Avainsana: psykologia

Julkaistu

Kulutus ei pääty kuolemaan – Oman kuolevaisuuden kohtaamisella myös kuolemansa voi suunnitella vastaamaan elämänsä aikaisia arvoja

Kai Lovi

OLEN kuolindoula ja päätavoitteeni on tukea kaikkien oman tahdon toteutumista elämänkaaren loppupäässä sekä kuoleman jälkeen. Doulana toimiminen on mielestäni myös aktivismia, sillä siinä puolustetaan toisten oikeuksia sekä lempeästi saatetaan ihmisiä kohtaamaan oma kuolevaisuutensa. Olen kuitenkin myös ympäristöaktivisti, ja etenkin ylikulutusta sekä ylituotantoa mietin paljon zero waste -aatteen kautta. 

Suomessa kuolema on edelleen tabu, ja se on siivottu piiloon asiantuntijoiden hoidettavaksi. Se on jotain herkkää, pelottavaakin ja jotain, minkä edessä kenties tukeudutaan tuttuihin raameihin vaikkeivat ne omaa maailmankatsomusta tai toiveita vastaisikaan. Siksi tiedän rikkovani useampaa sosiaalista ja kulttuurillista tabua, kun kysyn, onko oikein, että vainajat kuluttavat yhteisiä rajallisia resurssejamme tällä planeetalla?

Kysymys on tarkoituksella kärjistetty ajatuksien herättelemiseksi. En koe laajemmassa mittakaavassa, että vainajien hyvästelyyn liittyviin rituaaleihin käytettävät resurssit olisivat ongelma. Kuolema on jotain niin merkittävää, että sen äärelle kuuluukin pysähtyä, eikä sitä tulisi kohdata tehokkuusajattelun tai suorittamisen kautta. Jos vertaa vaikka sotiin tuhlattavien resurssien määrää, ei vainajien viimeiseen lepoon saattamiseen kuluvista resursseista tarvitse kantaa yhtään huolta: ovathan hautaamiseen käytetyt resurssit myös tarpeellisia ja oikeutettuja toisin kuin sotiin liittyvä kulutus.

Olen kuitenkin sitä mieltä, että kaikkea kuolemaan liittyvää tulee tarkastella avoimen uteliaana ja kyseenalaistaa totuttuja normeja etenkin, jos aihetta pidetään epäsoveliaana vaikka se ihan jokaista meitä koskettaakin.

Ruumis olisi osana luonnon kiertokulkua ravinteeksi eikä taakaksi. Kalevanharjun puistossa kesällä 2020. Kuva: Kai Lovi
Etäännytetty kuolema tekee ruumiista jätettä

Me ihmiset olemme etenkin länsimaissa pyrkineet poistamaan itsemme täysin luonnon jatkuvasta syklistä. Emme kuollessammekaan halua osallistua tähän suureen, kauniiseen ja kaaottiseen elämän rihmastoon. Emme halua edes ajatella olevamme osa luontoa, siksihän määrittelemme ihmisen erilleen eläimestä.

Me kuitenkin olemme lihaa, verta, luuta, erilaisia sappi ja kudosnesteitä, kaikenlaisia mineraaleja ja arvometalleja, mistä tämä keho koostuu. Emme näiltä osin poikkea eläimistä millään merkittävällä tavalla, mutta silti jostain syystä siinä missä eläinten ruumiita, “ruhoja”, katsotaan hyödyn ja haitan näkökulmasta, ei ihmisen ruumiista näin ajatella. Jos asiaa miettiikin kulutuksen kannalta sitomatta logiikkaansa kulttuurisiin odotuksiin, ruumiin piilottaminen kuoppaan arvokkaassa puulaatikossa tai sen polttaminen on aikas tuhlailevaa sekä luonnotonta. 

Ihmisen kuolemaan suhtautuminen ei ole kuitenkaan koskaan ollut rationaalista, vaan käsittelemme kuolemaa lähinnä emotionaalisella ja henkisellä kehollamme. Tarve kuoleman koristamiseen ja rakkaan poismenon käsittelyn ritualisointiin, ei myöskään ole puhtaasti ihmiseläimen toimintaa, vaan monet muutkin lajit surevat ja hautaavat rakkaitaan. Todennäköisesti paljon useampi laji kuin mitä voimme tunnistaa, sillä meidän on vaikea hyväksyä surua ja rituaalia, jota emme tunnista omaksemme.

Siksihän saatamme kokea toisen kulttuurin kuolemaan ja hautaamiseen liittyvät rituaalit “epäkunnioittavina” tai jopa “iljettävinä”. On kuitenkin olemassa kulttuureja, joissa läheisen ruumiin syöminen kuoleman jälkeen on rakkauden ja kunnioituksen osoitus, siinä missä maahan hautaus olisi häpeällistä. Tämä on hyvä pitää mielessä, kun tarkastellaan kuoleman rituaaleihin liittyvää kulutusta. Vaikka eri tapojen hiilijalanjäljen voi laskea, numerot eivät kerro mitään siitä syvästä sosiaalisesta ja kulttuurillisesta tarpeesta, johon nuo rituaalit vastaavat.

Fakta on, että etenkin länsimaissa asuva kuluttaa paljon erilaisia resursseja vielä kuolemansa jälkeen. Ruumiisi käsittelyyn käytetään erilaisia materiaaleja, polttoainetta ja aikaa, sillä yhteiskunta sitä vaatii. Esimerkiksi Suomessa meillä ei ole lupa maatua maahan suoraan, sillä hautaustoimilaki vaatii arkun käytön, olipa kyse maahan hautaamisesta tai polttohautauksesta.

”Luonnossa kuolema saa olla mitä on: yksi askel elämän kierrossa. Ei hyvä tai paha, vaan yhtä kaunis, brutaali ja sattumanvarainen kuin syntymäkin.”

Meillä ei ole lupaa kuolla metsään ja antaa ruumiimme ravinteet ensin uhanalaisten suurpetojemme ravinnoksi, ja siitä edelleen pienpedoille, haaskansyöjille, kärpäsen toukille, muurahaisille ja kaikenlaisille pienille ja suurille nilviäisille, joille ruumiimme tarjoaisi runsaudensarveen verrattavissa olevan herkkuaterian. Bakteerit sisällämme olisivat jo aloittaneet oman hajotustyönsä. Meidät syötäisiin siis ulkoa ja sisältäpäin, kunnes jäljelle ei jäisi enää kuin jonkin verran luita ja jokunen mahdollinen tekonivel. Luonto hyödyntää kaiken pienintä murua myöten, eikä tunne jätteen käsitettä.

Luonnossa kuolema saa olla mitä on: yksi askel elämän kierrossa. Ei hyvä tai paha, vaan yhtä kaunis, brutaali ja sattumanvarainen kuin syntymäkin. Moderni kuoleman pelkoinen kulutuskulttuurimme aiheuttaa sen, että ruumiistammekin on tullut jätettä.

Ruumis on nopeasti pilaantuva orgaaninen objekti, josta on kehittynyt enenevissä määrin melkoinen kuumaperuna yhteiskunnassa. Jonkun pitäisi hoitaa sen jatkokäsittely, mutta jonot sen kuin kasvavat eikä kylmäsäilytystiloja riitä ruumiiden pitkittyneisiin seisottamisiin. Syynä on osittain suoritusyhteiskunnan vaatimukset, joiden vuoksi surulle ei anneta tilaa. Jäykät ja epäinhimilliset rakenteet eivät välttämättä salli vapaan ottamista töistä, koulusta tai muista velvoitteista. Kuolema ei kysy, mikä hetki sopii kalenteriisi, mutta ihminen silti koettaa taivuttaa aikaa, sopia ja neuvotella. 

Hautauslaki ei Suomessa salli kuin arkkuhautauksen tai polttohautauksen. Maailmalla olisi tarjolla ekologisempiakin vaihtoehtoja, kuten vesituhkaus ja kompostointi, joita on alettu viimeaikoina vaatia täällä Suomessakin yli puoluerajojen (kokoomuksesta vasemmistoliittoon). Ekologisempien hautaustapojen mahdollistamista itsekin ehdottomasti kannatan, sillä se mahdollistaisi myös paremmin vainajien oman tahdon toteutumisen, kun lain sallimia vaihtoehtoja olisi enemmän. Vaihtoehtojen lisääminen ei ole uhka Suomessa vakiintuneille, mutta historian näkökulmasta varsin tuoreille perinteille, vaan mahdollisuus aidosti kunnioittaa kaikkien vainajien toiveita. 

Toki, vaikka Suomessa saisimme hautaustoimilain uudistettua ekologisempien hautataustapojen mahdollistamseksi, ulkomailla kuoleminen voi romuttaa kaikki toiveet ekologisemman hautauksen suhteen. Maa jossa kuolet ja sen toimintatavat vastaavat pitkälti siitä, mitä ruumiillesi tehdään. Toiveensa kannattaa aina kirjata ylös ja saattaa omaisten tietoon erityisesti silloin, jos nimenomaan ei halua kontolleen kuolemansa jälkeen balsamoinnista seuraavaa ympäristön myrkytystä sekä lentokoneella ruumiin lennätyksestä aiheutuvaa polttoainekuormaa.

Jätteeksi luhistunut tuotannon laitos, entinen Tulitikkutehdas Tampereella 2015. Kuva: Kai Lovi
Vainajan omaisuuskin kuluttaa

Kuoleman jälkeinen kuluttaminen ei kuitenkaan koostu ainoastaan ruumiisi käsittelyyn uppoavavasta energiasta ja materiasta. Kuolinpesä hoitaa viimeiset laskusi, velkasi, käy läpi fyysisen omaisuutesi ja sulkee digi-tilejäsi. Some-tilejä saatetaan myös jättää auki esimerkiksi muistelua varten ikään kuin digitaalisiksi hautakiviksi, jolloin vainajan kuluttaminen jatkuu datan varastoimiseen vaadittavien serverien energiankulutuksena. Sekin on tietysti parempi vaihtoehto kuin vain tilin hylkääminen ja avoimeksi jättäminen harkitsemattomasti.

Jos et ole laittanut asioitasi järjestykseen vielä eläessäsi, lankeaa tämä taakka kokonaan rakkaimmillesi. Sen lisäksi, että kuolemamme jälkeen kulutamme vielä fyysisiä resursseja muun muassa varaamalla tilaa käyttöömme esimerkiksi 20 vuodeksi hautapaikan muodossa, kulutamme myös läheistemme emotionaalista kapasiteettia ja viemme heidän aikaansa, joka kuluu hautausjärjestelyihin ja kuolinpesän selvittämiseen. Jos vainajan omaisuus päätyy kaatopaikalle, koska sen setviminen kestävästi eteenpäin olisi omaisille liian raskasta surun keskellä, on tämäkin resurssien kulutusta kuoleman jälkeen.

