“MITEN joku voisi, joku voisi, haluta mua? Miten mä voisin nauttia kehosta, joka ei pysty seksiin tai mene kauneus-normeihin?” Nämä kivuliaat ajatukset varjostivat kasvuani. Nykyään seksu-aalisuus on minulle voimavara, mutta nuo menneisyydestä tutut kysymykset ovat silti läsnä arjessa tiiviisti seksuaali-neuvojan työni kautta.
Menneinä vuosikymmeninä vammaiset on herkästi kasvatettu vailla seksu-aalisuutta, oikeutta sukupuolen ilmaisuun ja myös tietyllä tapaa lasten kaltaisina. Syy on yksinkertainen ja haavoittava: on kuviteltu, ettei meillä olisi kapasiteettia käsitellä seksuaalisuuteen liittyviä asioita.
Ajattelun taustalla on halu suojella, mutta se kääntyy itseään vastaan. Seksuaalikasvatuksen keskeinen tarkoitus on auttaa ihmistä kertomaan, kuka hän on, miten hän identifioituu, mistä hän nauttii, ja mitä hän ei halua tehdä. Seksuaalikasvatuksen puute yhdistettynä kulttuuriseen ajatukseen vammaisuuden huonommuudesta johtaa siihen, ettei näe arvoaan, ja tuntee kiitollisuudenvelkaa kaikesta saamastaan huomiosta, riippumatta siitä, kuinka paskasti tulee muuten kohdelluksi suhteessa. Henkilö ei välttämättä tunnista tai osaa sanoittaa, jos hänen rajansa tulevat rikotuiksi. Vammaiset ovat suuremmassa riskissä joutua väkivallan kohteeksi.
”Vammaisuus tai seksuaalikasvatuksen puute eivät tarkoita, ettei rampa himoitsisi tai haluaisi tulla rakastetuksi.”
Seksuaaliväkivaltaa ei ehkäistä tunkemalla vammainen kuplaan, josta puuttuu kaikki vastaavan ikäisten vammattomien elämässä tavanomainen. Vammaisuus tai seksuaalikasvatuksen puute eivät tarkoita, ettei rampa himoitsisi tai haluaisi tulla rakastetuksi. Toisen tuskaa haluavat ovat pieni vähemmistö, mutta ilman keinoja halujen, rajojen ja tarpeiden sanoittamiseen niin kokonaisvaltainen hyvinvointi, kuin parinmuodostuskin voi olla haaste.
Ratkaisu on tiedon lisääminen. Ajantasainen info intiimin kanssakäymisen rakennuspalikoista ei aja sänkyyn satunnaisesti vastaantulevien ihmisten kanssa, vaan antaa valmiudet toimia, kun joku tyyppi, tai toimet hänen kanssaan kiinnostaisivat. Vaikka rampa ajatutuisikin usein sänkyyn eri tyyppien kanssa, on se täysin ok, mikäli tyypit saavat sukat pyörimään jaloissa ja hommiin on yhteisesti suostumus.
Myös petipuuhiin liittyy ajatusvinoumia. Seksin, eli siis aktien, on ajateltu menevän vain tietyllä tavalla – ja kuuluvan heille, jotka suoriutuvat lemmenleikeistä itsenäisesti. Seksiin ei ole tiettyä kaavaa – mikä tahansa, mikä tuottaa seksuaalista nautintoa ja on suostumuksellista, on seksiä. Halujaan, himoaan tai omaa kehoaan ei tule hävetä. Oli keho minkälainen vain, voi se kokea ja tuottaa nautintoa – kunhan itsensä toteuttamiseen löytyy väylä.
Moni kipuilee seksuaalisuutensa kanssa, turhaan. Se voi olla voimavara, jos ymmärrämme moninaisuuden: osa ei halua ollenkaan seksiä, toiset usein. Osa kaipaa lempeää kosketusta, toiset rajuja otteita. Se, mitä kaipaa, vaihtelee. Seksuaalisuus on uniikki – kuten mekin.
Kirjoittaja on seksuaalineuovoja, podcast-host ja toimittaja.
Lisää kirjoiattajalta löydät: Kynäniekan salaiset mietteet Instagram: @kynaniekka Rampaseksiä-podcast löytyy Spotifysta ja Youtubesta
Minulle on lapsuudesta saakka viestitetty, että olen väärällä tavalla erilainen, en kuulu joukkoon. Löysin itseni perustamassa perheen, jollaista en ollut ennen kuvitellut. Tästä sopivasti erilaisesta perheestä on tullut minulle turvasatama. Paikka jossa minä olen olemassa omana itsenäni.
Jenni Pyykkö
LAPSUUTENI oli traumaattinen. Ympärilläni olevilla ihmisillä ei ollut ongelmia kertoa, mikä kaikki minussa oli vääränlaista. Uskon sen johtuneen siitä, että tytöille asetetut roolit eivät istuneet hyvin ylleni. Itsenäisyyden, reippauden ja pärjäävyyden sijaan olin arka, ujo ja kärsin sosiaalisten tilanteiden pelosta. Lisäksi minulla oli oppimisvaikeuksia, jotka leimattiin vain laiskuudeksi ja tyhmyydeksi. Muun muassa näistä asioista minua pilkattiin ja vähäteltiin sekä kotona että koulussa koko lapsuuteni ajan. Ilkeät kommentit saivat minut tuntemaan häpeää koko persoonallisuuttani kohtaan. Tämä lapsuudessa rakentunut erilaisuuden ja vääränlaisuuden tunne on seurannut minua aikuisuuteen.
En kuitenkaan voinut olla jo lapsena huomaamatta, että on olemassa myös hyväksyttävää erilaisuutta. Sellaista, joka ei ole liian kaukana normaalista. Normaalin erilaisuuden ulkopuolelle jää kuitenkin paljon sellaista, joka ei ikinä saa tulla nähdyksi. Kokonainen ihmisyyden kirjo jää näkymättömäksi, koska se ei mahdu hyväksyttävään muottiin.
”Itsestä poikkeavat ihmiset kohdataan muukalaisina ja toisina.”
Viime vuosina ihmisten elämä on tiukentunut radikaalisti: Elinkustannukset ovat nousseet, tukia leikataan ja työllistyminen on vaikeaa. Keskustelu sosiaalisessa mediassa on polarisoitunut, ja on luonteeltaan riitaista. Pienikin erimielisyys voi saada liekit roihuamaan. Ihmisten arvot koventuvat, kun ajat ovat vaikeat. Kommunikointi ei ole helppoa, sillä neuvottelemme jatkuvasti rajojamme uudelleen ja joka suuntaan tapahtuva neuvottelu uuvuttaa.
Ensimmäisiä kuvia pienestä tuoreesta perheestäni. Kuva: Maiju Nurminen, Lumo fotos
Tällaisessa ilmapiirissä liiallisesta erilaisuudesta tulee uhka. Poliittisessa keskustelussa maahanmuuttajista tehdään usein syypää, milloin millekin. Itsestä poikkeavat ihmiset kohdataan muukalaisina ja toisina. On ironista, että minulla on lapsuuteni takia sellainen tunne kuin olisin muukalainen ja toinen itsekin, vaikka kuulun valkoiseen kantaväestöön.
