Vuodesta 1908
Etsijä haastatteli 1990-luvulla useita tunnettuja julkisuuden henkilöitä, ja julkaisee niistä parhaita paloja kesän Arkiston aarteet -juttusarjassa. Kurkista Arkiston aarteiden ensimmäiseen osaan, ja lue Timo Etelävuoren ja Marianne Heikkilän kirjoittama artikkeli Ismo Alangosta, vuodelta 1993.
OPISKELIJOIDEN jaksaminen on nyt tapetilla. Ja hyvä niin.
Luvut opiskelijoiden jaksamishaasteista ovat karmaisevat. 40% lukiolaisista kokee opinnot henkisesti raskaiksi (Lukiolaisbarometri 2019). 44% korkeakouluopiskelijoista ei koe henkistä hyvinvointiaan hyväksi (Korkeakouluopiskelijoiden terveystutkimus 2016).
Haasteiden takana on paljon tekijöitä. Niitä voisi luetella pitkän listan, mutta nostan yhden, jonka olen itse havainnut keskeiseksi: epävarmuus.
Epävarmuus siitä, saako haluamaansa korkeakoulupaikkaa.
Epävarmuus siitä, saako kesätyöpaikkaa.
Epävarmuus siitä, opiskeleeko oikeaa alaa. Epävarmuus siitä, tuleeko hyväksytyksi opiskelu- tai työyhteisössä.
Epävarmuus siitä, milloin valmistuu korkeakoulusta.
Epävarmuus siitä, onko riittävän hyvä.
”Epävarmuus kuuluu elämään, mutta sitä helpottaa, kun on armollinen itselleen.”
Mikä haastavinta, epävarmuus jatkuu myös myöhemmin, kun opiskeluelämästä siirtyy työelämään. Erityisesti nuoret tekevät paljon määräaikaisia pätkätöitä. Pätkätyöt ketjuuntuvat, joten vakisopparit jäävät monille kaukaiseksi unelmaksi.
Työelämästä on tullut niin silppua, että siitä on tullut oikea käsitekin: silpputyö, joka tarkoittaa toimeentulon hankkimista useista eri lyhytkestoisista, mahdollisesti päällekkäisistä työsuhteista.
Voiko epävarmuuteen tottua? Osin, osin ei. Sitä voi oppia sietämään, mutta sekään ei ole aina helppoa.
Itse olen löytänyt lohdun ajatuksesta, jonka salibandyvalmentajani sanoi minulle ala-asteella: silmät kiinni ja sinnepäin! Maaleja ei tarvitse tehdä joka kerta – mutta niitä ei varmasti saa, jos ei koskaan lauo. Joskus täytyy vaan juosta päättömästi kohti maalia, vaikka ei siitä välttämättä tulekaan mitään. Epävarmuus kuuluu siis elämään, mutta sitä helpottaa, kun on armollinen itselleen.
Epävarmuus johtaa usein myös siihen, että oman jaksamisen rajoja on vaikea havaita. Kun yrittää jatkuvasti opiskella, tehdä töitä, harrastaa, olla luottamustehtävissä ja suunnitella tulevaisuutta, kierre on valmis.
Kirjoittaessani tätä laskin, että en ole pitänyt viimeiseen viiteen vuoteen yli viikon lomaa, jolloin en olisi lainkaan tehnyt töitä tai opiskellut. Putki on pahasti päällä. Miten päästä eroon kierteestä, jossa täytyy jatkuvasti suorittaa ja painia epävarmuudessa?
Lääkkeitä on kaksi.
Ensinnäkin, opi sanomaan ei. Jos sinulla on liikaa tekemistä, kieltäytyminen ei ole heikkoutta, vaan vahvuutta.
Toiseksi, hyväksy keskinkertaisuus ja keskeneräisyys. Kaikkea ei aina tarvitse saada valmiiksi, eikä kaikessa tarvitse olla paras. Riittää, että olet oma itsesi – sellaisena olet paras versio itsestäsi.
Toni Ahva
Vaikuttajanaiset –artikkelisarja tutustuttaa kolmeen suomalaiseen naiseen, heidän ajatuksiinsa kirkosta, työurastansa ja vaikuttamisesta. Nämä naiset ovat vaikuttajanaisia kirkoissamme, roolimallejamme seuraaville sukupolville.
Tuija Samila, Riikka Porkola, Saija Kainulainen, Johanna Jomppanen ja Virpi Paulanto
PAAVALIN kirkon tunnelmalliseen sakastiin on kokoontunut neljä naista. Tottuneesti ovesta astelee Tarja Kantola. Tämä on hänelle tuttu paikka, sillä hänellä on ollut monia tehtäviä Paavalin seurakunnassa luottamushenkilönä. Vaikuttajanaisten haastatteluhetki muuttuu pian innostuneeksi vuoropuheluksi.
Tarja Kantolan polku Paavalin seurakunnassa sai alkunsa aikana, jolloin osa häntä nyt haastattelevista naisista ei ollut vielä edes syntynyt. Oman elämänsä ruuhkavuosien keskellä Tarja halusi mukaan kotiseurakuntansa päätöksentekoon. Motivoitunut nainen perusti oman listan seurakuntavaaleihin. Pyöräilemällä ympäri seurakunnan aluetta tarvittava nimilista tuli kerättyä ja vaalityö aloitettua. Omaksi yllätyksekseen Tarja tuli valituksi kirkkovaltuustoon, ja oma paikka oli löytynyt.
Tarjan luottamustehtäväurasta tuli vuosien mittaan varsin vaikuttava ja monipuolinen. Tarja on ollut monissa eri kansalaisjärjestöissä mukana, muun muassa Pelastakaa lapset ry:ssä, Kansallisessa solidaarisuusjärjestössä ja Pakolaisavun puheenjohtajana. Yhteisten asioiden hoitaminen eri kansalaisjärjestöissä on antanut ja opettanut paljon. Työura, kirkolliset luottamustoimet ja eri kansalaisjärjestöissä toimiminen ovat myös tukeneet toinen toisiaan.
”Luottamustoimissa pitää olla ykkösasiana, että on aidosti kiinnostunut kirkosta, asioista ja osoittaa se. Osaamista pitää olla, jotta voi edetä”, Tarja tiivistää.
Tällä hetkellä Tarja on mm. Kirkon ulkomaanavun (KUA) hallituksen puheenjohtaja. KUA:ssa haluttiin mukaan henkilö, joka osaa kehitysyhteistyötä ja tuntee kirkkoa. Tarjalle KUA on rakas. Tämän järjestön kautta Tarja Kantola on päässyt mm. YK:n Uskonnot ja kestävä kehitys työryhmään, jonka uskontopohjaisen neuvoston toiseksi puheenjohtajaksi hänet nimitettiin.
Mietimme yhdessä asiantuntijuuden merkittävyyttä. Tarja painottaa tässä erityisesti verkostoitumisen merkitystä. Sitä, että tunnetaan ja on monessa mukana. Niitä nuoria, joita tunnetaan ja tiedetään, pyydetään erilaisiin luottamustehtäviin. Niissä tehtävissä karttuu paljon työelämässä tarvittavia taitoja.
Seurakuntaneuvostot ovat Tarjan mielestä ihania paikkoja, koska niissä pääsee tekemään kaikenlaista. Siellä päätettävät asiat ovat aika rajattuja, mutta myös merkittäviä. Samalla saa tietää alueen asioista enemmän. Tarja muistuttaa, että on tärkeää olla ehdolla, muuten ei voi tulla valituksi. Hän myös mainitsee, että kun hän on tullut valituksi, niin hän ei ole hiljaa kokouksissa.
Kysyttäessä vapaaehtoistyön taloudellisesta vaikutuksesta omaan elämään ja ikäjakaumasta vaikuttavilla paikoilla, Tarja toteaa, ettei luottamustehtävistä juuri makseta, ja alle 30-vuotiaita on vähän Kirkkohallituksen täysistunnossa.
KUA:ssa on aina pyritty ottamaan nuoret huomioon. Tästä esimerkkinä Tarja mainitsee Change Makers-toiminnan. KUA:n hallituksen puheenjohtaja tietää miksi tämä on tärkeää: ”Aina pitää olla kasvamassa uutta vaikuttajien polvea.”
Tarjan teesit:
· Ole mukana kansalaisjärjestöjen ja kirkon toiminnassa
· Vaikuta ja asetu ehdolle luottamushenkilö vaaleissa
· Tunne hallinto
· Verkostoidu – jokaisen sukupolven täytyy luoda omat suhteensa
Lähes kaikki ystäväni ja sukulaiseni kuolivat sinä päivänä, kun erosin lapsuudenuskonnostani. Olen entinen Jehovan todistaja, ja uskonnon virallisten oppien mukaan entisiin jäseniin täytyy katkaista kaikki välit, myös lähisukulaisiin.
