Avainsana: työelämä

Julkaistu

Etätyö vapautti tietotyöläisen, mutta toi myös vastuun omasta hyvinvoinnista

Mitä multitaskaus tekee meille, ja onko nykyajan tietotyötä mahdollista tehdä ilman sitä? Onko uusi tehokas työelämä sittenkään parempi kuin vanha, jossa kahvitaukoja ei jätetty pitämättä?

Nina Lampén

USEIMMAT meistä muistanevat, mitä vuoden 2020 maaliskuussa tapahtui: koronapandemia laittoi Suomen ja koko maailman pysähdyksiin. Sellaisissa töissä, joissa se oli mahdollista, ihmiset jäivät koteihinsa tekemään etätöitä. Moni huomasi, että siinä on itse asiassa paljon hyviä puolia: aikaa säästyy, kun työmatkoja ei tarvitse tehdä, ja töitäkin tulee tehtyä tehokkaammin. Ns. hybridityöstä, eli osittain etänä ja osittain toimistolla tehtävästä työstä on sittemmin tullut hyvin yleinen käytäntö(1).

Maaliskuussa 2020 myös oma elämäni tuntui pysähtyvän. Olin helmikuun lopussa palauttanut valmiin graduni, ja tulevaisuuteni oli täysin avoin. Kun vietin koronakevättä ulkoillen ja opiskelijasolussani töitä hakien, en aavistanut lainkaan millaiseen työelämään olin astumassa. Koko valmistumisen jälkeistä työelämääni on värittänyt koronan alkuun sysäämä murros, jossa ihan kaikki tuntuu olevan jatkuvassa, kiihtyvässä muutoksessa.

Aikahyppy kevääseen 2024: olen ollut työelämässä jo useamman vuoden. Teen töitä keskimäärin pari päivää viikossa toimistolla, loput kotona etänä. Koen sen mielekkääksi, sillä introverttina kuormitun aina jonkin verran toimistolla olemisesta. Etätyöpäivien haaste on kuitenkin se, etten osaa pitää tarpeeksi taukoja ja ajauduin usein multitaskaamaan eli tekemään useaa asiaa samanaikaisesti.

”Nykyään, kun olen oppinut tunnistamaan itsessäni liiallisen multitaskaamisen ja sen aiheuttaman stressin haittavaikutukset, pyrin tietoisesti tekemään vain asian kerrallaan.”

Viestintäkoordinaattorina tyypillinen työpäiväni alku voisi olla esimerkiksi seuraavanlainen: Avaan tietokoneen kotonani aamulla kahdeksalta. Ensimmäisinä avaan sähköpostin ja Teamsin, joista päätän lukea ensin sähköpostini. Ensimmäinen lukemani viesti on pyyntö tehdä muokkauksia tekstiin nettisivuillamme. Merkitsen sen myöhemmin tehtäväksi, koska asia ei ole kiireellinen. Seuraava viesti onkin pyyntö lähettää tiedote mielellään mahdollisimman pian. Siirryn tuumasta toimeen.

Nykyään kahvitauko tarkoittaa valitettavan usein sitä, että haetaan kupillinen ja palataan läppärille tekemään töitä. Kuva: Social Mode, Unsplash

Tiedotetta lähettäessäni kollegani viestittää minulle Teamsissa ja pyytää minua lukemaan läpi kirjoittamansa somepostauksen. Toteutan pyynnön, koska siinä ei mene kauaa, ja palaan sitten tiedotteen pariin. Kun palaan lukemaan sähköposteja, muistan yhtäkkiä asian, joka pitää heti kirjoittaa muistiin. Se jää kuitenkin vielä luonnokseksi, koska kello onkin jo sen verran, että Outlook-kalenterini muistuttaa minua palaverin alkamisesta. Palaverin, jonka aikana saatan jatkaa töitäni, mikäli minun ei tarvitse muuta kuin kuunnella.

Kuulostaa kaoottiselta, ja sitä se toisinaan onkin. Nykyään, kun olen oppinut tunnistamaan itsessäni liiallisen multitaskaamisen ja sen aiheuttaman stressin haittavaikutukset, pyrin tietoisesti tekemään vain asian kerrallaan. Joskus onnistun, joskus en. Väitän tosin, ettei vika ole pelkästään minussa.