Tällaisessa myrskyssä kaksi erilaista ja minnekään kuulumatonta ihmistä voivat tavata. Sen sijaan, että erilaisuus erottaisi heidät, se voikin tuoda heidät yhteen. Näin kävi, kun tapasin puolisoni. Olemme luonteeltamme erilaisia: Hän on loputtoman kärsivällinen ja harkitsee kauan tekemiään päätöksiä. Minä taas olen spontaani ja minulla on enemmän temperamenttia. Myös kulttuurimme ovat täysin erilaisia. Minä tulen länsimaalaisesta yksilökeskeisestä kulttuurista, kun vastaavasti puolisoni kulttuurissa yhteisöllisyys on kaikki kaikessa.
”Uskon, että voimme oppia toinen toisiltamme.”
En usko siihen, että vastakohdat täydentävät toisiaan, sen sijaan uskon, että voimme oppia toinen toisiltamme. On lohduttavaa löytää itsensä jostakin, jossa ei ole valmiita vastauksia ja paikasta, jossa saa olla keskeneräinen. Puolisoni kanssa olen löytänyt paikan, jossa tunnen kuuluvani johonkin ja olevani arvostettu. Hänen kanssaan voin kohdata oman erilaisuuden tunteeni, vaikka ulkopuolisten silmin katsottuna, hän on se, joka näyttää erilaiselta.
Tuntuu siltä, että avoin kommunikointi ja avoin mieli toisen omaamia näkemyksiä kohtaan auttavat meitä navigoimaan elämää yhdessä. Meillä on myös taito hyväksyä se, jos toinen on eri mieltä asioista. Kulttuuriset erot voivat näyttää suurilta, jopa erottavilta, mutta halu puhua kaikesta yhdistää meitä. Liikumme myös sujuvasti kummankin kulttuurin juhlissa ja pyhissä, ruokaa ja kansantarinoita jakaen.
Saimme muutama kuukausi sitten pojan. En koskaan olisi arvannut, että tulen perustamaan monikulttuurisen perheen. Perheen, josta olen nyt todella ylpeä. Toivoisinkin, että poikamme näkisi tulevaisuudessa, kuinka erilaisuus on rikkaus, joka parhaimmillaan yhdistää ihmisiä. Kahden kulttuurin välisen ristiriidan sijaan haluaisin mieluummin hänen oivaltavan, miten kaksi kotikulttuuria tekee hänestä ainutkertaisen, uniikin. Uskon, että tulevaisuudessa tämä oivallus auttaa häntä rakentamaan vahvan itsetunnon, vaikka ympäröivä yhteiskunta saattaisikin viestiä, ettei hän kuulu joukkoon.
Ehkä tässä loputtomien erilaisuuksien ja erimielisyyksien maailmassa meidän pitäisi useammin tavata toisemme puolivälissä, avoimina ja valmiina kuuntelemaan. On niin paljon sellaista, mitä voisimme toisiltamme oppia ihmisyydestä, ja yhteenkuulumisesta.
Köyhyyttä mitataan useilla tavoilla. Olipa kyse sitten suhteellisesta köyhyydestä, absoluuttisesta köyhyydestä tai vaikka pitkittyneestä pienituloisuudesta, ihmisten arjen todellisuus ei ole täsmällisesti mitattavissa. Tässä artikkelissa köyhyyttä tarkastellaan arjesta selviämisen ja elämän perustarpeiden saatavuuden kautta.
Tilda Enne
Nekalan ruokapisteen terminaaliin saapuu kuukaudessa noin 50 000 kiloa ruokahävikkiä, mistä se jaetaan ympäri Tamperetta. Terminaalin yhteydessä on myös sosiaalinen marketti Puoti, mikä toimii kuten kauppa, mutta ilman kassaa. Tämä on kaupungin ainoa kohde, mistä ruoka-avustuksen voi valita kaupan tavoin hyllystä. Kuva: Tilda Enne
EAPN-Fin (European Anti Poverty Network Finland) 2023 Suomen köyhyysraportin mukaan erilaisten mittareiden lisäksi avunpyynnöt järjestöiltä ja seurakunnilta kertovat köyhyydestä. Vielä toistaiseksi vuodelta 2024 puuttuu esimerkiksi Tilastokeskuksen ja EAPN-Finlandin tarjoamat mittarit, mutta kasvava köyhyys näkyy nopeasti järjestöille ja seurakunnille.
Tampereen ev.lut. seurakunnan ruoka-avun asiantuntija Marja Palkonen kertoo, että yhteiskunnalliset ja poliittiset muutokset näkyvät heillä nopeasti: ”Vielä meilläkään ei ole tarkkaa vuosi dataa, mutta voin sanoa, että viimeisen vuoden aikana ruoka-avun tarve ja köyhyys on kasvanut todella paljon.”
Keskimäärin ruoka-avustuksia on jaettu 14 000 kuukaudessa, mikä tarkoittaa eri avustuspisteistä noudettavia ruokalahjoituksia. Tämän lisäksi ilmaisia lounaita on jaettu eri pisteillä noin 30 000 vuodessa ja välipaloja noin 50 000. Erilaisia ruoka-avustuspisteitä on Tampereella 72.
Aulikki Liinamaa ja Noora Saarto viihtyvät Nekalan Puodissa. Kuva: Tilda Enne
Puodin eteen on kertynyt torstaina 24. lokakuuta jo pitkä jono ennen puodin avautumista kello 12. Vapaaehtoiset ovat olleet täyttämässä hyllyjä aamuyhdeksästä lähtien.
Aulikki Liinamaa on ollut Puodissa vapaaehtoisena kaksi vuotta. Jäätyään varhaiseläkkeelle hän halusi käyttää aikansa tekemällä jotain yhteiskunnallisesti hyödyllistä. ”Tuntuu hyvältä auttaa muita ja täällä saan tehdä sitä juuri sen verran kuin mihin omat voimavarat riittävät”, Liinamaa sanoo.
Hänen kanssaan leipähyllyä on täyttämässä Noora Saarto, joka kehuu Puodin hyvää tunnelmaa ja yhteisöllisyyttä: ”Tänne on aina kiva tulla.” Saarto on ollut vapaaehtoisena Puodissa sen perustamisesta lähtien, eli viimeiset kolme vuotta.
Avuntarpeen ja sen saannin kehitys
Tampereelle seurakunta perusti ensimmäisen ruokapankin 1995, se oli Suomen ensimmäinen. Ruoka-avun asiantuntija Palkonen kertoo, että ruokajakelun oli alunperin tarkoitus olla väliaikainen ratkaisu 90-luvun laman aiheuttaman köyhyyden helpottamiseksi. ”Täällä sitä kuitenkin vielä ollaan ja toiminta on laajentunut hurjasti.”
Vuonna 2019 Tampereen kaupunki lähestyi seurakuntaa yhteistyön merkeissä. ”Meitä pyydettiin mukaan pilottiin, missä alettiin ottamaan enemmän ruokaa talteen, jotta voitaisiin vastata kaupunkilaisten kasvavaan ruoka-avun tarpeeseen”, Palkonen kertoo. Hänen mukaansa näin tiivis yhteistyö kaupungin ja seurakunnan välillä on Suomessa harvinaista.
