ESSEISTI Antti Nylénin kysymys on jäänyt vaivaamaan minua. Se on yksinkertainen: ”Miten jaksamme elää?” Oleellinen kysymys. Yhtä ajankohtainen kuin ”Miksi kaikki on niin surullista? ”
Kuolema ei nykyaikana näyttäydy enää tabuna. Niin arkipäiväistynyt asia se meille on, että väkivalloin katkaistut ihmiskohtalot ovat vain lukuja tilastoissa. Jäljelle jää mietittäväksi kuoleman vastakohta. Minkä arvoinen on elämä?
Hyvä elämä: having, loving, being, doing. Kuinka paljon hyvä elämä ja sen arvo meitä kiinnostaa? Yksilöinä ja yhteiskuntina. Välillä näyttää siltä, että meitä kiinnostaa molemmissa tapauksissa vain rangaistus ja siltä näyttää myös lopputulos.
Kansanmurhata vai ei? Ostaako pyöveliltä aseita? Näin heikkoa on meillä elämän arvostus. Kyllä me kaikki toivottavasti syvällä sisimmässämme tiedämme, että jokainen meistä on yhtä arvokas kuin palestiinalainenkin. Jostain syystä tämä tieto ei kuitenkaan muutu toiminnaksi. Suomikin on aikanaan ollut yksin Gazan ja Ukrainan kaltaisessa asemassa, mutta historiaa ei ole pakko toistaa. Voimme yhtenä valtiona nousta oikeudenmukaisuuden puolesta muiden rinnalle yhdessä tai jättää nousematta, mutta päätös kertoo meistä paljon yhteiskuntana.
Kymmenen käskyä tai ihmisoikeuksien julistus voisivat toimia ohjenuorina tilanteessamme, jos niistä ei ole jo kokonaan päätetty luopua. Ne ovat toisaalta niin korkeita ihanteita, että emme voisi niihin ehkä yltääkään, mutta suunnan on oltava selvästi niitä kohti. Auttaako tässä muukaan? Hyvänä ohjenuorana ne olisivat myös historian voittajille, jotka voivat olla välittämättä säännöistä ja ihmisarvosta niin kauan, kun voittokausi jatkuu. Ei sen kauempaa.
Yhdessä elämässä pärjäämiseen ei tarvita vain yhteiskuntaa, tarvitaan myös ihmisiä.
Palvelualan työntekijä ei pysty yksin nostamaan itseään palkkakuopasta, jos hän ei kuulu ammattiliittoon. Ehkä edes yksi liitto ei onnistu, vaan tarvitaan toisia tukemaan.
Kaikkea ei saa rahalla. Työehdot, tuottavuus ja tasa-arvo, onko meillä varaa tulla toimeen ilman näitä? Tulevaisuutemme on lähikaupan kassan harteilla, hänen päättäväisyytensä ja omanarvontuntonsa, sekä muiden samassa asemassa olevien työn varassa. Heidän keskinäinen solidaarisuutensa ei kuitenkaan yksinään tietenkään riitä. Kaikilla osapuolilla pitäisi olla halua saavuttaa yhteinen hyvä.
”Pitäisi vain kuvitella, tai viimeinkin uskoa, että meillä on jotain merkitystä”
Nylénillä on toinenkin kiinnostava huomio: maailma on kodikas. Kyllä me sen tunnemme, mutta kuinka pitkään?
Ilmastonmuutoksen torjunta ei näytä kauniin lineaariselta, mutta siihenkin vaikuttaa yhteiskunnan tahtotila. Monia edes oma koti ei näytä kiinnostavan, eikä oman itsensä pelastaminen.
Pelkomme muutoksesta ja sen tarpeesta ohjaa ajatuksemme yleensä ylimitoitetuiksi. Kuitenkin kehitys näyttää hetkessä aina pienemmältä, kuin mitä se todellisuudessa on. Kaikki vaikuttaa vain pieneltä näpertelyltä maailman näkökulmasta. Niin on myös ilmastonmuutoksen kohdalla.
Ilmaston puolesta tehtävät muutokset vaativat poikkeuksellisia toimia, mutta se ei ole huono asia. Joku voisi sanoa sitä itsenäisyydeksi tai sen tavoitteluksi. Omasta kodista huolehtimiseksi.
Taustalla on kuitenkin jälleen elämän arvostaminen tai sen puute ja tahtotila. Pitäisi vain kuvitella, tai viimeinkin uskoa, että meillä on jotain merkitystä. Että merkitys syntyy yhdessä toisten kanssa.
Kirjoittajalle tärkeitä ovat yhteiset asiat ja tulevaisuus.
Kuva: Friends of the Earth, from the petition to protect the woodlands
ÁIDNA boldly shares their story of discovering their Sámi identity and its intertwining with their environmental activism and relationship with nature. It is more natural for the author to write in English, so their text appears in this issue in its original English version, as well as translated into Finnish by Tilda Enne.
Saamelainen Áidna kertoo rohkeasti tarinansa oman identiteettinsä löytämisestä ja sen kietoutumisesta ympäristönsuojeluun ja hänen muuttuneeseen luontosuhteeseensa. Kirjoittajalle on luontevampaa kirjoittaa englanniksi, joten hänen tekstinsä esiintyy tässä numerossa englanninkielisenä alkuperäistekstinä, sekä Tilda Enteen kääntämänä suomeksi.
URHEILUN ja kulttuurialan epäeettisiä toimintatapoja on nostettu viime aikoina esiin, mutta monissa uskonyhteisöissä hengellinen väkivalta jatkuu edelleen. Ulkopuoliset kiertävät sitä kuin kissa kuumaa puuroa. Pelätäänkö perustuslain takaaman uskonnon- ja sananvapauden rikkomista vai vaikutusvaltaisia uskonnollisia johtajia? Hengellinen väkivalta on vakava ongelma, johon on puututtava pelkäämättä.
