ELOKUUSSA huomasin, etten enää pysty lukemaan kirjaa. Tartuin useampaan teokseen, vakavaan, hauskaan, jännittävään, mutta aivoni laukkasivat pois kirjan sivuilta harhautuen sinne tänne. Ja äkkiä havahduin siihen, että kädessäni onkin puhelin. Minun oli ollut tarkoitus vain tarkistaa yksi viesti, mutta sitä lukiessani päädyin kurkkaamaan verkkopankkini saldon, lukemaan puolikkaan lehtiartikkelin ja lopulta tutkailemaan Ensitreffit alttarilla -osallistujien sometileiltä, mitä heille kuuluu nyt. Kirja makasi sohvapöydällä, enkä enää muistanut, mitä viimeisimmiltä sivuilta olin lukenut.
Kuva: DariuszSankowski, Pixabay
Huolestuin ja muistin työterveyslääkärini moitteet vuoden takaa: “Oletko paljon puhelimella? Tiesitkö, etteivät aivosi lepää sen jatkuvassa ärsyketulvassa?” Olin mennyt lääkäriin kertoakseni, että stressi vei minulta yöunet ja iltapäivät kuluivat sohvalla aivottomalta tuntuvassa tilassa. Lääkäri kertoi, ettei tilassa ole mitään aivotonta, mikäli edessäni on puhelin. Päinvastoin, aivoni seuraavat sinnikkäinä sovelluksesta toiseen poukkoilevaa keskittymistäni.
Rentouttavalta tuntuva, “omaksi ajaksi” itselleni brändäämäni toiminta olikin lääkärin mukaan haitallista. Kai minä olin sen jo tiennyt, sillä joka kerta avannossa uituani, kavereita nähtyäni tai improteatteriharrastuksessa käytyäni oloni oli levänneempi ja rehellisesti onnellisempi kuin ruutuajan jäljiltä. Kuitenkin, mitä enemmän töiden jälkeen väsyttää, sitä enemmän lösähtäminen puhelimen ääreen houkuttaa.
”Kai minä olin sen jo tiennyt, sillä joka kerta avannossa uituani, kavereita nähtyäni tai improteatteriharrastuksessa käytyäni oloni oli levänneempi ja rehellisesti onnellisempi kuin ruutuajan jäljiltä.”
WHO:n koululaistutkimuksessa Koululaisten terveys ja muuttuvat haasteet älypuhelimen käyttö esitellään yhtenä nuorten väsymystä lisäävänä tekijänä. Digilaitteiden aiheuttamasta väsymyksestä kirjoitetaan muun muassa Aivoliiton (2020) ja Sydänliiton (2019) sivuilla. Uutisartikkeleita aiheesta on verrattain helppo löytää. Löydös ei ole kovin uusi eikä sitä ole mediassa jätetty huomiotta. Huomiotta sen haluaa jättää minä, joka olen älypuhelimeeni niin kovin tiukassa koukussa. Irrottautuminen sen vallasta vaatii tietoisia tekoja.
Syksyn alussa, kun kirjan äärelle pysähtyminen hätäisiksi ärsyttämieni aivojen kanssa ei onnistunut, päätin tilata itselleni paperisen sanomalehden. Artikkeleiden lukeminen sujuikin kirjoja helpommin ja ne toimivat polkuna kohti pidempiä tekstejä. Lehdestä luin loppuun samat artikkelit, joiden digiversioista hypähtelin kesken tekstin seuraavan asian äärelle. Nyt olen huoltanut aivoni taas kirjakuntoisiksi, mutta älylaitteiden rooli on elämässäni valtava. Oikeastaan puhelimeni tuntuu korvaamattomalta kaikkine palveluineen, joita sillä päivittäin käytän. Mutta onko se oikeasti?
Levon, keskittymiskyvyn sekä arjessa jaksamisen korvaamattomuus pitäisi olla vaikeampi kyseenalaistaa. Mitä pitää tapahtua, että otan aktiivisen askeleen pois päin ärsyketulvasta? Tätä kysymystä jään pyörittelemään älylaiteaddiktioni sekä järkeni äänen väliin. Jos jotain, olen ainakin omasta toiminnastani tietoinen ja valitsen tänään ruudun sijasta romaanin.
KUVITTAJA ja sarjakuvataitelija Sari Sariola omaelämäkerrallisessa esikoisteoksessaan Tiedän olevani ylipainoinen (Zum Teufel 2023) nostaa koskettavasti esille useilla omakohtaisilla esimerkeillä epäkohtia läskivihaa ylläpitävästä yhteiskunnastamme ja siitä millaista on olla isompi ja epätasa-arvoisessa asemassa yhteiskunnassa, jossa ideaali on olla painoindeksin ihanteen mukainen.