Tällä hetkellä ruoka-avulla on noin 5 000 – 6 000 avun hakijaa Tampereella, mutta vain murto-osa hakijoista noutaa ruoka-apua diakonian avustuspäätöksellä, joten todellista ruoka-apua tarvitsevien määrää ei pystytä tarkasti selvittämään. Palkosen mukaan tukea tarvitsevien määrä on paljon suurempi.
”Hallituksen tekemät sosiaaliläheikennykset tuntuvat kansalaisten arjessa taloudellisina ongelmina ja kriiseinä. Samanaikaisesti hyvinvointialueet ovat leikanneet palveluistaan todella paljon. Järjestöiltäkin viedään kaikki rahat. Seurakunnan rooli yhteiskuannan kriisien kohtaamisessa ja heikoimmassa asemassa olevien ihmisten auttamisessa kasvaa koko ajan, mutta emme mekään pysty kaikkia auttamaan”, Palkonen sanoo. Jo vuoden 2023 EAPN-Finlandin raportissa esitettiin huoli hallitusohjelman tuottamasta köyhyydestä vuodelle 2024.
Kati Laesvirta ja Markku Parviainen täyttämässä hyllyjä.
Tampereella on vahva hävikkiruuan keräämisen ja jakamisen verkosto. Hävikkiruokaa saadaan paikallisilta kaupoilta, elintarviketeollisuudelta ja Pirkanmaan Voimian ammattikeittiöiltä sekä yrityksiltä ja kouluilta. Tämän lisäksi seurakunnan, lahjoittajien ja Tampereen Kaupungin sekä muiden yhteistyökumppaneiden varoja käytetään proteiinipitoisen ruoan ostamiseen.
Ostoja pyritään tekemään ruoka-apu tarjonnan parantamiseksi. ”Suuri osa saamastamme ruuasta on prosessoitua, joten pyrimme käyttämään varoja huolellisesti terveellisempien tuotteiden ostamiseen, sekä sellaisiin arjen tarpeisiin, mitä ei hävikkinä tule.”
Palkosta kuitenkin huolestuttaa hävikkiruuan lahjoitusten väheneminen. Kaupat myyvät itse omaa hävikkiruokaansa entistä tehokkaammin, joten lahjoituksien määrä vähenee.
Kuva: Tilda Enne
Köyhyys ei tule yksin
Palkonen on huolissaan myös köyhyyden ja puutteen aiheuttamasta polarisaatiosta. ”Saamme runsaasti palautetta siitä, että monille avuntarvitsijoille näyttää siltä, että annamme kaiken ruuan ulkomaalaisille.” Ihmisten kamppaillessa selviytymisestään näkemykset kärjistyvät ja kaikki resursseja vievä erilaisuus alkaa näyttäytyä joillekin ihmisille uhkana.
Palkosen mukaan noin puolet ruoka-avun asiakkaista ovat ulkomaalaistaustaisia. ”Mitään suosimistahan ei oikeasti tehdä kumpaankaan suuntaan.” Haastattelujen pohjalta Palkonen kertoo, että ulkomaalaistaustaiset ovat kohdanneet tönimistä ja muuta häirintää ruokajonoissa.
”Kyllä tällä hetkellä näkee, että köyhyys lisää ahdistuneisuutta ja mielenterveys ongelmia. Köyhyys on todella julmaa. Se on syvää häpeetä. Ei häpeää ruuan hakemisesta, vaan häpeetä siitä, että köyhä leimaantuu ja että hän ei selviä itse arjessaan.”
”Köyhyys lisää ahdistuneisuutta ja mielenterveys ongelmia.”
Palkosen mielestä köyhyys eskaloi yhteiskunnan ongelmia ja eriarvoisuutta keskeisellä tavalla. Tämä ei kohdistu pelkästään etniseen alkuperään vaan myös ikään ja erilaisiin elämäntilanteisiin.
”Esimerkiksi lapsiperheköyhyys on huolestuttavaa, sillä ruuan laatu tai sen puute vaikuttavat fyysisesti lasten kasvuun. Köyhyys tuottaa sukupolvisia traumoja. Joskus yksinhuoltajilta lapsi tulee yksin ruoka-apuun hakemaan perheelle ruokaa. Se on sydäntä särkevää.”
EAPN-Finlandin 2023 köyhyysraportin mukaan köyhistä lapsiperheistä lähes puolessa huoltaja on töissä. Köyhyys työssäkäynnistä huolimatta onkin vahvimmillaan Suomessa juuri lapsiperheissä, mutta yhä useammalla palkka ei tahdo riittää elämiseen. Raportin mukaan vuonna 2023 Suomessa oli työssäkäyviä köyhiä 200 000.
Työväenmuseo Werstaan arkistoista kerätty näyttely kokonaisuus oli esille Tampere talossa Sinuiksi ry:n 50-vuotisjuhlan kunniaksi Manse Pride -viikolla 2023.
EN osaa olla toisin. Tämä on se asento, jonka olen joskus tiedostamattani ottanut, jossa nyt olen ja josta käsin toimin. Yhteiskirjoitan artikkelia eräästä queer-aktivistisesta tilasta. Yhteisen kirjoitusprosessin ja keskusteluiden myötä olen pohtinut paljon sitä, mitä aktivismi edes on. Jonkinlainen katse maailmaan? Oikeudenmukaisuudentuntoa, joka johtaa toimintaan?
Ainakin aktivismi liittyy erottamattomasti tunteisiin. On tunne siitä, että jokin on väärin ja sille on tehtävä jotain. Se on pakottava tunne, tarve. Tai tunne siitä, että jotakin puuttuu ja siksi on rakennettava jotakin uutta. Usein toimiminen ei ole valinta vaan pakko. Syntyy affektiivinen lataus, joka on niin voimakas, että se sysää liikkeelle – halusi tai ei.
”Välillä tulee todella toivoton olo.”
Antigender-liike, oikeistopopulismi ja yleinen konservatismin nousu huolestuttavat. Antigender-liike on useista kristilliskonservatiivisista, oikeistopopulistisista ja äärioikeistolaisista toimijoista koostuva liike, joka vastustaa ”gender-ideologiaksi” nimeämäänsä ilmiötä, jonka ajatellaan tuhoavan perinteiset arvot ja olevan siten uhka koko läntiselle sivilisaatiolle. Liike korostaa heteroydinperheen merkitystä keskeisenä yhteiskunnallisena instituutiona ja vastustaa transihmisten ruumiillista itsemääräämisoikeutta sekä aborttia. Liike on kansainvälisesti hyvin järjestäytynyt ja hyvin rahoitettu, ja rahaa käytetään muun muassa mielipidevaikuttamiseen. Suomessa ainakin Aito avioliitto -yhdistyksen tiedetään saaneen rahoitusta kansainvälisiltä antigeder-liikkeen toimijoilta.
