Miksi naiskirjailijoiden ja -taiteilijoiden elämästä tulee kiinnostava elämäkertaelokuva vasta, kun siihen lisätään traaginen rakkaustarina?
Petra Uusimaa
TÄMÄ kysymys pyöri mielessäni, kun menin katsomaan näyttelijä-ohjaaja Frances O’Connorin Emily Brontësta ohjaaman elämäkertaelokuvan Emilyn (2022). Olen Brontën sisarusten teosten suuri ystävä ja suhtauduin jo alun pitäen skeptisesti siihen, että tarinaa elävöittämiseksi elokuvaan oli lisätty salattu rakkaustarina.
Brontën kirjailijasisarusten tarina on surullisenkuuluisa: kaikki sisaruksista kuolivat nuorena. Sisaruskatraasta kolmesta tuli kirjailijoita, jotka tunnetaan edelleen teoksistaan. Emily kuoli tuberkuloosiin vuonna 1848 ollessaan vain 30-vuotias. Hän oli ehtinyt kirjoittaa runoja ja goottilaisromanttisen Humisevan harjun.
Charlotte, Anne ja Emily Brontë elokuvassa Emily. Kuva: COURTESY OF EVERETT COLLECTION
Sisarukset elivät syrjäytynyttä elämää nummilla. Brontën sisarusten elämä oli alusta alkaen traagista. Ensin kuoli heidän äitinsä, sitten kaksi vanhinta sisarusta. Jäljelle jäivät Charlotte, Emily ja Anne sekä veli Branwell. Heidän isänsä oli pappi ja on usein pyritty esittämään järähtämättömänä ja ankarana isänä. Ensin kuoli Branwell, sitten Emily ja Anne. Charlotte kuoli myöhemmin vuonna 1855 38-vuotiaana, vain vuosi avioitumisen jälkeen.
Elokuva alkaa kohtauksella, jossa Emily on kuolemaisillaan ja hänen sisarensa Charlotte tivaa, miten Emily pystyi kirjoittamaan niin synkän ja intohimoisen kuvauksen kielletystä rakkaudesta. Miksi vain oma kokemus rakkaudesta pystyisi selittämään Humisevan harjun intensiivisen rakkaustarinan?
Ennakkoluuloni elokuvaa kohtaan alkoivat kuitenkin kaikota, kun tajusin elokuvan jujun. O’Connorin ohjaus on tulkinta, ei elämäkerta. O’Connor sekoittaa faktaa ja fiktioita sekä lisää mukaan myös viittauksia Humisevasta harjusta. Teoksen lukeneet pystyvät yhdistämään juonenkäänteitä ja kohtauksia toisiinsa. Kun pystyy päästämään irti siitä, mitä todella tapahtui, alkaa Emilystä nauttimaan aivan uudella tavalla.
Elokuvassa Emily ajautuu intohimoiseen suhteeseen nuoren pastori William Weigthmanin (Oliver Jackson-Cohen) kanssa. Pastori William on ensimmäinen, joka näkee kovan kuoren sisäpuolelle. Palataan elokuvan alussa esittämääni kysymykseen: tarvitsiko Emily Brontë miehen kirjoittaakseen Humisevan harjun? Pastorin ja Emilyn välinen suhde on ehkä ainoa, joka hankasi minua vastaan elokuvaa katsoessani. Emilyhän kirjoitti Humisevan harjun ilman suurta rakkaustarinaa. Draamankaarellisesti elokuva kuitenkin tarvitsi traagisen rakkaustarinan — enkä minäkään kyyneliltä säästynyt.
”Draamankaarellisesti elokuva kuitenkin tarvitsi traagisen rakkaustarinan — enkä minäkään kyyneliltä säästynyt.”
Elokuvien keskiössä on myös perheen sisäinen dynamiikka, joiden käsittelyssä näkee, että O’Connor on tutustunut myös biografisiin lähteisiin. Sisko Charlotte on selvästi kaikessa parempi ja pystyy työskentelemään opettajana, mihin Emily ei taivu epävarmuutensa takia. Branwell ajautuu taas riippuvuuksiin ja vääränlaisiin suhteisiin. Annelle harmittavasti annetaan vain seinäruusun sija.