Teos sukeltaa syvälle tekijän omaan tunne- ajatusmaailmaan, jotka ovat kehittyneet vuosien ajan kokonaiseksi teokseksi. Omakuvien kautta näyttää avoimesti ja rehellisesti, miltä hän näyttää, miltä hänestä tuntuu, millaiseksi hän itseään kokee, millaiseksi on ollut kasvaa hyväksymään itseään silloin, kun rakkaus itseään kohtaan on peittynyt pettymyksen ja totuttujen ajatusmallien alle ja kuinka hyväksyä itseään, kun yhteiskunta ei vastaa rakkaudella.
”Jo piltteinä opimme, että laihuus on ideaali, johon kuulu pyrkiä”
THL:n mukaan suomalaisista 2-16-vuotiaista tytöistä 19 % ja pojista 29 % ovat ylipainoisia, nuorista 18-29-vuotiaista aikuisista naisista 35 % ja miehistä melkein 47 % ja yli 30-vuotiaista suomalaisista aikuisista 63 % naisista ja 72 % miehistä ovat ylipainoisia, ja lähes joka toisella esiintyy keskivartalolihavuutta. Lihavuus itsessään voi altistaa elämänlaadun, fyysisen toimintakyvyn ja työkyvyn huonontumista, sairastumista diabetekseen, astmaan, verisuonitauteihin, kihtiin, uniapneaan ja masennukseen sekä moniin muihin ongelmiin.
Lihavuuden hoito Suomessa keskittyy pääosin elämätapojen, ruokavalion ja liikkumisen tasapainottamiseen, sillä tutkimusten mukaan pelkkien stressitekijöiden vähentäminen voi edesauttaa painon alentamista niin, että terveyttä uhkaavat tekijät heikkenevät, ja elämänlaatu paranee. Terveydenhuollossa sairaanhoitajan ja lääkärin tehtävä on nostaa esille ja puuttua potilaan terveydelliseen tilaan, ja toimia interventiona elinikää lyhentävien elämänvalintojen takia.
Lihavuus itsessään olisi kuitenkin pyrittävä ymmärtämään monimutkaisena ilmiönä, johon vaikuttaa biologisten ja perinnöllisten tekijöiden lisäksi mielenterveyteen vaikuttavat ulkoiset asiat. Esimerkiksi traumaattisten kokemusten ja/tai väkivallan uhan vuoksi kohonnut kortisolitaso voi aiheuttaa paniikkituntemusten lisäksi lihavuutta.
Sariolan tarina avaa myös lihavuutta ja lihavana olemisen ongelmia lääketieteelliseltä kannalta. Pohdinta siitä, kumpi tuli ensin, masennus vai lihavuus, on edelleen kysymys, johon niin painoindeksin väärällä puolella oleva kuin hoitohenkilökunta pohtivat sekä yhdessä että erikseen.
Hoidon saanti mielenterveysongelmiin, työuupumukseen tai katkenneeseen sormeen on riippuvainen vaa´an lukemasta, samalla tavalla kuin hoitohenkilökunnan kanssa tekemät haastattelut hoitoon pääsyystä alkaa kysymyksellä hoitoon hakeutuneen viimeisimmän kuukautiskierron alku- ja loppupäivämäärään sekä kierron kokonaispituuteen myös silloin kun vaiva ei liity lisääntymiselimistöön.
”On joskus jopa koomista mennä vastaanotolle sormi murtuneena ja saada saarna painosta”
Kauniiden, ja väririkkaiden sekä monivivahteisten piirrosjälkien ansiosta Sariolan autiofiktiivistä, fantasiatyyppistä tarinaa kohti itsensä hyväksymistä, ja itsensä ymmärtämistä on nautinnollista seurata, vaikka hyvin vahvasti itsetietoisen ja yhteiskunnallisesti läsnä olevan henkilön tunne- ja maailmankuvalliset näkemykset itsestään ovat koskettavia ja ajatuksia herättäviä.
Sariolan tarina ei sisällä vain koskettavia hetkiä, ja samaistuttavia mietteitä. Tarinassa on raikkaan viiltävän teräviä, yhteiskunnan läpi leikkaavia näkemyksiä ihmisyydestä, olemisen itsemäärittelemisen oikeutuksesta ja oikeudesta olla oma itsensä, juuri sellaisena kuin itsensä kokee.
”Mikään osa minusta ei kuulu muille”
Tiedän olevani ylipainoinen on monikerroksinen- ja tahoinen, kaunis ja sensitiivinen kasvutarina omasta itsestään, joka on jaettavissa kaikkien heidän kanssaan, jotka tuntevat voivan samaistua sarjakuvataitelijan sielunelämään isompana yhteiskuntajäsenenä. Ylipainoinen tietää ja tuntee liikapainon vaikutuksen, mutta kaikille on yhteiskunnassamme sijaa.