Kulutuksen määrä pohjaa siis valintoihin, joita olemme elämämme aikana tehneet. Jos testamentti sekä perimysjärjestys eivät ole selkeitä ja talo mätänee pystyyn vuosikymmenien aikana omaisten riidellessä perinnöstä ja kuolinpesän hoitamisen vastuusta, on sekin resurssien tuhlausta. Mikäli eläessään olisi kohdannut rohkeasti oman kuolevaisuutensa ja laittanut asiansa hyvissä ajoin järjestykseen, tämä kaikki olisi ollut vältettävissä. Elämämme aikana tekemillämme, ja etenkin tekemättä jättämillämme päätöksillä voi olla todella pitkäkantoisia seurauksia. 

Kuoleman ritualisointi on kulttuurikohtaista, ja siten kantaa mukanaan joitain arvoja, olimmepa niistä aktiivisesti tietoisia tai emme. Southern Necropolis haustausmaa Glasgowssa Skotlannissa  2023. Kuva: Kai Lovi
Mitä arvoja ruumiisi kantaa?

Luonnossa ei ole jätettä paitsi se, mitä me ihmiset olemme sinne heittäneet, valuttaneet ja haudanneet. Vähintä, mitä voimme tehdä, on varmistaa parhaamme mukaan, että kuollessamme emme kuormittaisi luontoa enempää. Ruumiin kompostoinnilla voisimme palauttaa takaisin luontoon niitä kallisarvoisia resursseja, joilla olemme kehoamme vuosia ravinneet. Olisipa se sitten puutarhaan, läheisten sisävirherkasveille tai kenties pelloille köyhtyvää maaperää lannoittamaan ja siten takaamaan ruokaturvaa myös tuleville sukupolville.

Jokaisella meistä on erilaiset toiveet ja tarpeet niin eläessämme kuin kuollessamme. Toivon, että tekstini rohkaisee sinua ottamaan kuoleman vääjäämättömyyden todesta, jotta voit keventää sen taakkaa jo eläessäsi. Emme elä täällä kuolemaa varten, eikä eloa kannata hukuttaa kuolemaa suremalla, vaan elää tämän ihmeellisen syklin vimmaisella syleilyllä. Kuolemaan hyvin valmistautuminen etukäteen voi keventää läheistemme taakkaa surun keskellä toimien viimeisenä rakkauden osoituksenamme heille.

Julkaistu

Olenko yliymmärtäjä?

Mistä yliymmärtäminen johtuu, ja miten siitä voi päästä eroon? Päätin ryhtyä tutkimaan asiaa syvemmin ja haastatella perheneuvoja Paula Maria Mäkelää Espoon Perheasiain neuvottelukeskuksesta yliymmärtämisestä, ihmissuhteista sekä erilaisuudesta.

Ada Silander

JOS huomaat löytäväsi itsesi jatkuvasti tilanteesta, jossa käytät suuren määrän energiaa toisten tarpeista huolehtimiseen sivuuttaen samalla itsesi, saatat olla taipuvainen yliymmärtämiseen. Yliymmärtäjä yrittää parhaansa mukaan ymmärtää toisia ja tehdä mahdollisimman paljon kompromisseja unohtaen omat tarpeensa.

”Yliymmärtämisen taustalla on usein tahto tulla hyväksytyksi. Yliymmärtäjä voi olla epävarma siitä, voiko toinen oikeasti välittää hänestä. Epävarmuuden vuoksi yliymmärtäjä pahimmassa tapauksessa unohtaa itsensä ja elää vain toista varten. Pahimmillaan voi uhrata itsensä, jotta voi olla toisen kanssa. Silloin pienentää itseään, eikä ole olemassa sellaisena kuin mitä oikeasti on.”

Joskus, kun on oikein joustava ja valmis kompromisseihin voi olla, että asettuu alisteiseen positioon, jatkaa Mäkelä. Silloin alistuu siihen, mitä toinen ajattelee, tahtoo ja toivoo. Tämän takana voi olla pelko siitä, että toinen esimerkiksi hylkää tai suuttuu. Tämä ei ole ihmissuhteen eikä oman itsensä kannalta hyvä asia.

”Yliymmärtämisen taustalla on usein tahto tulla hyväksytyksi.”

Joskus, vaikka muissa suhteissa osaisi reippaasti sanoa omat mielipiteensä ja tarpeensa, parisuhteessa ei kykene siihen. Mistä se johtuu?

”Parisuhde on erityinen suhde, joka on aikuisen ihmisen lähin suhde ja lähimpänä lapsen sekä hoitavan ihmisen symbioottista suhdetta. Meidän kiintymyssuhdemallimme ja traumamme aktivoituvat nimenomaan lähimmässä suhteessa. Olemme parisuhteessa enemmän riippuvaisia, tarvitsevia sekä enemmän haavoittuvaisia kuin muissa suhteissa.”

Etenkin parisuhteissa puhututtaa erilaisuus. Kumppaneilla voi olla täysin erilaiset tavat tehdä, ajatella ja toimia. Miten sietää erilaisuutta?

”Erilaisuus ihmisten välillä on perusasetus, joka koskee kaikkia ihmissuhteita. Oletus, että kun me olemme yhdessä, olemme samanlaisia ei kanna pitkälle etenkin, jos tavoitteena on muokata tai kouluttaa toisesta sellainen kuin mitä itse on. Silti on muistettava, että meissä jokaisessa on paljon samankaltaisuutta. Jos kiinnitetään huomiota vain erilaisuuteen, sekään ei ole koko totuus”, toteaa psykoterapeutti.

Paula Mäkelän mukaan yliymmärtäjä voi olla tottunut siihen, että toiset päättävät eikä silloin edes välttämättä tiedä, mistä itse tykkää ja mikä olisi itselle hyvä. On todella iso asia alkaa etsimään sitä, mistä itse tykkää.

Voiko toista koskaan ymmärtää täysin?

”Kukaan ei voi ymmärtää toista täysin, sillä jokaisen elämäntarina on mennyt eri tavalla. Toisaalta voi kokea empaattisuutta toista kohtaan ilman, että ymmärtää ihan kaiken. Meidän ihmisten tunteet ovat yhteisiä: olemme kaikki menettäneet ja tulleet satutetuiksi. Vaikka tarina on erilainen, olemme kokeneet samoja tunteita.”

Tunnistan olevani yliymmärtäjä. Miten minun tulisi toimia? Yliymmärtäjää voi helpottaa oman rajallisuuden hyväksyminen. Kaikkea ei tarvitse ymmärtää.

”Ihmistä ja hänen tekojansa voi ymmärtää, mutta tekoja ei tarvitse silti hyväksyä. Hyvä esimerkki on suhteemme väkivaltaan: voi ymmärtää, että joku suuttuu silmittömästi, koska on niin haavoitettu tai epävarma, mutta se ei silti anna oikeutusta toisen huonolle kohtelulle. Voit myös kysyä itseltäsi, että onko omalle itsellesi tilaa suhteessasi”, kertoo Mäkelä.

”Ihmistä ja hänen tekojansa voi ymmärtää, mutta tekoja ei tarvitse silti hyväksyä.”

Toiselle voi myös kertoa, että on huomannut käyttäytyvänsä yliymmärtävästi, eikä tämä olekaan hyväksi ja, että haluaisi rohkaistua kertomaan näistä asioista kumppanille lisää, vinkkaa Mäkelä. Toisen osapuolen on oltava aidosti halukas ymmärtämään ja olla kiinnostunut siitä, mitä yliymmärtämiseen taipuvaisella on sanottavana.

”Aikuisena kehitystehtävä on oppia pois lapsuudessa opituista vääristä käyttäytymismalleista. Se,  mikä on toiminut silloin, ei toimi enää aikuisuuden ihmissuhteissa. Voi pohtia itse, millä muulla tavalla minä haluan toimia.

Kuinka siis saavuttaa tasapainoinen ja vastavuoroinen ihmissuhde, jossa on tilaa ymmärtää ja tulla ymmärretyksi?”

”Siihen tarvitaan tahtotila oppia toisesta, arvostaa ja kunnioittaa toisen erilaisuutta sekä erilaisia kokemuksia. Tahtotila on pyrkimys. Koskaan ei voi tietää, mitä toinen ajattelee tai tuntee. Ne ovat olettamuksia. Pitkässä suhteessa toki olettamukset voivat usein osua oikeaan, mutta se ei ole sama asia kuin tietäminen. Olettamukset ovat vain hyviä arvauksia. Toki myös välittämisellä ja rakkaudella on tässä iso rooli.”

”Ja rakkautta on se, että tahtoo toiselle hyvää”, päättää Mäkelä.

Julkaistu

Oikean ja väärän merkitys korostuu kiihtyvien kriisien maailmassa

Pääkirjoitus

Mizaru, Kikazaru ja Iwazaru eli kolme viisasta apinaa on japanilaisesta moraaliperinteestä nouseva symboli: ”Älä näe pahaa, älä kuule pahaa, älä puhu pahaa.” Kuva: Joao Tzanno, Unsplash

KEVÄT ja pääsiäisen tienoo on paaston aikaa monessa uskonnossa. Tällä hetkellä muslimit viettävät ramadania ja kirkoissa vietetään paastonaikaa pääsiäistä edeltävinä viikkoina.  Paaston aikaan on tarkoitus varata aikaa hiljentymiselle, pysähtymiselle ja elämän peruskysymysten pohdinnalle.  

Elämme huolestuttavassa maailmantilanteessa ja murroksellisessa ajassa, joka koettelee kaikkien turvallisuudentunnetta.  Niin sen kuuluukin koetella, koska se mitä nyt näemme ympärillämme ei ole oikein. Sota, eli toisten ihmisten murhaaminen ei ole oikein. Ihmisten riisto, hyväksikäyttö, vaino ja kidutus ei ole oikein. Luonnon tuhoaminen ei ole oikein.  

Vaikka olen uskonnoton ateisti, on minulla käsitys oikeasta ja väärästä, niin kuin varmasti sinullakin vakaumuksestasi riippumatta. Moraalia, oikeaa ja väärää pohdittiin koulussa lähinnä uskonnon ja filosofian tunneilla ja esimerkiksi rippileirillä. Sen ohjattu pohtiminen päättyykin monella oppivelvollisuuteen. Joudumme tietenkin jatkuvasti puntaroimaan omia valintojamme pitkin elämää, ja silloin usein huomaamme, ettei se ole ihan helppoa.  

