HÄPEÄN tunne syntyy kehossa. Keho on tunteen sijainti, mutta yhtälailla siitä muodostuu mielessä asuva verkosto monimutkaisia tunteita ja ajatuksia. Kuitenkin, kuten Puhakainen kirjoittaa esseessään tässä numerossa, häpeä syntyy myös yhteiskunnan odotuksista ja siitä ympäristöstä, missä keho on.
Yhteiskunnan käsitykset synneistä ja tabuista toimivat häpeän työkaluina, joilla pyritään syrjäyttämään jokin yhteisölle epätoivottu käytös tai jopa ihmisryhmä. Häpeän synnyttäminen on työkalu, joskus tahallinen, joskus tiedostamaton ja tahaton, mutta sen vaikutukset ovat yksilölle todellisia lähtökohdasta huolimatta.
Häpeän tunne muodostuu kuitenkin sisäsyntyisesti, kun yksilö on yhteisössä kasvaessaan hyväksynyt omakseen ne arvot, käytösnormit ja odotukset, jotka yhteisö yksilöilleen asettaa. Häpeä on tehokas sillä sen lisäksi, että yhteisö voi aktiivisesti tuottaa ja voimistaa sitä, myös yksilön oma mieli osallistuu oman itsensä sensurointiin, nöyryyttämiseen ja pakottamiseen. Henkisten raikenteiden purkaminen vaatii työtä, minkä jälkeen tarvitaan lisää työtä uuden normiston ja mielenmaiseman rakentamiseksi.
Joskus tämä on kuitenkin hyvästä. On hyvä kasvaa ihmisenä. Mutta häpeää tehokkaampiakin keinoja yhteisien sääntöjän vahvistamiseksi varmastikin voisi löytyä. Sivilisaatio nojaa laajalti itsesensuuriin ja yhteisiin pelisääntöihin siitä, mikä on sallittua ja mikä ei.
”Yksityinen häpeä kietoutuu yhteen maailman syntien kanssa.”
Entä mitä käy silloin, kun pelisäännöt radikaalisti muuttuvat tai ovat kyseenalaistettuna? Kenellä on oikeus määrätä, päättää ja ohjata sitä, minkä yhteiskunta kokee hyväksyttäväksi? Lännessä olemme sopineet, että yhteiskunnassa rakenteellisesti pelisäännöt valikoituvat demokratian mekanismein. Monesti tämä prosessi on kuitenkin tarpeellista kyseenalaistaa.
Mielipidevaikuttaminen, disinformaatio ja propaganda-kampanjat pyrkivät epävakaina aikoina siirtämään julkista hyväksyttävyyden aluetta omien valtaintressiensä mukaan ja manipuloinnilla tuottamaan uudenlaista normistoa. Kamppailu normeista on jatkuvaa ja väistämätöntä.
Tässä Etsijän numerossa Lamminen kirjoittaa elämästä tabuna, mikä heijastelee nykyisen yhteiskunnan valtakamppailua oikeudentajusta ja valtavirran keskeisimmistä arvoista. Sen taustalta huokuu huoli ja maailmantuska, johon on varmasti vaikuttanut maailman epävakautunut tilanne taloudesta sotiin ja kriittisiin arvokysymyksiin.
Yksityinen häpeä kietoutuu yhteen maailman syntien kanssa ja niiden ristipaineessa jokainen joutuu käsittelemään oman hyväksyttävyyden alueensa ja päättämään, miten toimii maailmassa sen pohjalta.
Tilda Enne
Kirjoittaja on Etsijän päätoimittaja, jolle häpeä on myös tuttu tunne ja siitä vapautuminen yksi elämän suurista missioista.
ESSEISTI Antti Nylénin kysymys on jäänyt vaivaamaan minua. Se on yksinkertainen: ”Miten jaksamme elää?” Oleellinen kysymys. Yhtä ajankohtainen kuin ”Miksi kaikki on niin surullista? ”
Kuolema ei nykyaikana näyttäydy enää tabuna. Niin arkipäiväistynyt asia se meille on, että väkivalloin katkaistut ihmiskohtalot ovat vain lukuja tilastoissa. Jäljelle jää mietittäväksi kuoleman vastakohta. Minkä arvoinen on elämä?
