puhutaan todella paljon, mutta toivoisin, että keskusteluihin otettaisiin mukaan nuoria ja nuoria aikuisia. Minusta tuntuu usein, että lehtijutuissa, joissa puhutaan nuorista, otetaan kommentoimaan vain aikuisia ihmisiä, eikä nuorilta oikeasti kysytä, mitä heille kuuluu ja miten he kokevat tämän asian.”

Kärki painottaa, että aikuisten täytyisi kuunnella nuoria. Ainoastaan sillä tavalla kuulemme, mitä nuorille todella kuuluu ja mitä he ovat mieltä heitä koskevista asioista.

Oman äänen kuuluville saaminen ei ole ollut aina helppoa Kärjellekään, mutta tilanne on hänen mukaansa muuttunut paljon. Nuorten vaikuttamismahdollisuudet ovat parantuneet ja Kärki kertoo myös oman itsevarmuuden kasvamisesta.

Pia Kärki (oikealla) ja Roni Vatto (vasemmalla) Malmin seurakunnan vapaaehtoisuuden pajapäivässä. Kärki ja Vatto edustavat Helsingin hiippakuntaa.

“Nykyään kun olen jo vaikuttaja, oppinut tosi paljon ja tehnyt monia juttuja, tuntuu, että oman äänen kuuluville tuominen on todella paljon helpompaa. Voi tulla jotain mutkia matkaan, mutta tietää kehen ottaa yhteyttä.”

Jos tuntuu, ettei saa omaa ääntä kuuluville, voi yhteyden ottaa esimerkiksi NAVI:n, opastaa Kärki. Pääasiana on vain taistella omasta paikastaan ja äänestään.

Miksi juuri kirkko?

“Kirkkovaikuttamisessa minua inspiroi se, että kirkko ei ole koskaan valmis ja aina on jotain tehtävää. Koskaan ei lopu puuhat kesken”, tiivistää Kärki, kun kysyn häneltä, mikä motivoi kirkkovaikuttamisessa. “Henkilökohtaisella tasolla minua motivoi myös se, että opin koko ajan lisää ja saan nähdä uusia ihmisiä ja verkostoitua.”

“Seurakunnista ja kirkoista tulee niin paljon eriäviä linjauksia, että minulla menee pää pyörälle. Toivoisin, että kirkkolla olisi selkeämpi ja yhteneväisempi linja.”

Kärki kertoo naurahtaen hänen olleen ennen vaikuttamisuraansa todella helsinkiläinen, mutta tuntevansa nykyään nuoria ympäri Suomea. Se on antanut myös perspektiiviä: seurakunnat eivät toimi samoin Helsingissä ja esimerkiksi Kuopiossa.

Kärki toivoisi, että kirkon linja selkenisi ja yhtenisi.

“Seurakunnista ja kirkoista tulee niin paljon eriäviä linjauksia, että minulla menee pää pyörälle. Toivoisin, että kirkkolla olisi selkeämpi ja yhteneväisempi linja.”

Tärkeintä Kärjen mielestä on kuitenkin se, että jokaisessa seurakunnassa kuunnellaan nuoria ja nuoria aikuisia.

“Koen, että olen omalla vaikuttamisellani saanut nuorten ja nuorten aikuisten ääntä kuuluville. Paavalin seurakunnassa olen puhunut pitkään nuorten aikuisten omasta toiminnasta ja nyt meillä on ollut lepoleirejä ja nuorten aikuisten iltoja.”

Kävijöitä on ollut vähän, mutta Kärki uskoo, että resursseja keskittämällä kävijöitä voisi olla enemmän. Kärjen unelmana olisi saada asialle kokonaan oma työntekijä.

Rakas, rikkinäinen kirkko

Kirkossa on myös paljon epäkohtia, jotka saattavat etäännyttää juuri nuoria. Kärki myöntää, että häntä harmittaa, kuinka hänelle niin paljon tarjonnut kirkko voi olla toiselle turvaton, epäoikeudenmukainen ja traumaattinen.

“Minusta on kurjaa, että minulle niin rakkaassa kirkossa on paljon turvattomuutta, hengellistä väkivaltaa, syrjintää ja epäreiluutta”, tiivistää Kärki.

Tästäkin huolimatta kirkko on alkanut kiinnostaa nuoria enemmän, kertoo Kärki ja sanoo olevansa tyytyväinen tähän suuntaa. Tämä johtuu Kärjen mukaan osaksi siitä, että kirkossa on alettu tietoisesti antamaan nuorille tilaa ja ääntä.

“Minusta on kurjaa, että minulle niin rakkaassa kirkossa on paljon turvattomuutta, hengellistä väkivaltaa, syrjintää ja epäreiluutta.”

Nuorten vaikuttamisen ansiosta kirkkoon tuodaan muutosta. Nuorten näkökulma on ainutlaatuinen ja Kärjen mukaan nuoriin pitäisi suhtautua asiantuntijoina, ei vain ihmisinä, joita kuunnellaan puolella korvalla.

Vapaa-ajalla Kärki rakastaa esimerkiksi maalaamista.
Muutoksia on kuitenkin tapahduttava

“Toivoisin, että kirkko olisi aidosti läsnä jokaisen elämässä ja että kirkko huolehtisi turvallisen tilan ja oikeudenmukaisuuden toteutumisesta.”

Kärki toivoo myös byrokratian vähentymistä ja sitä, että kirkko ulottaa toimintaansa myös kirkon ovien ulkopuolelle. Kirkon täytyisi tulla myös niiden elämään, jotka eivät käy kirkon toiminnassa.

“Toivoisin enemmän myös ilta- ja yöpainoitteista toimintaa, mutta se taitaa olla tällaisen yökukkujan oma toive”, naurahtaa Kärki.

Tärkeintä muutokselle on Kärjen peräänkuuluttama reflektointi — sekä kirkko-organisaation että työntekijöiden tasolla. Kirkosta täytyy olla vastaanottavaisempi myös seurakuntalaisten ideoille ja Kärjen mukaan olisi hyvä osallistaa myös seurakuntalaisia tapahtumien suunnitteluun ja toteuttamiseen.

“Toivoisin, että kirkko olisi aidosti läsnä jokaisen elämässä ja että kirkko huolehtisi turvallisen tilan ja oikeudenmukaisuuden toteutumisesta.”

“Minusta on tärkeää, että moni tulee tietoiseksi kirkon ongelmista ja haluaa tehdä asioita niiden eteen. On hienoa, että kirkon sisällä on havahduttu reflektoimaan enemmän omaa toimintaa ja pohdittu mikä toimii ja mikä ei.”

“Unelmieni kirkko olisi luova ja rohkea”, luonnehtii Kärki. “Sellainen, joka pitäisi usein yhteyttä seurakuntansa alueen ihmisiin, erityisesti heihin, jotka eivät käy kirkossa.”

Mitä seuraavaksi?

Kärki kertoo saaneensa juuri kuulla, että pääsee ylioppilaaksi tänä keväänä. Tulevaisuudessa suunnitelmissa on korkeakoulupaikka Helsingin teologisessa tiedekunnassa tai kulttuurintutkimuksen alalta.

“Jos olisin kirkon työntekijä, niin toivoisin, että pystyisin silloin tekemään asioita, joista nyt haaveilen vaikuttajana.”

Tulevaisuutta Kärki ei kuitenkaan uskalla suunnitella vielä kovin tarkkaan. Hän kovasti toivoo, että olisi syksyllä korkeakoulussa. Vaikuttamista hän aikoo kyllä jatkaa.

“Haluaisin opiskella vielä enemmän, miten voi toimia vaikuttajana. Sen jälkeen olen pohtinut, että perustaisi sometilin vaikuttamisesta”, kertoo Kärki.

Suurena unelmana Kärjellä on työskennellä joku päivä seurakunnassa.

“Jos olisin kirkon työntekijä, niin toivoisin, että pystyisin silloin tekemään asioita, joista nyt haaveilen vaikuttajana.”

Kirjoittaja on Etsijän päätoimittaja ja tummapaahtoisen kahvin ylikuluttaja, joka haaveilee keskiajantutkijan urasta.

Julkaistu

Minä ja muut näkymättömät naiset autismin historiassa

“Lomake arvioi minua sen perusteella, kuinka maskuliininen olen.”

TÄMÄN oivalluksen tekee ruotsalainen kirjailija ja journalisti Clara Törnvall täyttäessään kyselylomaketta, jonka tarkoitus on kartoittaa hänellä esiintyviä autismin oireita. Erityismielenkiinnonkohteita käsittelevissä kysymyksissä korostuvat samat teemat: ajoneuvot ja numerot. Sen sijaan esimerkiksi sosiaalisuus ja kiinnostus kaunokirjallisuuteen esiintyvät lomakkeessa ikään kuin autististen piirteiden vastatekijöinä. Törnvall ryhtyy tekemään marginaaleihin merkintöjä. “Mieskysymys.”

Törnvallia haastatteleva psykologi kertoo, että kysymyksissä annettujen esimerkkien tilalle voi ajatella jotain muita sellaisia asioita tai ilmiöitä, joista on erityisen kiinnostunut. Törnvallille tämä selitys ei kuitenkaan kelpaa. Autistit ajattelevat asioita usein kirjaimellisesti, eivätkä osaa välttämättä tulkita kysymyksiä tällä tavoin. Miksi käsitys autismista sitten on edelleen niin sukupuolittunut, ja korostaa maskuliinisia mielenkiinnonkohteita ja “mieskoodattuja” piirteitä?

”Useiden autististen tyttöjen osa onkin ollut jäädä väliinputoajiksi. He ovat olleet liian erilaisia ei-autistiseen eli neurotyypilliseen yhteiskuntaan, mutta heitä ei ole virallisesti hyväksytty autisminkaan piiriin.”

Clara Törnvallin Naisia autismin kirjolla (suom. Christine Thorel, Atena 2023) pureutuu naisten historialliseen näkymättömyyteen autismitutkimuksessa ja -tietoudessa ja tarkastelee haastattelujen, historiallisten esimerkkien sekä kirjailijan omien elämänkokemusten perusteella sitä, miten erilaisilla tavoilla naisten autismi voi ilmetä. 1900-luvun neuropsykiatrian piirissä vallalla oli pitkään uskomus, ettei tyttöjen ja naisten lievää autismia – siis sellaista, johon ei liity merkittäviä älyllisiä tai kielellisiä haasteita – ole olemassakaan.

Kyvyttömyys tai haluttomuus tunnistaa tyttöjen ja naisten autismia on johtanut siihen, että se on usein jäänyt diagnosoimatta. Vaihtoehtoisesti autismi on tytöissä usein tulkittu joksikin muuksi häiriöksi, kuten yleisiksi oppimisvaikeuksiksi. Useiden autististen tyttöjen osa onkin ollut jäädä väliinputoajiksi. He ovat olleet liian erilaisia ei-autistiseen eli neurotyypilliseen yhteiskuntaan, mutta heitä ei ole virallisesti hyväksytty autisminkaan piiriin.

Olin itse vähällä olla yksi tällaisista tytöistä.

Sain autismidiagnoosin verraten myöhään, vasta noin 25-vuotiaana. Koko siihenastisen elämäni minua oli vaivannut tunne siitä, että olen niin olemuksellisesti erilainen, etten sopisi koskaan muiden joukkoon. Tuntui, että minussa oli jokin mystinen tekijä, joka oli muille ilmiselvä mutta itselleni näkymätön. Minua kiinnosti loputtomiin nesteiden liike, ja leikin koulun välitunneilla lätäköissä, minkä vuoksi minua pidettiin epäsiistinä ja lapsellisena. En osannut kunnolla mukautua sosiaalisiin normeihin, enkä jutella muiden kanssa niitä näitä; halusin luennoida erityismielenkiinnonkohteistani, jotka harvoin kiinnostivat muita. Toiset ihmiset näyttäytyivät minulle mystisinä, mykkinä nukkeina, joiden mielenliikkeitä oli mahdotonta ymmärtää. Tunsin olevani muukalainen toiselta planeetalta.