Hengellisen väkivallan varjostama lapsuus sai kirjoittamaan kirjoja
Kasvoin Oulussa yhdeksänlapsisessa perheessä. Perheeni jakautui kahteen leiriin uskontulkintojen takia ja syttyi uskonsota. Se tuntui 10-vuotiaan tytön mielessä käsittämättömältä ja aiheutti ahdistavia ristipaineita. Sisäinen maailmani romahti ja viha nousi. Kukaan perheenjäsenistäni ei sitä huomannut, olihan heillä omatkin tunteensa pelissä. Päätin, että jätän kaiken hengellisyyden, kunhan pääsen omilleni.
Vuonna 2016 julkaistu kirjani Uskonsota keittiössä antaa äänen kymmenelle vanhoillislestadiolaisuudesta irtautuneelle. Kirjassa kerron myös omakohtaisista kokemuksistani. Uudessa kirjassani, Eroon hengellisestä väkivallasta – demokratiavajetta ja ihmisoikeusloukkauksiako uskonyhteisöissä? (2022)siirryn askeleen eteenpäin: miten uskonyhteisöt voivat päästä eroon hengellisestä väkivallasta?
Kirjassa analysoin laajasti myös syitä hengelliseen väkivaltaan. Hengellisen väkivallan takapiru ovat tiukat opintulkinnat ja ankara ryhmäkuri. Ne tukahduttavat yksilön aidot uskonnolliset tunteet ja kokemukset. Lisäksi kunkin uskonyhteisön yhteisölliset erityispiirteet ja autoritaarinen johtaminen heijastuvat väkivallan ilmiasuihin.
Monia uskonyhteisöjä johdetaan epädemokraattisesti, toisin kuin maallisia yhteisöjä. Tämän ei pitäisi olla mahdollista demokraattisessa Suomessa. Kirjassa fundamentalistisia esimerkkiuskonyhteisöjä ovat jehovantodistajuus, vanhoillislestadiolaisuus ja helluntaiherätys.
Hengellinen väkivalta ei ole kenenkään etu, vaan se loukkaa ihmisoikeuksia ja demokratiaa. Väkivalta aiheuttaa suuria ongelmia ja kustannuksia – kuten mielenterveysongelmia, päihteiden väärinkäyttöä ja työttömyyttä – sekä uhreille että yhteiskunnalle.
Kuva: Pixabay
Demokratiat ovat antaneet uskonyhteisöille uskonnonvapauden. Paradoksaalisesti jotkut ääriuskonyhteisöt puolustavat uskonnonvapautta demokraattisena oikeutenaan ja samaan aikaan voivat loukata sen suojassa omantunnonvapautta ja toimia jopa totalitaarisesti.
Hengellinen väkivalta ei aina lopu, vaikka eroaa uskonyhteisöstä. Erityisen traagista on, kun vanhemmat hylkäävät yhteisöstä eronneen nuorensa. Siitä voi seurata hänelle syrjäytymistä ja jopa mielenterveys- tai päihdeongelmia.
”Etenkin lapsia on suojeltava esimerkiksi ahdistavalta helvetillä pelottelulta.”
Demokraattinen yhteiskunta ei saa sulkea silmiään lainvastaiselta hengelliseltä väkivallalta. Viime aikoina onkin tunnistettu uskonyhteisöissä esiintynyttä pedofiliaa. Myös kansanedustaja Päivi Räsäsen homoseksuaaleihin kohdistuneesta, loukkaavasta puheesta on käräjöity.
Yhteisöihin piilotettu hengellinen väkivalta on tunnistettava, vaikka sen tahallisuuden toteennäyttäminen voikin osoittautua vaikeaksi. Etenkin lapsia on suojeltava esimerkiksi ahdistavalta helvetillä pelottelulta. Pelottelu perustuu uskomukseen, että uskonyhteisön ulkopuolella olevat joutuvat helvettiin ja omaa yhteisöä pidetään Jumalan valittuna joukkona.
Demokraattisessa Suomessa jokaisella kansalaisella pitää olla vapaus yhteiskunnalliseen osallistumiseen ja omista asioista päättämiseen. Lestadiolaisyhteisö ohjasi pitkään jäsentensä puoluevalintoja, eivätkä Jehovan todistajat edelleenkään salli jäsentensä äänestävän vaaleissa ja osallistuvan politiikkaan.
Fundamentalistiset uskonyhteisöt, toisin kuin maalliset yhteisöt, tuomitsevat synniksi liikkeidensä sisäisen ja ulkopuolelta tulevan kritiikin eivätkä hyväksy naisia johtamaan yhteisöjä yhdenvertaisesti miesten kanssa. Demokratiaan kuuluvaa vallanvaihtoakaan ei pidetä tarpeellisena, vaan seurakuntien profeetallisilla johtajilla on useimmiten ikuinen mandaatti.
Hengellinen väkivalta voi olla yhtä vaurioittavaa kuin fyysinen – siksi toimenpiteitä tarvitaan
Vuonna 2020 opetus- ja kulttuuriministeriö kiirehti eettisten ohjeiden laatimista ja valituselimen perustamista kulttuurialalle, kun epäilyt kulttuurineuvos Veijo Baltzarin väärinkäytöksistä seitsemää nuorta naista kohtaan tulivat julki. Niin pitikin toimia.
”Niinpä yksilöiden perusoikeuksia ei turvata uskonliikkeissä yhtä yksiselitteisesti kuin maallisissa yhteisöissä.”
Yhtä ponnekkaasti ja yhdenvertaisesti olisi tuettava tuhansia uskontojen uhreja. Tällä hetkellä yhdenvertaisuuslakia ei sovelleta uskonnonharjoittamiseen, sillä hengellinen väkivalta tulkitaan usein osaksi uskonnonharjoittamista. Niinpä yksilöiden perusoikeuksia ei turvata uskonliikkeissä yhtä yksiselitteisesti kuin maallisissa yhteisöissä.