Nana Långstedt
LIITYIN uskontoon 17-vuotiaana, koska synnyin Jehovan todistaja -perheeseen ja -sukuun. Minulle oli vauvasta lähtien opetettu, että se on ainoa oikea uskonto ja, että Jumala tuhoaa vääräuskoiset maailmanlopussa, joka tulee hetkenä minä hyvänsä. Entiset jäsenet ovat pelottavia ”luopioita”, jotka yrittävät valheillaan houkutella muita pois ainoasta oikeasta totuudesta.
”Juurettomuus, suvun puuttuminen, tulee seuraamaan minua läpi elämäni.”
Kun aloin epäillä yhteisön oppeja, enkä lopulta enää voinut hyvällä omallatunnolla uskoa niihin lainkaan, jouduin valinnan eteen: esitänkö uskovaa, jotta voisin säilyttää sosiaaliset suhteeni, vai eroanko uskonnosta, ja jään tyhjän päälle?
Uskovaisen esittäminen kävi lopulta niin raskaaksi, että olin valmis eroamaan yhteisöstä, ja menettämään kaiken, jotta voisin rakentaa autenttisen elämän. Jouduin 24-vuotiaana käymään läpi uuden murrosiän. Rakensin tyhjästä uusiksi identiteetin, sosiaaliset suhteet, hengellisyyden, seksuaalisuuden ja maailmankuvan. Juurettomuus, suvun puuttuminen, tulee seuraamaan minua läpi elämäni. Eikä Jehovan todistajat ole ainoa uskonyhteisö, jonka entisille jäsenille käy näin. Tietyissä yhteisöissä on suurempi alttius joutua tällaisen kriisin uhriksi, mutta ilmiötä esiintyy jopa evankelisluterilaisen valtakirkon piirissä. Uskonyhteisön lisäksi perhe ja suku vaikuttavat asiaan.
Löysin tukea, yhteisöllisyyttä ja jopa uusia ystäviä Uskontojen uhrien tuki UUT ry:n järjestämästä vertaistukiryhmästä. Aluksi ryhmässä käyminen pelotti, koska minulle oli opetettu, että siellä on ”katkeria luopioita”, jotka haluavat vetää ihmisiä pois Jumalasta. Ajan myötä huomasin, että kun kuuntelin samankaltaisia asioita kokeneiden ihmisten pohdintoja, sain työkaluja omien kokemusteni jäsentelyyn.
Nykyään teen vapaaehtoistyötä Turun UUT:n vertaistukiryhmän ohjaajana. En ole mielenterveysalan ammattilainen, eikä vertaistukea ole tarkoitettu korvaamaan ammattiapua, vaan täydentämään sitä. Ryhmän ohjaamisesta olen saanut sisältöä elämääni ja uusia ystäviä, ja mikä tärkeintä, pystyn muuttamaan omat kipeät kokemukseni toisten samanlaisia asioita kokeneiden avuksi.
”UUT:n toiminnan ytimessä ovat vertaistuki ja yhteiskunnallinen vaikuttaminen.”
Uskontojen uhrien tuki UUT ry on vuonna 1987 perustettu ja vuonna 1993 rekisteröity poliittisesti, taloudellisesti ja uskonnollisesti sitoutumaton yhdistys, jonka tavoite on tukea uskonnollisissa yhteisöissä vaikeuksiin joutuneita ihmisiä ja heidän läheisiään. UUT ei siis ole ateistinen eikä uskonnonvastainen yhdistys, vaan tavoitteena on edistää uskonnonvapauden ja ihmisoikeuksien toteutumista. Yhdistys haluaa puuttua joissakin uskonyhteisöissä esiintyvään hengelliseen väkivaltaan, uskonnonvapauden rajoittamiseen ja ihmisoikeuksien loukkauksiin.
UUT:n toiminnan ytimessä ovat vertaistuki ja yhteiskunnallinen vaikuttaminen. Yhdistys koordinoi vapaaehtoisten harjoittamaa vertaistukitoimintaa, jossa samankaltaisia asioita kokeneet ihmiset voivat tukea toisiaan.
Epäterveestä uskonyhteisöstä irtautuminen on valtavan iso repäisy ja raskas prosessi. Ihmisen identiteetti, uskomukset, maailmankuva, sosiaaliset suhteet ja koko elämä ovat sidoksissa yhteisöön. Kun yhteisön oppeja alkaa epäillä, koko elämän pohja horjuu. Irtautuja joutuu rakentamaan tyhjästä uuden elämän ja ihmissuhteet. Moni käy aikuisena läpi ”uuden murrosiän”.
Yhteisöstä irtautuminen voi johtaa vakavaan kriisiin ja mielenterveyden ongelmiin, varsinkin, jos läheiset aktiivisesti karttavat irtautunutta. Seurauksina voi olla vakavia pelkoja, juurettomuutta, syrjäytymistä, itsetuhoisuutta ja jopa posttraumaattisen stressihäiriön kaltaisia oireita. Näihin on vaikea löytää apua, koska harva mielenterveysalan ammattilainen ymmärtää, mistä hengellisessä väkivallassa on kyse.
Moni saa apua ja uusia ihmissuhteita vertaistuesta. Vertaistuki ei ole ammattiapua, eikä vertaistuen antajille makseta palkkaa, mutta monia helpottaa oman kokemuksensa jäsentely, kun saa kuulevia korvia ihmisistä, jotka ovat myös kokeneet hengellistä väkivaltaa. UUT järjestää vertaistukiryhmien tapaamisia monella paikkakunnalla, ja lisäksi Facebookissa on suljettuja UUT:n vertaistukiryhmiä.
Terve uskonnollisuus ja uskonyhteisöt tarjoavat merkitystä elämään, sosiaalisia verkostoja, toivoa ja lohtua. Ne tukevat oman hengellisyyden etsimistä ja toteuttamista sekä tarjoavat turvallisen ympäristön oman uskon harjoittamiselle.
Sairastuneissa uskonyhteisöissä esiintyy hengellistä väkivaltaa. Se on rakenteellista, henkistä ja joskus myös fyysistä väkivaltaa, jota perustellaan uskonyhteisön opeilla tai Jumalan tahdolla. Hengellinen väkivalta vähentää ihmisen mahdollisuutta määritellä omaa identiteettiään, hengellisyyttään ja tulevaisuuttaan. Se ei ole mitään pientä harmia tai oppikiistoja. Kuten kaikella väkivallalla, sillä on pitkäaikaiset vaikutukset ihmisen elämään, mielenterveyteen, fyysiseen terveyteen ja toimintakykyyn. Siksi se on paitsi yksilöiden ja uskonyhteisöjen, myös yhteiskunnan ongelma.
Ilmiö on laajasti tunnettu ja tunnustettu, mutta asiaan ei ole juurikaan puututtu. Hengellinen väkivalta nähdään usein uhrin ja yhteisön välisenä asiana, ei yhteiskunnallisena ongelmana. Tämän vuoksi uhri jää usein yksin väkivallan kokemuksessaan, eikä tekijöitä tai yhteisöä vaadita tilille teoistaan.
Siksi UUT pyrkiikin vaikuttamaan yhteiskuntaan siten, että enää ei hyväksyttäisi ihmisoikeusloukkauksia, hengellistä väkivaltaa ja syrjintää, joita uskonyhteisöt harjoittavat omia jäseniään kohtaan. UUT pyrkii tavoitteeseen esittämällä kokemuksiin ja tutkimuksiin pohjautuvia kantoja viranomaisille, tutkijoille, poliitikoille sekä muiden järjestöjen ja median edustajille.
Myös uskonnolliset yhteisöt halutaan ottaa mukaan etsimään ratkaisuja hengelliseen väkivaltaan, koska mikään ei muutu, elleivät yhteisöt itse halua puuttua asiaan.
Ihmissuhteiden rajoittaminen
Yhteisö kehottaa välttämään läheistä ystävyyttä yhteisön ulkopuolisten kanssa. Entisiä jäseniä kartetaan ja eristetään, myös lähisukulaisia. Nämä kaksi asiaa yhdessä johtavat usein siihen, että yhteisöstä eroava menettää kaikki ystävänsä ja jää tyhjän päälle. Terveestä yhteisöstä voi erota niin, että sosiaaliset suhteet säilyvät.