Myöhemmin opin “maskaamaan”, eli muita tarkkailemalla ja matkimalla ymmärtämään paremmin, miten sosiaalisissa tilanteissa toimitaan. Sain ystäviä ja opin piilottamaan epäsovinnaisimpia piirteitäni. Tutustuin myös toisiin autistisiin naisiin, joiden kanssa tunsin voivani olla vapaasti oma itseni. Tunne yleisestä ulkopuolisuudesta ei kuitenkaan hellittänyt. Se kulkee edelleen rinnallani.

”Toiset ihmiset näyttäytyivät minulle mystisinä, mykkinä nukkeina, joiden mielenliikkeitä oli mahdotonta ymmärtää. Tunsin olevani muukalainen toiselta planeetalta.”

Omista ekoistani – kuten erityismielenkiinnonkohteita autistien yhteisöissä nimitetään – merkille pantavimmat on ehkä ollut helppo mieltää jälkikäteen nimenomaan ekoiksi, koska ne ovat usein olleet stereotyyppisen maskuliinisia. Pikkutyttönä minua kiinnostivat autot ja dinosaurukset, aikuisena sotahistoria ja ydinfysiikka. Välissä on kuitenkin ollut kausia, jolloin olen keräillyt esimerkiksi korkokenkiä tai sisustanut vimmalla nukkekotia.

On paljonkin autistisia tyttöjä ja naisia, joiden ekot eivät vastaa stereotyyppisiä käsityksiä. Astioiden keräily tai julkisuuden henkilön fanitus voivat olla ekkoja, mutta ne jäävät usein vähälle huomiolle. 1980- ja 90-lukujen taitteessa autismitutkimusta tehnyt lastenpsykiatri Svenny Kopp, jota Törnvall kirjassaan haastattelee, kertoo huomanneensa jo varhaisessa vaiheessa eroja tyttöjen ja poikien ekoissa. “Mieslääkärit eivät kysyneet My Little Ponyista, he keskittyivät erityismielenkiinnonkohteisiin, joihin saattoivat itse samaistua”, Kopp kertoo.

Nykyajan diskurssissa autismi tulkitaan joskus uudeksi ilmiöksi. Korostuu näkökulma, jonka mukaan kaikki vähänkään erilainen käyttäytyminen tai ajattelu halutaan laittaa jonkin diagnoosin alle. Sinällään normaalien ja harmittomien persoonallisuuspiirteiden medikalisaatio on oma ongelmansa, mutta autismia ei keksitty 1900-luvulla. Törnvall kertookin kirjassaan kristinuskon historiasta löytyvistä niin sanotuista “pyhistä hulluista”, jotka nykytermein olisivat neurologisesti erilaisia, tai yhteiskunnasta syystä tai toisesta syrjäytyneitä eksentrikkoja.

”Törnvall kirjoittaa kauniisti ja pohdiskelevasti, tuoden mukaan tuokiokuvia arkielämästä. Teos on kuin pitkä, nautinnollinen essee.”

Jotkut pyhät hullut ovat olleet nykynäkökulmasta tarkasteltuna todennäköisesti nimenomaan autistisia, kuten sydänkeskiajalla elänyt fransiskaanimunkki veli Ginepro, jolla oli tapana tehdä asioista kirjaimellisia tulkintoja ja olla yksityiskohdista tarkka. Ajateltiin, että tällaisilla henkilöillä oli erityinen suhde Jumalaan, ja heitä saatettiin ihailla suurestikin. Historiallinen ennakkotapaus siis osoittaa, että nykyään autismiksi kutsuttuja piirrekimppuja on esiintynyt aina. Se myös opettaa, että autismin tunnistaminen ei vaadi sen lääkitsemistä tai terapoimista pois. Autistit ovat kukoistaneet yhteisöissä, jotka ovat ymmärtäneet heidän erityispiirteitään. Tämä valaa toivoa tulevaan.

Naisia autismin kirjolla on ajatuksia herättävä lukukokemus. Nimenomaan autistisille naisille omistettu teos auttaa toki ymmärtämään naisten ongelmallista roolia autismin historiassa ja nykyhetkessä, mutta sitä voi tästä huolimatta suositella kaikille: erityisesti kuitenkin autisteille ja heidän läheisilleen. Törnvall kirjoittaa kauniisti ja pohdiskelevasti, tuoden mukaan tuokiokuvia arkielämästä. Teos on kuin pitkä, nautinnollinen essee.

Tuntuu kuitenkin siltä, ettei kirjassa juurikaan pohdita varsinaista syytä tyttöjen ja naisten autismin erilaisuuteen poikien ja miesten autismiin verrattuna. Vaikka aihe on verraten uusi ja vastaamattomia kysymyksiä riittänee, olisin toivonut jonkinlaista, syväluotaavampaa pohdiskelua asiasta. Sukupuolieroihin liittyvät kysymykset ovat ongelmallisia ja ne nähdään nykykeskustelussa kiusallisina. Kysymysten käsittely ei kuitenkaan edellytä erojen luonnollistamista. Vaikka lasta ei voikaan kasvattaa autistiseksi tai ei-autistiseksi, olisi ollut mielenkiintoista tietää, voisiko esimerkiksi tyttöjen sosiaalisuutta ja kiltteyttä korostava kasvatus vaikuttaa siihen, millaiseen uomaan autismi heidän elämässään asettuu.

Toivon, että Naisia autismin kirjolla aloittaa laajemmankin autististen naisten esiinmarssin myös meillä Pohjoismaissa. Monille neurotyypillisille ensikosketus autismiin saattaa tulla mediasta, jossa valitettavan harvoin esitetään muita kuin stereotyyppisiä miesautisteja. Autististen naisten näkymättömyyden on aika tulla tiensä päähän.

Kirjoittaja on Oulussa asuva filosofian maisteri, joka viihtyy metsässä, lukee paljon ja soittaa kannelta.

Julkaistu

Vaikuttamisen strategia: kanna kivi kerrallaan vai raahaa kottikärryllinen?

Pietari Jetsonen

VAIKUTTAMINEN on kuin mainontaa. Kuten lähikaupan jokaviikkoisesta mainoslehtisestä tarttuu aina joku hyvä tarjous, niin käy myös somesta aina joku painuu päähän. Kuten mainoksen on tartuttava silmään, on somenkin oltava entistä huomiota herättävämpää. Kuka jaksaa rakentaa uutta Eiffelin tornia, jos edellinenkin kukkuu niin korkealla? Jääkö “vaikuttajiksi” enää vain ne parkkiintuneimmat, kenties jo itsensä kaupallisuudelle myyneet ammattilaiset. Ne, jotka saavat palkkaa “influenssoinnista”. Minne tipahtaa ainutlaatuisuus, todelliset mielipiteet ja ihmispersoonallisuudet, aitous?

Pieni stop-merkki ennen risteystä: mitä sinulle tulee mieleen sanasta vaikuttaminen? Kielitoimiston sanakirjan mukaan verbi vaikuttaa tarkoittaa “jonkin voiman, toiminnan tai muun sellaisen kohdistumisesta johonkin tavallisesti niin, että kohteessa tapahtuu tai pyrkii tapahtumaan jokin muutos; olla osallisena johonkin”. Nykypäivänä kaikki vaikuttavat. Ovat vaikuttajia eli influenssereita, kuten finglish-tyyliin se sanottaisi. Huomautettakoon, että monesti nuorempi polvi tässä välissä virnuilee, jos joku auttamaton boomeri, näin Sanna Marinin trendaamaa sanaa lainatakseni, edes kokee tarpeelliseksi avata sanaa influensseri. Siispä latistukseksi kerrottakoon, että tämä sepustus tulee 23-vuotiaalta.

Sosiaalisesta mediasta on tullut tärkeä osa nykyajan vaikuttamiskenttää. Kuva: Melanie Deziel, Unsplash

Riski on, että niille ainutlaatuisuudelle ja todellisille mielipiteille käy kuin eduskuntavaaliehdokkaalle Helsingin vaalipiirissä: budjetti ei riitä, pyrkijöitä on aivan liikaa, ja kun se kuuluisa lentävä lehmä pitäisi luvata läpi päästäkseen. Vaikuttamishalu lopahtaa jo siihen, että kaikkea on niin paljon.

Kun Suomen maatalous tehostui, kykeni yksi viljelijä siihen, mihin ennen tarvittiin kylällinen miesoletettuja, ja maatilojen määrä väheni. Ammatillistuneet ahertajat täyttävät jo somen joka alustan. Miten tässä valtavuuden valtakunnassa, joka on täynnä osallistamista ja tarinallistamista, saamme millimetriäkään ahteriamme eteenpäin, naapurin ahterista puhumattakaan?

Miten se naapurin takamus sitten liikahtaisi?

Nykyajan vaikuttaminen on kerryttänyt itseensä ivanvivahteisen leiman, pullistunut niin suureen mittakaavaan, että kohta se joko hukuttaa meidät kaikki tai poksahtaa kuin pyörän takakumi. Internetin kytkemän maailman mainosvirrassa kohtaamme vaikuttamisyrityksiä alinomaa. Luemme räiskyvästä somehillunnasta – peukutamme ja tykkäämme siitä totta kai – ja näemme suoria lähetyksiä suurielkeisestä katuaktivismista. Niiden alkuaikojensa valtaisa potentiaali on kokenut inflaation. Bakteereille syntyy antibioottiresistenssi, ja me olemme menossa somevaikuttamisresistenssiin.

Ei meidän tarvitse keksiä uutta avaruusrakettia, eli luoda kahtasataa tuhatta seuraajaa tai neljää miljoonaa katsomiskertaa keräävää viraalivideota. Ei maailma niin paljoa näillä enää muutu. Historiassa mennään tanssien; kaksi eteen ja yksi taakse. Niin mentiin (tai pikkuhiljaa mennään) kulutuskäyttäytymisessäkin. Ensin oli hehkeää saada iso auto ja paljon rompetta, nyt taas moisia karsastetaan ja pieni autoton hippeily on hip. Näin mielestäni tulee käymään vaikuttamisessakin. Someprofiileita ja katukökötyksiä on kylliksi. Profiilit kuin katukapinointikin lipuu turhan herkäksi poseerauksen puolelle, ja kaikkihan voivat hymyillä kuvissa ja näyttää keskisormea kameran sammuttua.

”LGBTQ+ -vastaisuuden annetaan rehottaa, koska sen nähdään kuuluvan uskonvapauteen.”

Esimerkiksi seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksia ajava Pride on kasvattanut suosiotaan niin, että imago ottaa jo osumaa, ellei Priden aikoihin oman puljun logossa koreile viikon verran sateenkaaren värit. Yle uutisoikin pinkkipesusta 2.7.2021 nostaen esimerkin, kuinka ekologiseksi itseään nimittääkseen yritysten täytyy oikeasti tuoda toimenpiteetkin esiin, jotta ekoarvoviestintä menee läpi. Sateenkaarikansan saralla on tuntunut riittävän logon värjäys. Sen joka kerta tapahduttua törkypuhe pääsee valloilleen. Harva yritys puuttuu siihen kunnolla, jotta eivät vain menetä homovastaisten rahoja.

Kirkkokin nostaa salkoihinsa – siellä missä seurakuntaneuvosto sen sallii – sateenkaarilipun. Miksi? Esimerkiksi juuri 22.5.2023 uutisoitiin, että kokoomus ja keskusta potkitaan Pridestä ulos, ei kirkon mandaatit kumppanuuteen sen paremmat olleet vuonna 2019 virallisena tukijana, seuraavana vuonna toki vetäytyivät kohujen myötä. Totta, eivät kirkot ole sateenkaariystävällisiä. Turvallisuudesta ei ole mitään takeita. LGBTQ+ -vastaisuuden annetaan rehottaa, koska sen nähdään kuuluvan uskonvapauteen.

Ei kirkko kampanjoi selkeästi perusteettomien uskonkäsitysten oikaisemiseksi. Lukuisat raamatuntutkijat ovat todistaneet, ettei Raamattu vastusta homoja, koska tuona aikana ei edes tiedetty, mikä on homo. Suomessakin löytyy osaamista asiasta, mutta kirkko ei tartu heidän tietoonsa, vaan pelkäävät tuhansien herätysliikkeiden jäsenten katoa omaksi kirkokseen. Merkittävästi esimerkiksi eksegetiikan professori Martti Nissinen on asiaa tutkinut, mutta kirkkoa ei kiinnosta. Kirkko yrittää vaikuttaa, mutta ei ulkoisten mielipiteiden kiillotus sisäistä foobikkohiiltä sammuksiin puhalla.