Yhteiskunnallista keskustelua hengellisestä väkivallasta on pidettävä yllä, kunnes julkinen valta ottaa sen vakavasti ja ryhtyy poistamaan sitä. Hengellinen väkivalta on rikos, joka voi vaurioittaa uhriaan yhtä vakavasti kuin fyysinen väkivalta. Iso ongelma on hengellisen väkivallan rikosoikeudellinen toteennäyttäminen.
Kuva: Pixabay
Uskonyhteisöjä pitäisi voida valvoa lainsäädännön nojalla
Julkisen vallan pitäisi valvoa määräajoin kaikkia, noin tuhatta Suomessa toimivaa uskonyhteisöä. Uskonnonvapauslaki edellyttää selvitystä uskonnollisesta tarkoituksesta ja toimintatavoista vain perustamisvaiheessa ja pelkästään niiltä uskonyhteisöiltä, jotka hakevat Patentti- ja rekisterihallitukselta uskonnollisen yhdyskunnan statusta.
Tällaisia rekisteröityjä yhdyskuntia toimii Suomessa tällä hetkellä 152. Yksi niistä on Jehovan todistajat. Jehovan todistajat rikkoo ihmisoikeuksia muun muassa karttamiskäytännöllään, eikä hyväksy demokraattisia kansalaisoikeuksia. Siitä huolimatta, että uskonnonvapauslaki vaatii yksiselitteisesti, että ”yhdyskunnan tulee toteuttaa tarkoitustaan perus- ja ihmisoikeuksia kunnioittaen”.
”Luterilaisen kirkon olisi puolestaan poistettava hengellistä väkivaltaa herätysliikkeistään.”
Merkille pantavaa on, ettei mikään organisaatio tunne kaikkien, noin tuhannen Suomessa toimivan uskonyhteisön toimintatapojen eettisyyttä ja demokraattisuutta valvonnan puuttumisen takia. Kansainvälistymisen johdosta uskonyhteisöjen määrä Suomessa lisääntyy kaiken aikaa. Viimeistään nyt julkisen vallan toimenpiteitä tarvitaan uskontojen uhrien tukemiseen. Luterilaisen kirkon olisi puolestaan poistettava hengellistä väkivaltaa herätysliikkeistään.
Myös uskontojen sosiaalista vastuuta voitaisiin mitata
Emme saa hylätä Kiinan uiguureja, joista arkkipiispa Tapio Luoma kantaa huolta Helsingin Sanomien artikkelissaan. Mutta emme saa myöskään unohtaa uskontojen uhreja Suomessa. Toistaiseksi vain Uskontojen uhrien tuki ry on auttanut pitkäaikaisella vertaistukitoiminnallaan lukuisia uskontojen uhreja.
”Esimerkiksi uskonyhteisöt voisivat laatia itselleen monien yritysten ja kansalaisyhteisöjenkin tavoin sosiaalisen vastuun laadulliset mittarit.”
Kirjani lopussa ehdotan 14 perusteltua toimenpidettä hengellisen väkivallan poistamiseksi. Säädösten lisäksi on löydettävissä ”pehmeitä” keinoja. Esimerkiksi uskonyhteisöt voisivat laatia itselleen monien yritysten ja kansalaisyhteisöjenkin tavoin sosiaalisen vastuun laadulliset mittarit. Laadullisesti voitaisiin mitata esimerkiksi yhteisöjen turvallisuutta, hengellistä vapautta, oikeudenmukaisuutta ja dialogin käyttöä.
Sosiaalisen vastuun arviointi soveltuisi nimenomaan hengellisellä alueella toimiville uskonyhteisöille. Niiden sidosryhmät – esimerkiksi seurakuntalaiset ja julkinen valta – pystyisivät mittareita seuraamalla tarkastamaan, miten sosiaalinen vastuu on toteutunut kussakin yhteisössä. Myös häirintäyhdyshenkilöiden nimeäminen uskonyhteisöihin ja julkiseen hallintoon on tarpeellista.
Kirjoittaja on tietokirjailija, joka on käsitellyt systemaattisesti sosiaalista vastuuta kirjoissaan: ensin väitöskirjassa koskien yrityksiä ja myöhemmin koskien uskonyhteisöjä.
TAMMIKUUSSA toimittaja Ippi Arjanne kirjoitti Ylen Kulttuuricocktailiin artikkelin Kasvoin huuhaan keskellä – matkani siitä pois on ollut hidas, nöyryyttävä ja kivulias. Minulle Arjanteen kirjoitus oli kipeä avaus aiheesta, josta en ollut oikein osannut tai uskaltanut puhua. Samastuin tarinaan valtavasti, ja tarina sysäsi minut matkalle koluamaan omia menneitä uskomuksiani. Oma tapaukseni osoittaa, mihin uskomushoitojen löysä valvonta voi Suomessa johtaa, ja miksi meidän tulisi osata keskustella uskomisesta.
Kuva: Joanna Kosinska – Unsplash
Varhain omaksutut käsitykset ohjaavat tulkintaa
Minua on lapsena hoidettu homeopaattisesti, ja meillä ihailtiin valtavasti esimerkiksi akupunktiota osaavia henkilöitä. Perheessäni erityisenä ihailun kohteena oli aina edesmennyt isoisäni, joka oli suomalaisittain suhteellisen tunnettu esoteerikko ja teosofi, ja joka oli asunut vuosia Intiassa tutkimassa salatieteitä ja joogaa. Hänen vanhasta kaapistaan löytyi yhtä kaikki akupunktioneulat ja liuta homeopaattisia lääkkeitä eli pieniä sokeripalleroita, joiden maun muistan elävästi lapsuudestani.