Ajattelun hallinta ja informaation kontrollointi
Yhteisöllä on ainoa oikea totuus, jota ei saa kyseenalaistaa. Yhteisö opettaa, että vain sen oppien mukaisesti uskovat pelastuvat, ja ulkopuoliset joutuvat kadotukseen tai kuolevat maailmanlopussa. Epäilyä ja etsimistä ei sallita, vaan yhteisö sanelee ainoan oikean tavan ajatella ja uskoa.
Terve yhteisö antaa jäsenilleen tilaa etsiä ja kyseenalaistaa, jopa kritisoida sen oppeja. Jäsenillä on turvallinen ympäristö toteuttaa omaa hengellisyyttä ja uskoa.
Suhtautuminen seksiin, naisiin, lapsiin, sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöihin
Sairas yhteisö on usein patriarkaalinen ja heteronormatiivinen: heteromiehet johtavat laumaa, ja muut ovat vähempiarvoisia tai peräti syntisiä. Seksielämää kontrolloidaan. Se esimerkiksi rajoitetaan heteroavioliittoon, masturbointi kielletään ja ehkäisyn käyttöön puututaan. Avioero on kielletty. Terveessä yhteisössä jokainen hyväksytään sellaisena kuin on. Yhteisö tukee jäsentensä sukupuoli- ja seksuaali-identiteetin löytymistä, kehittymistä ja ilmaisua. Jäsenet ovat tasa-arvoisia.
Ajankäytön ja elämäntyylin rajoittaminen, terveydenhoitoon puuttuminen
Esimerkiksi tanssimisen, meikkaamisen tai tv:n katselun kieltäminen tai vaatimus siitä, että jäsen käyttää tietyn määrän tunteja rukoiluun, hartausharjoituksiin tai uusien jäsenten värväämiseen. Yhteisö määrää, miten jäsenten tulee suhtautua esimerkiksi lääkkeiden käyttöön, aborttiin, verensiirtoihin tai mielenterveyden ongelmien hoitamiseen. Jäseniä voidaan vaatia maksamaan kymmenykset tai tekemään palkatonta työtä yhteisön hyväksi.
Ajattelun ja käytöksen kontrollointi
Jäsenet oppivat pelkäämään ja tukahduttamaan väärinä pidetyt ajatukset ja tunteet. Yhteisön jäsenet valvovat toistensa käyttäytymistä ja raportoivat siitä yhteisön johtajille.
Lasten uskonnonvapaus ei toteudu
Etenkin lapset ovat haavoittuvaisessa asemassa epäterveissä uskonyhteisöissä. Kun lapset kasvatetaan tiukassa uskonyhteisössä, jolla on ainoa oikea totuus, lapsi ei käytännössä saa valita uskontoaan. Hänet pakotetaan käyttäytymään ja ajattelemaan uskonnon oppien mukaisesti. Kun lapsi alkaa epäillä ja kyseenalaistaa, sitä ei sallita. Erityisesti murrosiässä tulee ongelmia, kun nuori alkaa kokeilla omia rajojaan ja etsiä omaa seksuaalisuuttaan. Tiukoissa uskonyhteisöissä nuorten kokeiluille on tavallistakin vähemmän liikkumatilaa: ”Kaikki kiva on syntiä.” Sateenkaarinuoret ovat erityisen haavoittuvaisessa asemassa. UUT on viime vuosina pitänyt julkisuudessa esillä myös lasten oikeuksia uskonnoissa sekä tehnyt yhteistyötä lapsiasiavaltuutetun kanssa.
Uskontojen uhrien tuki UUT ry yhteystiedot
Jos epäilet, että sinä tai joku läheisesi on kokenut hengellistä väkivaltaa, tai haluat muuten tietää lisää, ota yhteyttä:
uut.fi – Uskontojen uhrien tuki ry:n nettisivut
facebook.com/uutry – UUT Facebookissa
turku.uut@gmail.com – Artikkelin kirjoittajan ja Turun UUT ryhmän sähköposti
tiedotus@uut.fi – Virallinen UUT sähköposti
0400 466 990 – UUT:n vertaistukipuhelin, katso päivystysajat UUT nettisivuilta
Anonyymi UUT chat joka kuukauden 1. ja 3. maanantai (poislukien juhlapyhät) klo 18-20
Pekka Masonen
YHDYSVALTALAISEN kirjailijan Jeanine Cumminsin uusin romaani American Dirt ilmestyi tammikuun lopulla ja herätti heti hälyn, äläkän ja pauhun.
Romaanin päähenkilö on meksikolainen nainen, joka pakenee lapsineen kotikaupunkinsa Acapulcon väkivaltaa ja päätyy laittomaksi ”maahantunkeutujaksi” Trumpistaniin. Enempää en tiedä kirjan sisällöstä mutta hälyn keskiössä eivät ole romaanin kaunokirjalliset ominaisuudet vaan kirjoittajansa henkilökohtaiset ominaisuudet. Koska Cummins on valkoihoinen ja englanninkielinen, onko hänellä oikeutta kirjoittaa romaania aiheesta, josta hänellä ei ole omakohtaisia kokemuksia, ja valita sen päähenkilöksi latina – vaikka hänen aviomiehensä asui Yhdysvalloissa laittomasti kymmenen vuotta ja hänen isänäitinsä on puertoricolainen? Arvostelijoiden mielestä ei ole, koska ulkonäkönsä, syntyperänsä ja taustansa takia Cummins ei kykene käsittelemään aihettaan totuudenmukaisesti. Niinpä hänen kuvauksensa Meksikosta on valheellinen ja asenteellinen, kun taas päähenkilön kokemuksia Yhdysvalloissa kuvaillaan liian myönteisessä valossa.
Kyse ei kuitenkaan ole faktuaalisista virheistä vaan arvostelijoiden omista tunteista ja tulkinnoista, kuinka aihetta pitäisi käsitellä heidän mielestään oikealla tavalla. Heille romaani edustaa ”kulttuurista omimista”, jolla tarkoitetaan tilannetta, jossa eri kulttuuriin kuuluva lainaa, usein tietoisessa hyötymistarkoituksessa, toiselle kulttuurille kuuluvia elementtejä, tapoja tai symboleja ilman lupaa ja ymmärtämättä niiden taustoja. Määritelmä on päällisin puolin helppo ja selkeä mutta lähemmin tarkasteltuna yhtä kestämätön kuin oikeusfundamentalistiset totuudet yleensä: se, jolta omitaan, on se, joka saa yksipuolisesti määritellä, onko kyse omimisesta.
Cumminsin synti on siis se, että hän on kaupallistanut meksikolaisten siirtolaisten kärsimykset, vaikka anglona hänellä ei ole siihen moraalista oikeutta; yhtä vähän kuin australialaissyntyisellä Iggy Azalealla on oikeutta räpättää Yhdysvaltain etelän mustien aksentilla.
”Miten voin kuvata pahuutta tekemättä vääryyttä pahuuden kohteille?”
Oikeasti taustalla on paljon vakavampi eettinen ongelma, olkoonkin että se ei ole yhtä someseksikäs: onko kenelläkään kirjailijalla oikeutta hyötyä, missään tilanteessa, muiden kurjuudesta ja kärsimyksistä? Missä kulkee kohtuullisen työkorvauksen ja häpeällisen hyväksikäytön raja, kun kirja käsittelee rikoksia ihmisyyttä vastaan? Miten voin kuvata pahuutta tekemättä vääryyttä pahuuden kohteille? Saako kirjailija rikastua kuvailemalla yksityiskohtaisesti Fred Westin kaltaisen vastenmielisen sarjamurhaajan tekoja vai pitäisikö ainakin osa rahoista luovuttaa hänen tunnistettujen uhriensa omaisille? Entä jos pahuuden kohteet eivät itse halua tai enää pysty kuvailemaan omia kokemuksiaan: onko ulkopuolisilla oikeutta käsitellä aihetta vai annammeko asioiden mieluummin unohtua, jotta emme vahingossakaan loukkaisi ketään syyllistymällä ”kulttuuriseen omimiseen”?
Toinen ongelma liittyy siihen, kuinka voimme määritellä ”oikean tavan” ymmärtää ja kuvata toista kulttuuria. Kuvittelemme helposti, että siihen kykenevät vain kyseisen kulttuurin omat jäsenet – suomalaista ymmärtää vain toinen suomalainen – mutta olenko minä oikeasti pätevin kertomaan, kuka minä olen, vai edustaako omakuvani vain toivetta siitä, millaisena haluaisin muiden näkevän minut? Kuten kertoja pohtii Haruki Murakamin romaanissa Sputnik-rakastettuni (Tammi 2003; ks. sivut 67–68). Onhan sosiaalinen media väärällään niitä, jotka julistavat olevansa suuria huumorin ystäviä, mutta muuttuvat ulkopuolisen silmissä yllättävän happamiksi, kun heitä itseään käsitellään ”satiirin” ja ”ironian” keinoin.
