Teksti: Pietari Jetsonen
Elämän tarkoitus lienee puhki kirjoitettu teema. Siltikään vastausta ei tunnu löytyvän – ei henkilökohtaisella tasolla, puhumattakaan edes melkein yleispäteväksi vastaukseksi kelpaavalla tasolla. Jos elämäntarkoituspohdinnat olisivat linssisoppa, sitä keittäneiden lusikoita löytyisi kattilasta enemmän kuin itse linssikeittoa. Tarjolla on siis lusikkakeitto, josta omakin aterimeni törröttää, olkaa hyvä.
Väitän koko kaksikymmenkuusivuotisen elämänyskäykseni olleen perin hukassa elämän päämäärän suhteen. Ala-asteen alkupuoliskolla koin sen hetkisistä järkytyksistäni vähintään kärkikakkoseen yltävän järkytyksen. Tajusin nimittäin, että elämä on lineaarinen, eikä suinkaan syklinen. Sivistyssanojen sijaan hahmotin sen niin, että elämänmokomahan etenee, eikä suinkaan aina vain koita kaiken nollaava lauantaiaamu, jolloin molemmat vanhemmat istuvat aamupalapöydässä, vehnäpatonkia leikkaamassa. Tajusin, että tuo auvoisa vehnäpatonkimuisto ja lastenohjelmat eivät olekaan positiivinen viikon kohokohta, vaan karmaiseva todiste siitä, että taas on kulunut seitsemän päivää, jotka eivät palaa. Seitsemän päivää, jolloin minun on ollut tarkoitus jotain koulussa oppia, vanhemmat töissä raataneet, vanhentuneetkin ja väsyneet – ja olemme kaikki uuden vehnäpatonkiaanisen ajanlaskun mukaan vanhentuneet viikolla. Miksi olemme nähneet vaivan kuluttaa taas yhden patongin?
Miksi Jumala loi ihmisen – vehnäpatongit eivät liene perimmäinen syy? Teologian tohtori, vastavalittu Helsingin tuomiorovasti Päivi Vähäkangas vastaa esittämääni kysymykseen: ”Jumalan olemukseen kuuluu vuorovaikutus, yhteys, dialogi. Kaikki se virtaa Jumalasta ulospäin. Siksi tarvitaan ihmisiä. Jumala haluaa laajentaa tätä vuorovaikutuksen piiriä.” Ylisosiaalisen Jumalan tahdostako olemme hänen dialoginhaluisuutensa tuote?
Luomiskertomuksessa kerrotaan, kuinka Jumala loi maan, vedet ynnä muut, ja kunkin luotuaan hän totesi, että näin oli hyvä. Kirkkoisä Augustinuksen teologian mukaan Kaikkivaltiaan Hyvän luomistyönä luotu maailma on kokonaan hyvä. Luodun hyvyyttä lisää luodun moninaisuus. Luodun hyvän moninaisuuden ilo on kaukana, jos tuntee itsensä riikinkukoksi kanalassa. Mutta kokonaisuus siis muodostuu olevan ja hyvyyksien runsaudesta. Olemme ihmisinä osa sitä Jumalan hyväksi katsomaa moninaisuutta. Mutta totesiko dialogisuuskoukussa oleva Jumala, että koska Hän on dialoginkannattajia, on luomiensa ihmistenkin oltava, joten meidät ihmiset tehtiin tarvitsemaan keskinäisiä vuorovaikutuksiamme. Ainakin ensimmäisen Mooseksen kirjan toisessa luvussa Jumala sanoo ”Ei ole hyvä ihmisen olla yksinään” ja luo ihmiselle toisen ihmisen. Psykologiakin tukee tätä väitettä monessa eri kohtaa, että ihminen tarvitsee enemmän tai vähemmän sosiaalisia suhteita.
Elämän pointtia tuli puntaroitua perin viljalti jo kauan ennen 20. ikävuotta, vauhtia siihen antoivat suljettu osasto ja kuntoutuskoti. Psykiatrien riemulapsi nyrkki heiluen, kyyneleet silmillä inttää, mitä tolkkua on elää, jos ei tahdo. Olin jostain syystä korvieni väliin saanut Jumala-aatteen jo pikkulapsena, ja sekin minua riepoi. Jos on olemassa Jumala, miksi laita-tähän-haluamasi-kirosana hän sallii lapsen kärsimyksen? Olin tätä kuvittelemaani loppuun saakka vihoitellut mielikuvitusystävälleni nimeltä Jumala. Ennen fake it ’til you make it -koetta, juuri sitä ennen tehdyn elämästäirtaantumisyrityksen aikanakin Jumalalle lällättelin, että jos olet olemassa niin kohta nähdään naamatusten, että mikä samperi on ongelmasi. No eipä nähty, vaan minut pistettiin piipaa-autoon ja varastoon muhimaan ajatuksineni, valvovan silmän alle. Sävyni jumalapuheessa muuttui. Kuin pariskunta, joka riidan jälkeen haistelee ilmaa typerin kysymyksin, kuten ”onkohan jääkaappi vielä päällä”, lähestyin Jumalaa. ”Kehotus suojella elämää koskee myös minua itseä.” Vähäkangas toteaa, kun kysyn, onko elämä ihmisen velvollisuus. ”Syntymäänsä ei voi säädellä, mutta kuolemastaan voi ottaa vastuun.” Toki kuolema kohtaa suunnittelemattakin, nurkan takaa yllättäen.