Astrologiaan uskominen ja käden viivojen tulkinta olivat meillä normaaleja asioita, aivan kuten usko jälleensyntymään ja karman lakiin. Samalla olen kuitenkin saanut neuvolassa normaalit rokotusohjelman mukaiset rokotteet, enkä ole kyseenalaistanut koulussa opetettuja asioita suuntaan tai toiseen.
Elämässämme sattui raskaita ja vaikeita asioita, ja perheemme hajosi minun ollessani lapsi. Traumaattiset kokemukset johtivat teini-iässä vakavaan masennusoireiluun ja syömishäiriöön, joita ei kuitenkaan tunnistettu, eikä niihin osattu hakea apua. Uskomukset ja maailmankuva ovat merkittävästi vaikuttaneet siihen, miten olen päätynyt tulkitsemaan erilaisia vaivoja ja oireita.
Masennus saattoi olla karmaa ja epävakaa sieluntila, joka johtui siitä, että olen henkisen heräämisen polulla. Uskoin tähän vuosia ja se lohdutti minua. Olen henkisesti pidemmällä kuin muut, ja siksi kärsin. Toisissa perheissä erityisen herkät lapset nostettiin jalustalle ”indigolapsina”, henkisinä oppaina, vaikka todennäköisempää oli, että nämä lapset olivat itse asiassa esimerkiksi autismin kirjolla.
Syömishäiriöni on aaltoillut anorektisuudesta ortorektisuuteen ja siitä ahmintaan. Laihtumisen lisäksi pakkomielteeksi muodostui mahdollisimman optimaalinen terveys, sillä halusin jatkuvasti etsiä ratkaisuja loputtomaan pahoinvointiini. Todellisuudessa minulla ei juuri migreenin ja selkävamman lisäksi ollut muita fyysisiä oireita tai sairauksia, mutta olin jatkuvasti äärimmäisen huolissani terveydentilastani ja tarkkailin ruumiini toimintoja pakkomielteisesti.
Homeopaatin vastaanotolla, luomupiireissä touhutessani sekä blogimaailmassa seikkaillessani, opin syyllistymään kaikesta kraanaveden juomisesta lähtien. Tarkkailin jopa kakkani koostumusta ja yritin optimoida sitä ruokavaliomuutoksin. Kurkustani on valunut alas kaikenlaista yrttikapseleista saviveteen ja kehoa emäksisöivään jauheeseen. Viimeisen mukana tuli jopa virtsan pH-arvojen mittaamiseen tarkoitettuja liuskoja. Tosiasiassahan ihmisellä ei ole mitään mahdollisuuksia vaikuttaa kehonsa ”pH-tasapainoon”.
Energian kanavointia ja tuhkahunajaa masennukseen
Loputon uskomusten suo oli näin jälkikäteen tarkasteltuna jo itsessään traumaattinen kokemus. Kaikkein rajuimmat kokemukset sattuivat teini-ikäisenä, kun haudoin itsemurha-ajatuksia ja etsin apua ahdinkooni eräältä henkiseltä nettifoorumilta. ”Piireissä” minulle puhuttiin useaan otteeseen ”puhdistumisreaktiosta”, jolla selitettiin vuosien varrella sekä masennukseni että koko kehon peittävät tulehdukselliset ihottumani. Kukaan ei kuitenkaan ollut kertonut, mitä tämä konkreettisesti tarkoittaa. Minun olisi pitänyt maksaa heidän hoidoistaan, jotta olisin saanut tietää mikä auttaa.
Kuva: Chelsea Shapouri – Unsplash
Mainitsemaltani foorumilta sain vinkin ottaa yhteyttä erääseen energiahoitoja tarjoavaan yhdistykseen, josta he tekivät etänä ”tutkimuksia.” Olin tuolloin 18-vuotias. Lähetin heille sähköpostilla viestin, jossa kerroin olevani äärimmäisessä ahdingossa ja toivovani kuolemaani. Kerroin, etten jaksanut enää elää. Annoin nimeni ja paikkakuntani. Näillä tiedoilla energiahoitaja pystyi etänä toteamaan bioenergiakenttäni olevan erittäin heikko: vain 2 cm vaikka sen pitäisi olla 2—3 metriä. Samoin hivenainevarastoni oli kuulemma vain 24 % kun sen pitäisi olla 100 %.
Sen sijaan, että yhdistyksestä olisi kehotettu menemään päivystykseen tai soittamaan 112 kuolematoiveiden vuoksi, minulle suositeltiin heidän omasta verkkokaupastaan tilattavaa ”koivutuhkaa” sisältävää hunajaa sekä basilikapuristetta. Lisäksi minulle tietenkin luvattiin kanavoida hyvää energiaa. Tilasin nämä ja lähetin heille vielä muutaman kympin rahaa kiitokseksi tästä näkymättömästä energiasta. Pari viikkoa myöhemmin pyysin heitä tarkistamaan tilanteeni uudelleen. Tällä kertaa se oli kuulemma ”hyvä,” voisin pitää tauon palaneen makuisen hunajan syömisessä.
Hoito jäi tähän. Jatkoin elämääni samojen oireilujen, epästabiilin tunne-elämän, pakkomielteisen ruuan kontrolloimisen, jatkuvan laihduttamisen ja kaikesta itseni syyttämisen kanssa. Oli oma vikani, että kärsin. Jos söin hyvin ja luomusti, käytin kuitenkin kemikaalista deodoranttia ja join väärää vettä. Jätin joogakurssit kesken koska en ollut koskaan kyennyt pitämään kiinni pitkäjänteisesti harrastuksistani. Olin siis syypää myös huonoihin yöuniini, pelkotiloihini ja selkäkipuihini.