”Kun näemme vääryyttä ja epäreiluutta, on syytä nousta vastustamaan vääriä tekoja, ja kun koemme syyllisyyttä, on syytä pohtia omia tekojamme.”

Hyperindividualistinen kulttuuri ja maailmanaika on tuottanut terapiapuhetta, jossa keskitytään itseen, minäkuvan vahvistamiseen, omien oikeuksien tunnistamiseen ja rajojen vetämiseen. Se on tärkeää ja rakentavaa, koska edelliset sukupolvet ovat puolestaan padonneet sisäänsä kaikki tunteet ja näin ollen riistäneet itsensä lisäksi myös jälkeläisiltään oikeuden tasapainoiseen elämään. Onneksi olemme hiljalleen opetelleet puhumaan.  

Samaan aikaan epävarmat ajat kaipaavat kuitenkin taas enemmän yhteisöllisyyttä ja katseen nostamista pois omasta navasta. Kun näemme vääryyttä ja epäreiluutta, on syytä nousta vastustamaan vääriä tekoja, ja kun koemme syyllisyyttä, on syytä pohtia omia tekojamme. Vaikka moni kantaa mukanaan turhaa sisäistettyä syyllisyyden taakkaa, josta on hyvä toipua, on syyllisyys myös hyödyllinen tunne. Se voi myös kertoa, että meidän on tehtävä jatkossa paremmin.  

Paaston kaltaisissa perinteissä on paljon hyvää ja rakentavaa, ja ihan jokaisen olisi syytä pysähtyä joskus pohtimaan oikeaa ja väärää maailmankuvastaan riippumatta. Oikean ja väärän puntaroinnin merkitys korostuu erityisesti nyt, kun ympärillä soditaan, poliittinen ilmapiiri kiristyy, asevarustelu kiihtyy ja ilmastonmuutoksen torjunta näyttää jo sangen epätoivoiselta. 

Paaston aika kehottaa uskovaisia pysähtymään ja mietiskelemään. Mikä kehottaisi uskonnottomia samaan? Tekisi mieli sanoa, että meidän on liian helppoa sulkea silmämme asioilta, mutta toisaalta silmillemme vyöryy ennenäkemätön määrä tietoa ja kuvastoa maailman tapahtumista. Niihin kuitenkin taas turtuu aika äkkiä, ja puhelimen ruudulta todistettavat asiat jäävät usein etäisiksi.  

”Miksi kukaan ei tehnyt mitään? Juuri nyt todistamme kuitenkin palestiinalaisten kansamurhaa, ja liian moni ei taaskaan tee mitään.”

Polarisoituneen ilmapiirin keskellä ja ihmiskunnan kohtalonkysymysten äärellä olisi kuitenkin tärkeää pysähtyä puntaroimaan, millä puolella historiaa haluamme seisoa. Minut kasvatettiin taivastelemaan holokaustia ja sitä, miten sen oli mahdollista tapahtua. Miksi kukaan ei tehnyt mitään? Juuri nyt todistamme kuitenkin palestiinalaisten kansamurhaa, ja liian moni ei taaskaan tee mitään.  

Samaan aikaan Suomessa keskusteluilmapiiri on kärjistynyt niin voimakkaasti viimeisen 10 vuoden aikana, että se on jo heikentänyt demokratiaa. Ihmiset eivät enää uskalla entiseen tapaan osallistua politiikkaan vihapuheen, maalittamisen ja suoranaisen väkivallan pelossa. Epävakaassa yhteiskunnallisessa tilanteessa on myös uhkana, että syyttävä sormi alkaa osoittaa tiettyjä ihmisryhmiä ja jako meihin ja muihin voimistuu. Ja näin on jo alkanut tapahtua.  

Esimerkiksi työttömistä, maahan muuttaneista, sairaista, vammaisista ja seksuaali- ja sukupuolivähemmistöistä puhutaan niin rumaan ja toiseuttavaan sävyyn, että sitä on vaikea uskoa todeksi. Mikään ryhmä ei kuitenkaan ole syyllinen Suomen talouden vaikeaan tilaan. Törkypuhe on normalisoitunut politiikkaan jo niin arkipäiväiseksi asiaksi, että kansanedustajat saavat levitellä irvokkaita pilakuvia ja suoranaisia valheita ilman että kukaan jaksaa sen enempää puuttua asiaan.  

Miten paastosta päästiin palestiinalaisten kansanmurhan kautta Suomen politiikkaan? Siten, että kaikki liittyy kaikkeen; ympäröivät ongelmat vaativat rohkeaa puuttumista ja äänen pitämistä, ja samaan aikaan mahdollisuudet vaikuttamiseen ja äänen pitämiseen kapenevat polarisoituneessa ilmapiirissä, jota itse osaltamme ylläpidämme. Niin ei pidä antaa tapahtua, koska pian huomaamme, että puheet muuttuivat teoiksi ja hallitsematon viha osuikin lähimmäiseemme.  

Karoliina Virkkunen

Kirjoittaja sijaistaa Etsijän päätoimittajana ja potee jatkuvaa maailmantuskaa.

Julkaistu

Anna mun etsiä ja olla epävarma

Salli Ahtiainen-Helanne

KÄVIN isäni kanssa kiivaan keskustelun työelämästä, unelmista, ajasta, uudesta ja vanhasta. Suoritin alkuvuodesta pitkän harjoittelun terveyssosiaalityössä. Isäni kyseli kokemuksiani ja halusi tietää, voisinko kuvitella meneväni töihin kyseisiin tehtäviin. Väittelimme hänen kanssaan paljon siitä, miksi tyytyminen on tai ei ole vaihtoehto työuralla, onko aidon kutsumuksen ja intohimon tunteminen omaa työtä kohtaan koskaan mahdollista ja miltä sen pitäisi tuntua. 

Olen valmistunut teologian maisteriksi muutama vuosi sitten, ja valmistuessa ja edelleen tänä päivänä ala tuntuu omalta. Olen kuitenkin kiinnostunut todella monista asioista, minkä vuoksi halusin opiskella lisää. Työllistymiskysymykset painoivat vaakakupissa jonkin verran, mutta itselle sopivan yhdistelmän löytyminen oli tärkeintä. 

Aloitin sosiaalityön opinnot Helsingin yliopistossa syksyllä 2020, eli keskellä korona-aikaa ja pääosin etänä. Olin tätä edeltäneen ajan käynyt sosiaalialan opintoja ammattikorkeakoulussa ja valmistauduin sosiaalityön pääsykokeeseen kansanopistossa. Kansanopistovuoden aikana tein myös avoimen yliopiston opintoja sosiaalitieteistä. 

”Työllistymispohdintojen ja opiskelijajärjestöissä paiskittujen hommien ohella olin kuitenkin unohtanut yhden elämäni suurista rakkauksista, nimittäin musiikin ja intohimon toteuttaa itseäni taiteen keinoin.”

Kaikki vaikutti opintojen alussa lupaavalta. Ajattelin, että tunnen itseni riittävän hyvin ja tiesin, mitä tuleman pitää. Olin iloinen, että saisin tulevan koulutuksen myötä olla entistä varmemmin ihmisläheisessä työssä, jota riittää tehtäväksi ja johon yhdistyisi myös hallinnollisia elementtejä. Olin ehtinyt olla mukana monessa opiskelijajärjestön tehtävässä niin vapaa-ajan kuin työn puolesta, ja näissä tehtävissä hallinnon osaaminen sen monissa eri muodoissaan oli hyvin suuressa roolissa. 

Polku omannäköiseen työelämään voi olla mutkitteleva, mutta etsiminen kannattaa. Kuva: Jens Lelie, Unsplash

Työllistymispohdintojen ja opiskelijajärjestöissä paiskittujen hommien ohella olin kuitenkin unohtanut yhden elämäni suurista rakkauksista, nimittäin musiikin ja intohimon toteuttaa itseäni taiteen keinoin. En ehkä uskonut olevan mahdollista, että voisin yhdistää musiikin aiempiin opintoihini ja muuhun osaamiseeni. Olin kuitenkin alkanut ymmärtää itsestäni uusia asioita ratkaisukeskeisen valmentajan opintojen aikana, joita suoritin sosiaalityön opintojen ohella. Koulutusryhmässä tapasin myös nykyisen laulunopettajani, ja se oli käänteentekevä hetki elämässäni.   

Koulutuksen päätyttyä aloin ottaa laulutunteja vuosien tauon jälkeen. Opin olemaan avoimempi ja määrätietoisempi unelmieni suhteen. Olen uskaltanut solmia uusia kontakteja, aloittanut laulutuntien ohella uudelleen pianotunnit ja löytänyt kuoron, jota voi kutsua toiseksi perheeksi. Ennen kaikkea olen ollut onnellisempi. 

Olen pitänyt musiikin osana elämääni opintojen aiheuttamista kiireistä huolimatta. Lisäksi olen päässyt opiskelemaan hyvin kiinnostavia musiikkiterapian kursseja, joiden ansiosta voin kenties yhdistää musiikin konkreettisesti osaksi aiempaa osaamistani. 

Jos kaikki menee suunnitelmien mukaan, tämän kevätlukukauden loppupuolella saan valtiotieteiden kandidaatin paperit. Opinnoissa ja alassa on ollut paljon hyvää, vaikka opinnot ovatkin aiheuttaneet ristiriitaisia tunteita paljon enemmän kuin teologiaa opiskellessani. Tiedän myös, että teologian opinnoista saatu osaaminen tulee varmasti olemaan osa työtäni tavalla tai toisella. 

”Useiden opintojen tai töiden tekeminen ei aina ole päämäärätöntä vaeltamista tai sitä, ettei mikään kelpaa.”

Keskustelu isäni kanssa oli paitsi vanhemman ja aikuisen lapsen välinen keskustelu, myös keskustelu eri sukupolvien välillä. Myönnän, ettei minulla ollut kaikkia isäni näkemyksiä kohtaan riittävästi ymmärrystä. Tiedostan, että vasta viime vuosina työn merkityksellisyydestä on puhuttu paljon. Toisin oli muutama vuosikymmen sitten, joten ymmärrän, että aihe voi tuntua hyvin vieraalta. Tiedän myös olevani etuoikeutettu siltä osin, että vanhempani ovat tukeneet minua monin tavoin opinnoissani ja yrittäneet auttaa oikeaan suuntaan. 

