Sitten Jeesus tuli opetuslasten kanssa Getsemane-nimiseen paikkaan ja sanoi heille: »Jääkää te tähän siksi aikaa kun minä käyn tuolla rukoilemassa. Pietarin ja molemmat Sebedeuksen pojat hän otti mukaansa. Murhe alkoi nyt ahdistaa häntä, ja hän joutui tuskan valtaan. Hän sanoi heille: »Olen tuskan vallassa, kuoleman tuskan. Odottakaa tässä ja valvokaa minun kanssani.» Hän meni vähän kauemmaksi, heittäytyi kasvoilleen maahan ja rukoili: »Isä, jos se on mahdollista, niin menköön tämä malja minun ohitseni. Mutta ei niin kuin minä tahdon, vaan niin kuin sinä.»
Matteus 26:36-39
Sir Joseph Noel Patonin luonnos Christ in the Garden of Gethsemane. Creative Commons CC by NC
OLEN parin viime kuun aikana lukenut iltaisin Matteuksen evankeliumia. Joka kerta kun palaan evankeliumeihin, eri asiat kiinnittävät huomion. Siksi luenkin niitä uudestaan ja uudestaan. Matteuksen evankeliumissa minua koskettivat tällä lukukerralla hetket ennen Jeesuksen kuolemaa, erityisesti se kuinka Jeesus vetosi Isäänsä Getsemanen puutarhassa. Jeesus oli tuskan vallassa. Hän ei halunnut kuolla, vaikka hän tiesi kuoleman lähestyvän. Silti hän toi tuskansa Isälleen ja oli kuuliainen silloin kun se oli erityisen hankalaa.
“Isä, jos se on mahdollista, niin menköön tämä malja minun ohitseni”, hän rukoilee. Yksi universaaleimmista peloista on kuoleman pelko. Minäkin pelkään usein sitä, että Jumala ottaa minut pois maailmasta ennen kuin olen saanut kokea asioita, joista unelmoin – siitäkin huolimatta, että tiedän pääseväni kuoleman jälkeen Isäni luokse.
”Todellakin: Jeesus on kuuliainen Isälleen kuolemankin edessä. Miksi siis minä en olisi, kun kyse ei ole todellakaan kuolemasta, vaan siitä, menevätkö tilanteet suunnitelmieni ja unelmieni mukaisesti?”
Olen rukoillut viime aikoina paljon tulevaisuuteni puolesta. Minulla on unelmia ja suunnitelmia, joiden mukaan haluaisin asioiden menevän. Tiedän tarkalleen, mitä haluan, ja huomaan usein pettyväni, kun asiat eivät mene sen mukaan, miten haluan niiden menevän. On monesti hankalaa mukautua Jumalan suunnitelmiin, sillä ne ovat usein täysin erilaiset, kuin haluamme niiden olevan.
Siksi Jeesuksen rukous Getsemanessa kosketti minua tällä kertaa aivan erityisellä tavalla. Jeesus rukoilee kolme kertaa, toistaen aina sanat “toteutukoon sinun tahtosi”. Hän saa rukouksessaan varmuuden ja herättää myöhemmin opetuslapset sanoen, että hetki on tullut. Todellakin: Jeesus on kuuliainen Isälleen kuolemankin edessä. Miksi siis minä en olisi, kun kyse ei ole todellakaan kuolemasta, vaan siitä, menevätkö tilanteet suunnitelmieni ja unelmieni mukaisesti? Miksi minä itken toteutumattomien suunnitelmieni perään, kun Jeesus oli valmis kuolemaan ristillä minun puolestani?
”Kuuliaisuus Jumalalle on sitä, että toimimme niin kuin on oikein, ei mitä tunteet ja joskus jopa järjen päätelmät meille kertovat. ”
Jakeissa koskettaa myös Jeesuksen inhimillisyys. Vaikka hän on Jumalan poika, hän pelkäsi kuolemaa. Hän ei kuitenkaan pelännyt näyttää suruaan ja pelkojaan Isälle. Jeesus sanoittaa Isälleen sitä, kuinka häntä pelottaa. Siitäkin huolimatta hän on valmis noudattamaan Isänsä tahtoa ja sanoo: “Mutta ei niin kun minä tahdon, vaan niin kuin sinä.” Jeesus on kuuliainen Isälleen maallisen elämän loppuun asti: hän on valmis kuolemaan väkivaltaisen kuoleman nuorena, koska siihen hänet on tarkoitettu. Kuuliaisuus Jumalalle on sitä, että toimimme niin kuin on oikein, ei mitä tunteet ja joskus jopa järjen päätelmät meille kertovat.
Jumala haluaa, että kerromme Hänelle unelmiamme ja pyydämme Häneltä asioita, joita haluamme saavuttaa elämässämme. Pyydämme kuitenkin Isältä usein asioita, jotka eivät ole Hänen suunnitelmiensa mukaisia tai Hänelle mieleisiä, mutta Hän ymmärtää ja rakastaa meitä siitä huolimatta. Isä haluaa läheisen suhteen meidän kanssamme. Siksi meidän täytyy tuoda hänelle myös ne pettymykset ja pelot, joita Hänen suunnitelmansa tuottavat. Isä ymmärtää, että pelkäämme, petymme ja kaadumme. Hän on meidän kanssamme ja kuulee jokaiset itkut ja avunhuudot.
On kuitenkin tärkeää, ettemme kanna katkeruutta Jumalalle. Tässä erinomaisena esimerkkinä toimii Jeesus: hän oli valmis kuolemaan ristillä meidän kaikkien puolesta, koska se oli Jumalan suunnitelma. Jumalan suunnitelmat eivät ole aina meille mieleiset, mutta silti Hän aina haluaa antaa meille sen, mikä on meille parasta.
”Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat. Minä annan teille levon. Ottakaa minun ikeeni harteillenne ja katsokaa minua: minä olen sydämeltäni lempeä ja nöyrä. Näin teidän sielunne löytää levon. Minun ikeeni on hyvä kantaa ja minun kuormani on kevyt.”
Matteus 11:28-30 (FB92)
TÄMÄ Matteuksen kohta on monelle tuttu, mutta se on aina koskettanut ja puhutellut minua aivan erityisellä tavalla. Tuntuu, kuin jakeet olisi kirjoitettu juuri minulle. Annan tehtävän: lue jakeet uusin silmin ja pohdi, miten Jeesus puhuu juuri sinulle juuri tällä hetkellä. Minulle jakeista hehkuu lempeys ja sisäinen rauha, jota Jeesus haluaa meille antaa. Jeesus on todella luvannut antavansa meille levon, kunhan vain luovutamme Hänelle kantamuksemme. Ilman levolle antautumista meillä ei ole täyttä yhteyttä Jumalaan.
Elämme yhteiskunnassa, joka on rauhaton sekä poliittisesti että hengellisesti. Maailma on täynnä sotaa, mutta käymme myös sotaa sisimmässämme. Harvemmin meille jää aikaa levätä ja pysähtyä. Suoritamme helposti myös vapaa-aikaa. Emme osaa pysähtyä, vaan levostakin tulee rauhatonta, projekti, joka täytyy saada suoritettua. Oletko saanut tarpeeksi askelia päivän aikana? Entäs veden juonti? Olethan varmasti palautunut?