Merkittävä käänne uskomuksistani poisoppimiseen tapahtui yliopisto-opintojen myötä. Tutustuin tieteelliseen ajatteluun ja kaikki murtui. Kyse ei mielestäni ole siitä, että olisin omaksunut tilalle uuden uskomusjärjestelmän edellisen tilalle, vaikka toki meillä kaikilla on omat vinoumamme. Tutkitusti meillä ihmisillä on taipumus poimia myös tieteellisestä tutkimuksesta ne tulokset, jotka tukevat ennakkokäsityksiämme maailmasta. Tieteen maailmassa olen kuitenkin oppinut ajattelemaan itse ja ennen kaikkea kyseenalaistamaan kaiken mitä ajattelen.
Hain apua mielenterveysongelmiini, ja mielialalääkityksen ja kuntoutuspsykoterapian yhdistelmä on auttanut minua valtavasti. Nyt ajattelen, että olisin kyllä nuorempanakin ottanut terveydenhuoltojärjestelmän avun vastaan, mikäli olisin sitä saanut. Kotikaupunkini mielenterveyspalveluiden tilanne oli surkea, ja avun saaminen oli vaikeaa. Tällainen on tietysti omiaan ajamaan ihmisiä hakemaan apua ja tukea muualta, vaikka sitten energiahoitajalta.
Kuva: Katherine Hanlon – Unsplash
On ollut valtavan tärkeä taito kyetä purkamaan ja rakentamaan omia uskomuksiaan ja käsitystään maailmasta. Tieteellisen ajattelun avulla olen oppinut tarkastelemaan myös terveyteen liittyviä väittämiä kriittisesti, vaikka terveys tai lääketiede ei olekaan omaa alaani. Pääaineeni uskontotiede on ohjannut pohtimaan sitä, miksi me uskomme mitä uskomme ja mikä ohjaa maailmankuviamme.
Vaikka minua on hävettänyt se, miten olen voinut uskoa tuhkahunajaan ja energiahoitoihin, olen oppinut ymmärtämään, että ”huuhaan” palauttaminen esimerkiksi pelkkään tyhmyyteen olisi turhaa ja harhaanjohtavaa. Ihmisen maailmankuvan muodostuminen on monisyinen prosessi. Perheeni tapaus osoittaa, etteivät homeopatiaan uskovat ihmiset esimerkiksi välttämättä kiellä koulutietoa tai jätä lapsiaan rokottamatta, vaan luottavat niissä asioissa asiantuntijoihin.
Tutkittuun tietoon ja asiantuntijoihin luottaminen on vapauttanut minut aivan valtavasta määrästä stressiä, syyllisyyttä ja häpeää. On ihanaa, että tutkittu tieto näissä asioissa on usein se tylsin ja kiihkottomin vaihtoehto. On ihanaa, että on sittenkin ok juoda kraanavettä.
Meidän on korkea aika puhua uskomisesta
Kun etsin nuo vanhat viestittelyt energiahoitoja tarjoavan yhdistyksen kanssa sähköpostikansioni uumenista, Arjanteen kirjoituksen sysäämänä, järkytyin valtavasti. Tuntui hirvittävältä, miten vastuuttomasti siinä oli minua kohtaan toimittu. Entä jos olisin tappanut itseni? Ei se tietenkään olisi ollut energiahoitajien syy, mutta puistattaa ajatella, miten joillekin ei tule edes mieleen, että tähän ei nyt energioiden kanavointi enää auta. Epätoivoinen, tuntematon teinityttö tahtoo kuolla.
Toisaalla on turhauduttu siitä, ettei Suomeen ole vieläkään saatu lääketieteellisesti epäuskottavia, vaihtoehtoisia hoitoja rajoittavaa ”puoskarilakia”, ja toisaalla taas on perustettu näitä hoitoja puoltava Kristallipuolue. Tätä kamppailua käyvät tahot ovat yhä niin marginaalisia, että laajempaa keskustelua voi olla haastavaa saada aikaiseksi.
Perinteisesti huuhaata on yrittänyt pitää kurissa esimerkiksi Skepsis ry. Koronapandemia on vauhdittanut tiedettä popularisoivia ja epätosia väitteitä kumoavia sometilejä, kuten Tervettä skeptisyyttä tai Lääkäri-Anni eli Anni Saukkola. Keskustelusta on kuitenkin toistaiseksi yhä jäänyt koskemattomaksi se seikka, joka estää vastapuolia ymmärtämästä toisiaan. Ratkaisuja on mahdotonta löytää niin kauan, kun ei pystytä keskustelemaan uskomisesta.
Minä en ajattele, että valtaosa energiahoitajista, homeopaateista tai edes yksisarvishoitoja tarjoavista tahoista olisi rahanahneita huijareita, jotka tieten tahtoen riistävät epätoivoisilta ihmisiltä. Katson, että suurin osa näistä ihmisistä ihan vilpittömästi uskovat asiaansa ja haluavat toisille ihmisille hyvää. On myös luonnollista, että ihmiset tekevät omista intohimoistaan itselleen ammatteja, joilla taata elantonsa.
Ilman tiukempaa valvontaa on kuitenkin olemassa riski, että uskomushoitoja tai vaikkapa ravintoneuvontaa antavat tahot päätyvät tahtomattaan vahingoittamaan toisia. Jotta keskustelua voitaisiin jouhevoittaa ja saattaa ulos umpikujasta, tulisi lisätä ymmärrystä siitä, miksi toiset uskovat niin kuin uskovat ja näkevät maailman niin kuin näkevät.
KANSAINVÄLISTÄ miehiin ja poikiin kohdistuvan väkivallan vastaista päivää vietetään nykyään vuosittain 31. tammikuuta. Sen on perustanut Jerome Teelucksingh, joka on myös kansainvälisen miestenpäivän taustalla. Miestenpäivä on nykyään tunnustettu useassa maassa ja myös Suomessa sisäministeri Maria Ohisalo on toivottanut hyvää miestenpäivää.