Teos ei ihannoi ylipainoa tai ylipainon tuomia henkisiä tai terveyteen kokonaisvaltaisesti vaikuttavia ongelmia vaan päinvastoin: teos korostaa itsetietoisuuden ja läsnäolon tärkeyttä ja muistuttaa erilaisuuden, moniarvoisuuden ja tasa-arvon ymmärtämisen tärkeydestä. Teos muistuttaa myös sekä kehollisesta, että henkisestä rauhasta. Itseään täytyy pyrkiä rakastamaan sellaisenaan kuin on, vaikka jonain päivänä olo on kuin norsulla yhteiskunnan omistamassa lasikaupassa, jossa pienikin liike tarkkaillaan ja tuomitaan.
TAMMIKUUSSA toimittaja Ippi Arjanne kirjoitti Ylen Kulttuuricocktailiin artikkelin Kasvoin huuhaan keskellä – matkani siitä pois on ollut hidas, nöyryyttävä ja kivulias. Minulle Arjanteen kirjoitus oli kipeä avaus aiheesta, josta en ollut oikein osannut tai uskaltanut puhua. Samastuin tarinaan valtavasti, ja tarina sysäsi minut matkalle koluamaan omia menneitä uskomuksiani. Oma tapaukseni osoittaa, mihin uskomushoitojen löysä valvonta voi Suomessa johtaa, ja miksi meidän tulisi osata keskustella uskomisesta.
Kuva: Joanna Kosinska – Unsplash
Varhain omaksutut käsitykset ohjaavat tulkintaa
Minua on lapsena hoidettu homeopaattisesti, ja meillä ihailtiin valtavasti esimerkiksi akupunktiota osaavia henkilöitä. Perheessäni erityisenä ihailun kohteena oli aina edesmennyt isoisäni, joka oli suomalaisittain suhteellisen tunnettu esoteerikko ja teosofi, ja joka oli asunut vuosia Intiassa tutkimassa salatieteitä ja joogaa. Hänen vanhasta kaapistaan löytyi yhtä kaikki akupunktioneulat ja liuta homeopaattisia lääkkeitä eli pieniä sokeripalleroita, joiden maun muistan elävästi lapsuudestani.
Astrologiaan uskominen ja käden viivojen tulkinta olivat meillä normaaleja asioita, aivan kuten usko jälleensyntymään ja karman lakiin. Samalla olen kuitenkin saanut neuvolassa normaalit rokotusohjelman mukaiset rokotteet, enkä ole kyseenalaistanut koulussa opetettuja asioita suuntaan tai toiseen.
Elämässämme sattui raskaita ja vaikeita asioita, ja perheemme hajosi minun ollessani lapsi. Traumaattiset kokemukset johtivat teini-iässä vakavaan masennusoireiluun ja syömishäiriöön, joita ei kuitenkaan tunnistettu, eikä niihin osattu hakea apua. Uskomukset ja maailmankuva ovat merkittävästi vaikuttaneet siihen, miten olen päätynyt tulkitsemaan erilaisia vaivoja ja oireita.
Masennus saattoi olla karmaa ja epävakaa sieluntila, joka johtui siitä, että olen henkisen heräämisen polulla. Uskoin tähän vuosia ja se lohdutti minua. Olen henkisesti pidemmällä kuin muut, ja siksi kärsin. Toisissa perheissä erityisen herkät lapset nostettiin jalustalle ”indigolapsina”, henkisinä oppaina, vaikka todennäköisempää oli, että nämä lapset olivat itse asiassa esimerkiksi autismin kirjolla.
Syömishäiriöni on aaltoillut anorektisuudesta ortorektisuuteen ja siitä ahmintaan. Laihtumisen lisäksi pakkomielteeksi muodostui mahdollisimman optimaalinen terveys, sillä halusin jatkuvasti etsiä ratkaisuja loputtomaan pahoinvointiini. Todellisuudessa minulla ei juuri migreenin ja selkävamman lisäksi ollut muita fyysisiä oireita tai sairauksia, mutta olin jatkuvasti äärimmäisen huolissani terveydentilastani ja tarkkailin ruumiini toimintoja pakkomielteisesti.
Homeopaatin vastaanotolla, luomupiireissä touhutessani sekä blogimaailmassa seikkaillessani, opin syyllistymään kaikesta kraanaveden juomisesta lähtien. Tarkkailin jopa kakkani koostumusta ja yritin optimoida sitä ruokavaliomuutoksin. Kurkustani on valunut alas kaikenlaista yrttikapseleista saviveteen ja kehoa emäksisöivään jauheeseen. Viimeisen mukana tuli jopa virtsan pH-arvojen mittaamiseen tarkoitettuja liuskoja. Tosiasiassahan ihmisellä ei ole mitään mahdollisuuksia vaikuttaa kehonsa ”pH-tasapainoon”.