Kolmannen elämästäkarkaamiskokeen jälkeen yritin siis taktiikkaa, jota voisi kutsua amerikkalaisittain fake it ’til you make it. Läsäytin vuoden koeajan. Vuoden yritän elää kunnon kansalaisena, vaikka kuinka käpy palaisi. Palasin kouluun, tein yhteistyötä hoitotahojen kanssa, suostuin maltilliseen urheiluun. Kaksi kuukautta riitti vakuuttamaan, ja sain lisää liekaa, itsenäisyyttä. Vuosi meni, yli kahdella kuukaudella peräti. Sitten tajusin jutun juonen.
Suureksi lässähdykseksi nuupahtava oivallukseni oli, että käytännössä kaikki iltapäivälehtien terveysosaston tolkuttaminen hyvistä peruselintavoista aidosti toimii hyvinvoinnin edistämisessä. Olisipa psykiatri tyrkännyt käpälääni Apu-lehden. Se, mitä Annat ja PLUS Terveydet eivät kerro, on, että homma pelittää vasta kun ensin ketuttaa kyllin pitkään. Rutiinia ei muodostu, ennen kuin kettuilee itsensä kestämään sontaista mielialaa, typeriä hyvien elintapojen noudattamisia. Ei se kivaa ole, kun matalampi aita olisi vieressä kutsumassa. Nuo mietteet muodostuivat yli kymmenen vuotta sitten, ja sain itseni huijatuksi kestävään maratonjuoksun tekniikkaan, jolla selättää elämä. Sitten kengänpohja taisi kulua, ja jalat viistivätkin soraa. Pysähdyin jalat verillä.
Linnuilla on vaisto, jonka varassa ne tietävät, milloin tulee liihottaa lämpöön. Oravat käyttävät valtaosan päivästään ruoan etsimiseen ja kätkemiseen. Tuntuu, että muilla eläimillä joku sisäinen elämän tarkoitus raksuttaa paremmin kuin ihmisillä. Me kun kasvamme, olemme liki hetimmiten hölmistyneenä, että mitä seuraavaksi. Narratiivi tuntuu olevan, että noin ensimmäiset kaksikymmentä elinvuotta pohjustetaan sitä, mitä tehdään seuraavat neljäkymmentä vuotta. Oliko henkisesti helpompaa silloin, kun päivät piti aidosti käyttää selviytymiseen, ruoan ja suojan hankkimiseen? Ei tarvinnut miettiä korkeakoulun ensikertalaisuuskiintiöitä tai ruutuaikaa. Vähäkankaalle tätä puntaroidessani hän huomauttaa, että kysehän tuossakin linnun vaistossa on selviytymisestä, elämänhalusta, ei niinkään siitä, että lintu jotenkin ajattelisi tarkoitustaan täyttävänsä, ainoastaan turvaavansa selviytymisensä. Ainiin, se elämänhalu. ”Useimmilla ihmisilläkin elämänhalu on niin vahva, että jos elämä on päättymässä, puskee kovempaa eteenpäin, taistelee” Vähäkangas jatkaa.
Oletko koskaan yrittänyt käynnistää esimerkiksi ruohonleikkuria, moottorisahaa, moottorikelkkaa, tai jotain vastaavaa bensamoottoria, joka käynnistetään nopeasti peräjälkeen vetäisemällä? No, tältä tuntui, kun rupesin hyytymään: nyhdän ja nyhdän, ja aina kuuluu lupaava hurahdus – käynnistyminen on hilkulla. Mutta ei se vaan käynnisty, se elämänhalu. Jokainen lupaava nykäisy tuli kera kiroilun, miksei aiempi hokkuspokkus fake it ’til you make it toimi, etenkin kun olin jo kerran teeskennellyt ja sitten tehnyt sen. Ahneus. Se paljastui syyksi. Olin aivan liian iloissani maalannut elämäni karttaa sinne sun tänne, unelmoimaankin uskaltautunut ja tunkenut itseni joka paikkaan puuhamieheksi. Ahnehtinut kaikenlaista menestystä kurotellen. Kun nyt näitä latteuksia olen jaellut, niin heitetään tämäkin: pyörä oli keksittävä uudelleen.