Olen kohdannut vanhemman ikäpolven ihmisiä, jotka tuskailevat nykyajan työelämää, sen hektisyyttä ja jatkuvasti kovenevia vaatimuksia. Minäkin käytän työssäni jatkuvasti useita eri työkaluja ja järjestelmiä, jotka niin ikään muuttuvat koko ajan. Olen jo tottunut siihen, mutten voi kieltää, etteikö päässä surisisi kuin mehiläispesässä varsinkin sellaisten päivien jälkeen, kun tauot unohtuvat ja lounaskin syödään vain hätäisesti. Enkä voi olla ajattelematta, että tällä kaikella tulee vielä joskus olemaan mahdollisesti vakaviakin seurauksia keskittymiskyvylleni.

”Koska konsolidaatio on voimakkaimmillaan ”tyhjäkäynnin” – siis vaikkapa tauon tai unen – aikana, voivat hyvät oivallukset syntyä nimenomaan tauoilla.”

Olen havainnut nykyajan tietotyössä kaksi merkittävää ongelmaa: sen, että infoa ja tehtäviä tulee jatkuvalla syötöllä, ja sen, että niiden imussa unohtuvat tauot. Helsingin yliopiston kasvatustieteen professori Minna Huotilainen kirjoittaa kirjassaan Aivosi tarvitsevat tauon taukojen merkityksestä sekä taukokulttuurin elvyttämisestä työpaikoilla. Huotilainen kirjoittaa muun muassa tiedon konsolidaation merkityksestä. Sillä tarkoitetaan tiedon järjestelyä ja yhdistelyä. Koska konsolidaatio on voimakkaimmillaan ”tyhjäkäynnin” – siis vaikkapa tauon tai unen – aikana, voivat hyvät oivallukset syntyä nimenomaan tauoilla. Näin ollen tauko on hyvinkin olennainen osa työtä. Jopa täysin välttämätön, mikäli tietotyöläinen haluaa työskennellä tehokkaasti ja löytää luovia ratkaisuja.

Emmekö me juuri sitä halua? Työ pelkän työn vuoksi ei ole mielekästä eikä järkevää. Fyysisessä työssä tauon tarve tulee selkeämmin esille ja on pakon sanelemaa jaksamisen vuoksi. Miksi sitten läppäriä unohtuu tuijottelemaan ties kuinka pitkäksi aikaa, vaikka tekemisestä olisi paras terä hiipunut jo aikaa sitten? Miksi tauko kalskahtaa edelleen synonyymilta laiskottelulle?

Koska pidän työstäni, sen parissa vierähtää helposti tovi jos toinenkin – etätyössä jopa täysin tauotta. Esimerkiksi Huotilaisen kirjassaan mainitsemat yhteiset kahvitauot loistavat omasta työelämästäni poissaolollaan. Yleensä kahvi otetaan mukaan palaveriin tai työhuoneeseen, ja se juodaan samalla kun tehdään töitä.

On hyvä kysymys, onko työelämä kuormittavampaa kuin aiemmin vai työskentelemmekö vain aiempaa kuormittavammilla tavoilla. Työympäristömme on muuttunut aiempaa nopeatempoisemmaksi ja tarjoaa yhä useampia ärsykkeitä, joihin meidän halutaan reagoivan – vaikka se lopulta onkin meistä itsestämme kiinni. Ilmiö on tuttu vapaa-ajaltakin. Kuinka moni meistä selaa puhelimellaan jatkuvasti mitä koukuttavimpia sisältöjä?

”Vaatii viisautta ymmärtää, mihin suuntaan olemme ihmiskuntana menossa.”

Joskus jaan vanhempien ihmisten tunteen siitä, että ennen asiat olivat paremmin. Asiat etenivät hitaammin, koska teknologia ei ollut niin kehittynyttä. Osa minusta kaipaa sellaiseen verkkaisuuteen, enkä usko olevani ainoa. Esimerkiksi tekoälyn kehittyminen kiehtoo, mutta myös kauhistuttaa. Toisaalta jopa toivon, että se tekisi jatkossa töistäni edes osan.