Emily tuntee olevansa aina väliinputoaja, joka seuraa sisarten rohkeutta ja lahjakkuutta sivusta. O’Connorin elokuvassa hän on kuitenkin ensimmäinen, joka kirjoittaa ja julkaisee teoksensa — päätös häivyttää Annen ja Charlotten kirjoittajuus ihmetyttää, sillä sisarukset julkaisivat ensimmäiset teoksensa yhtä aikaa.
Emma Mackey onnistuu Emilyn roolissa. Kuva: Bleecker Street Films / Courtesy Everett Collection.
Emily ei ole pukudraamagenren mukaisesti siloteltu, vaan likainen, raju ja intensiivinen. Tunteiltakaan ei säästytä. Se on kuvaus nuoren naisen kamppailuista löytää paikkansa yhteisössä, joka on päättänyt pitää häntä outolintuna. O’Connorin Emily Brontë on kummajainen, kaikkien oudoksuma.
Elokuva hivelee sekä silmää että korvaa. Äänimaailma aina luonnonäänistä Abel Korzeniowskin riipivään musiikkiin lisää intensiteettiä. Elokuva on myös täynnä visuaalisesti upeaa luontokuvausta – luonto nimittäin oli keskiössä kaikissa Emily Brontën teksteissä. Elokuvan päätyttyä Yorkshiren nummet pystyy edelleen kuulemaan korvissaan.
Emily Brontëa näyttelevä Emma Mackay onnistuu roolissaan hyvin ja rooli ei ollut helppo, sillä Emily on läsnä miltei jokaisessa elokuvan kohtauksessa. Kaiken kaikkiaan Frances O’Connor onnistuu luomaan kokonaisuuden, joka viihdyttää, kauhistuttaa ja ilahduttaa. Vaikka Emily ei olekaan historiallisille faktoille perustuva elämäkertakuva, se on kokeileva ja ajan normistoa kyseenalaistava elokuva, joka onnistuu koskettamaan.
Siltikin olen edelleen samaa mieltä: Emily Brontë ei kaivannut miestä voidakseen kirjoittaa.
Kirjoittaja on Etsijän uusi päätoimittaja, joka ylikuluttaa tummapaahtoista kahvia ja innostuu keskiaikaisesta askeesista ja naispyhimyksistä.
Esseessään Mikko Lamberg käsittelee taideriippuvuutta ja ylevöittävän kokemuksen metsästystä.
Mikko Lamberg
KETONEN & Myllyrinne -TV-ohjelmassa on sketsi, jossa Ville Myllyrinteen esittämä kulttuurinystävä Mika yrittää päästä deittinsä kanssa taidenäyttelyyn. Portsari estää pariskunnan sisäänpääsyn, koska taiteenrakastaja on jo nauttinut liikaa kulttuuria.1
Hassutteleva sketsi vertaa estotonta ryyppäämistä ja sitä seuraavaa hybristä kulttuurin liikakäyttöön ja siitä sössöttämiseen. Lähtökohta on humoristisen absurdi, ohjelmalle tyypillistä liioitteluhuumoria. Taiteen rinnastamisessa päihteisiin on kuitenkin itua.
Olen ollut lapsesta asti addiktoitunut taiteeseen ja sitä voimakkaammin mitä enemmän vuosia minulle on kertynyt. Tunnistan, että monien silmissä tämä kiinnostus näyttäytyy poikkeuksellisena.
”Yhden vuoden aikana katson yleensä 300–400 elokuvaa. Parhaana – tai pahimpana – vuotena olen katsonut 1 000.”
Osin taiteeseen pärähtäminen johtuu ammatistani, sillä kirjoitan kulttuurista työkseni. Silti tälläkin saralla olen huomannut olevani äärilaidan väkeä, jätemylly, joka ahmii jatkuvasti kokemuksia. Olen kiinnostunut kuuntelemaan tauotta uutta musiikkia, lukemaan uusia kirjoja, katsomaan uusia elokuvia.
Summittaisia lukemia: Yhden vuoden aikana katson yleensä 300–400 elokuvaa. Parhaana – tai pahimpana – vuotena olen katsonut 1 000. Kuuntelen vuodessa joitain satoja levyjä ja luen keskimäärin 150–200 kirjaa ja sarjakuvaa. Jälkimmäisessä luvussa ei ole mukana kaikki selaamani työkirjallisuus, artikkelit, verkkoesseet, blogit…
Tämän lisäksi käyn näyttelyissä, konserteissa, milloin missäkin tapahtumassa, kun aikaa ja jaksamista löytyy. Käytän myös aikaa tällaisten uusien kokemusten etsimiseen. Voin esimerkiksi kuluttaa tunteja unohduksiin painuneen verkkolehden arkiston lukemiseen tai Internet Archiven selaamiseen tietyillä hakusanoilla.