Milla-Maija Saaren seinämaalaus Sysäys-kollektiivin järjestämässä KEHOTUS-tapahtumassa 2023. Waldén piti tapahtumassa luennon aiheella ”Kylpeminen kapinana – Ei-binäärinen kehollisuuden ajattelu veden kanssa.
Antigender-liike ei ole yksi tietty selkeästi osoitettavissa oleva organisaatio – vaikka vakiintuneita antigender-toimijoita tiedetäänkin – vaan laaja verkosto. Juuri tällainen epämääräisyys tekee liikkeen vastustamisen vaikeaksi. Antigender-liikkeeseen kuitenkin liittyy tietynlainen retoriikka, joka on lisääntynyt viime vuosina selvästi myös Suomessa. Tällaista retoriikkaa edustaa esimerkiksi biologistisen sukupuolikäsityksen puolustaminen ja lasten oikeuksiin vetoaminen, joihin nojaten vastustetaan transihmisten ja erityisesti transnuorten oikeuksia. Suomessa antigender-liikehdintä näkyykin erityisesti transihmisiin kohdistuvan vihan voimistumisena.
Eikä uhan tuntu tule ainoastaan jostain ulkopuolelta. Viha on onnistunut tunkeutumaan myös hyvin lähelle, penetroimaan ne yhteisöt, joista olen aiemmin löytänyt liittolaisia, ja tiloihin, joissa ennen koin oloni turvalliseksi. Erityisesti transmisogynia (eli transnaisiin kohdistettu transfobian, naisvihan ja seksismin yhdistelmä) on voimistunut kansallisessa keskustelussa ja löytänyt sijaa myös sellaisten ihmisten mielistä, joita olen pitänyt liittolaisinani. Jos en voi luottaa siihen, että läheiset ja liittolaiset ovat tukenani tässä kamppailussa, mitä minulla on jäljellä? Turvallisempia tiloja tarvitaan nyt enemmän kuin koskaan aiemmin aikana, jonka muistan.
”Solidaarisuuteen perustuvat yhteisen avunannon verkostot ovat arvokasta toisin tekemistä kulttuurissa, joka painottaa yksilöiden yksin pärjäämistä.”
Vihamielisen politiikan vastustaminen on tärkeää. Samalla vähintään yhtä tärkeää on pyrkiä tekemään yhteisölähtöistä työtä, jonka lähtökohtana ei ole meitä tukahduttamaan pyrkivien liikkeiden vastustaminen vaan meidän omien toiveidemme ja tarpeidemme toteuttaminen tässä hetkessä. Ainoastaan reaktiivinen toiminta uuvuttaa.
Jaksaaksemme tarvitsemme myös sellaista yhteistoimintaa, jonka ensisijainen funktio on yhteistoiminta itsessään: käsityökerhoja, zine-kerhoja, yhteistä ruoanlaittoa, sienestysretkiä, bileitä, lautapeli-iltoja ja queereja saunavuoroja, mitä tahansa. Matalan kynnyksen tapahtumat ja solidaarisuuteen perustuvat yhteisen avunannon verkostot ovat arvokasta toisin tekemistä kulttuurissa, joka painottaa yksilöiden yksin pärjäämistä. Ne ovat arkisia vastarinnan paikkoja, joissa on utooppista potentiaalia.
Queer on heteronormatiivisuudesta kieltäytymistä, se on tästä uusliberalistisesta maailmanjärjestyksestä kieltäytymistä ja toisin tekemistä jonkin uuden rakentamiseksi.
Minulle queer on ensisijaisesti poliittinen identiteetti – määrittelemätön ja määritelmiä pakeneva, muutoksenalainen ja virtaava. Vasta toissijaisesti se on henkilökohtainen identiteetti. Vaikka henkilökohtainen on tietysti edelleen poliittista, poliittinen identiteetti tai identiteetin poliittisuus tarkoittaa minulle sitä, että identiteettini on ensisijaisesti kollektiivinen, jaettuun yhteisöön kiinnittyvä.
Myrtti Jaakolan tekemä huppari KEHOTUS-tapahtumassa
Ryhmäidentiteetti on itselleni tärkeä. Koen merkitykselliseksi kiinnittyä osaksi ylirajaista ja yliajallista queer-yhteisön jatkumoa. Tällainen ryhmäidentiteetin omaksuminen mahdollistaa sen, että voin olla yksilö enkä vain marginalisoidun ryhmän edustaja. Toisaalta ryhmäidentiteetin omaksumista voi ajatella Rossin ja Brunilan tavoin myös uusliberalistisen yksilökeskeisyyden vastapolitiikkana, sillä ryhmäidentiteetti perustuu kollektiiviseen. Toisin sanoen parhaimmillaan ryhmäidentiteetti mahdollistaa samanaikaisesti sekä yksilöyden että yhteiseen kiinnittymisen ja kuulumisen.
Nähdäkseni nämä näkökulmat ryhmäidentiteettiin jäävät huomiotta identiteettipolitiikkaan kriittisesti suhtautuvassa keskustelussa. Identiteettipolitiikka nähdään vain rajoittavana ja rajoja pystyttävänä, ja sen kumouksellinen potentiaali jää havaitsematta. Identiteettipolitiikkakriittinen keskustelu onkin yleensä kyllästyttävää. Keskustelua tuntuvat usein käyvän ihmiset, jotka eivät joko tunnista ryhmäidentiteettejä, joihin he itse kiinnittyvät, tai sitten he eivät pidä niitä erityisen merkityksellisinä. Ehkä silloin on hankala hahmottaa, miten suuri merkitys ryhmäidentiteetillä voi olla Toisille.
”Toivo on se, mitä muutosvoimaisuus tarvitsee.”
Eläessäni sellaisessa yhteiskunnassa, jonka rakenteet ja toimintaperiaatteet ovat valtavan suuressa ristiriidassa omien arvojeni kanssa, välillä tulee todella toivoton olo. Kuitenkin juuri toivo on se, mitä muutosvoimaisuus tarvitsee: toivoa siitä, että toisenlainen tulevaisuus on mahdollinen. Ilman toivoa ja uskoa on vain lamaannus.
Teoksessaan Cruising UtopiaJose Esteban Muñoz kirjoittaa Ernst Blochista, joka ajatteli toivoa metodologiana, joka ”kelluu ajallisesti ei-vielän alueella”. Munozin mukaan affektiivisena, eli tunnevaikutuksiin liittyvänä rakenteena toivo on toiveikasta odotusta. Toivossa on potentiaalisuutta: jotakin, joka on läsnä, vaikka se ei ole olemassa tässä hetkessä. Se on avoimuutta jollekin, mahdollisuus. Toivo on kriittinen tulkintakehys, jota tarvitsemme.
Usko tulevaisuuden vääjäämättömyydestä estää yhteiskunnallisen toisinkuvittelun. Siksi meidän on kyettävä kurkottamaan kohti ei-vielää. Toivo on toiminnan edellytys, ja toisaalta toiminta tuottaa toivoa. Toiminta, kuinka arkinen ja lyhytaikainen tahansa, tuottaa hetkellisiä tiloja, joissa ei-vielä onkin jo täällä.