Rohkenen epäillä tämän kehityksen johtavan siihen, että tekisimme tulevaisuudessa vähemmän töitä ja panostaisimme mieluummin vapaa-aikaan ja perhe-elämään. Riittääkö meille se, että voimme hoitaa nykyiset tehtävämme aiempaa nopeammin ja tehokkaammin? Tuskin. Luulen, että kuten työelämässä yleensä, työt eivät tekemällä lopu. Teknologian kehittymisellä voi olla monia hyviä vaikutuksia elämäämme, mutta kehitys voi myös kääntyä itseään vastaan. Vaatii viisautta ymmärtää, mihin suuntaan olemme ihmiskuntana menossa. Tässä ajassa tuntuu, että sen suunnan joutuu pohtimaan suurimmaksi osaksi kukin meistä itse.

Kirjoittaja on korona-aikana työelämään siirtynyt viestintäkoordinaattorina työskentelevä filosofian maisteri, joka pohtii, osaammeko hahmottaa mikä on meille hyväksi tahdin ja informaatiotulvan kiihtyessä.

Lähteet

  1. Etätyö tuli jäädäkseen – asiantuntija: ”Vanhaan maailmaan, missä oltiin aina konttorilla, ei palata” (Ylen uutinen 26.10.2022) https://yle.fi/a/74-20001748 
  2. Minna Huotilainen: Aivosi tarvitsevat tauon (2021) https://www.tuumakustannus.fi/Minna-Huotilainen/Aivosi-tarvitsevat-tauon.html 
Julkaistu

Ehkä työttömyys onkin parasta, mitä minulle on sattunut

Karoliina Virkkunen

ROTTA, loinen, laiskuri. Jäin työttömäksi ensimmäistä kertaa elämässäni ja näin minusta nyt puhutaan. Itse koen työttömyyteni tällä hetkellä paitsi ansaituksi levoksi myös hyödylliseksi välivaiheeksi, ja nyt kerron miksi. 

Ennen työttömäksi jäämistä olin valmistunut maisteriksi ja tehnyt omaa alaa liippavia töitä puolivuotisen sijaisuuden verran. Jatkoakin olisi voinut olla tiedossa vakituisena työntekijänä, mutta minua ei valittu tehtävään. 

Tunteet olivat ristiriitaiset. Työ oli ollut paperilla kiinnostavaa, mutta todellisuudessa työolosuhteet olivat tarpeettoman hankalat, mikä teki työstä todella stressaavaa. Työn jatkuminen olisi kuitenkin tuonut turvaa uran ja omien unelmien pohdintaan. Koin myös häpeää siitä, ettei minua valittu. Teinkö jotain väärin ja jos tein, miksei minulle kerrottu siitä? 

Työttömänä kirjoittaja kokeili ensimmäistä kertaa ruuan kasvatusta kaupungilta vuokratulla viljelypalstalla.

Päätin ottaa työttömyyden ensin levon kannalta. Jäin työttömäksi kesän kynnyksellä ja edessä siinsi vapaa kesä ansiosidonnaisen turvin. Luojan kiitos olin liittynyt ammattiliittoon jo opiskeluaikana. Hyvin pian alkoi tuntua siltä, että ehkä työttömyys onkin parasta, mitä minulle on tapahtunut. Vihdoin sain levätä! 

”Hyvin pian alkoi tuntua siltä, että ehkä työttömyys onkin parasta, mitä minulle on tapahtunut.”

Työkkäri tietenkin velvoitti hakemaan neljää paikkaa kuukaudessa, mutta vähintään sen verran olisin hakenut töitä muutenkin. Asioita sulatellessa alkoi valjeta miten väsynyt olen ollut, ja miten olin suorittanut elämää yli rajojeni uskomattoman kauan, jopa lapsesta asti. 12-vuotiaana aloin jakaa mainoksia ja 16 vuotta täytettyäni istuin kaupan kassalle, ja siitä lähtien olen tehnyt töitä aina. Tein töitä läpi yliopiston, enkä jaksanut keskittyä opintoihini niin kuin olisin halunnut. 