Hyvä elämä: having, loving, being, doing. Kuinka paljon hyvä elämä ja sen arvo meitä kiinnostaa? Yksilöinä ja yhteiskuntina. Välillä näyttää siltä, että meitä kiinnostaa molemmissa tapauksissa vain rangaistus ja siltä näyttää myös lopputulos.
Kansanmurhata vai ei? Ostaako pyöveliltä aseita? Näin heikkoa on meillä elämän arvostus. Kyllä me kaikki toivottavasti syvällä sisimmässämme tiedämme, että jokainen meistä on yhtä arvokas kuin palestiinalainenkin. Jostain syystä tämä tieto ei kuitenkaan muutu toiminnaksi. Suomikin on aikanaan ollut yksin Gazan ja Ukrainan kaltaisessa asemassa, mutta historiaa ei ole pakko toistaa. Voimme yhtenä valtiona nousta oikeudenmukaisuuden puolesta muiden rinnalle yhdessä tai jättää nousematta, mutta päätös kertoo meistä paljon yhteiskuntana.
Kymmenen käskyä tai ihmisoikeuksien julistus voisivat toimia ohjenuorina tilanteessamme, jos niistä ei ole jo kokonaan päätetty luopua. Ne ovat toisaalta niin korkeita ihanteita, että emme voisi niihin ehkä yltääkään, mutta suunnan on oltava selvästi niitä kohti. Auttaako tässä muukaan? Hyvänä ohjenuorana ne olisivat myös historian voittajille, jotka voivat olla välittämättä säännöistä ja ihmisarvosta niin kauan, kun voittokausi jatkuu. Ei sen kauempaa.
Yhdessä elämässä pärjäämiseen ei tarvita vain yhteiskuntaa, tarvitaan myös ihmisiä.
Palvelualan työntekijä ei pysty yksin nostamaan itseään palkkakuopasta, jos hän ei kuulu ammattiliittoon. Ehkä edes yksi liitto ei onnistu, vaan tarvitaan toisia tukemaan.
Kaikkea ei saa rahalla. Työehdot, tuottavuus ja tasa-arvo, onko meillä varaa tulla toimeen ilman näitä? Tulevaisuutemme on lähikaupan kassan harteilla, hänen päättäväisyytensä ja omanarvontuntonsa, sekä muiden samassa asemassa olevien työn varassa. Heidän keskinäinen solidaarisuutensa ei kuitenkaan yksinään tietenkään riitä. Kaikilla osapuolilla pitäisi olla halua saavuttaa yhteinen hyvä.
”Pitäisi vain kuvitella, tai viimeinkin uskoa, että meillä on jotain merkitystä”
Nylénillä on toinenkin kiinnostava huomio: maailma on kodikas. Kyllä me sen tunnemme, mutta kuinka pitkään?
Ilmastonmuutoksen torjunta ei näytä kauniin lineaariselta, mutta siihenkin vaikuttaa yhteiskunnan tahtotila. Monia edes oma koti ei näytä kiinnostavan, eikä oman itsensä pelastaminen.
Pelkomme muutoksesta ja sen tarpeesta ohjaa ajatuksemme yleensä ylimitoitetuiksi. Kuitenkin kehitys näyttää hetkessä aina pienemmältä, kuin mitä se todellisuudessa on. Kaikki vaikuttaa vain pieneltä näpertelyltä maailman näkökulmasta. Niin on myös ilmastonmuutoksen kohdalla.
Ilmaston puolesta tehtävät muutokset vaativat poikkeuksellisia toimia, mutta se ei ole huono asia. Joku voisi sanoa sitä itsenäisyydeksi tai sen tavoitteluksi. Omasta kodista huolehtimiseksi.