Toisaalta ulkopuolinen ei välttämättä näe asioita yhtään objektiivisemmin, vaikka hän saattaa huomata minussa sellaisia piirteitä joille olen itse sokea, sillä hänelläkin on omat odotuksensa ja toiveensa siitä, millainen minun pitäisi olla; niin hyvässä kuin pahassa. Oikeudenmukaisin muotokuva syntynee yhdistämällä nämä keskenään ristiriitaiset tulkinnat, jolloin lopputulos ei enää ole näköistaiteellinen monoliitti vaan kubistinen assemblaasi.
”Mutta eikö henkilö, joka syyttää muita ”kulttuurisesta omimisesta”, myös itse kolonisoi kyseistä kulttuuria ja käytä sitä samalla tavoin itsekkäästi omiin tarkoituksiinsa?”
Entä millaisia olisivat ominaisuuksiltaan ne pikkujumalat, jotka kykenevät mittamaan erehtymättömästi toista kulttuuria koskevan fiktiivisen representaation objektiivisuuden ja arvioimaan oikeudenmukaisesti kirjailijan intention: edustaako se röyhkeää tirkistelyä, häikäilemätöntä rahastusta, tekopyhää hurskastelua vai vilpitöntä pyrkimystä kohdistaa lukijan huomio johonkin vakavaan yhteiskunnalliseen ongelmaan? Kuka siis omistaa suomalaisen kulttuurin ja on ominaisuuksiltaan riittävän suomalainen voidakseen neuvoa ruotsalaiselle kirjailijalle, kuinka Slussenin sissejä kuuluu kuvailla oikealla tavalla? Mutta eikö henkilö, joka syyttää muita ”kulttuurisesta omimisesta”, myös itse kolonisoi kyseistä kulttuuria ja käytä sitä samalla tavoin itsekkäästi omiin tarkoituksiinsa eli saavuttaakseen hyötyä korostamalla syytöksen avulla omaa oikeamielisyyttään?
Vaarallisinta on kuitenkin keskustelua dominoiva kulttuurivallankumouksellinen ihanne, jonka mukaan oikeat ominaisuudet johtavat väistämättä oikeaan toimintaan eikä kirjaviisautta enää tarvita, koska Johtaja, Suuri Ruorimies ja Mestari ovat jo ajatelleet kaiken valmiiksi puolestamme. Väärän luokkataustan turmiollista vaikutusta ei voida oikaista kasvatuksen avulla vaan se periytyy vanhemmilta lapsille ja edelleen heidän lapsilleen. Näin väärä ajattelu voidaan kitkeä vain hiljentämällä ne, jotka ajattelevat väärin. Totalitaariset ideologiat perustuvat aina – väreistään ja symboleistaan riippumatta – negatiiviseen ihmiskäsitykseen.
Pohjimmiltaan tarkoitus on toki hyvä. Suojelemalla alkuperäiskansoja, erilaisia vähemmistöjä sekä muita heteronormatiivisen miesvaltakulttuurin marginalisoimia ryhmiä ”kulttuuriselta omimiselta” annamme heille mahdollisuuden kertoa omista kokemuksistaan omalla äänellään (ja myös ilman oikeamielisiä puolestapuhujia). Näin voimme purkaa heihin kohdistuvia alistavia ja rodullistavia stereotypioita, kun erilaisuus arkipäiväistyy ihmettelyn kohteesta tavalliseksi.
”Tuloksena on valheellinen kunniallisuuden teeskentelyn ilmapiiri, joka ei oikeasti edistä eri kulttuurien, elämäntapojen ja vähemmistöjen välistä ymmärrystä ja myönteistä vuorovaikutusta”
Valitettavasti tämä kaunis tavoite ei toteudu, jos keskitymme vain etsimään kirjoista ja elokuvista mahdollisia loukkauksia ja sen myötä jakamaan suukapuloita niille, joilla on mielestämme aiheen kannalta väärä sukupuoli, seksuaalinen suuntautuminen, lautasmalli, kansalaisuus, korvien muoto, uskonto, vakaumus tai kengännauhojen pituus. Tuloksena on valheellinen kunniallisuuden teeskentelyn ilmapiiri, joka ei oikeasti edistä eri kulttuurien, elämäntapojen ja vähemmistöjen välistä ymmärrystä ja myönteistä vuorovaikutusta vaan johtaa apartheid-yhteiskuntaan, jossa omiin gettoihinsa eriytyneet heimot kyräilevät vihamielisesti toisiaan. Aikamme Yhdysvallat on siitä varoittava esimerkki: kun ollaan julkisen huomion kohteena, oikeita asioita kuvaillaan kyllä oikeilla sanoilla, mutta arkielämän teot puhuvat ihan eri kieltä.
Sen sijaan, että American Dirt olisi saanut keskustelijat pohtimaan Yhdysvaltain latinoja koskevia representaatioita yleensä sekä laittomien siirtolaisten asemaa ja kohtelua erityisesti, useimmat keskittyivät vain solvaamaan kirjailijaa. Sosiaalisessa mediassa esitettyjen uhkausten myötä monet kirjakaupat peruivat teoksen esittelytilaisuudet. Oikeus on voittanut!
”Mihin katosi se globaali maailmankylä, jonka piti syntyä kulttuurien karnevalistisen fuusion tuloksena?”
Cumminsin aiemmat romaanit sijoittuvat Irlantiin: The Outside Boy (2010) kertoo maankiertäjistä ja The Crooked Branch (2013) keskittyy suureen nälänhätään. Irlantilaiset eivät loukkaantuneet, kun umpiamerikkalainen kirjailija tunkeili luvatta heidän kansallisen kulttuurinsa tontilla. Päinvastoin: teokset luetaan kirjoittajansa ominaisuuksien myötä osaksi irlantilaista kirjallisuutta (hänen aviomiehensä on irlantilainen). Hänen ensimmäinen teoksensa A Rip in Heaven (2004) käsittelee hänen kahden serkkunsa murhaa huhtikuussa 1991 – ja kukaan voi tuskin kiistää hänen oikeuttaan tähän aiheeseen. Hän ei ole antanut lupaa tehdä kirjaan perustuvaa elokuvaa.
Mihin katosi se globaali maailmankylä, jonka piti syntyä kulttuurien karnevalistisen fuusion tuloksena? Itse heittäisin ”kulttuurisen omimisen” samaan sakokaivoon kuin useimmat yhdysvaltalaisen valtakulttuurin tuottamat toksiset muotikäsitteet.
En silti sano, että kysymys kulttuurisesta omimisesta on turha. Päinvastoin: jokaisen kirjailijan, taiteilijan, elokuvantekijän, toimittajan ja tutkijan pitäisi aina pohtia suhdettaan kohteeseensa, kun astutaan oman mukavuusalueen ulkopuolelle, ja tiedostaa sekä tarkistaa ennakkoluulonsa (jotka eivät välttämättä ole vain kielteisiä). Millaisia mielikuvia välitän ja ylläpidän omassa työssäni? Entä voinko tehdä asioille jotakin?
Usein toistetun hokeman mukaan edistyksen pahimpia vihollisia ovat ne taantumukselliset, joiden mielestä ennen vanhaan kaikki oli muka paremmin. Edistysuskovien päiväunessa huominen on aina askel kohti täydellisempää maailmaa, missä kaikki ongelmat ratkeavat kuin itsestään, myös ilmastonmuutos, kunhan annamme kehityksen kehittyä ilman mitään rajoituksia. Itse olen pessimistisempi. Jotkut asiat oikeasti tehtiin ennen vanhaan paremmin – enkä nyt viittaa vain kodinkoneisiin.
Aikanaan valitsin väitöskirjani aiheeksi sen, kuinka lähteiden saatavuus ja ideologiset muutokset ovat ohjanneet länsimaisten tutkijoiden käsityksiä läntisen Afrikan sisäosien varhaisesta historiasta (The Negroland Revisited. Discovery and Invention of the Sudanese Middle Ages, Suomalainen Tiedeakatemia 2000). Samalla kirjoitin alueen historiaa; kuten itse uskoin siellä tapahtuneen. Täällä kotimaassa jouduin tavan takaa perustelemaan valintani mielekkyyden, sillä asenteet ”eksoottisia” aiheita kohtaan olivat tuolloin ankaria. Syynä ei tosin ollut oikeamielinen halu suojella afrikkalaisia kulttuuriselta omimiselta vaan kotoinen umpimielisyytemme, minkä myötä kaikkeen tavallisuudesta poikkeavaan suhtauduttiin kielteisesti.