”Rahan kanssa, rahan kautta ja rahassa” kuuluu ylistyslauseemme

Vaikuttamisen historiaa tutkaillessa internet tuntuu tietävän vain vaikuttajamarkkinoinnista, influencer marketing. Influencing Marketing Hub –sivuston mukaan kuulemma vanhin vaikuttamistarina löytyy 1760-luvulta. Savenvalaja Josiah Wedgwood onnistui ujuttamaan itsensä “modernin marketoinnin isäksi” tekemällä teeastiaston kuningatar Charlottelle. Hän brändäsi itsensä lyömälle itselleen ilmaisun “Potter of her Majesty”, eli Kuningattaren Savenvalajaksi. Taloudellinen hyöty tässä taatusti ketunhäntänä ollut, silloin kun pelkkä kuningattaren tykkääminen ei tuottanut kilisevää. Humanistina en jaksa taloudellista hössötystä, kaikki miettivät jo rahaa ja sen tahkontaa alati ja kaikkialla muutoinkin, joten käsitellään se puoli pois alta joutuin.

Somessa aina ohitan tarinat ja päivitykset, joissa lukee “kaupallinen yhteistyö”.

Sosiaalinen media tavoittaa ihmisiä, mutta luo idealistisen kuvan vaikuttajien elämästä. Kuva: Clark Tibbs, Unsplash

”En väitä, etteikö sosiaalisen median voima enää tehoaisi. Mutta näiden ylitäydellisten, tunteita pursuavien tarinoiden, joissa influensseri kertoo, miten juuri tämä luomuoravan käsissään pitelemästä männynkävystä tehty saippua teki hänestä valloittavan, teho heikkenee.”

Onnekseni se on ilmoitettava sisällön vastaanottajalle selkeästi. Ymmärrän, että ihmiset tekevät kaupallisia yhteistöitä naamanäkyvyyttyä ja taloudellista hyötyä saadakseen. Mutta kun tämä kaupallinen yhteistyö on hiipinyt kaikkialle, ja jos jotakuta rupesi sosiaalisessa mediassa tarkkaamaan hänen aatteidensa ja persoonansa vuoksi, kaupallinen yhteistyö vähän kylmää – missä määrin henkilö pidättäytyy omasta itsestään ja laulaa vain markkinatalouden lauluja? Minulle saa sitten muuten tulla kettuilemaan, jos joskus löydän itseni kaupallisesta yhteistyöstä.

En väitä, etteikö sosiaalisen median voima enää tehoaisi. Mutta näiden ylitäydellisten, tunteita pursuavien tarinoiden, joissa influensseri kertoo, miten juuri tämä luomuoravan käsissään pitelemästä männynkävystä tehty saippua teki hänestä valloittavan, teho heikkenee. Toimiakseen uuden somevaikuttamisen on oltava entistä hohdokkaampaa, uniikimpaa eli toisin sanoin myös kalliimpia ajan ja rahan mittareissa, jotta edes teoriassa vaikutusyritys erottuisi turtumuksen läpi massasta, jota vastaan alati kasvava joukko on jo rokotettu.

Uskovan sateenkaarityypin ujuttautuminen kirkkoon

Kuten on jo todettu, seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt ovat evankelisluterilaisen kirkkomme akilleenkantapää. Uskonyhteisöstä puuttuu usko – tieteeseen ja jokaiseen ihmiseen Jumalan kuvana. Homot ja transihmiset ovat ennakkoluulojen kohde, vanhan kaunan kantovesi. Muutos edellyttää vuorovaikutusta, ja herkkien asioiden parissa somen tai mielenosoituksen kautta tämä vuorovaikutus on epätodennäköisempää. Kohtaamalla molemminpuolisen ymmärryksen kera ihmisen ihmisenä hänet, jonka teoriassa sinua luulisi vihaavan, tapahtuu muutos.

Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt ovat evankelisluterilaisen kirkon akilleenkantapää. Kuva: Stavrialena Gontzou, Unsplash

En minä eikä kukaan muukaan voi yhtä aikaa lyödä kolmeasataa kärpästä. On ajantuhlausta yrittää moista onnistumista, joka yksi tuhannesta kerrasta onnistuu. Jos yrität kottikärryllisen kiviä työntää hillittömään ylämäkeen, kestää siinä paljon kauemmin, kuin vain hyväksyä voimasuhteet, jättää kärry maahan, ja kivi kerrallaan viedä niitä ylös. Kun taakka kyllin kevenee, liikkuu lopulta kottikärrytkin loppuine kivineen lopulta ylös.

”Opetan, että myös minä ja kaltaiseni olemme halukkaita kirkkoon ja olemme myös kelvollisia sinne. Emme (ainakaan ihan joka kerta) rynni kirkkoon nahkavaljaissa sateenkaarilipun kanssa huudellen äänekkäästi, mitkä ovat pronomini.”

Sekä seksuaali- että sukupuolivähemmistöön kuuluvana olen kantanut näitä kottikärryn kiviä ylös soluttautumalla itse ytimeen. Olen kahdessa kirkon yhteisössä vapaaehtoisena, yhdessä palkollisena, ja vielä neuvostossa. Kuntosalien personal trainerit sanovat, että heidän on näytettävä hyvinvoivilta ja lihaksikkaita, koska he ovat käveleviä mainoksia. Olemalla paras versio itsestään näissä kirkon toimissa teen vaikuttamistyötä. Opetan, että myös minä ja kaltaiseni olemme halukkaita kirkkoon ja olemme myös kelvollisia sinne. Emme (ainakaan ihan joka kerta) rynni kirkkoon nahkavaljaissa sateenkaarilipun kanssa huudellen äänekkäästi, mitkä ovat pronomini.

Kun arkisissa kanssakäymisissä erilaisuutta ei odota kohtaavansa, eivät siilinpiikit ehdi päälle, etenkin jos se käy yhteisen työn tahi tekemisen kautta. Tiedän, ettei jokainen homo- ja trans jaksa olla arjessaan se eläintarhan tutkimuseläin, jonka raajojen muotoja koululaiset tuodaan katsomaan. Ei sitä voi edellyttää ihmiseltä. Se on valtavan raskasta, ja kuluttavaa, koska naamatusten kohdatessa annetaan pala itseään toiselle – joskus tuomittavaksi, joskus opiksi. Vaikeaa on myös se, jos oma yhteisö, jossa pyörii mukana itselle tärkeän asian parissa, muodostuu paikaksi, jossa itse on aina varuillaan, siksi, että kohdatessa saattaa tulla myös kolareita. Riski toki on, että ei enää halua olla toiminnassa mukana, jos kyllin pahasti pelti rytisee.

”Tiedän, ettei jokainen homo- ja trans jaksa olla arjessaan se eläintarhan tutkimuseläin, jonka raajojen muotoja koululaiset tuodaan katsomaan. Ei sitä voi edellyttää ihmiseltä.”

Kuluttavaa on myös loputon vääntäminen päättymättömissä somekeskusteluissa. Positiivinen puoli naamatusten vaikuttamisessa on se, että siitä pääsee irti, toisin kuin somesta. Se seuraa kaikkialle, etkä voi vain vaihtaa selattavaa aihetta, vaan kommenttikenttäsi saattaa silti täyttyä sonnasta. Naamatusten voi aina kävellä pois ja asia on sillä selvä, vihamielinen ihminen ei seuraa sinua kotiin, töihin, vessaankin – tai jos seuraa, kyseessä on poliisiasia. Somessa myös määrä ratkaisee. Törkyturvat saattavat joukkioitua, ja ainoa, mitä näet, on vihapuhe. Naamatusten määrä on vielä hallittavissa. Eikä naamatusten kohtaaminen aina tarkoita puhumista. Pelkkä läsnäolo riittää. On oikeus olla.

Kirkon ujuttaminen sekulaariin

Sama mikrotason logiikka toimii hyvin pitkälti asiassa kuin asiassa. Suomi on perin sekularisoitunut maa, etenkin nuoremman polven saralla. Julkisesti uskonnollinen saa outoja katseita. Etenkin yhteiskunnan saroilla, joissa uskonto on likipäin pilkan aihe, tarve neutralisoivalle kohtaamiselle olisi suurta. Kerrottakoon esimerkki.

Työskentelen vartijana, ja useammat kollegat saattavat olla koulupudokkaita, nautintojen täyteisen elämäntyylin keskeltä, eikä yhteiskunnalliset asiat ole niin kiinnostuksen kärjessä. Kun lähtökohta on tämä ja työkin on fyysistä, vaarallistakin, ja vailla ansaittua kiitosta, mitä roolia millään uskonnolla tai Jumalalla on? Kenen kanssa oikein näissä piireissä edes puhua mistään henkimaailman hössötyksistä? Missä uskontoa neutralisoivat influensserit? Yllättävän monelta on suu auennut pitkäänkin juttuun uskonnoista ja hengellisyydestä, kun samassa työssä, samoissa vaatteissa samanarvoisina istutaan pienessä valvomossa tuntikaupalla.

”Se, että kaltaiseni tatuoitu nuori hyypiö istuu siinä puhumassa heidän kanssaan Jumalasta, on osa muutosta; vaikuttamista kohtaamisen kautta.”

Se, että kaltaiseni tatuoitu nuori hyypiö istuu siinä puhumassa heidän kanssaan Jumalasta, on osa muutosta; vaikuttamista kohtaamisen kautta. He saivat kysyä ja ihmetellä kanssani niitä perinteisimpiäkin uskonkysymyksiä, vaikken minä pappisopiskelijakaan mistään mitään tiedä. Pelkkä tieto siitä, mitä opiskelen ja mihin tähtään, samalla kun teemme samaa työtä, avasi heidän asenteensa. He muistavat nämä kohtaamiset taatusti. Ei heitä uskovien mielenosoitus muuta, päinvastoin. Eivätkä he jää lukemaan Kirkko Suomessa -Instagram tilin Jeesus-meemejä

Kirjoittaja on kandiaan äheltävä teologian opiskelija, joka häseltää liikaa. No accidents, just pietaridents.

Julkaistu

Runoilijakuvassa Kati Hiltunen

”Ehkä tarvitsen vain laumani ja horsmat
jotka yltävät taivaaseen asti
juuret, jotka läpäisevät merenpohjan”

Merituulia Aalto

KATI Hiltusen juuri painosta päässyt runoteos Tämä ei ole henkilökohtaista (Kulttuurivihkot 2023) kuljettaa lukijaansa lempeästi mutta varmoin ottein metsämaisemista kaupunkikuviin, rantoja pitkin ja kaupunkien halki aina identiteetin ydinkysymyksiin asti. Teoksen kieli on helposti lähestyttävää ja ilahduttaa nokkelilla kielikuvillaan, kauniilla konkretiallaan ja aitoudellaan. Se ei työnnä kauemmas sellaistakaan lukijaa, jolle runous on vielä vieras maa. Hiltusen taidokas ja kevyt kieli kuljettaa lukijaansa vaivattomasti mielekästä maisemareittiä pitkin minuuden äärelle. Lukijalle kokemus on elähdyttävä. Sitä se on ollut kirjoittajalleenkin, joka kertoo nyt enemmän matkastaan runoilijaksi ja teostensa syntyperistä.

Runoilija Kati Hiltusen kirjoittaminen alkoi päiväkirjojen kirjoittamisella. Kuva: Merituulia Aalto

”Olen opettanut luovaa kirjoittamista yliopistossakin, mutta silti koen jotain huijarisyndroomaa siitä.”