Rutistin, rutistin ja rutistin, kunnes työuupumus pysäytti koneiston kokonaan keskellä koronapandemiaa. Opinnot olivat venähtäneet jo ahdistavan paljon. Kuukauden sairasloman jälkeen palasin taas töihin, ja sen jälkeen tein jopa kahta työtä ja gradua, kunnes valmistuin. Valmistumisen jälkeen olin todella uupunut ja ahdistunut, eikä maisterina elämä ollut yhtään entistä mukavampaa. Päinvastoin tuntui kammottavalta, kun yliopiston ja opiskelijuuden suoma instituutio ja identiteetti katosivat ympäriltä. 

Sain sijaisuuden tuurilla ja oikeilla suhteilla, ja aloitin valmistumisen jälkeisen urapolun väsyneenä maisterina työpaikassa, jossa kunnollista perehdytystä ei ehditty antaa ja jossa enemmän resursseja tuntui palavan outoihin valtapeleihin kuin itse työntekoon. Tunsin oloni pettyneeksi. Tällaistako työelämä on? Miksi opiskelin, jos työelämässä odottaa huomattavasti opiskelua kurjempi elämä? 

Tuskin asia on ihan niinkään, vaikka lehdistä onkin saanut lukea, miten moni valmistunut nuori on pettynyt työelämään. Uupunut mieleni ei jaksanut nähdä positiivisesti niitäkään asioita, jotka olivat hyvin. Kuluttavin sisäinen ristiriita syntyi siitä, että pidän itseäni optimistisena ja positiivisena ihmisenä ja silti samalla tuntui, että kaikki ympärillä on vaikeaa, monimutkaista ja turhauttavaa. 

Parasta työnteossa oli raha, sillä olen aina ollut pienituloinen, ja säännöllinen kuukausipalkka toi elämään ennennäkemätöntä toiveikkuutta. Työttömyys toi mukanaan siis myös taloushuolia, ja työttömänä on vielä huomattavasti vaikeampaa saada töitä kuin työsuhteesta käsin. Tilanne on kaikin puolin epävarma, eikä tulevaisuus herätä minussa luottamusta. Silti olen sitä mieltä, ettei tämä työttömyys ole lainkaan pahinta, mitä minulle on sattunut.  

”Ei ole millään lailla yhteiskunnalle hyödyksi, jos korkeakoulutetut ihmiset pakotetaan mihin tahansa töihin turhautumaan ja uupumaan samalla kun heidän potentiaalinsa ja osaamisensa heitetään roskakoriin.”

Levättyäni mieli on kirkastunut ja olen edellisen työkokemukseni johdosta alkanut painokkaasti pohtia, mitä seuraavaksi oikeasti ja aidosti haluan tehdä. En halua hakea töitä, joita en oikeasti haluaisi tehdä vain siksi, että minun täytyy ja että on moraalisesti oikein olla ”loisimatta toisten rahoilla”. 

En ole rotta, vaan minua on kohdannut aivan normaali vastavalmistuneen välivaihe elämässä. Sosiaaliturva on olemassa tällaisia tilanteita varten, ja hyvä niin. Sitä paitsi rotat ovat varsin hyödyllisiä ja älykkäitä eläimiä. Ei ole millään lailla yhteiskunnalle hyödyksi, jos korkeakoulutetut ihmiset pakotetaan mihin tahansa töihin turhautumaan ja uupumaan samalla kun heidän potentiaalinsa ja osaamisensa heitetään roskakoriin. On tutkittu, että ensimmäiset työpaikat valmistumisen jälkeen määrittävät tulevaa ura- ja palkkakehitystä merkittävästi. 

Olen tehnyt elämässäni paljon kaikenlaista ja alkanut koko ajan paremmin hahmottaa, missä olen hyvä ja mistä innostun. Eikö minun kannattaisi tehdä juuri niitä asioita? En tarkoita sanoa, että kaiken työn tulisi olla jokaisen suurin intohimo. Minä olen kuitenkin mennyt opiskelemaan itseäni kiinnostavaa alaa ja nyt olen erittäin kiinnostunut töistä, joita kyllä riittää, vaikka ala onkin kilpailtu. Kriittisyys työpaikkojen ja työolojen suhteen pakottaa myös työnantajat tekemään paremmin. 

”Työttömyys pakotti minut pysähtymään ja lepäämään, ja nyt minulla on aikaa pohtia tarkkaan seuraavia askeliani elämässä ja kehittää itseäni.”