En kuitenkaan muista, että kukaan afrikkalainen tutkija olisi kiistänyt oikeuttani tonkia hänen maanosansa menneisyyttä, koska olen vihreäsilmäinen oikeakätinen lievästi ässävikainen ajokortiton ei-vegaaninen valkoihoinen kantasuomalainen puolipullea huumorintajuton heteromies. Päinvastoin: he kuuntelivat mielellään, mitä minulla oli sanottavaa, ja neuvoivat ystävällisesti, kun olin väärässä. Niin ikään kukaan marokkolainen tutkija ei ole kyseenalaistanut kykyäni ymmärtää oikealla tavalla 1500-luvulla eläneen Leo Africanuksen [al-Hasan b. Muhammad al-Wazzan al-Fasi] historiallista merkitystä, koska en ole muslimi (vaan evankelis-luterilainen tapakristitty). Enkä liene ihan hakoteillä, jos afroamerikkalainen afrosentrinen filosofi Molefi Kete Asante viittaa ajatuksiini myönteisellä tavalla.
Tunnustan, että henkinen kehitykseni pysähtyi timanttikoirien vuoteen ja tuo aikakausi jätti perinnökseen kolme vaarallisen harhaoppista normia, jotka eivät ole yhteensopivia ”tähän päivään”. Terveen järjen vastaisia sääntöjä ei tarvitse noudattaa. Kansalaisen velvollisuus on kyseenalaistaa kaikki auktoriteetit ja influensserit. Jokainen ihminen on hyvä, kiltti ja viisas; ellei hän käytöksellään todista päinvastaista. Enkä osaa sisäistää asennetta, jonka mukaan minun pitäisi aina nitistää, nöyryyttää ja häväistä ne, jotka kehtaavat olla kanssani eri mieltä.
Oma ikonini on Sikkimin suloinen prinsessa Pema Choki (1925–69) – ja selitys oudolle ilmaisulleni löytyy uusimman kirjani sivulta 24. Käsittelen siinä edellä mainittuja aiheita (kulttuurinen omiminen, oikeusfundamentalismi, poliittinen korrektius, akateeminen kolonialismi) mutta myös aikamatkustuksen paradokseja, vaihtoehtohistorian mielekkyyttä, Afrikan tutkimusmatkojen historiaa sekä japanilaisten kylpytapoja.
Lukeminen kannattaa. Aina.
Nimimerkki: Väärin parantunut
Etsijä julkaisee artikkelin poikkeuksellisesti nimimerkillä.
KOVIN harva suomalainen varmaankaan tietää, että psykoterapia kestää vain kolme vuotta, jonka jälkeen hoito lakkaa. Seuraavaa kolmen vuoden psykoterapiajaksoa saa hakea vasta viiden vuoden karenssin jälkeen. Yleisessä tiedossa tuntuu olevan psykoterapian korkea hoitovaste, mutta harvoin puhutaan heistä, joille 3 vuotta ei riitä.
Opiskelijana Ylioppilaiden terveydenhoitosäätiö YTHS ohjasi minut lähes välittömästi opintojen alettua psykoterapiaan, koska heillä ei ollut resursseja auttaa minua. Psykoterapia on ollut parasta mitä minulle on hoidollisesti tapahtunut. Löysin terapeutin, joka ymmärsi minua, ja omasi asiantuntemuksen, jonka avulla sain vihdoin minulle oikeaa hoitoa.
Prosessin aloittaminen on henkisesti ja taloudellisesti valtavan raskasta. Samalla oikean tai jokseenkin sopivan terapeutin löytäminen on sattumankauppaa. Toimintakykynsä äärirajoilla olevan ihmisen pitäisi yhtäkkiä tietää mikä häntä vaivaa, ja minkälaisesta terapiamuodosta hänelle on apua. Samalla täytyy tietää, minkälaista asiantuntemusta kullakin terapeuteilla on, ja onko heillä aikaa uudelle asiakkaalle. Lopulta vasta tapaamalla terapeutin, voi saada jonkinlaisen käsityksen siitä, miten henkilökemiat kohtaavat.
Huonokuntoinen potilas ei kuitenkaan välttämättä jaksa tavata montaa terapeuttia ennen hoitosuhteen solmimista. Harvalla opiskelijalla on tähän myöskään varaa, tapaamiskäynnit kun pitää maksaa itse. Ei siis ole ihme, että toisinaan terapeuttia päätyy vaihtamaan kesken hoidon. Näin kävi myös minulle.
”Ensimmäistä kertaa noin kymmenen vuoden hoitohistoriani aikana tunsin, että voin tulla kuntoon.”
Ensimmäisen vuoden aikana ymmärsin, ettei terapeuttini edustama terapiamuoto olekaan se paras minulle. Alkoi pitkä prosessi, jossa etsin jälleen terapeuttia. Lopulta löysin sattumalta terapeutin, joka ymmärsi minua ja osasi auttaa minua. Ensimmäistä kertaa noin kymmenen vuoden hoitohistoriani aikana tunsin, että voin tulla kuntoon. Terapeuttini sanoi heti alussa, että minusta tulee työkykyinen oikealla hoidolla, mutta hoitoani ei saa jättää kesken, muuten kuntoni tulee romahtamaan uudestaan.
Kahden vuoden aikana sain käsitellä vakavia traumojani osaavan terapeutin kanssa. Vointini parani merkittävästi, vaikken ollut vielä kunnossa. Juuri kun uskalsin alkaa unelmoimaan tulevaisuudestani, kolme vuotta tuli täyteen ja terapiani loppui. Hain jatkokautta vaativana lääkinnällisenä psykoterapiana, mutta vaikka Kelan mielestä tarvitsin selvästi edelleen apua, en kuulemma ollut tarpeeksi huonokuntoinen saadakseni sitä. Olin siis päätynyt psykoterapiaan paranemismahdollisuuksieni kannalta liian aikaisin ja nyt se kostautui. Minulle ei kuitenkaan ollut tarjottu muita mahdollisuuksia.
Hoitoni jäi siihen. YTHS ei edelleenkään pystynyt auttamaan minua. Terapiasuhteeni katkesi, kun en pystynyt maksamaan hoitoani itse. Kaikki ovet ympäriltäni sulkeutuivat. Kuntoni heikkeni huomattavasti. Akuuttipsykiatrian puolella käydessäni hoidokseni ehdotettiin lapsen hankkimista.
”Miten välttämättömästä hoidosta voi edes joutua tappelemaan, sittenkin kun on jo kerran avun piiriin päässyt?”
Samoihin aikoihin istuin yliopistolla palaverissa, jossa pohdittiin sitä, miten mielenterveysongelmaisia opiskelijoita voitaisiin auttaa. Joku sanoi tuskastuneena, ettei yliopisto voi alkaa pitämään luuserigraduseminaareja. Yleinen mielipide tuntui olevan, että mielenterveysongelmista kärsivien opiskelijoiden kohtaaminen muita useammin, on muille epäreilua.
Pidättelin itkua. Samalla teki mieli nousta ylös ja huutaa: Miten ihmeessä se on muille epäreilua, että minä olen kokenut vakavaa väkivaltaa? Miten se on muille epäreilua, että minä en saa hoitoa ja apua, vaikka kuinka yritän sitä hakea? Miten se on muille epäreilua, että minä opiskelen ja teen tismalleen samat asiat kuin muutkin, ja sitten minua kutsutaan täällä luuseriksi? Kerro miten on muille epäreilua, että minä opiskelen ja koitan rakentaa tulevaisuuttani, samalla, kun en saa hoitoa, jota tarvitsen ollakseni työkykyinen. Miten helvetissä on epäreilua muille, että minä joudun luopumaan tulevaisuuden haaveistani: työpaikasta, lapsista ja terveydestä, samaan aikaan kuin muut menevät omia unelmiaan kohti, siksi, ettei minun sairauttani haluta hoitaa. Miten se on muille epäreilua, että minä ja monet muut mielenterveyspotilaat jäämme kaikkialla yksin? Miten se on kenellekään epäreilua, jos yliopistoyhteisöistä löytyisi edes teelusikallinen empatiakykyä?
Elämä on epäreilua, eikä opinnoissa tuen saamisen tasapäistäminen tee siitä yhtään reilumpaa. Sen sijaan kaikille yhteiset deadlinet useammin ja pienemmissä erissä tukevat kaikkien valmistumista. Samoin kuin mahdollisuus saada tukea, silloin kun sitä tarvitsee.