Kiitokset
Aktivismin määrittelyä, queeria yhteisöllisyyttä, queeria ryhmäidentiteettiä sekä toivon merkitystä käsittelevät ajatukset pohjautuvat Sonja Lampisen kanssa käymiini keskusteluihin ja yhteiskirjoittamaamme artikkeliin.
Lähteet ja viitteet
Eskelinen, Teppo (2019) Demokratia utopiana ja sen vastavoimat. Vastapaino.
Rossi, Leena-Maija & Brunila, Kristiina (2017) Identity politics, the ethos of vulnerability, and education. Educational Philosophy and Theory 50(3), 287-298.
TAMPEREEN yliopiston Rauhan- ja konfliktintutkimuskeskuksessa yhdeksän tutkijan ryhmä tutkii, miten toivo ja vastarinta kietoutuvat yhteen niiden yksilöiden elämässä, jotka kamppailevat ihmisoikeuksiensa ja tasa-arvon puolesta. Haastattelin tutkija Meeri Tiensuuta ja Angel Iglesias Ortizia tutkimuksen merkityksellisyydestä.
Tutkimus ryhmän jäsenet puhuvat kaikki eri äidinkielillä, joten artikkelin saavutettavuuden sekä heidän tekemänsä tutkimuksen ja yhdenvertaisuuden hengessä, artikkeli on luettavissa suomeksi ja englanniksi. Haastattelun yhteydessä kävimme keskustelun englanniksi.
AT the Tampere Peace Research Institute of Tampere University, a group of nine researchers is studying how hope and resistance intertwine in the lives of individuals fighting for their human rights and equality. I interviewed researchers Meeri Tiensuu and Angel Iglesias Ortiz about the significance of their research.
The members of the research group all speak different native languages, so in the spirit of accessibility, as well as their research and commitment to equality, this article is available in both Finnish and English. The interview and all the conversation within it were spoken in English.
Diakonissalaitos julkaisi kokonaisanalyysin hallituksen ehdottamien maahanmuuttopolitiikan tiukennuksien seurauksista. Diakonissalaitos on kiristyksistä äärimmäisen huolissaan.
Tilda Enne
Kuva: Diakonissalaitos
DIAKONISSALAITOKSELTA 24.4. ilmestyneen tiedotteen mukaan hallituksen suunnittelemat merkittävät kiristykset turvapaikkapolitiikkaan ja maahantulijoiden asemaan tulisivat keskeisesti heikentämään maahanmuuttajien hyvinvointia ja koituisivat myös kalliiksi veronmaksajille. Tiedotteen mukaan käsittelyssä on useita muutosesityksiä, niiden aikataulu on tiukka ja muutosten vaikutuksia on arvioitu hallituksen toimesta heikosti.
Diakonissalaitoksen kokonaisanalyysi sisältää taloudelliset laskelmat muutosten seurauksista parhaimmillaan viiden vuoden päähän. ”Arviomme mukaan hallituksen esitykset ulkomaalaislain muuttamisesta, vastaanottorahan tiukentamisesta sekä kotoutumisen edistämisestä annetun lain muuttamisesta tulevat lisäämään byrokratiaa ja viranomaistyötä, heikentämään työllisyysastetta sekä lisäämään paperittomuutta ja muita negatiivisia lieveilmiöitä”, sanoo Diakonissalaitoksen maahantulijoiden palveluiden johtaja Anne Hammad kiristysten seurauksista.
Hammadin mukaan analyysi toteutettiin laitoksen oman datan pohjalta, mitä on kerätty viimeisen kuuden vuoden kokemuksista turvapaikanhakijoiden ja muiden haavoittuvissa olosuhteissa olevien maahantulijoiden työllistämiseksi. ”Parastahan olisi ollut, että hallitus olisi itse tehnyt tällaiset perusteelliset arviot ja tarjonnut slkeää dataa ehdotuksiensa tueksi, mutta näin ei kuitenkaan ole. Hallituksen luvut näyttävät täysin tuulesta temmatuilta ja perusteettomilta”, Hammad sanoo.
Esimerkiksi tästä hän antaa työperäisten maahanmuuttajien tulorajan noston: ”Kela linjaa toimeentulon edellytykseksi minimissään 1 323 euroa kuukaudessa Suomen kansalaisille. Millä perusteilla maahanmuuttaja tarvitsee arjen kulujen kattamiseen enemmän rahaa? Hallitus on esittänyt työperäisen maahanmuuton uudeksi tulorajaksi 1 600 euroa kuukaudessa eikä se tule mitenkään täyttymään maahanmuuttajille yleisten matalapalkka-alojen tessien mukaan, kuten siivouksen, rakennusalan ja hoivatyön.”
”Missä tässä on tilaa ihmisarvolle ja ihmisoikeuksille?”
Toinen keskeinen ehdotus on Ulkomaalaislain oleskelulupasäännösten uudistus, missä maahantulijoiden työnteon oikeutta rajattaisiin niin, että kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneiden kaistanvaihto työperäisen maahanmuuton puolelle estettäisiin. ”On hyvin yleisessä tiedossa, että juuri mainitsemillani matalapalkka-aloilla vallitsee työvoimapula. Miksi ihmeessä haluttaisiin estää maahantulijoiden työn tekeminen, eikö sitä kannattaisi ennemmin rohkaista”, Hammad ihmettelee. Työperäistä maahanmuuttolupaa ei saa ilman olemassaolevaa työpaikkaa, joten on vaikeaa nähdä perusteluja sille, miksi maasta haluttaisiin poistaa itsensä elättäviä yhteiskunnan jäseniä.
”Miksi rankaistaan näitä ihmisiä, jotka kaiksita haasteista huolimatta ovat työllistyneet ja rakentaneet elämän tänne, monilla on täällä myös perhe. Näillä toimilla hallitus sulkee ihmisiä ulos yhteiskunnastamme ja eristävät heitä mahdollisuuksista jäädä Suomeen.Yhtäkkiä ollaan vetämässä matto jalkojen alta. Missä tässä on tilaa ihmisarvolle ja ihmisoikeuksille”, Hammad kysyy.
Diakonissalaitoksella on 30 vuoden kokemus kaikkein haavoittuvimmassa asemassa olevien maahantulijoiden kanssa työskentelystä. ”Nyt käsittelyssä olevien esitysten vaikutukset huolettavat sekä inhimillisestä, taloudellisesta että yhteiskunnallisesta näkökulmasta yleisesti”, Hammad sanoo.
Hallituksella on tällä hetkellä käsittelyssä muitakin maahantulijoiden olosuhteita kurjistavia muutosehdotuksia, mutta nämä olivat Diakonissalaitoksen analyysin mukaan keskeisimmät muutokset, mitkä aiheuttaisivat oleellisia kuluja myös veronmaksajille ja tulisivat lisäämään merkittävästi myös paperittomuutta sekä kasvattaisivat varjoyhteiskuntaa.
Tampereen kristilliset yhteisöt olivat ensimmäisiä Suomessa, jotka laativat turvallisemman tilan ohjeistuksen vähemmistöjen huonon kohtelun ehkäisemiseksi yhteistyössä ekumeenisena projektina. Turvallisempi seurakunta tai muu kristillinen yhteisö -lausunto on Mika Partasen mukaan kehityskelpoinen.