Teelucksingh perustelee tarvetta miehiin ja poikiin kohdistuvan väkivallan vastaiselle päivälle sillä, että aihe on ollut pitkään vaiettu. Tunnettu vertaus elefantista huoneessa ei hänen mukaansa riitä kuvaamaan ilmiötä. Elefantin sijaan hän vertaa sitä dinosaurukseen, sillä niin isosta, muinaisesta ja vaikeasti muutettavissa olevasta asiasta on kyse. Tästä huolimatta väkivallan kierre on mahdollista katkaista. Päivää vietettiin toista kertaa tammikuussa 2021, jolloin osallistuin aiheen tiimoilta järjestettyyn kansainväliseen paneelikeskusteluun.
Dinosaurus huoneessa. Kuva: Daniel Cheung – Unsplash
Päivän viettämiselle on tarve myös Suomessa, sillä miehiin ja poikiin kohdistuva väkivalta tunnistetaan heikosti. Vuosittaiset rikosuhritutkimukset kertovat, että naiset kokevat selkeästi enemmän seksuaalista väkivaltaa, mutta miesten ja naisten kokeman väkivallan esiintyvyydessä ei muuten ole suuria eroja. Tästä huolimatta miehet toistuvasti sivuutetaan väkivallan kokijoina, olivat sitten kyseessä puolueiden vaaliohjelmat, kansainväliset sopimukset, kampanjat väkivaltaa vastaan tai väkivallan vastaiset torjuntaohjelmat, joissa lähes poikkeuksetta huomioidaan vain naisiin kohdistuva väkivalta.
”Voisiko miehiin kohdistuvaa väkivaltaa silti vastustaa pasifistisen näkökulman ohella myös feministisestä näkökulmasta?”
Miessakit on harvoja suomalaisia toimijoita, joka on herättänyt keskustelua miehiin kohdistuvasta väkivallasta. Järjestö on julkaissut hiljattain kaksi raporttia, joista toinen keskittyy vaiettuun eli kodin sisäiseen väkivaltaan ja toinen normalisoituun eli kodin ulkopuoliseen väkivaltaan. Raporttien viesti on selvä ja tuskin tulee yllätyksenä miehille. Miehet elävät väkivallalle myönteisessä kulttuurissa, jossa omista kokemuksista puhuminen on vaikeaa. Väkivallan kokeminen on osa miehen roolia, eikä yhteiskunta ymmärrä sitä ongelmaksi.
Ratkaisua tuskin edistää ”sukupuolistuneen väkivallan” käsite, jota käytetään nykyään tutkimuksessa myös miehiin kohdistuvasta väkivallasta, vaikka sillä arkikielessä viitataan edelleen naisiin kohdistuvaan väkivaltaan. Koko käsitteen hyödyllisyys olisi syytä arvioida uudelleen. Se lokeroi tietyn väkivallan sukupuolesta johtuvaksi, jolloin käsitteen ulkopuolelle jäävän väkivallan oletetaan tapahtuvan muista syistä. Todennäköisempää kuitenkin on, että sukupuoli vaikuttaa väkivaltaisiin tekoihin tavalla tai toisella lähes aina. Tästä syystä sukupuolistuneen väkivallan erottaminen muusta väkivallasta on lähinnä keinotekoista.
Väkivallan kokeminen mielletään ongelmallisesti osaksi miehen roolia. Kuva: Charl Folscher – Unsplash
Voisiko miehiin kohdistuvaa väkivaltaa silti vastustaa pasifistisen näkökulman ohella myös feministisestä näkökulmasta? Feministeille voi antaa kiitosta siitä, että tasa-arvoaate on viime vuosina laajentunut ymmärtämään myös miesten kokemia ongelmia, jonka myötä esimerkiksi asevelvollisuus on alettu nähdä uudessa valossa. Väkivallan ja sukupuolen yhteys on silti niitä harvoja teemoja, jonka suhteen niin konservatiiviset, liberaalit, kuin intersektionaalisetkin feministit löytävät edelleen yhteisen sävelen, jossa lähtökohtana on naisten näkeminen suojelua tarvitsevina uhreina.
Miehiin kohdistuvasta väkivallasta puhumisen ei kuitenkaan tarvitse olla naisilta pois. Asian voi nähdä pikemminkin päinvastoin, sillä kaiken väkivallan vastustaminen ehkäisee myös naisiin kohdistuvaa väkivaltaa. Mikäli ymmärtäisimme miehiin kohdistuvan väkivallan ihmisoikeusongelmaksi, hyötyisivät kaikki sukupuolesta riippumatta. Yhdessä pystymme siirtämään vaikka dinosauruksen.
Kirjoittaja on yhteiskuntatieteiden kandidaatti, joka opiskelee rauhan- ja konfliktintutkimusta Tampereen yliopistossa.
Lähes kaikki ystäväni ja sukulaiseni kuolivat sinä päivänä, kun erosin lapsuudenuskonnostani. Olen entinen Jehovan todistaja, ja uskonnon virallisten oppien mukaan entisiin jäseniin täytyy katkaista kaikki välit, myös lähisukulaisiin.
Nana Långstedt
Kuva: Unsplash
LIITYIN uskontoon 17-vuotiaana, koska synnyin Jehovan todistaja -perheeseen ja -sukuun. Minulle oli vauvasta lähtien opetettu, että se on ainoa oikea uskonto ja, että Jumala tuhoaa vääräuskoiset maailmanlopussa, joka tulee hetkenä minä hyvänsä. Entiset jäsenet ovat pelottavia ”luopioita”, jotka yrittävät valheillaan houkutella muita pois ainoasta oikeasta totuudesta.
”Juurettomuus, suvun puuttuminen, tulee seuraamaan minua läpi elämäni.”