Kuva: Peggychoucair, Pixabay
Olin aikaisemmin juuri se opiskelija, joka siirtyi deadlinesta deadlineen ja lepäsi vasta silloin, kun ei enää pystynyt pitämään elämää kasassa. Iltaisin päässä pyörivät tulevan päivän hommat ja aamulla tunsin oloni harvoin levänneeksi. Gradun palauttamisen jälkeen nukuin pari viikkoa ja söin sirkusaakkosia lounaaksi. Tämän jälkeen tajusin, että minun on yksinkertaisesti opittava lepäämään.
”Todellisen levon löysin vasta Jeesuksen kautta.”
Jo aivan Raamatun alussa Jumala todistaa, kuinka tärkeää lepo on. Maailman luomisen jälkeen seitsemäntenä päivänä Hän nimittäin lepäsi. Kymmenessäkin käskyssä meitä kehotetaan pyhittämään lepopäivä. Sunnuntain pyhittäminen levolle oli pitkään minulle tuntematon asia. Todellisen levon löysin vasta Jeesuksen kautta. Viime talvesta asti olen kuitenkin alkanut kalenteroimaan sunnuntait vapaaksi kaikesta työstä. Nykyään minun sunnuntainani nukutaan pitkään, tehdään hyvää ruokaa ja levätään perheyhteydessä. Minusta on oikeastaan tullut sunnuntaifani.
Jos tuntuu, että elämä on rauhatonta eikä aikaa riitä lepäämiseen, pysähdy hetkeksi miettimään ajankäyttöäsi. Sitten ota esiin kalenterisi ja kalenteroi tyhjää aikaa. Nykyään huolehdin siitä, että kalenterini ei näytä niin täydeltä, että pitäisi sanoa ei yhteiselle kahvihetkelle tai leffaillalle – yksin tai ystäväsi, kumppanisi, perheen kanssa. Joskus tyhjä aika kannattaa pitää tyhjänä. Jumala haluaa viettää kanssasi aikaa. Sinun täytyy vain pysähtyä ja päästää irti sisäisestä rauhattomuudestasi. Tällöin sinäkin saat levon.
Timo Komulainen jatkaa viime syksyn numeroissa aloittamaansa pohdintaa jumalakuvasta.
Timo Komulainen
KRISTILLISEN perinteen keskellä kasvanut ihminen suuntaa vaikeuksien keskellä helposti kysymyksiä Jumalalle. Miksi Jumala sallii tällaisen tapahtua? Tai, mitä syntiä tai ylipäänsä väärää olen tehnyt, että Jumala kohtelee minua näin?
Tällaiset kysymykset tulevat hyvin kaukaa. Ne juontuvat kristillisessä perinteessä 5. Mooseksen kirjan kirjoittajaryhmältä. He kysyivät Juudan kansan pakkosiirtolaisuuden ja Jerusalemin ensimmäisen temppelin hävityksen jälkeen, miksi tämä katastrofi oli kohdannut meitä? He tulkitsivat tapahtuman niin, että Jumala rankaisi kansaa sen synneistä. Näin arveltiin Jumalan ajattelevan.
Paavalin mukaan Aadamin rikkomus toi kaikille ihmisille kadotustuomion. Aatami ja Eeva, kuparipiirros vuodelta 1504, Albrecht Dürer (1471–1528).
Kristillisessä perinteessä ajatellaan, että Jumalan viha on kohdistettu ristillä Jeesukseen, joka kuolemallaan on sovittanut ihmisten synnit. Se, että Jumala antoi oman poikansa kuolla syntiuhrina, nähdään Jumalan suurimpana rakkauden osoituksena ihmisiä kohtaan, kuten Simo Korpelan virressä lauletaan: ”Minkä tähden kaiken vaivan Jeesus kärsinyt on niin? Rakkaudestansa aivan meihin kurjiin syntisiin.” (virsi 80:3).
Rangaistus oli mahdollinen tulkinta kohtaamistamme vastoinkäymisistä. Toinen ajatus on ollut kasvatus. Se on erityisen vahva tulkinta pietistisessä perinteessämme. On vaikea ajatella, että Jumala haluaisi meille jotain pahaa. Ehkä hän tarkoittaa pohjimmaltaan hyvää joutuessamme vaikeuksien keskelle. Hänen tavoitteenaan on viime kädessä se, että uskoisimme ja saavuttaisimme näin ikuisen elämän. Lina Sandellin virressä lauletaan: ”Herran hoidosta kiittäkäämme, kun hän taivasta varten kasvattaa.” (virsi 547:2). Kasvatus-ajatuksella on toki raamatullinen lähtökohta, kuten esimerkiksi Heprealaiskirjeessä: ”Älä väheksy poikani, Herran kuritusta, älä masennu, kun hän ojentaa sinua – jota Herra rakastaa, sitä hän kurittaa, hän lyö jokaista, jonka pojakseen ottaa.” (12:5–6)
Tähän tapaan on kristillisessä perinteessämme yritetty päästä selville Jumalan ajatuksista.
Myös lohdutus nousee perinteestämme. Psalmissa sanotaan: ”Hän antaa anteeksi kaikki syntini ja parantaa kaikki sairauteni.” (Ps. 103:3) Tai evankeliumissa kerrotaan: ”Jeesus paransi kaikki ihmisten taudit ja vaivat.” (Matt. 4:23). Virressä laulamme: ”Muista Jeesus minua voimieni uupuessa. Öin ja päivin sairaana saanhan nytkin rukoilla. Auta tuskan vaivatessa … Muista Jeesus minua.” (virsi 480:1).
”Mutta tulemmeko koskaan ymmärtämään salatun Jumalan aivoituksia, vaikka kuinka yritämme tulkita elämän kohtaloitamme?”
On tärkeää, että meillä on tällainen mystinen luottamus, vaikka sillä ei olisikaan mitään reaalisia perusteita. Jo toivo sinänsä on parantava tekijä. Kristillinen perinteemme, niin ristiriitainen kuin se onkin, pyrkii lohduttamaan ja rohkaisemaan vaikeuksien keskellä kamppailevaa ihmistä.
Mutta tulemmeko koskaan ymmärtämään salatun Jumalan aivoituksia, vaikka kuinka yritämme tulkita elämän kohtaloitamme? Emme. Siksi on kyseenalaista tulkita asioita Jumalan puolesta. Olisiko vaan nöyrästi myönnettävä, että elämän edessä olemme vastaamattomien kysymysten edessä ja kestettävä se? Ehkä luomisen ajatus voisi olla tässä pohdiskelussa hyvä lähtökohta.
Ensimmäinen suuri kysymys on, miksi Luoja on pannut elämän alkuun? Siihen ei ole löytynyt vastausta. On hyvin ihmiskeskeistä ajatella, että kaikki on luotu ihmistä varten, kuten Mikael Nybergin laulussa lauletaan: ”Jumala on kaikki luonut, Jumala on kaikki suonut, iloksi ihmisille tuonut, niin kuin isä lapsilleen.” (Hengellinen laulu 452:1)
”Viljelemään ja varjelemaan”. Maisema Givernyn läheltä, Claude Monet (1840–1926).