En sanonut mitään, en pystynyt. Lähdin pois ja itkin kotona. Itkin sitä, että olin parantunut väärin, liian hitaasti. Minusta oli tullut hyödytön ja tarpeeton yhdellä ja samalla päätöksellä. Lisäksi olin luuseri, siinä yhteisössä, johon kuulumista olin rakastanut. Samoihin aikoihin eräs ystäväni sanoi, ettei edes kaikilla työssäkäyvillä ole varaa terapiassa käymisen luksukseen.
Miksi työkykyyn ja terveyteen suhtaudutaan Suomessa luksuksena? Miten välttämättömästä hoidosta voi edes joutua tappelemaan, sittenkin kun on jo kerran avun piiriin päässyt? Ja miksi Suomessa maksetaan mieluummin sairaseläkettä kuin terapiaa? Samaan aikaan kun suurena huolenaiheena ovat veronmaksajien vähyys sekä lapsettomuus, ei silti tunnu olevan vaikeaa heittää tulevia potentiaalisia veronmaksajia ja vanhempia romukoppaan, mikäli he tarvitsisivat elämässään tukea. Suomi on terveiden puolella, mutta se terveys on harvojen etuoikeus.
Tuskin kukaan yliopistolla tai ystävistäni todella halusi lisätä tuskaani. Uskon hartaasti, että kaikkien tarkoitus oli tuoda esiin elämän realiteetteja ja huolta. He eivät vain ymmärtäneet, että ne realiteetit olivat juuri lässähtäneet päälleni koko lamauttavalla voimallaan, ja etten voinut hyväksyä sitä tosiasiaa, että tulevaisuuden haaveeni vaihtuivat taas epätoivoon ja synkkyyteen. Erityisen raskasta oli tietää, etten ollut yksin, vaan samassa tilanteessa olevia on muitakin.
Minulla olisi ehdotus. Se on nykyistä systeemiä halvempi ja tehokkaampi: Hoidetaan ihmiset kuntoon asti.
MIKSI omalla uskonnollisella vakaumuksellaan saa perustella julkisesti mielipiteitään ja poliittista päätöksentekoa, kertomatta vakaumustaan? Jos poliitikko haluaa tehdä omaan uskonnolliseen vakaumukseen perustuvaa politiikkaa, olisi vakaumus myös syytä tehdä selväksi.
Riisutulle dialogille, jossa rooleille ja konteksteille ei anneta liiaksi valtaa, on paikkansa, julkinen keskustelu ja erityisesti politiikka, ei kuitenkaan voi olla konteksteista vapaa alue. Suomessa uskonto on mielletty yksityiseksi asiaksi. Jokaisella on oikeus uskoa kuten oikeaksi tuntee, tai olla uskomatta. Maallistumisen on arvioitu vähentävän uskonnollisuutta ja uskonnon merkitystä yhteiskunnassa, siitä huolimatta kiinnostus eri uskontoihin tai hengellisyyteen ei ole kadonnut, vaan muuttunut monimuotoisemmaksi ja notkeammaksi. Tämä näkyy myös julkisessa keskustelussa, jonka ulkopuolelle uskonto ei suinkaan ole jäänyt.
Uskontoon liittyvät teemat ovat yhä usein esillä julkisessa keskustelussa sekä politiikassa.
Moni muistaa edelleen homoillan, Muhammed-pilapiirrokset ja Suvivirteen liittyvän keskustelun. Lisäksi tuoreessa muistissa ovat esimerkiksi keskustelu joulujuhlan pitämisestä kirkossa sekä Päivi Räsäsen kirjoitusten tutkinta ja Hakkaraisen kommentit ilmastonmuutoksesta ja Taivaan isästä. Mutta kuinka moni tietää mikä heidän, tai muiden vakaumuksellaan asioita perustelevien, vakaumus itse asiassa on? Mitä esimerkiksi kristillisyys heidän kohdallaan tarkoittaa? Mikä on se uskonnollinen ryhmä tai tulkinta, johon he ovat sitoutuneet? Mihin kontekstiin nämä kommentit asettuvat? Tai miksi kaikki kristityiksi itsensä mieltävät eivät äänestä kristillisdemokraatteja tai muita poliitikkoja, jotka mieltävät itsensä kristityiksi?
”Uskomisessa ei ole mitään hävettävää, kerro siis rohkeasti mihin uskot, ja mihin uskonnolliseen ryhmään kuulut.”
Vakaumuksellaan voi yksityisesti perustella asioita vapaasti. Jos oman uskonnollisen vakaumuksen haluaa kuitenkin tuoda osaksi julkista keskustelua tai politiikkaa, tulisi silloin tuoda myös tämä vakaumus julki. Toisilla on oikeus tietää, mistä vakaumuksesta käsin, heitä koskevia päätöksiä halutaan tehdä. Todellinen keskustelu, arvostus ja kunnioitus voi olla mahdollista, vasta kun kaikki osapuolet voivat tietää mistä on kyse. Uskomisessa ei ole mitään hävettävää, kerro siis rohkeasti mihin uskot, ja mihin uskonnolliseen ryhmään kuulut. Näin ymmärrys voi lisääntyä. Samalla uskonnollisen kentän monimuotoisuus tulee näkyvämmäksi.
Jos omaa vakaumustaan ei halua tehdä selväksi, kannattaa myös siihen pohjautuvat perustelut jättää yksityiselämään, politiikan ulkopuolelle. Jos taas omaa vakaumustaan tai uskonnollista taustaansa ei halua tuoda julki siitä syystä, ettei tosiassa koekaan olevansa niin perillä oman uskonnollisen ryhmänsä opeista, tai ei koe varsinaisesti edustavansa mitään uskonnollista ryhmää tai Raamatun tulkintaa, kannattaa argumentit perustaa johonkin muuhun. Samalla on hyvä muistaa, ettei omaa uskonnollista vakaumustaan voi käyttää perusteluna hölynpölyn puhumiselle, silloin saattaa kaikki uskovat, hengelliset ihmiset sekä oman uskontonsa huonoon valoon.
Jo kristinuskon sisältä löytyy laaja joukko eri tavoin uskovia ja Raamattua tulkitsevia ryhmiä. Pelkkä kristityksi itsensä mieltäminen, ei siis takaa automaattisesti minkäänlaista kattavaa yhteistä poliittista arvopohjaa muiden kristittyjen kanssa. On siis tärkeää kertoa mitä kristillisyys tarkoittaa kunkin poliitikon kohdalla. Jos sitä ei ääneen kerrota, ei sitä ole muiden myöskään mahdollista aukottomasti tietää. Tällöin myöskään dialogille ei synny tasavertaista mahdollisuutta. Mikäli siis haluat liittää uskonnon politiikkaan, kerro minkä uskonnon, suuntauksen ja tulkinnan olet politiikkaan liittämässä. Tarkoitus ei ole hiljentää, vaan tuoda keskusteluun avoimuutta.
Annika Hämäläinen
Kirjoittaja on uskontotieteilijä, etsijä (sekä Etsijän päätoimittaja) ja evankelisluterilaisen kirkon jäsen.
Vaikuttajanaiset –artikkelisarja tutustuttaa kolmeen suomalaiseen naiseen, heidän ajatuksiinsa kirkosta, työurastansa ja vaikuttamisesta. Nämä naiset ovat vaikuttajanaisia kirkoissamme, roolimallejamme seuraaville sukupolville.
Tuija Samila, Riikka Porkola, Saija Kainulainen, Johanna Jomppanen ja Virpi Paulanto
ENSIMMÄISENÄ esittelemme pitkän ja arvostetun työuran evankelisluterilaisen kirkon monikulttuurisen työn asiantuntijana tehneen Marja-Liisa Laihian.
Vuosia ”rajaseututyössä” suomalaisuuden sekä kirkkojen ja yhteiskunnan rajalla työskenneltyään Marja-Liisa on nähnyt miltä meidän kirkkomme näyttävät maahan muuttaneiden silmin. Vuoden eläkkeellä olon jälkeen Marja-Liisa on myös nähnyt, miltä evankelisluterilaiset seurakunnat näyttävät seurakuntalaisen silmin.
Rohkeus tarttua ihmisoikeuksiin siellä, missä syrjitty ja karsastettu ihminen tarvitsee rinnalleen lähimmäisiä, kuuluu Marja-Liisan puheessa. Marja-Liisa uskaltaa olla ihmisen, marginaaliin työnnettynkin, puolella silloinkin, kun kirkko virallisesti ei ole. Siellä Jeesus on, ja siellä meidän tulee myös olla.
Työssä ja oman elämänsä arjessa Marja-Liisalla on ollut pyrkimys dialogisuuteen ja kuuntelemiseen, ja jos mahdollista, toisen ihmisen ymmärtämiseen. Ihmisten rinnalla kulkijana työuransa tehnyt Marja-Liisa tietää, kuinka tärkeää on mennä ihmistä lähelle.