Useiden opintojen tai töiden tekeminen ei aina ole päämäärätöntä vaeltamista tai sitä, ettei mikään kelpaa. Haluan uskoa, että vaikka oma työ ei varmasti aivan joka päivä tunnu intohimolta, sydän lopulta sanoo, kun suunta on oikea. Se voi tarkoittaa eri elämänvaiheissa eri asioita, eri alojen yhdistelmästä syntynyttä työtä tai mitä tahansa. Itsensä etsiminen ei ole aina helppoa tai hauskaa, joten toivon, että sille löytyisi enemmän ymmärrystä. Rehellisyys ja empatia vievät pitkälle, vaikka eteenpäin sysäämistä välillä tarvitaankin. Senkin voi tehdä rakentavasti. 

Kirjoittaja on SKY:n varapuheenjohtaja sekä musiikki-, kulttuuri- ja luontointoilija. Suomen Kristillinen Ylioppilasliitto on Etsijä-lehden kustantaja.

Julkaistu

ASMR on kihelmöivää rauhaa, jota kaikki eivät tunne

Karoliina Virkkunen

ISTUMME mummoni keittiönpöydän ääressä ja pula-aikaan tottunut mummo viikkailee rauhallisin liikkein muovipusseja kauniiksi nyyteiksi, koska haluaa säilyttää ne. Olen 10-vuotias. Muovipussien rapina ja mummoni pehmeiden käsien lempeä liike hiljaisessa keittiössä saa aivoni hyrisemään. Korvani takaa lähtee selkäpiitä alas ihana väreilyn tunne. Tuijotan tyhjyyteen ja rentoudun makaroniksi.

Muistan tällaisia rentouttavia kokemuksia myös koulusta, kun opettaja tuli henkilökohtaisesti auttamaan minua tehtävien kanssa hiljaisessa luokassa. Opettajan kuiskinta ja ympäriltä kuuluva kynien rapina oli huumaavaa. Lukiossa en olisi millään halunnut luopua ruotsin sijaisesta, jonka pelkkä puheääni aiheutti minussa tämän tunteen.

Lukioikäisenä olin oppinut jo vähän häpeämään tätä tunnetta, vaikka salaa hivelinkin niskaani kynänvarrella samaan aikaan, kun ruotsin sijainen kertoi rauhallisella äänellään adverbeista. En uskaltanut kertoa kellekään saavani outoa tyydytystä oudoista asioista. Pelkäsin olevani yksin asian kanssa.

Oliko tunne seksuaalinen? Ei. Lohduttava? Ehkä.

”Satunnainen muotibloggaaja ei tiennyt, että katsoin hänen saman lyhyen videonsa noin 586 kertaa vain tunteakseni kivaa kutinaa niskassa.”

Vuonna 2011 koin valaistuksen seikkaillessani lempiharrastukseni Youtuben parissa. Olin jo tallennellut itselleni lukuisia videoita, joiden sisältö oli tahattoman rentouttavaa. Pehmeästi puhuvia ihmisiä ja mukavia ääniä, joiden äärellä rentouduin salamyhkäisesti yksin kotonani kuin isokin rikollinen. Satunnainen muotibloggaaja ei tiennyt, että katsoin hänen saman lyhyen videonsa noin 586 kertaa vain tunteakseni kivaa kutinaa niskassa. Valaistuksen hetken koin törmätessäni videoon, jonka otsikossa oli kirjainyhdistelmä ASMR.

ASMR on nykyään valtavirtaa, mutta moni ei tunne sen alkuperää. Kuva: Pixabay

Olin törmännyt ensimmäiseen ihmiseen, joka äänitti videolle ASMR-kihelmöintiä aiheuttavia ääniä tarkoituksella. Kanavan nimi oli GentleWhispering, ja sen taustalla toimiva Maria Viktorovna on nykyään luultavasti maailman kuuluisin ASMR-taiteilija.

Tuohon aikaan ASMR-yhteisö oli vielä pieni ja marginaalinen yhteisö internetissä, enkä tuntenut lisäkseni ketään oikeassa elämässä, joka olisi tiennyt mistä on kyse. Otin asian kuitenkin rohkeammin puheeksi, kun vihdoin tiesin, että en ole hullu enkä yksin. Yllätyksekseni myös veljeni tunnisti tämän nautinnon ja kertoi, että esimerkiksi pihasoran rapina auton renkaiden alla oli miellyttävää.

ASMR-tunnetta aiheuttavista äänistä ja visuaalisista liikkeistä käytetään yleisesti käsitettä trigger, triggeri. Toimivat triggerit ovat yksilöllisiä, ja niiden toimivuus voi riippua esimerkiksi vireystilasta ja ympäristöstä. Sama video ei välttämättä toimi joka kerta vuosikausia, vaan sen vaikuttavuus voi välillä sammua. Olen kokenut myös ajoittaista kyvyttömyyttä kokea ASMR-tunnetta ylipäätään.

ASMR-videoiden ilmiö räjähti Youtubessa muutamassa vuodessa valtavaksi, ja uusia ASMR-taiteilijoita, asmrtisteja, tuli esiin kuin sieniä sateella. Taisinpa itsekin ladata Youtubeen muutaman videon. Nykyisin ASMR-videot ovat valtavirtaa ja samalla niiden alkuperä on hämärtynyt.

Moni mieltää ASMR:n pelkiksi rentoutusvideoiksi, joissa kuiskitaan ja naputellaan esineitä kynsillä. Toiset pitävät sisältöjä omituisen seksuaalisina ja ASMR-videoiden joukkoon on ilmestynyt paljon myös seksuaalissävytteisiä videoita — tai vähintäänkin sellaisia, joiden tarkoituksena on luoda illuusioita intiimistä läheisyydestä esimerkiksi tyttöystävä-roolileikkien muodossa. Niissä hyödynnetään parasosiaalisuutta ja houkutellaan näin myös seuraajia tai jopa kuukausitilaajia, jotka maksavat sisällöstä. Parasosiaalisuudella viitataan illuusioon aidosta ihmiskontaktista tai -suhteesta esimerkiksi somevaikuttajan kanssa.1

Monille on hämärää, että kirjainyhdistelmä ASMR viittaa tiettyyn kokemukseen, jota kaikki eivät kykene kokemaan. Käsitteen autonomous sensory meridian response kehitti Jennifer Allen vuonna 2010 kuvaamaan tunnetta, jota itse tunsi, mutta josta oli vaikea keskustella muiden kanssa. Käsite lähti leviämään, kun Allen perusti ilmiölle oman ryhmän Facebookiin.2 Käsite oli siis todellakin uusi, kun itse törmäsin siihen ensimmäisen kerran vuonna 2011.

”Monille on hämärää, että kirjainyhdistelmä ASMR viittaa tiettyyn kokemukseen, jota kaikki eivät kykene kokemaan.”

Ymmärrys siitä, että kaikki eivät kykene kokemaan ASMR-tunnetta muotoutui, kun käsite alkoi levitä internetissä. Sittemmin ilmiöstä on tehty tutkimusta esimerkiksi psykologian kentällä, mutta vieläkin tunteen syntymekanismit ja syyt ovat melko tuntemattomat.

Esimerkiksi Giulia Lara Poerion, Emma Blakeyn, Thomas J. Hostlerin ja Theresa Veltrin katsaus kahteen tutkimukseen erotteli ASMR-tunteen muista verrattavista elämyksistä, kuten taiteen kokemisesta ja totesi, että ASMR-videot voivat tuoda myönteisiä terveysvaikutuksia erityisesti niille, jotka ilmoittivat kykenevänsä kokemaan ASMR-tunnetta.

Taiteen kokemisessa tyypillistä oli, että innostus vaikkapa vaikuttavan musiikin äärellä nosti sydämen sykettä, kun taas ASMR vaikutti sykettä laskevasti. ASMR-kokemus lisäsi myös ihon sähkönjohtavuutta, mikä toisaalta kertoo sympaattisen hermoston aktivoitumisesta eli jännittyneisyyden noususta. Tutkijat huomauttivat, että vaikka laskeva sydämen syke ja tällainen aktivoiva vaikutus näyttävät olevan ristiriidassa keskenään, on tämä fysiologisesti mahdollista. Heidän mukaansa tämä voi kertoa siitä, että ASMR on emotionaalisesti monimutkainen ilmiö.

Tutkittavat kertoivat myös videoiden tuomasta yhteyden tunteesta (connectedness).3 Tällainen yhteyden kokemus viittaa aiemmin mainitsemaani parasosiaalisuuteen. Erityisesti intiimit roolileikkivideot voivat helpottaa yksinäisyyttä, jota moni nykyajan maailmassa tuntee.

Itselleni tällainen parasosiaalinen intiimiys ja lohduttavat roolileikit eivät ole olleet tärkeitä ja personal attention eli henkilökohtainen huomiointi ei toimi minulle triggerinä. Minun on itse asiassa helpointa keskittyä nauttimaan tunteesta, kun minuun ei kiinnitetä mitään huomiota, eikä minun tarvitse vastata toisen ihmisen huomioon. Kuten tutkimuksessa todettiin, ASMR voi olla emotionaalisesti monimutkainen ilmiö. Yhteyden kokeminen voi olla osa sitä, mutta ASMR-kihelmöintiä voi kokea myös ilman.

Paperin kahina ja kirjoittamisesta lähtevä ääni voivat toimia ASMR-triggereinä. Kuva: Pixabay

”En missään tapauksessa voi tuntea ASMR-tunnetta aina kun haluan. Olenkin oppinut tunnistamaan kehossani ja mielessäni, milloin kokemukselle on otollinen hetki.”

Itselleni ASMR-videot ovat toimineet ennen kaikkea rauhoittavina kokemuksina, ja ne ovat auttaneet minua myös keskittymään esimerkiksi kirjallisiin töihin. ASMR maadoittaa ja luo turvallisen kuplan, jossa keho ja mieli löytävät täydellisen rauhan tunteen. Kupla on hyvin herkkä ja särkyy helposti, jos ympäristöön tai kehoon tulee häiriötekijöitä. En missään tapauksessa voi tuntea ASMR-tunnetta aina kun haluan. Olenkin oppinut tunnistamaan kehossani ja mielessäni, milloin kokemukselle on otollinen hetki.

Katson ja kuuntelen ASMR-sisältöjä kuitenkin myös silloin kun tiedän, etten voi kokea varsinaista kihelmöintiä. Esimerkiksi iltaisin peiton alla se ei ole mahdollista, koska peitto koskettaa ihoa ja näin estää kihelmöinnin. Rauhoittavat äänet alkavat kuitenkin nukuttaa minua. Katson usein samoja videoita uudelleen, sillä ennakoitavuus tuo turvaa ja auttaa entisestään rentoutumisessa.