Tämä ei ole henkilökohtaista on Hiltusen toinen ja kolmas on jo tuloillaan. Mistään vasta-alkajasta ei siis kirjoittamisen kannalta ole kyse, kun Kati Hiltusesta puhutaan. Teosten takana on iso määrä luettuja ja kirjoitettuja sivuja – kirjoittamisessa kun on paljolti kyse ennen kaikkea lukemisesta. Kysyin Katilta, miten lukeminen ja kirjat ovat vaikuttaneet hänen kirjoittamiseensa ja mistä kirjoittaminen alkoi:

”Lapsena luin paljon. Kotona oli kirjoja, vanhemmat lukivat ja alakouluaikainen ystävä luki paljon myös, joten luimme yhdessäkin ja puhuimme kirjoista. Kyläkoulun pienestä kellarikirjastosta tuli luettua hyllykaupalla kirjoja, ison osan valitsin kannen perusteella. Tatuoitu äiti ja muutkin Wilsonin kirjat oli tärkeitä silloin, luin myös Neiti Etsiviä. Myöhemmin kiinnostuin beat-sukupolven kirjailijoista. Myös Jack Kerouacin Matkalla-teos on jäänyt mieleen inspiroivana. Oon aina lukenut paljon kaikenlaista, klassikoita en hirveästi. Tuntuu etten ole lukenut ns. kunnollista kirjallisuutta, monilla varmaan on sellainen kunnollinen kirjallisuustausta. Olen opettanut luovaa kirjoittamista yliopistossakin, mutta silti koen jotain huijarisyndroomaa siitä. Kirjoittamiseeni on vaikuttanut myös musiikki paljon, muun muassa jazz. Isältä olen aina kuullut paljon Juice Leskistä ja Hectoria, ne iskivät lapsenakin aina tosi kovaa, lukiossa aloin kiinnostua Juicen runoudesta ja runoudesta muutenkin.”

”Kirjoittamiseni alkoi päiväkirjoista. Ne olivat yksityiskohtaisia ja arkisia. Päiväkirja on sittemmin aina kulkenut mukana. Ensimmäistä kertaa kirjoitin luovempaa tekstiä Irc-gallerian päiväkirjaan. Lukiossa kirjoittaminen alkoi kehittyä runoutta kohti, teksti alkoi muuttua koko ajan abstraktimmaksi ja siitä tuli koko ajan enemmän runoutta – on vaikea nähdä rajaa missä menee runouden ja Irc-gallerian päiväkirjatekstien raja, mutta jossain vaiheessa kirjoittaminen oli muuttunut ihan muuksi. Viimeistään yliopistossa aloin kirjoittaa tosi paljon ja innostuin Runoklubista Jyväskylässä. Se on open mic-tapahtuma. Siellä kuuli ihmisten lausuvan runojaan ja siinä kohdassa kirjoittamisesta tuli julkista, uskalsin mennä sinne ja uskalsin puhua siitä, että tykkään kirjottaa, pian lähipiirissä olikin sitten ihmisiä, jotka myös tykkäävät kirjottaa ja jaettiin tekstejä toistemme kanssa. Oli minulla lukiossa blogikin lisäksi.”

Hiltusen vilkkaassa ja värikkäässä kuvailussa vilisee nimiä laidasta laitaan, artisteja ja muusikoita, ystäviä ja opettajia, kustannustoimittajia ja tärkeitä ihmisiä, jotka ovat vaikuttaneet häneen taiteilijana. Kirjoittajaksi ei tulla tyhjiössä. Kirjoittaminen on pohjimmiltaan aina kommunikatiivista, viestintää ja vastaanottamista, tulkintaa ja maailman pohdintaa. Mikään tästä ei voi tapahtua yksin. Hiltusen puheissa korostuu kirjoittamisen vuorovaikutuksellinen suhde maailmaan ja muihin ihmisiin korostuu. Hän on kokenut yhteisöllisen kirjoittamisen itselleen merkityksellisenä, niin kirjoittajaryhmien kuin Instagramin runoyhteisönkin kautta. Myös opinnot Jyväskylän avoimen yliopiston kirjoittajalinjalla ovat edistäneet tietä kirjoittajaksi. Siellä saivat alkunsa myös molemmat Hiltusen runoteokset.

”Olen aina kirjoittanut enimmäkseen liikkeessä, enkä juurikaan kotona. Se oli uutta ja tekstissäkin se näkyy.”

”Ensimmäisen version molemmista kirjoista olen tehnyt Jyväskylän avoimen yliopiston kirjoittamislinjalla. Tein siellä perus- ja aineopinnot ja opetin siellä pari vuotta perusopintoja, muun muassa runoutta ja proosaa. Ensimmäinen kirjani, Kotini on tuntematon manner, ikään kuin jatkui vahingossa. Oli runoja, jotka eivät mahtuneet siihen, ne alkoivat synnyttää jotain ihan omaa. Kirja vuosi yli toiseksi. Olen kirjoittanut sitä monessa paikassa. Islannissa, ympäri Suomea, mökillä, kaupungeissa, lentokentillä, lentokoneessa, junassa, kaikessa liikkuvassa, ollessani vaeltamassa – kävin yksin vaeltamassa seitsemisen kansallispuistossa yhden viikonlopun ja vain kirjoitin. Kirjoitin myös Portugalissa viime kesänä. Runoni ovat aina eläneet paljon tien päällä. Sitten kun kun yhtäkkiä korona tuli ja lukittauduttiin koteihin, niin se oli aika rankkaa aikaa kirjoittamiselle. Olen aina kirjoittanut enimmäkseen liikkeessä, enkä juurikaan kotona. Se oli uutta ja tekstissäkin se näkyy.”

Monenlaiset maisemat sekä tutulla ja tuntemattomalla leikittely näkyvät läpi koko Hiltusen toisen teoksen. Luonnon ja ihmisen suhde sekä kodin kokemus kytkeytyvät tutun ja tuntemattoman pohdiskeluun, johon johdatellaan erilaisten pittoreskien maisemien lävitse. Luontosuhde on läsnä koko ajan ja liittyy tiiviisti teoksen ydinteemoihin, kuten rakkauteen, kotiin ja minuuteen. Hiltuselle itselleen luontosuhde on merkittävä inspiraatio ja tietoinen motiivi kirjoittaessa.

Tämä ei ole henkilökohtaista on Hiltusen toinen runoteos. Kuva: Merituulia Aalto.

”Minulla on aina ollut vahva yhteys luontoon, se on ollut minulle aina tärkeää. Siellä mistä olen kotoisin alkaa metsä heti takapihalta. Viimeksi tänä aamuna juoksin siellä taas. Se on tosi tärkeä paikka minulle, kaikki ne kasvit, varsinkin metsätähdet ja muut. Suhde luontoon tulee sieltä. Kirjoitusprosessin aikana olen ollut paljon luonnossa, mökillä ja vaeltamassa, Kilpisjärvellä kirjoitin muutaman runon teltassa. Olin myös luonnonläheisellä kirjoitusretriitillä kirjoitusprosessin aikana. Villimpää puolta on se, kun olin kirjoitusprosessin aikana Islannissa ystäväni kanssa kirjoitusmatkalla viikon, ajoimme autolla ympäri Islantia ja nukuttiinkin siinä. Tuntui koko ajan konkreettisena ilmastoahdistus, joka tuli siellä silmille. Se oli hurjaa ja rajua. Suomessa luonto on turvallinen paikka, johon mennään rauhoittumaan ja maadoittumaan. Islannissa luonto on villi ja vaarallinen, kukaan ei mee sinne rauhoittumaan, se on karu ja rauhaton. Sitä kautta luonto on eksynyt teoksen sivuille ja sitä kautta syntyy se ristiriita myös.”

Lukijana yksityiskohtaisista ja useimmille suomalaisille kodikkaista kuvista syntyy mielenkiintoinen kontrasti teoksen tuntemattomien seikkailujen kanssa. Suomalaisessa runoudessa taloa on käytetty perinteisesti identiteetin vertauskuvana. Hiltusen teoksessa talosymbolia ei näy, mutta luonnon voi nähdä symbolisesti sen paikalla. Ote on kuitenkin holistisempi: luonnon kautta kuvastuu laajemmin suhde maailmaan, maailmankatsomuksiin ja muihin ihmisiin, ei pelkästään itseen. Teokseen on ripoteltu myös kiinnostavia uskonnollisia elementtejä, jotka kietoutuvat luontoteemojen ympärille.

”Olen aina ollut kiinnostunut kristinuskon institutionaalisista rakenteista. Ne ovat tuntuneet minusta teennäisiltä. Rakenteet ovat ihmisen luomia ja henkilökohtainen usko on aina ihmisen oma. Sitä voi tukea rakenteiden kautta tai sitten ei.”

”Kaikenlaiset uskonnot ja elämänkatsomukset kiinnostavat minua laajasti. Nyt minua kiehtoo astrologia tosi paljon ja olen aivan sen uumenissa. Myös buddhalaisuus ja kristinusko ilmiöinä kiehtovat minua. Varsinkin kristinuskoon minulla on hyvin ristiriitainen suhde. Olen kasvanut pienellä paikkakunnalla, jossa suurin osa ihmisistä on ollut uskossa. Me olimme tapakristittyjä, ja olin siksi erilainen. En ole eronnut kirkosta. Minulla oli pitkään tunne siitä, etten kuulu kristinuskon piiriin. Juice Leskisen runossa Jumala on tulee hienosti esille se, että ihminen on rakentanut nämä instituutiot ja systeemit, joiden piirissä ihminen itse tuomitsee eikä Jumala. Olen aina ollut kiinnostunut kristinuskon institutionaalisista rakenteista. Ne ovat tuntuneet minusta teennäisiltä. Rakenteet ovat ihmisen luomia ja henkilökohtainen usko on aina ihmisen oma. Sitä voi tukea rakenteiden kautta tai sitten ei. Jokin tarve uskoa johonkin itseään suurempaan on ihmiselle luontaista, mutta se näyttäytyy eri paikoissa eri tavalla. Toisaalta on paljon uskontoja, joissa on säilynyt enemmän alkuperäistä.”

Hiltusen ajatukset yltävät kauas. Hän pohtii ihmisiä, asioita ja ilmiöitä, uskonnot mukaanlukien, palavalla uteliaisuudella ja kepeällä kapinalla höystettynä. Teoksen sivuilla ei vältetä asioiden sanomista suoraan. Se ei silti tarjoile valmiita vastauksia mihinkään, vaan johdattaa lukijaansa parempien kysymysten äärelle. Teoksen nimi on hyvin hauska ja osuva siinä mielessä. Vaikka kirjoittaja ammentaa omasta elämästään – kuten kaikki kirjoittajat täysin väistämättä – ei kyse ole silti kirjoittajasta, vaan enemmänkin lukijasta. Hiltusen tyyli on hyvin elämänmakuinen ja tulee lähelle nuoren aikuisen kokemusmaailmaa. Asiat esitetään siinä niin, että niitä vasten on mahdollista peilata, tehdä erilaisia tulkintoja oman itsen kautta. Tällaisen teoksen kirjoittaminen ei ole helppoa, sillä henkilökohtaisen ja yleisen välillä tasapainottelu on vaikeaa kaikille, jotka kirjoittavat. Eikä kirjoittaminen ole helppoa muutenkaan.

”Kun olin kirjoittanut ensimmäisen kirjani, minuun iski pelko siitä, etten osaisikaan enää kirjoittaa. Entä jos en saa mitään valmiiksi enää? Pelkäsin sitä, että onko minussa vielä runoja.”

”Kun olin kirjoittanut ensimmäisen kirjani, minuun iski pelko siitä, etten osaisikaan enää kirjoittaa. Entä jos en saa mitään valmiiksi enää? Pelkäsin sitä, että onko minussa vielä runoja. Suhde kirjoittamiseen muuttui, kun siitä tuli julkista, sekin oli vaikeaa. Ihmiset kyselivät seuraavan kirjan ilmestymisestä. Kirjoittamiseen syntyi ulkoisia paineita, joita minulla ei ollut ennen ollut, kirjoitan aina itselleni. Oli vaikeaa löytää tasapaino noiden asioiden välille: kuinka kirjoittaa itselle ja samalla ajatuksella julkaista? Kirjan nimi oli kaikista vaikein ikinä. Kirjoitin runon samalla otsikolla, mutta kävikin niin, ettei kyseistä runoa ole koko teoksessa. Lähdin kirjoittamaan alun perin ihan muuta teosta kuin mikä tästä tuli.”