Ihmisillä on nykyään aivan liian vähän aikaa ajatella. Työttömyys pakotti minut pysähtymään ja lepäämään, ja nyt minulla on aikaa pohtia tarkkaan seuraavia askeliani elämässä ja kehittää itseäni. Työttömyys ei nimittäin ole todellakaan ollut passiivista aikaa. 

Ensinnäkin lepo on aktiivista, tuottavaa ja tuiki tärkeää toimintaa. Toisekseen työnhaku käy kyllä ihan työstä. Olen opetellut uusia taitoja, kuten ruuan kasvattamista ja virkkaamista. Olen kehittänyt itseäni viestinnässä, kirjoittamisessa ja ihmisten kohtaamisessa vapaaehtoistöissä. Olen pitänyt terveydestäni huolta ja harrastanut liikuntaa. Auttanut muita ihmisiä, hoitanut omia ihmissuhteitani ja lisännyt rakkautta maailmaan. Sellainen on ollut aivan eri tavalla mahdollista, kun en ole kiireinen, uupunut, tyytymätön ja vihainen. Niin kuin moni työssäkäyvä on. 

Uskon, että olen työttömyysjakson jälkeen innokkaampi, jaksavampi ja tasapainoisempi työntekijä kuin olisin ollut suorasta putkesta väsyneenä. Haluan tehdä töitä, parantaa talouttani ja turvata tulevaisuuttani, mutta enää en suostu tekemään sitä kohtuuttomalla hinnalla.

Julkaistu

Kelan lempimaisteri eli kuinka lakkasin olemasta huolissani ja opin rakastamaan työnhakua

Toimittaja Pihla Hänninen pohtii esseessään opiskeluaikaisen työnhaun haasteita ja kivikkoista polkuaan työelämään.

Pihla Hänninen

KONMARITIN jokin aika sitten vanhoja sähköpostejani. Elättelin toiveita siitä, että olisin löytänyt sieltä jotain säilyttämisen arvoista: vanhoja valokuvia, salaisuuksia, hyviä ideoita tai vaikka inspiraatiota esikoisromaania varten.

Elämänarkeologiset kaivaukseni tuottivat pettymyksen. Tällä digitaalisella hautausmaalla oli vain enemmän tai vähemmän merkityksetöntä roskaa. Viestejä ex-heiloilta ja nyt jo edesmenneiltä professoreilta. Parin sanan mittaisista viesteistä koostuvia sähköpostiketjuja. Turhia uutiskirjeitä.

Suurimman osan laatikosta haukkasivat kuitenkin yllättäen työnhakuvahtien ilmoitukset, joita olin tilaillut rituaalinomaisesti jokaiselta löytämältäni työnhakusivustolta.

Olin kai pelännyt, että jos en tilaa kaikkia ilmoituksia, niin minulta menee ihan varmasti jotain oleellista ohi. Tämä vanha pelkoni ei tunnu jälkikäteen ajatellen kovin realistiselta. (Kerro silti, jos tiedät jonkun, joka olisi löytänyt työpaikan Mol.fi:stä.)

Työelämään pyrkivät opiskelijat törmäävät usein seuraavaan viheliäiseen paradoksiin: työtä ei saa ilman kokemusta, mutta kokemusta ei saa ilman työtä.

Ilmiö voi olla tuttu myös alanvaihtajille tai niille, jotka pyrkivät työelämään muun suunnitellun tai suunnittelemattoman tauon kuten lasten saamisen tai sairastamisen jälkeen.

Kuva: Pixabay

Koska aloitin yliopisto-opinnot suoraan ylioppilaaksi valmistumiseni jälkeen ilman välivuosia, en ollut ehtinyt saada juurikaan työkokemusta. Olin totta kai iloinen ja ylpeä lyhyestä kesätyökokemuksestani, mutta siitä ei myöhemmin työnhaussa ollut hyötyä.

Onnistuin jotenkin saamaan ensimmäisen opiskeluvuoteni jälkeen kesätöitä siivoojana. Halusin kuitenkin keskittyä opiskeluun, joten nostin seuraavana kesänä ennemmin opintotukea ja -lainaa, koska se oli mahdollista.