Energian kanavointia ja tuhkahunajaa masennukseen
Loputon uskomusten suo oli näin jälkikäteen tarkasteltuna jo itsessään traumaattinen kokemus. Kaikkein rajuimmat kokemukset sattuivat teini-ikäisenä, kun haudoin itsemurha-ajatuksia ja etsin apua ahdinkooni eräältä henkiseltä nettifoorumilta. ”Piireissä” minulle puhuttiin useaan otteeseen ”puhdistumisreaktiosta”, jolla selitettiin vuosien varrella sekä masennukseni että koko kehon peittävät tulehdukselliset ihottumani. Kukaan ei kuitenkaan ollut kertonut, mitä tämä konkreettisesti tarkoittaa. Minun olisi pitänyt maksaa heidän hoidoistaan, jotta olisin saanut tietää mikä auttaa.
Kuva: Chelsea Shapouri – Unsplash
Mainitsemaltani foorumilta sain vinkin ottaa yhteyttä erääseen energiahoitoja tarjoavaan yhdistykseen, josta he tekivät etänä ”tutkimuksia.” Olin tuolloin 18-vuotias. Lähetin heille sähköpostilla viestin, jossa kerroin olevani äärimmäisessä ahdingossa ja toivovani kuolemaani. Kerroin, etten jaksanut enää elää. Annoin nimeni ja paikkakuntani. Näillä tiedoilla energiahoitaja pystyi etänä toteamaan bioenergiakenttäni olevan erittäin heikko: vain 2 cm vaikka sen pitäisi olla 2—3 metriä. Samoin hivenainevarastoni oli kuulemma vain 24 % kun sen pitäisi olla 100 %.
Sen sijaan, että yhdistyksestä olisi kehotettu menemään päivystykseen tai soittamaan 112 kuolematoiveiden vuoksi, minulle suositeltiin heidän omasta verkkokaupastaan tilattavaa ”koivutuhkaa” sisältävää hunajaa sekä basilikapuristetta. Lisäksi minulle tietenkin luvattiin kanavoida hyvää energiaa. Tilasin nämä ja lähetin heille vielä muutaman kympin rahaa kiitokseksi tästä näkymättömästä energiasta. Pari viikkoa myöhemmin pyysin heitä tarkistamaan tilanteeni uudelleen. Tällä kertaa se oli kuulemma ”hyvä,” voisin pitää tauon palaneen makuisen hunajan syömisessä.
Hoito jäi tähän. Jatkoin elämääni samojen oireilujen, epästabiilin tunne-elämän, pakkomielteisen ruuan kontrolloimisen, jatkuvan laihduttamisen ja kaikesta itseni syyttämisen kanssa. Oli oma vikani, että kärsin. Jos söin hyvin ja luomusti, käytin kuitenkin kemikaalista deodoranttia ja join väärää vettä. Jätin joogakurssit kesken koska en ollut koskaan kyennyt pitämään kiinni pitkäjänteisesti harrastuksistani. Olin siis syypää myös huonoihin yöuniini, pelkotiloihini ja selkäkipuihini.
Merkittävä käänne uskomuksistani poisoppimiseen tapahtui yliopisto-opintojen myötä. Tutustuin tieteelliseen ajatteluun ja kaikki murtui. Kyse ei mielestäni ole siitä, että olisin omaksunut tilalle uuden uskomusjärjestelmän edellisen tilalle, vaikka toki meillä kaikilla on omat vinoumamme. Tutkitusti meillä ihmisillä on taipumus poimia myös tieteellisestä tutkimuksesta ne tulokset, jotka tukevat ennakkokäsityksiämme maailmasta. Tieteen maailmassa olen kuitenkin oppinut ajattelemaan itse ja ennen kaikkea kyseenalaistamaan kaiken mitä ajattelen.
Hain apua mielenterveysongelmiini, ja mielialalääkityksen ja kuntoutuspsykoterapian yhdistelmä on auttanut minua valtavasti. Nyt ajattelen, että olisin kyllä nuorempanakin ottanut terveydenhuoltojärjestelmän avun vastaan, mikäli olisin sitä saanut. Kotikaupunkini mielenterveyspalveluiden tilanne oli surkea, ja avun saaminen oli vaikeaa. Tällainen on tietysti omiaan ajamaan ihmisiä hakemaan apua ja tukea muualta, vaikka sitten energiahoitajalta.
Kuva: Katherine Hanlon – Unsplash
On ollut valtavan tärkeä taito kyetä purkamaan ja rakentamaan omia uskomuksiaan ja käsitystään maailmasta. Tieteellisen ajattelun avulla olen oppinut tarkastelemaan myös terveyteen liittyviä väittämiä kriittisesti, vaikka terveys tai lääketiede ei olekaan omaa alaani. Pääaineeni uskontotiede on ohjannut pohtimaan sitä, miksi me uskomme mitä uskomme ja mikä ohjaa maailmankuviamme.