Tilda Enne
Kuva: Rod Long, Unsplash
KIRKON viestintä ilmoitti tiedotteessan 24.04, että Suomen Ekumeenisen Neuvoston Ekumeenin teko -tunnustus myönnettiin tänä vuonna tamperelaisten seurakuntien yhteistyölle. Kymmenen kristillisen yhteisön voimin toteutettu yhteinen lausunto turvallisemmasta seurakunnasta tai muusta kristillisestä yhteisöstä allekirjoitettiin tammikuussa 2023. Tiedotteen mukaan tämä lausunto on tiettävästi ensimmäinen laatuaan koko Suomessa. Lausunto valmisteltiin Tampereen ekumeenisessa työryhmässä.
”Kesällä 2021 keskustelimme eri kirkkojen pappien kesken siitä huonosta kohtelusta, jota tiesimme monen vähemmistöön kuuluneen kokeneen. Toiveenamme oli, että kaikkien seurakuntien koettaisiin olevan turvallisia paikkoja. Halusimme tehdä jotain konkreettista, joten veimme ehdotuksen lausunnon laatimisesta Tampereen ekumeeniselle työryhmälle”, kertoo Tampereen Metodistiseurakunnan pastori Mika Partanen yhteistyön synnystä.
Yhteisessä lausunnossa todetaan, että turvallisemman tilan luomisen perustana on raamatun kultainen sääntö erilaisten näkemysten ja erilaisuuden kohtaamisesta. ”Tahdomme edistää seurakuntien ja muiden kristillisten yhteisöjen turvallisuutta siltä pohjalta, että jokainen on kristillisen opin mukaisesti arvokas Jumalan kuva”, lausunto toteaa.
Lausunto linjaa allekirjoittaneiden tahojen tapahtumissa käytettäviä turvallisemman tilan periaatteita liittyen esimerkiksi henkiseen, hengelliseen ja fyysiseen koskemattomuuteen. ”Jos rasismia, häirintää tai muuta epäasiallista kohtelua tapahtuu, puutumme siihen”, lausunto lupaa. Erilaisia häirinnän muotoja ei kuitenkaan rasismia lukuunottamatta nimetä.
”Osa keskustelijoista ehkä koki, että tässä kyseenalaistettiin heidän käsitystään Raamatusta.”
Partanen kommentoi ratkaisun syitä sanoen: ”Kyllä muistakin ismeistä keskusteltiin, esimerkiksi seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen asemasta, mutta ehkä näin aloittelijoiden virheestä niitä ei suoraan kirjoitettu valmiiseen lausuntoon.”
Hän kertoo myös, että juuri näiden vähemmistöjen asemasta käytiin pisimmät ja vaikeimmat keskustelut. ”Osa keskustelijoista ehkä koki, että tässä kyseenalaistettiin heidän käsitystään Raamatusta, mutta keskustelun lopputulos oli se, että tällä lausunnolla puututaan huonoon käytökseen ja syrjintään, ei kenenkään uskoon”, Partanen selventää.
Partanen vakuuttaa, että kaikkien vähemmistön edustajien kohtaamaan eriarvoistamiseen tullaan puuttumaan lausunnon hengessä. Kysyttäessä kuinka epäasialliseen käytökseen puututtaisiin hän kertoo, että tilanteiden ratkaiseminen jätettiin kaikkien lausunnon allekirjoittaneiden tahojen itse arvioitavaksi. Mitään yhteistä linjaa ongelmien ratkaisemiseksi ei ole tehty.
Lausunnon ovat allekirjoittaneet kymmenen kristillistä yhteisöä Tampereella: Pelastusarmeijan Tampereen osasto, Sinapinsiemen ry, Tampereen adventtiseurakunta, Tampereen evankelis-luterilaiset seurakunnat, Tampereen Helluntaiseurakunta, Tampereen metodistiseurakunta, Tampereen ortodoksinen seurakunta, Tampereen Pyhän Ristin katolinen seurakunta, Tampereen Vapaakirkkoseurakunta ja Toivon portti -seurakunta.
Partanen kertoo, että lausunto on otettu käyttöön julkaisunsa jälkeen monessa muussakin kaupungissa ja sitä on myös hänen kuulemansa mukaan kehitetty. ”Toivottavasti muut ovat oivaltaneet nimetä muitakin vähemmistöjä ja syrjinnän muotoja, kuin mitä me tajusimme tätä aivan ensimmäistä lausuntoa kirjoitettaessa”, Partanen sanoo. He eivät kuitenkaan ole itse kokeneet tarpeelliseksi päivittää omaa lausuntoaan.
Mizaru, Kikazaru ja Iwazaru eli kolme viisasta apinaa on japanilaisesta moraaliperinteestä nouseva symboli: ”Älä näe pahaa, älä kuule pahaa, älä puhu pahaa.” Kuva: Joao Tzanno, Unsplash
KEVÄT ja pääsiäisen tienoo on paaston aikaa monessa uskonnossa. Tällä hetkellä muslimit viettävät ramadania ja kirkoissa vietetään paastonaikaa pääsiäistä edeltävinä viikkoina. Paaston aikaan on tarkoitus varata aikaa hiljentymiselle, pysähtymiselle ja elämän peruskysymysten pohdinnalle.
Elämme huolestuttavassa maailmantilanteessa ja murroksellisessa ajassa, joka koettelee kaikkien turvallisuudentunnetta. Niin sen kuuluukin koetella, koska se mitä nyt näemme ympärillämme ei ole oikein. Sota, eli toisten ihmisten murhaaminen ei ole oikein. Ihmisten riisto, hyväksikäyttö, vaino ja kidutus ei ole oikein. Luonnon tuhoaminen ei ole oikein.
Vaikka olen uskonnoton ateisti, on minulla käsitys oikeasta ja väärästä, niin kuin varmasti sinullakin vakaumuksestasi riippumatta. Moraalia, oikeaa ja väärää pohdittiin koulussa lähinnä uskonnon ja filosofian tunneilla ja esimerkiksi rippileirillä. Sen ohjattu pohtiminen päättyykin monella oppivelvollisuuteen. Joudumme tietenkin jatkuvasti puntaroimaan omia valintojamme pitkin elämää, ja silloin usein huomaamme, ettei se ole ihan helppoa.
”Kun näemme vääryyttä ja epäreiluutta, on syytä nousta vastustamaan vääriä tekoja, ja kun koemme syyllisyyttä, on syytä pohtia omia tekojamme.”
Hyperindividualistinen kulttuuri ja maailmanaika on tuottanut terapiapuhetta, jossa keskitytään itseen, minäkuvan vahvistamiseen, omien oikeuksien tunnistamiseen ja rajojen vetämiseen. Se on tärkeää ja rakentavaa, koska edelliset sukupolvet ovat puolestaan padonneet sisäänsä kaikki tunteet ja näin ollen riistäneet itsensä lisäksi myös jälkeläisiltään oikeuden tasapainoiseen elämään. Onneksi olemme hiljalleen opetelleet puhumaan.