Opiskelijana työhön liittyy myös aikaa koskeva paradoksi: jos teet töitä, opiskelun edellytykset kärsivät, mutta jos ”vain” opiskelet, kärsivät työnteon edellytykset. Monen opiskelut siis pitkittyvät tai jopa keskeytyvät työnteon takia ja monen työelämään siirtyminen pitkittyy opiskelujen takia.

Kesäopintotuen nostaminen oli huomattavasti helpompi ja miellyttävämpi ratkaisu kuin hakuilmoitusten kyttääminen, hakemusten nikkarointi ja kärvistely loputtomalta tuntuvan odottelun epävarmuudessa.

Joskus myöhemmin olisin kyllä kovastikin halunnut tehdä töitä. Hain niitä välillä kevytmielisemmin ja välillä epätoivon vimmalla, mutta tuloksia ei vain tullut.

Ei haastattelun haastattelua. Välillä en saanut edes latteita ”kiitos, mutta saimme noin tsiljoona hakemusta, eikä valintamme tällä kertaa kohdistunut sinuun” -sähköposteja.

Työnhaussa epäonnistuminen kerta toisensa jälkeen sai minut ymmälleni. Olin mielestäni ihan kelpo kandidaatti. Opiskelin korkeakoulussa, osasin noudattaa ohjeita ja lisäksi olin aina ollut hyvä ilmaisemaan itseäni etenkin kirjallisesti. Missä mahtoi olla vika?

Ehkä hain vääriä paikkoja? Tai ehkä hakemukseni olivat vääränlaisia? Työhakemus on kuitenkin tunnetusti tekstilaji, johon sisään pääseminen vie aikaa.

Kuva: Unsplash

Opiskelukaverini vinkkasi, että niin esseisiin kuin työhakemuksiinkin kannattaa ripotella hienoja sanoja fake it until you make it -hengessä. Kokeilin sitäkin. Ei tulosta. Ehkä rekrytoijat kurtistivat kulmiaan buzzwordeja vilisevän hakemukseni nähtyään ja huomasivat, että yritän juksata heitä, enkä tiedä tuon taivaallista siitä mistä puhun.

Ehken tuntenut itseäni tarpeeksi ja osannut kertoa niin kutsutusta osaamisestani. Ehken osannut hakea töitä oikealla tavalla?

En koskaan kokeillut vanhaa kunnon ”kävele yritykseen sisään ja kysy töitä” -metodia, enkä myöskään halunnut kirjoittaa työhakemustani vessapaperirullaan niin kuin joku jossain oli kuulemma joskus tehnyt ja saanut töitä.

Tai sitten minulla ei vain yksinkertaisesti käynyt tuuri.

Rekrytointi- ja HR-ammattilainen Saana Rossi kirjoittaa Rekrytoija-kirjassaan siitä, miten työnhakuun liittyen annetaan paljon neuvoja – usein ihan pyytämättäkin. Nämä neuvot ovat usein keskenään ristiriitaisia. Soita hakemuksen perään, älä missään tapauksessa soita hakemuksen perään ja niin edelleen.

Kuulostaa muuten ihan deittailulta! Työnhaussa ja deittailussa on mielestäni ylipäätään paljon samaa. Molemmissa menestyminen – eli sopivan työpaikan tai kumppanin löytäminen – vaatii erilaisten resurssien lisäksi itsetuntemusta, itseluottamusta ja heittäytymiskykyä.

Molemmissa joutuu kasvokkain oman haavoittuvuutensa kanssa ja asettamaan itsensä alttiiksi pettymyksille. Molemmissa prosessista putoaminen tai pahimmillaan ghostatuksi tuleminen satuttaa ja tuntuu pahalta. Molemmista pettymyksistä voi kuitenkin useimmiten päästä yli ajan kanssa.

Työnhakutaitojeni puutteeseen saattoi vaikuttaa myös se, että opiskelin melko teoreettisena ja kriittisenä tunnettua alaa, jossa työelämätaidoille lähinnä hymähdeltiin.

Se, että uusinsimme sitseillä stereotypioita lauleskelemalla työelämäorientoituneemmille aloille naureskelevia sitsilauluja, vaikutti tietysti siihen mitä pidin tavoittelemisen arvoisena.