Sinulla on ongelma, voi joku sanoa. Elämässäni jää kuitenkin aikaa työhön, ihmissuhteisiin, liikuntaan, ruoanlaittoon, muihin harrastuksiin, nukkumiseen ja vain olemiseen. En optimoi, aikatauluta tai harjoita kyykkyjä matkalla vessaan, niin kuin jotkut toiset, vaan pikemminkin kammoan kaikkea tällaista täsmällisyyttä.2
Kuten huomaa, pakkomielteisyyteni koskee vain helposti saatavilla olevaa taidetta. Siinä mielessä olen kuva kulutuskulttuurin toiveasiakkaasta. Saatavilla olevien kokemusten helppo saatavuus ja suhteellinen halpuus mahdollistavat seikkailut. Musiikista kiinnostunut voi tehdä pelkällä YouTubella upeita löytöjä.
Minulla ei ole pakkomielteistä halua käydä teatterissa tai taidenäyttelyissä, koska niissä vierailu vaatii oman vaivansa ja rituaalinsa. Siten ne ovat arjessa enemmän poikkeus. Tässä mielessä taidetta voi verrata päihteisiin. Riippuvuutta on sitä helpompi ruokkia, mitä helpommin ainetta saa.
”Stendhalin syndroomaksi kuvataan tilaa tai mielenterveyden häiriötä, jossa taiteen kokija hurmioituu edessään aukeavasta teoksesta ennen kokemattomalla voimalla.”
Samalla tunnistan olevani keskitason tekijä. Riippuvuuteni on kovempi kuin useimmilla ihmisillä mutta aineeni mietoja. Todella pärähtäneet ravaavat jatkuvasti taidenäyttelyissä, oopperassa ja teatterissa ulkomailla. Minä nautin ekstaasia, toiset crackia.
Stendhalin syndroomaksi kuvataan tilaa tai mielenterveyden häiriötä, jossa taiteen kokija hurmioituu edessään aukeavasta teoksesta ennen kokemattomalla voimalla. Nimi tulee kirjailija Stendhalista (oik. Marie-Henri Beyle, 1783–1842), joka raportoi vuonna 1817 päiväkirjaansa kokemuksistaan firenzeläisen kirkon maalaustaiteen parissa. Varsinaisen nimen syndroomalle keksi psykiatri Graziella Magherini 1980-luvulla.3
Kyse ei ole mistään tavanomaisesta liikutusreaktiosta, vaan kertakaikkisesta antautumisesta, jossa on psykoosiin verrattavissa olevaa oireilua. Kohtauksen saava voi kokea hallusinaatioita ja harhoja, pyörtyä tai voida voimakkaasti pahoin, saada yliannostuksen.
Syndrooma on aina tuntunut kaunokirjalliselta keksinnöltä, väärintulkinnalta Stendhalin sanoista jotka kuvasivat voimakasta liikutusta. Ilmiön harvinaisuuden vuoksi sen psykologisesta todenperäisyydestä ei ole varmuutta, eikä sitä ole sisällytetty yleisesti hyväksyttyjen mentaalisten häiriöiden listoihin. On hankalaa sanoa, miten taidekohtaus eroaa muista merkittävistä hetkistä, joiden aikana ihminen kokee koko elämänsä rattaiston naksahtavan toiseen asentoon.
Stendhalin syndroomaa pidetään poikkeuksellisena niidenkin joukossa, jotka siihen uskovat. Taiteen edessä koetut reaktiot on tutkimuksissa havaittu yhteneviksi muun tunne-elämän reaktioiden kanssa. Kuvataiteen tapauksessa treenatumpi silmä auttaa kokemaan voimakkaampia reaktioita.4
”Mielenterveysongelmien tai syfiliksen onkin epäilty vaikuttaneen myös Stendhaliin.”
En epäile, etteikö ilmiö voisi olla todellinen. Koen vaikeammaksi ymmärtää, miten joku voi kokea taideteoksen psykologiassaan näin voimakkaasti, mikäli taustalla ei ole valmiiksi jonkinlaista mielen järkkymistä. Mielenterveysongelmien tai syfiliksen onkin epäilty vaikuttaneen myös Stendhaliin.