Taustalla on kuitenkin jälleen elämän arvostaminen tai sen puute ja tahtotila. Pitäisi vain kuvitella, tai viimeinkin uskoa, että meillä on jotain merkitystä. Että merkitys syntyy yhdessä toisten kanssa.
Kirjoittajalle tärkeitä ovat yhteiset asiat ja tulevaisuus.
Yllättävän moni piilottelee asukokonaisuuksiensa alla erilaisia iho-ongelmia. Tässä kirjoituksessa pohditaan, kuinka niihin suhtautuminen saattaa iän myötä muuttua.
Kuvat ja teksti: Meri Kalliosaari
Content warning: Tekstissä käsitellään itsensä vahingoittamista.
“Hyi ******** mitä noi on?”
Kyseisen kahdeksan tähden kysymyksen kuulin, kun työskentelin parikymppisenä asiakaspalvelutyössä huoltoasemalla. En ehtinyt edes kysymään asiakkaan bonuskorttia, kun sain tuon jopa arvostettavan suoran kommentin rintakehässäni olevista arvistani.
Tilanne ei ollut ensimmäinen tai viimeinen kerta laatuaan. Se kuitenkin vahvisti kehooni liittyvää stigmaa, minkä tuloksena mielestäni pooloneuleet sekä pienillä kaula-aukoilla varustetut paidat pukevat minua parhaiten jokaisena vuodenaikana.
Syymiksi nyt kymmenen vuotta myöhemmin kirjoitan aiheesta on se, että olen vuosien aikana huomannut monien ihmisten piilottelevan vaatteidensa alla nykyisten kauneusstandardien vastaisia kohtia kehossaan, kuten erilaisia arpia, psoriaasista tai syntymämerkkejä. Usein asia on tullut ilmi siinä kohtaa, kun he ovat huomanneet omalla ihollani vaaleanpunaisina helottavat keloidit.
Näiden paljastusten kautta olen ymmärtänyt arpi- ja ihohäpeän todellisuuden: se on monille todella arka paikka sekä harmillisen yleinen vaiva.
Keloidit ovat arpikudoksen epänormaalia liikakasvua. Tyypillisesti keloideja esiintyy kaulalla, rintakehässä, hartioissa, yläselässä sekä korvalehdissä ja alavatsalla, selviää plastiikkakirurgian erikoislääkärin Ilkka Kaartisen julkaisusta Duodecim-lehdestä.
Taipumukseen saada keloideja vaikuttaa merkittävästi henkilön geneettinen tausta, eli ne ovat nyky-ymmärryksen mukaan varsin perinnöllisiä. Kaartisen katsauksen mukaan arvet aiheuttavat potilaille toiminnallista ja kosmeettista haittaa sekä ne heikentävät elämänlaatua merkittävästi.
Yhdyn kokeneen erikoislääkärin kautta, katselen omaa elämääni taakse päin. Arvet kieltämättä ovat aiheuttaneet itselleni kiusaantuneisuutta sekä häpeän ja huonommuuden tunnetta etenkin teinivuosina.
POLTE KEHOSSA
Lapsena olin hieman outolintu, joka viis veisasi, mitä muut ajattelivat ulkonäöstäni tai erilaisista tyylikokeiluistani. Jonain päivänä olin hiphoppari, toisena prinsessa ja kolmantena päivänä ylläni saattoi olla tökeröllä jääkiekkokuosilla varustetut kalsarit.
Lempikappaleeni oli Walesin Tiikerinä tunnetun Tom Jonesin -kappale Ses Poks (Sex Bomb). Lisäksi tykkäsin ala-asteella imitoida Pulttibois-sketsisarjan hahmoja, vaikka ikätoverini varmaan ihmettelivät, mille höröttelin itsekseni. Olinhan noista vitseistä jo yhden sukupolven liian myöhässä.
Varhaisessa lapsuudessani siis häpeän tunne tarkoitti itselleni enneminkin hilpeyttä. Olin alkuun ujo, mutta tutustumisen jälkeen koin tärkeäksi saada kaikki ympärilläni olevat ihmiset iloiseksi pelleilemällä.
