Globaalit kriisit koettelevat sopeutumiskykyämme — vastuu ratkaisuista kuuluu yhteiskunnalle

Ida Juntikka


IHMISTEN sopeutumiskykyä on koeteltu viime aikoina monin tavoin. Kun toive pandemia-ajan muuttumisesta normaalimmaksi alkoi herätä, hyökkäsi Venäjä Ukrainaan. Samaan aikaan käynnissä on ilmastokriisi, joka vaatii kiireellisiä toimenpiteitä. Elämme globaalien kriisien aikaa, joiden keskellä pelkät hengitysharjoitukset eivät millään riitä ylläpitämään hyvinvointia ja jaksamista. Epävarmuudesta on tulossa uusi normaali, eikä hyvinvoinnin haasteiden ratkaisu voi jäädä ainoastaan yksilöiden harteille.

Koronavirus sulki kirjastot ja lisäsi mielenterveyden haasteita

Selkeä etappi pandemiassa oli 17. maaliskuuta 2020, jolloin valtioneuvosto antoi asetukset valmiuslain käyttöönottamisesta. Aihe kiinnosti suomalaista mediaa runsaasti, sillä kyseessä oli ennennäkemätön tilanne rauhan aikana. Siitä puhuttiin myös merkittävänä sukupolvikokemuksena.

Olin viettämässä aikaa kahden ystäväni kanssa, kun keräännyimme television ääreen katsomaan valtioneuvoston lähetystä vaitonaisina. Tämän historiallisen tapahtuman sinetöi lopuksi lyhyt ravintolailta, ennen kuin ravitsemisliikkeet suljettiin asiakkailta monen viikon ajaksi. Tautitilanteen takia päätimme myös, ettemme tapaisi hetkeen suojellaksemme toinen toistemme terveyttä.

”Vuorotellen parantuva ja pahentuva tilanne on pakottanut hyväksymään uuden epävarmuuden normin, jota olemme pitäneet uuvuttavana, joskin väliaikaisena.”

Ennen kuin yliopisto sulki tilansa, kiirehdin vielä kampuskirjastolle lainaamaan tarvittavia kurssikirjoja, ja väkimäärän perusteella en ollut suinkaan ainoa.

Tapahtumista on lähes kaksi vuotta aikaa, ja pandemiatilanne on elänyt tuona aikana. Vuorotellen parantuva ja pahentuva tilanne on pakottanut hyväksymään uuden epävarmuuden normin, jota olemme pitäneet uuvuttavana, joskin väliaikaisena.

Lisääntynyt tieto taudista, rokotteet, tottumus sekä toivo paremmasta ovat olleet pilven hopeareunus kaiken epävarmuuden keskellä. Pandemia on kuitenkin haastanut stressinsieto- ja palautumiskykymme, ja muuttunut arki on aiheuttanut myös kasvanutta pahoinvointia.

Opiskelijoilla haavoittuvainen mielenterveys jo ennestään

Opiskelijayhteisössä käytyä keskustelua seuranneena ollut tietoinen siitä, kuinka kuormittuneita korkeakouluopiskelijat ovat olleet jo ennestään. En ollut ollenkaan yllättynyt, kun THL julkaisi uusimman korkeakouluopiskelijoiden terveys- ja hyvinvointitutkimuksensa: korkeakouluopiskelijoilla on enemmän mielenterveysongelmia kuin muulla aikuisväestöllä, ja korona-aika on lis­­ännyt opintojen työtaakkaa.

Koronapandemia on uuvuttanut opiskelijoita entisestään. Kuva: Pixabay

Joka kolmas opiskelija kokee ahdistus- ja masennusoireita, ja naisista jopa 40 prosenttia kertoi kärsivänsä niistä. Yliopisto-opiskelijat ovat joutuneet luentosaleista kokonaan tietokoneruutujen ääreen, ja merkitykselliset kohtaamiset, jotka aiemmin toivat kokemusta laajempaan yhteisöön kuulumisesta — kuten ainejärjestötapahtumat ja lounastuokiot kampusravintolassa — ovat vähentyneet.

Yliopisto-opiskelu on luonteeltaan itsenäistä, mutta tautitilanne aiheutti ennennäkemättömän eristäytymisen, joka pakotti totuttautumaan uudenlaisiin käytäntöihin ja rutiineihin.

Valtakunnallinen etätyösuositus päättyi 28. helmikuuta, ja yliopistot alkoivat siirtyä monipaikkatyöskentelyn kautta kohti henkilömäärärajoitusten purkua lähiopetuksessa ja -tenteissä. ­­­Yhteiskunnan asteittain tapahtuvan avautumisen keskellä luottamuksemme siihen, että pääsemme takaisin normaaliin, oli kasvanut.

Ukrainan sota horjuttaa turvallisuuttamme ja hyvinvointiamme entisestään

Toivo normaaliin paluusta asettui kuitenkin kyseenalaiseksi 24. helmikuuta, jolloin Venäjä ilmoitti aloittavan hyökkäyksen Ukrainaan. Itä-Ukrainan sota oli häilynyt taustalla satunnaisten uutisten muodossa, joilla ei ollut kosketusta omaan arkeemme ja siten todellisuuteemme.

Venäjän hyökkäys Ukrainaan horjuttaa turvallisuudentunnettamme myös täällä Suomessa. Kuva: Pixabay

Laajamittainen hyökkäys käynnisti valtavan globaalin reaktion, joka osoitti haavoittuvuutemme suurvaltapolitiikan edessä. Uutis- ja sosiaalisen median kuvasto täyttyi raunioista ja haavoittuneista, ja ihmiset alkoivat etsiä keinoja auttaa sodan uhreja.

Konfliktin myönteisenä puolena on voitu pitää sen aiheuttamaa yhteishenkeä, joka on osoittanut ihmisten halukkuuden toimia humanitäärisen kriisin keskellä olevien puolesta.

Länsimaiden Venäjään kohdistamat pakotteet ovat myös herättäneet huolta siitä, millaisia vastapakotteita on tiedossa tai voisiko aseellinen konflikti eskaloitua koskettamaan useampaa valtiota.

Kriisien keskellä tunnesäätelyn ja palautumisen taidot korostuvat

Radio Suomen Päivässä vieraillut traumapsykoterapeutti Hanna Markuksela kertoo, kuinka pitkään kestänyt erikoistilanne – ensin pandemia ja sitten sodan puhkeaminen – on saattanut aiheuttaa osassa ihmisisistä jatkuvaa ylivirittyneisyyttä.

”Globaalit kriisit siirtävät katseemme myös meihin itseemme, sillä kyky sietää ja säädellä omaa kriisien synnyttämää ahdistuneisuutta voi lamauttaa ja estää toimimasta.”

Markuksela korostaa, kuinka tärkeää on säädellä esimerkiksi uutisten lukemiseen käyttämäänsä aikaa, mutta myös huomioida elämän kokonaiskuormitus, sillä jo arkielämä itsessään vaatii palautumisen keinoja. Hermoston rauhoittaminen esimerkiksi hengitysharjoituksilla edistää hyvinvointia ja siten toimintakykyä.

Uskon omaksuneeni pandemia-aikana keinoja, joilla säädellä omaa kuormittuneisuuttani ja osaan esimerkiksi tauottaa opiskelua oikea-aikaisemmin. Globaalit kriisit siirtävät katseemme myös meihin itseemme, sillä kyky sietää ja säädellä omaa kriisien synnyttämää ahdistuneisuutta voi lamauttaa ja estää toimimasta.

Ilmastonmuutos vauhdittaa kriisien syntymistä

Sotauutisten keskellä julkaistiin YK:n alaisen kansainvälisen ilmastopaneelin IPCC:n raportti, joka piirtää synkkää kuvaa ilmastonmuutoksen seurauksista tulevaisuudessa, mutta myös jo tapahtuneista, peruuttamattomista muutoksista luonnon elinympäristöissä. Ilmastonmuutoskeskustelulta palstatilaa vei ensin korona, sitten Ukrainan sota, vaikka ilmastotoimilla on jo kiire.

Ilmastotoimilla on jo kova kiire. Kuva: Pixabay

Ilmastonmuutoksen hillitsemisen yhtenä keinona on fossiilisista polttoaineista luopuminen, ja teemaa on sivuttu myös Ukrainan kriisiin liittyvässä keskustelussa. Vastapakotteita koskenut keskustelu on liittynyt länsimaiden riippuvuuteen Venäjän öljy- ja maakaasuvaroista ja tarpeeseen edistää länsimaiden energiaomavaraisuutta korvaamalla ne toisilla energialähteillä.

”Tästä seuraa arkielämän murroksen ja yhä tiuhentuva globaalien kriisien ketju, johon sopeutuminen ei ole enää mahdollista pelkkien hengitysharjoitusten tai itselle mieluisten asioiden tekemisen kautta.”

En ole ollut toiveikas sen suhteen, että maapallon lämpötilan nousun rajoittaminen 1,5 asteeseen on realistista enkä osaa sanoa, toimiiko Ukrainan kriisi tarvittavana muutosvoimana fossiilisista polttoaineista luopumiselle. Varmaa on kuitenkin, että ilmastonmuutoksen vastaisten toimien epäonnistuessa elinolot tulevat muuttumaan radikaalisti esimerkiksi sään ääri-ilmiöiden voimistumisen ja siitä seuraavan ilmastopakolaisuuden takia.

Tästä seuraa arkielämän murroksen ja yhä tiuhentuva globaalien kriisien ketju, johon sopeutuminen ei ole enää mahdollista pelkkien hengitysharjoitusten tai itselle mieluisten asioiden tekemisen kautta.

Epävarmuus tulee olemaan uusi normaali, eikä siitä selviytyminen voi jäädä yksilöiden vastuulle

Sosiologian professori Leena Koski piti eläkkeelle jäädessään ”Yliopisto moraalisena instituutiona” -jäähyväisluennon 31. elokuuta 2020. Luennossaan Koski puhui esimerkiksi akateemisen maailman suorituskeskeisemmäksi muuttumisesta, sen kyseenalaistamisesta sekä pandemiasta.

”Uusi normaali tulee olemaan se, että epävarmuudesta tulee pysyvämpi olotila.”

Mieleeni jäi Kosken toteamus siitä, kuinka ihmiset odottavat pandemian päättyvän ja paluun normaalin alkavan. Tähän Koski totesi, ettei mitään ”normaalia” ole olemassa.

Kosken toteamus konkretisoitui pohtiessani globaalia muutostahtia ja sen edellyttämää yksilön sopeutumiskykyä.

Uusi normaali tulee olemaan se, että epävarmuudesta tulee pysyvämpi olotila. Tällöin yhteiskunnallisten ongelmien ratkaiseminen ei tule jäädä pelkästään yksilön oman neuvokkuuden tai ylipäätään parempien lähtökohtien varaan. Mielenterveysongelmat ovat viimekädessä yhteiskunnallinen haaste, jonka ratkaisua ei voi jättää yksilöille.


Kirjoittaja on yhteiskuntatieteiden opiskelija Itä-Suomen yliopistosta.

Lähteet

https://yle.fi/uutiset/3-12225357

https://yle.fi/uutiset/3-12340313

https://yle.fi/uutiset/3-12336074

Kohtuuden, kestävyyden ja toivon matkalla — pyhiinvaellus antaa jokaiselle jotakin

Pinja Luoma


KORONAPANDEMIA on tuonut muutoksen monelle elämän osa-alueelle, ja yksi näistä on matkailu. Moni on vaihtanut ulkomaanmatkat elämyksiin kotimaassa esimerkiksi retkeilyn parissa. Pandemian pakottama pysähtyminen on myös saanut monet pohtimaan, mikä elämässä on todella tärkeää ja merkityksellistä. Koordinoin kesällä 2022 järjestettävää Viestipyhiinvaellusta, joka on yksi tapa merkitykselliseen matkailuun. Pyhiinvaellukselle voi lähteä mukaan kuka tahansa katsomuksesta tai aiemmasta vaelluskokemuksesta riippumatta.

Vuosikymmen vaihtui suurin odotuksin Ranskassa

Vuoden 2019 viimeisestä päivästä muistan upean tunteen siitä, että pian alkaa kokonaan uusi vuosikymmen. 2020-luvussa tuntui olevan jotain maagista ja merkityksellistä. Olin koko sielullani valmis uuteen vuosikymmeneen ja sen minulle varaamiin kokemuksiin.

Vuosikymmenen vaihtuessa seisoin ranskalaisen kaupungin torilla ihmisten kanssa, jotka olin tavannut samana päivänä. Meitä yhdisti se, ettei meillä ollut ketään läheistä ystävää, jonka kanssa vaihtaa vuosikymmentä. Luultavasti meitä yhdisti myös, ettei se haitannut ketään, sillä juuri sellaisille kokemuksille elimme. Uusille paikoille ja uusille ihmisille.

Kuukauden päästä istuin Schipholin lentokentällä, joka oli tavanomaiseen tapaan täynnä ihmisiä. Olin palaamassa takaisin Suomeen opiskelijavaihtoni päätteeksi. Vilkkain keskustelunaihe tuolloin oli Kiinassa jylläävä virus Covid-19, mutta keskusteluissa vallitsi epäusko siihen, että virus vaikuttaisi elämäämme juurikaan.

Koronapandemia pakotti katseen lähemmäs kotia

Parin kuukauden päästä viestittelinkin ystävieni kanssa siitä, mitä emme kotimaissamme saa lockdownin aikana tehdä. Yhtäkkiä maailma, joka oli ollut meille nuorille aikuisille loputtoman avoin, näytti hyvin erilaiselta.

”Moni on kuluneina vuosina pysähtynyt pohtimaan aiempaa enemmän sitä, kuinka kestämätön nykyinen elämäntapamme on.”

Pandemia-aika on muuttanut arkea ja juhlaa kauemmin kuin olisimme alussa halunneet tai osanneet uskoa. Tapahtumia on siirtynyt hamaan tulevaisuuteen, juhlia on peruttu, ystäväpiiri on ehkä pienentynyt. On koettu ahdistuneisuutta, turhautuneisuutta, epätietoisuutta ja välillä puhdasta tylsyyttäkin. Moni on kuluneina vuosina pysähtynyt pohtimaan aiempaa enemmän sitä, kuinka kestämätön nykyinen elämäntapamme on.

Pandemia-aika ei ole kuitenkaan ollut pelkkää kurjuutta, ja näen, että se on toisaalta tuonut meidät niiden yksinkertaisten asioiden äärelle, jotka elämässä todella ovat tärkeitä.

Suuren muutoksen kourissa on ollut myös matkailu. Monia on tuskastuttanut, ettemme pääse tuulettumaan etelän aurinkoon tai ihailemaan Euroopan katuja. Samaan aikaan olemme kuitenkin saaneet iloita kotimaanmatkailun kasvavasta suosiosta.

Pyhiinvaellus on liikkeessä pysähtymistä

Ihmisiä kiinnostaa kotimaanmatkailussa niin uudet elämykset, historia ja kulttuuri kuin luontomatkailu. Tutkimusten mukaan paikallisuus vetää puoleensa erityisesti nuoria. Suomi ei ole enää se tylsä kotimaa, vaan paikka, jossa voi kokea seikkailuja.

Yhä useampi tutuistani retkeilee. Sosiaalisessa mediassa ruudulle tulee kuvia niin pitkospuilta kuin monen päivän telttaretkiltäkin. Luonnolla on pitkään tiedetty olevan rauhoittava vaikutus, mutta pandemian myötä olemme alkaneet arvostaa luontoa paikkana hengähtää entistä enemmän.

Kasvavan luontomatkailun keskellä tuntuu jopa hävettävältä myöntää, etten ole ikinä nukkunut teltassa. Tuntuu, että kaikki muut ovat käyneet Lapissa viime aikoina.

Tärkeän askeleen kohti luontoa ja rauhoittumista otin viime kesänä, kun osallistuin ensimmäistä kertaa pyhiinvaellukselle. Sanana pyhiinvaellus saattaa kuulostaa mahtipontiselta, jopa vieraalta.

Kuva: Aleksi Saariranta

”Pyhiinvaellus on aina muutosmatka, joka tapahtuu niin sisäisesti kuin liikkeessä. Rauhoittuminen itsessään tekee ihmisessä tilaa muutokselle.”

Todellisuudessa pyhiinvaellus on kuitenkin yksinkertaisimmillaan matka, jolla on tietty päänmäärä, jonne vaeltajan jalat häntä kuljettavat. Pyhiinvaellus ja luonto ovat meitä kaikkia varten, olimme sitten päivävaeltajia, yön yli reissaajia tai viikkojen vaelluksesta haaveilevia.

Pyhiinvaellus on aina muutosmatka, joka tapahtuu niin sisäisesti kuin liikkeessä. Rauhoittuminen itsessään tekee ihmisessä tilaa muutokselle. Se antaa tilaa asioiden läpikäymiselle, uusille ajatuksille, hiljaisuudelle ja jonkin kohtaamiselle – tapahtui kohtaaminen sitten muiden vaeltajien tai oman itsen kanssa.

Itselleni pyhiinvaelluksella on ollut tärkeää perusasioihin palaaminen: yksinkertaisuuden löytäminen ja hetkessä eläminen. Pyhiinvaelluksen pelkistyneisyys avaa materialistisessa maailmassa ikkunoita perusasioiden äärelle.

Se saa pohtimaan, mikä todella omassa elämässä on tärkeää ja merkityksellistä. Kokemukseen liittyy aina jollain tavalla hengellisyys riippumatta siitä, onko vaeltajalla itsellään suhdetta pyhään, tiettyyn jumalaan tai oppiin.

Hengellisyyden kokemuksen voi tuntea vahvana, kun matkaa omaan sisimpäänsä.

Lentokentät täyttyvät jälleen ihmisistä – mutta minne itse haluan matkustaa?

Jollain tapaa koen pandemian olleen maapallon antama merkki meille pysähtyä. Miettiä hetki omaa elämäämme, arvojamme ja sitä, mikä meille on tärkeää. Tyytyä vähempään.

Olin aiemmin ihminen, jolla oli matkan jälkeen jo seuraavat lentoliput varattuna. Suurin haaveeni lapsesta asti oli ollut matkustaminen, ja heti 18 vuotta täytettyäni aloin toteuttaa tuota unelmaa omilla ehdoillani. Samaan aikaan koin kuitenkin kasvavaa ilmastoahdistusta.

Yritin suosia kestävämpiä matkustusvaihtoehtoja, tuskastellen samalla valintojeni merkitystä maailmassa, jossa eletään kulutuskulttuurin huurruttamassa todellisuudessa. Kaikelle tälle lyötiin stoppi uuden, upean vuosikymmenen alussa.

”Kelluu hetken vedenpinnalla, hengittää hetkeä ja tuijottaa taivasta. Siinä hetkessä kukaan ei odota muilta mitään, on vain loputon tyyneys.”

Tämän pysähtymisen jälkeen en koe tarvetta ottaa eteisen kaapista esiin pölyttynyttä matkalaukkuani. En väitä, etten tulisi enää ikinä lentämään vieraisiin maihin, juopumaan uusista tuttavuuksista, kulttuurista ja vieraista paikoista. Väitän kuitenkin, etten tarvitse samanlaisia kokemuksia enää yhtä paljon kuin ennen. Olen tajunnut, että merkittävän ja itseäni kasvattavan matkan voi tehdä myös ihan vain kävellen koti-Suomessa.

Nykyään osaan nimetä hetken, jolloin koen olevani kaikkein onnellisin ja vapain. Se hetki ei löydy lentokentältä, suurista taidemuseoista tai rappiobaareista vaan Suomesta. Se hetki on se, kun kesäiltana juoksee saunasta järveen yhdessä ystävien kanssa. Kelluu hetken vedenpinnalla, hengittää hetkeä ja tuijottaa taivasta. Siinä hetkessä kukaan ei odota muilta mitään, on vain loputon tyyneys.

Kuva: Aleksi Saariranta
Viestipyhiinvaellus on kohtuuden, kestävyyden ja toivon matka

Koordinoin kesällä 2022 järjestettävää Viestipyhiinvaellusta, joka tarjoaa jokaiselle vaeltajalle heille sopivimman vaihtoehdon. Vaelluksella kuljetaan kulttuurihistoriallisesti merkittävää Pyhän Olavin mannerreittiä läpi kuuden hiippakunnan aina Savonlinnasta Turkuun saakka.

”Viestipyhiinvaelluksella vaeltaja voi olla osa kestävämpää tulevaisuutta, samalla lumoutuen siitä, millaisen rauhan ja kauneuden reitin varrelta voikaan löytää.”

Reitti kulkee vesistöjen äärellä, ja yhdistää vielä Pyhän Olavin manner -ja vesireitit jatkaen Turusta saariston halki Ahvenanmaalle. Vaelluksen teemana onkin vesi, joka luo niin hengellisen kuin ekologisen elämän perusedellytykset.

Matkailuun ei aina tarvitse liittyä ilmastohäpeää. Viestipyhiinvaelluksella vaeltaja voi olla osa kestävämpää tulevaisuutta, samalla lumoutuen siitä, millaisen rauhan ja kauneuden reitin varrelta voikaan löytää. Aina ei tarvitse lähteä kauas kokeakseen jotain uutta.

Viestipyhiinvaelluksen avainsanoja ovat kohtuus, kestävyys ja toivo. Nämä ovat sanoja, joita haluaa vaalia nykyään enemmän kuin ehkä koskaan aikaisemmin.


Kirjoittaja on gradua vaille valmis uskontotieteilijä, joka työskentelee Pyhiinvaellus Suomi -hankkeessa.

Palestiinalainen teologia pyrkii rauhaan ja oikeudenmukaisuuteen

Anne Heikkinen


KEVÄÄLLÄ 2019 sain mahdollisuuden kerätä gradumateriaalia kolmen kuukauden ajan Israel-Palestiinasta Suomen Lähetysseuran Felm volunteer -ohjelman kautta. Kolmen kuukauden ajanjakso mahdollisti tutustumisen paikallisen kirkon elämään ja palestiinalaiseen kontekstuaaliseen teologiaan, jonka ytimessä on pyrkimys oikeudenmukaisuuteen ja rauha kaikkien alueen uskontojen kesken.

Kohti oikeudenmukaisuutta ja rauhaa

” – – [J]a maan päällä rauha ihmisillä, joita hän rakastaa”, luen Beit Sahourin paimentenkedolla sijaitsevan kappelin katosta. Ensimmäisen joulun keskeisellä tapahtumapaikalla ja samalla keskellä miehitettyä palestiinalaisaluetta enkelin tunnetut sanat tuntuvat samalla ympäröivän todellisuuden kanssa ristiriitaisilta — ja toisaalta radikaalilta lupaukselta. Keskellä pitkittynyttä konfliktia luottamus tulevaisuuteen ja kestävään rauhaan on koetuksella. Samalla palestiinalaisesta kontekstuaalisesta teologiasta on löydettävissä voimakas sitoutuminen juuri oikeudenmukaisuuteen ja rauhaan pyrkimiseen.

Kontekstuaalisella teologialla tarkoitetaan teologian tekemisen tapaa, jossa ympäröivä yhteiskunnallinen todellisuus vaikuttaa siihen, miten teologiaa tehdään ja tulkitaan. Tämä näkyy myös palestiinalaisessa kontekstuaalisessa teologiassa; pitkittyneen konfliktin keskellä miehityksen, rauhan ja oikeudenmukaisuuden kysymykset ovat myös teologisia kysymyksiä.

Kuva: Anne Heikkinen
Uskontoihin perustuvat jakolinjat korostuvat ennakkoluuloissa, vaikka suurin ongelma on miehitys

Kristinusko on syntynyt historiallisen Palestiinan alueella. Sen lisäksi Jerusalem ja muu Israel-Palestiinan alue on keskeinen myös kahdelle muulle monoteistiselle uskonnolle, juutalaisuudelle ja islamille. Uskonnon suuri asema on tuonut helposti suurelle yleisölle käsityksen, että uskonnolla on merkittävä asema myös Israel-Palestiinan konfliktissa. Uskonto onkin ikään kuin ”helppo” tapa jakaa ihmisiä erilaisiin ryhmiin. Tämä ennakkoluulo heijastuu myös siihen, miten läntisessä maailmassa tulkitaan kristittyjen asemaa konfliktissa.

Usein esimerkiksi suomalaisissa seurakunnissa toistuu käsitys, että Israel-Palestiinassa kristityt ovat ensisijaisesti muslimien sortamia, ja että paikallisten kristittyjen uskonnonvapaus on jatkuvasti uhattuna. Tutkimassani palestiinalaisessa kontekstuaalisessa teologiassa kuitenkaan uskonnollinen vaino ei ole keskeisin tekijä, vaan merkittävän haasteen asemaan nousee miehitys ja sen aiheuttama arkipäivä, kuten liikkumisenvapauden rajaaminen ja muut ihmisoikeusloukkaukset.

On toki hyvä huomata, että rajoitukset palestiinalaisten liikkumisenvapaudessa vaikuttavat myös palestiinalaiskristittyjen uskonnonvapauteen. Länsirannalla elävillä kristityillä ei välttämättä ole mahdollisuutta matkustaa Jerusalemiin esimerkiksi juhliakseen pääsiäistä, vaikka välimatkaa olisi vain muutamia kilometrejä.

”Palestiinalaiskristittyjen näkökulmasta muslimien ja kristittyjen välille rakennettavat kahtiajaot pahentavat jo ennestään monimutkaista konfliktia ja sen jakolinjoja.”

Kuitenkin suomalaisissa seurakunnissa nostetaan harvoin esille poliittisen miehityksen aiheuttamia seurauksia palestiinalaisille kristityille: sen sijaan nojaudutaan ennakkoluuloiseen käsitykseen kristittyjä vainoavista muslimeista. Tutkimani Jordanian ja Pyhän maan evankelis-luterilaisen kirkon emerituspiispa Munib Younan onkin todennut, että palestiinalaiset kristityt ja muslimit ovat eläneet rauhanomaisesti rinnakkain lähes 1400 vuotta.

Palestiinalaiskristittyjen näkökulmasta muslimien ja kristittyjen välille rakennettavat kahtiajaot pahentavat jo ennestään monimutkaista konfliktia ja sen jakolinjoja. Lisäksi Younan nostaa esille sen, ettei Israel-Palestiinan konflikti ole luonteeltaan ensisijaisesti uskonnollinen, vaan poliittinen konflikti, joka on ratkaistava poliittisin neuvotteluin.

Kuva: Anne Heikkinen
Munib Younan näkee miehityksestä vapautumisen paitsi rakenteellisen synnin muodosta vapautumisena, myös kaikkien etuna

Niin Israelin kuin Palestiinankin puolella kristittyjä on noin kaksi prosenttia väestöstä. Kristittyjen määrä on laskenut viime vuosikymmeninä merkittävästi. Syitä on lukuisia, mutta kristittyjen näkökulmasta miehityksellä on merkittävä vaikutus kristittyjen emigraatioon. Länsirannan heikko taloustilanne ja miehityksen varjolla tehdyt ihmisoikeusloukkaukset saavat kristityt etsimään parempaa elämää muualta.

Vaikka kristittyjen määrä alueella on pieni, erilaisia kristillisiä kirkkokuntia vaikuttaa alueella merkittävä määrä. Yksi kirkkokunnista on Jordanian ja Pyhän maan evankelis-luterilainen kirkko, johon kuuluu eri arvioiden mukaan 1000—3000 jäsentä. Määrä on pieni, mutta kirkko on tästä huolimatta ollut alueella näkyvä vaikuttaja.

Kirkko on identiteetiltään pakolaiskirkko, sillä merkittävä määrä jäsenistä on vuoden 1948 sodan ja Israelin valtion perustamisen myötä pakolaisiksi joutuneita. Kirkko on myös vuoden 1967 kuuden päivän sodan jälkeen kritisoinut miehitystä selkein äänenpainoin: kirkon tunnustuksen mukaan miehitys on synti, jonka ikeen alta niin miehittäjän kuin miehitettyjen tulisi saada vapautua.

”Oikeudenmukaisen rauhan saavuttaminen ei ole mahdollista ennen kuin miehitystilanne päättyy, ja kaikki konfliktin osapuolet saavat tasapuolisesti oikeutta.”

Palestiinalaisen luterilaisen kirkon identiteettiä määrittää asema palestiinalaisina miehityksen keskellä, diakoninen sosiaalityö ja pyrkimys rauhaan muiden alueen uskontojen kanssa. Miehitys nähdään väkivaltaisena sortorakenteena. Oikeudenmukaisen rauhan saavuttaminen ei ole mahdollista ennen kuin miehitystilanne päättyy, ja kaikki konfliktin osapuolet saavat tasapuolisesti oikeutta.

Tutkimani emerituspiispa Younan korostaa miehityksestä puhuessaan palestiinalaisten näkökulmaa, mutta hän toteaa, että miehityksen päättymisen pitäisi olla yhteinen päämäärä niin Israel-Palestiinan kaikille asukkaille kuin kansainväliselle yhteisölle ja kirkoille. Younan liittää miehitykseen ja erityisesti siitä vapautumiseen teologisia ulottuvuuksia: miehityksestä vapautuminen on yhdestä rakenteellisen synnin muodosta vapautumista. Näin Younan tulkitsee kristinuskossa keskeistä synnistä ja sorrosta vapautumista oman kontekstinsa näkökulmasta käsin.

Luterilaisen maailmanliiton entisenä presidenttinä Younan on puhunut Israel-Palestiinan konfliktista ja palestiinalaisten kristittyjen näkemyksistä paljon kansainvälisille yleisöille. Hän onkin vedonnut läntisiin kirkkoihin siinä, miten kirkot ottavat kantaa miehitykseen. Younan kritisoi kristillistä sionismia, jota hän pitää yhtenä uskonnollisen ekstremismin muotona.

Younanin mukaan globaalin pohjoisen kirkkojen on luovuttava kristillisen sionismin kaltaisista puolueellisista teologioista ja sitouduttava pyrkimään vapautuksen teologian inspiroimien teologioiden kehittämiseen, jotka puolustavat sorrettuja ja ottavat kantaa yhteiskunnalliseen epäoikeudenmukaisuuteen.

Luterilaiset kirkot voivat puhua väkivallattomuuden ja oikeudenmukaisen maailman puolesta

Joskus Suomessa törmää keskusteluun niin sanottujen perinteisten luterilaisten opinkohtien kyvystä puhutella 2000-luvulla eläviä ihmisiä. Tästä syystä oli mielenkiintoista kohdata emerituspiispa Younanin tapa tulkita luterilaisia keskeisiä opinkohtia oman kontekstin haasteet huomioon ottaen. Younan ottaa vakavasti luterilaisuuden piirissä historian varrella ilmenneen antisemitismin ja islamofobian ja korostaa, kuinka nykyluterilaisuuden on hylättävä nämä historian varrella ilmenneet asenteet.

Younan ei hylkää perinteisiä luterilaisia käsitteitä tai opinkohtia, kuten lakia ja evankeliumia, vanhurskauttamisoppia tai kahden regimentin oppia, vaan tulkitsee niitä uudella tavalla. Younanin mukaan lain ulottuvuus auttaisi luterilaisia toimimaan yhdessä muiden uskontojen kanssa, sillä laki on kaikille ihmisille yhteinen, vaikka evankeliumin viestiä ei allekirjoittaisikaan.

Vanhurskauttamisopin (justification) Younan tulkitsee ikään kuin ”oikeudenmukaistamisoppina”, joka ei koske pelkästään yksilöä, vaan yhteisöjä jo maan päällä. Vanhurskauttaminen voi koskea siis paitsi ihmisen ja Jumalan, myös ihmisyhteisöjen korjautuvia suhteita. Younan myös toteaa, että oikein tulkittuna regimenttioppi voisi auttaa rakentamaan kestäviä yhteiskuntia Lähi-idässä.

Kuva: Anne Heikkinen

”Koska oikeudenmukaisuus liittyy ympäröiviin poliittisiin realiteetteihin, voi kristillinen todistus olla tietyssä mielessä poliittista.”

Keskeisiä luterilaisen kirkon identiteetin osasia ovat todistaminen ja profeetallinen diakoniatyö. Todistamiseen liittyy oman elämän likoon laittaminen, oikeudenmukaisuuden puolustaminen ja sitoutuminen väkivallattomuuteen. Kirkkojen harjoittama profeetallinen diakoniatyö puolestaan seuraa Raamatun profeettojen esimerkkiä heikoimpien puolustamisesta ja vallanpitäjien kritisoinnista. Profeetallinen diakonia pyrkii puuttumaan inhimillisen kärsimyksen juurisyihin.

Younanin mukaan kristittyjen on esitettävä oikeudenmukaisuutta ja moninaisuutta puolustava todistus, joka suhtautuu avoimesti muihin uskontoihin ja sitoutuu oikeudenmukaisuutena ilmenevän Jumalan valtakunnan edistämiseen. Koska oikeudenmukaisuus liittyy ympäröiviin poliittisiin realiteetteihin, voi kristillinen todistus olla tietyssä mielessä poliittista.

Palestiinalaisessa kontekstuaalisessa teologiassa kirkon tuleekin puhua aktiivisen väkivallattoman elämäntavan puolesta, joka liittyy tiiviisti Jeesuksen seuraamiseen eikä ole passiivista epäoikeudenmukaisuudelle alistumista.


Kirjoittaja on luterilainen pappi, joka etsii profeetallisia tapoja tehdä teologiaa. Heikkinen tutki gradussaan palestiinalaispiispa Munib Younanin teologista ajattelua.

Muutoksesta

Salli Ahtiainen-Helanne


KREIKKALAINEN filosofi Herakleitos on todennut: ”Muutoksen maailmassa yksi asia on muuttumaton: taukoamaton muuttuminen.” Erityisesti parin viimeisimmän vuoden aikana tähän on ollut helppo samastua.

Vuoden 2020 alussa iskenyt koronaviruspandemia laittoi koko ihmiskunnan hetkellisesti polvilleen miettimään, miten kaikki arkisetkin toiminnot voidaan toteuttaa uudessa normaalissa – ja myös palaamaan tärkeiden perusasioiden äärelle, kuten siihen, miten näinkin haastavassa tilanteessa voidaan pyrkiä yhteisöllisyyteen ja pelastamaan mahdollisimman monia ihmishenkiä.

Yhteisöllisyyden muutos onkin tässä haastavassa tilanteessa ollut paitsi vaikeimpia, myös traagisimpia asioita. Se on vaikuttanut esimerkiksi ihmisten hengellisen elämän harjoittamiseen. Normaalin messuun ja kirkkokahveille kokoontumisen sijaan koronapandemia ajoi ihmiset ruutujen ääreen seuraamaan striimiä kirkosta, jossa paikalla ovat vain messun toimittajat.

On mahtavaa, että nykyajan teknologia sallii striimaamisen kaltaiset innovaatiot. Niille, joille messu on kenties viikon tärkein tapahtuma kohdata muita ihmisiä hengellisen aspektin lisäksi, striimi ei voi korvata toisen ihmisen kanssa käytyjä keskusteluja. Koronatilanteen parantuminen mahdollisti onneksi myöhemmin ehtoollisella käynnin striimatun messun jälkeen, ja nyt kirkkoihinkin on vähitellen voitu palata.

Kuva: Pixabay

Hengellisen elämän harjoittamisen lisäksi yksi tärkeä ja itseäni lähellä oleva ryhmä, jonka yhteisöllisyyteen koronapandemia on vaikuttanut, ovat tietysti opiskelijat. Toimin vielä hetken SKY:ssä opiskelijatoiminnan koordinaattorina ja pääsin itsekin opiskelemaan toista tutkintoani valtiotieteelliseen tiedekuntaan niin sanottuna koronafuksina viime vuonna, joten näiden ja muunkin opiskelijajärjestötoiminnan kautta olen päässyt seuraamaan opiskelijaelämän muokkautumista pandemiatilanteeseen melko aitiopaikalta.

Maaliskuu 2020 tuskin pyyhkiytyy pois mielestäni aivan lähiaikoina. Oli poikkeuksellisen kuormittavaa ottaa ensin vastaan tieto maailmanlaajuisesta pandemiasta, josta kukaan ei vielä tiedä tarpeeksi ja samaan hengenvetoon kuulla, että kaikki yli 10 hengen kokoontumiset kielletään. Tätäkään tietoa ei kovin kauaa ehtinyt prosessoida, kun oli jo otettava haltuun useampiakin etäyhteyksin toimivia järjestelmiä ja muita juttuja, joilla oli mahdollista järjestää interaktiivista toimintaa verkon välityksellä.

”Joku voi hyvinkin kokea, että striimatut jumalanpalvelukset ovat helpottaneet hengellistä elämää todella paljon, jos kirkkoon on muuten haastavaa päästä.”

Opiskelijoiden ja kenties monien muidenkin näkökulmasta koronapandemia on muutoksen kannalta tarkastellessa erikoinen asia. Kaikki muuttuu yhdessä silmänräpäyksessä normaalista jopa sotatilan kaltaisiin uudelleenjärjestelyihin, kaikki kohtaamiset laitetaan minimiin, koko käsitys normaalista arjesta on laitettava täysin uusiksi.

Samalla kuitenkin ainakin itsestäni tuntui moneen otteeseen etenkin ensimmäisenä ja myös toisena koronakeväänä, että yhtäältä kaikki muuttui, mutta toisaalta muutosta on todella vaikeaa hahmottaa, koska kaiken toteutuminen etäyhteyksien välityksellä passivoi arkea niin paljon. Toki muutos aiemmin aktiivisesta arjesta ruudun ääreen on helppo noteerata, mutta se yksinään ei riitä kuitenkaan kuvailemaan kaikkia niitä tasoja, joita koronapandemian aiheuttamiin muutoksiin liittyy.

Muutokseen liittyy aina sekä myönteisiä että kielteisiä puolia. Niinpä haluankin nostaa tähän myös sen näkökulman, että kaikille etäyhteyksien äärelle siirtyminen ei ole ollut pelkästään huono asia. Joku voi hyvinkin kokea, että striimatut jumalanpalvelukset ovat helpottaneet hengellistä elämää todella paljon, jos kirkkoon on muuten haastavaa päästä. Striimattukin messu voi olla parempi kuin ei messua ollenkaan, sillä messun kautta, tapahtui se millä yhteyksillä tahansa, on joka tapauksessa mahdollista välittää lohtua ja toivoa vallitsevan tilanteen keskelle.

Mitä tulee opiskelijaelämään, on varmasti paljon opiskelijoita, joilla esimerkiksi työnteko on muuttunut paljon helpommaksi etänä suoritettavien kurssien vuoksi. Kaikki eivät myöskään kaipaa samalla tavalla kasvotusten tapahtuvaa kohtaamista, ja monia asioita voi olla jopa helpompi kommunikoida etäyhteyksien kautta.

Osalle voi olla helpottavaa, kun läsnäolopakollisen ja luentosalissa toteutettavan kurssin voikin katsoa omalta kotipaikkakunnalta käsin ja tavata esimerkiksi perhettä ja paikkakunnalla asuvia ystäviä, jotka muuten olisivat kaukana opiskelupaikkakunnalta.

Lisäksi voin ainakin itse samastua siihen, että pandemia-aika on ollut todella hyvä hetki pysähtyä omien arvojen, ihmissuhteiden ja ylipäätään arjen äärelle miettimään sitä, mitkä asiat ovat hyvin, mistä voin karsia ja mitä minulle ja ympärilläni oleville ihmisille kuuluu.

”Toisaalta ajattelen, että tulevaisuus on joka tapauksessa jollain tavalla tuntematon, on ollut jo ennen tätä pandemiaa ja tulee olemaan myös tästä eteenpäin.”

Syksyn 2021 aikana toivoa ja valoa on jo alkanut näkyä tunnelin päässä. Opiskelijajärjestö- ja ylipäätään korkeakoulukentällä ja kirkossa on jo palattu pitkälti kasvotusten tapahtuviin kohtaamisiin, joiden rinnalla kulkee myös etäosallistumismahdollisuus. Loppuvuoden uutiset uudesta virusvariantista ja etätyösuosituksesta vetävät toki sumuverhon tulevaisuuden eteen.

Toisaalta ajattelen, että tulevaisuus on joka tapauksessa jollain tavalla tuntematon, on ollut jo ennen tätä pandemiaa ja tulee olemaan myös tästä eteenpäin. Tämä poikkeuksellinen ajanjakso on vain tehnyt tuntemattomasta vielä helpommin havaittavaa.

Loppuun haluan sanoa jonkinlaisena kevennyksenä, että vaikka muutos olisikin ainoa pysyvä asia, niin joulu näyttää silti tulevan myös tänä vuonna yhtä varmasti kuin aina ennenkin. Emme vielä tiedä, joudutaanko lähempänä joulua tekemään vielä jonkinlaisia poikkeusjärjestelyitä, mutta se ei silti välttämättä vaimenna tai poista joulun varsinaista merkitystä, mikä se itse kullekin on.

Tänäkin jouluna toivon, että mahdollisimman moni saisi kokoontua edes pienimuotoisesti tai etäyhteyksin omien läheistensä kanssa rakkauden ja toivon sanoman äärelle. Toivon, että muuttuvasta maailmantilanteesta ja sen mahdollisesti aiheuttamasta kuormituksesta huolimatta jokaisella olisi mahdollisuus pysähtyä itsensä ja läheistensä äärelle, katsomaan oman asuinympäristönsä jouluvaloja, nauttia siitä pienestä määrästä lisää valoa, jota juuri satanut lumi on tuonut, laulaa joululauluja ja ylipäätään jättää hetkeksi arjen huolet taakse.

Muutoksia on ja tulee aina olemaan, mutta on tärkeää tiedostaa, mitkä asiat pitävät pinnalla myös muutosten keskellä.


Esijä-lehti on Suomen Kristillisen Ylioppilasliiton kustantama. Kirjoittaja on SKY:n paikallissihteeri, teologi, sosiaalitieteilijä ja opiskelijajärjestöaktiivi. Hän on kiinnostunut paitsi muutosten tuomista mahdollisuuksista, myös ihmisten kanssa toimimisesta ja uusien asioiden oppimisesta. Hän kuvailee itseään pesunkestäväksi jouluihmiseksi, ja esseen myötä hän haluaa toivottaa jokaiselle siunattua adventin aikaa, hyvää joulua ja parasta mahdollista hyvää uuteen vuoteen 2022.

Jeesuksen jalanjäljillä Intiassa

Ossi Korpi


JERUSALEM on läpi kristinuskon historian ollut kristikunnan symbolisesti merkityksellisin paikka. Yhä edelleen sadattuhannet pyhiinvaeltajat vierailevat vuosittain evankeliumien tapahtumiin liitetyissä kohteissa, kuten Pyhän haudan kirkossa. 1800-luvun lopun Euroopassa katse alkoi kuitenkin kääntyä kohti itää, Tiibetiin ja Intiaan, joissa uskottiin säilyneen ajatonta viisautta. Lopulta sieltä löytyi myös Jeesus.

Pyhän Issan elämä

Vuonna 1894 julkaistiin ranskankielinen teos nimeltä La Vie inconnue de Jésus-Christ eli Jeesuksen Kristuksen tuntematon elämä. Kirjan oli kirjoittanut venäläinen Nikolai Notovitch. Ajalleen tyypillisenä matkakirjana alkava teos kuvaa Notovitchin matkoja pohjoisessa Intiassa. Ladakhissa ollessaan hän kertoo kuulleensa tiibetinbuddhalaiselta munkilta Issa-nimisestä buddhalaisesta profeetasta, jonka tarina muistuttaa erehdyttävästi kristillistä Jeesusta. Lisäksi hän saa selville, että tämän Issan elämästä kertovia käsikirjoituksia olisi löydettävissä useista luostareista.

Nikolai Notovitch. Kuva: Wikimedia Commons

Notovitch kertoo päättäneensä matkustaa tuolloin vielä varsin sulkeutuneeseen Tiibetiin etsimään kyseistä tekstiä. Hän kuitenkin murtaa jalkansa ja päätyy hoidettavaksi Himisin luostariin Ladakhissa. Onnekseen hän löytää etsimänsä käsikirjoituksen Himisistä ja saa mahdollisuuden kirjata sen ylös tiibetintaitoisen kääntäjän sanelusta.

”Aasiaan suuntautuvien matkojen kuvauksen lisäksi Issan tarina eroaa oleellisesti evankeliumeista siinä, että tässä versiossa Jeesus ei tee ihmetekoja tai nouse kuolleista.”

Notovitchin löydös, 244 lyhyestä säkeestä koostuva ”Pyhän Issan elämä” on sisällytetty osaksi hänen kirjaansa. Siinä kuvataan, kuinka Jeesus eli Issa matkustaa 13-vuotiaana kauppiaiden kanssa nykyisen Pakistanin kautta Nepaliin ja Intiaan. Matkalla hän perehtyy sekä hindulaisiin että buddhalaisiin teksteihin. Hän vastustaa kastijärjestelmää, puhuu naisten puolesta ja saarnaa yksijumalaisuutta.

Lopulta Issa palaa Persian kautta Israeliin ja Jerusalemiin, jossa hänet ristiinnaulitaan. Aasiaan suuntautuvien matkojen kuvauksen lisäksi Issan tarina eroaa oleellisesti evankeliumeista siinä, että tässä versiossa Jeesus ei tee ihmetekoja tai nouse kuolleista. Lisäksi Notovitchin julkaisemaan tekstiin on sisällytetty vaihtoehtoinen tarina Mooseksesta, josta käytetään nimeä ”Mossa”.

Kiehtova itä ja aikalaiskritiikki

La Vie inconnue de Jésus-Christ keräsi nopeasti suurta huomiota. Englanninkielinen käännös julkaistiin pian, ja uusia painoksia ilmestyi kirjakauppoihin tiuhaan tahtiin. Notovitchin kirja sopi monin tavoin ajan henkeen. Kolonialismin ja romantiikan ajan kirjoittajien myötä Euroopassa oli herännyt kiinnostus ”orienttiin”. Tieto Aasian uskontoperinteistä, kuten hindulaisuudesta ja buddhalaisuudesta, lisääntyi erilaisten pyhien tekstien käännösten myötä.

Uudet länsimaiset henkiset liikkeet alkoivat ottaa näistä vaikutteita. Erilaiset seikkailijat ja salatieteilijät kirjoittivat matkoistaan idässä. Vaikutusvaltaisin heistä oli Teosofisen Seuran perustajiin kuulunut Helena Petrovna Blavatsky, joka oli omien sanojensa mukaan viettänyt aikaa Tiibetissä paikallisten mestarien opissa.

Lisäksi Notovitchin paljastukset kiehtovat laajemminkin kristinuskon läpitunkemassa Euroopassa. Raamatussa ei kuvata Jeesuksen elämää ikävuosien 12–29 välillä, joka on herättänyt vuosisatojen aikana erilaisia spekulaatioita hänen mahdollisista matkoistaan Galilean ulkopuolelle. Jo keskiajalla oli kiertänyt tarinoita Jeesuksen matkoista Britanniassa.

”Sarkastiseen sävyyn kirjoitetussa tekstissä tiibetiläistä kirjallisuutta tunteva Müller esittää, että munkit lienevät huijanneen Notovitchiä, sillä muuten tätä täytyisi pitää valehtelijana.”

Uudet löydökset Jeesuksen tuntemattomista vuosista saivat kuitenkin pian osakseen kritiikkiä. Uskontotieteen uranuurtaja Max Müller kyseenalaisti Notovitchin käsikirjoituksen aitouden tunnetussa brittiläisessä kirjallisuuslehdessä. Sarkastiseen sävyyn kirjoitetussa tekstissä tiibetiläistä kirjallisuutta tunteva Müller esittää, että munkit lienevät huijanneen Notovitchiä, sillä muuten tätä täytyisi pitää valehtelijana. Hän pitää mahdottomana sekä käsikirjoituksen väitettyä syntyhistoriaa että pysymistä tuntemattomana siihen asti.

Vuonna 1896 julkaistiin samassa lehdessä professori J. Archibald Douglasin kirjoitus, joka murensi entisestään Notovitchin kertomuksen uskottavuutta. Douglas oli matkustanut henkilökohtaisesti Himisin luostariin haastattelemaan sen johtajaa ja saanut kuulla, ettei tämä ollut ollut kuullutkaan Issan elämää kuvaavasta tekstistä, saati tavannut Notovitchia.

Taidemaalari Nikolai Roerich Issan jäljillä

Kielteinen julkisuus ei merkinnyt Issan tarinan loppua. Vuonna 1925 Ladakhiin saapui uusia seikkailijoita: taidemaalari Nikolai Roerich vaimonsa ja poikansa kanssa. Myös heidän retkensä määränpäänä oli Tiibet – jonne he todistettavasti lopulta pääsivätkin. Roerichit olivat perehtyneet syvällisesti Blavatskyn teosofisiin teksteihin ja perustaneet oman uskonnollisen liikkeen, Agni-joogan.

Matkakirjassaan Altai-Himalaya Nikolai Roerich kirjoittaa, että hänen Ladakhissa tapaamansa paikalliset eivät tienneet Notovitchin kirjasta. He kuitenkin kertoivat legendoja Issasta. Roerichin kirja sisältää myös katkelmia näistä paikallisten väitetysti kertomista tarinoista, jotka ovat linjassa Notovitchin teoksen kanssa.

Roerich itse oli tiettävästi hankkinut Notovitchin kirjan edellisenä vuonna. Lisäksi hän kirjoittaa tavanneensa Ladakhin maharadžan, ”kuningas-laman”, ja päättelee, että tämän suku on tietoinen Issasta kertovista käsikirjoituksista.

”Ajatus Jeesuksesta buddhalaisten keskuudessa sopi hyvin Roerichin ajatusmaailmaan, jossa eri uskonnot olivat pohjimmillaan yhtä.”

Roerich ikuisti Issan myöhemmin vaikuttavaan temperamaalaukseensa ”Issa ja jättiläisen pää”. Ajatus Jeesuksesta buddhalaisten keskuudessa sopi hyvin Roerichin ajatusmaailmaan, jossa eri uskonnot olivat pohjimmillaan yhtä. Luultavasti Roerichin näkemykseen Jeesuksesta olivat vaikuttaneet myös teosofiset tekstit, jossa tämä esitetään Jumalan pojan sijaan inhimillisenä uudistajana ja opettajana.

Nikolai Roerichin maalaus Issa ja jättiläisen pää (Исса и голова великанова) vuodelta 1932. Kuva: Wikiart
Monien tulkintojen Jeesus

Lähes sata vuotta on kulunut Roerichien tutkimusmatkasta. Jeesuksen matkoista Intiassa tai Issasta kertovista vanhoista teksteistä ei toistaiseksi ole löytynyt tiedeyhteisön laajalti hyväksymiä todisteita. Ajatus on kuitenkin jäänyt elämään ja saanut uusia ilmenemismuotoja. Monet intialaiset henkiset opettajat ja länsimaiset New Age -kirjoittajat ovat esittäneet omia näkemyksiään Jeesuksen vuosista Aasiasta tai tulkinneet tämän oppeja hindulaisen tai buddhalaisen filosofian valossa.

Uskontotieteilijä Simon J. Josephin mukaan Jeesuksen matkustamista Intiaan ei voida poissulkea. Ajanlaskun alun kauppareitit yhdistivät Palestiinan alueen Intiaan, Tiibetin ja Persiaan. Samasta syystä myös uskonnolliset vaikutteet saattoivat kulkea monia reittejä.

Erilaiset maantieteelliset alueet kantavat mukanaan hengellisiä merkityksiä. Intiaan sijoitettu Issa herättää toisenlaisia mielikuvia, kuin Uuden testamentin tapahtumapaikoilla opettava Jeesus. Osaa ihmisistä ensin mainittu tulkinta puhuttelee enemmän. Notovitchin ja Roerichin löydösten voidaankin ajatella kertovan osaltaan Jeesuksen merkityksestä valtavirtaisen kristinuskon ulkopuolella – riippumatta niiden aitoudesta.


Lähteet

Andreyev, Alexandre 2014: Myth of the Masters Revived: The Occult Lives of Nikolai and Elena Roerich. Brill, Leiden.

Douglas, J. Archibald 1896: The Chief Lama of Himis on the Alleged ’Unknown Life of Christ’. The Nineteenth Century 39, 667–678.

Joseph, Simon J. 2012: Jesus in India? Transgressing Social and Religious Boundaries. Journal of the American Academy of Religion 80 (1), 161–199.

Müller, Max F. 1894: The Alleged Sojourn of Christ in India. The Nineteenth Century 36, 515–522.

Notovitch, Nicolas 1916 (1894): The Unknown Life of Jesus Christ. Indo-American Book Company, Chicago.

Owen, Alex 2004: The Place of Enchantment: British Occultism and the Culture of the Modern. University of Chicago Press, Chicago.

Partridge, Christopher 2014: Orientalism and the Occult. Teoksessa Christopher Partridge (toim.) The Occult World, 611–625. Routledge, London.

Roerich, Nicholas 2017 (1929): Altai-Himalaya: A Travel Diary. Nicholas Roerich Museum, New York.

Santucci, James A. 2009: The conception of Christ in the Theosophical tradition. Teoksessa Olav Hammer (toim.) Alternative Christs, 190–211. Cambridge University Press, Cambridge.

Kenelle juhlapyhät kuuluvat?

Pääkirjoitus


SUOMALAISILLE vuoden tärkeimmät juhlapyhät alkavat olla taas oven takana, ja kaupunkimaisema täytyy vilkkuvista valoista, kiiltävistä joulupalloista ja kulutusjuhlan henkeä pursuilevista lahjaideoista. Maallistuneelle keskivertosuomalaiselle joulun aika merkitsee todennäköisesti pysähtymistä, hengähtämistä, yhdessäoloa läheisten kanssa ja hyvää sesonkiruokaa. Hartaampi kristitty saattaa lukea jouluevankeliumin ja ajatella kiitollisuudella vapahtajan syntymää.

Monet sellaiset juhlapäivät, jolloin ainakin toimistotöistä ollaan vapaalla ja jolloin työssä oleville maksetaan tuplapalkkaa, perustuvat kristilliseen perinteeseen.

Ajattelen itsekkäästi, että haluan ehdottomasti nämä vapaat pitää, vaikka en kuulu kirkkoon enkä liioin harjoita minkäänlaista uskonnollisuutta. Pidän kulttuuriperintöä arvossa ja olen sitä mieltä, että ihminen tarvitsee ylimääräisiä vapaapäiviä sekä sesonkijuhlia, joihin jokaiselle liittyy omia muistoja ja niin kulttuurisia kuin henkilökohtaisia merkityksiä.

Suomi on moniarvoistunut viimeisten vuosikymmenten aikana myös uskonnollisesti lähinnä Suomeen kohdistuneen maahanmuuton myötä. Erityisesti islam on noussut kahden suurimman kirkon rinnalle kolmanneksi suureksi uskontoryhmäksi.

Islam eroaa Suomessa lailliselta asemaltaan usein siinä, että monet islamilaiset ryhmät ovat järjestäytyneet tavallisiksi yhdistyksiksi rekisteröidyn uskonnollisen yhdyskunnan sijasta. Tämä johtuu siitä, että suomalaisilla muslimeilla on hyvin erilaisia lähtökohtia, ja ryhmät ovatkin usein eriytyneet paitsi islamin eri suuntausten mukaan myös etnisesti ja kielellisesti.

Vaikka islamilainen seurakunta olisikin rekisteröitynyt Suomessa virallisesti uskonnolliseksi yhdyskunnaksi, siihen kuuluminen ei tuo mukanaan oikeutta omiin pyhävapaisiin. Muslimit eivät juhli joulua, mutta sen sijaan esimerkiksi ramadaniin liittyvät juhlapyhät, kuten Id-juhla, ovat muslimeille todella tärkeitä ja keskeisiä juhlia.

Kuva: Pixabay

Toisinaan on keskusteltu siitä, tulisiko islamilaisilla yhdyskunnilla olla evankelisluterilaisen ja ortodoksisen kirkon tavoin verotusoikeus. Tässä vaatimuksessa on vedottu uskonnonvapauteen ja yhdenvertaisuuteen.

Vastassa on olennainen kysymys kirkon ja valtion suhteesta, joka on Suomessa eurooppalaiseksi, suhteellisen maallistuneeksi ja moderniteetillaan ylpeileväksi yhteiskunnaksi hämmästyttävän tiivis monessa suhteessa. Tästä kertovat esimerkiksi valtakirkkojen laillinen asema ja kirkkolainsäädäntö, verotusoikeus ja velvollisuus julkisten hautausten järjestämisestä. Lisäksi luterilaiset ja ortodoksiset papit koulutetaan julkisissa yliopistoissa.

Verotusoikeuden tavoin islamin kohdalla on julkisessa ja akateemisessa keskustelussa pohdittu sitäkin, pitäisikö yliopistoissa kouluttaa myös imaameja. Tällä on nähty olevan potentiaalisesti ehkäisevä vaikutus esimerkiksi ei-toivottujen radikaalien ajatusten leviämiseen.

Mikäli Suomessa harjoitettavia uskontoja halutaan saattaa yhdenvertaiseen asemaan, eikö olisi helpointa aloittaa siitä, että kansalaisilla olisi oikeus vapaapäivään tärkeimpinä juhlapyhinään? Edes palkattomaan sellaiseen?

Uskonnonvapauden kannalta on ongelmallista, että juhlapyhien kohdalla oikeus oman uskonnon harjoittamiseen koskee vain kristittyjä, joihin lasketaan kaiken lisäksi nekin, jotka eivät edes kuulu kirkkoon mutta joille joulu on tärkeä juhla kulttuuriperinnön vuoksi.

Oikeuden tärkeimpiin uskonnollisiin pyhiin liittyviin vapaapäiviin pitäisi koskea kaikkia muitakin uskonnollisia ryhmiä. Kristinuskon ja islamin rinnalla muita uskontokuntia on Suomessa niin marginaalinen määrä, että mitään mahdotonta juhlapyhävapaiden soppaa siitä tuskin syntyisi.

Karoliina Virkkunen

Kirjoittaja on Etsijän päätoimittaja.

Neturei Karta ja Israel – Miksi Palestiinasta keskusteleminen on niin haasteellista?

Laura Kääntee


KYSYMYS juutalaisten omasta valtiosta on ollut esillä läpi historian. Samoin lukuisat karkotukset ja kansanmurhat ovat vainonneet juutalaisia jo vuosisatoja. Heitä on syytetty mustasta surmasta, luonnonkatastrofeista ja ties kuinka monesta muusta tragediasta, mikä onkin vain syventänyt juutalaisten ja muiden kansojen välistä kuilua sekä lisännyt vastakkainasettelua. Muu maailma virheellisesti mieltääkin juutalaiset homogeeniseksi ryhmäksi, koska se tukee jo kulttuureihin juurtunutta vastakkainajattelua.

Antisemitistiset salaliittoteoriat piirtävät kuvaa juutalaisten samankaltaisuudesta

Ajatus juutalaisten keskinäisestä samankaltaisuudesta on aina ollut antisemitismin ytimessä; vaarallisimmat ennakkoluulot ovat liittyneet luonteenpiirteisiin, talouteen tai politiikkaan. Suurin osa salaliittoteorioista perustuukin siihen, että juutalaiset ”hallitsevat” korkeita virkoja pankki- ja mediamaailmassa. Toisaalta uusien salaliittoteorioiden kehittyessä juutalaisten roolia päivitetään. Hyvä esimerkki tästä on niin kutsuttu juutalaisbolševismi, jossa juutalaiset eivät enää olleet rikkaita ja ahneita pankkiherroja, vaan lokakuun vallankumousta toteuttavia kommunisteja.

”Muun muassa Israelin harjoittama politiikka jakaa juutalaisten mielipiteitä ympäri maailmaa.”

Juutalaisia on monenlaisia ja kaikki heistä eivät ole näkemyksiltään yhtenäisiä. Muun muassa Israelin harjoittama politiikka jakaa juutalaisten mielipiteitä ympäri maailmaa. Antisionistisia, Palestiinaa tukevia juutalaisia on siis olemassa. Radikaalein antisionistinen ortodoksijuutalainen liike Neturei Karta (suom. Kaupungin suojelijat / vartijat) syntyi jo 1930-luvulla, ennen Israelin perustamista.

Neturei Karta on juutalainen liike, joka vastustaa juutalaisvaltiota

Nettisivujen sekä liikkeen rabbi Yisroel Dovid Weissin mukaan Neturei Karta vastustaa juutalaisvaltion olemassaoloa, koska se on heidän mielestään ristiriidassa pyhien kirjoitusten kanssa. Rabbi Weiss puolestaan korostaa juutalaisuuden ja sionismin erilaisuutta – ensimmäinen sana viittaa uskontoon, toinen yritykseen korvata Jumala nationalismilla. Neturei Karta tulkitsee juutalaisten maanpaon vielä jatkuvan, koska juutalaisille luvattu Messias ei ole vielä saapunut, minkä takia liike painottaakin Israelin olemassaolon laittomuutta Jumalan silmissä.

Neturei Kartan mielenosoitus Montrealissa 4.1.2009. Kuva: Eternalsleeper / English Wikipedia

”Neturei Karta määrittelee itsensä ”oikeiden juutalaisten” ryhmittymäksi: heidän mukaansa Israelia puolustavat juutalaiset eivät ole juutalaisia lainkaan.”

Neturei Kartan näkemyksiä ei suotta luonnehdita radikaaleiksi muissa juutalaisissa piireissä. Sen toiminta perustuu pitkälti vastakkainasetteluun. Neturei Karta määrittelee itsensä ”oikeiden juutalaisten” ryhmittymäksi: heidän mukaansa Israelia puolustavat juutalaiset eivät ole juutalaisia lainkaan. Liike järjestää yhteisiä mielenosoituksia muslimien kanssa ja agitoi vapaan Palestiinan puolesta, mikä saa aikaan paheksuntaa Israelia tukevilta juutalaisilta ja kristityiltä.

Liike on myös antanut oman kiistanalaisen selityksensä holokaustille – Neturei Kartan mukaan laajamittaisen ja armottoman juutalaisten kansanmurhan takana on Jumalan rangaistus vääräoppisuudesta. Moinen tulkinta myötäilee vahvasti juutalaisvastaista holokaustin kiistämistä ja sivuttaa natsi-Saksan kansallissosialistisen hallituksen sekä muiden sotarikollisten vastuuta.

Palestiina-kysymys on kuin umpikuja – Palestiinan alueet pyhiä niin muslimeille kuin juutalaisille

Palestiinan kohtalo herättää suurtakin myötätuntoa, sillä maan historia on täynnä imperialismia. Palestiinalaiset ovat joutuneet kohtaamaan ensin brittiläisen imperialismin, sitten maansa paloittelun ja jakamisen. Näissä olosuhteissa jotkut epätoivoiset muslimit näkevät terrorismin ainoana vaihtoehtona. Väkivaltaan vastaaminen terrorismilla ei ole näyttäytynyt tehokkaaksi toimintatavaksi, vaan päin vastoin se on lietsonut yhä enemmän molemminpuolista vihamielisyyttä.

Arabikapina brittiläistä imperialismia vastaan (vuodet 1936-39) Kuva: Matson photograph collection

Palestiinaa kohtaan sympatiaa tuntevat, näkemyksiltään Neturei Kartaa liberaalimmat juutalaiset eivät kuitenkaan halua luopua Israelista, josta on tullut koti puolelle maailman juutalaisista. Samalla palestiinalaiset joutuvat tyytymään oman kotimaansa riekaleisiin. Tilanteen traagisuutta lisää se, että osapuolten motiivit ovat ymmärrettäviä, ja ne perustuvat inhimillisiin arvoihin – Palestiinan alueet ovat pyhiä sekä muslimeille että juutalaisille.


Kirjoittaja on portugalilaisen filologian opiskelija, joka pyrkii löytämään kultaisen keskitien uskonnollisissa kysymyksissä.

Lähteet

Osce, haitalliset stereotypiat juutalaisista: https://www.osce.org/files/f/documents/9/2/441098.pdf

Neturei Kartan nettisivut: https://www.netureikarta.com/about/

Rabbi Weissin haastattelu: https://www.rt.com/op-ed/524455-neturei-karta-rabbi-weiss-israel/

Vice – ” Rebel Rabbis: Anti-Zionist Jews Against Israel” lyhytdokumenttielokuva Neturei Kartasta: https://www.youtube.com/watch?v=FKplabTRuak

Pakkeja, pilkkaa ja aviopuolisoita – näin uskonto on vaikuttanut deittailuun

Kysyimme lukijoiltamme, miten uskonto on vaikuttanut parisuhteisiin.

Annika Hämäläinen


ETSIJÄ-LEHDEN kyselyyn vastasi kymmenen henkilöä. Yksi ateisti, kaksi agnostikkoa, kuusi Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon kuuluvaa ja yksi ortodoksi. Evankelisluterilaiseen kirkkoon kuuluvista, yksi oli entinen vanhoillislestadiolainen ja kaksi kertoi uskovansa eri tavalla kuin kirkko opettaa. Vastaajista neljä oli sinkkua, kaksi naimisissa, kolme parisuhteessa ja yksi ”vaikeasti määriteltävässä tapailutilanteessa.” Vastaajien kokemukset ja toiveet vaihtelivat paljon keskenään. Yksi yhteinen toive kuitenkin oli, tulla kunnioitetuksi ja ymmärretyksi puolin ja toisin.

Uskonto on vaikeuttanut deittailua ja seurustelua

Vastaajat kertoivat oman uskon vaikeuttaneen deittailua ja omasta uskosta kertomisen johtaneen pakkeihin, pilkkaamiseen ja ”ghostaamiseen.”

”Deittaillessa saa koko ajan olla selittämässä omaa uskoa. Tinderissä monet kerrat joutunut selittämään, ettei usko Jumalaan tarkoita, ettei usko tieteeseen. Raskasta on myös perustella omaa uskoaan ja katsomustaan niille, jotka eivät usko. Eli kyllä vähän haittaa deittailua. Olen myös saanut pakit, koska on selvinnyt, että uskon Jumalaan.”

Kuva: Joanna Nix – Unsplash

Myös seurustelukumppanin tai hänen perheensä usko on aiheuttanut kiperiä tilanteita. Yksi vastaajista kertoi, ettei entinen kumppani voinut esitellä häntä vakavasti uskossa olevalle perheelleen, koska vastaaja ei itse ollut uskossa. Kumppani ei siksi pitänyt häntä myöskään ”hyvänä ihmisenä.” Myös toinen vastaaja kertoi, ettei huonojen kokemusten takia halua enää seurustella eri tavalla uskovien kanssa.

”Vaikka uskonto on vastaajien mukaan vaikeuttanut seurustelua ja deittailua, on osa vastaajista löytänyt aviopuolisonsa juuri seurakunnan kautta.”

Kyselyyn vastannut agnostikko kertoi olevansa kuin kahden maailman välissä: ”Henkilökohtainen uskoni ei ole merkittävä asia elämässäni, mutta toisaalta toivoisin kumppanini kunnioittavan kristinuskoa ja kirkon perinteitä sen verran, että hyväksyisi lähipiirini ”uskonnollisuuden”. Ongelma on ehkä enemmän oman pääni sisällä, mutta pelkään olevani kristityille liian ”maallinen” ja ei-kristityille liian hihhuli.”

Vaikka uskonto on vastaajien mukaan vaikeuttanut seurustelua ja deittailua, on osa vastaajista löytänyt aviopuolisonsa juuri seurakunnan kautta. Kaksi vastaajaa toivoo myös löytävänsä kumppanin, joka jakaisi saman tavan uskoa tai kuuluisi samaan uskontokuntaan. Voimaan ja energiaan uskova vastaaja kuvaa omaa vakaumustaan kovin avoimeksi ja joustavaksi. Hän kokee tarvitsevansa jotain samankaltaista toiselta, sillä vakaumus selittää häntä ihmisenä.

Ymmärrystä, kunnioitusta ja kirkkohäitä

Suurin osa kyselyyn vastanneista toivoi kumppaniltaan ymmärrystä ja kunnioitusta puolin ja toisin. Vastanneista kolme ilmaisi selkeästi toivovansa kumppanin olevan uskossa.

”Minun puolestani kumppanin ei tarvitse uskoa Jumalaan, mutta se helpottaa monia asioita. Ei tarvitse perustella omaa itseään jatkuvasti. Minulle riittää, että toinen kunnioittaa uskoani ja minä hänen,” tiivistää yksi vastanneista.

Kuva: Felipe Callado – Unsplash

Eräs vastaaja kertoi kokevansa helpommaksi tilanteet, joissa oma kumppani olisi vähemmän uskonnollinen kuin hän itse on. Hän koki yleisesti helpommaksi sen, että nainen on miestä konservatiivisempi, sillä koki haasteelliseksi tilanteet, joissa mies pyrkisi hallitsemaan naisen elämää, kuten ehkäisyä uskonnollisten normien takia. Myös toinen vastaaja kertoi arvostavansa maltillista uskovaisuutta, mutta suhtautuvansa kielteisesti fundamentalismiin, sillä pahimmillaan uskonto voi vaikuttaa arkeen tuhoisasti.

Vastauksissa korostui uskontoa enemmän yhteisten arvojen tärkeys. Selkeänä toiveena oli myös kihlautuminen ja avioliitto.

Perheen ja ystävien tuki tärkeää

Vastaajat kokivat uskonnon vaikuttaneen perhesuhteisiin seurustelua ja deittailua vähemmän. Suurin osa vastaajista kertoi, ettei uskonto ole vaikuttanut perhesuhteisiin käytännössä lainkaan. Perheiden kuvattiin ymmärtävän ja hyväksyvän vastaajien näkökannat.

Vanhoillislestadiolaisuudesta eronnut kertoi lopulta lähentyneensä äitinsä kanssa ja välien olevan nyt paremmat kuin ennen eroamista. Agnostikko kertoi arastelevansa kertoa läheisilleen agnostisismistaan, sillä pelkää totuuden aiheuttavan läheisilleen huolta tai pettymystä.

Myös ystävyys voi toimia hyvin, vaikka kaveripiiri koostuisi eri tavoin uskovista:

”Lähipiirissäni on kaksi uskovaista kristittyä ja yksi uskovainen muslimi. Olen ainut kaveripiiristäni, joka ei uskomalla usko mihinkään. Silti tulemme kaikki todella hyvin toimeen, ymmärrämme toisia ja olemme todella läheisiä. Minusta se on kaunista miten erilaisia olemme uskon kannalta, mutta olemme silti parhaimpia ystäviä!”

Häpeästä uteliaisuuteen: miksi katson tosi-tv:tä?

Kristiina Kallinen


MYÖNNÄN nyt ensimmäistä kertaa julkisesti, että katson useita eri tosi-tv -sarjoja. Erityisesti niitä, jotka käsittelevät parisuhteita. Ensitreffit alttarilla on ohjelma, jossa ventovieraat ihmiset sitoutuvat toisiinsa menemällä naimisiin asiantuntijoiden valitseman kumppanin kanssa.

Temptation Island on lähes toisen ääripään ohjelmakonsepti, jossa pariskunnat erotetaan toisistaan ja sen jälkeen testataan, saavatko ”kuumat sinkut” vieteltyä varatut lomaolosuhteissa biletyksen keskellä. Olen jopa katsonut Paratiisihotellia, jonka ideana on lähinnä kerätä nuoria ja hyvännäköisiä aikuisia hengailemaan luksushotelliin ja suorittamaan tehtäviä juhlimisen lomassa. Välillä pariudutaan ja riidellään.

Kuva: Pixabay

Pinnallisesti katsottuna Ensitreffit alttarilla on näistä ainoa, jota kehtaan myöntää katsovani suuremmallekin joukolle ihmisiä. Tarkemmin tarkasteltuna olen alkanut ymmärtää ihmisiä paremmin kaikkien mainittujen ohjelmien ansiosta.

Miksi katson tosi-tv:tä? Kysymys, jota kysyn itseltäni usein samalla kun piilottelen harrastustani niiltä ystäviltä, joiden arvelen paheksuvan tai vähintään kummeksuvan kyseisen genren tv-ohjelmia. Itsekin kuuluin ennen kovaan ääneen paheksujiin. Oli päivänselvää, että arvoihini ei voi kuulua esimerkiksi Temptation Islandin katsominen, sillä koko ohjelmakonseptin ideana on testata parisuhteen rajoja, tarjota nuorille aikuisille alkoholia ja kuvata kameroilla, kuka sortuu pettämään puolisoaan.

Olen katsonut, kun parisuhteet hajoavat. Olen nähnyt, kun minulle ventovieraat ihmiset pettävät toisiaan, juoksentelevat alasti, oksentavat rannalla ja hajoavat täysin nähdessään, kun heille tärkeä ihminen pettääkin luottamuksen täysin. Olen todennut itselleni, ettei tällaista saisi näyttää julkisesti. Olen tuntenut myötähäpeää, sääliä, myötätuntoa sekä luonnollisesti vahvaa uteliaisuutta. Olen hävennyt vahvasti sitä, että itse katson viihteenä sitä, kun joidenkin elämä hajoaa.

Tiedän, että tosi-tv:ssä esiintyvien ihmisten elämästä kiinnostuminen harvoin jää vain tv:ssä esitettyjen asioiden tasolle. Jälkikäteen netti, some ja kavereiden väliset keskusteluryhmät ovat täynnä spekulaatiota, oman elämänsä salapoliisien kaivaessa infoa ventovieraista ihmisistä sen kummemmin ajattelematta, kuuluvatko ihmisten yksityisasiat meille vain siksi, että he ovat päättäneet jakaa osan elämästään julkisuuteen. Totumme tv:ssä näkemiimme hahmoihin unohtaen, että jokaisen rakennetun hahmon takana on ihmiselämä, jota emme omista.

Temptation Island -ohjelman juontaja Sami Kuronen. Kuva: Nelonen Media

Edelleen olen sitä mieltä, että maailma olisi monessa mielessä parempi paikka ilman tirkistelynhaluun ja sekoiluun vahvasti pohjautuvia viihdeohjelmia. Yritän vetää omassa katsomisessani rajan aina johonkin, mutta kuten useilla sarjoihin osallistuvilla ihmisillä, omat rajani ovat liukuvia ja näköjään ajan kanssa siirtyviä. Vähitellen olen ymmärtänyt, että minusta ei tee millään tavalla parempaa ihmistä se, etten itse ole saarella bilettämässä. Minusta tekee onnekkaamman ihmisen se, etten ole joutunut kasvamaan aikuiseksi julkisuudessa tai puolustamaan elämänvalintojani jatkuvasti ventovieraille.

Erityisesti nuoret naiset ovat olleet viime aikoina julkisuudessa kertomassa avoimesti mielenterveysongelmistaan, saamistaan vihaviesteistä ja pahimmillaan jatkuvista tappouhkauksista. Kun ohjelmaan osallistuminen ei enää jää satunnaisen julkisuuden tasolle tai siihen, että somessa kirjoitellaan hetken aikaa ja joku tunnistaa sinut ruokakaupassa, vaan eskaloituu niin pahasti, että pelkäät lähteä vierailulle omaan kotikaupunkiisi, on jotain mennyt pieleen.

Sitä voisi luulla, että aikuinen ihminen tietää, mihin lähtee osallistuessaan parisuhdetta testaavaan ohjelmaan, mutta mihin kaikkeen voi olettaa ihmisen voivan varautua? Mitä kaikkea pitää vain ”voida sietää”?

Lisäksi näyttää siltä, että vaikka Suomessakin viihdeohjelmien tasa-arvoisuus edistyy vähitellen niin, että parisuhdeohjelmiin osallistuu transsukupuolisia, biseksuaaleja sekä avoimessa suhteessa eläviä ihmisiä, säännöt ovat silti yllättävän vanhanaikaisia ja sukupuoliroolit voimissaan. Vaikuttaa siltä, että jos mies pettää naista tv:ssä, hän on sika, mutta silti hauska hahmo. Jos taas nainen pettää mukavaa miestä tv-kameroiden kuvatessa, hän saa kuukausienkin päästä jatkuvia tappouhkauksia ja vihatulvaa. Voiko olettaa, että miehille julkinen parisuhteen rikkominen sallitaan helpommin vai eivätkö miehet puhu seurauksista yhtä paljon julkisuudessa?

Ensitreffit alttarilla -ohjelmassa asiantuntijoiden valitsemat parit tapaavat toisensa ensimmäistä kertaa alttarilla. Kuvassa parisuhdekouluttaja Marianna Stolbow, psykologi Tony Dunderfelt ja seksuaali- ja logoterapeutti Elina Tanskanen. Kuva: MTV

Vähintään voi varoen toivoa, että viime aikoina julkisuudessa paljon käyty keskustelu tosi-tv:n haitoista ja osallistujien kipeistä kokemuksista johtaa siihen, että ihmisten inhimillisyys hyväksytään helpommin myös julkisuuden henkilöiltä. Voi myös toivoa, että tv-maailman sukupuoliroolit laajenevat ajan myötä yhä avoimemmiksi ja ohjelmiin osallistuneiden mielenterveysongelmista puhuminen auttaa normalisoimaan avun hakemista.

Tosi-tv -sarjojen idea on usein näyttää ”ihan tavallisia ihmisiä” poikkeuksellisissa tai yllättävissä olosuhteissa. Välillä ääriolot muodostuvat luonnon armoilla olemisesta, usein eristyksissä normaalielämästä tai vähintään uudenlaisten haasteiden kohtaamisesta.

Oma suosikkiohjelmani on aiemmin jo mainittu Ensitreffit alttarilla, jossa ääriolosuhteet muodostuvat niinkin radikaalista asiasta kuin ventovieraaseen ihmiseen sitoutumisesta. Sen enempää ylimääräistä draamaa ei tarvita. Pienistä asioista tulee suuria, kun omat toiveet parisuhteesta joutuvat käymään läpi aikamoisen mankelin ja paineet onnistua ovat valtavat samalla, kun pitäisi osata ottaa rennosti ja tutustua uuteen ihmiseen rauhassa. Parasta mahdollista draamaa on lopulta tavallinen elämä ja kahden ihmisen toiveiden yhteensovittaminen.


Kirjoittaja on järjestösihteeri, tuntisuntio ja teologian opiskelija, joka ei ole vieläkään varma lempisarjastaan 32 vuoden tv-addiktion jälkeen.

Myös hyvää tarkoittavat uskomushoidot voivat olla vaaraksi – siksi meidän pitäisi puhua uskomisesta

Karoliina Virkkunen


TAMMIKUUSSA toimittaja Ippi Arjanne kirjoitti Ylen Kulttuuricocktailiin artikkelin Kasvoin huuhaan keskellä – matkani siitä pois on ollut hidas, nöyryyttävä ja kivulias. Minulle Arjanteen kirjoitus oli kipeä avaus aiheesta, josta en ollut oikein osannut tai uskaltanut puhua. Samastuin tarinaan valtavasti, ja tarina sysäsi minut matkalle koluamaan omia menneitä uskomuksiani. Oma tapaukseni osoittaa, mihin uskomushoitojen löysä valvonta voi Suomessa johtaa, ja miksi meidän tulisi osata keskustella uskomisesta.

Kuva: Joanna Kosinska – Unsplash
Varhain omaksutut käsitykset ohjaavat tulkintaa

Minua on lapsena hoidettu homeopaattisesti, ja meillä ihailtiin valtavasti esimerkiksi akupunktiota osaavia henkilöitä. Perheessäni erityisenä ihailun kohteena oli aina edesmennyt isoisäni, joka oli suomalaisittain suhteellisen tunnettu esoteerikko ja teosofi, ja joka oli asunut vuosia Intiassa tutkimassa salatieteitä ja joogaa. Hänen vanhasta kaapistaan löytyi yhtä kaikki akupunktioneulat ja liuta homeopaattisia lääkkeitä eli pieniä sokeripalleroita, joiden maun muistan elävästi lapsuudestani.

Astrologiaan uskominen ja käden viivojen tulkinta olivat meillä normaaleja asioita, aivan kuten usko jälleensyntymään ja karman lakiin. Samalla olen kuitenkin saanut neuvolassa normaalit rokotusohjelman mukaiset rokotteet, enkä ole kyseenalaistanut koulussa opetettuja asioita suuntaan tai toiseen.

Elämässämme sattui raskaita ja vaikeita asioita, ja perheemme hajosi minun ollessani lapsi. Traumaattiset kokemukset johtivat teini-iässä vakavaan masennusoireiluun ja syömishäiriöön, joita ei kuitenkaan tunnistettu, eikä niihin osattu hakea apua. Uskomukset ja maailmankuva ovat merkittävästi vaikuttaneet siihen, miten olen päätynyt tulkitsemaan erilaisia vaivoja ja oireita.

Masennus saattoi olla karmaa ja epävakaa sieluntila, joka johtui siitä, että olen henkisen heräämisen polulla. Uskoin tähän vuosia ja se lohdutti minua. Olen henkisesti pidemmällä kuin muut, ja siksi kärsin. Toisissa perheissä erityisen herkät lapset nostettiin jalustalle ”indigolapsina”, henkisinä oppaina, vaikka todennäköisempää oli, että nämä lapset olivat itse asiassa esimerkiksi autismin kirjolla.

Syömishäiriöni on aaltoillut anorektisuudesta ortorektisuuteen ja siitä ahmintaan. Laihtumisen lisäksi pakkomielteeksi muodostui mahdollisimman optimaalinen terveys, sillä halusin jatkuvasti etsiä ratkaisuja loputtomaan pahoinvointiini. Todellisuudessa minulla ei juuri migreenin ja selkävamman lisäksi ollut muita fyysisiä oireita tai sairauksia, mutta olin jatkuvasti äärimmäisen huolissani terveydentilastani ja tarkkailin ruumiini toimintoja pakkomielteisesti.

Homeopaatin vastaanotolla, luomupiireissä touhutessani sekä blogimaailmassa seikkaillessani, opin syyllistymään kaikesta kraanaveden juomisesta lähtien. Tarkkailin jopa kakkani koostumusta ja yritin optimoida sitä ruokavaliomuutoksin. Kurkustani on valunut alas kaikenlaista yrttikapseleista saviveteen ja kehoa emäksisöivään jauheeseen. Viimeisen mukana tuli jopa virtsan pH-arvojen mittaamiseen tarkoitettuja liuskoja. Tosiasiassahan ihmisellä ei ole mitään mahdollisuuksia vaikuttaa kehonsa ”pH-tasapainoon”.

Energian kanavointia ja tuhkahunajaa masennukseen

Loputon uskomusten suo oli näin jälkikäteen tarkasteltuna jo itsessään traumaattinen kokemus. Kaikkein rajuimmat kokemukset sattuivat teini-ikäisenä, kun haudoin itsemurha-ajatuksia ja etsin apua ahdinkooni eräältä henkiseltä nettifoorumilta. ”Piireissä” minulle puhuttiin useaan otteeseen ”puhdistumisreaktiosta”, jolla selitettiin vuosien varrella sekä masennukseni että koko kehon peittävät tulehdukselliset ihottumani. Kukaan ei kuitenkaan ollut kertonut, mitä tämä konkreettisesti tarkoittaa. Minun olisi pitänyt maksaa heidän hoidoistaan, jotta olisin saanut tietää mikä auttaa.

Kuva: Chelsea Shapouri – Unsplash

Mainitsemaltani foorumilta sain vinkin ottaa yhteyttä erääseen energiahoitoja tarjoavaan yhdistykseen, josta he tekivät etänä ”tutkimuksia.” Olin tuolloin 18-vuotias. Lähetin heille sähköpostilla viestin, jossa kerroin olevani äärimmäisessä ahdingossa ja toivovani kuolemaani. Kerroin, etten jaksanut enää elää. Annoin nimeni ja paikkakuntani. Näillä tiedoilla energiahoitaja pystyi etänä toteamaan bioenergiakenttäni olevan erittäin heikko: vain 2 cm vaikka sen pitäisi olla 2—3 metriä. Samoin hivenainevarastoni oli kuulemma vain 24 % kun sen pitäisi olla 100 %.

Sen sijaan, että yhdistyksestä olisi kehotettu menemään päivystykseen tai soittamaan 112 kuolematoiveiden vuoksi, minulle suositeltiin heidän omasta verkkokaupastaan tilattavaa ”koivutuhkaa” sisältävää hunajaa sekä basilikapuristetta. Lisäksi minulle tietenkin luvattiin kanavoida hyvää energiaa. Tilasin nämä ja lähetin heille vielä muutaman kympin rahaa kiitokseksi tästä näkymättömästä energiasta. Pari viikkoa myöhemmin pyysin heitä tarkistamaan tilanteeni uudelleen. Tällä kertaa se oli kuulemma ”hyvä,” voisin pitää tauon palaneen makuisen hunajan syömisessä.

Hoito jäi tähän. Jatkoin elämääni samojen oireilujen, epästabiilin tunne-elämän, pakkomielteisen ruuan kontrolloimisen, jatkuvan laihduttamisen ja kaikesta itseni syyttämisen kanssa. Oli oma vikani, että kärsin. Jos söin hyvin ja luomusti, käytin kuitenkin kemikaalista deodoranttia ja join väärää vettä. Jätin joogakurssit kesken koska en ollut koskaan kyennyt pitämään kiinni pitkäjänteisesti harrastuksistani. Olin siis syypää myös huonoihin yöuniini, pelkotiloihini ja selkäkipuihini.

Yliopisto-opinnot auttoivat kyseenalaistamaan uskomuksiani

Merkittävä käänne uskomuksistani poisoppimiseen tapahtui yliopisto-opintojen myötä. Tutustuin tieteelliseen ajatteluun ja kaikki murtui. Kyse ei mielestäni ole siitä, että olisin omaksunut tilalle uuden uskomusjärjestelmän edellisen tilalle, vaikka toki meillä kaikilla on omat vinoumamme. Tutkitusti meillä ihmisillä on taipumus poimia myös tieteellisestä tutkimuksesta ne tulokset, jotka tukevat ennakkokäsityksiämme maailmasta. Tieteen maailmassa olen kuitenkin oppinut ajattelemaan itse ja ennen kaikkea kyseenalaistamaan kaiken mitä ajattelen.

Hain apua mielenterveysongelmiini, ja mielialalääkityksen ja kuntoutuspsykoterapian yhdistelmä on auttanut minua valtavasti. Nyt ajattelen, että olisin kyllä nuorempanakin ottanut terveydenhuoltojärjestelmän avun vastaan, mikäli olisin sitä saanut. Kotikaupunkini mielenterveyspalveluiden tilanne oli surkea, ja avun saaminen oli vaikeaa. Tällainen on tietysti omiaan ajamaan ihmisiä hakemaan apua ja tukea muualta, vaikka sitten energiahoitajalta.

Kuva: Katherine Hanlon – Unsplash

On ollut valtavan tärkeä taito kyetä purkamaan ja rakentamaan omia uskomuksiaan ja käsitystään maailmasta. Tieteellisen ajattelun avulla olen oppinut tarkastelemaan myös terveyteen liittyviä väittämiä kriittisesti, vaikka terveys tai lääketiede ei olekaan omaa alaani. Pääaineeni uskontotiede on ohjannut pohtimaan sitä, miksi me uskomme mitä uskomme ja mikä ohjaa maailmankuviamme.

Vaikka minua on hävettänyt se, miten olen voinut uskoa tuhkahunajaan ja energiahoitoihin, olen oppinut ymmärtämään, että ”huuhaan” palauttaminen esimerkiksi pelkkään tyhmyyteen olisi turhaa ja harhaanjohtavaa. Ihmisen maailmankuvan muodostuminen on monisyinen prosessi. Perheeni tapaus osoittaa, etteivät homeopatiaan uskovat ihmiset esimerkiksi välttämättä kiellä koulutietoa tai jätä lapsiaan rokottamatta, vaan luottavat niissä asioissa asiantuntijoihin.

Tutkittuun tietoon ja asiantuntijoihin luottaminen on vapauttanut minut aivan valtavasta määrästä stressiä, syyllisyyttä ja häpeää. On ihanaa, että tutkittu tieto näissä asioissa on usein se tylsin ja kiihkottomin vaihtoehto. On ihanaa, että on sittenkin ok juoda kraanavettä.

Meidän on korkea aika puhua uskomisesta

Kun etsin nuo vanhat viestittelyt energiahoitoja tarjoavan yhdistyksen kanssa sähköpostikansioni uumenista, Arjanteen kirjoituksen sysäämänä, järkytyin valtavasti. Tuntui hirvittävältä, miten vastuuttomasti siinä oli minua kohtaan toimittu. Entä jos olisin tappanut itseni? Ei se tietenkään olisi ollut energiahoitajien syy, mutta puistattaa ajatella, miten joillekin ei tule edes mieleen, että tähän ei nyt energioiden kanavointi enää auta. Epätoivoinen, tuntematon teinityttö tahtoo kuolla.

Toisaalla on turhauduttu siitä, ettei Suomeen ole vieläkään saatu lääketieteellisesti epäuskottavia, vaihtoehtoisia hoitoja rajoittavaa ”puoskarilakia”, ja toisaalla taas on perustettu näitä hoitoja puoltava Kristallipuolue. Tätä kamppailua käyvät tahot ovat yhä niin marginaalisia, että laajempaa keskustelua voi olla haastavaa saada aikaiseksi.

Perinteisesti huuhaata on yrittänyt pitää kurissa esimerkiksi Skepsis ry. Koronapandemia on vauhdittanut tiedettä popularisoivia ja epätosia väitteitä kumoavia sometilejä, kuten Tervettä skeptisyyttä tai Lääkäri-Anni eli Anni Saukkola. Keskustelusta on kuitenkin toistaiseksi yhä jäänyt koskemattomaksi se seikka, joka estää vastapuolia ymmärtämästä toisiaan. Ratkaisuja on mahdotonta löytää niin kauan, kun ei pystytä keskustelemaan uskomisesta.

Minä en ajattele, että valtaosa energiahoitajista, homeopaateista tai edes yksisarvishoitoja tarjoavista tahoista olisi rahanahneita huijareita, jotka tieten tahtoen riistävät epätoivoisilta ihmisiltä. Katson, että suurin osa näistä ihmisistä ihan vilpittömästi uskovat asiaansa ja haluavat toisille ihmisille hyvää. On myös luonnollista, että ihmiset tekevät omista intohimoistaan itselleen ammatteja, joilla taata elantonsa.

Ilman tiukempaa valvontaa on kuitenkin olemassa riski, että uskomushoitoja tai vaikkapa ravintoneuvontaa antavat tahot päätyvät tahtomattaan vahingoittamaan toisia. Jotta keskustelua voitaisiin jouhevoittaa ja saattaa ulos umpikujasta, tulisi lisätä ymmärrystä siitä, miksi toiset uskovat niin kuin uskovat ja näkevät maailman niin kuin näkevät.