Toisaalta vaisto ja edellä mainittu taidetreeni vihjaisi, että kyse on yläluokkaisesta tai ainakin jossain määrin luokkasidonnaisesta ilmiöstä. On hankalaa ajatella vähät barokkiajan taiteesta välittävää työläisluokan edustajaa vapisemassa kuin haavanlehti 1700-luvun öljymaalauksen edessä. Puhumattakaan siitä, että taide ei ole joillekin elämää muuttavia kokemuksia vaan viihtymistä varten. Henkilön yhteiskuntaluokka vaikuttaa voimakkaasti siihen miten ja mitä hän katsoo.5
Olen ollut epäluuloinen Stendhalin syndrooman nykykulttuurissa selviämisen kannalta ennen kaikkea siksi, että se on ensisijaisesti kuvataiteeseen liitettävä ilmiö. Kulttuurimme on voimakkaasti audiovisuaalista ja liikkuvaa, joten yksittäiseltä maalaukselta vaaditaan lähes mahdottomia. Todelliset hurmoksen tunteet ja transsitilat olen kokenut musiikin parissa eikä siinäkään ole koskaan tullut vastaan tällaisia äärirajoja.
”Haluan maailmani järkähtävän paikoiltaan, koska en tiedä parempaa tunnetta.”
Silti jahtaan jotain Stendhalin syndrooman kaltaista ja sitä kautta luultavasti performoin tahtomattani luovaa luokkaani. Voimakkaita ja siksi kiinnostavia esteettisiä kokemuksia on paljon, mutta niiden löytäminen vaatii jatkuvaa kaivamista ja ajatustyötä. Edellinen on hienosteleva kiertoilmaisu joutilaalle ajalle, jota duunarilla ei välttämättä ole.
Etsin jotain uutta antavaa taidekokemusta jatkuvasti. Haluan maailmani järkähtävän paikoiltaan, koska en tiedä parempaa tunnetta. Tiedän etten koskaan ole valmis, kaikkein vähiten jos luulen sitä olevani; pysähtyminen on kuolema, estetiikka kuoleman torjumista.
Jahtaamisessa on ironinen piirteensä, sillä mitä enemmän taidetta kokee, sitä syvemmälle täytyy sukeltaa – keskinkertaisiin teoksiin turtuu ja lopulta niistä, kuten suurimmasta osasta valtavirran kulttuuria, ei saa mitään ajankulua suurempaa irti.
”Suurin varjopuoli on kenties yllättävä: yksinäisyys, jota on vaikeaa selittää. Läheisten ystävien välille ilmestyy keskinäisen ymmärryksen estävä muuri, mikäli he eivät jaa samaa hulluutta.”
Se ei haittaa, sillä uuden taiteen löytäminen ja huippujuttujen etsiminen on itsessään kiinnostavaa. En koe menettäneeni mitään. Jo löytyneet mestariteokset ovat etappeja tällä matkalla.
Marc Chagall, Orpheus. 1914. Kuva: Wikimedia Commons
Suurin varjopuoli on kenties yllättävä: yksinäisyys, jota on vaikeaa selittää. Läheisten ystävien välille ilmestyy keskinäisen ymmärryksen estävä muuri, mikäli he eivät jaa samaa hulluutta. Kun tapaan kanssani saman estetiikan jakavia ihmisiä, palaan ”itsekseni”, olen toinen ihminen, todempi, skarpimpi ja elämästä kiinnostuneempi.
”Minä olen heroiini”, toteaa Tomasz Piątekin romaanin kertoja ja jatkaa: ”Olen se mitä tunnet, kun otat ruskeaa jauhetta.”6 Huomionarvoista on, että kertoja on kirjallinen keksintö. Tässä ei puhu vain huumeriippuvuus romaanihenkilönä vaan taide, intentio tekstin takana. Voimme etsiä – etsin – taiteesta tunnetta; ei helppoa emotionaalista liikutusta, naurua, pelkoreaktiota vaan tutkimatonta tunnetta, sanoittamatonta rajaa, henkistä kokemusta.