Samaan aikaan epävarmat ajat kaipaavat kuitenkin taas enemmän yhteisöllisyyttä ja katseen nostamista pois omasta navasta. Kun näemme vääryyttä ja epäreiluutta, on syytä nousta vastustamaan vääriä tekoja, ja kun koemme syyllisyyttä, on syytä pohtia omia tekojamme. Vaikka moni kantaa mukanaan turhaa sisäistettyä syyllisyyden taakkaa, josta on hyvä toipua, on syyllisyys myös hyödyllinen tunne. Se voi myös kertoa, että meidän on tehtävä jatkossa paremmin.
Paaston kaltaisissa perinteissä on paljon hyvää ja rakentavaa, ja ihan jokaisen olisi syytä pysähtyä joskus pohtimaan oikeaa ja väärää maailmankuvastaan riippumatta. Oikean ja väärän puntaroinnin merkitys korostuu erityisesti nyt, kun ympärillä soditaan, poliittinen ilmapiiri kiristyy, asevarustelu kiihtyy ja ilmastonmuutoksen torjunta näyttää jo sangen epätoivoiselta.
Paaston aika kehottaa uskovaisia pysähtymään ja mietiskelemään. Mikä kehottaisi uskonnottomia samaan? Tekisi mieli sanoa, että meidän on liian helppoa sulkea silmämme asioilta, mutta toisaalta silmillemme vyöryy ennenäkemätön määrä tietoa ja kuvastoa maailman tapahtumista. Niihin kuitenkin taas turtuu aika äkkiä, ja puhelimen ruudulta todistettavat asiat jäävät usein etäisiksi.
”Miksi kukaan ei tehnyt mitään? Juuri nyt todistamme kuitenkin palestiinalaisten kansamurhaa, ja liian moni ei taaskaan tee mitään.”
Polarisoituneen ilmapiirin keskellä ja ihmiskunnan kohtalonkysymysten äärellä olisi kuitenkin tärkeää pysähtyä puntaroimaan, millä puolella historiaa haluamme seisoa. Minut kasvatettiin taivastelemaan holokaustia ja sitä, miten sen oli mahdollista tapahtua. Miksi kukaan ei tehnyt mitään? Juuri nyt todistamme kuitenkin palestiinalaisten kansamurhaa, ja liian moni ei taaskaan tee mitään.
Samaan aikaan Suomessa keskusteluilmapiiri on kärjistynyt niin voimakkaasti viimeisen 10 vuoden aikana, että se on jo heikentänyt demokratiaa. Ihmiset eivät enää uskalla entiseen tapaan osallistua politiikkaan vihapuheen, maalittamisen ja suoranaisen väkivallan pelossa. Epävakaassa yhteiskunnallisessa tilanteessa on myös uhkana, että syyttävä sormi alkaa osoittaa tiettyjä ihmisryhmiä ja jako meihin ja muihin voimistuu. Ja näin on jo alkanut tapahtua.
Esimerkiksi työttömistä, maahan muuttaneista, sairaista, vammaisista ja seksuaali- ja sukupuolivähemmistöistä puhutaan niin rumaan ja toiseuttavaan sävyyn, että sitä on vaikea uskoa todeksi. Mikään ryhmä ei kuitenkaan ole syyllinen Suomen talouden vaikeaan tilaan. Törkypuhe on normalisoitunut politiikkaan jo niin arkipäiväiseksi asiaksi, että kansanedustajat saavat levitellä irvokkaita pilakuvia ja suoranaisia valheita ilman että kukaan jaksaa sen enempää puuttua asiaan.
Miten paastosta päästiin palestiinalaisten kansanmurhan kautta Suomen politiikkaan? Siten, että kaikki liittyy kaikkeen; ympäröivät ongelmat vaativat rohkeaa puuttumista ja äänen pitämistä, ja samaan aikaan mahdollisuudet vaikuttamiseen ja äänen pitämiseen kapenevat polarisoituneessa ilmapiirissä, jota itse osaltamme ylläpidämme. Niin ei pidä antaa tapahtua, koska pian huomaamme, että puheet muuttuivat teoiksi ja hallitsematon viha osuikin lähimmäiseemme.
Karoliina Virkkunen
Kirjoittaja sijaistaa Etsijän päätoimittajana ja potee jatkuvaa maailmantuskaa.
PAKOLAISUUS ilmiönä on noussut taas meille eurooppalaisille näkyvämmäksi Ukrainan sodan myötä, mutta juurikaan ajankohtaisempi siitä ei ole tullut. Sitä se on ollut jo vaikka kuinka kauan.
Tällä hetkellä maailmassa on yli 80 miljoonaa pakon edessä muuttanutta ihmistä. Luku on kasvanut kaksinkertaiseksi pelkästään kymmenessä vuodessa. Valtaosa näistä ihmisistä on joutunut siirtymään valtion rajojen sisäpuolella.
Sanaa pakolainen käytetään arkikielessä kuvaamaan ketä tahansa kodistaan paennutta, joka on joutunut lähtemään esimerkiksi sodan tai vainon vuoksi. Pakolaisuus on kuitenkin virallisesti YK:n pakolaisjärjestön myöntämä status, jota ei ole kaikilla kotinsa jättäneillä. Puhutaan siis yleisesti paenneista tai pakkosiirtolaisista.
Tähän mennessä yli 3,5 miljoonaa ukrainalaista on viimeisen kuukauden aikana joutunut jättämään kotimaansa, ja lukema kasvaa. Suomalaiset ovat rientäneet sankoin joukoin auttamaan Ukrainasta paenneita. Jotkut ovat jopa lähteneet itse kuljettamaan avustusta, kuten lääkintätarpeita, luotiliivejä ja vaatteita Ukrainan rajoille. Apua Ukrainaan -tukikonsertin iltana suomalaiset lahjoittivat ukrainalaisten hätää helpottamaan yli 6 miljoonaa euroa.
Ukrainasta paenneita vastaanottamassa apua Puolan Krakovassa. Kuva: Wikimedia Commons
Oman kodin jättäminen on varmasti yksi vakavimpia traumoja, joita ihminen voi elämässään kokea. Erityisesti kotimaan jättäminen pakon edessä tarkoittaa väistämättä syvää turvattomuuden tunnetta ja usein myös ihan aitoa turvattomuutta, vaikka varsinaista sotaa tai vainoa olisi jo päästy pakoon.
Samalla kun minua lämmittää ihmisten halu auttaa, olen hämilläni siitä ristiriidasta, jolla eri maista paenneisiin suhtaudutaan. Vuoden 2015 pakolaiskriisi nosti pintaan mielettömän määrän ihmisivihamielisiä asenteita ja rasismia. Yllätyin jopa omien tuttujeni äärioikeistolaisista ja rasistisista näkemyksistä.
Ihmiset jakautuivat ”suvakkeihin” ja ”rajakkeihin” ja keskusteluilmapiiri polarisoitui. Yksi keskeisimpiä vasta-argumentteja turvapaikkojen ja oleskelulupien myöntämiselle oli se, että noista maista tuli enimmäkseen nuoria miehiä ja poikia. Heitä pidettiin rintamakarkureina. Naiset ja lapset olisivat olleet tervetulleempia, ehkä.