Säällinen hengissä pysyminen. Riittäisikö se? Vähäkangas muistutti minulle, että ”Elämä on pyhää. Kaikki mikä on luotu, on syntynyt Sanasta, Kristuksesta. Jumalan läsnäolo pyhittää elämän.” Vähäkangasta haastattelemaan minua innosti ensimmäistä adventtia edeltäneessä messussa hänen lausumat sanat, jotka ansaitsevat tulla toistetuiksi: ””Kaikki te Kristukseen kastetut olette pukeutuneet Kristukseen” sanoo Paavali. Me olemme siis yltä päältä Kristuksessa.” Olisiko elämän tarkoitus siis olla kunniaksi Kristukselle, säilyttää, kenties jopa palvoa pyhää? Ja jos minä olen pyhä, koska olen yltä päältä Pyhässä, enkö ansaitse hellyyttä, huolenpitoa, hyvää, rakkautta, hemmottelua? Rituaalejakin ympärilleni? Katolisen kirkon kanoninen laki vilpittömästi suosittaa katolista pappia suorittamaan messun joka päivä, vaikka sitten yksin ja itsellensä. Taisin pari kappaletta aiemmin mainita rutiineista. Ne nimettäköön nyt uudelleen rituaaleiksi. Jos elämän rutiineja pitää henkilökohtaisen pyhän ylistämisen rituaaleina, tarttuisivatko ne hyvää tekevät rutiinit paremmin otsalohkoon? Kuin katoliset papit, jotka osoittavat hengellistä kuria ja ruokkivat henkeään päivittäisellä messullaan, kehotan meitä virvoittamaan itseämme rituaaleilla, jotka osoittavat tervettä itsensä rakastamista ja ruokkivat organisoitua elämässä puikkelehtimista.
Mitä edes on elämän menestys, jota niin uuvuksiin itsensä saattaen tavoittelemme? Vähäkankaan kanssa olemme yhtä mieltä ainakin sanan ällöttävyydestä. Sen konnotaatio lemahtaa bisnesmieheltä, uralta, taloudelta. Ei sillä, ei bisnesmiehissä vikaa ole, mutta Vähäkangas pohtii menestyksen usein miellettävän joksikin, jonka ihminen voi itse itselleen hankkia. Se, mitä Vähäkangas kutsuisi menestykseksi, olisi mielenrauha, resilienssi, vahva perusluottamus elämään. Niitä ei voi tuosta vain hankkia, ei niiden eteen voi kuin rajatusti ponnistella, hän miettii.
Omaksi menestysreseptiksi löysin juurikin ne rutiinit – anteeksi, minussa olevan pyhän juhlistamisen rituaalit, tarkoitin. Kun ei katsonut kauas, vaan vain jalan mitan päähän, huomasi laahustaneensa itselleen tien, joka käy tienviitaksi vilkkaammallekin liikennöinnille. Säälliseksi hengissä pysymiseksi sitä myös kutsuttakoon. Riman tulee olla matalalla, jotta saavutamme sen ja koemme siitä auvoa, ja siten uskallamme tavoitella sen ulkopuolisia asioita. Sopivan matala rima on tasapaino – Vähäkankaan kutsuma mielenrauha – jossa sopivissa mittasuhteissa seuraamme halujamme, rasitamme itseämme liikunnalla, lepäämme, ravitsemme itsemme, myllerrämme oivalluksissa ja suoritamme. Dialogia rakastava, ylisosiaaliseksikin moittimani Jumala kenties juksasi meidät elämän tarpeiden dialogia käymään. Sivuuttamalla tuon tarpeiden dialogin, tuloksena on perin usein onneton elo.
Tuo liki monotonisen tylsä tarpeiden dialogi on itsessään jo paljon, ja se myös riittää. Oikeasti. Moitittu harmaa arki on paras koskematon kanvas, jolle parhaiten tarttuu mitä upeimmat sateenkaaren värit. Kun meillä on jykevä perusta, rutiinirituaalimme, luomme mielellemme turvallisen tilan hamuta perustarpeiden ohella myös muita onnellisuutta tuottavia asioita, sillä huijaamme itsemme uskomaan sen tosiasian, jota tuppaamme epäillä: että pystymme toden totta monenlaiseen.
Kun maailma palaa, ilmasto kuumenee ja kansat ovat toistensa kurkuissa, masennumme ajatukseen, että missään ei ole tolkkua enkä minäkään mihinkään tietenkään kykene. Turvattomuuden keskelle luomamme turvalliset rutiininomaiset hyvinvointimme rituaalit rakentavat meistä Newtonin kehdon, joka tarvitsee vain välillä pienen tuuppauksen. Tiedäthän, se usein toimistoissa nähty hökötys, josta roikkuu tyyliin viisi metallipalloa samalla korkeudella langoista? Kun reunimmaisen vetää sivuun ja päästää irti, se iskee neljään muuhun odottavaan kuulaan, saaden vastakkaisen reunan kuulan ponnahtamaan sivuun ja toistamaan liikkeen. Moinen säännöllinen tikitys jatkuu perin pitkään, ja sitä on ilo katsella. Ihmisen tulee löytää se liikkeelle paneva energia, joka heilauttaa ensimmäisen kuulan. Olisiko se se Pyhä Kristus meissä?