Marja-Liisa katsoo surullisena evankelisluterilaisen kirkon kompurointia vastaanottamisessa ja tervetulleeksi toivottamisessa. Torjuvat katseet ja vastaanottamattomuuden tunteet aikaansaavat kipua ja surua. Uusi tulija voitaisiin toivottaa lämpimästi tervetulleeksi, tutustua häneen ja kutsua heti seurakuntayhteisön aktiiviseksi toimijaksi.
”Miksi ihmisiä ei olla valmiita ottamaan vastaan?” Marja-Liisa pohtii. Omaseuraisuuden tarjoama mukavuudenhalu vie useimmiten voiton. Silloin myös menetämme jotain, mitä tarvitsemme ollaksemme eläviä Kristuksen seuraajia.
Erityistä huolta Marja-Liisa kantaa evankelisluterilaisen kirkon uskottavuudesta, kyvystä olla uskottava kirkko tänä päivänä. Marja-Liisa kuulee kirkon ulkopuolelta suoria kysymyksiä ja pyyntöjä: ”Olkaa kirkko.” Ihmiset kyselevät kaiken hyvän ja hyödyllisen toiminnan sijasta sitä, missä on hengellinen anti, eikö sitä ole missään? Marja-Liisa tietää, kuinka omien asenteiden työstäminen on elämän mittainen tehtävä. Tiedostamalla ja työstämällä asenteiden vaikutusta omaan toimintaan, voidaan voittaa esteitä ja ennakkoluuloja. ”Jeesus kannustaa meitä antamaan mahdollisuuden jokaiselle” Marja-Liisa korostaa. Hän kannustaa jokaista olemaan rohkea, ja ottamaan tuntuvia askeleita.
On uskallettava ystävystyä, mennä juttelemaan. Toisinaan riittää pelkkä katse kertomaan kohtaamisen merkityksellisyydestä. Tällaista pienten tekojen ja eleiden merkitystä arvostavaa elämäntapaa Marja-Liisa kutsuu ”pienten eleiden evankeliumiksi”.
Uudessa elämänvaiheessa omistamisen vähentäminen ja elämän yksinkertaistaminen on ollut Marja-Liisalle vahva kokemus. Havainnointi on pelkistynyt näkemään sitä mikä on tärkeää, kaunista ja arvokasta.
Marja-Liisa tunnistaa itsessään suurta hengellistä nälkää, ja tietää kuinka se mitä kaipaa, ohjaa eteenpäin. Ortodoksinen spiritualiteetti, ja siihen kuuluva merkityksellisten asioiden, niiden pientenkin, etsiminen koskettaa vahvasti.
Antropologian kenttätyön menetelmät ovat tukeneet ihmiskeskeistä työtä läpi elämän. Edelleen Marja-Liisa tunnistaa havainnoivansa uteliaana ihmisten käyttäytymistä ja pyrkivänsä ymmärtämään heidän näkökulmiaan ja tapaansa elää.
Tärkeätä on pitää huolta omasta jaksamisesta. Jotta jaksaa ”kulkea Emmauksen tietä”, on muistettava ruokkia itseään sillä mikä on hyvää.
Toni Ahva
ASTUN sisään tunnelmalliseen Tuomiokirkon Kryptaan. Minua hieman jännittää ja myönnän itselleni: olen mukavuusalueeni ulkopuolella.
Olen nimittäin saapunut tilaisuuteen, jonka otsikkona on dramaattisesti “loppuuko Suomi”. Illan teemana on siis syntyvyys, kuuma ja monimutkainen ajankohtainen puheenaihe. Aihe, joka mitä suurimmassa määrin on henkilökohtainen ja ladattu täyteen tunnetta. Ja aihe, jota vauhdilla työelämässä ja opinnoissa puurtavana nuorena en ole koskaan kunnolla ehtinyt pohtia.
Osalle lapset ovat rikkaus ja rakkaus. Osa jättää lapset hankkimatta ilmastonmuutoksen takia. Osa haluaisi hankkia lapsia, muttei niitä vain siunaannu.
Tuomiorovasti Marja Heltelä on kutsunut dialogi-iltaan 25 ihmistä erilaisista taustoista. Ja todella erilaisista taustoista, havainnoin istuessani piiriin 24 minulle entuudestaan tuntemattoman ihmisen kanssa. Se on erikoista, koska olen päivittäin sosiaalisissa tilanteissa, joissa lähes kaikki tai edes joku ihminen on minulle entuudestaan tuttu.
Esiinnymme toisillemme ainoastaan etunimillä. Sekin hämmentää, koska työ- ja opiskeluelämässä olen opetellut esittäytymään liudalla erilaisia nimikkeitä.
Ideana on, että keskustelua ei siteerata. Jokaisella on mahdollisuus esittää omia mielipiteitään täysin avoimesti. Ja niin me esitämmekin. Avoimesti, kriittisesti, henkilökohtaisesti – käymme keskustelua perheistä, lapsista ja maailmasta, jossa elämme. Ventovieraiden kesken tunnemme yhtäkkiä toistemme syvimpiä pohdintoja.
Dialogin aikana tajuan jotain merkittävää. Piirissä on ihmisiä, joita en todennäköisesti koskaan muuten tapaisi. Ihmisiä, jotka ovat arvomaailmaltaan, iältään, elämäntyyliltään ja koulutustaustaltaan niin erilaisia, että emme todennäköisesti olisi eksyneet toistemme elämään ilman tätä tilaisuutta. Enkä ehkä heitä koskaan tämän jälkeen satu näkemään.
Tapahtuman konsepti on Toivon dialogi. Toivon dialogissa kirkko tarjoaa tilan luottamuksen lisäämiseen kärjistyneessä maailmassa. Saamassani kutsussa minut haastettiin “kohtaamaan ennakkoluulottomasti”, “oppimaan toisilta” ja “pohtimaan uhkia ja mahdollisuuksia”.
Nyt vuotta myöhemmin pääsen kysymään Helsingin tuomiokirkkoseurakunnan kirkkoherralta, tuomiorovasti Marja Heltelältä tapahtumakonseptista. Mistä tällaisen illan idea syntyi? “Suomessa yhteiskunnallinen keskustelu on viime vuosina kärjistynyt, äänenpainot koventuneet ja vihapuhe yleistynyt. Kun tulin valituksi tuomiorovastiksi, aloin miettiä, miten Helsingin tuomiokirkkoseurakunta voisi omalta osaltaan olla mukana purkamassa vastakkainasettelua ja avaamassa keskusteluyhteyksiä eri leirien välille”, selittää Heltelä.
Metodiksi valikoitui Sitran piirissä kehitetty Erätauko-menetelmä. “Sen tavoitteena on luoda turvallinen keskusteluilmapiiri ja soveltaa kunnioittavan keskustelun sääntöjä eri tavoin ajattelevien ihmisten kesken. Vuoden mittaan olemme järjestäneet Tuomiokirkon kryptassa noin 10 kutsuseminaaria, Toivon dialogia, joissa olemme soveltaneet tätä menetelmää.”
Iltojen teemat ovat liittyneet syntyvyyteen, metsiin, maahanmuuttoon, suomalaisiin symboleihin, eläinten hyötykäyttöön, kiusaamiseen ja muihin erilaisia tunteita ja näkemyksiä herättäviin ajankohtaisiin kysymyksiin.
Heltelän mukaan dialogit ovat onnistuneet erinomaisesti. Jokaiseen iltaan on kutsuttu eri tavalla ajattelevia tavallisia ihmisiä, asiantuntijoita, nuoria, vanhoja, viranomaisia, maahanmuuttajia, syrjäytettyjä ja heitä, joiden ääni ei yleensä kuulu keskusteluissa.
“Me Helsingin tuomiokirkkoseurakunnassa olemme halunneet toimia niin, että meillä ei Toivon dialogeissa ole ollut omaa agendaa, vaan olemme pyrkineet vain tarjoamaan tilan, jossa erilaisista taustoista tulevien ihmisten on turvallista puhua”, tiivistää Heltelä.
Yhteiskunnallinen keskustelu on siirtynyt pitkälti digitaalisille alustoille. Sosiaalinen media mahdollistaa lähes kaikkien osallistumisen dialogiin. Sen kääntöpuolena ovat kuitenkin kuplat: meistä jokainen rakentaa tietoisesti ja tiedostamatta ympärilleen somekuplaa, jossa esiintyy pääasiassa itseämme lähellä olevia mielipiteitä. Se kaventaa kykyämme ymmärtää muita tapoja nähdä maailmaa.
Tavallisten ihmisten yhteiskunnallista keskustelua olisi syytä käydä myös kuplien ulkopuolella ja kasvotusten.