Joka tapauksessa tällä planeetalla on elollista elämää, josta me olemme osallisia. Se on tosiasia. Minä, ihminen, olen osallinen tästä elämästä, vaikka itse en pysty siihen millään tavalla vaikuttamaan. Kaiken, mitä minulla on, olen tavalla tai toisella saanut: syntymäni, vanhempani, lähipiirini, luontaiset lahjani, kyvyn oppia. Mutta ennen muuta olen saanut ”elämän tahdon”, mikä ajaa minua eteenpäin. Tämä ominaisuus on kaikilla luoduilla. Näin elämä säilyy ja menee eteenpäin. Tämä kaikki on lähtöisin Luojalta. Olen itse asiassa kokonaan Luojani tuote ja yksi osanen kokonaisuudessa, mitä kutsutaan elämäksi. Voisi jopa ajatella, että olen ikään kuin Luojani palveluksessa viemässä elämää eteenpäin.
Joidenkin kohdalla elämä on kuin hyvä työpaikka, missä saa panna kaikki lahjansa käyttöön ja kokee työn iloa, mutta toiselle elämä on kuin ahdistava työmaa, johon joka aamu on noustava ja jossa kokee pelkkiä pettymyksiä yhä uudelleen. Jotkut eivät koe saaneensa mitään aikaan tai eivät ole päässeet edes alkuun.
Mitähän Luojallamme olisi sanottavaa meille luoduilleen, kun tämä elämä kunkin kohdalla kerran päättyy? Sanoisiko hän vaikkapa näin: ”Kiitos, kun olet elänyt koko elämäsi. Minä lähetin sinut matkalle ja elämälläsi on ollut merkitystä, jonka vain minä ymmärrän.”
Tällä pohdinnalla on yksi raamatullinen lähtökohta. Toisessa luomiskertomuksessa sanotaan: ”Herra Jumala asetti ihmisen Eedenin puutarhaan viljelemään ja varjelemaan sitä.” (1. Moos. 2:15). On ehkä kovin arkista sanoa elämän ihmeellisyyttä ajatellen, että olemme viime kädessä Luojallamme töissä.
Kirjoittaja on eläköitynyt pappi, jonka ajatukset kirkastuvat talvisin hiihtoladulla.
Timo Komulainen jatkaa edellisessä numerossa aloittamaansa pohdintaa Raamatun jumalakuvasta ja haastaa uhrin välttämättömyyden jumalasuhteen perustana.
Timo Komulainen
EVANKELIUMIN julistamisen keskeinen sisältö on ollut kertoa, kuinka Jumala rakastaa ihmistä. 1. Johanneksen kirjeessä jopa lausutaan tiiviisti, että ”Jumala on rakkaus”. (1. Joh. 4:8). On huikea ajatus, että maailmojen Luoja, josta ihminen ei pysty mitään ymmärtämään, olisi kuitenkin olemukseltaan rakkaus ja rakastaisi myös luomaansa ihmistä. Mitä Uudessa testamentissa kuvattu Jumalan rakkaus on?
Lukemattomat rippikoulusukupolvet ovat vuosikymmenien ajan opetelleet ulkoläksynä niin kutsutun pienoisevankeliumin, jota pidetään koko Uuden testamentin sanoman tiivistelmänä.
”Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän.” (Joh. 3:16) Kaunis tiivistelmä, mutta jokin särähtää. Mitä ”antoi ainoan Poikansa,” tarkoittaa?
Apostoli Paavali selittää asiaa Roomalaiskirjeessä: ”Jumala osoittaa rakkautensa meitä kohtaan siinä, että Kristus kuoli meidän puolestamme, kun vielä olimme syntisiä” (Room. 5:8). Paavali jatkaa edelleen samassa kirjeessä: ”hän ei säästänyt omaa Poikaansakaan vaan antoi hänet kuolemaan kaikkien meidän puolestamme.” (Room. 8:32)
Johanneksen kirjeessä, joka on myöhäisimpiä Uuden testamentin tekstejä, asia ilmaistaan paavalilaisessa hengessä jo ikään kuin tuttuna asiana: ”Hän on rakastanut meitä ja lähettänyt Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi.” (1. Joh. 4:10)
Rembrandtin teos Abraham uhraa Iisakin vuodelta 1635. Kuva: Wikimedia Commons
Käsittämätön esikoisuhri
Jumalan rakkaus tiivistyy siis Jeesuksen ristinkuolemaan. Sitä tarkoitta pienoisevankeliumin ilmaisu ”antoi ainoan Poikansa”. Syntinen ihminen ei voi saada osakseen Jumalan rakkautta ilman, että hänestä maksetaan syntiuhri.
Tällä ajatuksella on ikivanhat juuret Vanhan testamentin perinteessä. Jumalan suosio ansaitaan uhraamalla Jumalalle jotain arvokasta. Järkyttävimmillään tuo ajatus on Jeesuksen ristinkuoleman yhteydessä.
Säännöllinen uhripalvelus oli osa juutalaisten temppelijumalanpalvelusta, mutta uhraamisen välttämättömyydestä kerrotaan jo Raamatun alkulehdillä.
Kertomus Adamin ja Eevan pojista, Kainista ja Abelista on monella tapaa koskettava. (1. Moos. 4:1–16) Sekä Kain että Abel uhrasivat Jumalalle. Kain toi Herralle maan satoa, Abel puolestaan lampaidensa esikoiskaritsoja. Kertomuksessa todetaan, että Herra katsoi suopeasti Abeliin ja hänen uhriinsa, mutta Kainiin ja hänen uhrinsa puoleen Herra ei katsonut.
”Herää kysymys, onko kertomus Iisakin uhraamisesta kenties ollut yhtenä juonteena, kun Jeesuksen ystävät pyrkivät tulkitsemaan perinteestä käsin Jeesuksen ristinkuolemaa?”
Miksi Jumala hylkäsi Kainin uhrin, sitä Raamatussa ei sanota. Kokemus kuitenkin katkeroitti Kainin niin, että hän ajautui lopulta velisurmaajaksi. Teon seurauksena Kain joutui lähtemään pois ”Herran kasvojen edestä”, mutta säilytti henkensä. Mikä on tämän kertomuksen tarkoitus? Perustellaanko sillä kenties eläinuhria ja esikoisuhria oikeana Jumalalle kelpaavana uhrina?
Oliko Iisakin uhraaminen Jeesuksen ristinkuoleman esikuva?
Esikoisen uhraaminen Jumalalle oli ikivanha käytäntö. Kertomus Iisakin uhraamisesta on tässä suhteessa yksi järkyttävimpiä Vanhan testamentin kohtia. (1. Moos. 22:1–14). Siinä Jumala koettelee Abrahamin uskollisuutta ja käskee hänen uhrata ainoan poikansa Iisakin.
Tilanne ehtii niin pitkälle, että Abraham on rakentanut jo alttarin ja pannut sille mukana tuodut polttopuut. Hän on juuri surmaamassa Iisakin, kun Jumala viime hetkessä estää surman. Abraham huomaa pensaikossa oinaan, jonka hän uhraa poikansa sijasta.