Rakensimme omaa opiskelijaidentiteettiämme edellisten opiskelijasukupolvien jalanjäljissä ja samaan aikaan loimme rajaa meidän ja muiden välille.

Yllättävän moni kaverini luo uraa tutkijana. En ole tietoinen heidän kaikkien motiiveista, mutta ehkä osa on valinnut alan kutsumuksen ja mielenkiinnon takia, osa ajautumisen takia ja osa ehkä hieman pakon sanelemana siksi, että yliopistossa hyvin pärjäämisen jälkeen työnhaku on tuntunut ja voi tuntua inhottavalta ja nöyryyttävältä.

Kukapa sellaisissa tunteissa haluaisi velloa?

Työnhakutaitojen puutteen ja työelämää hieman pakollisena pahana pitävään opiskelijakulttuuriin sosiaalistumisen lisäksi luokkataustanikin voi olla yksi selittävä tekijä.

Siinä missä osaa kavereistani on kannustettu tai velvoitettu hakemaan töitä, omat työväenluokkaiset vanhempani eivät ole suoranaisesti tuuppineet minua töihin.

Työsuojeluvastaavana aikanaan työskennellyt isäni siirtyi vanhemmilla päivillään työltäsuojeluvastaavaksi. ”Ehdit sinä niitä töitä ihan tarpeeksi elämäsi aikana tehdä,” hän totesi lempeästi, kun harmittelin ääneen surkeaa kesätyönhakutuuriani.

Vuosien epäonnistuneen työnhaun seurauksena aloin vähitellen epäillä olevani jotenkin huonompi kuin muut. En ymmärtänyt työnhaun sääntöjä ja lainalaisuuksia, enkä tiennyt mitä minun olisi pitänyt tehdä. Ajattelin, että minusta on varmaan jäänyt valmistusvaiheessa pois jokin työnhakuun liittyvä osa, oli se sitten ruuvi tai muu.

Meni muutama vuosi. Koska elin pelkkien tukien varassa, ansioluetteloni alkoi ammottaa tyhjyyttään. Kuten arvata saattaa, itsetuntoni oli myös nollilla. Menetin vähitellen toivoni.

Olin tietysti myös köyhä. En uskaltanut koskaan lähteä vaihtoon, enkä matkustellut tai käynyt niissä kalliissa tapahtumissa, joissa työssäkäyvät kaverini kävivät.

Köyhyysrajan alapuolella eläminen nakersi uskoani tulevaisuuteen. En ajatellut ikinä saavani töitä, vaan ajattelin, että tulisin aina olemaan köyhä.

Vieraannuin työelämästä. Välillä murehdin toimeentuloa, mutta löysin elämääni rahan ja työssäkäynnin sijaan muita merkityksen lähteitä. Tein vapaaehtoistyötä, harrastin, imin itseeni tietoa ja opettelin uusia taitoja. Minulla oli rutkasti aikaa ajatella asioita ja hoivata itseäni ja muita.

Loppujen lopuksi tuuri minulla kävi tuuri. Juttelin sattumalta ystäväni illanistujaisissa erään lehden toimitussihteerin kanssa. Hänellä oli tarjolla pieni työtehtävä ja päädyin avustamaan lehteä ensimmäistä kertaa elämässäni.

Vaikka tämä voi kuulostaa vähäpätöiseltä, tapahtuma oli käänteentekevä. Rohkaistuin siitä ja uskalsin sen seurauksena olla aiempaa aloitteellisempi ja verkostoitua. Aloin työskennellä opintojeni ohella vapaana toimittajana ja minulle kehittyi ammatillinen identiteetti.

Siitä lähti käyntiin hyvän kierre. Hyvästä seurasi hyvää ja minulle alkoi kasaantua erilaisia pikku etuoikeuksia. Sain myös voimaa venyneiden opintojeni loppuun saattamiseen.