Minulle tehokkaimpia triggereitä ovat pehmeä puhe ja aksentit, rapinat ja kahinat, tietyt sanat ja ilmaisut ja rauhallinen liikehdintä. Kuiskaus ei toimi minulle, mikä on harmi, sillä ylivoimainen enemmistö puhutusta ASMR-sisällöstä on kuiskattua.

Erityisen kiehtovaa on tahaton ASMR eli sisällöt, joita ei ole alun perin tarkoitettu ASMR-taiteeksi. Tahattoman triggeröiville videoille on olemassa myös omia Youtube-kanavia. Tahattomuudessa viehättää varmasti aitous, sillä se vie lähimmäksi lapsuuden ja nuoruuden kokemuksia, jolloin koin tunnetta arkipäiväisissä ja yllättävissä tilanteissa. Tällaisia tilanteita saattavat yhä olla esimerkiksi apteekin tai jonkun viraston luukulla asiointi.

”Tahattomuudessa viehättää varmasti aitous, sillä se vie lähimmäksi lapsuuden ja nuoruuden kokemuksia, jolloin koin tunnetta arkipäiväisissä ja yllättävissä tilanteissa.”

ASMR-käsitteen ja sitä ympäröivän yhteisön löytyminen oli minulle aikanaan valtavan tärkeä juttu. Vietin paljon aikaa Youtubessa ja keskustelupalstoilla keskustellen muiden yhteisön jäsenten kanssa. Etsin myös innolla uusia taiteilijoita, joiden sisältö toimisi minulle. Nykyisin kyky tuntea ASMR-kihelmöintiä on lähinnä mukava lisä elämään, ja olen siitä kiitollinen. Minulla on paljon myös elämää hankaloittavia aistiyliherkkyyksiä, ja ASMR auttaa minua hivelemään aistejani hyvällä tavalla.

Kirjoittaja tuntee ASMR-kihelmöinnin lähtevän oikeanpuoleisen korvan takaa. Kuva: Kimia Zarifi, Unsplash

Aistiherkkyyksien yhteys ASMR:ään on mielenkiintoinen asia, sillä on myös paljon ihmisiä, jotka eivät voi sietää ASMR-ääniä esimerkiksi misofonian vuoksi. Erityisesti syömisen äänet ovat monesta suorastaan kuvottavia. Misofonia tarkoittaa herkistymistä ja inhoa arkipäiväisiä, usein toistuvia ääniä kohtaan. Näitä voivat olla esimerkiksi syömisen ja hengittämisen äänet.4

Itselleni syömisen äänet ovat miellyttäviä ja katson mielelläni ASMR-videoita, joissa syödään. Myös suusta kuuluvat maiskahtelevat äänet kutittelevat aivojani. Yläasteella olin salaa innoissani kielistudio-tunneista, joissa opettaja puhui maiskutellen mikrofoniin ja me oppilaat kuuntelimme häntä kuulokkeista omissa kopeissa. Olisi mielenkiintoista tietää, kuinka moni luokassa koki opettajan äänen miellyttävänä, kuinka moni kuvottavana ja kuinka moni ei kiinnittänyt asiaan mitään huomiota.

Vaikka kaikki eivät pystykään kokemaan ASMR-kihelmöintiä ja osa kärsii misofoniasta, suosittelen jokaista etsimään elämäänsä ääniä, jotka miellyttävät ja rauhoittavat. Siinä missä itse saan äänimaljaterapiasta migreenin, voi sellainen olla toiselle erittäin terapeuttista. Myös luontoäänet linnunlaulusta veden liplatukseen ja sateen ropinaan voivat auttaa rentoutumaan vaikka omassa olohuoneessa.

Kirjoittaja on pitkän linjan ASMR-intoilija ja ensimmäisen kesän palstaviljelijä.

Lähteet

  1. Rotola-Pukkila, Miisa & Pekka Isotalus. 2021. Ystävyyttä vai illuusiota? Parasosiaalisen suhteen näkyminen seuraajien viesteissä sosiaalisen median vaikuttajalle. Lähikuva – Audiovisuaalisen Kulttuurin Tieteellinen Julkaisu, 34(2-3), 95–110. https://doi.org/10.23994/lk.111163
  2. https://asmruniversity.com/2016/05/17/jennifer-allen-interview-coined-asmr/#more-5769
  3. Poerion, Giulia Lara & Emma Blakey & Thomas J. Hostler & Theresa Veltri. 2018. More than a feeling: Autonomous sensory meridian response (ASMR) is characterized by reliable changes in affect and physiology. https://doi.org/10.1371/journal.pone.0196645
  4. https://anna.fi/hyvinvointi/terveys/arsyttaako-maiskutus-tai-rouskutus-syyna-voi-olla-misofonia
Julkaistu

Kuoleman hyväksyminen auttaa näkemään elämän kauneuden

Liidi Puttonen

KUOLEMAA on aina pidetty ihmiskunnan historian suurimpana mysteerinä. Vielä nykypäivänäkin ihmiset etsivät elämän merkitystä ja selitystä sille, mihin ihminen päätyy kuoleman jälkeen. Koska kuolema ymmärretään elämän päättymisenä, on siihen suhtauduttu kielteisesti. Voiko elämän rajallisuuden kuitenkin nähdä kauniina ja jopa tarpeellisena?

Kuolemasta tekee kiehtovan sen mystisyys ja fakta, että kukaan meistä ei ole kokenut sitä. Tietämättömyyden vuoksi kuolemasta on usein hankalaa puhua, ja siitä harvoin puhutaan arkisissa tilanteissa neutraalisti. Ikään kuin se olisi tabu, jota voidaan käsitellä vain uskontojen yhteydessä.

Ernest Becker käsittelee kirjassaan “The denial of death” kuoleman sivuuttamista ja sitä, miten eri tavoin ihminen voi löytää merkityksen elämälleen. Beckerin mukaan ihminen ei halua tiedostaa kuolemaa, sillä sen sivuuttaminen helpottaa elämistä.

Tästä huolimatta kuolema on osa ihmisen perustietoisuutta ja täten läsnä yksilön jokapäiväisessä elämässä. Pelkästään se, miten ihminen suunnittelee elämänsä, liittyy elämän rajallisuuteen ja siihen, että kaikki loppuu aikanaan.

Kuolema näyttäytyy katastrofina, jos koko elämä pyörii oman itsen ympärillä

Toisin kuin eläimet, ihminen joutuu kantamaan kuoleman taakan harteillansa läpi elämän. Miten kuolemaan tulisi suhtautua? Kulttuuriantropologi ja uskontotieteen tutkijatohtori Maija Buttersin mukaan kuolemaan suhtautuminen riippuu näkökulmasta.

Voiko kuolemassa nähdä myös kauneutta? Kuva: Pixabay

Uskonnoissa kuoleman teemaa käsitellään lähes aina jollain tavalla ja kuolemalla on keskeinen paikka uskonnollisessa maailmankuvassa. Butters tuo esille näkemyksen, jonka mukaan uskonnoissa kuolema voidaan nähdä Jumalan määräämäksi, jolloin kuoleman kieltäminen saatetaan tulkita jopa Jumalaa vastaan kapinoimisena.

“Jos elämän mittana on ollut ‘minä itse’, niin toki silloin oma kuolema on katastrofi”

Kun kuoleman teemasta riisutaan uskontojen tuoma merkitys ja sitä tarkastellaan sekulaarista näkökulmasta, voidaan kuolema nähdä ongelmallisena. Maallisessa käsityksessä korostetaan yksilön kuolemaa, jolloin ihminen rakentaa elämän perustan itsensä varaan.

Tällöin ihminen suhtautuu elämän päättymiseen katastrofina. “Jos elämän mittana on ollut ‘minä itse’, niin toki silloin oma kuolema on katastrofi”, toteaa Butters.

Heroistinen ajattelu on yksilökeskeisen kuolemasuhteen ilmentymä

Uskonnollinen ja sekulaari lähestymistapa eivät ole suinkaan ainoita tapoja tarkastella kuolemaa. Butters tuo esille luonnontieteellisen posthumanistisen ajattelutavan, jonka mukaan kuolema nähdään elämän ehtona: pienemmät organismit kuolevat jatkuvasti mahdollistaen suurempien organismien elämisen.

”Nykyaikana elämme illuusiossa, jossa voimme verkostoitua ja olla yhteydessä toisella puolella maapalloa elävien ihmisten kanssa. Voimme luoda itsestämme version, joka on virheetön ja loputon.”

“Esimerkiksi meidän elimistössä tapahtuu jatkuvasti solujen kuolemaa. Jos niin ei tapahtuisi, kuolisimme solujen liikakasvuun —eli syöpään. Kaikki organismit kuolevat jossain vaiheessa. Se on elämän ehto”, Butters lisää.

Kuoleman hyväksyminen ei siis välttämättä vaadi uskonnollista ulottuvuutta, mutta olemassaolon jatkuvuuden tavoitteleminen aiheuttaa helposti uskonnollisuuteen tukeutumisen. Beckerin mukaan uskonto antaa ihmiselle kaksi mahdollisuutta: antautua luonnolle tai ylläpitää omaa sankarillista persoonallisuutta eli heroismia.

Heroismilla on suuri rooli kuoleman sivuuttamisessa myös sekulaarissa elämänkatsomuksessa. Ihmisen tarve olla muistettu kuoleman jälkeen saa ihmisen etsimään merkitystä myös esimerkiksi omasta työurasta tai intohimon kohteesta. Toisin sanoen yksilö haluaa tehdä itsestään “sankarin” tavoittelemalla muistamisen arvoisia saavutuksia.

Kaikkien ihmisten elämä on rajallista. Kuva: Pixabay

Heroismi kertoo siitä, kuinka kuolemaa käsitellään hyvin yksilökeskeisestä näkökulmasta. Butters tuo esille näkökulman, jonka mukaan meidän tulisi keskittyä kuolemaan liittyviin laajempiin kokonaisuuksiin ennemmin kuin vain tarkastella sitä yksilön näkökulmasta.

”Ihmisen tarve olla muistettu kuoleman jälkeen saa ihmisen etsimään merkitystä myös esimerkiksi omasta työurasta tai intohimon kohteesta.”

Kyse on priorisoinnista, sillä ihmiskuntaa uhkaa esimerkiksi luonnon monimuotoisuuden kuoleminen. Ihminen tulee väistämättä kuolemaan, joten herää kysymys, että miksi emme keskity sellaisiin asioihin, joihin voimme vaikuttaa?