Vaikka minua on hävettänyt se, miten olen voinut uskoa tuhkahunajaan ja energiahoitoihin, olen oppinut ymmärtämään, että ”huuhaan” palauttaminen esimerkiksi pelkkään tyhmyyteen olisi turhaa ja harhaanjohtavaa. Ihmisen maailmankuvan muodostuminen on monisyinen prosessi. Perheeni tapaus osoittaa, etteivät homeopatiaan uskovat ihmiset esimerkiksi välttämättä kiellä koulutietoa tai jätä lapsiaan rokottamatta, vaan luottavat niissä asioissa asiantuntijoihin.
Tutkittuun tietoon ja asiantuntijoihin luottaminen on vapauttanut minut aivan valtavasta määrästä stressiä, syyllisyyttä ja häpeää. On ihanaa, että tutkittu tieto näissä asioissa on usein se tylsin ja kiihkottomin vaihtoehto. On ihanaa, että on sittenkin ok juoda kraanavettä.
Meidän on korkea aika puhua uskomisesta
Kun etsin nuo vanhat viestittelyt energiahoitoja tarjoavan yhdistyksen kanssa sähköpostikansioni uumenista, Arjanteen kirjoituksen sysäämänä, järkytyin valtavasti. Tuntui hirvittävältä, miten vastuuttomasti siinä oli minua kohtaan toimittu. Entä jos olisin tappanut itseni? Ei se tietenkään olisi ollut energiahoitajien syy, mutta puistattaa ajatella, miten joillekin ei tule edes mieleen, että tähän ei nyt energioiden kanavointi enää auta. Epätoivoinen, tuntematon teinityttö tahtoo kuolla.
Toisaalla on turhauduttu siitä, ettei Suomeen ole vieläkään saatu lääketieteellisesti epäuskottavia, vaihtoehtoisia hoitoja rajoittavaa ”puoskarilakia”, ja toisaalla taas on perustettu näitä hoitoja puoltava Kristallipuolue. Tätä kamppailua käyvät tahot ovat yhä niin marginaalisia, että laajempaa keskustelua voi olla haastavaa saada aikaiseksi.
Perinteisesti huuhaata on yrittänyt pitää kurissa esimerkiksi Skepsis ry. Koronapandemia on vauhdittanut tiedettä popularisoivia ja epätosia väitteitä kumoavia sometilejä, kuten Tervettä skeptisyyttä tai Lääkäri-Anni eli Anni Saukkola. Keskustelusta on kuitenkin toistaiseksi yhä jäänyt koskemattomaksi se seikka, joka estää vastapuolia ymmärtämästä toisiaan. Ratkaisuja on mahdotonta löytää niin kauan, kun ei pystytä keskustelemaan uskomisesta.
Minä en ajattele, että valtaosa energiahoitajista, homeopaateista tai edes yksisarvishoitoja tarjoavista tahoista olisi rahanahneita huijareita, jotka tieten tahtoen riistävät epätoivoisilta ihmisiltä. Katson, että suurin osa näistä ihmisistä ihan vilpittömästi uskovat asiaansa ja haluavat toisille ihmisille hyvää. On myös luonnollista, että ihmiset tekevät omista intohimoistaan itselleen ammatteja, joilla taata elantonsa.
Ilman tiukempaa valvontaa on kuitenkin olemassa riski, että uskomushoitoja tai vaikkapa ravintoneuvontaa antavat tahot päätyvät tahtomattaan vahingoittamaan toisia. Jotta keskustelua voitaisiin jouhevoittaa ja saattaa ulos umpikujasta, tulisi lisätä ymmärrystä siitä, miksi toiset uskovat niin kuin uskovat ja näkevät maailman niin kuin näkevät.
MUISTAN edelleen kirkkaasti sen urheilukassin. Joka maanantai kiirehdin opintojen parista kirkon varastolle, josta nappasin sen mukaani. Juoksin ala-asteen pihaan ja kävin avaamassa liikuntasaliin johtavat väliovet.
Pukuhuoneesta kuului innokkaita huutoja, kun kuljin sen ohi ja moikkasin innokasta koululaisporukkaa. Avasin kassin liikuntasalin lattialla, joka oli täynnä salibandypalloja ja vihreitä liivejä, joissa luki ”Haagan seurakunta”. Nappasin pillin, ja treenit olivat valmiina alkamaan.
Valmensin aikanaan viitisen vuotta seurakunnan salibandyjoukkuetta. Tai oikeastaan kahta joukkuetta, joista ensimmäiseen kuuluivat 7–8-vuotiaat ja toiseen 9–12-vuotiaat.
Tuolta ajalta minulla on ainoastaan positiivisia muistoja. Iltapäivät olivat täynnä liikunnan riemua, lasten kannustusta toisilleen ja ylpeyttä omista onnistumisistaan.