Samalla tärkeimmät teokset määrittävät sielua arvaamattomilla tavoilla. Uskon, että tuntienkaan keskustelu kanssani ei välttämättä avaa persoonaani tehokkaammin kuin suosikkikirjojeni lukeminen tai lempielokuvieni katsominen. Ne selittävät ihmisyyttäni paremmin kuin moni läheinenkään inhimillinen kohtaaminen. Niin tärkeistä asioista on kyse.
Kuten päihderiippuvainen voi katsoa perjantai-illan sekoiluistaan suu vaahdossa paasaavia ”normoja” etäältä, ylenkatseellisesta, jopa elitistisestä näkökulmasta, elokuvataidetta vuosien ajan silmämuniinsa tunkenut hymähtää kuullessaan hehkutuksia Quentin Tarantinon ohjaajataidoista. Lasten leikkiä! Missä on kovempi kama?
Vuosien ajan tuntemieni, läheistenkin ystävien voi olla turha päästä kanssani samalle aaltopituudelle verrattuna satunnaisesti kohdattuihin tuntemattomiin, jotka jakavat saman kiinnostuksen taiteeseen. Ystäviäni kohtaan tunnen suuria välittämisen tunteita, mutta jälkimmäisten kanssa olen samaa heimoa. Meillä on kaikilla sama riippuvuus, jaamme saman tavoittamattoman kohteen ja jahtaamme samaa alati pakenevaa kokemusta. Vakuutamme, ettemme usko Stendhalin hurmokseen, ja silti jossain mielen pimeässä makuukamarissa lepattaa kynttilä: ehkä vielä joskus?
Nykänen, Anna-Stina & Pikkujämsä, Matti: Suomalaiset tietävät, mitä on hyvä maku – nyt voit kokeilla millainen on omasi (Helsingin Sanomat, 7.9.2014) https://www.hs.fi/sunnuntai/art-2000002759113.html
JERUSALEM on läpi kristinuskon historian ollut kristikunnan symbolisesti merkityksellisin paikka. Yhä edelleen sadattuhannet pyhiinvaeltajat vierailevat vuosittain evankeliumien tapahtumiin liitetyissä kohteissa, kuten Pyhän haudan kirkossa. 1800-luvun lopun Euroopassa katse alkoi kuitenkin kääntyä kohti itää, Tiibetiin ja Intiaan, joissa uskottiin säilyneen ajatonta viisautta. Lopulta sieltä löytyi myös Jeesus.
Pyhän Issan elämä
Vuonna 1894 julkaistiin ranskankielinen teos nimeltä La Vie inconnue de Jésus-Christ eli Jeesuksen Kristuksen tuntematon elämä. Kirjan oli kirjoittanut venäläinen Nikolai Notovitch. Ajalleen tyypillisenä matkakirjana alkava teos kuvaa Notovitchin matkoja pohjoisessa Intiassa. Ladakhissa ollessaan hän kertoo kuulleensa tiibetinbuddhalaiselta munkilta Issa-nimisestä buddhalaisesta profeetasta, jonka tarina muistuttaa erehdyttävästi kristillistä Jeesusta. Lisäksi hän saa selville, että tämän Issan elämästä kertovia käsikirjoituksia olisi löydettävissä useista luostareista.
Nikolai Notovitch. Kuva: Wikimedia Commons
Notovitch kertoo päättäneensä matkustaa tuolloin vielä varsin sulkeutuneeseen Tiibetiin etsimään kyseistä tekstiä. Hän kuitenkin murtaa jalkansa ja päätyy hoidettavaksi Himisin luostariin Ladakhissa. Onnekseen hän löytää etsimänsä käsikirjoituksen Himisistä ja saa mahdollisuuden kirjata sen ylös tiibetintaitoisen kääntäjän sanelusta.
”Aasiaan suuntautuvien matkojen kuvauksen lisäksi Issan tarina eroaa oleellisesti evankeliumeista siinä, että tässä versiossa Jeesus ei tee ihmetekoja tai nouse kuolleista.”
Notovitchin löydös, 244 lyhyestä säkeestä koostuva ”Pyhän Issan elämä” on sisällytetty osaksi hänen kirjaansa. Siinä kuvataan, kuinka Jeesus eli Issa matkustaa 13-vuotiaana kauppiaiden kanssa nykyisen Pakistanin kautta Nepaliin ja Intiaan. Matkalla hän perehtyy sekä hindulaisiin että buddhalaisiin teksteihin. Hän vastustaa kastijärjestelmää, puhuu naisten puolesta ja saarnaa yksijumalaisuutta.