Kuoleman tiedostaminen voi auttaa irti riittämättömyyden oravanpyörästä

Vaikka kuolema on biologinen fakta, on inhimillistä etsiä jatkuvuuden tunnetta esimerkiksi sosiaalisesta mediasta. Nykyaikana elämme illuusiossa, jossa voimme verkostoitua ja olla yhteydessä toisella puolella maapalloa elävien ihmisten kanssa. Voimme luoda itsestämme version, joka on virheetön ja loputon.

Samaan aikaan koemme riittämättömyyden tunnetta, koska jollain toisella menee aina paremmin. Salaa toivomme vapautusta vertailun oravanpyörästä ja huomaamme, että ajatus kaiken päättymisestä voi olla lohduttava.

”Vaikka kuoleman näkeminen kauniina tapahtumana on aiheuttanut kiistelyä, voidaan kuoleman hyväksymisessä nähdä kauneutta.”

Kuoleman tiedostamisesta tekee lohduttavan se, että kukaan ei voi välttää sitä. Loppujen lopuksi olemme kaikki samassa tilanteessa saavutuksista huolimatta. Vaikka kuoleman näkeminen kauniina tapahtumana on aiheuttanut kiistelyä, voidaan kuoleman hyväksymisessä nähdä kauneutta.

Näkemällä kuolema osana luontoa ja elämän kiertokulkua voimme ymmärtää sen tarkoituksen. Voimme nähdä yksilön osana elämän kiertokulkua, jossa kuolema on edellytys uuden syntymiselle.

Kirjoittaja on toisen vuoden uskontotieteen opiskelija Turun yliopistosta.

Lähteet

Becker, Ernest. 1973. The denial of death

Julkaistu

Nostin pizzakääreen roskikseen ja huomasin muuttuneeni — Näin Roska päivässä -liike vaikuttaa

Roska päivässä -liike on liike, joka kannustaa ihmisiä kiinnittämään huomiota roskaamiseen ja siivoamaan ympäristöään. Etsijän päätoimittaja kävi tapaamassa liikkeen perustajaa ja sai mukaansa monta miniroskista ja vaikuttavan viestin.

Karoliina Virkkunen

ON järkyttävää, miten paljon muualla maailmassa roskataan. Onneksi meillä Suomessa on niin siistiä. Tai näin luulemme.

Ympäristön kohtalainen siisteys on meille suomalaisille itsestäänselvyys, johon vaikuttavat monet tekijät. Katujen siistijät tekevät verorahoillamme näkymätöntä työtä sellaiseen aikaan, jolloin suurin osa ihmisistä vielä nukkuu. Ilman heitä ympäristömme olisi varsin toisen näköinen.

Kaikkeen hekään eivät pysty. Katso vaikka seuraavan kerran lähikatusi ojia tarkoin silmin. Löydät varmasti vähintään maailman yleisimpiä ja myrkyllisimpiä roskia eli tupakantumppeja.

Tupakoimattomatkaan eivät saa synninpäästöä, sillä ympäristö on täynnä myös muuta roskaa. Karkkipapereita, muovikääreitä, paperiroskaa, lasinsiruja… Miksi teemme näin itsellemme ja muille?

Roska päivässä -liike sai alkunsa sotkuiselta hiekkarannalta

Vuonna 1996 helsinkiläinen Tuula-Maria Ahonen vietti päivää lastensa kanssa Hietaniemen uimarannalla ja havahtui siihen, ettei lasten voinut antaa temmeltää rannalla paljain jaloin. Ranta oli täynnä lasinsiruja ja muuta roskaa. Omassa lapsuudessaan Ahonen muistaa asian olleen vielä toisin.

”Ahonen keksi, että jos jokainen ihminen keräisi edes yhden roskan päivässä, eläisimme varsin toisenlaisessa maailmassa.”

Asia jäi vaivaamaan Ahosta neljäksi vuodeksi, kunnes vuonna 2000 hän päätti perustaa roskaliikkeen. Liikkeen idea syntyi voimakkaan intuitiivisena ideana, jota hän kuvailee korkeammaksi viisaudeksi. Uskonnolliseksi hän ei itse tunnustaudu mutta toteaa, että joku voisi kutsua ideaa Jumalan johdatukseksi.

Ahonen keksi, että jos jokainen ihminen keräisi edes yhden roskan päivässä, eläisimme varsin toisenlaisessa maailmassa. Tästä ajatuksesta kummuten liike sai nimekseen Roska päivässä, ja sen kotisivut on tähän päivään mennessä käännetty jo 23 eri kielelle vapaaehtoisten roskaliikkeen jäsenten voimin.

Kahden vuosikymmenen aikana roskien keräämisestä on tullut Ahoselle ja lukemattomille muille roskaliikkeen jäsenille olemisen tapa — jotain, joka on juurtunut osaksi tavallista arkea.

Roska päivässä -liikkeen jäsenet värväävät uusia jäseniä ihan vain kutsumalla mukaan. Liittyminen ei vaadi muuta kuin lupauksen toiminnasta; henkisen sitoumuksen ja päätöksen olla mukana.

Miniroskis muistuttaa tärkeästä tehtävästä pitää ympäristö puhtaana

Keskeinen osa liikkeen toimintaa ovat miniroskistyöpajat, joita Ahonen kertoo pidetyn lukuisissa eri laitoksissa, organisaatioissa ja tapahtumissa. Roskis ei ole kaupallinen tuote, eikä kovin monimutkainen. Sellaisen voi jokainen tehdä itse vaikkapa vanhasta filmipurkista.

Työpajoissa miniroskiksista tehdään persoonallisen ja hauskan näköisiä liimaamalla niihin kuvia. Tämä tekee esineestä erityisen ja kiinnittää huomion siihen, että esineellä on tärkeä tarkoitus: pitää ympäristö puhtaana.

Miniroskis kulkee kätevästi taskussa. Kuva: Jari Peltoranta

”On edelleen kulttuurinen ja sosiaalinen normi, että tupakka tumpataan maahan. Monet jopa kuvittelevat sen olevan harmiton ja maatuva roska.”

Todellisuudessahan roskien kerääminen tai vähintään omien jälkien siivoaminen ei vaadi koristeltua purnukkaa. Ahonen itse kantaa taskussaan myös esimerkiksi leipäpusseja. Pussin avulla roskien kerääminen on myös hygieenistä.

Tupakoiville miniroskis on kuitenkin kaikkein kätevin. On edelleen kulttuurinen ja sosiaalinen normi, että tupakka tumpataan maahan. Monet jopa kuvittelevat sen olevan harmiton ja maatuva roska. Näin ei kuitenkaan ole. Miten taskussa kulkevasta tupakkaroskiksesta saataisiin normi?

Ylipäätään miniroskis on konkreettinen esine, jonka voi antaa lahjaksi, ja joka olemassaolollaan muistuttaa roskaamattomuuden ja omien jälkien siivoamisen tärkeydestä. Ahonen itse kuvailee miniroskiksen merkitystä ”pienen esineen voimaksi”. Vaikka leipäpussi ajaa saman asian, voi kauniiksi tuotteistetuilla miniroskiksilla olla yllättävä vaikutus.

Häpeä on tehokas kannustin

Muu roskaaminen koetaan kenties nolompana toimintana kuin tupakan tumppaaminen. Roskia on kaikkialla, mutta jostain syystä harvoin näkee ketään heittämässä roskia maahan. Ehkä ihmiset roskaavat eniten silloin, kun kukaan ei näe. Tai silloin, kun harva välittää, eli yöaikaan ja humalassa.

Yksi yhä tavallinen tapa on roskien heittäminen ulos liikkuvan auton ikkunasta. Ahonen kertoo yrittäneensä lähestyä Autoliittoa useaan otteeseen vaikuttaakseen autoilijoihin, mutta jääneensä täysin ilman vastausta.

”Sosiaalinen häpeä on ymmärrettävä tunne, mutta se täytyisi pystyä valjastamaan roskaliikkeen käyttöön niin, että olisi todella nolompaa roskata ja olla siivoamatta ympäristöään.”

Totesimme Ahosen kanssa yhdessä, että auto on modernille ihmiselle keskeinen vapauden symboli. Pyhä lehmä, johon ei saa koskea. Siksi autoilijoihin vaikuttaminen voi olla erityisen vaikeaa. Kulttuurin muuttaminen ei ole helppoa, mutta se on silti mahdollista.

Jotkut ovat kertoneet häpeilevänsä roskien keräämistä julkisesti peläten, että heitä pidettäisiin pullonkerääjinä. Sosiaalinen häpeä on ymmärrettävä tunne, mutta se täytyisi pystyä valjastamaan roskaliikkeen käyttöön niin, että olisi todella nolompaa roskata ja olla siivoamatta ympäristöään.

Idea liikkeestä alkoi hautua Tuula-Maria Ahosen mielessä alun perin jo vuonna 1996, kun hän järkyttyi uimarannan roskaisesta todellisuudesta. Kuvituskuva. Kuva: Sergei Tokmakov, Pixabay
Esimerkin näyttäminen on ylivoimaisesti tärkein muutosvoima

Ahosen mukaan ehdottomasti kaikkein voimakkain muutoksen voima on esimerkki. Hän uskoo esimerkin näyttämisen voimaan niin vahvasti, että hän on jaksanut tehdä tätä työtä yli kaksi vuosikymmentä, eikä väsymistä näy.

”Ahonen on osallistunut kahdesti jopa Linnan juhliin, joihin hänet on kutsuttu nimenomaan roskaliikkeen perustajana.”

Kysyin, eikö missään vaiheessa ole tullut toivoton olo. Eivätkö ihmiset laita hanttiin, kun heitä kehotetaan keräämään roskia?

Enimmäkseen Ahonen muistaa onnistumisia, ihania ja joskus tunteikkaitakin kohtaamisia ja kiitteleviä palautteita. Jos joskus joku oli sanonut pahasti, kymmenen hyvää palautetta peittivät sen alleen. Ahonen on osallistunut kahdesti jopa Linnan juhliin, joihin hänet on kutsuttu nimenomaan roskaliikkeen perustajana.

Onko kaksi vuosikymmentä aktiivista roska-aktivismia sitten tuottanut muutosta? ”Miniroskikset tuottavat jatkuvasti muutosta”, Ahonen toteaa. Roskaliikkeen sanoma leviää verkostomaisesti ihmiseltä ihmiselle.

Esimerkin voima näyttäytyy yksinkertaisimmillaan niin, että itse alkaa kerätä roskia ympäristöstään ja muut vähintään huomaavat sen, elleivät jopa seuraa perässä. Ahonen on itse todennut menetelmän toimivaksi käytännössä moneen kertaan.