Kuva: Unsplash
”Kerho oli hänelle pakopaikka. Pakopaikka, jossa avautui mahdollisuus kertoa mustelmistaan, joita yhdelläkään lapsella ei pitäisi olla.”
Vasta vähän vanhempana ymmärsin, ettei monikaan tullut mukaan pelkästään salibandyn takia. Monta kertaa joku lapsista hidasteli treenipaikalta lähtemisessä niin, että pääsi juttelemaan kanssani kahden.
Joku halusi kertoa ihastuksestaan. Joku kertoi tulevaisuuden unelmistaan. Joku halusi kysyä apua läksyihin. Joku murehti perheen menehtynyttä koiraa. Joku kertoi pitkään jatkuneesta koulukiusaamisesta.
Joku kertoi siitä, miten hänen isänsä lyö häntä kotona rangaistuksena huonoista koenumeroista. Kerho oli hänelle pakopaikka. Pakopaikka, jossa avautui mahdollisuus kertoa mustelmistaan, joita yhdelläkään lapsella ei pitäisi olla. Ja mahdollisuus saada niille loppu.
Koimme iloja, paikkasimme kaikenlaisia haavoja. Toisia haavoja paikattiin laastarilla, toisia kuuntelemalla ja keskustelemalla. Seurakunnan salibandykerho oli siis paljon muutakin kuin salibandyn pelaamista. Kerho oli yhteisö, joka tarjosi mukavaa yhdessä tekemistä turvallisessa porukassa. Porukassa, jossa tukea sai vertaisista ja valmentajasta.
”Uskonnolla, pelikokemuksella tai luokka-asteella ei ollut mitään väliä.”
Moni varmasti miettii, miten uskonnollisuus näkyi seurakunnan liikuntatoiminnassa. Seurakunta oli tiivisti läsnä kouluyhteisössämme. Olin aktiivinen seurakuntanuori ja joskus itsekin salibandyä harrastanut, sen vuoksi tehtävään päädyinkin.
Mutta ei salibandykerho ollut mikään raamattukerho. Pelin aluksi ja lopuksi puhuimme lähinnä salibandystä ja koululaisten ajankohtaisista kuulumisista. Jossain vaiheessa seurakunta lanseerasi uuden käytännön, jonka mukaan aloitin ekaluokkalaisten treenit Herran siunauksella. Tästä tiedotettiin vanhemmille, jotka saivat päättää siitä, onko heidän lapsensa uskonnollisessa osuudessa mukana vai ei. Ja sekin kesti noin puoli minuuttia, jonka jälkeen peli alkoi. Uskonnon harjoittamiseen löytyi muita kerhoja.
Pyrimme saamaan joukkueeseen mahdollisimman paljon eri taustoista tulevia oppilaita. Minusta oli varsin hienoa, että joukkueessamme oli myös muslimien, ortodoksien ja uskontokuntiin kuulumattomien lapsia. Uskonnolla, pelikokemuksella tai luokka-asteella ei ollut mitään väliä.
Erityisesti maahanmuuttajataustaiset lapset olivat innokkaasti mukana kerhotoiminnassa. Kerhosta löysi kavereita, oppi suomen kieltä ja sai kokea olevansa aidosti osa yhteisöä. Kotoutumisessa harrastuksilla on oleellinen merkitys, mikä on tärkeä ymmärtää. Liikunnalla on ulkopuolisuutta ja syrjäytymistä ehkäisevä vaikutus, tulit sitten mistä tahansa.
”Kynnys oli matalalla ja katto korkealla.”
Urheilukassillani oli tähtihetki kerran vuodessa, kun se pääsi pidemmälle matkalle. Helsingin seurakunnat järjestivät keskenään vuosittain turnauksen, jossa eri alueiden seurakuntien joukkueet kohtasivat. Se oli todella jännittävää. Joukkueen piti aina tiivistyä, tsempata toisia, pohtia jäsentensä vahvuuksia ja pelata yhteispeliä. Mentiin hymy huulessa, mutta täysillä.
Koimme turnauksissa riemukkaita voittoja ja karvaita pettymyksiä. Kolmena vuotena peräkkäin jäimme hopealle. Se harmitti, mutta myöhemmin hopeamitalitkin alkoivat näyttää kirkkailta. Hopea ei ollut häpeä, minkä varmasti moni pelaaja vähän ajan kuluttua ymmärsi. Häviäminen on elämäntaito, joka kannattaa oppia.
Muuten kerhotoiminnassa oli vain vähän kilpailullisuutta. Kynnys oli matalalla ja katto korkealla.
Kuva: Unsplash
Seurakunnat järjestävät edelleen paljon liikuntakerhotoimintaa. Moni tällainen kerho tarjoaa lapsille ja nuorille liikunnan iloa mukavassa joukossa. Keskiössä ei ole tuloksellisuus ja kilpailu, vaan kivat tyypit ja leppoisampi liikunta. Vastaavia kerhoja järjestävät myös liikuntaseurat, muut järjestöt ja oppilaitokset.