Kertomuksessa on nähty ennakkokuva Jeesuksen ristinuhrista, jossa on monia yhtymäkohtia kertomuksen kanssa. Herää kysymys, onko kertomus Iisakin uhraamisesta kenties ollut yhtenä juonteena, kun Jeesuksen ystävät pyrkivät tulkitsemaan perinteestä käsin Jeesuksen ristinkuolemaa?
”Suhteessa Jumalaan ja toiseen ihmiseen käyttövoimana on rakkaus, kuten rakkauden kaksoiskäskyssä lausutaan. (Matt. 22:37–40; Mark. 12:30–31)”
Iisakin uhraaminen nähdään yhä edelleen Vanhan testamentin typoksena Jeesuksen ristinkuolemalle. Näin esimerkiksi opetushallituksen hyväksymässä oppimateriaalisarjassa Aksios, mikä on tarkoitettu ortodoksisen uskonnon opiskeluun peruskoulussa. Siinä todetaan: ”Iisakin uhraaminen on esikuvana Kristuksen ristinkuolemalle.”
Voisiko ihminen vastata Jumalan rakkauteen ilman uhria?
Ajatus uhraamisen sovittavasta merkityksestä kumpuaa sellaisesta perinteestä, josta me olemme hyvin kaukana ja joka on meille tuttu ainoastaan Raamatun kertomuksista. Se on kuitenkin keskeinen osa uskonperintöämme, josta ei haluta luopua.
Voisiko asian sanoa toisin, niin että ajatus Jumalan rakkaudesta, joka on keskeinen raamatullisessa julistuksessa kuitenkin säilyisi. Voisiko sen sanoa niin, että Jumalan läsnäolo elämässä tulisi ilmi ja ihmisen suhde Jumalaan ilmaistaisiin myönteisellä tavalla ilman, että ihmisen syntisyys ja sovitusuhri ovat sen hallitseva piirre?
Jeesus julisti Jumalan edellytyksetöntä rakkautta kaikkia kohtaan. Vuorisaarnassa hän lausui: ”Rakastakaa vihamiehiänne ja rukoilkaa vainoojienne puolesta, jotta olisitte taivaallisen Isänne lapsia. Hän antaa aurinkonsa nousta niin hyville kuin pahoille ja lähettää sateen niin hurskaille kuin jumalattomille.” (Matt. 5:44–45)
Suhteessa Jumalaan ja toiseen ihmiseen käyttövoimana on rakkaus, kuten rakkauden kaksoiskäskyssä lausutaan. (Matt. 22:37–40; Mark. 12:30–31)
Jumalan luoma luonto ja sen keskellä elävä ihminen sekä muut elävät olennot muodostavat kokonaisuuden, jonka vaaliminen edellyttää kaikenpuolista elämän kunnioittamista. Voisiko tältä pohjalta muotoilla evankeliumin ytimen esimerkiksi näin:
”Niin on Jumala maailmaa rakastanut, että antoi sille elämän ja ylläpitää sitä hyvillä lahjoillaan. Jokainen, joka kunnioittaa elämää ja toimii Jeesuksen osoittamalla tavalla, täyttää Luojansa tahdon. Siinä on elämä ja se jatkuu, vaikka jokainen kuoleekin.”
Onko Jumala läsnä tässä elämässä ja jos on, millä tavalla? Miten Jumalan läsnäoloa voitaisiin hahmottaa nykytietämyksen valossa ja miten uskonto voisi tukea ihmistä ottamaan vastuuta elämästään ja tulevaisuudestaan? Näitä kysymyksiä pohdin tässä kirjoituksessa.
Timo Komulainen
USKONTO on osa ihmisenä olemista, toiselle vahvemmin, toiselle heikommin. Joku kokee uskonnon elämää vahvistavaksi asiaksi, toiselle se aiheuttaa ahdistusta. Jotkut kokevat olevansa uskonnon suhteen sivullisia.
Kristillisestä perinteestä nouseva jumalakuva on meille läheisin. Sen kertomukset, myytit ja rituaalit ovat meille tuttuja ja edelleen tärkeitä. Niihin sisältyy kuitenkin paljon ristiriitaisuutta. Ne koostuvat sekä faktasta että fiktiosta. Ne luovat turvallisuuden tunnetta, mutta monelle myös epämääräistä syyllisyyttä.
Jumalasta puhutaan turvallisena isänä, mutta samalla hänet koetaan jossain määrin uhkaavaksi. Teologit ovat puhuneet jumalan salatusta puolesta (Deus absconditus), jota ihminen ei voi ymmärtää.
”Elämän yksityiskohtiin Jumala tuskin puuttuu.”
Ajatuksemme jumalasta juontaa hyvin kaukaa ja siihen on myös kristillisessä perinteessä nivoutunut historian kuluessa monia uskomuksia, jotka eivät välttämättä pidä yhtä reaalimaailman kanssa.
Kristillisen perinteen mukaan Jumala on kaiken hyvän lähde. Hän on luomisessa antanut meille tietyt lahjat ja kyvyn kehittää niitä. Kasvuympäristömme välityksellä olemme saaneet lisää valmiuksia. Näillä lahjoilla elämässä tulee pärjätä. Elämän yksityiskohtiin Jumala tuskin puuttuu.
Millä tavoin Jumala sitten on läsnä ja vaikuttaa elämässä? Ajatus luonnonvalinnasta ja sitä seuraavasta evoluutiosta on meille tuttu. Se kehitti brittiläinen luonnontutkija Charles Darwin jo 1850-luvulla.
Sen mukaan eri eliöt jatkavat perimässään niitä ominaisuuksia, jotka ovat tarpeen siinä ympäristössä, missä he elävät. Tämä sama piirre on Jumalan antama ominaisuus myös ihmisessä.
Ajatus luonnonvalinnasta sisältää myös ajatuksen tietynlaisesta kilpailusta, jotta kehitys olisi mahdollista. Luonnossa tuo kilpailu on usein varsin julmaa. Vahvempi syrjäyttää heikomman. Julmaa se voi olla myös ihmisyhteisössä. Tässä on elämän syvä ristiriita.
Urheilukilpailu on tästä hyvä esimerkki. Olisi outoa, jos Jumala antaisi sen kilpailijan voittaa, joka on rukoillut. Rukoilijoita on voinut olla useita ja rukouksella on jokaiselle merkitystä, mutta tuskin ratkaisuna voittamiseen.
”Rukous on meissä oleva tarve, jonka olemme myös luomisessa saaneet. Se liittyy kokemukseen todellisuudesta, jonka ajattelemme olevan tämän aistein havaittavan maailman ulkopuolella ja joka on mystinen, salattu tai vaikeneva.”
Mitä merkitystä rukouksella on nykyihmiselle?
Jos Jumala ei puutu elämän yksityiskohtiin, mikä merkitys sitten on rukouksella? Olemmehan tottuneet rukouksessa pyytämään hänen apuaan huoliimme.
Rukous on meissä oleva tarve, jonka olemme myös luomisessa saaneet. Se liittyy kokemukseen todellisuudesta, jonka ajattelemme olevan tämän aistein havaittavan maailman ulkopuolella ja joka on mystinen, salattu tai vaikeneva. Me kristityt kutsumme tätä näkymätöntä todellisuutta Jumalaksi.