Samaa ovat sanoneet monet muutkin kirjailijat ja runoilijat. Teksti tapaa elää matkan varrella, eikä teosta ehkä kannatakaan kahlita liikoihin ennakko-odotuksiin lopputuloksesta. Samoin kuin teksti saa lukijan mielessä omat muotonsa, saa se myös kirjoittajan käsissä alkuperäisen muotonsa, joka ei aina vastaa kirjoittajan ensimmäistä ideaa. Hiltunen kertoo kirjoittavansa paljon tekstiä. Laaja sanavarasto ja kekseliäät sanaleikit kertovat jo itsessään runsaasta harjoittelusta. Siitä Hiltunen puhuu inspiroivalla kepeydellä ja ilolla. Vaikka kirjoittaminen on työlästä, on nuoren runoilijan olemus enemmänkin iloa ja elämää täynnä hänen puhuessaan työstään ja siitä, mitä aikoo seuraavaksi.

”Haluaisin kirjoittaa seuraavan kirjan Kaakkois-Aasiassa, minulla on selkeä kuva, että olen siellä puoli vuotta keräämässä aineistoa ja tulen Suomeen editoimaan seuraavat puoli vuotta. Se on täysin tarkka kuva. Kirjoittajana olen tällä hetkellä inspiroitunut lavarunoudesta ja tapahtumista sen ympärillä. Lavarunous ja lukeminen saavat minut kirjoittamaan, ja yksinkertaisesti ihan vain eläminen. Tänään mietin metsässä kuunnellessani Paperi-T:n levyä, että minä todella rakastan sanoja; yksittäisiä upeita sanoja, haluaisin upota niihin, löytää uusia lempisanoja ja kirjoittaa niillä. Haluan myös vapautta, nyt kun tämä kirja tulee painosta ulos, niin haluan vapauttaa itseni ja olla ottamatta paineita, ottaa rennommin, elää, yrittää hakea apurahaa ja päästä Vietnamiin kirjoittamaan vapaasti.”

Kolmattakin teosta työteliäältä runoilijalta voi siis jo odottaa. Teoksista on muodostumassa trilogia, jonka jokainen osa sointuu edelliseen. Hiltusen tavasta puhua kirjoittamisesta voi luotettavasti päätellä, ettei kolmas teos tule olemaan viimeinen. Jos seuraava kirja syntyy jo siitä, että edelliseen kirjoittaa vahingossa liikaa, ei tarvinne huolehtia, että tältä taiteilijalta loppuvat sanat kesken, vaikka sellainen pelko on runoilijalla itsellään mielessä käynytkin. Se on monille kirjoittajille valitettavan tuttu tunne – niillekin, jotka kirjoittavat rohkeasti, pitelemättömästi ja omalla äänellään.

Kirjoittaja on oululainen sanataiteilija ja sanataideohjaaja, joka mieluummin kirjoittaa runoja kuin gradua.

Julkaistu

Kirjoituksia pöytälaatikosta

Lauri Nolte

Kuva: Dyu – Ha, Unsplash

Valonkantajainko vastuu?

Kantaako valoaan voimalla
jolla meinaa varjotkin valaistua
Valaistaako tavoilla, joilla
taitaa kai tieto jo unohtua

Onko vastuu valon kantajilla
noilla tiedon taakseko pyrkijöillä
Sinne saloihin saattajilla
paral’ peltoja äestäneillä

Kun johtavat astumaan poluille
missä unohtaa voi ajan ikeen
Ohi olevaisen ohjaavat aatemaille
niin eksyä voi sinne
itse mieleen

Avaus aistein

Kun kulkee mielensä sulkien
Jää näkemättä takuulla
paljon kaunista

Joten minne meneekin
kun itsensä avaa ja silmänsä
Nähdä voi näteimmänkin
kun vain avaa aistinsa

Mikä merkitsee?
Mikä riittää?
Mitä tarvitsee?
Mitä kiittää?

Luonnon kauneus
sen näemme
ja
ihmisen laupeus
on meille kaikille

Se riittää

Kirjoittaja on taidelukion alumni, kulttuurintutkimuksen opiskelija ja julkaissut runoilija, joka suhtautuu intohimoisesti taiteeseen ja ihmisyyteen.

Julkaistu

Maailma on murroksessa ja niin myös minäkin

Pääkirjoitus

Petra Uusimaa, Etsijän uusi päätoimittaja.

VIIMEISET pari vuotta ovat olleet murroksen aikaa sekä maailmanlaajuisesti että henkilökohtaisessa elämässäni. Kirjoitin pro gradu –tutkielmaa kotona yksiössä yliaktiivisen kissan kanssa samalla kun koronaepidemia jylläsi ja jokainen meistä oli eristäytyneenä asuntoihimme. Opiskelin ystävän luona viikoittain zoomissa, kun seinät alkoivat kaatua päälle. Viimeiset luennot tapahtuivat ruudun välityksellä. Valmistuminen tuntui antikliimaksilta: sain paperit postissa ja kutsun virtuaalipubliikkiin, johon en koskaan mennyt.

Kun koronaepidemiasta oli suurin piirtein selvitty, syttyi sota Ukrainassa. Seurasin maanisesti uutisia samalla, kun valmistelin tutkimussuunnitelmaa väitöskirjaa varten. Upposin keskiaikaisen askeesin elämään ja sen yhteiskunnan ongelmiin, ja kun palasin todellisuuteen parin tunnin päästä, jossain päin maailmaa oli pommi-isku, jossain maastopaloja ja olin taas ahdistunut.

Aloittaessani Etsijän päätoimittajana vuoden 2022 joulukuussa idea ensimmäisestä teemasta oli jo muotoutunut työpaikkaa hakiessani. Olisi kummallista olla käsittelemättä murroksia ja muutoksia. Sekä elämäni että yhteiskuntamme on murroksessa, mutta niin on myös Etsijä uuden päätoimittajan myötä.

”Unelmanani on rakentaa Etsijästä paikka, jossa nuoret kirjoittajanalut saisivat kokeilla kirjoittamista ja kehittyä samalla, kun minä kehityn päätoimittajana.”

On äärettömän inspiroivaa päästä tekemään töitä, jossa yhdistyy kristillinen arvopohja sekä rakkauteni kirjoittamiseen ja kulttuuriin. Minulle on tärkeää, että voin työssäni ammentaa Jumalan minulle antamia lahjoja, ja siksi koenkin, että Etsijän päätoimittajana pääsen toteuttamaan minulle punottua suunnitelmaa. Unelmanani on rakentaa Etsijästä paikka, jossa nuoret kirjoittajanalut saisivat kokeilla kirjoittamista ja kehittyä samalla, kun minä kasvan päätoimittajana.

Mihin suuntaan Etsijä on sitten menossa? Suurta suunnanmuutosta ei ole tulemassa, sillä Etsijän on tärkeä noudattaa linjaansa uskontodialogin noudattajana. Minulle on aina ollut tärkeää sekä toimittajana että myös tutkijanalkuna, että asioita kyseenalaistetaan ja pohditaan. Kun hain Etsijän päätoimittajaksi, kerroin, että minulle on tärkeää tutkiva journalismi, jossa pureudutaan yhteiskunnan ongelmakohtiin.

Silti lehti tulee aina muuttumaan uuden päätoimittajan myötä. Yhtenä suurimmista visioista on muodostaa kotipaikkaani Ouluun kirjoittavien nuorten yhteisö. Haluaisin myös tuoda lehteen audiovisuaalista sisältöä – oli se sitten videoita tai vaikkapa esseitä podcast-muodossa.

Ensimmäisen toimittamani teemanumeron aihe on “murroksen keskellä”. Olisi mahdotonta kirjoittaa yhteiskunnassamme tapahtuvista asioista ilman, että huomioisi murroksia ja muutoksia, joita tapahtuu jopa viikoittain.

Elämme maailmassa, joka sykkii intensiivisesti ja aiheuttaa ahdistusta. On hankalaa löytää tasapaino, jossa pysyä ajan tasalla, mutta samalla säilyttää yöunensa. SKY:n uuden pääsihteerin Katri Malmin kolumni pureutuu sukupolvien väliseen muutokseen. Haastattelin Joensuun kirkkoherraa Katri Viléniä kirkossa tapahtuvista murroksista ja erityisesti nuorten muuttuvista käsityksistä kirkosta. Laura Kääntee taas pohtii suurvaltapolitiikassa tapahtuvia murroksia.

Itse olen yrittänyt tehdä rauhan suurten ja pienten murrosten keskellä. Emme koskaan voi elää yhteiskunnassa, joka elää pysähtyneessä ja unenomaisessa tilassa. Minä käsittelen muutosahdistustani rukoillen ja kirjoittaen, ja ennen kaikkea lukien. Siksi toivonkin, että Etsijä voi tulevaisuudessa olla kaikille paikka, jossa käsitellä suuria asioita turvallisesti, mutta lempeästi kyseenalaistaen.

Petra Uusimaa

Kirjoittaja on Etsijän uusi päätoimittaja, joka ylikuluttaa tummapaahtoista kahvia ja innostuu keskiaikaisesta askeesista ja naispyhimyksistä.

Julkaistu

Joensuun kirkkoherran Katri Vilénin mielestä kirkossa tulisi kuulua kaikkien ääni

Petra Uusimaa

YHTEISKUNTA on ollut jatkuvassa murroksessa 2020-luvun aikana. On ollut koronakriisiä, sotia ja ilmastonmuutosta. Kriisit ovat koskettaneet kaikkia osia yhteiskunnassa ja näin on tapahtunut myös kirkossa.

Keskustelimme Joensuun kirkkoherran Katri Vilénin kanssa kirkon nykytilanteesta ja nuorten muuttuneesta suhteesta kirkkoon. Vilénin mukaan kirkon rooli yhteiskunnassa on kasvanut kriisien myötä.

Katri Vilén työssään.

“Kirkon merkitys kriisien keskellä on vahvistunut ja selkeytynyt. Kirkko on ollut näkyvä toimija, jonka puoleen ihmiset ovat voineet kääntyä”, kertoo Vilén.

Vilénin mukaan kirkolla tärkeä tehtävä lohduttajana ja tukijana. Se onkin joutunut opettelemaan uudenlaista, nopeampaa reagointia. Kirkkoa luonnehditaan usein byrokraattiseksi ja hitaaksi muuttumaan, mutta Vilénin mukaan kirkko on oppinut ketteryyttä ja muokkautuvuutta.

“Kriisit eivät ole koskaan hyvä tai toivottava asia, mutta niissä on usein se puoli, että ne opettavat mikä on kaikista tärkeintä, kun joudutaan luopumaan joistakin asioista”, toteaa Vilén. “Ajattelen, että kriisit ovat tuoneet paljon.”

Kaikki mikä yhteiskunnassa tapahtuu, heijastuu kirkkoon. Esimerkiksi tasa-arvokysymykset ovat olleet suuri puheenaihe myös kirkossa, kertoo Vilén. Hänen mielestään on tärkeää, että myös kirkossa käydään avoimesti keskustelua vaikeista asioista.

“Kokonaisuudessaan selvin muutos on se, että arvot ovat muuttumassa yhä liberaalimpaan suuntaan”, tiivistää Vilén.

Missä menet, kirkko?

Mikä 2020-luvun kirkossa on sitten keskiössä? Vilénillä on suora vastaus valmiina.

“Kirkon keskiössä on ja aina pitää olla ilosanoma Jeesuksesta.”

Jeesus on muuttumaton, mutta kirkossa on paljon asioita, joiden täytyy muuttua. Ilosanoma on Vilénin mukaan aina sama, mutta kirkolla olisi aika pohtia, miten tätä ilosanomaa eletään todeksi 2020-luvun Suomessa.

“Kirkon keskiössä on ja aina pitää olla ilosanoma Jeesuksesta.”