Kun aloin epäillä yhteisön oppeja, enkä lopulta enää voinut hyvällä omallatunnolla uskoa niihin lainkaan, jouduin valinnan eteen: esitänkö uskovaa, jotta voisin säilyttää sosiaaliset suhteeni, vai eroanko uskonnosta, ja jään tyhjän päälle?
Uskovaisen esittäminen kävi lopulta niin raskaaksi, että olin valmis eroamaan yhteisöstä, ja menettämään kaiken, jotta voisin rakentaa autenttisen elämän. Jouduin 24-vuotiaana käymään läpi uuden murrosiän. Rakensin tyhjästä uusiksi identiteetin, sosiaaliset suhteet, hengellisyyden, seksuaalisuuden ja maailmankuvan. Juurettomuus, suvun puuttuminen, tulee seuraamaan minua läpi elämäni. Eikä Jehovan todistajat ole ainoa uskonyhteisö, jonka entisille jäsenille käy näin. Tietyissä yhteisöissä on suurempi alttius joutua tällaisen kriisin uhriksi, mutta ilmiötä esiintyy jopa evankelisluterilaisen valtakirkon piirissä. Uskonyhteisön lisäksi perhe ja suku vaikuttavat asiaan.
Uskontojen uhrien tuki UUT ry
Löysin tukea, yhteisöllisyyttä ja jopa uusia ystäviä Uskontojen uhrien tuki UUT ry:n järjestämästä vertaistukiryhmästä. Aluksi ryhmässä käyminen pelotti, koska minulle oli opetettu, että siellä on ”katkeria luopioita”, jotka haluavat vetää ihmisiä pois Jumalasta. Ajan myötä huomasin, että kun kuuntelin samankaltaisia asioita kokeneiden ihmisten pohdintoja, sain työkaluja omien kokemusteni jäsentelyyn.
Kuva: Unsplash
Nykyään teen vapaaehtoistyötä Turun UUT:n vertaistukiryhmän ohjaajana. En ole mielenterveysalan ammattilainen, eikä vertaistukea ole tarkoitettu korvaamaan ammattiapua, vaan täydentämään sitä. Ryhmän ohjaamisesta olen saanut sisältöä elämääni ja uusia ystäviä, ja mikä tärkeintä, pystyn muuttamaan omat kipeät kokemukseni toisten samanlaisia asioita kokeneiden avuksi.
”UUT:n toiminnan ytimessä ovat vertaistuki ja yhteiskunnallinen vaikuttaminen.”
Uskontojen uhrien tuki UUT ry on vuonna 1987 perustettu ja vuonna 1993 rekisteröity poliittisesti, taloudellisesti ja uskonnollisesti sitoutumaton yhdistys, jonka tavoite on tukea uskonnollisissa yhteisöissä vaikeuksiin joutuneita ihmisiä ja heidän läheisiään. UUT ei siis ole ateistinen eikä uskonnonvastainen yhdistys, vaan tavoitteena on edistää uskonnonvapauden ja ihmisoikeuksien toteutumista. Yhdistys haluaa puuttua joissakin uskonyhteisöissä esiintyvään hengelliseen väkivaltaan, uskonnonvapauden rajoittamiseen ja ihmisoikeuksien loukkauksiin.
UUT:n toiminnan ytimessä ovat vertaistuki ja yhteiskunnallinen vaikuttaminen. Yhdistys koordinoi vapaaehtoisten harjoittamaa vertaistukitoimintaa, jossa samankaltaisia asioita kokeneet ihmiset voivat tukea toisiaan.
Vertaistukitoiminta
Epäterveestä uskonyhteisöstä irtautuminen on valtavan iso repäisy ja raskas prosessi. Ihmisen identiteetti, uskomukset, maailmankuva, sosiaaliset suhteet ja koko elämä ovat sidoksissa yhteisöön. Kun yhteisön oppeja alkaa epäillä, koko elämän pohja horjuu. Irtautuja joutuu rakentamaan tyhjästä uuden elämän ja ihmissuhteet. Moni käy aikuisena läpi ”uuden murrosiän”.
Yhteisöstä irtautuminen voi johtaa vakavaan kriisiin ja mielenterveyden ongelmiin, varsinkin, jos läheiset aktiivisesti karttavat irtautunutta. Seurauksina voi olla vakavia pelkoja, juurettomuutta, syrjäytymistä, itsetuhoisuutta ja jopa posttraumaattisen stressihäiriön kaltaisia oireita. Näihin on vaikea löytää apua, koska harva mielenterveysalan ammattilainen ymmärtää, mistä hengellisessä väkivallassa on kyse.
Moni saa apua ja uusia ihmissuhteita vertaistuesta. Vertaistuki ei ole ammattiapua, eikä vertaistuen antajille makseta palkkaa, mutta monia helpottaa oman kokemuksensa jäsentely, kun saa kuulevia korvia ihmisistä, jotka ovat myös kokeneet hengellistä väkivaltaa. UUT järjestää vertaistukiryhmien tapaamisia monella paikkakunnalla, ja lisäksi Facebookissa on suljettuja UUT:n vertaistukiryhmiä.
Mitä on hengellinen väkivalta?
Terve uskonnollisuus ja uskonyhteisöt tarjoavat merkitystä elämään, sosiaalisia verkostoja, toivoa ja lohtua. Ne tukevat oman hengellisyyden etsimistä ja toteuttamista sekä tarjoavat turvallisen ympäristön oman uskon harjoittamiselle.