Sosiologi Robert K. Merton kuvaa kasautuvia etuja ja kasautuvaa eriarvoisuutta ns. Matteus-vaikutuksen käsitteellä. Käsite perustuu Uuden testamentin Matteuksen evankeliumin jakeeseen 25:29 (”Jokaiselle, jolla on, annetaan, ja hän on saava yltäkyllin, mutta jolla ei ole, siltä otetaan pois sekin mitä hänellä on”). Myös myöhemmän tutkimuksen mukaan niin eriarvoisuus kuin hyväosaisuuskin ovat kasaantuvaa ja myös ylisukupolvista sorttia.

Oli mahtavaa viimein tuntea kuuluvansa työssäkäyvien kansalaisten joukkoon. En kuitenkaan pidä tätä etuoikeutta itsestäänselvyytenä, koska olen kokenut myös omakohtaisesti sen, millaista on olla työelämän ulkopuolella ja kamppailla vuosia sinne päästäkseen.

Mikä hassuinta, en koskaan ajatellut, että minusta olisi toimittajaksi. Ensikosketukseni alaan oli näet karsea. Vietin päivän maakuntalehden toimituksessa lukion viestinnän kurssilla ja minun ja kurssikaverini piti keksiä koko päivä lehden täytepalstalle tyhmiä kysymyksiä ja selvittää niihin vastaukset.

Kaltaiselleni vakavalle teinille tehtävä oli vaikea ja siinä missä minä olin epämukavuusalueellani, vanhempi kurssikaverini oli liekeissä. Ajattelin, että hän oli toimittaja-ainesta ja minä en.

Kokemukseni jätti vielä kypsymisvaiheessa oleviin aivoihini muistijäljen. Jos toimittajan työ on tällaista, en todellakaan halua olla toimittaja. Jos olisin pitänyt sinnikkäästi kiinni tuosta teini-ikäisen minäni arviosta, en olisi tässä missä olen nyt.

Opin tästä ennen kaikkea sen, että asiat ovat aina vähän suhteellisia. Ei kannata aina luottaa omaan ajatteluunsa, koska siinä on monenlaisia kognitiivisia vinoumia. Ne kuuluvat asiaan, mutta niistä kannattaa olla tietoinen, jos mahdollista.

Kuva: Unsplash

Myöhemmin ymmärsin, että jos joku toimintatapa ei toimi, voi olla järkevää vaihtaa näkökulmaa.

Luin rekrytointiprosesseja käsitteleviä kirjoja ja opin, että onnistuneet rekrytoinnit tehdään yleensä hyvin laskelmoidusti työnantajan tarpeiden pohjalta. Niissä ei enimmäkseen oteta riskejä, koska virherekrytoinnit tulevat kalliiksi.

Rekryprosessissa hylätyksi tulemisessa ei ole mitään henkilökohtaista. Mikä lohdullinen tieto! Tieto ei silti lohduta paljoakaan, jos käteen jää jatkuvasti tyhjä arpa.

Rekrytoidessa käytetään valtaa ja työnhaku on kestävyyslaji, jossa hakijalla on paljon pelissä. Kyse on hakijan itsetunnosta, toimeentulosta ja tulevaisuudesta eli toisin sanoen elämisen ehdoista ja laadusta. Kun et koskaan kuule hakemuksestasi mitään, olo voi alkaa tuntua näkymättömältä.

Haloo, onko siellä ketään? Täällä on vittu ihminen sisällä!

Oman pitkällisen työnhakumaratonini lopulla sain ensin harjoittelupaikan, sitten pari lyhyttä työpätkää ja lopulta työllistyin pidemmäksi aikaa. Joudun myös maksamaan keväällä nostamiani opintotukia takaisin, koska en osannut aavistaa yllättävää työllistymistäni.

Harmittaako? Ei sitten yhtään. Velkani Kelalle symboloi minulle pelkästään onnistumista. Tuntuu siltä kuin olisin voittanut elämässä. Ja se on ihanaa.

Kirjoittaja on työnhaun esoteeriset salaisuudet selvittänyt VTM, joka pitää työnhausta niin paljon, että voisi tehdä sitä työkseen.

Lähteet

Rossi, Saana. 2018. Rekrytoija. Basam Books.

Studio Julmahuvi -sarjan 8. jakso. 1998. YLE TV1.

Therborn, Göran. 2015. Eriarvoisuus tappaa. Vastapaino.

https://fi.wikipedia.org/wiki/Matteus-vaikutus