Suomen evankelisluterilaisella kirkolla on Ovet auki –strategia vuoteen 2026, jonka alussa todetaan kirkon suurin ongelma: monellakaan ihmisellä ei ole enää kosketusta uskonelämään ja vihkimysten ja kasteiden määrä vähenee jatkuvasti. Vilén pitää tärkeänä, että kirkko pitää ovensa auki. Strategiassa korostetaan, että kirkon ovien pitäisi olla avoinna kaikille. Tärkeää on, ettei kukaan jää ulkopuolelle tai koe, ettei voi tulla kirkon tilaisuuksiin.

“Jos me käännymme sisäänpäin lämpiäväksi salaseuraksi, meillä ei ole kohta jäseniä.”

Sekä Vilén että Ovet auki-strategia nostavat keskiöön tasa-arvo- ja yhdenvertaisuusasiat. Vilénin mielestä yksi kristinuskon tärkeimmistä teemoista on lähimmäisenrakkaus ja sen täytyy olla ohjenuorana kaikkeen, mitä kirkko tekee. Jokaisen täytyisi pystyä kokemaan itsensä arvokkaaksi Jumalan silmien edessä.

Kirkolla on imago-ongelma

Kirkossa on epäkohtia, pieniä ja suuria, kertoo Vilén.

“Kirkon ongelma on se, että me emme ole yksi selkeä organisaatio, jolla olisi selkeä johto, joka sanoo, miten toimitaan. Mielipiteitä on monia ja ne vaihtelevat paikallisesti.”

Isoissa asioissa päätökset tekevät kirkolliskokous. Siellä edustettuina liberaalien mielipiteiden lisäksi ovat myös konservatiiviset, jotka Vilénin mukaan saavat usein harmittavan paljon päätösvaltaa. Hyvänä esimerkkinä on tasa-arvoinen avioliittolaki, jonka töksähtelevää etenemistä ja siihen liittyviä väittelyitä olemme saaneet seurata mediassa jo vuosien ajan.

Vilén näkee myös paikallisuuden omana ongelmana kirkon sisällä tapahtuvissa muutoksissa. Seurakunnilla on paikallista liikkumavaraa, joka on Vilénin mukaan sekä hyvä että huono asia.

“Vieläkin on paikkoja, joissa tulee ongelmia sen kanssa, etteivät kaikki hyväksy naisten pappeutta. Mielestäni se on sellainen asia, josta täytyisi päästä jo yli.”

“Monessa asiassa seurakunnilla on oma päätäntövalta ja silloin on hankala homma saada päätökset läpi niin, että ne tapahtuvat kaikkialla. Se, mitä me teemme Joensuussa, ei välttämättä tarkoita sitä, että se tapahtuu kaikkialla, joka asettaa ihmiset eriarvoiseen asemaan.”

Vilén kertoo, että Joensuussa järjestetään säännöllisesti sateenkaarimessuja ja sateenkaari-iltoja.

Vilén nostaa esimerkiksi sateenkaarimessut. Joensuun seurakunnassa järjestetään säännöllisiä sateenkaarimessuja, kun taas joissakin seurakunnissa ei voida edes puhua sellaisten järjestämisestä.

“Vieläkin on paikkoja, joissa tulee ongelmia sen kanssa, etteivät kaikki hyväksy naisten pappeutta. Mielestäni se on sellainen asia, josta täytyisi päästä jo yli.”

Kaiken tämän Vilén kokee vaikuttavan tavallisen kansalaisen kuvaan kirkosta. Hän sanookin, että kirkolla on imago-ongelma, johon täytyisi puuttua. Muuten ihmiset jatkavat etääntymistä kirkosta. Ihmisen käsitys kirkosta rakentuu mielikuvien varaan, joita muodostavat usein lausunnot ja klikkiotsikot mediassa.

“Usein kaikki se hyvä työ, mitä kirkossa tehdään, ei nouse otsikoihin niin helposti. Se on valitettavaa, koska otsikot eivät usein kuvaa lainkaan sitä todellisuutta, joka on taas paikallisessa seurakunnassa.”

Yhteisöllisyys ja armo keskiöön

Postmodernia maailmaa on luonnehdittu pitkään individualistiseksi eli yksilökeskeiseksi yhteiskunnaksi. Murrosta on selvästi tapahtumassa, sillä koronanjälkeisessä yhteiskunnassa ihmiset kaipaavat yhä enemmän yhteyttä. Alkuseurakunnan malli kirkosta osoittaa, että yhteisöllisyys pitäisi olla keskiössä myös nykykirkossa.

“Yhteisöllisyys kirkossa on minusta tärkeää ja se on yksi asia, jota kirkko voisi enemmän markkinoida ja tarjotakin”, tiivistää Vilén.

Vilénkin on huomannut yksinäisyyden kasvamisen kriisien keskellä. Yksi ihmisten perustarpeista on kuulua johonkin yhteisöön. Hänen mielestään kirkolla on erinomainen mahdollisuus luoda ihmisille yhteisöjä, joihin jokainen voi tulla sellaisenaan, kuin he todella ovat.

Tärkeää on kuitenkin se, että seurakuntalainen voisi vaikuttaa siihen, mitä seurakunnassa järjestetään. Vilén korostaakin läpinäkyvyyttä kaikessa päätöksenteossa.

“Ihmiselle pitäisi tulla tunne, että he kuuluvat johonkin ja pystyvät myös vaikuttamaan yhteisön pelisääntöihin. Kirkon ei pitäisi olla pelkästään toiminnan tai tapahtuman tuottaja.”

Kaikessa kirkon toiminnassa pitäisi olla Vilénin mukaan keskiössä lähimmäisenrakkaus, diakonia ja heikoimmasta huolehtiminen. Nykyajan elämä on kiireistä ja vaatimuksia on paljon sekä työelämässä että vapaa-ajalla. Hän toivoisikin, että kirkon tapahtumat voisivat olla ihmisille paikkoja, joissa voisi levähtää arjen keskellä.

“Armohan on se meidän juttumme. Mielestäni meidän tehtävämme on tuoda armoa ja armollisuutta, lepoa ja pysähtymistä ihmisten elämään.”

Milleniaalien kirkko

Sini Mikkolan ja Suvi-Maria Saarelaisen toimittama artikkelikokoelma Milleniaalien kirkko julkaistiin aiemmin tänä vuonna. Se pureutuu nuorten uudenlaisiin käsityksiin kirkosta ja uskonnosta. Tutkimusten mukaan nuoremmat sukupolvet ovat vähemmän uskonnollisia kuin aikaisemmat. Tämä tuo oman ongelmansa kirkolle.

Myös Vilén on huomannut muutokset nuorten suhteesta kirkkoon.

“2000-luvun aikana maailma on avautunut paljon ja he, jotka nyt elävät nuoruuttaan, elävät aivan erilaisessa maailmassa, jossa itse esimerkiksi vartuin. Nuorilla on saatavissa ja punnittavissa paljon enemmän tietoa ja vaihtoehtoja.”

Vilénin mukaan nuorten käsitykset kirkosta eivät ole enää henkilökohtaisia, vaan ne rakentuvat usein median varaan.

“Silloin kirkko näyttäytyy usein kankeana ja vanhoillisena. Tällainen kirkko ei houkuttele nuoria.”

Kirkko kuitenkin kiinnostaa nuoria ja Vilén muistuttaakin, että seurakuntien toiminnassa on edelleen mukana paljon nuoria. Nuoret myös Vilénin mukaan pohtivat paljon hengellisiä asioita — ehkä vain vähän erilaisella tavalla, kuin vanhemmat sukupolvet.

Nuoret muuttamassa kirkkoa

Selvää kuitenkin on, että kirkon täytyy muuttaa toimintaansa, jotta ihmisiä ja erityisesti nuoria saadaan tulemaan mukaan toimintaan.

”Harva kiinnostuu vanhan mallin tapahtumista, joissa auktoriteetit opettavat ja saarnaavat, ja seurakuntalaisen ainoana tehtävänä on kuunnella ja istua kirkon penkissä.”

“Nuoria ei enää kiinnosta, että kirkko järjestää jotain, johon tullaan kuulemaan, mitä pappi puhuu. Me tarvitsemme tilanteita, joissa nuoret pääsevät itse vaikuttamaan ja toimimaan. Nuoret haluavat paikkoja, joissa he oikeasti pystyvät vaikuttamaan ja tekemään.”

”Messy church on iloista yhdessä tekemistä ja kokoaa suuren joukon eri-ikäisiä seurakuntalaisia yhteen!” kertoo Vilén. Kuvassa hänen lisäkseen kanttori anttori Elina Vitri-Viitaniemi ja johtava nuorisotyönohjaaja Noora Kähkönen.

Vilénin mukaan enää harva kiinnostuu vanhan mallin tapahtumista, joissa auktoriteetit opettavat ja saarnaavat, ja seurakuntalaisen ainoana tehtävänä on kuunnella ja istua kirkon penkissä. Vilén aavistelee, että ihmiset nykyään kaipaavat kokemuksia ja elämyksiä, ei opetusta. Tärkeintä olisi se, että jokainen kokisi tunteen siitä, että pystyy vaikuttamaan.

Juuri vaikuttamista nuoret kaipaavatkin, kertoo Vilén. Nuorille on tärkeää, että he tuntevat pystyvänsä puhumaan suorasti ja vaikuttamaan siihen, millaista toimintaa kirkossa järjestetään.

“Yksi hyvin konkreettinen asia, jota olemme edistäneet viime vuosina, ovat nuorten vaikuttajaryhmät. Meillä Joensuussa on ryhmä nuoria, jotka saavat vaikuttaa kaikkeen seurakunnan päätöksentekoon. Se on myös erinomainen keino kasvattaa nuoria vastuunkantoon.”

Mitä voisimme nuorilta oppia? Uskallusta kokeilla, vastaa Vilén.

“Kirkossa helposti on opittu, että on joku tiimi, joka kokoontuu vuodesta toiseen ja niitä ei oikein uskalleta jättää pois. Nykyajan ihmiset ja erityisesti nuoret eivät aina halua sitoutua kovinkaan pitkiksi ajoiksi. Mielestäni tarvitsemme ketteryyttä tapahtumien järjestämisessä, mutta myös toiminnan poisjättämisessä.”

Tärkeää olisi myös se, ettei jäätäisi vain kirkon seinien keskelle, vaan uskallettaisiin lähteä sinne, missä muut ovat – oli se sitten kaduille tai someen.

Vilénin unelmien kirkko on avoin ja utelias

Yksi suurimmista 2020-luvun kirkon ongelmista on kirkon imago-ongelma, joka koskettaa sekä nuoria että aikuisia. Vilén harmittelee, että otsikoissa yleensä korostuvat negatiiviset ja konservatiiviset arvot, vaikka seurakunnissa tehdään paljon hyvää työtä.

“Seurakunnissa tehdään valtavasti hyvää ja todella laadukasta työtä, ja meillä on hyvin koulutettuja ihmisiä, jotka tekevät hyvää työtä kaikenikäisten parissa. On tärkeää miettiä, miten tätä kaikkea saataisiin näkyvämmäksi mediassa”, pohtii Vilén.

Vilénille keskeisimpiä arvoja ovat tasa-arvo ja yhdenvertaisuus. Hänen mielestään kirkon pitäisi olla paikka, jonne jokainen voi sukupuolesta, seksuaalisuudesta ja kansalaisuudesta riippumatta tulla ja kokea itsensä turvalliseksi.

“Kirkon pitäisi puuttua napakasti ihmisoikeuskysymyksiin. Ei saisi myöskään antaa ääntä sellaiselle, joka sortaa. Mielipiteitä voi olla monia, mutta toista ei voi sulkea ulos tai loukata. Mielestäni on tärkeää, että tällaisiin tilanteisiin puututaan napakasti.”

Haastattelun lopuksi kysyin Viléniltä hänen unelmiensa kirkosta. Jos Vilén saisi päättää, millainen olisi esimerkiksi 2030- tai 2040-luvun kirkko?

“Unelmieni kirkko on avoin, utelias ja valmis kohtaamaan kaikenlaiset ihmiset. Se on valmis asettumaan ihmisen rinnalle kaikenlaisissa elämän tilanteissa. Valmis ottamaan ihmisen todesta ja näkemään, kuulemaan ja olemaan ihmisten elämässä. Toivoisin, että kirkko olisi niin merkityksekäs, että ihmiset haluaisivat aina tulla mukaan.”