Heltelä näkee, että evankelis-luterilaisella kirkolla olisi useita mahdollisuuksia olla rakentamassa siltoja ja parantamassa suomalaista keskusteluilmapiiriä. Hän uskoo, että seurakunnan rooli dialogi-illoissa on lisännyt luottamusta ja madaltanut kynnystä tulla mukaan.
“Maamme jokaisessa kolkassa on seurakunnan tiloja, joissa on mahdollista järjestää Toivon dialogeja. Tammikuussa julkaisemme Kirkkohallituksen kanssa yhteistyössä ohjekirjasen, jossa neuvotaan, miten niitä voidaan järjestää esimerkiksi nuortenillassa tai rippikouluissa.”
Dialogeissa kirkko tarjoaa tilan yhteiskunnalliselle keskustelulle. Entä tulisiko kirkon itse osallistua vahvemmin poliittiseen keskusteluun? Kirjoitushetkellä Suomessa on hallituskriisi ja ilmastonmuutos on aiheuttanut koko syksyn paljon keskustelua.
“Hallituskriisit ja päivänpolitiikka tuskin ovat kirkon ominta aluetta. Sen sijaan kirkko voi varmasti omista lähtökohdistaan olla mukana ilmastokeskustelussa. On kuitenkin hyvä muistaa, että paniikin lietsomisen sijaan kirkon profeetallisena tehtävänä on pitää yllä toivoa”, pohtii Heltelä.
“Profeetallisen kutsumuksensa mukaisesti kirkon on myös puututtava luomakunnan tuhoamiseen, yhteiskunnalliseen epäoikeudenmukaisuuteen, vääristyneisiin arvoihin, rakenteisiin ja käytäntöihin. Kirkon erityisenä kutsumuksena on aina olla heikomman puolella. Niin Jeesus meitä opetti.”
Huomaan pulssini olevan normaalia korkeampi. Suuressa kryptassa lämpötila tuntuu kohonneen samaa vauhtia tunnelman kanssa. Ihan kuin olisin tekemässä urheilusuoritusta. Olen kahden tunnin dialogin aikana seurannut herkeämättä keskustelua, kuunnellut aktiivisesti ja päässyt puhumaankin. Lopuksi jännitys vaihtuu helpotukseen – tosin vähän myös ärtymykseen: oispa keskustelu vielä jatkunut!
Kun kävelen pimenevässä illassa kotiinpäin, mietin, mitä dialogi on minussa aikaansaanut. Ovatko omat arvoni tai mielipiteeni muuttuneet? Huomaan, etteivät oikeastaan ole. Silti jokin tuntuu erilaiselta. Olen kuunnellut – ja pyrkinyt ymmärtämään – näkemyksiä, jotka ovat kaukana omistani ja jollaisia en päivittäisessä kuplassani edes kuule. Se on avartanut näkemystäni ihmisistä ja yhteiskunnasta.
Heltelä kiteyttääkin dialogin merkityksen: “Tärkeintä on kuunnella, miksi toiset ajattelevat omalla tavallaan. Aidon dialogin luonteeseen kuuluu, että sen lopputulos ei ole ennalta päätetty, eikä edes aavistettavissa.”
Dialogiin ryhtyminen ei ole omista arvoista irti päästämistä, vaan oman ymmärryksen lisäämistä. Kun omista ajatuksistaan puhuu eri tavoin ajattelevassa seurassa, ne myös joutuvat testiin. Vaatii uskallusta testauttaa omia ajatuksiaan. Juuri se on syy aidon dialogin haastavuudelle – mutta myös sen palkitsevuudelle.
Entä, jos kaikki testaisivat ajatuksiaan? Aikana, jolloin yhteiskunnallinen keskustelu on kärjistyneempää kuin koskaan, dialogille olisi todella tarvetta.
Olen ollut eduskunnassa töissä. Tiedän, että siellä on ihmisiä, jotka eivät haasta mielipiteitään osallistumalla dialogiin. Tiedän, että siellä ihmisiä, jotka eivät kykene edes tervehtimään erimielisiä ihmisiä käytävällä, niin surullista kuin se onkin. Aikana, jolloin yhteiskunnallinen keskustelu on kärjistyneempää kuin koskaan, dialogille olisi todella tarvetta.
Kuvitella, että ne aivan tavalliset ihmiset Tuomiokirkon hämärässä kryptassa olivat rohkeampia avoimeen keskusteluun kuin päätöksentekijät, joiden vastuulla on johtaa Suomea eteenpäin.
Meidän pitäisi rohkaista ihmisiä astumaan edes hetkeksi omasta kuplastaan pois ja antautua dialogille. Meidän pitäisi rohkaista erityisesti päättäjiä kuuntelemaan toisia. Meidän pitäisi rohkaista dialogiin säännöllisesti jo lapsena, jokaisessa koulussa.
Koska dialogi on jo arvo itsessään.
Mikael Elmolhoda
MUISTAN, miten itse lapsena uskoin, että minussa olisi mahdollisesti paha henki, ja olisin myös itse paha, ja päätyisin mahdollisesti helvettiin. Niin minulle joskus kotona sanottiin tai niin annettiin ymmärtää. Tiedän siis jotain siitä, miltä tällainen hengellinen väkivalta tuntuu.
Nuorisotyön varrella olen keskustellut nuorten kanssa, jotka ovat törmänneet ongelmalliseen opetukseen henkivaltoihin liittyen. Psykologisia ja psykiatrisia ongelmia, riippuvuuksia ja vääriä valintoja on esimerkiksi pyritty selittämään sillä, että ihmisessä on paha henki. En osaa ottaa kantaa ilmiön yleisyyteen, mutta kyseessä ei nähdäkseni ole aivan marginaalinen ongelma.
Käytännössä esimerkiksi rukoustilanteessa on voitu käyttää vaikkapa ilmaisuja “masennuksen henki” tai “riippuvuuden henki”, ja niitä on pyritty käskemällä ja rukoilemalla ajamaan ihmisestä ulos. Seuraukset ovat vaihdelleet ahdistumisesta pysyvään traumaan.
Toisista uskovista henkiä ulosajavat ihmiset eivät tietenkään yleensä tarkoita pahaa, vaan päinvastoin hyvää. He eivät myöskään ole tyhmiä, eivätkä aina selitä kaikkea mahdollista pahoilla hengillä.
Toiminnan tunnusomaisia piirteitä ovat kuitenkin:
Olen saanut luvan siteerata muutamia minulle lähetettyjä kokemuksia näistä teemoista. Alle olen valinnut niistä kaksi. Toivon, että ne puhuvat puolestaan siitä, miksi on tärkeää pitää mieli maltillisena kohdattaessa psykologisia ja psykiatrisia ongelmia hengellisessä viitekehyksessä.
”Kerran viitisen vuotta sitten yksi tuttava yritti ajaa rukouksella pahoja henkiä pois, jotka hänen mielestään aiheuttivat minussa masennusta ja kipuja. […] Koin tilanteen todella ahdistavana ja ilmoitin siitä seurakunnan johtajalle, joka myös sanoi ettei niin saa tehdä.
En itse siinä tilanteessa tai ikinä muutenkaan ole ajatellut, että mitkään minun vaivat johtuisivat tuollaisista asioista. Sellaista puhetta olen kyllä kuullut useamman kerran ihan tuttaviltakin, että nämä asiat olisi sellaisia. […] Alkuunsa kun olin epävarma ja peloissani koko tilanteesta koin tuollaiset puheetkin ahdistavina.”
– Nainen, 30v
”Muistan kun ihan masennuksen alkuaikoina eräässä hengellisessä tilaisuudessa minusta yritettiin ajaa riivaajia ulos. Tavallinen rukoustilanne saattoi herkästi muuttua vieraiden henkien pois ajamiseksi […].
Eräässä kaikista äärimmäisimmässä rukoustilanteessa masennuksen hengen käskettiin jopa kertomaan nimensä ja tehtävänsä. Tämä asetti minut hyvin ahdistavaan tilanteeseen, sillä minulle nuorena (silloin noin 15 vuotiaana) tuli pakottava tarve keksiä jotakin, jotta ahdistava tilanne etenisi ja minä pääsisin siitä pois. […] Kyseisen tapauksen seurauksena oon jättäytynyt seurakuntien piiristä pois.”
– Nainen, 27v
Kirjoittaja on teologian maisteriopiskelija ja psykologian aineopiskelija, jonka työhistoria on nuorisotyössä. Kirjoittaja on kiinnostunut mm. sielunhoidosta, uskonnollisen toiminnan etiikasta, hengellisestä väkivallasta sekä erityisest