Roskien keräämisestä pitäisi tulla arkinen tapa

Itse innostuin roskien keräämisestä jossain korona-ajan keskellä niin, että ostin jopa roskapihdit ja päätin aloittaa roskalenkkeilyn Roskajuoksijan päiväkirjan hengessä. Harrastukselle kävi niin kuin kaikille muillekin harrastuksilleni, eli se unohtui viikossa.

Roskien poiminnasta pitäisi saada siis sisäistettyä niin arkinen tapa, ettei se vaatisi erillistä päätöstä aloittaa uusi harrastus. Miten Ahonen on itse jaksanut olla niin pitkäjänteinen?

”Pitkäjänteisyydestä Ahonen huomauttaa, että naisten äänioikeustaistelu kesti 100 vuotta. Hän uumoilee, että roskaaminen saadaan loppumaan nopeammin.”

Ahonen kertoo, että hänelle itselleen intuitiivinen alkusysäys liikkeen perustamiselle oli niin voimakas kokemus, että se on kantanut pitkälle. Hän myös esimerkiksi käy ystäviensä kanssa kävelyillä niin, että on oletusarvoista kerätä samalla roskia.

Roskien keräämisestä on siis todella tullut olemisen tapa. Pitkäjänteisyydestä Ahonen huomauttaa, että naisten äänioikeustaistelu kesti 100 vuotta. Hän uumoilee, että roskaaminen saadaan loppumaan nopeammin.

Yhdessä tekemällä pääsee pitkälle. Kuva: Pixabay
Roskaongelma ei ratkea sillä, että kieltäydymme siivoamasta toisten jälkiä

Aiemmin en ole välittänyt roskien keräämisestä ehkä siksi, että itselleni on päivänselvää, etten koskaan itse heitä roskia ympäristöön. Laitan roskat mielummin vaikka reppuun ja taskuihin, jos roskiksia ei ole lähellä.

Ympäristömme on kuitenkin meidän kaikkien yhteinen. Onko rakentavaa ajatella asiaa niin yksilöllisesti kuin itse tein? Ahosen tavattuani ymmärsin, että ei. Roskaongelma ei ratkea sillä, että kieltäydymme siivoamasta toisten jälkiä.

Yhtenä päivänä kaupungilla huomasin sen kummempia ajattelematta nostavani muovisen pizzakääreen kadulta roskikseen samalla, kun juttelin puolisolleni niitä näitä. Kohtaamisilla ja hyvällä esimerkillä on väliä.

Julkaistu

Jumalan läsnäolo ja ihmisen vastuu – pohdintaa Raamatun jumalakuvan äärellä

Onko Jumala läsnä tässä elämässä ja jos on, millä tavalla? Miten Jumalan läsnäoloa voitaisiin hahmottaa nykytietämyksen valossa ja miten uskonto voisi tukea ihmistä ottamaan vastuuta elämästään ja tulevaisuudestaan? Näitä kysymyksiä pohdin tässä kirjoituksessa.

Timo Komulainen

USKONTO on osa ihmisenä olemista, toiselle vahvemmin, toiselle heikommin. Joku kokee uskonnon elämää vahvistavaksi asiaksi, toiselle se aiheuttaa ahdistusta. Jotkut kokevat olevansa uskonnon suhteen sivullisia.

Kristillisestä perinteestä nouseva jumalakuva on meille läheisin. Sen kertomukset, myytit ja rituaalit ovat meille tuttuja ja edelleen tärkeitä. Niihin sisältyy kuitenkin paljon ristiriitaisuutta. Ne koostuvat sekä faktasta että fiktiosta. Ne luovat turvallisuuden tunnetta, mutta monelle myös epämääräistä syyllisyyttä.

Jumalasta puhutaan turvallisena isänä, mutta samalla hänet koetaan jossain määrin uhkaavaksi. Teologit ovat puhuneet jumalan salatusta puolesta (Deus absconditus), jota ihminen ei voi ymmärtää.

”Elämän yksityiskohtiin Jumala tuskin puuttuu.”

Ajatuksemme jumalasta juontaa hyvin kaukaa ja siihen on myös kristillisessä perinteessä nivoutunut historian kuluessa monia uskomuksia, jotka eivät välttämättä pidä yhtä reaalimaailman kanssa.

Kristillisen perinteen mukaan Jumala on kaiken hyvän lähde. Hän on luomisessa antanut meille tietyt lahjat ja kyvyn kehittää niitä. Kasvuympäristömme välityksellä olemme saaneet lisää valmiuksia. Näillä lahjoilla elämässä tulee pärjätä. Elämän yksityiskohtiin Jumala tuskin puuttuu.

Michelangelon Sikstuksen kappelin kattofresko, Aatamin luominen (1500-luvun alusta), kuvastaa Luojan valtavaa henkistä energiaa. Kuva: Pixabay
Michelangelon Sikstuksen kappelin kattofresko, Aatamin luominen (1500-luvun alusta), kuvastaa Luojan valtavaa henkistä energiaa. Kuva: Pixabay
Luonnonvalinnassa toteutuu elämän syvä ristiriita

Millä tavoin Jumala sitten on läsnä ja vaikuttaa elämässä? Ajatus luonnonvalinnasta ja sitä seuraavasta evoluutiosta on meille tuttu. Se kehitti brittiläinen luonnontutkija Charles Darwin jo 1850-luvulla.

Sen mukaan eri eliöt jatkavat perimässään niitä ominaisuuksia, jotka ovat tarpeen siinä ympäristössä, missä he elävät. Tämä sama piirre on Jumalan antama ominaisuus myös ihmisessä.

Ajatus luonnonvalinnasta sisältää myös ajatuksen tietynlaisesta kilpailusta, jotta kehitys olisi mahdollista. Luonnossa tuo kilpailu on usein varsin julmaa. Vahvempi syrjäyttää heikomman. Julmaa se voi olla myös ihmisyhteisössä. Tässä on elämän syvä ristiriita.

Urheilukilpailu on tästä hyvä esimerkki. Olisi outoa, jos Jumala antaisi sen kilpailijan voittaa, joka on rukoillut. Rukoilijoita on voinut olla useita ja rukouksella on jokaiselle merkitystä, mutta tuskin ratkaisuna voittamiseen.

”Rukous on meissä oleva tarve, jonka olemme myös luomisessa saaneet. Se liittyy kokemukseen todellisuudesta, jonka ajattelemme olevan tämän aistein havaittavan maailman ulkopuolella ja joka on mystinen, salattu tai vaikeneva.”

Mitä merkitystä rukouksella on nykyihmiselle?

Jos Jumala ei puutu elämän yksityiskohtiin, mikä merkitys sitten on rukouksella? Olemmehan tottuneet rukouksessa pyytämään hänen apuaan huoliimme.

Rukous on meissä oleva tarve, jonka olemme myös luomisessa saaneet. Se liittyy kokemukseen todellisuudesta, jonka ajattelemme olevan tämän aistein havaittavan maailman ulkopuolella ja joka on mystinen, salattu tai vaikeneva. Me kristityt kutsumme tätä näkymätöntä todellisuutta Jumalaksi.

Rukouksessa olemme tämän salatun edessä ja tarkastelemme siinä itseämme. Tuomme siihen tarkasteluun myös kanssaihmisemme, erityisesti läheisemme. Rukouksessa voimme pohtia, miten käyttäisin saamiani lahjojani tässä hetkessä niin, että oma ja läheisteni elämä menisi hyvään suuntaan.

Luonnonvalinnan periaate luomakunnassa on haaste, johon ihmisyksilöinä ja yhteisönä joudumme ottamaan koko ajan huomioon. Elämän monimuotoisuus kuuluu Luojamme antamaan perintöön.

Elämän kilpailussa kaikki ei ole reilua. Jo lähtökohdat ovat hyvin epäreiluja. Eikö se kerro Luojan epäoikeudenmukaisuudesta?

Elämän säilymisen kannalta ei. Luonnonvalinnan periaate luomakunnassa on haaste, johon ihmisyksilöinä ja yhteisönä joudumme ottamaan koko ajan huomioon. Elämän monimuotoisuus kuuluu Luojamme antamaan perintöön.

”Rukouksen varassa on hyvä kulkea hetkestä hetkeen yhdessä muiden kanssa.”

Ihmisyhteisössä se merkitsee erilaisuuden hyväksymistä, heikomman näkemistä osana meitä sekä haasteena pitää hänet mukana ja auttaa häntä kehittämään saamaansa elämän lahjaa. Luonnonvalinta ei koske vain yksilöitä vaan myös yhteisöjä, joiden jäseniä olemme. Niissä pärjäämistä kuvataan ryhmävalinnaksi.

Rukous ei ole luonnon valinnan hallitsemassa maailmassa turha. Se on ennen muuta yhteyttä elämän salattuun ulottuvuuteen, jota aavistelemme ja jota voimme hetkittäin kokea. Se auttaa meitä kestämään elämän paineet ja katsomaan eteenpäin. Rukouksen varassa on hyvä kulkea hetkestä hetkeen yhdessä muiden kanssa.

Tarkoittaako epäonni sitä, että Jumala rankaisee?

Erityisesti sairastuminen panee ihmisen pohtimaan, miksi juuri minä sairastuin. Onko kysymys rangaistuksesta, jonka itse olen aiheuttanut?

Tätä kysymystä pohditaan Uuden testamentin kertomuksessa, jossa Jeesus parantaa sokeana syntyneen miehen. (Joh. 9:1-6). Opetuslapset kysyivät, kuka teki syntiä, tämä vai tämän vanhemmat? Jeesus torjuu kysymyksen ja vastaa arvoituksellisesti, että Jumalan tekojen piti tulla hänessä ilmi, ja parantaa miehen.

Sokeana syntyneen parantamisen yhteydessä Jeesus ikään kuin myönsi, että elämässä tapahtuu asioita, joille ei löydy loogista selitystä. Hän ei myöskään esitä, että sairaudessa olisi kyse synnin rangaistuksesta. Nykyisin tiedetään syy useimpiin tavanomaisiin sairauksiin, mutta ei tiedetä, miksi juuri tietyt yksilöt sairastuvat.

Jumala on pannut elämän liikkeelle, mutta hän ei puutu siihen. Luonnon lait toimivat elämässä, mutta niissä on omat häiriönsä. Niiden kanssa meidän vain on tultava toimeen sen viisauden varassa, jonka olemme saaneet. Jumala ei rankaise.