Julkaistu

Pää pois pensaasta!

Katri Malmi

PARI vuotta sitten kävin opiskelijoiden kanssa keskustelun, joka meinasi saada minut itkemään. Olin etsiskellyt elämälle suuntaa ja aloittanut uudet opinnot uudessa yliopistossa. Suurin osa kurssikavereistani oli juuri lukiosta valmistuneita. Eräänä marraskuun iltana istuin illassa, jossa pidemmällä olevat opiskelijat vastailivat uusien kysymyksiin.

Muuta illan aikana käytyä keskustelua en oikeastaan edes muista, mutta yksi hetki jäi ikuisesti mieleeni. Joku kysyi muilta, millaisia elämänvalintoja he katuvat. ”Sitä, että en lähtenyt matkustelemaan heti lukion jälkeen. Sitten se ei enää ollut mahdollista”, yksi opiskelijoista sanoi. Se oli yksinkertainen vastaus, joka konkretisoi minulle sen, että olen elänyt eri nuoruuden, kuin nämä muutamaa vuotta nuoremmat opiskelijat.

Minä kasvoin maailmaan, jossa 18-vuotiaana vielä juuri kukaan ei tuntenut syyllisyyttä lentämisestä. Sodat Euroopassa olivat absurdi asia. Vielä vuonna 2018 matkustin ystävien kanssa junalla Kiinaan. Uudet opiskelukaverini kasvoivat maailmaan, joka ei ollutkaan enää entisensä, todellisuuteen, jossa tulevaisuus on väistämättä epävarma. Heidän nuoruudessaan ilmastonmuutos on jo totta, ei tulevaisuuden huoli, vaan tämän päivän akuutti uhka.

”Minä kasvoin maailmaan, jossa 18-vuotiaana vielä juuri kukaan ei tuntenut syyllisyyttä lentämisestä. Sodat Euroopassa olivat absurdi asia.”

Sukupolvia nimettäessä minä olen milleniaali, he ovat z-sukupolvea. Molemmat ryhmät ovat niitä, joiden kanssa Suomen evankelisluterilainen kirkko on aivan hukassa, vailla aavistustakaan siitä, miten näitä nuoria ja ei enää niin nuoria aikuisia pitäisi tavoittaa. No, kysymys on erittäin vaikea ja sitä mietin itsekin päivittäin työssäni SKY:n pääsihteerinä. Jotakin uskon kuitenkin osaavani sanoa.

Katri Malmi työssään SKY:n hallituslaisten kanssa.

Nuorten ja nuorten aikuisten todellisuus vuonna 2023 on täynnä ihan oikeasti vaikeita kysymyksiä. Nuorena aikuisena, vastikään kohtuullisen vaativassa tehtävässä aloittaneena kohtaan jatkuvasti kysymyksiä, joihin ei ole yksiselitteisen oikeita vastauksia. Kenen hyvä pitää valita silloin, kun jokainen valinta satuttaa jotakuta? Missä menee yksilön elämän kohtuuden raja systeemissä, jonka seurauksena joku jossain päin maailmaa kärsii varmasti? Miten pitäisi suhtautua tulevaisuuteen, josta ei voi tietää mitään?

Yhden asian olen huomannut: kirkosta ja kirkon opetuksesta ei ole näiden kysymysten kanssa painiessa juuri mitään iloa. Kirkolta kuuluvat puheenvuorot ovat voittopuolisesti joko lapsellisen yksinkertaisia tai vesittävät loppukaneettina koko ongelman (”älä kuitenkaan liikaa murehdi, muista armo”). Pahimmillaan ja ehkä yleisimmillään kirkosta ei edes kuulu mitään sanottavaa elämän todellisiin kysymyksiin, vaan kirkko askartelee sellaisten kysymysten parissa kuin, että ”kuinka paljon nyt kuitenkin olisi ok syrjiä” tai ”miten me nyt kuitenkin saataisiin pidettyä kiinni omasta asemastamme?”.

Taikaratkaisua ei varmasti kellään ole siihen, miten rakennetaan kristillisiä yhteisöjä, jotka palvelevat mielekkäällä tavalla tämän päivän opiskelijoita. Lopulta se ei edes ole strategioilla ja toimeenpanosuunnitelmilla hallittavissa oleva asia. Kysymys on siitä, miten Jumala koskettaa nuorten aikuisten elämää. Aivan välttämätön edellytys on kuitenkin pään ottaminen pois pensaasta ja todellisuuden kohtaaminen sellaisena kuin se on. Opiskelijatoiminnassa etsimme Jumalalta apua niihin kysymyksiin, jotka ovat akuutteja nyt eikä niihin, jotka olivat ajankohtaisia kolmekymmentä vuotta sitten. Tervetuloa mukaan etsimään meidän kanssamme!

Kirjoittaja on SKY:n uusi pääsihteeri, joka unelmoi siitä, että kristityistä tulisi ensimmäisenä mieleen tinkimättömät oikeuden puolustajat. Suomen Kristillinen Ylioppilasliitto on Etsijä-lehden kustantaja.

Julkaistu

Hegemonin murros – maailmanloppu?

Laura Kääntee

HEGEMONI, maailmanpoliisi, supervalta, vapauden tuoja – rakkaalla lapsella on monta nimeä. Hegemonia, eli tietyn valtion tai kulttuurillisen alueen huomattava ylivalta muihin nähden, on muinaiskreikkalainen sana, joka tarkoittaa johtamista. Hegemoneja voi olla useampi, mikä luontaisasti johtaakin kilpailuun. Nykyään Yhdysvallat ja Kiina kilpailevat keskenään yksiselitteisestä hegemonin asemasta. Termiä käytettiin ensimmäistä kertaa puhuttaessa antiikin Kreikan kaupunkivaltioiden eli polisten liitosta.

Vaikka polisten välisistä sodista onkin kulunut pari tuhatta vuotta, hegemonia ilmiönä on tullut politiikkaan jäädäkseen. Onkin keskeistä ymmärtää, miten hegemoni käyttää ja oikeuttaa asemaansa, jotta. Poliittisia ilmiöitä onkin hyvä tarkastella materialistisesta, eikä idealistisesta näkökulmasta; valtioiden keskuudessa ei ole vapauden tuojia, eikä myöskään ole hirmuvaltioita. Millainen sitten onkaan vallassaan kylpevä hegemoni?

Hegemonian toimintatavat

Ihmiskunnan historian alkusivuilla heimo valitsi keskuudestaan arvostetuimman henkilön johtajan asemaan. Samaan aikaan valitun harteille laskeutui painava vastuun taakka; odotukset oli täytettävä, piti osoittaa olevansa yhteisön luottamuksen arvoinen. Emme enää elä heimoissa ja globalisaation myötä pystymme identifioitumaan osaksi suurempaan ihmisjoukkoa. Aikanaan myös varhaiset sivilisaatiot sisäistivät eroavaisuutensa, sillä ne kävivät keskenään kauppaa ja sotia.

Ateenan poliksen rauniot. Kuva: Heavenly Tours

Jos heimoissa arvostus ansaittiin yhteishyvään tähtäävillä teoilla, niin sivilisaatioiden tasolla tilanne olikin, ja on, ymmärretysti päinvastainen – myöhäiskeskiajalla syntyneet kansallisvaltiot kilpailivat keskenään siirtomaista, rikkauksista, aseista ja kulttuurista. Kyseisessä kilpailussa rahalla, niin kuin nykyäänkin, oli tärkein rooli. Rahalla voi varustaa armeijan, hankkia liittolaisia, vahvistaa taloudellista asemaa kansainvälisillä markkinoilla sekä, sopivan hetken sattuessa, puuttua kilpailijan sisäpolitiikkaan rahoittaen itselleen kuuliaista oppositiota. Toimintatavat ovatkin tuttuja niin kutsuttujen löytöretkien ajoilta, jolloin Brasiliasta tuotiin kultaa ja puuta Portugaliin. Itsenäinen Brasilia 200 vuotta vanha ja vieläkin osa Amazonin puista päätyy laittomasti Portugaliin.

Kulttuuri ja hegemoni – todellisuus, jossa elämme

Hegemonin tiukka ote kulttuurista mahdollistaa sille suotuisten aatteiden ja arvomaailman levittämisen. Hyviä esimerkkejä kulttuurillisesta vaikuttamisesta ovat johdannossa mainitut kreikkalaiset polikset. Vaikka Rooman imperiumi valloittikin polikset, niiden kulttuurilliset aikaansaannokset kuten taide, kirjallisuus, teatteri ja uskonto muokkasivat roomalaista yhteiskuntaa. On ironista, että polisten kulttuuri on säilynyt päiviimme asti roomalaisten kopioiden ansiosta.

”Nykyään Yhdysvalloilla on selkeä yliote kulttuurista – Hollywoodin elokuvia katsotaan ympäri maailmaa ja sarjakuvien supersankarit kuuluvat lähes jokaisen lapsuuteen.”

Ennen länsimaiden kiinnostusta Aasiaa kohtaan, Kiinalla oli siellä vahva hegemoninen asema. Nykyisten Etelä- ja Pohjois-Korean alueilla paikalliset aateliset (kor. yangban) opiskelivat kiinaa ja jopa kansankieltä kirjoitettiin kiinalaisilla merkeillä (kor. hanja). Kiinan hegemonia perustuikin periferian eli syrjäseudun kuuliaisuuteen. Paikalliset saivat pitää kuningassukunsa ja hallita alamaisiaan, mutta tärkeät ulkopoliittiset kysymykset päätettiin Pekingissä – oli useita kuninkaita, mutta vain yksi keisari.

Nykyään Yhdysvalloilla on selkeä yliote kulttuurista – Hollywoodin elokuvia katsotaan ympäri maailmaa ja sarjakuvien supersankarit kuuluvat lähes jokaisen lapsuuteen. Kulttuurin kautta pönkitetään ja perustellaan Yhdysvalloille suotuisaa näkemystä oikeasta ja väärästä. Kulttuuria muokkaa myös suurvaltamedia, jonka lähtökohtana ovat länsimaiset individualistiset arvot ja käsitykset oikeanlaisesta yhteiskunnasta. Osa ihanteista – kuten demokratia – kopioitiinkin pienine muutoksineen antiikista.

Media hegemonin imagon tukena

Medialla on keskeinen rooli tiedon levittäjänä, digitalisaation myötä sen vaikutus on vain lisääntynyt. Perinteiset uutismediat, kuten BBC, CNN, The New York Times ovat kasvaneet globaaleiksi ja jossain määrin jopa syrjäyttäneet pienemmät paikalliset mediat. Onkin selvää, että BBC:n uutisointi ei rajoitu pelkästään Iso-Britanniaan. Myös suomalaiset mediat poikkeuksetta siteeraavat anglosaksisia valtamedioita, vaikka aihe koskisi esimerkiksi Euroopan ulkopuolista aluetta. Näin ollen länsimaiseen valtamediaan kohdistuva kritiikki valikoivasta ja eurosentrisestä uutisoinnista osuu ytimeen, sillä länsimaiset valtamediat tietoisesti laajentavat toimintaansa Euroopan ulkopuolelle ja näin ollen lupautuvat uutisoimaan muilta maanosilta. Ideaalitilanteessa monopolistisen asema saavuttanut media suhtautuisi valtaansa vastuullisemmin ja puuttuisi samanlaisella intohimolla länsimaisten suuryritysten mielivaltaisuuteen kuin mitä kiinalaiseen neokolonialismiin Afrikassa.

Maailmanpoliittisella areenalla Kiina on yhdysvaltalaisen hegemonian suurin haastaja. Kuva: Reinhold Möller, CC-BY-SA 4.0

Länsimielistä näkemystä levitetään massoille ja sitä käytetään lähtöpisteenä analysoidessa kansainvälistä politiikkaa. Mediassa näkyvät vastakkainasettelut ”meidän” ja ”niiden” välillä ovat myös tärkeitä tekijöitä – vastakkainasetteluilla voidaan nimittäin oikeuttaa hyökkäämistä muihin valtioihin, pommitukset ja sodat. Orientalismin käsitteen isä Edward Said onkin korostanut sitä, että poliittinen länsi tarvitsee vertailukohteen ennen kaikkea määritelläkseen itseään.