Muistan ensimmäisen arven alun ilmestyneen rintakehääni tyhjästä samoihin aikoihin, kun murrosikäni alkoi. Puberteetin aikana aloinkin kokemaan suurta häpeää, koska arpikudos lähti suhteellisen nopeasti leviämään ympärillä olleeseen terveeseen ihoon. Lisäksi arpia ilmestyi käsivarsiinikin.
Keloidien hoitaminen on haastavaa. Omalla kohdallani on yritetty muun muassa kortisoni-injektioita, silikoniteippiä sekä etanavoidetta. Kun mikään ei auttanut, eräänä iltana keksin yläasteella polttaa tulitikkujen avulla yhtä rintakehässäni koholla olevaa arpea pois.
Kieltämättä tulitikuilla tiiviin solumassan poistaminen sattui, mutta samaan aikaan keloidit saattavat aktiivisina kausinaan, eli kasvaessaan ja levitessään, aiheuttaa saman tuntuista polttelua iholla.
En suosittele käyttämääni ”hoitomuotoa” kenellekään. Se poisti kyllä arven kohoaman, mutta jäi siitäkin omanlainen jälkensä. Luojan kiitos löysin tuolloin punk-musiikin, jolloin epätoivoisten tulitikkuleikkien sijaan keskityin hetkeksi kuuntelemaan Ramonesia, ostin nahkarotsin ja peitin kasvoni aviator-tyylisillä aurinkolaseilla.
Tyyli-ilkonini oli tuolloin MTV-kanavan (Music Television) törttöily-hittisarja Jackassista tuttu Johnny Knoxville, jolle sattui ja tapahtui kakeinlaista. Olipa hän tuon tuosta ystäviensä kanssa tikattavanakin. Sarjassa soikin amerikkalaisen countrymuusikko Roger Alan Waden kappale ”If you gonna be dumb, you gotta be tough”.
Puhuttaessa itsensä satuttamisesta, tyhmyydestä ja sen kestämisestä: vuonna 2014 mursin oikean jalkani pohje- ja sääriluun. Pitkä paranemisprosessi laittoi asioita hieman tärkeysjärjestykseen, sillä opin arvostamaan niinkin yksinkertaisia asioita kuin kävelemistä ja kovasta kroonisesta kivusta eroon pääsemistä.
Tästäkin tapaturmasta jäi polveeni näyttävä keloidi-arpi muistutuksena siitä, miltä tuntuu viihteen ja tyhmyyden vuoksi hypätä matalaan pallomereen samalla, kun kuvaa itseään kamerakännykällä. Kyllä, luit oikein.
Kyseinen pallomeri-episodi hävetti pitkään. Elämässä tuntuu sattuvan usein silloin, kun sitä vähiten odottaa.
LOPPUKANEETTI
Ironisestikoen kyllä edelleen häpeää kesäisin uimarannalla arpieni vuoksi. Pelkään eniten, että häpäisen ulkonäölläni seurassani olevat ihmiset. Lisäksi selkäpiitäni karmii, että jotain pissistä tai perheen äitiä saattaa alkaa kirjaimellisesti oksettamaan ihollani olevat arvet. Täsmennän tässä kohtaa, että alussa mainitsemani 8-tähden kommentoija oli pienten lasten äiti, oikea roolimalli.
Minua hävettää myös valittaa iho-ongelmistani. Ei ole kuitenkaan ihan tuulesta temmattua, että mitä enemmän ikää tulee, niin sitä enemmän ihminen on sinut ulkonäkönsä kanssa.
”Iso osa pinnallisen häpeän voittamisesta kuulukin lähipiirilleni, jotka hyväksyvät minut sellaisena kuin olen.”
Olen huomannut, että ruuhkavuosina työt, opiskelu, parisuhde ja aktiivinen koiran omistajuus syövät aivokapasiteettiani sen verran, etten edes suoraan sanoen ehdi miettimään arpiani tai rypemään itsesäälissä yhtä paljoa kuin ennen. Iso osa pinnallisen häpeän voittamisesta kuulukin lähipiirilleni, jotka hyväksyvät minut sellaisena kuin olen.
En edelleenkään erityisesti nauti arpieni esittelemisestä, mutta koen sen tarpeelliseksi siinä kohtaa, jos joku on sen voimasta uskaltanut paljastaa omat arpensa – Olivatpa ne sitten fyysisiä tai henkisiä.
En näe pienintäkään syytä, miksi ihmisen kuuluisi verhoutua ja peitellä itseään muiden sanojen tai ajatusten pelossa. Sen sijaan, että miettii muiden sanomisia, lienee parasta pohtia omia kommenttejaan sekä käytöstään muita kohtaan: asenteet, kun tuppaavat siirtymään helposti sukupolvelta toiselle.
Kannustan tulevana keväänä jokaista pukeutumaan ilman pelkoja juuri miten haluaa, koska se on paras tapa hälventää iho-ongelmiin liittyvää häpeän stigmaa. Toki helpommin sanottu kuin tehty, mutta joskus paksunahkaisuudesta voi olla hyötyäkin.
Jos kamppailet itsevahingoittamisen teemojen kanssa tai kaipaat akuuttia mielenterveystukea, apua on tarjolla:
MIELI Kriisipuhelin antaa kertaluonteista keskusteluapua 24 tuntia vuorokaudessa numerossa 09 2525 0111
Sekasin -chat on suunnattu 19-29 vuotiaille, jotka kaipaavat välitöntä keskusteluapua. Pääset chattiin tästä.
“MITEN joku voisi, joku voisi, haluta mua? Miten mä voisin nauttia kehosta, joka ei pysty seksiin tai mene kauneus-normeihin?” Nämä kivuliaat ajatukset varjostivat kasvuani. Nykyään seksu-aalisuus on minulle voimavara, mutta nuo menneisyydestä tutut kysymykset ovat silti läsnä arjessa tiiviisti seksuaali-neuvojan työni kautta.
Menneinä vuosikymmeninä vammaiset on herkästi kasvatettu vailla seksu-aalisuutta, oikeutta sukupuolen ilmaisuun ja myös tietyllä tapaa lasten kaltaisina. Syy on yksinkertainen ja haavoittava: on kuviteltu, ettei meillä olisi kapasiteettia käsitellä seksuaalisuuteen liittyviä asioita.
Ajattelun taustalla on halu suojella, mutta se kääntyy itseään vastaan. Seksuaalikasvatuksen keskeinen tarkoitus on auttaa ihmistä kertomaan, kuka hän on, miten hän identifioituu, mistä hän nauttii, ja mitä hän ei halua tehdä. Seksuaalikasvatuksen puute yhdistettynä kulttuuriseen ajatukseen vammaisuuden huonommuudesta johtaa siihen, ettei näe arvoaan, ja tuntee kiitollisuudenvelkaa kaikesta saamastaan huomiosta, riippumatta siitä, kuinka paskasti tulee muuten kohdelluksi suhteessa. Henkilö ei välttämättä tunnista tai osaa sanoittaa, jos hänen rajansa tulevat rikotuiksi. Vammaiset ovat suuremmassa riskissä joutua väkivallan kohteeksi.
”Vammaisuus tai seksuaalikasvatuksen puute eivät tarkoita, ettei rampa himoitsisi tai haluaisi tulla rakastetuksi.”
Seksuaaliväkivaltaa ei ehkäistä tunkemalla vammainen kuplaan, josta puuttuu kaikki vastaavan ikäisten vammattomien elämässä tavanomainen. Vammaisuus tai seksuaalikasvatuksen puute eivät tarkoita, ettei rampa himoitsisi tai haluaisi tulla rakastetuksi. Toisen tuskaa haluavat ovat pieni vähemmistö, mutta ilman keinoja halujen, rajojen ja tarpeiden sanoittamiseen niin kokonaisvaltainen hyvinvointi, kuin parinmuodostuskin voi olla haaste.
Ratkaisu on tiedon lisääminen. Ajantasainen info intiimin kanssakäymisen rakennuspalikoista ei aja sänkyyn satunnaisesti vastaantulevien ihmisten kanssa, vaan antaa valmiudet toimia, kun joku tyyppi, tai toimet hänen kanssaan kiinnostaisivat. Vaikka rampa ajatutuisikin usein sänkyyn eri tyyppien kanssa, on se täysin ok, mikäli tyypit saavat sukat pyörimään jaloissa ja hommiin on yhteisesti suostumus.
Myös petipuuhiin liittyy ajatusvinoumia. Seksin, eli siis aktien, on ajateltu menevän vain tietyllä tavalla – ja kuuluvan heille, jotka suoriutuvat lemmenleikeistä itsenäisesti. Seksiin ei ole tiettyä kaavaa – mikä tahansa, mikä tuottaa seksuaalista nautintoa ja on suostumuksellista, on seksiä. Halujaan, himoaan tai omaa kehoaan ei tule hävetä. Oli keho minkälainen vain, voi se kokea ja tuottaa nautintoa – kunhan itsensä toteuttamiseen löytyy väylä.
Moni kipuilee seksuaalisuutensa kanssa, turhaan. Se voi olla voimavara, jos ymmärrämme moninaisuuden: osa ei halua ollenkaan seksiä, toiset usein. Osa kaipaa lempeää kosketusta, toiset rajuja otteita. Se, mitä kaipaa, vaihtelee. Seksuaalisuus on uniikki – kuten mekin.
Kirjoittaja on seksuaalineuovoja, podcast-host ja toimittaja.
Lisää kirjoiattajalta löydät: Kynäniekan salaiset mietteet Instagram: @kynaniekka Rampaseksiä-podcast löytyy Spotifysta ja Youtubesta
Millaista on elää tunteessa, että on perustavanlaatuisesti erilainen kuin muut? Käsittelen esseessäni vähemmistöstressiä, häpeää ja sitä, miten olen pyrkinyt irrottautumaan siitä.
Mira Puhakainen
ARKIELÄMÄSSÄNI on ollut alituisesti mukana tunne siitä, että olemukseni poikkeaa jollain perustavanlaatuisella tavalla totutusta tai ”normaalista”. Olen saanut neuropsykiatrisen diagnoosin 22-vuotiaana, eli 4 vuotta sitten. Tämän jälkeen elämääni on varjostanut häpeän tunne. Häpeän tunne on syntynyt siitä, etten välttämättä toimi kaikissa tilanteissa yleisesti totuttujen normien mukaan ja olen siitä nyt erityisen tietoinen. Toisaalta tiedon pitäisi olla vapauttava. Toivoin, että voisin vihdoin elää omannäköistäni elämää ja olla sinut itseni kanssa ja tehdä arjessani valintoja, jotka tuntuvat hyvältä. Todellisuudessa reittini itseni hyväksymiseen ei ollut niin suoraviivainen.
Olin diagnoosin myötä saanut lisää itsetuntemusta, mutta en ollut kuitenkaan pääsyt yli sosiaalisten normien aiheuttamasta paineesta. Koin aluksi, että minulla oli nyt lähinnä taskussani tieto siitä, että olen jollain tapaa sosiaalisista normeista poikkeava, erilainen. Tunsin kantavani ikään kuin mukanani salaisuutta, jota tuli jokaisessa sosiaalisessa tilanteessa tarkoin varjella, jotta en/etten paljastuisi. Pelkäsin sosiaalista leimautumista, ja halusin pärjätä sosiaalisissa tilanteissa kuin ”normaali”. Toimin näin itseni, voimavarojeni ja arvojenikin vastaisesti, sillä kannoin sisälläni häpeää.
Maskaaminen, eli neuroepätyypillisten piirteiden piilottaminen oli tuttua minulle jo ennen diagnoosiani, mutta nyt olin alkanut tekemään sitä tietoisesti. Tarkkailin eleitäni, puhettani ja ilmeitäni, ikään kuin esittäisin roolia. Maskaaminen on kuitenkin raskasta, eikä kenenkään tulisi joutua peittämään itseään tunteakseen tulevansa hyväksytyksi. Koin siis vaikeaksi irroittautua sosiaalisista normeista häpeän ja stigmatisoinnin pelon takia.
Diagnoosini alkuvaiheissa hain myös paljon tietoa netistä sekä katsoin sisällöntuottajien videoita siitä, miten neuroepätyypillisyys heidän arkeensa vaikuttaa. Toisaalta näillä videoilla oli yhteisöllisyyttä tuova vaikutus ja ne loivat itseymmärrystä, mutta toisaalta tunnuin keskittyväni vain eroihin suhteessa muihin. Vapautuminen häpeästä ei siis itselleni tullutkaan pelkästään oman yhteisön löytämisestä, ja oman erilaisuuden arvostamisesta oman elämäni kontekstissa. En koskaan ole pitänyt piirteitäni huonoina, päin vastoin. Häpeä ei syntynyt minusta itsestäni, vaan otin sen sisääni ulkopuolelta.
”Normeista poikkeaminen ei kuitenkaan ole kiveen hakattua vaan se, mikä määritellään poikkeavaksi vaihtelee.”
Kun kasvamme yhteisössämme, sisäistämme samalla sen normit ja tavat. Nämä normit ovat siten näkymättömiä, että ne tulevat usein näkyväksi vasta, kun niitä rikotaan. Sosiaaliseksi poikkeavuudeksi kutsutaan yhteisön normeista poikkeavaa käytöstä. Tämä yhteisön normeista poikkeaminen ei kuitenkaan ole kiveen hakattua, vaan se, mikä määritellään poikkeavaksi, vaihtelee eri aikoina ja eri kulttuureissa.
Häpeää tai pelkoa leimautumisesta voivat aiheuttaa muutkin sosiaalisista normeista poikkeavat tavat olla tai toimia, eivätkä neuroepätyypilliset piirteet toki ole poikkeus. Kuitenkin häpeän tuntemukseen liittyy se, kuinka stigmatisoitu asema on kyseessä. Kaikillehan on varmasti tuttua se häpeän tunne, kun toimii normeista poiketen: Röyhtäisemme vaikka bussissa tai blootooth ei ollutkaan yhdistynyt kuulokkeisiin ja yksityinen biisivalinta alkaakin raikaa bussissa. Ja voi ei, jos siellä on vielä soimassa joku ”guilty pleasure” eli jollain tapaa omaan rooliin sopimaton kappale.
Lopulta häpeästä vapauttava tunne tulikin siis siitä, että tiedostin nämä normit kulttuurisidonnaisiksi ja opettelin hyväksymään sen, että minä olen ehjä, kokonainen ja hyvä. Minun piirteeni tai normeista poikkeavuuteni eivät ole jotain perustavanlaatuisesti minut muista erottavaa, vaan tulosta yhteiskunnan rakenteista ja siitä, millaisia asioita olemme tottuneet pitämään ”normaaleina” juuri tässä ajassa ja paikassa. Vasta sisäistettyäni sen, että erilaisuuden kokemus itselläni johtuu tavastamme jäsentää ympäristöämme ja muita, olen pystynyt löytämään voimaa erilaisuudestani. Myös tieto erilaisista neuroepätyypillisistä piirteistä on lisääntynyt huimaa vauhtia, ja toivon, että tulevaisuudessa yhä harvempi joutuu kamppailemaan tämänkaltaisten tunteiden kanssa.
Kaikkien polut ja kokemukset ovat varmasti erilaisia, tämä oli vain oma kokemukseni siitä, millä tavoin vähemmistöstressi voi vaikuttaa yksilön elämään.