Rukouksessa olemme tämän salatun edessä ja tarkastelemme siinä itseämme. Tuomme siihen tarkasteluun myös kanssaihmisemme, erityisesti läheisemme. Rukouksessa voimme pohtia, miten käyttäisin saamiani lahjojani tässä hetkessä niin, että oma ja läheisteni elämä menisi hyvään suuntaan.
Luonnonvalinnan periaate luomakunnassa on haaste, johon ihmisyksilöinä ja yhteisönä joudumme ottamaan koko ajan huomioon. Elämän monimuotoisuus kuuluu Luojamme antamaan perintöön.
Elämän kilpailussa kaikki ei ole reilua. Jo lähtökohdat ovat hyvin epäreiluja. Eikö se kerro Luojan epäoikeudenmukaisuudesta?
Elämän säilymisen kannalta ei. Luonnonvalinnan periaate luomakunnassa on haaste, johon ihmisyksilöinä ja yhteisönä joudumme ottamaan koko ajan huomioon. Elämän monimuotoisuus kuuluu Luojamme antamaan perintöön.
”Rukouksen varassa on hyvä kulkea hetkestä hetkeen yhdessä muiden kanssa.”
Ihmisyhteisössä se merkitsee erilaisuuden hyväksymistä, heikomman näkemistä osana meitä sekä haasteena pitää hänet mukana ja auttaa häntä kehittämään saamaansa elämän lahjaa. Luonnonvalinta ei koske vain yksilöitä vaan myös yhteisöjä, joiden jäseniä olemme. Niissä pärjäämistä kuvataan ryhmävalinnaksi.
Rukous ei ole luonnon valinnan hallitsemassa maailmassa turha. Se on ennen muuta yhteyttä elämän salattuun ulottuvuuteen, jota aavistelemme ja jota voimme hetkittäin kokea. Se auttaa meitä kestämään elämän paineet ja katsomaan eteenpäin. Rukouksen varassa on hyvä kulkea hetkestä hetkeen yhdessä muiden kanssa.
Tarkoittaako epäonni sitä, että Jumala rankaisee?
Erityisesti sairastuminen panee ihmisen pohtimaan, miksi juuri minä sairastuin. Onko kysymys rangaistuksesta, jonka itse olen aiheuttanut?
Tätä kysymystä pohditaan Uuden testamentin kertomuksessa, jossa Jeesus parantaa sokeana syntyneen miehen. (Joh. 9:1-6). Opetuslapset kysyivät, kuka teki syntiä, tämä vai tämän vanhemmat? Jeesus torjuu kysymyksen ja vastaa arvoituksellisesti, että Jumalan tekojen piti tulla hänessä ilmi, ja parantaa miehen.
Sokeana syntyneen parantamisen yhteydessä Jeesus ikään kuin myönsi, että elämässä tapahtuu asioita, joille ei löydy loogista selitystä. Hän ei myöskään esitä, että sairaudessa olisi kyse synnin rangaistuksesta. Nykyisin tiedetään syy useimpiin tavanomaisiin sairauksiin, mutta ei tiedetä, miksi juuri tietyt yksilöt sairastuvat.
Jumala on pannut elämän liikkeelle, mutta hän ei puutu siihen. Luonnon lait toimivat elämässä, mutta niissä on omat häiriönsä. Niiden kanssa meidän vain on tultava toimeen sen viisauden varassa, jonka olemme saaneet. Jumala ei rankaise.
Helvetillä pelottelua tärkeämpää on ihmisyhteisön pyrkimys oikeudenmukaisuuteen
Matteuksen evankeliumissa on kertomus viimeisestä tuomiosta. (Matt. 25:31-46). Se on herättänyt kautta vuosisatojen tavatonta ahdistusta. Kuulunko niiden joukkoon, joita kohtaa ikuinen rangaistus helvetissä?
”Kuvaus helvetistä oli hyvin realistinen ja se herätti ihmisissä niin suurta pelkoa, että se täytyi maalata peittoon.”
Paltaniemen kirkossa Kainuussa on Emanuel Granbergin maalaus viimeisestä tuomiosta vuodelta 1781. Se on maalattu kirkon ulko-oven yläpuolelle niin, että ihmiset näkivät se aina kirkosta pois lähtiessään. Sen yläreuna kuvaa taivasta ja alareuna helvetin tuskia. Kuvaus helvetistä oli hyvin realistinen ja se herätti ihmisissä niin suurta pelkoa, että se täytyi maalata peittoon.
Ajatusta viimeisestä tuomiosta perustellaan sillä, että oikeudenmukaisuus lopulta toteutuisi tässä epäoikeudenmukaisessa maailmassa. Viimeinen tuomio tapahtuu Kristuksen tullessa takaisin kaikkien enkelten kanssa. Hän itse istuu valtaistuimelle ja toimii tuomarina.
Mikael Toppeliuksen maalaus, Viimeinen tuomio (1700-luvun lopulta) Haukiputaan kirkosta. Vastaava Emanuel Granbergin maalaus Paltaniemen kirkossa on osittain tuhoutunut. Kuva: Wikimedia Commons
Tuomarin rooli tuntuu Kristukseen liitettynä oudolta. Vielä oudompaa on, että vasemmalle puolelle siirrettyjen tuomio on iankaikkinen kadotus.
Nykyisessä humaanissa yhteiskunnassa koetaan, että tuomioistuin on välttämätön, mutta murhaajakin saa tuomion, josta hän voi vapautua. Vankila on paikka, jossa häntä autetaan, niin että hän voisi palata takaisin yhteiskuntaan sen täysivaltaisena jäsenenä. Kaikille luoduille on annettu sama elämän päätös, kuolema. Eikö kaikille tulisi antaa myös sama tulevaisuus, toivo?
Kertomuksessa vapauttavan tuomion ja pääsyn taivaaseen saavat ne, jotka auttavat yhteisön heikoimpia. Heihin elämän antaja ja elämän ylläpitäjä, Kristus, samastuu.
”On jopa tutkimuksin todettu, että epäitsekäs toiminta tuo onnellisuutta tekijälle itselleen. Siinä on elämään sisältyvä siunaus.”
Tähän sisältyy kertomuksen myönteinen, elämää ylläpitävä viesti. He, jotka auttavat yhteisön heikoimpia, vaikuttavat siihen, että koko yhteisö voi hyvin. Näin elämä jatkuu ja kehittyy. On jopa tutkimuksin todettu, että epäitsekäs toiminta tuo onnellisuutta tekijälle itselleen. Siinä on elämään sisältyvä siunaus.
Yhteisön kuuluu pitää tässä elämässä järjestystä myös niille, jotka pyrkivät pärjäämään toisten kustannuksella ja jopa sortamaan toisia. Vaikka oikeudenmukaisuus ei tässä ajassa tunnu täysin toteutuvan, vain siihen pyrkimällä yhteisöt voivat kehittyä.
Käskyjen laajempi tulkinta johtaa elämän kunnioittamiseen
Vanhan testamentin tutuimpia kohtia on kymmenen käskyn laki. Kymmenen käskyä ovat arkielämän viisautta, jonka on todettu toimivan käytännössä.
Perinteisesti käskyt on jaettu kahteen tauluun. Lutherin mukaan ensimmäiseen tauluun kuuluvat käskyt I-III. Ne liittyvät Jumalan pyhyyden kunnioittamiseen. Käskyt IV-X koskevat sen sijaan ihmissuhteita yhteisössä. Käskyjen koko sisältö voidaan hyvin tiivistää rakkauden kaksoiskäskyyn, kuten Jeesuskin teki evankeliumeissa. (Mark. 12:30-31; Matt. 19:19, 37-40).
”Tilanne on kuitenkin muuttunut, kun kaukaisistakin ihmisistä on globalisaation myötä tullut lähimmäisiä ja maapallo koetaan tällä hetkellä suureksi yhteiseksi kodiksi.”
Lähimmäistä koskevat käskyt puolestaan voidaan tiivistää yhteen lähimmäisen rakkauden käskyyn. Käskyt ovat periaatteessa hyvin ymmärrettäviä elämänohjeita. Ne eivät ole tyypillisiä vain israelilaiselle moraalille, vaan niissä on kysymys elämänohjeista, joiden tarpeellisuus on kirjoitettu ihmiskunnan kollektiiviseen tajuntaan.1
Kun puhutaan lähimmäisestä, tulee mieleen lähietäisyydellä oleva ihminen. Tässä suhteessa käskyt ovat toimineet pienissä yhteisöissä. Tilanne on kuitenkin muuttunut, kun kaukaisistakin ihmisistä on globalisaation myötä tullut lähimmäisiä ja maapallo koetaan tällä hetkellä suureksi yhteiseksi kodiksi.
Tämän lisäksi käskyt keskittyvät vain inhimilliseen puoleen elämässä. Muu luomakunnan todellisuus ja tulevat polvet eivät ole kymmenen käskyn piirissä.
Luontoa ei ole aikanaan mielletty osaksi inhimillisen vastuuta, koska on ajateltu, että luonto pitää huolen itsestään. Me voimme kyllä sitä viljellä ja siltä osin sitä tulee myös varjella (1. Moos. 2:15), mutta muutoin ihmisen on lähinnä pidettävä puoliaan luontoa vastaan.
Tilanne on kuitenkin täysin muuttunut. Ihmisen kehittämä teknologia on tuhoamassa elinympäristöämme ja samalla myös ihmissuvun tulevaisuus on vaarassa. Jotta evoluutio voisi tässäkin tilanteessa edetä hyvään suuntaan, on eettisiä normeja laajennettava.
Tästä syystä raamatulliseen perinteeseen liittyvä lähimmäisen rakkauden käsky voitaisiin muotoilla vaikkapa näin: ”Toimi niin, että lähimmäisen elämä on mahdollista tulevaisuudessakin tässä maailmassa. Silloin todella täytät lähimmäisenrakkauden kuninkaallisen lain tässä ajassa.”2
Albert Schweitzer kehitti aikanaan filosofisuskonnollisen käsitteen ”elämän kunnioitus”. Se sisälsi paitsi inhimillisen elämän, myös luonnon kunnioittamisen. ”Missä hyvänsä joudun vahingoittamaan jotakin elämää, minun on oltava selvillä, onko se välttämätöntä”, hän lausui.3
”Jos ajattelemme, että ihminen on saanut elämän elääkseen tässä luonnon lakien ja luonnon valinnan määrittämässä maailmassa, synti saa toisenlaisen merkityksen.”
Synnistä tulisi vapautua elämää, ei Jumalaa varten
Kirkossa on julistettu ihmisille syntien anteeksiantamusta vedoten Jeesuksen uhrikuolemaan. Mitä on synti, josta tarvitaan Jumalan anteeksiantoa? Kristinopin määritelmä kuuluu: ”Synti on sydämen luopumista Jumalasta.” Määritelmän mukaan kaikki ”tekosynnit” johtuvat tästä perussynnistä.
Jos ajattelemme, että ihminen on saanut elämän elääkseen tässä luonnon lakien ja luonnon valinnan määrittämässä maailmassa, synti saa toisenlaisen merkityksen. Se ei ole varsinaisesti majesteettirikos Jumalaa ja hänen pyhää tahtoaan vastaan.
Luomisjärjestyksen mukaan elämän kuuluu mennä eteenpäin ja ihmisen idea on olla tässä kehityksessä mukana. Kun toimimme vastoin tätä periaatetta, teemme tekoja, joita olemme tottuneet kristillisessä perinteessä kutsumaan synniksi. Se aiheuttaa meissä eksistentiaalista pahan olon tunnetta, jota kutsutaan syyllisyydeksi. Yhteisö voi vahvistaa tätä tunnetta paheksumalla toimintaamme.
On ollut hyvin tärkeää, että ihminen on voinut kokea vapautuvansa syyllisyydestä Jumalan edessä, jolta elämän lahja on peräisin. Siitä Kristus on ollut ja on edelleen merkittävä symboli. Samalla olisi tärkeä tiedostaa, että synniksi kutsutut asiat ovat itse asiassa rikkomuksia elämän tarkoitusta vastaan ja parannus niistä vie sekä omaa että yhteisön elämää eteenpäin.
Jokainen ihminen on osallinen elämän lahjasta – miksei siis kaikkia odottaisi ylösnousemus?
Jumalan valtakunta ei toteutunut maan päällä Jeesuksen eläessä eikä myöskään hänen kuollessaan. Ajatus jäi kuitenkin elämään ja se kehittyi muotoon, jonka mukaan Jeesus palaisi pian, jolloin niin sanotut viimeiset tapahtumat (ta eskhata) alkaisivat.
Siihen kuuluisivat yleinen ylösnousemus ja viimeinen tuomio. Sitä ennen Jeesus kuitenkin kutsuisi omansa luokseen. Tätä tapahtumaa kuvataan Paavalin 1. kirjeessä tessalonikalaisille: ”Herra laskeutuu taivaasta ylienkelin käskyhuudon kuuluessa ja Jumalan pasuunan kaikuessa, ja ensin nousevat ylös ne, jotka ovat kuolleet Kristukseen uskovina. Meidät, jotka olemme vielä elossa ja täällä jäljellä, temmataan sitten yhdessä heidän kanssaan pilvissä yläilmoihin Herraa vastaan. Näin saamme olla aina Herran kanssa. Rohkaiskaa siis toisianne näillä sanoilla.” (1. Tess. 4:16-18).
Tämä Jeesuksen toisen tulemisen odotus eli varhaiskirkossa vahvana, mutta kun Jeesuksen paluu ei toteutunut, ajateltiin, että paluu siirtyy, mutta se toteutuu Jumalan määräämänä aikana. (Matt. 24:42-44; 2 Piet. 3:9).
Historian kuluessa Jeesuksen paluun odotus on elänyt voimakkaana aika ajoin, mutta aina sittemmin hiljentynyt. Jotkut uskonnolliset yhteisöt Suomessakin ovat pitäneet ajatusta vahvasti esillä viime aikoihin asti kylteillä: ”Jeesus tulee, oletko valmis?”
”Nykyisenä internetin aikana sanotaan, että ihmisen elämä jatkuu joka tapauksessa internetissä. Dokumentteihin ja kuviin voi törmätä hamaan iankaikkisuuteen.”
Uuden testamentin kirjoissa ajatellaan, että mystinen uskonyhteys Jeesukseen liittää uskovan myös ylösnousemukseen. Ylösnousemuskin on tietyllä tapaa valikoivaa, vaikka toisaalta puhutaan yleisestä ylösnousemuksesta. Se, mitä ylösnousemuksessa seuraa jakaa ihmisiä: toiset otetaan, toiset jätetään, toiset pääsevät taivaaseen, toiset joutuvat kadotukseen. (Matt. 25:32; Joh. 5:28–29; 1. Kor. 15:22–23; Matt. 24:40–41).
Ajatus elämän jatkumisesta kuoleman jälkeen elää ihmisessä vahvana. Ehkä sekin aavistelu on yksi näistä elämän mysteereistä, jotka olemme luomisessa saaneet. Nykyisenä internetin aikana sanotaan, että ihmisen elämä jatkuu joka tapauksessa internetissä. Dokumentteihin ja kuviin voi törmätä hamaan iankaikkisuuteen.
Ennen kristinuskon tuloa kuolleet läheiset haudattiin kotitalon läheisyyteen ja heihin koettiin vahvaa yhteyttä erityisesti tiettyinä aikoina vuodesta. Yhä edelleen ihmiset kokevat yhteyttä läheisiinsä kuoleman jälkeen ja haluavat vaalia tätä yhteyttä esimerkiksi rukouksessa. Se on toisen todellisuuden aavistelua, josta edellä on jo ollut puhetta.
”Kun kaikki ihmiset ovat tulleet osallisiksi elämän lahjasta ja kun kaikkia odottaa yhtä lailla kuolema, tuntuu oudolta, jos kaikkia ei odottaisi myös yhtä lailla ylösnousemus.”
Jeesuksen ystävien kokemat ilmestykset hänen kuolemansa jälkeen vahvistivat tätä tietoisuutta. Jeesuksen seuraajat kokivat olevansa Jumalan valtakunnan etujoukko ja sillä perusteella oikeutettuja tiettyihin etuisuuksiin. (Matt. 19:28; 20:21). Ajatus valtaistuimesta ja kahdestatoista apostolista istumassa sen vieressä hallitsijoina tuntuu tämän päivän ihmisestä todella vieraalta.
Kun kaikki ihmiset ovat tulleet osallisiksi elämän lahjasta ja kun kaikkia odottaa yhtä lailla kuolema, tuntuu oudolta, jos kaikkia ei odottaisi myös yhtä lailla ylösnousemus. Millaista tuo elämä on ajan rajan takana, siitä emme tiedä, mutta sitä voimme aavistella. Siitä on Raamatussa kauniita kuvia.
Lähteet
Veijola Timo, Dekalogi 1988, s. 232.
Jaak. 2:8; Timo Veijolan muotoilu edellä mainitussa teoksessa, s. 235.
Schweitzer Albert, Elämän kunnioitus, 1959, s. 346.
Juho Rekilä kertoo esseessään psykologi Carl Jungin näkemyksistä Vanhan Testin Jumalan muutoksesta.
Juho Rekilä
MILLAINEN on Israelin Jumala? Hän luo meret, maat, taivaat ja ihmisen omaksi kuvakseen, mutta silti yllättyy, kun ihminen pettää hänen luottamuksensa. Hän vihoissaan tuhoaa tulvalla lähes kaikki elävät olennot maan pinnalta ja hävittää Sodoman ja Gomorran kaupungit. Daavidille tehdyn lupauksen hän rikkoo ja vaatii isiä uhraamaan poikansa osoituksena uskollisuudesta Hänelle – tosin vain lopulta ilmoittaakseen, että kyseessä oli vain testi, eikä lapsia tarvitse oikeasti tappaa.
Eikö Jumala olekaan kaikkitietävä, eikö Hän osaakaan ennakoida asioiden lopputulosta? Miksi vaatia asioita, joiden olemassaolon jo tietää tai pettyä tapahtumiin, jotka oli osannut jo ennustaa?
Vanhan testamentin Jumala eroaa monin tavoin Uuden testamentin Jumalasta, jonka ruumiillistuma Jeesus on ja jonka anteeksiantavuutta, armoa ja rakkautta hän opettaa. Psykologi Carl Jung käsitteli kristinuskon teemoja, teologiaa ja Jumalaa elämänsä aikana useamman kerran, paneutuen Jumalan psykologiseen muutokseen kirjassaan Job saa vastauksen.
Psykologi Carl Jung. Kuva: Wikimedia Commons
Teoksen fokuksessa on nimenomaisesti Vanhan testamentin Jobin kirja. Tässä artikkelissa käsittelen pintapuolisesti Jungin ajatuksia Jumalan luonteesta ja sen muutoksesta tämän kirjan varjossa.
”Jahve saattoi osoittaa silmitöntä vihaa ihmisiä kohtaan, jos nämä käyttäytyivät ei-toivotuilla tavoilla, mutta ei koskaan vaatinut itse itseään Luojana tilille siitä, ettei ollut luonut parempia.”
Jung kuvaa kirjassaan Vanhan testamentin Jumalaa lapsenomaiseksi, kiukuttelevaksi ja itselleen jatkuvia kunnianosoituksia (etenkin oikeamielisyytensä ylistystä) vaativaksi hahmoksi, joka myös kärsii siitä, että on omien tunteidensa riepoteltavana. Jahve saattoi osoittaa silmitöntä vihaa ihmisiä kohtaan, jos nämä käyttäytyivät ei-toivotuilla tavoilla, mutta ei koskaan vaatinut itse itseään Luojana tilille siitä, ettei ollut luonut parempia.
Kuten Jung toteaa, ”tuon kaltainen tila on meille kuviteltavissa ainoastaan silloin, kun harkitseva tietoisuus puuttuu tai kun harkinta on vain voimatonta suostumista siihen mikä on ja mikä mahdollisesti tulee”.
Varhaisantiikin ihmisille jumalien epäjohdonmukaisuus oli Jungin mukaan varsin arkista, joten Jahven oikullisuus ei ollut poikkeuksellista. Sen sijaan olennaiseksi nousee Israelin Jumalan ja ihmisten keskinen suhde, joka oli jo varsin varhain erittäin sitoutunut. Jungin päätelmä onkin, että Jahven persoonallisuus vaatii jatkuvaa ulkoista tunnustusta joltain toiselta osapuolelta, jotta Hän voi tuntea oman olemisensa.
Tämän vuoksi Jumalan erityisellä kaitselmuksella ja sopimuksilla eri osapuolten, kuten Nooan tai Daavidin kanssa, oli erityinen virka paitsi ihmisille, myös Jumalalle itselleen. Koska Jumalan tietoisuus on paljolti ulkoisesta tunnustuksesta riippuvainen, on jossain määrin ymmärrettävää, että tietoisuutta vaativa oman toiminnan moraalinen tarkastelu jää uupumaan.