”Sota on aina väärin ja siksi sen tuomitseminen pitäisi olla myös johdonmukaista hyökkääjästä riippumatta.”

Irakin, Afganistanin ja Libyan ihmisoikeusrikoksista kirjoitettiin tiheään tahtiin, lukijoille vakuuteltiin, ettei tilanteeseen ole muutakaan ratkaisua kuin sotatoimet. Kyseiset maat ovat vieläkin sekasorrossa ja kärsivät terrorismista, vaikka vuosikymmeniä lupailtiin demokratiaa ja rauhaa Lähi-itään pystyttäen sotilastukikohtia. Diktatuureja on maailma täynnä, mutta vain hegemonin öljydollaria vastaan kapinoivat valtiot päätyvät sisällissotien kierteeseen. Demokratian tuomisesta onkin muodostunut jo eräänlainen sarkastinen kiertoilmaisu sodalle.

Kollektiivinen länsi on ehtinyt julkaista jo kymmenen pakotepakettia Venäjälle ja sotaa paheksutaan avoimesti osoittaen tukea Ukrainalle. Sota on aina väärin ja siksi sen tuomitseminen pitäisi olla myös johdonmukaista hyökkääjästä riippumatta. Kansainvälisen oikeuden näkökulmasta Venäjään kohdistuvat pakotteet ovat perusteltuja. Kuubaan kohdistunut kauppasaarto, lukuisat sotilaalliset operaatiot Lähi-idässä sekä Etelä-Amerikan maiden sotilasjunttien tukeminen rikkovat kaikki kansainvälisen politiikan normit, mutta Yhdysvaltojen vastuuseen saattamista ei näy. Pinnalle nouseva kaksinaamaisuus ei kuitenkaan yllätä. Latinankielinen lentävä lause ”Mikä sopii Jupiterille, ei sovi härälle” kuvaileekin osuvasti hegemonian ydinajatusta.

Hegemonin murros – keksitty kauhutarina

Kulttuurin, talouden ja median lisäksi hegemoni voi ylläpitää asemaansa maailmanpoliisina mustamaalaamalla vastapuoli. Kiinasta puhuttaessa usein korostetaan maan diktatuurimaista luonnetta, sensuuria ja muita ikäviä asioita. Yhdysvallat puolestaan nähdään demokratian ja sananvapauden kehtona. Kiinan mahdollinen nousu hegemoniksi nähdään miltei maailmanloppuna ja synkkiä uhkakuvia maalataan ympäri Eurooppa.

Yhdysvaltojen epäilyttävä 20 vuoden pituinen ”taistelu” Talibania vastaan ja kylmän sodan aikaiset puuttumiset Euroopan maiden sisällispolitiikkaan ei kuitenkaan nähdä uhkana suvereenisuudelle. Brittiläisen Armin siirtyminen Yhdysvaltojen siiven alle ei myöskään herätä Lontoossa Kiinan pelkoon verrattavissa olevaa kohua, vaikka kyseessä on Iso-Britannian merkittävimpiä teknologiaan erikoistuvia suuryrityksiä.

Ideaalitilanteessa kaikkien kuuluisi noudattaa kansainvälistä lakia. Kuva: Univariety

Hegemonia on merkittävä osa suurvaltapolitiikkaa ja sen mahdollinen murtuminen ei vaikuta merkittävästi tavallisen tallaajan elämään. Suomettumisen aika miellettiin suorastaan kärsimysten ajaksi. Uhkakuvista huolimatta Suomea ei valloitettu ja se kävi kauppaa sekä Neuvostoliiton että Yhdysvaltojen kanssa. Sensuuria myös kierreltiin ja Neuvostoliittoa kritisoitiin rivien välistä. Kansainvälisen politiikan jännitteet ovat ennalta-arvaamattomia, siksi onkin hyvä pitää taukoa uutisista ja muistaa, että suurpolitiikassa tapahtuva murros ei välttämättä tuo omaan elämään maailmanloppua. Hetkellistä rauhaa voi löytää kaveriporukasta, uskonnosta tai vaikkapa harrastuksesta.

Kirjoittaja on ylikierroksilla käyvä portugalilaisen filologian opiskelija, joka on hieman huolestunut maailmanpoliittisesta tilanteesta. Sivuaineena painavat historia ja kulttuurintutkimus eivät myöskään tarjoa turvallista eskapismia.

Lähteet

Anderson, Perry. The H-word: The peripeteia of hegemony. Verso Books, 2022.

Ji-young Lee. China’s Hegemony : Four Hundred Years of East Asian Domination. Columbia University Press; 2016.

https://istoe.com.br/saiba-quais-paises-europeus-compraram-madeira-ilegal-do-brasil

https://www.bloomberg.com/news/articles/2023-03-04/london-s-investment-appeal-is-unraveling-as-arm-heads-to-the-us

Julkaistu

Luojamme palveluksessa

Timo Komulainen jatkaa viime syksyn numeroissa aloittamaansa pohdintaa jumalakuvasta.

Timo Komulainen

KRISTILLISEN perinteen keskellä kasvanut ihminen suuntaa vaikeuksien keskellä helposti kysymyksiä Jumalalle. Miksi Jumala sallii tällaisen tapahtua? Tai, mitä syntiä tai ylipäänsä väärää olen tehnyt, että Jumala kohtelee minua näin?

Tällaiset kysymykset tulevat hyvin kaukaa. Ne juontuvat kristillisessä perinteessä 5. Mooseksen kirjan kirjoittajaryhmältä. He kysyivät Juudan kansan pakkosiirtolaisuuden ja Jerusalemin ensimmäisen temppelin hävityksen jälkeen, miksi tämä katastrofi oli kohdannut meitä? He tulkitsivat tapahtuman niin, että Jumala rankaisi kansaa sen synneistä. Näin arveltiin Jumalan ajattelevan.

Paavalin mukaan Aadamin rikkomus toi kaikille ihmisille kadotustuomion. Aatami ja Eeva, kuparipiirros vuodelta 1504, Albrecht Dürer (1471–1528).

Kristillisessä perinteessä ajatellaan, että Jumalan viha on kohdistettu ristillä Jeesukseen, joka kuolemallaan on sovittanut ihmisten synnit. Se, että Jumala antoi oman poikansa kuolla syntiuhrina, nähdään Jumalan suurimpana rakkauden osoituksena ihmisiä kohtaan, kuten Simo Korpelan virressä lauletaan: ”Minkä tähden kaiken vaivan Jeesus kärsinyt on niin? Rakkaudestansa aivan meihin kurjiin syntisiin.” (virsi 80:3).

Rangaistus oli mahdollinen tulkinta kohtaamistamme vastoinkäymisistä. Toinen ajatus on ollut kasvatus. Se on erityisen vahva tulkinta pietistisessä perinteessämme. On vaikea ajatella, että Jumala haluaisi meille jotain pahaa. Ehkä hän tarkoittaa pohjimmaltaan hyvää joutuessamme vaikeuksien keskelle. Hänen tavoitteenaan on viime kädessä se, että uskoisimme ja saavuttaisimme näin ikuisen elämän. Lina Sandellin virressä lauletaan: ”Herran hoidosta kiittäkäämme, kun hän taivasta varten kasvattaa.” (virsi 547:2). Kasvatus-ajatuksella on toki raamatullinen lähtökohta, kuten esimerkiksi Heprealaiskirjeessä: ”Älä väheksy poikani, Herran kuritusta, älä masennu, kun hän ojentaa sinua – jota Herra rakastaa, sitä hän kurittaa, hän lyö jokaista, jonka pojakseen ottaa.” (12:5–6)

Tähän tapaan on kristillisessä perinteessämme yritetty päästä selville Jumalan ajatuksista.

Myös lohdutus nousee perinteestämme. Psalmissa sanotaan: ”Hän antaa anteeksi kaikki syntini ja parantaa kaikki sairauteni.” (Ps. 103:3) Tai evankeliumissa kerrotaan: ”Jeesus paransi kaikki ihmisten taudit ja vaivat.” (Matt. 4:23). Virressä laulamme: ”Muista Jeesus minua voimieni uupuessa. Öin ja päivin sairaana saanhan nytkin rukoilla. Auta tuskan vaivatessa … Muista Jeesus minua.” (virsi 480:1).

”Mutta tulemmeko koskaan ymmärtämään salatun Jumalan aivoituksia, vaikka kuinka yritämme tulkita elämän kohtaloitamme?”

On tärkeää, että meillä on tällainen mystinen luottamus, vaikka sillä ei olisikaan mitään reaalisia perusteita. Jo toivo sinänsä on parantava tekijä. Kristillinen perinteemme, niin ristiriitainen kuin se onkin, pyrkii lohduttamaan ja rohkaisemaan vaikeuksien keskellä kamppailevaa ihmistä.

Mutta tulemmeko koskaan ymmärtämään salatun Jumalan aivoituksia, vaikka kuinka yritämme tulkita elämän kohtaloitamme? Emme. Siksi on kyseenalaista tulkita asioita Jumalan puolesta. Olisiko vaan nöyrästi myönnettävä, että elämän edessä olemme vastaamattomien kysymysten edessä ja kestettävä se? Ehkä luomisen ajatus voisi olla tässä pohdiskelussa hyvä lähtökohta.

Ensimmäinen suuri kysymys on, miksi Luoja on pannut elämän alkuun? Siihen ei ole löytynyt vastausta. On hyvin ihmiskeskeistä ajatella, että kaikki on luotu ihmistä varten, kuten Mikael Nybergin laulussa lauletaan: ”Jumala on kaikki luonut, Jumala on kaikki suonut, iloksi ihmisille tuonut, niin kuin isä lapsilleen.” (Hengellinen laulu 452:1)

”Viljelemään ja varjelemaan”. Maisema Givernyn läheltä, Claude Monet (1840–1926).

Joka tapauksessa tällä planeetalla on elollista elämää, josta me olemme osallisia. Se on tosiasia. Minä, ihminen, olen osallinen tästä elämästä, vaikka itse en pysty siihen millään tavalla vaikuttamaan. Kaiken, mitä minulla on, olen tavalla tai toisella saanut: syntymäni, vanhempani, lähipiirini, luontaiset lahjani, kyvyn oppia. Mutta ennen muuta olen saanut ”elämän tahdon”, mikä ajaa minua eteenpäin. Tämä ominaisuus on kaikilla luoduilla. Näin elämä säilyy ja menee eteenpäin. Tämä kaikki on lähtöisin Luojalta. Olen itse asiassa kokonaan Luojani tuote ja yksi osanen kokonaisuudessa, mitä kutsutaan elämäksi. Voisi jopa ajatella, että olen ikään kuin Luojani palveluksessa viemässä elämää eteenpäin.

Joidenkin kohdalla elämä on kuin hyvä työpaikka, missä saa panna kaikki lahjansa käyttöön ja kokee työn iloa, mutta toiselle elämä on kuin ahdistava työmaa, johon joka aamu on noustava ja jossa kokee pelkkiä pettymyksiä yhä uudelleen. Jotkut eivät koe saaneensa mitään aikaan tai eivät ole päässeet edes alkuun.

Mitähän Luojallamme olisi sanottavaa meille luoduilleen, kun tämä elämä kunkin kohdalla kerran päättyy? Sanoisiko hän vaikkapa näin: ”Kiitos, kun olet elänyt koko elämäsi. Minä lähetin sinut matkalle ja elämälläsi on ollut merkitystä, jonka vain minä ymmärrän.”

Tällä pohdinnalla on yksi raamatullinen lähtökohta. Toisessa luomiskertomuksessa sanotaan: ”Herra Jumala asetti ihmisen Eedenin puutarhaan viljelemään ja varjelemaan sitä.” (1. Moos. 2:15). On ehkä kovin arkista sanoa elämän ihmeellisyyttä ajatellen, että olemme viime kädessä Luojallamme töissä.

Kirjoittaja on eläköitynyt pappi, jonka ajatukset kirkastuvat talvisin hiihtoladulla.