Liikunnan merkitys on laajasti yhteiskunnassa ymmärretty. Liikunta edistää fyysistä hyvinvointia niin monella tavalla, että listasta tulisi moninkertaisesti tätä tekstiä pidempi. Samalla liikunnan vaikutusta psyykkiselle ja sosiaaliselle hyvinvoinnille ei saa unohtaa. Pääset purkamaan tunteita, ahdistusta ja stressiä. Voit oppia myötätuntoa, vuorovaikutustaitoja ja reilun pelin merkitystä. Ja koet, että olet osa yhteisöä.
Koronakriisin keskellä pohdin, mitä yhteisöllisyydelle tapahtuu, kun harrastusmahdollisuuksia rajoitetaan. Kasvaako yksinäisyys, lisääntyykö syrjäytyminen? Ryhmäliikunnan rajoitukset ovat monelta kannalta ikäviä, ja niillä voi olla suuret yhteiskunnalliset vaikutukset.
Lopuksi muistilappu itselleni. Kun vuodet ovat vierähtäneet, olen myös oppinut ymmärtämään vapaaehtoistyön merkityksen aivan uudella tavalla. Koskaan ei pitäisi unohtaa, miten valtavasti vapaaehtoistyö voi tuoda myös itselle iloa toisten ilon kautta.
Kiirehtisinkö edelleen kirkon kautta koululle ja kantaisinko sitä urheilukassia joka maanantai?
Etsijä julkaisee artikkelin poikkeuksellisesti nimimerkillä.
Kuva: Unsplash
KOVIN harva suomalainen varmaankaan tietää, että psykoterapia kestää vain kolme vuotta, jonka jälkeen hoito lakkaa. Seuraavaa kolmen vuoden psykoterapiajaksoa saa hakea vasta viiden vuoden karenssin jälkeen. Yleisessä tiedossa tuntuu olevan psykoterapian korkea hoitovaste, mutta harvoin puhutaan heistä, joille 3 vuotta ei riitä.
Opiskelijana Ylioppilaiden terveydenhoitosäätiö YTHS ohjasi minut lähes välittömästi opintojen alettua psykoterapiaan, koska heillä ei ollut resursseja auttaa minua. Psykoterapia on ollut parasta mitä minulle on hoidollisesti tapahtunut. Löysin terapeutin, joka ymmärsi minua, ja omasi asiantuntemuksen, jonka avulla sain vihdoin minulle oikeaa hoitoa.
Prosessin aloittaminen on henkisesti ja taloudellisesti valtavan raskasta. Samalla oikean tai jokseenkin sopivan terapeutin löytäminen on sattumankauppaa. Toimintakykynsä äärirajoilla olevan ihmisen pitäisi yhtäkkiä tietää mikä häntä vaivaa, ja minkälaisesta terapiamuodosta hänelle on apua. Samalla täytyy tietää, minkälaista asiantuntemusta kullakin terapeuteilla on, ja onko heillä aikaa uudelle asiakkaalle. Lopulta vasta tapaamalla terapeutin, voi saada jonkinlaisen käsityksen siitä, miten henkilökemiat kohtaavat.
Huonokuntoinen potilas ei kuitenkaan välttämättä jaksa tavata montaa terapeuttia ennen hoitosuhteen solmimista. Harvalla opiskelijalla on tähän myöskään varaa, tapaamiskäynnit kun pitää maksaa itse. Ei siis ole ihme, että toisinaan terapeuttia päätyy vaihtamaan kesken hoidon. Näin kävi myös minulle.
”Ensimmäistä kertaa noin kymmenen vuoden hoitohistoriani aikana tunsin, että voin tulla kuntoon.”
Ensimmäisen vuoden aikana ymmärsin, ettei terapeuttini edustama terapiamuoto olekaan se paras minulle. Alkoi pitkä prosessi, jossa etsin jälleen terapeuttia. Lopulta löysin sattumalta terapeutin, joka ymmärsi minua ja osasi auttaa minua. Ensimmäistä kertaa noin kymmenen vuoden hoitohistoriani aikana tunsin, että voin tulla kuntoon. Terapeuttini sanoi heti alussa, että minusta tulee työkykyinen oikealla hoidolla, mutta hoitoani ei saa jättää kesken, muuten kuntoni tulee romahtamaan uudestaan.
Kahden vuoden aikana sain käsitellä vakavia traumojani osaavan terapeutin kanssa. Vointini parani merkittävästi, vaikken ollut vielä kunnossa. Juuri kun uskalsin alkaa unelmoimaan tulevaisuudestani, kolme vuotta tuli täyteen ja terapiani loppui. Hain jatkokautta vaativana lääkinnällisenä psykoterapiana, mutta vaikka Kelan mielestä tarvitsin selvästi edelleen apua, en kuulemma ollut tarpeeksi huonokuntoinen saadakseni sitä. Olin siis päätynyt psykoterapiaan paranemismahdollisuuksieni kannalta liian aikaisin ja nyt se kostautui. Minulle ei kuitenkaan ollut tarjottu muita mahdollisuuksia.