”Jobin kirja on Jumalan olemuksen kannalta Jungille käännekohta ja katalysaattori muutokseen.”
Omassa tarkastelussaan Jung kuvailee Jumalan olemusta jopa niin, että ”yksilölliset ominaisuudet eivät riittävästi vastaa toisiaan, vaan hajoavat teoiksi, jotka ovat toistensa kanssa ristiriidassa”. Jobin kirja on Jumalan olemuksen kannalta Jungille käännekohta ja katalysaattori muutokseen.
Jobin kirjassa Saatana väittää Jumalalle uskollisen Job-miehen tulevan kiroamaan Jumalaa, mikäli häntä koetellaan tarpeeksi. Tästä saa alkunsa eräänlainen vedonlyönti Jumalan ja Saatanan välillä, jossa Saatana saa luvallisesti koetella Jobia kaikin mahdollisin tavoin paitsi tappamalla tämän.
Jobin usko ja kuuliaisuus Herraansa kohtaan pysyy kuitenkin loppuun asti, ja teos päättyy Jumalan ja Jobin dialogiin ja eräänlaiseen sovintoon.
Jobin kirjan asetelma on erikoinen: kaikkitietävälle Jumalalle esitetään ajatus Jobin uskon laadusta. Jumala antaa Jobiin kohdistuvan ihmiskokeen alkaa, vaikka Hänen luulisi ymmärtävän sen olevan perusteeton ja hyödytön. Jobiin kohdistuvat murhat, ryöstöt ja ruumiillisen kidutuksen Jahve hyväksyy suruitta, samoin Jobin ystävien pitkät ja Jobia syyllistävät puheenvuorot.
Lopulta Jahve itse tulee paikalle uhittelemaan omaa suuruuttaan Jobille, miehelle, joka raapii paiseitaan roskakasan päällä. Sen sijaan tilanteen todellinen alullepanija, Saatana, jää täysin ilman rangaistusta.
Kaiken tämän keskellä Job oppii tuntemaan Jumalansa jopa paremmin kuin tämä tuntee itsensä ja jollain tapaa jopa nousee moraalisesti luojansa yläpuolelle. Job kohtaa tekijänsä kasvoista kasvoihin ja ymmärtää, että tuollaista jumalaa kuuluukin pelätä.
Itse Job seisoo lopulta syyttömänä Jumalan edessä täysin absurdissa tilanteessa. Hän on väistämättä syyttömänä Jumalan syytöksen edessä, vaikkakin Jumala itse on totuus ja oikeudenmukaisuus – tai ainakin hänen pitäisi olla.
”Ikään kuin Jobin perheenjäsenten surmaaminen olisi hyväksyttävää, koska Jumala voi antaa hänelle uudet ja paremmat.”
Tietenkin Jumalalla on kaikki valta taivuttaa oikeutta oman mielensä mukaan, myös silloin kun hän itse tekee vääryyttä ja väkivaltaa. Tämä sama Jumala kuitenkin on sekä asettanut että rikkonut kymmentä käskyä. Ikään kuin Jobin perheenjäsenten surmaaminen olisi hyväksyttävää, koska Jumala voi antaa hänelle uudet ja paremmat.
Jungin tulkinnassa Job ymmärtää Jumalan ristiriitaisuuden syytettynä ja tuomarina, ja päätyy pyytämään tässä oikeudenkäynnissä apua Jumalaa vastaan Jumalalta itseltään.
Mutta mikä oli se moraalinen syy, jonka vuoksi Job joutui lopulta kärsimään? Oliko yhden ihmisen potentiaalinen epäilys Jumalaa kohtaan niin merkittävää, että Kaikkivaltias asettaa kaiken huomionsa häneen?
Job ja hänen ystävänsä. Kuva: Gustave Doré
”Vaikka Uudessa testamentissa Jumalan persoonan vastakohdat ovat sopusointuisemmin läsnä, ei Hänen attribuuteikseen voida vielä täysin vilpittömästi sanoa anteeksiantavuutta ja armoa; Jeesuksen tehtävä kuitenkin on sovittaa ihmisten ja Jumalan välinen suopa olemalla ihmisuhri.”
Saamansa kohtelun mukaan Jobin arvo on samanaikaisesti mitätön ja mittaamaton. Tämä kohtaaminen on Jungin tulkinnan mukaan käänteentekevä, sillä ihminen nousee siinä Jumalan tuomariksi — hän tuntee Luojansa paremmin kuin Jumala itse. Samalla Jumalan kaksinainen luonne paljastuu ihmiselle — joko tietoisesti tai tiedostamatta.
Jungin tulkinnan mukaan Jobin ja Jumalan kohtaaminen saa Jumalan aavistamaan oman luonteensa epätasaisuuden ja ilmeiseksi tulleen itsetietoisuuden puutteen. Jumala joutuu kohdakkain oman amoraalisuutensa ja arvaamattomuutensa kanssa, ja alkaa tuoda toimintaansa viisautta ja harkintaa. Tämän prosessin lopputuloksena Jumala syntyy ihmiseksi Jeesuksessa.
Vaikka Uudessa testamentissa Jumalan persoonan vastakohdat ovat sopusointuisemmin läsnä, ei Hänen attribuuteikseen voida vielä täysin vilpittömästi sanoa anteeksiantavuutta ja armoa; Jeesuksen tehtävä kuitenkin on sovittaa ihmisten ja Jumalan välinen suopa olemalla ihmisuhri. Lopulta suurinta tietoisuutta itsestään Jeesus osoittaa vasta ristillä roikkuessaan. ”Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit!” on kärsivän Kristuksen huuto hetkenä, jolloin Jumala kokee ihmisenä samaa tuskaa, mitä Hän antoi Jobin kokea.
Kuten Jung esipuheessaan sanoo: ”Kun nyt seuraavassa käyn käsittelemään näitä ’metafyysisisiä’ seikkoja, niin olen täysin selvillä siitä, että tulen liikkumaan kuvien maailmassa ja ettei yksikään ajatuksistani tavoita sitä mikä olemukseltaan jää meille tuntemattomaksi.”
Lukuisista kuvauksista huolimatta nämäkin lauseet ovat vain kuulopuheita ja olettamuksia. Niin kauan kuin suora, välitön kokemus kasvoista kasvoihin puuttuu, jää Jumala lopulta tuntemattomaksi.
Sarjakuvataiteilija Isto Paanasen Raamattu-sarjakuva osa 3.Numeron sarjakuva perustuu Matteuksen evankeliumin toiseen lukuun (Matt. 2: 1–23) sekä Luukkaan evankeliumin toisen luvun loppuun (Luuk. 2: 41–49).
Sarjakuvataiteilija Isto Paanasen Raamattu-sarjakuva ”Jumala kanssamme” 2/2, osa 2. Numeron sarjakuva perustuu Luukkaan evankeliumin toiseen lukuun. (Luuk. 2:4-38.)
Sarjakuvataiteilija Isto Paanasen Raamattu-sarjakuva ”Jumala kanssamme” 1/2, osa 1. Numeron sarjakuva perustuu Luukkaan evankeliumin ensimmäiseen lukuun. (Luuk. 1-2:1.)