Pakkosiirtolaisuus on ilmiö, jota yhä harva ymmärtää. Syy siihen, miksi esimerkiksi Syyriasta lähti ja lähtee nuoria miehiä on se, että reitit Eurooppaan ovat hyvin turvattomia. Nuorten miesten katsotaan selviävän todennäköisimmin vaarallisesta matkasta.
Naisia uhkaa miehiä enemmän esimerkiksi seksuaalinen väkivalta. Kotimaissaan puolestaan nuoret miehet ovat vaarassa joutua värvätyiksi erilaisiin aseellisiin ryhmittymiin. Muutenkaan kotimaahan jääminen ei olisi tarjonnut kuin toinen toistaan huonompia vaihtoehtoja.
Ukrainan tilanne on toinen ja paljon selkeämpi. Ulkovalta yrittää murskata itsenäisen valtion, ja kykenevät — sekä miehet että naiset — jäävät puolustamaan maataan.
Tilastoista selviää, että loppuviimein kaikista kotoaan paenneista noin puolet on miehiä ja puolet naisia. Lapsia heistä oli vuonna 2020 42 %, mikä on suurempi suhteellinen määrä kuin lasten osuus koko maailman väestöstä.
Suomeen haavoittuvimmassa asemassa olevia pakolaisia, kuten lapsia ja naisia sekä vammaisia henkilöitä ja kidutuksen uhreja tulee pakolaiskiintiön kautta. Kiintiön kautta vastaanotettavat pakolaiset ovat saaneet YK:n myöntämän pakolaisstatuksen jo pakolaisleirillä ja YK on arvioinut heidän tilanteensa. Suomi on sitoutunut ottamaan valikoidut ihmiset vastaan oman vuotuisen kiintiönsä rajoissa.
Suomen pakolaiskiintiö oli vuonna 2021 1 150 henkeä. Vuonna 2022 Suomi on nostanut kiintiönsä 1 500 henkeen Afganistanin tilanteen vuoksi. Ukrainasta kiintiöpakolaisia ei tule, sillä ukrainalaisille Suomi on luvannut tarjota tilapäistä suojelua.
Ennakkoluuloisten asennoitumisten taustalla ei tietenkään ole pelkkä viaton tietämättömyys. Elämme edelleen rasistisessa maailmassa ja mitä vieraammalta toiseen ryhmään kuuluviksi mielletyt ihmiset tuntuvat, sitä syvemmäksi käy empatiakuilu. Valkoisiin, eurooppalaisiin ja mahdollisesti kristittyihin (vai pitäisikö sanoa ei-muslimeihin) suhtaudutaan suopeammin ja heidän hätänsä nähdään oikeutetumpana.
Jokainen kotoaan paenneisiin ristiriitaisesti suhtautuva tuskin on sen syvällisemmin pohtinut omia asenteitaan. Rasistisia ja islamvihamielisiä näkemyksiä on levitetty myös ihan systemaattisesti jo vuosikausia. Turvapaikanhakijoista ja pakolaisista on saanut puhua yhä epäinhimillistävämmin valtakunnan politiikassa asti. Poliitikkojen käyttämä retoriikka siirtyy väistämättä myös kansan suuhun.
Syyrialaisia lapsia pakolaisleirillä. Kuva: Julie Ricard, Unsplash
Sekä syyrialaiset että ukrainalaiset ovat paenneet samoista syistä, eli säilyttääkseen henkensä. Siinä vaiheessa, kun ihminen joutuu jättämään kotinsa, vahinko on jo tapahtunut. Parasta, mitä voimme siinä vaiheessa tehdä, on tarjota mahdollisimman sujuvasti turvaa, tukea ja pysyvyyden tunnetta sekä uusia mahdollisuuksia paenneen arkeen.
Kukaan ei jätä kotiaan vapaaehtoisesti. Se on valtaosalle aivan viimeinen vaihtoehto. Pakolaisuuden ennaltaehkäisy vaatii toimia maailman päättäjiltä sekä ilmastotoimien että rauhantyön muodossa. Harvalla meistä on näihin asioihin paljonkaan valtaa. Se, mitä voimme tehdä, on osoittaa empatiaa kanssaihmisiä kohtaan vaikeassa tilanteessa, oli heidän kotiansa pommitettu sitten Ukrainassa tai Syyriassa.
MAANANTAINA 17.5. vietettiin kansainvälistä trans-, homo- ja bifobian vastaista päivää. Seuraan Instagramissa David Haywardin ylläpitämää @nakedpastor-tiliä. Eräs hänen piirustuksensa muutaman päivän takaa oli erityisen vaikuttava. Kuvassa Jeesus, sateenkaarilammas, translammas ja musta lammas rakentavat kaikki yhdessä sydämenmuotoista palapeliä. Lisäksi tilillä julkaistaan säännöllisesti muitakin seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksia tukevia kuvia ja tekstejä.
Kuva: David Hayward @nakedpastor. Julkaisemme kuvan tekijän luvalla.
Edellä mainitun palapelin kaltaisena näen myös Suomen Kristillisen Ylioppilasliiton (SKY) toiminnan. Kaikkea toimintaamme ohjaavat ydinarvomme moninaisuus, dialogisuus ja radikaali rakkaus. Tunnustamme jokaisen ihmisarvon ja oikeuden olla sellainen kuin on riippumatta mistään henkilön ominaisuuksista tai taustasta. Tehtävämme on tukea sorrettuja, kulkea heidän vierellään ja pitää ääntä heidän kanssaan ja heidän puolestaan.
Sen lisäksi, että ihmisoikeuksien tulisi olla kaikille yhdenvertainen ja luovuttamaton asia, näen tämän teeman liittyvän myös vahvasti Jumalan luomistyöhön. Minä uskon, että Jumala ei tee luomistyössään virheitä. Minä uskon, että Hän on tarkoittanut mahdollisimman monenlaiset ihmiset toimimaan yhteistyössä luomakuntamme puolesta. Jos voimme luottaa Jumalan luomistyöhön ja siihen, ettei Hän tee virheitä, mikä valinnanvapaus meillä olisi syrjiä lähimmäisiämme minkään ominaisuuden perusteella? Ei yhtään mikään.
Kaikki meistä ovat yksilöitä ja siten erilaisia, mutta ihmisillä on silti suuri tarve luokitella kanssaeläjiä “meihin” ja “muihin”. Miten paljon maailma muuttuisikaan, jos tätä jakoa ei enää tarvitsisi tehdä? Mitä siitä voisi oppia? Todennäköisesti ainakin sen, että kaikki meistä ovat yhteisellä matkalla tällä maapallolla. Jokainen meistä haluaa olla hyväksytty ja rakastettu sellaisena kuin on. Ja ennen kaikkea Jumala katsoo meitä kaikkia yhdenvertaisesti rakastaen. Jokaisella on mahdollisuus vaikuttaa siihen, että niin omassa elinpiirissä kuin yhteiskunnassa laajemminkin voisi vallita turvallisempi tila.
Salli Ahtiainen-Helanne Kirjoittaja on SKY:n pääsihteeri.Suomen Kristillinen Ylioppilasliitto on Etsijän kustantaja.