Lopulta Issa palaa Persian kautta Israeliin ja Jerusalemiin, jossa hänet ristiinnaulitaan. Aasiaan suuntautuvien matkojen kuvauksen lisäksi Issan tarina eroaa oleellisesti evankeliumeista siinä, että tässä versiossa Jeesus ei tee ihmetekoja tai nouse kuolleista. Lisäksi Notovitchin julkaisemaan tekstiin on sisällytetty vaihtoehtoinen tarina Mooseksesta, josta käytetään nimeä ”Mossa”.
Kiehtova itä ja aikalaiskritiikki
La Vie inconnue de Jésus-Christ keräsi nopeasti suurta huomiota. Englanninkielinen käännös julkaistiin pian, ja uusia painoksia ilmestyi kirjakauppoihin tiuhaan tahtiin. Notovitchin kirja sopi monin tavoin ajan henkeen. Kolonialismin ja romantiikan ajan kirjoittajien myötä Euroopassa oli herännyt kiinnostus ”orienttiin”. Tieto Aasian uskontoperinteistä, kuten hindulaisuudesta ja buddhalaisuudesta, lisääntyi erilaisten pyhien tekstien käännösten myötä.
Uudet länsimaiset henkiset liikkeet alkoivat ottaa näistä vaikutteita. Erilaiset seikkailijat ja salatieteilijät kirjoittivat matkoistaan idässä. Vaikutusvaltaisin heistä oli Teosofisen Seuran perustajiin kuulunut Helena Petrovna Blavatsky, joka oli omien sanojensa mukaan viettänyt aikaa Tiibetissä paikallisten mestarien opissa.
Lisäksi Notovitchin paljastukset kiehtovat laajemminkin kristinuskon läpitunkemassa Euroopassa. Raamatussa ei kuvata Jeesuksen elämää ikävuosien 12–29 välillä, joka on herättänyt vuosisatojen aikana erilaisia spekulaatioita hänen mahdollisista matkoistaan Galilean ulkopuolelle. Jo keskiajalla oli kiertänyt tarinoita Jeesuksen matkoista Britanniassa.
”Sarkastiseen sävyyn kirjoitetussa tekstissä tiibetiläistä kirjallisuutta tunteva Müller esittää, että munkit lienevät huijanneen Notovitchiä, sillä muuten tätä täytyisi pitää valehtelijana.”
Uudet löydökset Jeesuksen tuntemattomista vuosista saivat kuitenkin pian osakseen kritiikkiä. Uskontotieteen uranuurtaja Max Müller kyseenalaisti Notovitchin käsikirjoituksen aitouden tunnetussa brittiläisessä kirjallisuuslehdessä. Sarkastiseen sävyyn kirjoitetussa tekstissä tiibetiläistä kirjallisuutta tunteva Müller esittää, että munkit lienevät huijanneen Notovitchiä, sillä muuten tätä täytyisi pitää valehtelijana. Hänpitää mahdottomana sekä käsikirjoituksen väitettyä syntyhistoriaa että pysymistä tuntemattomana siihen asti.
Vuonna 1896 julkaistiin samassa lehdessä professori J. Archibald Douglasin kirjoitus, joka murensi entisestään Notovitchin kertomuksen uskottavuutta. Douglas oli matkustanut henkilökohtaisesti Himisin luostariin haastattelemaan sen johtajaa ja saanut kuulla, ettei tämä ollut ollut kuullutkaan Issan elämää kuvaavasta tekstistä, saati tavannut Notovitchia.
Taidemaalari Nikolai Roerich Issan jäljillä
Kielteinen julkisuus ei merkinnyt Issan tarinan loppua. Vuonna 1925 Ladakhiin saapui uusia seikkailijoita: taidemaalari Nikolai Roerich vaimonsa ja poikansa kanssa. Myös heidän retkensä määränpäänä oli Tiibet – jonne he todistettavasti lopulta pääsivätkin. Roerichit olivat perehtyneet syvällisesti Blavatskyn teosofisiin teksteihin ja perustaneet oman uskonnollisen liikkeen, Agni-joogan.
Matkakirjassaan Altai-Himalaya Nikolai Roerich kirjoittaa, että hänen Ladakhissa tapaamansa paikalliset eivät tienneet Notovitchin kirjasta. He kuitenkin kertoivat legendoja Issasta. Roerichin kirja sisältää myös katkelmia näistä paikallisten väitetysti kertomista tarinoista, jotka ovat linjassa Notovitchin teoksen kanssa.
Roerich itse oli tiettävästi hankkinut Notovitchin kirjan edellisenä vuonna. Lisäksi hän kirjoittaa tavanneensa Ladakhin maharadžan, ”kuningas-laman”, ja päättelee, että tämän suku on tietoinen Issasta kertovista käsikirjoituksista.
”Ajatus Jeesuksesta buddhalaisten keskuudessa sopi hyvin Roerichin ajatusmaailmaan, jossa eri uskonnot olivat pohjimmillaan yhtä.”
Roerich ikuisti Issan myöhemmin vaikuttavaan temperamaalaukseensa ”Issa ja jättiläisen pää”. Ajatus Jeesuksesta buddhalaisten keskuudessa sopi hyvin Roerichin ajatusmaailmaan, jossa eri uskonnot olivat pohjimmillaan yhtä. Luultavasti Roerichin näkemykseen Jeesuksesta olivat vaikuttaneet myös teosofiset tekstit, jossa tämä esitetään Jumalan pojan sijaan inhimillisenä uudistajana ja opettajana.
Nikolai Roerichin maalaus Issa ja jättiläisen pää (Исса и голова великанова) vuodelta 1932. Kuva: Wikiart
Monien tulkintojen Jeesus
Lähes sata vuotta on kulunut Roerichien tutkimusmatkasta. Jeesuksen matkoista Intiassa tai Issasta kertovista vanhoista teksteistä ei toistaiseksi ole löytynyt tiedeyhteisön laajalti hyväksymiä todisteita. Ajatus on kuitenkin jäänyt elämään ja saanut uusia ilmenemismuotoja. Monet intialaiset henkiset opettajat ja länsimaiset New Age -kirjoittajat ovat esittäneet omia näkemyksiään Jeesuksen vuosista Aasiasta tai tulkinneet tämän oppeja hindulaisen tai buddhalaisen filosofian valossa.
Uskontotieteilijä Simon J. Josephin mukaan Jeesuksen matkustamista Intiaan ei voida poissulkea. Ajanlaskun alun kauppareitit yhdistivät Palestiinan alueen Intiaan, Tiibetin ja Persiaan. Samasta syystä myös uskonnolliset vaikutteet saattoivat kulkea monia reittejä.
Erilaiset maantieteelliset alueet kantavat mukanaan hengellisiä merkityksiä. Intiaan sijoitettu Issa herättää toisenlaisia mielikuvia, kuin Uuden testamentin tapahtumapaikoilla opettava Jeesus. Osaa ihmisistä ensin mainittu tulkinta puhuttelee enemmän. Notovitchin ja Roerichin löydösten voidaankin ajatella kertovan osaltaan Jeesuksen merkityksestä valtavirtaisen kristinuskon ulkopuolella – riippumatta niiden aitoudesta.
Lähteet
Andreyev, Alexandre 2014: Myth of the Masters Revived: The Occult Lives of Nikolai and Elena Roerich. Brill, Leiden.
Douglas, J. Archibald 1896: The Chief Lama of Himis on the Alleged ’Unknown Life of Christ’. The Nineteenth Century 39, 667–678.
Joseph, Simon J. 2012: Jesus in India? Transgressing Social and Religious Boundaries. Journal of the American Academy of Religion 80 (1), 161–199.
Müller, Max F. 1894: The Alleged Sojourn of Christ in India. The Nineteenth Century 36, 515–522.
Notovitch, Nicolas 1916 (1894): The Unknown Life of Jesus Christ. Indo-American Book Company, Chicago.
Owen, Alex 2004: The Place of Enchantment: British Occultism and the Culture of the Modern. University of Chicago Press, Chicago.
Partridge, Christopher 2014: Orientalism and the Occult. Teoksessa Christopher Partridge (toim.) The Occult World, 611–625. Routledge, London.
Roerich, Nicholas 2017 (1929): Altai-Himalaya: A Travel Diary. Nicholas Roerich Museum, New York.
Santucci, James A. 2009: The conception of Christ in the Theosophical tradition. Teoksessa Olav Hammer (toim.) Alternative Christs, 190–211. Cambridge University Press, Cambridge.