Sairastuneissa uskonyhteisöissä esiintyy hengellistä väkivaltaa. Se on rakenteellista, henkistä ja joskus myös fyysistä väkivaltaa, jota perustellaan uskonyhteisön opeilla tai Jumalan tahdolla. Hengellinen väkivalta vähentää ihmisen mahdollisuutta määritellä omaa identiteettiään, hengellisyyttään ja tulevaisuuttaan. Se ei ole mitään pientä harmia tai oppikiistoja. Kuten kaikella väkivallalla, sillä on pitkäaikaiset vaikutukset ihmisen elämään, mielenterveyteen, fyysiseen terveyteen ja toimintakykyyn. Siksi se on paitsi yksilöiden ja uskonyhteisöjen, myös yhteiskunnan ongelma.
Ilmiö on laajasti tunnettu ja tunnustettu, mutta asiaan ei ole juurikaan puututtu. Hengellinen väkivalta nähdään usein uhrin ja yhteisön välisenä asiana, ei yhteiskunnallisena ongelmana. Tämän vuoksi uhri jää usein yksin väkivallan kokemuksessaan, eikä tekijöitä tai yhteisöä vaadita tilille teoistaan.
Siksi UUT pyrkiikin vaikuttamaan yhteiskuntaan siten, että enää ei hyväksyttäisi ihmisoikeusloukkauksia, hengellistä väkivaltaa ja syrjintää, joita uskonyhteisöt harjoittavat omia jäseniään kohtaan. UUT pyrkii tavoitteeseen esittämällä kokemuksiin ja tutkimuksiin pohjautuvia kantoja viranomaisille, tutkijoille, poliitikoille sekä muiden järjestöjen ja median edustajille.
Myös uskonnolliset yhteisöt halutaan ottaa mukaan etsimään ratkaisuja hengelliseen väkivaltaan, koska mikään ei muutu, elleivät yhteisöt itse halua puuttua asiaan.
Ihmissuhteiden rajoittaminen Yhteisö kehottaa välttämään läheistä ystävyyttä yhteisön ulkopuolisten kanssa. Entisiä jäseniä kartetaan ja eristetään, myös lähisukulaisia. Nämä kaksi asiaa yhdessä johtavat usein siihen, että yhteisöstä eroava menettää kaikki ystävänsä ja jää tyhjän päälle. Terveestä yhteisöstä voi erota niin, että sosiaaliset suhteet säilyvät.
Ajattelun hallinta ja informaation kontrollointi Yhteisöllä on ainoa oikea totuus, jota ei saa kyseenalaistaa. Yhteisö opettaa, että vain sen oppien mukaisesti uskovat pelastuvat, ja ulkopuoliset joutuvat kadotukseen tai kuolevat maailmanlopussa. Epäilyä ja etsimistä ei sallita, vaan yhteisö sanelee ainoan oikean tavan ajatella ja uskoa.
Terve yhteisö antaa jäsenilleen tilaa etsiä ja kyseenalaistaa, jopa kritisoida sen oppeja. Jäsenillä on turvallinen ympäristö toteuttaa omaa hengellisyyttä ja uskoa.
Suhtautuminen seksiin, naisiin, lapsiin, sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöihin Sairas yhteisö on usein patriarkaalinen ja heteronormatiivinen: heteromiehet johtavat laumaa, ja muut ovat vähempiarvoisia tai peräti syntisiä. Seksielämää kontrolloidaan. Se esimerkiksi rajoitetaan heteroavioliittoon, masturbointi kielletään ja ehkäisyn käyttöön puututaan. Avioero on kielletty. Terveessä yhteisössä jokainen hyväksytään sellaisena kuin on. Yhteisö tukee jäsentensä sukupuoli- ja seksuaali-identiteetin löytymistä, kehittymistä ja ilmaisua. Jäsenet ovat tasa-arvoisia.
Ajankäytön ja elämäntyylin rajoittaminen, terveydenhoitoon puuttuminen Esimerkiksi tanssimisen, meikkaamisen tai tv:n katselun kieltäminen tai vaatimus siitä, että jäsen käyttää tietyn määrän tunteja rukoiluun, hartausharjoituksiin tai uusien jäsenten värväämiseen. Yhteisö määrää, miten jäsenten tulee suhtautua esimerkiksi lääkkeiden käyttöön, aborttiin, verensiirtoihin tai mielenterveyden ongelmien hoitamiseen. Jäseniä voidaan vaatia maksamaan kymmenykset tai tekemään palkatonta työtä yhteisön hyväksi.
Ajattelun ja käytöksen kontrollointi Jäsenet oppivat pelkäämään ja tukahduttamaan väärinä pidetyt ajatukset ja tunteet. Yhteisön jäsenet valvovat toistensa käyttäytymistä ja raportoivat siitä yhteisön johtajille.
Lasten uskonnonvapaus ei toteudu Etenkin lapset ovat haavoittuvaisessa asemassa epäterveissä uskonyhteisöissä. Kun lapset kasvatetaan tiukassa uskonyhteisössä, jolla on ainoa oikea totuus, lapsi ei käytännössä saa valita uskontoaan. Hänet pakotetaan käyttäytymään ja ajattelemaan uskonnon oppien mukaisesti. Kun lapsi alkaa epäillä ja kyseenalaistaa, sitä ei sallita. Erityisesti murrosiässä tulee ongelmia, kun nuori alkaa kokeilla omia rajojaan ja etsiä omaa seksuaalisuuttaan. Tiukoissa uskonyhteisöissä nuorten kokeiluille on tavallistakin vähemmän liikkumatilaa: ”Kaikki kiva on syntiä.” Sateenkaarinuoret ovat erityisen haavoittuvaisessa asemassa. UUT on viime vuosina pitänyt julkisuudessa esillä myös lasten oikeuksia uskonnoissa sekä tehnyt yhteistyötä lapsiasiavaltuutetun kanssa.
Uskontojen uhrien tuki UUT ry yhteystiedot
Jos epäilet, että sinä tai joku läheisesi on kokenut hengellistä väkivaltaa, tai haluat muuten tietää lisää, ota yhteyttä:
