Sitten Jeesus tuli opetuslasten kanssa Getsemane-nimiseen paikkaan ja sanoi heille: »Jääkää te tähän siksi aikaa kun minä käyn tuolla rukoilemassa. Pietarin ja molemmat Sebedeuksen pojat hän otti mukaansa. Murhe alkoi nyt ahdistaa häntä, ja hän joutui tuskan valtaan. Hän sanoi heille: »Olen tuskan vallassa, kuoleman tuskan. Odottakaa tässä ja valvokaa minun kanssani.» Hän meni vähän kauemmaksi, heittäytyi kasvoilleen maahan ja rukoili: »Isä, jos se on mahdollista, niin menköön tämä malja minun ohitseni. Mutta ei niin kuin minä tahdon, vaan niin kuin sinä.»
Matteus 26:36-39
Sir Joseph Noel Patonin luonnos Christ in the Garden of Gethsemane. Creative Commons CC by NC
OLEN parin viime kuun aikana lukenut iltaisin Matteuksen evankeliumia. Joka kerta kun palaan evankeliumeihin, eri asiat kiinnittävät huomion. Siksi luenkin niitä uudestaan ja uudestaan. Matteuksen evankeliumissa minua koskettivat tällä lukukerralla hetket ennen Jeesuksen kuolemaa, erityisesti se kuinka Jeesus vetosi Isäänsä Getsemanen puutarhassa. Jeesus oli tuskan vallassa. Hän ei halunnut kuolla, vaikka hän tiesi kuoleman lähestyvän. Silti hän toi tuskansa Isälleen ja oli kuuliainen silloin kun se oli erityisen hankalaa.
“Isä, jos se on mahdollista, niin menköön tämä malja minun ohitseni”, hän rukoilee. Yksi universaaleimmista peloista on kuoleman pelko. Minäkin pelkään usein sitä, että Jumala ottaa minut pois maailmasta ennen kuin olen saanut kokea asioita, joista unelmoin – siitäkin huolimatta, että tiedän pääseväni kuoleman jälkeen Isäni luokse.
”Todellakin: Jeesus on kuuliainen Isälleen kuolemankin edessä. Miksi siis minä en olisi, kun kyse ei ole todellakaan kuolemasta, vaan siitä, menevätkö tilanteet suunnitelmieni ja unelmieni mukaisesti?”
Olen rukoillut viime aikoina paljon tulevaisuuteni puolesta. Minulla on unelmia ja suunnitelmia, joiden mukaan haluaisin asioiden menevän. Tiedän tarkalleen, mitä haluan, ja huomaan usein pettyväni, kun asiat eivät mene sen mukaan, miten haluan niiden menevän. On monesti hankalaa mukautua Jumalan suunnitelmiin, sillä ne ovat usein täysin erilaiset, kuin haluamme niiden olevan.
Siksi Jeesuksen rukous Getsemanessa kosketti minua tällä kertaa aivan erityisellä tavalla. Jeesus rukoilee kolme kertaa, toistaen aina sanat “toteutukoon sinun tahtosi”. Hän saa rukouksessaan varmuuden ja herättää myöhemmin opetuslapset sanoen, että hetki on tullut. Todellakin: Jeesus on kuuliainen Isälleen kuolemankin edessä. Miksi siis minä en olisi, kun kyse ei ole todellakaan kuolemasta, vaan siitä, menevätkö tilanteet suunnitelmieni ja unelmieni mukaisesti? Miksi minä itken toteutumattomien suunnitelmieni perään, kun Jeesus oli valmis kuolemaan ristillä minun puolestani?
”Kuuliaisuus Jumalalle on sitä, että toimimme niin kuin on oikein, ei mitä tunteet ja joskus jopa järjen päätelmät meille kertovat. ”
Jakeissa koskettaa myös Jeesuksen inhimillisyys. Vaikka hän on Jumalan poika, hän pelkäsi kuolemaa. Hän ei kuitenkaan pelännyt näyttää suruaan ja pelkojaan Isälle. Jeesus sanoittaa Isälleen sitä, kuinka häntä pelottaa. Siitäkin huolimatta hän on valmis noudattamaan Isänsä tahtoa ja sanoo: “Mutta ei niin kun minä tahdon, vaan niin kuin sinä.” Jeesus on kuuliainen Isälleen maallisen elämän loppuun asti: hän on valmis kuolemaan väkivaltaisen kuoleman nuorena, koska siihen hänet on tarkoitettu. Kuuliaisuus Jumalalle on sitä, että toimimme niin kuin on oikein, ei mitä tunteet ja joskus jopa järjen päätelmät meille kertovat.
Jumala haluaa, että kerromme Hänelle unelmiamme ja pyydämme Häneltä asioita, joita haluamme saavuttaa elämässämme. Pyydämme kuitenkin Isältä usein asioita, jotka eivät ole Hänen suunnitelmiensa mukaisia tai Hänelle mieleisiä, mutta Hän ymmärtää ja rakastaa meitä siitä huolimatta. Isä haluaa läheisen suhteen meidän kanssamme. Siksi meidän täytyy tuoda hänelle myös ne pettymykset ja pelot, joita Hänen suunnitelmansa tuottavat. Isä ymmärtää, että pelkäämme, petymme ja kaadumme. Hän on meidän kanssamme ja kuulee jokaiset itkut ja avunhuudot.
On kuitenkin tärkeää, ettemme kanna katkeruutta Jumalalle. Tässä erinomaisena esimerkkinä toimii Jeesus: hän oli valmis kuolemaan ristillä meidän kaikkien puolesta, koska se oli Jumalan suunnitelma. Jumalan suunnitelmat eivät ole aina meille mieleiset, mutta silti Hän aina haluaa antaa meille sen, mikä on meille parasta.
Se on kysymys, jota olen pohtinut paljon tämän syksyn lehteä suunnitellessa ja toimittaessa. Rauhaa voi lähestyä niin monesta kulmasta: poliittisesti, hengellisesti, fyysisesti… Suunnitellessani syksyn ensimmäisen lehden teemaa en arvannutkaan, kuinka ajankohtainen kysymys rauha on. Maailma tarvitsee rauhaa, mutta harvemmin löydämme rauhaa edes henkilökohtaisella tasolla.
Kristittynä ja Jeesuksen seuraajana rauha täytyisi olla uskoni keskuudessa. Jeesusta on tituuleerattu maailman ensimmäisenä pasifistina, joka haluaa koko ihmiskunnan laskemaan aseet, mutta myös luovuttamaan kaikki taakkansa Hänelle. Olen paljon pohtinut rauhaa henkilökohtaisella tasolla. Miltä rauha näyttää juuri minun elämässäni?
Olen aikaisemmin ollut äärettömän rauhaton ihminen. Osaksi sitä on tuottanut viime vuosien tapahtumat, jotka ovat luoneet levottomuutta ja epävarmuutta maailmaan. Miten voin olla rauhallinen, kun maailma on kaaoksessa? Suurimmaksi osaksi se on ollut sisäistä levottomuutta sekä paikan ja tarkoituksen puutetta. En ole yksinkertaisesti antanut itselleni mahdollisuutta pysähtyä ja levätä. Aina on ollut jotain tekemättä ja kehitteillä. Aina on ollut jotain kyseenalaistettavana ja murehdittavana.
Kun mietin, mitä rauha merkitsee minulle henkilökohtaisesti, mieleen nousee kuva, joka toimii pääkirjoitukseni kuvituskuvana. Kuva on peräisin viime kesältä isovanhempieni kesämökin asuntovaunusta. Ilta-aurinko siivilöityy ikkunan läpi ja olen juuri kääriytymässä peittoon lukemaan päivän viimeiset sivut. On niin hiljaista, että ulkoa kuuluu vain Tornionjoen pauhuna ja putoavat lehdet vasten kattoa. Tuossa hetkessä olen juuri niin rauhallinen kuin haluaisin aina olla.
Rauha on hiljalleen alkanut lipua elämääni viime kesän jälkeen. Tuon sitä tietoisesti jokapäiväiseen rytmiini pysähtymällä ja ihailemalla kauniita yksityiskohtia. Ennen kaikkea rauhaa on tuonut syventynyt suhde Jeesukseen. Jeesus on auttanut minua löytämään sisäisen rauhan rukouksen ja yhteyden kautta. Pohdin näitä teemoja ja sitä, kuinka minusta tuli sunnuntaifani lehden hartaustekstissä.
Etsijän uusimmassa teemanumerossa pohditaan rauhaa sekä teologisesta, poliittisesta että henkilökohtaisesta näkökulmasta. Samu-Ville Toivonen kirjoittaa kolumnissaan rauhan merkityksestä ekumeniassa. Eira Huusko-Kukkosen kirjallisuuskritiikissä pohditaan ylipainoisuuden stigmaa ja sitä, kun yhteiskunta ei hyväksy ihmistä sellaisenaan kuin on. Etsijässä esitellään myös Suomen Ekumeenisen Neuvoston nuorisojaoston valokuvaprojekti, jossa nuoret pohtivat sitä, mitä rauha merkitsee heille.
Mitä rauha merkitsee sinulle? Minulle se tällä hetkellä on nukkuva kissa vieressäni ja nukahtaminen olohuoneen sohvalle rakkaiden äänien kuuluessa ympärilläni. Etsijän tarkoituksena on ollut aina herätellä ajatuksia – toivon, että tämä ruudullasi oleva teemanumero saa sinut etsimään yhtä hanakammin sisäistä ja ulkoista rauhaa.
Petra Uusimaa
Kirjoittaja on Etsijän päätoimittaja ja tummapaahtoisen kahvin ylikuluttaja, joka haaveilee keskiajantutkijan urasta.
SUOMEN ekumeeninen neuvosto SEN järjestää kuluvana syksynä – itseasiassa samalla viikolla, kun Etsijä ilmestyy – Vastuuviikon aiheenaan Pyhä rauha – kristityt rauhan rakentajina. Vaikka Ukrainassa käytävä sota oli aihetta päätettäessä tiedossa ja toimi merkittävämpänä tekijänä aiheen määrittämisessä, lienee harva kuitenkaan osannut aavistaa kuinka arvoon arvaamattomaan kyseinen teema on tänä syksynä noussut.
Työharjoitteluni SEN:issä tarjosi mahdollisuuden paneutua Vastuuviikon aiheeseen hieman syvemmin. Yrittäessäni pyytää ekumeenisesti mahdollisimman laajalla otannalla haastatteluja tulevaa Vastuuviikkoa varten, muodostui rauhankysymysten pyörittelystä syksyn mittaan muutaman viikon henkilökohtainen projekti. Ekumeenisesti olennaisten linjojen etsimisessä riitti kahlattavaa.
Isossa kuvassa katsottuna saattaa näyttää, että maailmassa käytävät sodat tuottavat ekumenialle vain katastrofia erottamalla kirkkoja ja kristittyjä eri leireihin. Lisäksi kristillisiä yhteisöjä saatetaan usein syyttää tumput suorassa seisomisesta, eli tutummin sanottuna toisen posken kääntämisestä. Vaikka väitteillä lienee osittain perää, ei totuus ole kuitenkaan yhtä yksioikoista. On totta, että uutisoinnissa saattanee korostua enemmän hajaannuksesta raportoiminen.
Kuva: Samu-Ville Toivonen
Rauhan tavoittelu voi kuitenkin yhdistää ihmisiä ja kirkkoja myös ekumeenisesti. Ekumeenisesti merkittävimpien instituutioiden, kuten Kirkkojen maailmanneuvoston KMN ja Euroopan kirkkojen konferenssin EKK perustamisajat ajoittuvat suoraan toisen maailmansodan jälkeiseen maailmaan. Viimeksi mainitun tiedetään toimineen välittäjänä itä- ja länsiblokkiin jakautuneiden kirkkojen välillä. Lisäksi rauha on monesti koettu tärkeäksi aihealueeksi noin seitsemän vuoden välein järjestettävissä KMN yleiskokouksissa. KM julkaisi vuonna 2011 asiakirjan An Ecumenical Call Just to Peace, jonka ydinviestissä varoitettiin edistämästä rauhaa oikeudenmukaisuuden kustannuksella. Näyttää siltä, ettei rauha ole vain ekumeeninen sivuhanke.
”Näyttää siltä, ettei rauha ole vain ekumeeninen sivuhanke.”
Vaikka rauha on arvo itsessään, sen edistämiseen ekumeenisessa kontekstissa on erittäin vahvat perusteet. Kristityille annetun tehtävän, lähetyskäskyn (Matt. 28:18–20) toteuttaminen muodostuu hankalaksi, jos kristityt joutuvat toimimaan rauhattomassa ympäristössä. Toisaalta tiedetään, että evankeliumi luo ihmisille sisäistä rauhaa epätoivon keskellä. On kuitenkin selvää, että ulkoisesti horjuva rauha tuottaa merkittäviä haasteita kirkoille ja lähetystyön tekemiselle. Toki ulkoisia seikkoja ongelmallisempana voidaan pitää, mikäli kristityt eivät elä keskenään rauhassa. Kristillinen usko ei tunne rajoja, mutta kristityt voivat itse aiheuttaa rajoja. Ekumeenisesti paljon siteerattu Johanneksen evankeliumi kiteyttää olennaisen: ”Kun minä olen heissä ja sinä olet minussa, he ovat täydellisesti yhtä, ja silloin maailma ymmärtää, että sinä olet lähettänyt minut ja että olet rakastanut heitä niin kuin olet rakastanut minua.” (Joh. 17:23)
Evankeliumin eteenpäin vieminen ja kristillisen kirkon ja uskon uskottavuus on pitkälti kiinni ekumeenisesta rauhantyöstä. Evankeliumin radikaali viesti velvoittaa kristittyjä toimimaan yhdessä, vaikka koko muu maailma ei sellaiseen kykenisi. Rauhan kaipuu voi parhaimmillaan ohittaa teologisista, kielellisistä tai kulttuurisista ymmärryseroista johtuvia ekumenian esteitä. Ohittaminen ei toki tarkoita, että eri perinteiden tulisi ajatella kaikissa asioissa samalla tavalla, mutta mahdollistaa muutoin toisistaan erillään toimivien ihmisryhmien yhteistoiminnan.
”Evankeliumin radikaali viesti velvoittaa kristittyjä toimimaan yhdessä, vaikka koko muu maailma ei sellaiseen kykenisi.”
Valitettavasti edellä kuvattu pyrkimys näyttää olevan nykymaailmassa kaukainen tavoite. Historiassa kyseinen evankeliumin ihanne on täytetty korkeintaan paikallistasolla. Globaali todellisuus on vielä kauempana. Poliittiset ja teologiset skismat kirkkojen välillä tai pahimmillaan yhden kirkkokunnan sisällä eivät anna uskottavaa kuvaa kristittyjen lähimmäisenrakkaudesta tai toiveikasta kuvaa tulevaisuudesta. Tavan tallaajan näkökulmasta rauhan ideaalin täyttämättömyys aiheuttaa lähinnä kyynisyyttä ja jopa suoranaista pessimismiä.
Edellä mainitun valossa ei siis ollut lainkaan yllättävää, että suurin osa ekumeeniseen galluppiin osallistujista ilmaisi kokevansa suurinta rauhantunnetta lähinnä henkilökohtaisella tasolla. Käydessäni läpi erilaisia rauhaan liittyviä näkökulmia pidän merkillepantavana sitä, kuinka monet käyttivät rauhasta puhuessaan lähestulkoon samanlaisia käsitteitä ja esittivät varsin identtisiä ajatuksia. Vaikka jonkinlaista samankaltaisuutta oli etukäteen varovasti arvioiden odotettavissa, merkittävää oli, kuinka identtisesti rauhasta lopulta iästä ja taustasta riippumatta puhuttiin yksilötasolle siirryttäessä.
”Ulkoinen ja sisäinen rauha eivät valtaosassa vastauksia olleet toisistaan riippuvaisia tekijöitä. Vastausten mukaan kokemus sisäisestä rauhasta oli mahdollista, vaikka ulkoisen rauhan edellytykset eivät täyttyisi.”
Varsin paljon viljelty käsitepari koostui sisäisen ja ulkoisen rauhan kokemuksista. Käsitteiden keskeinen ero näyttää olevan siinä, että ulkoinen rauha ymmärrettiin rauhaa järisyttävien seikkojen poissaolona, kun taas sisäinen rauha koettiin tunnetilojen kautta. Ominaisuudeltaan sisäistä rauhaa luonnehdittiin paljon syväluotaavammaksi kuten sielun täyttymykseksi. Siinä missä ulkoisen rauhan lähteenä pidettiin maallisia tekijöitä, koettiin sisäinen rauhan olevan peräisin Jumalalta. Ulkoinen ja sisäinen rauha eivät valtaosassa vastauksia olleet toisistaan riippuvaisia tekijöitä. Vastausten mukaan kokemus sisäisestä rauhasta oli mahdollista, vaikka ulkoisen rauhan edellytykset eivät täyttyisi.
Hengellisesti yksikään vastaajista ei kokenut saavuttavansa täydellistä rauhaa sen ulkoisessa merkityksessä. Varsin tärkeänä pidettiin Jeesuksen sanoja: ”Minä jätän teille rauhan. Oman rauhani minä annan teille, en sellaista, jonka maailma antaa. Olkaa rohkeat, älkää vaipuko epätoivoon.” (Joh. 14:27) Kristillisessä uskossa rauha on paljon enemmän kuin mitä pihalla tapahtuu. Ihmisen voi elää rauhassa rauhattomuuden keskellä. On toki perusteltua kysyä, miksi tunne Jumalan läsnäolosta ilmaantuu sisäisenä rauhana, mutta ei ulkoisena. Vaikka kaiken kattavaan vastaukseen ei sivutila riitä, voidaan huomio kiinnittää rauhan rakentajiin eli ihmisiin.
Kokemus sisäisestä, Jumalan antamasta rauhasta ei jää vain omille sijoilleen, vaan jalostuu ulospäin suuntaavaksi ja maailmaa muuttavaksi toiminnaksi. Ajatus näkyy esimerkiksi profeetta Hesekielin sanoissa: ”Minä annan heille uuden sydämen ja heidän sisimpäänsä uuden hengen, minä otan heidän rinnastaan kivisydämen pois ja annan tilalle elävän sydämen. Niin he seuraavat minun säädöksiäni, he ottavat varteen minun käskyni ja elävät niiden mukaan. He ovat minun kansani, ja minä olen heidän Jumalansa.” (Hes. 11:19–20)
Sisäisen rauhan saavuttaminen voi olla prosessina työlästä. Johanneksen evankeliumissa annettu lupaus kirkastuu kirjoitusten valossa. Mainitseepa esimerkiksi Saarnaaja ajattoman kansanviisautensa: ”uurastavan uni on makea, söipä hän vähän tai paljon, mutta rikkaalta kylläisyys vie unen.” (Saarn. 5:11). Ihmisen taitaa aina haluta enemmän ja enemmän ”-Silmä ei saa näkemisestä kylläänsä eikä korva täyttään kuulemisesta.” (Saarn.1:8) Olisiko siis aika aloittaa rauhan rakennus omasta elämästä?
KUVITTAJA ja sarjakuvataitelija Sari Sariola omaelämäkerrallisessa esikoisteoksessaan Tiedän olevani ylipainoinen (Zum Teufel 2023) nostaa koskettavasti esille useilla omakohtaisilla esimerkeillä epäkohtia läskivihaa ylläpitävästä yhteiskunnastamme ja siitä millaista on olla isompi ja epätasa-arvoisessa asemassa yhteiskunnassa, jossa ideaali on olla painoindeksin ihanteen mukainen.
Teos sukeltaa syvälle tekijän omaan tunne- ajatusmaailmaan, jotka ovat kehittyneet vuosien ajan kokonaiseksi teokseksi. Omakuvien kautta näyttää avoimesti ja rehellisesti, miltä hän näyttää, miltä hänestä tuntuu, millaiseksi hän itseään kokee, millaiseksi on ollut kasvaa hyväksymään itseään silloin, kun rakkaus itseään kohtaan on peittynyt pettymyksen ja totuttujen ajatusmallien alle ja kuinka hyväksyä itseään, kun yhteiskunta ei vastaa rakkaudella.
”Jo piltteinä opimme, että laihuus on ideaali, johon kuulu pyrkiä”
THL:n mukaan suomalaisista 2-16-vuotiaista tytöistä 19 % ja pojista 29 % ovat ylipainoisia, nuorista 18-29-vuotiaista aikuisista naisista 35 % ja miehistä melkein 47 % ja yli 30-vuotiaista suomalaisista aikuisista 63 % naisista ja 72 % miehistä ovat ylipainoisia, ja lähes joka toisella esiintyy keskivartalolihavuutta. Lihavuus itsessään voi altistaa elämänlaadun, fyysisen toimintakyvyn ja työkyvyn huonontumista, sairastumista diabetekseen, astmaan, verisuonitauteihin, kihtiin, uniapneaan ja masennukseen sekä moniin muihin ongelmiin.
Lihavuuden hoito Suomessa keskittyy pääosin elämätapojen, ruokavalion ja liikkumisen tasapainottamiseen, sillä tutkimusten mukaan pelkkien stressitekijöiden vähentäminen voi edesauttaa painon alentamista niin, että terveyttä uhkaavat tekijät heikkenevät, ja elämänlaatu paranee. Terveydenhuollossa sairaanhoitajan ja lääkärin tehtävä on nostaa esille ja puuttua potilaan terveydelliseen tilaan, ja toimia interventiona elinikää lyhentävien elämänvalintojen takia.
Lihavuus itsessään olisi kuitenkin pyrittävä ymmärtämään monimutkaisena ilmiönä, johon vaikuttaa biologisten ja perinnöllisten tekijöiden lisäksi mielenterveyteen vaikuttavat ulkoiset asiat. Esimerkiksi traumaattisten kokemusten ja/tai väkivallan uhan vuoksi kohonnut kortisolitaso voi aiheuttaa paniikkituntemusten lisäksi lihavuutta.
Sariolan tarina avaa myös lihavuutta ja lihavana olemisen ongelmia lääketieteelliseltä kannalta. Pohdinta siitä, kumpi tuli ensin, masennus vai lihavuus, on edelleen kysymys, johon niin painoindeksin väärällä puolella oleva kuin hoitohenkilökunta pohtivat sekä yhdessä että erikseen.
Hoidon saanti mielenterveysongelmiin, työuupumukseen tai katkenneeseen sormeen on riippuvainen vaa´an lukemasta, samalla tavalla kuin hoitohenkilökunnan kanssa tekemät haastattelut hoitoon pääsyystä alkaa kysymyksellä hoitoon hakeutuneen viimeisimmän kuukautiskierron alku- ja loppupäivämäärään sekä kierron kokonaispituuteen myös silloin kun vaiva ei liity lisääntymiselimistöön.
”On joskus jopa koomista mennä vastaanotolle sormi murtuneena ja saada saarna painosta”
Kauniiden, ja väririkkaiden sekä monivivahteisten piirrosjälkien ansiosta Sariolan autiofiktiivistä, fantasiatyyppistä tarinaa kohti itsensä hyväksymistä, ja itsensä ymmärtämistä on nautinnollista seurata, vaikka hyvin vahvasti itsetietoisen ja yhteiskunnallisesti läsnä olevan henkilön tunne- ja maailmankuvalliset näkemykset itsestään ovat koskettavia ja ajatuksia herättäviä.
Sariolan tarina ei sisällä vain koskettavia hetkiä, ja samaistuttavia mietteitä. Tarinassa on raikkaan viiltävän teräviä, yhteiskunnan läpi leikkaavia näkemyksiä ihmisyydestä, olemisen itsemäärittelemisen oikeutuksesta ja oikeudesta olla oma itsensä, juuri sellaisena kuin itsensä kokee.
”Mikään osa minusta ei kuulu muille”
Tiedän olevani ylipainoinen on monikerroksinen- ja tahoinen, kaunis ja sensitiivinen kasvutarina omasta itsestään, joka on jaettavissa kaikkien heidän kanssaan, jotka tuntevat voivan samaistua sarjakuvataitelijan sielunelämään isompana yhteiskuntajäsenenä. Ylipainoinen tietää ja tuntee liikapainon vaikutuksen, mutta kaikille on yhteiskunnassamme sijaa.
Teos ei ihannoi ylipainoa tai ylipainon tuomia henkisiä tai terveyteen kokonaisvaltaisesti vaikuttavia ongelmia vaan päinvastoin: teos korostaa itsetietoisuuden ja läsnäolon tärkeyttä ja muistuttaa erilaisuuden, moniarvoisuuden ja tasa-arvon ymmärtämisen tärkeydestä. Teos muistuttaa myös sekä kehollisesta, että henkisestä rauhasta. Itseään täytyy pyrkiä rakastamaan sellaisenaan kuin on, vaikka jonain päivänä olo on kuin norsulla yhteiskunnan omistamassa lasikaupassa, jossa pienikin liike tarkkaillaan ja tuomitaan.
Suomen Ekumeenisen Neuvoston nuorisojaoston valokuvaprojekti
EKUMEENINEN vastuuviikko järjestettiin ensimmäistä kertaa vuonna 1978 ja sen tehtävänä on ollut ja on edelleen saada kristityt pohtimaan, kyselemään ja arvioimaan suhdettaan maailman tilaan. Vastuuviikon teema keskittyy maailman ajankohtaisiin kysymyksiin. Joka vuosi Vastuuviikolle on annettu vuosikohtainen teema ja otsikko, joka on heijastellut sen ajan maailman tilaa.
Tämän vuoden teemaksi on valittu Pyhä rauha – kristityt rauhan rakentajina. Rauhan teema on näiden vuosien aikana toistunut Vastuuviikon teemojen otsikoissa useammin kuin yksikään muu sana. Myös tämän Etsijän teema on rauha. Rauhan teemaan tarttuminen tuntuu tässä hetkessä yhä tärkeämmältä. Johtuuko se siitä, että rauhaan keskittyminen on tärkeintä juuri silloin, kun se tuntuu karkaavan pois ulottuviltamme? Mikä on meidän kristittyjen rooli rauhan vaalimisessa ja sen rakentamisessa?
Suomen Ekumeenisen Neuvoston nuorisojaosto on toteuttanut tänä syksynä valokuvaprojektin, joka tarjoaa visuaalisia esimerkkejä siitä, miltä rauha nuorista kristityistä näyttää. Kuvat on ottanut eri kristillisistä taustoista tulevat nuoret aikuiset, joiden yhdistävänä tekijänä on tahto etsiä kristittyjen ja koko maailman ykseyttä, sekä rakentaa rauhaa.
Haluamme, että kuvat voivat puhua puolestaan ja välittää rauhan tunnetta, jota projektiimme osallistuneet ovat halunneet nostaa esiin. Me toivomme, että projektimme voisi tällä vastuuviikolla ja osana tätä Etsijää kiinnittää huomiomme siihen, mitä rauha voi meille tarkoittaa. Ehkä se kannustaa myös sinua etsimään rauhaa ympäriltäsi näinä aikoina.
”Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat. Minä annan teille levon. Ottakaa minun ikeeni harteillenne ja katsokaa minua: minä olen sydämeltäni lempeä ja nöyrä. Näin teidän sielunne löytää levon. Minun ikeeni on hyvä kantaa ja minun kuormani on kevyt.”
Matteus 11:28-30 (FB92)
TÄMÄ Matteuksen kohta on monelle tuttu, mutta se on aina koskettanut ja puhutellut minua aivan erityisellä tavalla. Tuntuu, kuin jakeet olisi kirjoitettu juuri minulle. Annan tehtävän: lue jakeet uusin silmin ja pohdi, miten Jeesus puhuu juuri sinulle juuri tällä hetkellä. Minulle jakeista hehkuu lempeys ja sisäinen rauha, jota Jeesus haluaa meille antaa. Jeesus on todella luvannut antavansa meille levon, kunhan vain luovutamme Hänelle kantamuksemme. Ilman levolle antautumista meillä ei ole täyttä yhteyttä Jumalaan.
Elämme yhteiskunnassa, joka on rauhaton sekä poliittisesti että hengellisesti. Maailma on täynnä sotaa, mutta käymme myös sotaa sisimmässämme. Harvemmin meille jää aikaa levätä ja pysähtyä. Suoritamme helposti myös vapaa-aikaa. Emme osaa pysähtyä, vaan levostakin tulee rauhatonta, projekti, joka täytyy saada suoritettua. Oletko saanut tarpeeksi askelia päivän aikana? Entäs veden juonti? Olethan varmasti palautunut?
Kuva: Peggychoucair, Pixabay
Olin aikaisemmin juuri se opiskelija, joka siirtyi deadlinesta deadlineen ja lepäsi vasta silloin, kun ei enää pystynyt pitämään elämää kasassa. Iltaisin päässä pyörivät tulevan päivän hommat ja aamulla tunsin oloni harvoin levänneeksi. Gradun palauttamisen jälkeen nukuin pari viikkoa ja söin sirkusaakkosia lounaaksi. Tämän jälkeen tajusin, että minun on yksinkertaisesti opittava lepäämään.
”Todellisen levon löysin vasta Jeesuksen kautta.”
Jo aivan Raamatun alussa Jumala todistaa, kuinka tärkeää lepo on. Maailman luomisen jälkeen seitsemäntenä päivänä Hän nimittäin lepäsi. Kymmenessäkin käskyssä meitä kehotetaan pyhittämään lepopäivä. Sunnuntain pyhittäminen levolle oli pitkään minulle tuntematon asia. Todellisen levon löysin vasta Jeesuksen kautta. Viime talvesta asti olen kuitenkin alkanut kalenteroimaan sunnuntait vapaaksi kaikesta työstä. Nykyään minun sunnuntainani nukutaan pitkään, tehdään hyvää ruokaa ja levätään perheyhteydessä. Minusta on oikeastaan tullut sunnuntaifani.
Jos tuntuu, että elämä on rauhatonta eikä aikaa riitä lepäämiseen, pysähdy hetkeksi miettimään ajankäyttöäsi. Sitten ota esiin kalenterisi ja kalenteroi tyhjää aikaa. Nykyään huolehdin siitä, että kalenterini ei näytä niin täydeltä, että pitäisi sanoa ei yhteiselle kahvihetkelle tai leffaillalle – yksin tai ystäväsi, kumppanisi, perheen kanssa. Joskus tyhjä aika kannattaa pitää tyhjänä. Jumala haluaa viettää kanssasi aikaa. Sinun täytyy vain pysähtyä ja päästää irti sisäisestä rauhattomuudestasi. Tällöin sinäkin saat levon.
ON taas kriisin aika. Istun työpöydän ääressä ja tuijotan ikkunasta ulos hengähtääkseni taittamisen lomassa. Yhtäkkiä ajatus ilmaantuu mieleeni: minäkin olen vaikuttaja.
Valitsin vuoden toisen Etsijän teemanumeron aiheeksi vaikuttamisen. Ajattelin, että olisi hienoa kuulla innostavien nuorten näkökulmia ja kokemuksia siitä, millaista nykypäivän vaikuttaminen on. Nuorilla vaikuttajilla olisi varmasti jaettavaa. En kuitenkaan tajunnut lehteä suunnitellessa, että minullakin on henkilökohtainen näkökulma vaikuttamiseen.
Jokainen meistä on vaikuttaja omassa elämässämme. Jokaisella meillä on asioita, joista rakastamme puhua perheelle, ystäville ja joskus myös puolitutuille tai tuntemattomille. Se on arkipäiväistä vaikuttamista, joka monesti unohtuu, kun mietimme nykypäivän vaikuttajia.
”Väitän, että tehokkainta vaikuttamista on se, että elämme arvojemme mukaista elämää ja näytämme sitä kautta esimerkkiä.”
Kun puhumme vaikuttajista, tai tuttavallisemmin “influenssereistä”, ajatuksemme siirtyy sosiaaliseen mediaan, kaupallisiin yhteistöihin ja someprotesteihin. Vaikuttaminen ei kuitenkaan tarvitse näkyvää somepresenssiä ja uraa sosiaalisen median tai vaikkapa politiikan saralla. Väitän, että tehokkainta vaikuttamista on se, että elämme arvojemme mukaista elämää ja näytämme sitä kautta esimerkkiä.
Haastatellessani nuorta kirkkovaikuttajaa Pia Kärkeä kysyin hänen arvoistaan, jotka ohjaavat hänen vaikuttajauraansa. Kirjoittaessani puhtaaksi haastattelua jäin pohtimaan sitä, mikä on minun elämäni keskiössä. Niin mitä ne minun arvoni ovat? Ajatus tuli kristallinkirkkaasti: haluan, että jokainen kohtaamani ihminen ja läheinen oppisi tuntemaan Jeesuksen ja alkaisi elää lähetettynä.
”Se, miten elän elämääni, saattaa vaikuttaa siihen, miten joku näkee kristittynä ja lähetettynä elämisen. Saatan olla kaveripiirin tai kahvipöydän ainoa kristitty.”
Se, että minäkin olen arkielämän vaikuttaja, on yhtä aikaa innostava ja pelottava ajatus. Se, miten elän elämääni, saattaa vaikuttaa siihen, miten joku näkee kristittynä ja lähetettynä elämisen. Saatan olla kaveripiirin tai kahvipöydän ainoa kristitty. Ajatus on järäyttävä, mutta myös äärettömän innostava.
Omia kokemuksiaan vaikuttamisesta pääsevät kertomaan NAVI:ssa vaikuttava Pia Kärki ja teologiaa opiskeleva Pietari Jetsonen. Jetsonen pohtii esseessään nykyajan vaikuttamiskulttuuria ja sosiaalista mediaa, Kärki taas kertoo haastattelussaan henkilökohtaisia kokemuksiaan kirkossa vaikuttamisesta. Karoliina Virkkunen lähestyy ASMR-ilmiötä henkilökohtaisesta näkökulmasta. Lisäksi numerossa on mukana tavallisen tapaan kulttuurikritiikkiä ja ensimmäistä kertaa myös runoja.
Millaisten arvojen puolesta sinä taistelet omassa elämässäsi? Kehotan jokaista pohtimaan arvoja, joiden mukaan elää. Arvojen reflektointi on terveellistä ja järkevää, olit sitten uskova tai ateisti. Teoillamme ja sanoillamme on todella merkitystä. Kuten Lauri Nolte kirjoittaa runossaan, jonka löydät “Kirjoituksia pöytälaatikossa” -osiosta, valonkantajilla on vastuuta. Olkaamme siis valonkantajia, jotka heijastavat kaikella mitä teemme omia arvojamme.
Petra Uusimaa
Kirjoittaja on Etsijän päätoimittaja ja tummapaahtoisen kahvin ylikuluttaja, joka haaveilee keskiajantutkijan urasta.
ISTUMME mummoni keittiönpöydän ääressä ja pula-aikaan tottunut mummo viikkailee rauhallisin liikkein muovipusseja kauniiksi nyyteiksi, koska haluaa säilyttää ne. Olen 10-vuotias. Muovipussien rapina ja mummoni pehmeiden käsien lempeä liike hiljaisessa keittiössä saa aivoni hyrisemään. Korvani takaa lähtee selkäpiitä alas ihana väreilyn tunne. Tuijotan tyhjyyteen ja rentoudun makaroniksi.
Muistan tällaisia rentouttavia kokemuksia myös koulusta, kun opettaja tuli henkilökohtaisesti auttamaan minua tehtävien kanssa hiljaisessa luokassa. Opettajan kuiskinta ja ympäriltä kuuluva kynien rapina oli huumaavaa. Lukiossa en olisi millään halunnut luopua ruotsin sijaisesta, jonka pelkkä puheääni aiheutti minussa tämän tunteen.
Lukioikäisenä olin oppinut jo vähän häpeämään tätä tunnetta, vaikka salaa hivelinkin niskaani kynänvarrella samaan aikaan, kun ruotsin sijainen kertoi rauhallisella äänellään adverbeista. En uskaltanut kertoa kellekään saavani outoa tyydytystä oudoista asioista. Pelkäsin olevani yksin asian kanssa.
Oliko tunne seksuaalinen? Ei. Lohduttava? Ehkä.
”Satunnainen muotibloggaaja ei tiennyt, että katsoin hänen saman lyhyen videonsa noin 586 kertaa vain tunteakseni kivaa kutinaa niskassa.”
Vuonna 2011 koin valaistuksen seikkaillessani lempiharrastukseni Youtuben parissa. Olin jo tallennellut itselleni lukuisia videoita, joiden sisältö oli tahattoman rentouttavaa. Pehmeästi puhuvia ihmisiä ja mukavia ääniä, joiden äärellä rentouduin salamyhkäisesti yksin kotonani kuin isokin rikollinen. Satunnainen muotibloggaaja ei tiennyt, että katsoin hänen saman lyhyen videonsa noin 586 kertaa vain tunteakseni kivaa kutinaa niskassa. Valaistuksen hetken koin törmätessäni videoon, jonka otsikossa oli kirjainyhdistelmä ASMR.
ASMR on nykyään valtavirtaa, mutta moni ei tunne sen alkuperää. Kuva: Pixabay
Olin törmännyt ensimmäiseen ihmiseen, joka äänitti videolle ASMR-kihelmöintiä aiheuttavia ääniä tarkoituksella. Kanavan nimi oli GentleWhispering, ja sen taustalla toimiva Maria Viktorovna on nykyään luultavasti maailman kuuluisin ASMR-taiteilija.
Tuohon aikaan ASMR-yhteisö oli vielä pieni ja marginaalinen yhteisö internetissä, enkä tuntenut lisäkseni ketään oikeassa elämässä, joka olisi tiennyt mistä on kyse. Otin asian kuitenkin rohkeammin puheeksi, kun vihdoin tiesin, että en ole hullu enkä yksin. Yllätyksekseni myös veljeni tunnisti tämän nautinnon ja kertoi, että esimerkiksi pihasoran rapina auton renkaiden alla oli miellyttävää.
ASMR-tunnetta aiheuttavista äänistä ja visuaalisista liikkeistä käytetään yleisesti käsitettä trigger, triggeri. Toimivat triggerit ovat yksilöllisiä, ja niiden toimivuus voi riippua esimerkiksi vireystilasta ja ympäristöstä. Sama video ei välttämättä toimi joka kerta vuosikausia, vaan sen vaikuttavuus voi välillä sammua. Olen kokenut myös ajoittaista kyvyttömyyttä kokea ASMR-tunnetta ylipäätään.
ASMR-videoiden ilmiö räjähti Youtubessa muutamassa vuodessa valtavaksi, ja uusia ASMR-taiteilijoita, asmrtisteja, tuli esiin kuin sieniä sateella. Taisinpa itsekin ladata Youtubeen muutaman videon. Nykyisin ASMR-videot ovat valtavirtaa ja samalla niiden alkuperä on hämärtynyt.
Moni mieltää ASMR:n pelkiksi rentoutusvideoiksi, joissa kuiskitaan ja naputellaan esineitä kynsillä. Toiset pitävät sisältöjä omituisen seksuaalisina ja ASMR-videoiden joukkoon on ilmestynyt paljon myös seksuaalissävytteisiä videoita — tai vähintäänkin sellaisia, joiden tarkoituksena on luoda illuusioita intiimistä läheisyydestä esimerkiksi tyttöystävä-roolileikkien muodossa. Niissä hyödynnetään parasosiaalisuutta ja houkutellaan näin myös seuraajia tai jopa kuukausitilaajia, jotka maksavat sisällöstä. Parasosiaalisuudella viitataan illuusioon aidosta ihmiskontaktista tai -suhteesta esimerkiksi somevaikuttajan kanssa.1
Monille on hämärää, että kirjainyhdistelmä ASMR viittaa tiettyyn kokemukseen, jota kaikki eivät kykene kokemaan. Käsitteen autonomous sensory meridian response kehitti Jennifer Allen vuonna 2010 kuvaamaan tunnetta, jota itse tunsi, mutta josta oli vaikea keskustella muiden kanssa. Käsite lähti leviämään, kun Allen perusti ilmiölle oman ryhmän Facebookiin.2 Käsite oli siis todellakin uusi, kun itse törmäsin siihen ensimmäisen kerran vuonna 2011.
”Monille on hämärää, että kirjainyhdistelmä ASMR viittaa tiettyyn kokemukseen, jota kaikki eivät kykene kokemaan.”
Ymmärrys siitä, että kaikki eivät kykene kokemaan ASMR-tunnetta muotoutui, kun käsite alkoi levitä internetissä. Sittemmin ilmiöstä on tehty tutkimusta esimerkiksi psykologian kentällä, mutta vieläkin tunteen syntymekanismit ja syyt ovat melko tuntemattomat.
Esimerkiksi Giulia Lara Poerion, Emma Blakeyn, Thomas J. Hostlerin ja Theresa Veltrin katsaus kahteen tutkimukseen erotteli ASMR-tunteen muista verrattavista elämyksistä, kuten taiteen kokemisesta ja totesi, että ASMR-videot voivat tuoda myönteisiä terveysvaikutuksia erityisesti niille, jotka ilmoittivat kykenevänsä kokemaan ASMR-tunnetta.
Taiteen kokemisessa tyypillistä oli, että innostus vaikkapa vaikuttavan musiikin äärellä nosti sydämen sykettä, kun taas ASMR vaikutti sykettä laskevasti. ASMR-kokemus lisäsi myös ihon sähkönjohtavuutta, mikä toisaalta kertoo sympaattisen hermoston aktivoitumisesta eli jännittyneisyyden noususta. Tutkijat huomauttivat, että vaikka laskeva sydämen syke ja tällainen aktivoiva vaikutus näyttävät olevan ristiriidassa keskenään, on tämä fysiologisesti mahdollista. Heidän mukaansa tämä voi kertoa siitä, että ASMR on emotionaalisesti monimutkainen ilmiö.
Tutkittavat kertoivat myös videoiden tuomasta yhteyden tunteesta (connectedness).3 Tällainen yhteyden kokemus viittaa aiemmin mainitsemaani parasosiaalisuuteen. Erityisesti intiimit roolileikkivideot voivat helpottaa yksinäisyyttä, jota moni nykyajan maailmassa tuntee.
Itselleni tällainen parasosiaalinen intiimiys ja lohduttavat roolileikit eivät ole olleet tärkeitä japersonal attention eli henkilökohtainen huomiointi ei toimi minulle triggerinä. Minun on itse asiassa helpointa keskittyä nauttimaan tunteesta, kun minuun ei kiinnitetä mitään huomiota, eikä minun tarvitse vastata toisen ihmisen huomioon. Kuten tutkimuksessa todettiin, ASMR voi olla emotionaalisesti monimutkainen ilmiö. Yhteyden kokeminen voi olla osa sitä, mutta ASMR-kihelmöintiä voi kokea myös ilman.
Paperin kahina ja kirjoittamisesta lähtevä ääni voivat toimia ASMR-triggereinä. Kuva: Pixabay
”En missään tapauksessa voi tuntea ASMR-tunnetta aina kun haluan. Olenkin oppinut tunnistamaan kehossani ja mielessäni, milloin kokemukselle on otollinen hetki.”
Itselleni ASMR-videot ovat toimineet ennen kaikkea rauhoittavina kokemuksina, ja ne ovat auttaneet minua myös keskittymään esimerkiksi kirjallisiin töihin. ASMR maadoittaa ja luo turvallisen kuplan, jossa keho ja mieli löytävät täydellisen rauhan tunteen. Kupla on hyvin herkkä ja särkyy helposti, jos ympäristöön tai kehoon tulee häiriötekijöitä. En missään tapauksessa voi tuntea ASMR-tunnetta aina kun haluan. Olenkin oppinut tunnistamaan kehossani ja mielessäni, milloin kokemukselle on otollinen hetki.
Katson ja kuuntelen ASMR-sisältöjä kuitenkin myös silloin kun tiedän, etten voi kokea varsinaista kihelmöintiä. Esimerkiksi iltaisin peiton alla se ei ole mahdollista, koska peitto koskettaa ihoa ja näin estää kihelmöinnin. Rauhoittavat äänet alkavat kuitenkin nukuttaa minua. Katson usein samoja videoita uudelleen, sillä ennakoitavuus tuo turvaa ja auttaa entisestään rentoutumisessa.
Minulle tehokkaimpia triggereitä ovat pehmeä puhe ja aksentit, rapinat ja kahinat, tietyt sanat ja ilmaisut ja rauhallinen liikehdintä. Kuiskaus ei toimi minulle, mikä on harmi, sillä ylivoimainen enemmistö puhutusta ASMR-sisällöstä on kuiskattua.
Erityisen kiehtovaa on tahaton ASMR eli sisällöt, joita ei ole alun perin tarkoitettu ASMR-taiteeksi. Tahattoman triggeröiville videoille on olemassa myös omia Youtube-kanavia. Tahattomuudessa viehättää varmasti aitous, sillä se vie lähimmäksi lapsuuden ja nuoruuden kokemuksia, jolloin koin tunnetta arkipäiväisissä ja yllättävissä tilanteissa. Tällaisia tilanteita saattavat yhä olla esimerkiksi apteekin tai jonkun viraston luukulla asiointi.
”Tahattomuudessa viehättää varmasti aitous, sillä se vie lähimmäksi lapsuuden ja nuoruuden kokemuksia, jolloin koin tunnetta arkipäiväisissä ja yllättävissä tilanteissa.”
ASMR-käsitteen ja sitä ympäröivän yhteisön löytyminen oli minulle aikanaan valtavan tärkeä juttu. Vietin paljon aikaa Youtubessa ja keskustelupalstoilla keskustellen muiden yhteisön jäsenten kanssa. Etsin myös innolla uusia taiteilijoita, joiden sisältö toimisi minulle. Nykyisin kyky tuntea ASMR-kihelmöintiä on lähinnä mukava lisä elämään, ja olen siitä kiitollinen. Minulla on paljon myös elämää hankaloittavia aistiyliherkkyyksiä, ja ASMR auttaa minua hivelemään aistejani hyvällä tavalla.
Kirjoittaja tuntee ASMR-kihelmöinnin lähtevän oikeanpuoleisen korvan takaa. Kuva: Kimia Zarifi, Unsplash
Aistiherkkyyksien yhteys ASMR:ään on mielenkiintoinen asia, sillä on myös paljon ihmisiä, jotka eivät voi sietää ASMR-ääniä esimerkiksi misofonian vuoksi. Erityisesti syömisen äänet ovat monesta suorastaan kuvottavia. Misofonia tarkoittaa herkistymistä ja inhoa arkipäiväisiä, usein toistuvia ääniä kohtaan. Näitä voivat olla esimerkiksi syömisen ja hengittämisen äänet.4
Itselleni syömisen äänet ovat miellyttäviä ja katson mielelläni ASMR-videoita, joissa syödään. Myös suusta kuuluvat maiskahtelevat äänet kutittelevat aivojani. Yläasteella olin salaa innoissani kielistudio-tunneista, joissa opettaja puhui maiskutellen mikrofoniin ja me oppilaat kuuntelimme häntä kuulokkeista omissa kopeissa. Olisi mielenkiintoista tietää, kuinka moni luokassa koki opettajan äänen miellyttävänä, kuinka moni kuvottavana ja kuinka moni ei kiinnittänyt asiaan mitään huomiota.
Vaikka kaikki eivät pystykään kokemaan ASMR-kihelmöintiä ja osa kärsii misofoniasta, suosittelen jokaista etsimään elämäänsä ääniä, jotka miellyttävät ja rauhoittavat. Siinä missä itse saan äänimaljaterapiasta migreenin, voi sellainen olla toiselle erittäin terapeuttista. Myös luontoäänet linnunlaulusta veden liplatukseen ja sateen ropinaan voivat auttaa rentoutumaan vaikka omassa olohuoneessa.
Kirjoittaja on pitkän linjan ASMR-intoilija ja ensimmäisen kesän palstaviljelijä.
Lähteet
Rotola-Pukkila, Miisa & Pekka Isotalus. 2021. Ystävyyttä vai illuusiota? Parasosiaalisen suhteen näkyminen seuraajien viesteissä sosiaalisen median vaikuttajalle. Lähikuva – Audiovisuaalisen Kulttuurin Tieteellinen Julkaisu, 34(2-3), 95–110. https://doi.org/10.23994/lk.111163
Poerion, Giulia Lara & Emma Blakey & Thomas J. Hostler & Theresa Veltri. 2018. More than a feeling: Autonomous sensory meridian response (ASMR) is characterized by reliable changes in affect and physiology. https://doi.org/10.1371/journal.pone.0196645
PIA Kärki on 19-vuotias helsinkiläinen vaikuttaja, joka hurahti kirkkovaikuttamiseen rippikoulun jälkeen. Hän on jo vuodesta 2019 alkaen pyrkinyt lisäämään nuorten ja nuorten aikuisten ääntä kirkossa ja kokeekin sen erääksi suurimmista unelmistaan – jotta nuoria todella alettaisiin kuunnella.
Kärki on lopettamassa juuri viimeistä vuottaan aikuislukiossa. Vapaa-ajalla hän kertoo rakastavansa maalaamista ja tietysti vaikuttamista. Kärki on ennen kaikkea motivoitunut pitämään nuoria ja nuorten ääntä esillä.
Pia Kärki vuoden 2022 Nuorten tulevaisuusseminaarissa. Kuva: Joonas Hiltunen
Oman äänen kuuluvuuden puolesta tulee taistella, painottaa Kärki. Seurakunnan työntekijät ovat monesti niin kiireisiä, että heitä täytyy lähestyä useampia kertoja. Tästä ei kannata pelästyä tai harmistua, hän jatkaa.
“Pitää olla rohkea eikä saa luovuttaa, vaikka tuntuisikin siltä, että haluaa luovuttaa ja ettei tästä tule mitään, pitää jaksaa taistella. Kannattaa muistaa pitää esillä omia asioita.”
Miten Kärjestä tuli vaikuttaja?
Kärki on tällä hetkellä mukana NAVI:ssa, johon hän liittyi täytettyään 18. NAVI eli nuoret aikuiset vaikuttavat kirkossa -vaikuttajaryhmä koostuu hiippakuntien lähettämistä edustajista ja varaedustajista sekä erilaisten kristillisten järjestöjen edustajista. Kärki edustaa Helsingin hiippakuntaa varajäsenenä ja kuuluu tämän lisäksi Helsingin Paavalin seurakunnan nuorten vaikuttajaryhmään.
Kärki kertoo vaikuttamisuran lähteneen liikkeelle, kun hän kävi rippikoulun vuonna 2019. Rippikoulun jälkeen hän sai kutsun nuorisotyöntekijältä projektiin, jossa suunniteltiin nuorille ja nuorille aikuisille oma talo. Kärki pääsi mukaan tiimiin, joka sai suunnitella taloon esimerkiksi playstation-pelipisteitä nuorille.
Sen jälkeen Kärki hurahti kirkkovaikuttamiseen.
“Projekti oli minusta tosi hieno juttu ja olin yllättynyt, että onko kirkkovaikuttaminen tällaista. Kirkkohan on tosi siisti juttu!”
Tämän jälkeen Kärki kävi projektiin kuuluvissa vaikuttajakoulutuksissa. Hän on osallistunut Nuorten tulevaisuusseminaariin sekä seminaaritiimiläisenä että tuutorina. Kärki on ollut mukana Paavalin seurakunnan nuorten vaikuttajatiimissä aina sen perustamisesta lähtien ja on myös kirjoittanut Lasten ja nuorten keskuksen lehteen Villiin kolumneja.
Perusarvoina reiluus ja toisten kunnioittaminen
Kärki on vaikuttanut kirkossa pitkään.
“Olen aika monen seurakunnan toiminnassa mukana. Tarkkailen ja kokeilen verkostoitua”, kuvailee Kärki. Hän tiivistää perusarvoksensa perheet ja läheiset, joka näkyy siinä, että hän viettää paljon aikaa esimerkiksi pitämällä yhteyttä vanhempiinsa ja ystäviinsä.
“Minulle tärkeitä arvoja ovat myös toisten kunnioittaminen, reiluus ja yleinen hyvyyteen pyrkiminen – olla itselle ja toiselle hyvä ja pyrkiä siihen, että kaikessa tekemisessä näkyisi sellainen hyvyys”, sanoo Kärki.
Tämä näkyy myös hänen vaikuttamisessaan, sillä Kärjelle on tärkeää tuoda esille niiden nuorten ääntä, jotka eivät välttämättä itse uskalla käyttää sitä.
“Minulle tärkeitä arvoja ovat myös toisten kunnioittaminen, reiluus ja yleinen hyvyyteen pyrkiminen.”
“Saatan olla joskus viemässä ajatuksia eteenpäin ja kysymässä työntekijöiltä, voisiko teillä olla kiinnostusta tehdä jotain tällaista.”
Hän kertoo mielellään kannustavansa muita ihmisiä.
“Toisaalta olen myös hyvin kriittinen itseäni kohtaan”, hän jatkaa. “Siinä on ristiriita, kun yrittää olla toisille armollinen ja sitten on itselle niin kriittinen. Sen takia tarkkailen omaa toimintaani aika paljon.”
Nuorista oppii kuuntelemalla heitä
Kärjelle vaikuttamisessa kaikkein tärkeintä on reiluus – se, että kaikki tulevat varmasti kuulluksi. Kun kysyin Kärjeltä, mikä on tärkeää nuorten aikuisten äänten lisäämiseksi, hänellä oli suora vastaus valmiina: yksinkertaisesti kuuntelemalla nuoria.
“Nuorista ja nuorista aikuisista puhutaan todella paljon, mutta toivoisin, että keskusteluihin otettaisiin mukaan nuoria ja nuoria aikuisia. Minusta tuntuu usein, että lehtijutuissa, joissa puhutaan nuorista, otetaan kommentoimaan vain aikuisia ihmisiä, eikä nuorilta oikeasti kysytä, mitä heille kuuluu ja miten he kokevat tämän asian.”
Kärki painottaa, että aikuisten täytyisi kuunnella nuoria. Ainoastaan sillä tavalla kuulemme, mitä nuorille todella kuuluu ja mitä he ovat mieltä heitä koskevista asioista.
Oman äänen kuuluville saaminen ei ole ollut aina helppoa Kärjellekään, mutta tilanne on hänen mukaansa muuttunut paljon. Nuorten vaikuttamismahdollisuudet ovat parantuneet ja Kärki kertoo myös oman itsevarmuuden kasvamisesta.
Pia Kärki (oikealla) ja Roni Vatto (vasemmalla) Malmin seurakunnan vapaaehtoisuuden pajapäivässä. Kärki ja Vatto edustavat Helsingin hiippakuntaa.
“Nykyään kun olen jo vaikuttaja, oppinut tosi paljon ja tehnyt monia juttuja, tuntuu, että oman äänen kuuluville tuominen on todella paljon helpompaa. Voi tulla jotain mutkia matkaan, mutta tietää kehen ottaa yhteyttä.”
Jos tuntuu, ettei saa omaa ääntä kuuluville, voi yhteyden ottaa esimerkiksi NAVI:n, opastaa Kärki. Pääasiana on vain taistella omasta paikastaan ja äänestään.
Miksi juuri kirkko?
“Kirkkovaikuttamisessa minua inspiroi se, että kirkko ei ole koskaan valmis ja aina on jotain tehtävää. Koskaan ei lopu puuhat kesken”, tiivistää Kärki, kun kysyn häneltä, mikä motivoi kirkkovaikuttamisessa. “Henkilökohtaisella tasolla minua motivoi myös se, että opin koko ajan lisää ja saan nähdä uusia ihmisiä ja verkostoitua.”
“Seurakunnista ja kirkoista tulee niin paljon eriäviä linjauksia, että minulla menee pää pyörälle. Toivoisin, että kirkkolla olisi selkeämpi ja yhteneväisempi linja.”
Kärki kertoo naurahtaen hänen olleen ennen vaikuttamisuraansa todella helsinkiläinen, mutta tuntevansa nykyään nuoria ympäri Suomea. Se on antanut myös perspektiiviä: seurakunnat eivät toimi samoin Helsingissä ja esimerkiksi Kuopiossa.
Kärki toivoisi, että kirkon linja selkenisi ja yhtenisi.
“Seurakunnista ja kirkoista tulee niin paljon eriäviä linjauksia, että minulla menee pää pyörälle. Toivoisin, että kirkkolla olisi selkeämpi ja yhteneväisempi linja.”
Tärkeintä Kärjen mielestä on kuitenkin se, että jokaisessa seurakunnassa kuunnellaan nuoria ja nuoria aikuisia.
“Koen, että olen omalla vaikuttamisellani saanut nuorten ja nuorten aikuisten ääntä kuuluville. Paavalin seurakunnassa olen puhunut pitkään nuorten aikuisten omasta toiminnasta ja nyt meillä on ollut lepoleirejä ja nuorten aikuisten iltoja.”
Kävijöitä on ollut vähän, mutta Kärki uskoo, että resursseja keskittämällä kävijöitä voisi olla enemmän. Kärjen unelmana olisi saada asialle kokonaan oma työntekijä.
Rakas, rikkinäinen kirkko
Kirkossa on myös paljon epäkohtia, jotka saattavat etäännyttää juuri nuoria. Kärki myöntää, että häntä harmittaa, kuinka hänelle niin paljon tarjonnut kirkko voi olla toiselle turvaton, epäoikeudenmukainen ja traumaattinen.
“Minusta on kurjaa, että minulle niin rakkaassa kirkossa on paljon turvattomuutta, hengellistä väkivaltaa, syrjintää ja epäreiluutta”, tiivistää Kärki.
Tästäkin huolimatta kirkko on alkanut kiinnostaa nuoria enemmän, kertoo Kärki ja sanoo olevansa tyytyväinen tähän suuntaa. Tämä johtuu Kärjen mukaan osaksi siitä, että kirkossa on alettu tietoisesti antamaan nuorille tilaa ja ääntä.
“Minusta on kurjaa, että minulle niin rakkaassa kirkossa on paljon turvattomuutta, hengellistä väkivaltaa, syrjintää ja epäreiluutta.”
Nuorten vaikuttamisen ansiosta kirkkoon tuodaan muutosta. Nuorten näkökulma on ainutlaatuinen ja Kärjen mukaan nuoriin pitäisi suhtautua asiantuntijoina, ei vain ihmisinä, joita kuunnellaan puolella korvalla.
Vapaa-ajalla Kärki rakastaa esimerkiksi maalaamista.
Muutoksia on kuitenkin tapahduttava
“Toivoisin, että kirkko olisi aidosti läsnä jokaisen elämässä ja että kirkko huolehtisi turvallisen tilan ja oikeudenmukaisuuden toteutumisesta.”
Kärki toivoo myös byrokratian vähentymistä ja sitä, että kirkko ulottaa toimintaansa myös kirkon ovien ulkopuolelle. Kirkon täytyisi tulla myös niiden elämään, jotka eivät käy kirkon toiminnassa.
“Toivoisin enemmän myös ilta- ja yöpainoitteista toimintaa, mutta se taitaa olla tällaisen yökukkujan oma toive”, naurahtaa Kärki.
Tärkeintä muutokselle on Kärjen peräänkuuluttama reflektointi — sekä kirkko-organisaation että työntekijöiden tasolla. Kirkosta täytyy olla vastaanottavaisempi myös seurakuntalaisten ideoille ja Kärjen mukaan olisi hyvä osallistaa myös seurakuntalaisia tapahtumien suunnitteluun ja toteuttamiseen.
“Toivoisin, että kirkko olisi aidosti läsnä jokaisen elämässä ja että kirkko huolehtisi turvallisen tilan ja oikeudenmukaisuuden toteutumisesta.”
“Minusta on tärkeää, että moni tulee tietoiseksi kirkon ongelmista ja haluaa tehdä asioita niiden eteen. On hienoa, että kirkon sisällä on havahduttu reflektoimaan enemmän omaa toimintaa ja pohdittu mikä toimii ja mikä ei.”
“Unelmieni kirkko olisi luova ja rohkea”, luonnehtii Kärki. “Sellainen, joka pitäisi usein yhteyttä seurakuntansa alueen ihmisiin, erityisesti heihin, jotka eivät käy kirkossa.”
Mitä seuraavaksi?
Kärki kertoo saaneensa juuri kuulla, että pääsee ylioppilaaksi tänä keväänä. Tulevaisuudessa suunnitelmissa on korkeakoulupaikka Helsingin teologisessa tiedekunnassa tai kulttuurintutkimuksen alalta.
“Jos olisin kirkon työntekijä, niin toivoisin, että pystyisin silloin tekemään asioita, joista nyt haaveilen vaikuttajana.”
Tulevaisuutta Kärki ei kuitenkaan uskalla suunnitella vielä kovin tarkkaan. Hän kovasti toivoo, että olisi syksyllä korkeakoulussa. Vaikuttamista hän aikoo kyllä jatkaa.
“Haluaisin opiskella vielä enemmän, miten voi toimia vaikuttajana. Sen jälkeen olen pohtinut, että perustaisi sometilin vaikuttamisesta”, kertoo Kärki.
Suurena unelmana Kärjellä on työskennellä joku päivä seurakunnassa.
“Jos olisin kirkon työntekijä, niin toivoisin, että pystyisin silloin tekemään asioita, joista nyt haaveilen vaikuttajana.”
Kirjoittaja on Etsijän päätoimittaja ja tummapaahtoisen kahvin ylikuluttaja, joka haaveilee keskiajantutkijan urasta.
“Lomake arvioi minua sen perusteella, kuinka maskuliininen olen.”
TÄMÄN oivalluksen tekee ruotsalainen kirjailija ja journalisti Clara Törnvall täyttäessään kyselylomaketta, jonka tarkoitus on kartoittaa hänellä esiintyviä autismin oireita. Erityismielenkiinnonkohteita käsittelevissä kysymyksissä korostuvat samat teemat: ajoneuvot ja numerot. Sen sijaan esimerkiksi sosiaalisuus ja kiinnostus kaunokirjallisuuteen esiintyvät lomakkeessa ikään kuin autististen piirteiden vastatekijöinä. Törnvall ryhtyy tekemään marginaaleihin merkintöjä. “Mieskysymys.”
Törnvallia haastatteleva psykologi kertoo, että kysymyksissä annettujen esimerkkien tilalle voi ajatella jotain muita sellaisia asioita tai ilmiöitä, joista on erityisen kiinnostunut. Törnvallille tämä selitys ei kuitenkaan kelpaa. Autistit ajattelevat asioita usein kirjaimellisesti, eivätkä osaa välttämättä tulkita kysymyksiä tällä tavoin. Miksi käsitys autismista sitten on edelleen niin sukupuolittunut, ja korostaa maskuliinisia mielenkiinnonkohteita ja “mieskoodattuja” piirteitä?
”Useiden autististen tyttöjen osa onkin ollut jäädä väliinputoajiksi. He ovat olleet liian erilaisia ei-autistiseen eli neurotyypilliseen yhteiskuntaan, mutta heitä ei ole virallisesti hyväksytty autisminkaan piiriin.”
Clara Törnvallin Naisia autismin kirjolla (suom. Christine Thorel, Atena 2023) pureutuu naisten historialliseen näkymättömyyteen autismitutkimuksessa ja -tietoudessa ja tarkastelee haastattelujen, historiallisten esimerkkien sekä kirjailijan omien elämänkokemusten perusteella sitä, miten erilaisilla tavoilla naisten autismi voi ilmetä. 1900-luvun neuropsykiatrian piirissä vallalla oli pitkään uskomus, ettei tyttöjen ja naisten lievää autismia – siis sellaista, johon ei liity merkittäviä älyllisiä tai kielellisiä haasteita – ole olemassakaan.
Kyvyttömyys tai haluttomuus tunnistaa tyttöjen ja naisten autismia on johtanut siihen, että se on usein jäänyt diagnosoimatta. Vaihtoehtoisesti autismi on tytöissä usein tulkittu joksikin muuksi häiriöksi, kuten yleisiksi oppimisvaikeuksiksi. Useiden autististen tyttöjen osa onkin ollut jäädä väliinputoajiksi. He ovat olleet liian erilaisia ei-autistiseen eli neurotyypilliseen yhteiskuntaan, mutta heitä ei ole virallisesti hyväksytty autisminkaan piiriin.
Olin itse vähällä olla yksi tällaisista tytöistä.
Sain autismidiagnoosin verraten myöhään, vasta noin 25-vuotiaana. Koko siihenastisen elämäni minua oli vaivannut tunne siitä, että olen niin olemuksellisesti erilainen, etten sopisi koskaan muiden joukkoon. Tuntui, että minussa oli jokin mystinen tekijä, joka oli muille ilmiselvä mutta itselleni näkymätön. Minua kiinnosti loputtomiin nesteiden liike, ja leikin koulun välitunneilla lätäköissä, minkä vuoksi minua pidettiin epäsiistinä ja lapsellisena. En osannut kunnolla mukautua sosiaalisiin normeihin, enkä jutella muiden kanssa niitä näitä; halusin luennoida erityismielenkiinnonkohteistani, jotka harvoin kiinnostivat muita. Toiset ihmiset näyttäytyivät minulle mystisinä, mykkinä nukkeina, joiden mielenliikkeitä oli mahdotonta ymmärtää. Tunsin olevani muukalainen toiselta planeetalta.
Myöhemmin opin “maskaamaan”, eli muita tarkkailemalla ja matkimalla ymmärtämään paremmin, miten sosiaalisissa tilanteissa toimitaan. Sain ystäviä ja opin piilottamaan epäsovinnaisimpia piirteitäni. Tutustuin myös toisiin autistisiin naisiin, joiden kanssa tunsin voivani olla vapaasti oma itseni. Tunne yleisestä ulkopuolisuudesta ei kuitenkaan hellittänyt. Se kulkee edelleen rinnallani.
”Toiset ihmiset näyttäytyivät minulle mystisinä, mykkinä nukkeina, joiden mielenliikkeitä oli mahdotonta ymmärtää. Tunsin olevani muukalainen toiselta planeetalta.”
Omista ekoistani – kuten erityismielenkiinnonkohteita autistien yhteisöissä nimitetään – merkille pantavimmat on ehkä ollut helppo mieltää jälkikäteen nimenomaan ekoiksi, koska ne ovat usein olleet stereotyyppisen maskuliinisia. Pikkutyttönä minua kiinnostivat autot ja dinosaurukset, aikuisena sotahistoria ja ydinfysiikka. Välissä on kuitenkin ollut kausia, jolloin olen keräillyt esimerkiksi korkokenkiä tai sisustanut vimmalla nukkekotia.
On paljonkin autistisia tyttöjä ja naisia, joiden ekot eivät vastaa stereotyyppisiä käsityksiä. Astioiden keräily tai julkisuuden henkilön fanitus voivat olla ekkoja, mutta ne jäävät usein vähälle huomiolle. 1980- ja 90-lukujen taitteessa autismitutkimusta tehnyt lastenpsykiatri Svenny Kopp, jota Törnvall kirjassaan haastattelee, kertoo huomanneensa jo varhaisessa vaiheessa eroja tyttöjen ja poikien ekoissa. “Mieslääkärit eivät kysyneet My Little Ponyista, he keskittyivät erityismielenkiinnonkohteisiin, joihin saattoivat itse samaistua”, Kopp kertoo.
Nykyajan diskurssissa autismi tulkitaan joskus uudeksi ilmiöksi. Korostuu näkökulma, jonka mukaan kaikki vähänkään erilainen käyttäytyminen tai ajattelu halutaan laittaa jonkin diagnoosin alle. Sinällään normaalien ja harmittomien persoonallisuuspiirteiden medikalisaatio on oma ongelmansa, mutta autismia ei keksitty 1900-luvulla. Törnvall kertookin kirjassaan kristinuskon historiasta löytyvistä niin sanotuista “pyhistä hulluista”, jotka nykytermein olisivat neurologisesti erilaisia, tai yhteiskunnasta syystä tai toisesta syrjäytyneitä eksentrikkoja.
”Törnvall kirjoittaa kauniisti ja pohdiskelevasti, tuoden mukaan tuokiokuvia arkielämästä. Teos on kuin pitkä, nautinnollinen essee.”
Jotkut pyhät hullut ovat olleet nykynäkökulmasta tarkasteltuna todennäköisesti nimenomaan autistisia, kuten sydänkeskiajalla elänyt fransiskaanimunkki veli Ginepro, jolla oli tapana tehdä asioista kirjaimellisia tulkintoja ja olla yksityiskohdista tarkka. Ajateltiin, että tällaisilla henkilöillä oli erityinen suhde Jumalaan, ja heitä saatettiin ihailla suurestikin. Historiallinen ennakkotapaus siis osoittaa, että nykyään autismiksi kutsuttuja piirrekimppuja on esiintynyt aina. Se myös opettaa, että autismin tunnistaminen ei vaadi sen lääkitsemistä tai terapoimista pois. Autistit ovat kukoistaneet yhteisöissä, jotka ovat ymmärtäneet heidän erityispiirteitään. Tämä valaa toivoa tulevaan.
Naisia autismin kirjolla on ajatuksia herättävä lukukokemus. Nimenomaan autistisille naisille omistettu teos auttaa toki ymmärtämään naisten ongelmallista roolia autismin historiassa ja nykyhetkessä, mutta sitä voi tästä huolimatta suositella kaikille: erityisesti kuitenkin autisteille ja heidän läheisilleen. Törnvall kirjoittaa kauniisti ja pohdiskelevasti, tuoden mukaan tuokiokuvia arkielämästä. Teos on kuin pitkä, nautinnollinen essee.
Tuntuu kuitenkin siltä, ettei kirjassa juurikaan pohdita varsinaista syytä tyttöjen ja naisten autismin erilaisuuteen poikien ja miesten autismiin verrattuna. Vaikka aihe on verraten uusi ja vastaamattomia kysymyksiä riittänee, olisin toivonut jonkinlaista, syväluotaavampaa pohdiskelua asiasta. Sukupuolieroihin liittyvät kysymykset ovat ongelmallisia ja ne nähdään nykykeskustelussa kiusallisina. Kysymysten käsittely ei kuitenkaan edellytä erojen luonnollistamista. Vaikka lasta ei voikaan kasvattaa autistiseksi tai ei-autistiseksi, olisi ollut mielenkiintoista tietää, voisiko esimerkiksi tyttöjen sosiaalisuutta ja kiltteyttä korostava kasvatus vaikuttaa siihen, millaiseen uomaan autismi heidän elämässään asettuu.
Toivon, että Naisia autismin kirjolla aloittaa laajemmankin autististen naisten esiinmarssin myös meillä Pohjoismaissa. Monille neurotyypillisille ensikosketus autismiin saattaa tulla mediasta, jossa valitettavan harvoin esitetään muita kuin stereotyyppisiä miesautisteja. Autististen naisten näkymättömyyden on aika tulla tiensä päähän.
Kirjoittaja on Oulussa asuva filosofian maisteri, joka viihtyy metsässä, lukee paljon ja soittaa kannelta.