Kuva: Unsplash
Hoitoni jäi siihen. YTHS ei edelleenkään pystynyt auttamaan minua. Terapiasuhteeni katkesi, kun en pystynyt maksamaan hoitoani itse. Kaikki ovet ympäriltäni sulkeutuivat. Kuntoni heikkeni huomattavasti. Akuuttipsykiatrian puolella käydessäni hoidokseni ehdotettiin lapsen hankkimista.
”Miten välttämättömästä hoidosta voi edes joutua tappelemaan, sittenkin kun on jo kerran avun piiriin päässyt?”
Samoihin aikoihin istuin yliopistolla palaverissa, jossa pohdittiin sitä, miten mielenterveysongelmaisia opiskelijoita voitaisiin auttaa. Joku sanoi tuskastuneena, ettei yliopisto voi alkaa pitämään luuserigraduseminaareja. Yleinen mielipide tuntui olevan, että mielenterveysongelmista kärsivien opiskelijoiden kohtaaminen muita useammin, on muille epäreilua.
Pidättelin itkua. Samalla teki mieli nousta ylös ja huutaa: Miten ihmeessä se on muille epäreilua, että minä olen kokenut vakavaa väkivaltaa? Miten se on muille epäreilua, että minä en saa hoitoa ja apua, vaikka kuinka yritän sitä hakea? Miten se on muille epäreilua, että minä opiskelen ja teen tismalleen samat asiat kuin muutkin, ja sitten minua kutsutaan täällä luuseriksi? Kerro miten on muille epäreilua, että minä opiskelen ja koitan rakentaa tulevaisuuttani, samalla, kun en saa hoitoa, jota tarvitsen ollakseni työkykyinen. Miten helvetissä on epäreilua muille, että minä joudun luopumaan tulevaisuuden haaveistani: työpaikasta, lapsista ja terveydestä, samaan aikaan kuin muut menevät omia unelmiaan kohti, siksi, ettei minun sairauttani haluta hoitaa. Miten se on muille epäreilua, että minä ja monet muut mielenterveyspotilaat jäämme kaikkialla yksin? Miten se on kenellekään epäreilua, jos yliopistoyhteisöistä löytyisi edes teelusikallinen empatiakykyä?
Elämä on epäreilua, eikä opinnoissa tuen saamisen tasapäistäminen tee siitä yhtään reilumpaa. Sen sijaan kaikille yhteiset deadlinet useammin ja pienemmissä erissä tukevat kaikkien valmistumista. Samoin kuin mahdollisuus saada tukea, silloin kun sitä tarvitsee.
En sanonut mitään, en pystynyt. Lähdin pois ja itkin kotona. Itkin sitä, että olin parantunut väärin, liian hitaasti. Minusta oli tullut hyödytön ja tarpeeton yhdellä ja samalla päätöksellä. Lisäksi olin luuseri, siinä yhteisössä, johon kuulumista olin rakastanut. Samoihin aikoihin eräs ystäväni sanoi, ettei edes kaikilla työssäkäyvillä ole varaa terapiassa käymisen luksukseen.
Miksi työkykyyn ja terveyteen suhtaudutaan Suomessa luksuksena? Miten välttämättömästä hoidosta voi edes joutua tappelemaan, sittenkin kun on jo kerran avun piiriin päässyt? Ja miksi Suomessa maksetaan mieluummin sairaseläkettä kuin terapiaa? Samaan aikaan kun suurena huolenaiheena ovat veronmaksajien vähyys sekä lapsettomuus, ei silti tunnu olevan vaikeaa heittää tulevia potentiaalisia veronmaksajia ja vanhempia romukoppaan, mikäli he tarvitsisivat elämässään tukea. Suomi on terveiden puolella, mutta se terveys on harvojen etuoikeus.
Tuskin kukaan yliopistolla tai ystävistäni todella halusi lisätä tuskaani. Uskon hartaasti, että kaikkien tarkoitus oli tuoda esiin elämän realiteetteja ja huolta. He eivät vain ymmärtäneet, että ne realiteetit olivat juuri lässähtäneet päälleni koko lamauttavalla voimallaan, ja etten voinut hyväksyä sitä tosiasiaa, että tulevaisuuden haaveeni vaihtuivat taas epätoivoon ja synkkyyteen. Erityisen raskasta oli tietää, etten ollut yksin, vaan samassa tilanteessa olevia on muitakin.
Minulla olisi ehdotus. Se on nykyistä systeemiä halvempi ja tehokkaampi: Hoidetaan ihmiset kuntoon asti.