Helvetillä pelottelua tärkeämpää on ihmisyhteisön pyrkimys oikeudenmukaisuuteen

Matteuksen evankeliumissa on kertomus viimeisestä tuomiosta. (Matt. 25:31-46). Se on herättänyt kautta vuosisatojen tavatonta ahdistusta. Kuulunko niiden joukkoon, joita kohtaa ikuinen rangaistus helvetissä?

”Kuvaus helvetistä oli hyvin realistinen ja se herätti ihmisissä niin suurta pelkoa, että se täytyi maalata peittoon.”

Paltaniemen kirkossa Kainuussa on Emanuel Granbergin maalaus viimeisestä tuomiosta vuodelta 1781. Se on maalattu kirkon ulko-oven yläpuolelle niin, että ihmiset näkivät se aina kirkosta pois lähtiessään. Sen yläreuna kuvaa taivasta ja alareuna helvetin tuskia. Kuvaus helvetistä oli hyvin realistinen ja se herätti ihmisissä niin suurta pelkoa, että se täytyi maalata peittoon.

Ajatusta viimeisestä tuomiosta perustellaan sillä, että oikeudenmukaisuus lopulta toteutuisi tässä epäoikeudenmukaisessa maailmassa. Viimeinen tuomio tapahtuu Kristuksen tullessa takaisin kaikkien enkelten kanssa. Hän itse istuu valtaistuimelle ja toimii tuomarina.

Mikael Toppeliuksen maalaus, Viimeinen tuomio (1700-luvun lopulta) Haukiputaan kirkosta. Vastaava Emanuel Granbergin maalaus Paltaniemen kirkossa on osittain tuhoutunut. Kuva: Wikimedia Commons

Tuomarin rooli tuntuu Kristukseen liitettynä oudolta. Vielä oudompaa on, että vasemmalle puolelle siirrettyjen tuomio on iankaikkinen kadotus.

Nykyisessä humaanissa yhteiskunnassa koetaan, että tuomioistuin on välttämätön, mutta murhaajakin saa tuomion, josta hän voi vapautua. Vankila on paikka, jossa häntä autetaan, niin että hän voisi palata takaisin yhteiskuntaan sen täysivaltaisena jäsenenä. Kaikille luoduille on annettu sama elämän päätös, kuolema. Eikö kaikille tulisi antaa myös sama tulevaisuus, toivo?

Kertomuksessa vapauttavan tuomion ja pääsyn taivaaseen saavat ne, jotka auttavat yhteisön heikoimpia. Heihin elämän antaja ja elämän ylläpitäjä, Kristus, samastuu.

”On jopa tutkimuksin todettu, että epäitsekäs toiminta tuo onnellisuutta tekijälle itselleen. Siinä on elämään sisältyvä siunaus.”

Tähän sisältyy kertomuksen myönteinen, elämää ylläpitävä viesti. He, jotka auttavat yhteisön heikoimpia, vaikuttavat siihen, että koko yhteisö voi hyvin. Näin elämä jatkuu ja kehittyy. On jopa tutkimuksin todettu, että epäitsekäs toiminta tuo onnellisuutta tekijälle itselleen. Siinä on elämään sisältyvä siunaus.

Yhteisön kuuluu pitää tässä elämässä järjestystä myös niille, jotka pyrkivät pärjäämään toisten kustannuksella ja jopa sortamaan toisia. Vaikka oikeudenmukaisuus ei tässä ajassa tunnu täysin toteutuvan, vain siihen pyrkimällä yhteisöt voivat kehittyä.

Käskyjen laajempi tulkinta johtaa elämän kunnioittamiseen

Vanhan testamentin tutuimpia kohtia on kymmenen käskyn laki. Kymmenen käskyä ovat arkielämän viisautta, jonka on todettu toimivan käytännössä.

Perinteisesti käskyt on jaettu kahteen tauluun. Lutherin mukaan ensimmäiseen tauluun kuuluvat käskyt I-III. Ne liittyvät Jumalan pyhyyden kunnioittamiseen. Käskyt IV-X koskevat sen sijaan ihmissuhteita yhteisössä. Käskyjen koko sisältö voidaan hyvin tiivistää rakkauden kaksoiskäskyyn, kuten Jeesuskin teki evankeliumeissa. (Mark. 12:30-31; Matt. 19:19, 37-40).

”Tilanne on kuitenkin muuttunut, kun kaukaisistakin ihmisistä on globalisaation myötä tullut lähimmäisiä ja maapallo koetaan tällä hetkellä suureksi yhteiseksi kodiksi.”

Lähimmäistä koskevat käskyt puolestaan voidaan tiivistää yhteen lähimmäisen rakkauden käskyyn. Käskyt ovat periaatteessa hyvin ymmärrettäviä elämänohjeita. Ne eivät ole tyypillisiä vain israelilaiselle moraalille, vaan niissä on kysymys elämänohjeista, joiden tarpeellisuus on kirjoitettu ihmiskunnan kollektiiviseen tajuntaan.1

Kun puhutaan lähimmäisestä, tulee mieleen lähietäisyydellä oleva ihminen. Tässä suhteessa käskyt ovat toimineet pienissä yhteisöissä. Tilanne on kuitenkin muuttunut, kun kaukaisistakin ihmisistä on globalisaation myötä tullut lähimmäisiä ja maapallo koetaan tällä hetkellä suureksi yhteiseksi kodiksi.

Tämän lisäksi käskyt keskittyvät vain inhimilliseen puoleen elämässä. Muu luomakunnan todellisuus ja tulevat polvet eivät ole kymmenen käskyn piirissä.

Luontoa ei ole aikanaan mielletty osaksi inhimillisen vastuuta, koska on ajateltu, että luonto pitää huolen itsestään. Me voimme kyllä sitä viljellä ja siltä osin sitä tulee myös varjella (1. Moos. 2:15), mutta muutoin ihmisen on lähinnä pidettävä puoliaan luontoa vastaan.

Tilanne on kuitenkin täysin muuttunut. Ihmisen kehittämä teknologia on tuhoamassa elinympäristöämme ja samalla myös ihmissuvun tulevaisuus on vaarassa. Jotta evoluutio voisi tässäkin tilanteessa edetä hyvään suuntaan, on eettisiä normeja laajennettava.

Tästä syystä raamatulliseen perinteeseen liittyvä lähimmäisen rakkauden käsky voitaisiin muotoilla vaikkapa näin: ”Toimi niin, että lähimmäisen elämä on mahdollista tulevaisuudessakin tässä maailmassa. Silloin todella täytät lähimmäisenrakkauden kuninkaallisen lain tässä ajassa.”2

Albert Schweitzer kehitti aikanaan filosofisuskonnollisen käsitteen ”elämän kunnioitus”. Se sisälsi paitsi inhimillisen elämän, myös luonnon kunnioittamisen. ”Missä hyvänsä joudun vahingoittamaan jotakin elämää, minun on oltava selvillä, onko se välttämätöntä”, hän lausui.3

”Jos ajattelemme, että ihminen on saanut elämän elääkseen tässä luonnon lakien ja luonnon valinnan määrittämässä maailmassa, synti saa toisenlaisen merkityksen.”

Synnistä tulisi vapautua elämää, ei Jumalaa varten

Kirkossa on julistettu ihmisille syntien anteeksiantamusta vedoten Jeesuksen uhrikuolemaan. Mitä on synti, josta tarvitaan Jumalan anteeksiantoa? Kristinopin määritelmä kuuluu: ”Synti on sydämen luopumista Jumalasta.” Määritelmän mukaan kaikki ”tekosynnit” johtuvat tästä perussynnistä.

Jos ajattelemme, että ihminen on saanut elämän elääkseen tässä luonnon lakien ja luonnon valinnan määrittämässä maailmassa, synti saa toisenlaisen merkityksen. Se ei ole varsinaisesti majesteettirikos Jumalaa ja hänen pyhää tahtoaan vastaan.

Luomisjärjestyksen mukaan elämän kuuluu mennä eteenpäin ja ihmisen idea on olla tässä kehityksessä mukana. Kun toimimme vastoin tätä periaatetta, teemme tekoja, joita olemme tottuneet kristillisessä perinteessä kutsumaan synniksi. Se aiheuttaa meissä eksistentiaalista pahan olon tunnetta, jota kutsutaan syyllisyydeksi. Yhteisö voi vahvistaa tätä tunnetta paheksumalla toimintaamme.

On ollut hyvin tärkeää, että ihminen on voinut kokea vapautuvansa syyllisyydestä Jumalan edessä, jolta elämän lahja on peräisin. Siitä Kristus on ollut ja on edelleen merkittävä symboli. Samalla olisi tärkeä tiedostaa, että synniksi kutsutut asiat ovat itse asiassa rikkomuksia elämän tarkoitusta vastaan ja parannus niistä vie sekä omaa että yhteisön elämää eteenpäin.

Jokainen ihminen on osallinen elämän lahjasta – miksei siis kaikkia odottaisi ylösnousemus?

Jumalan valtakunta ei toteutunut maan päällä Jeesuksen eläessä eikä myöskään hänen kuollessaan. Ajatus jäi kuitenkin elämään ja se kehittyi muotoon, jonka mukaan Jeesus palaisi pian, jolloin niin sanotut viimeiset tapahtumat (ta eskhata) alkaisivat.

Siihen kuuluisivat yleinen ylösnousemus ja viimeinen tuomio. Sitä ennen Jeesus kuitenkin kutsuisi omansa luokseen. Tätä tapahtumaa kuvataan Paavalin 1. kirjeessä tessalonikalaisille: ”Herra laskeutuu taivaasta ylienkelin käskyhuudon kuuluessa ja Jumalan pasuunan kaikuessa, ja ensin nousevat ylös ne, jotka ovat kuolleet Kristukseen uskovina. Meidät, jotka olemme vielä elossa ja täällä jäljellä, temmataan sitten yhdessä heidän kanssaan pilvissä yläilmoihin Herraa vastaan. Näin saamme olla aina Herran kanssa. Rohkaiskaa siis toisianne näillä sanoilla.” (1. Tess. 4:16-18).

Tämä Jeesuksen toisen tulemisen odotus eli varhaiskirkossa vahvana, mutta kun Jeesuksen paluu ei toteutunut, ajateltiin, että paluu siirtyy, mutta se toteutuu Jumalan määräämänä aikana. (Matt. 24:42-44; 2 Piet. 3:9).

Historian kuluessa Jeesuksen paluun odotus on elänyt voimakkaana aika ajoin, mutta aina sittemmin hiljentynyt. Jotkut uskonnolliset yhteisöt Suomessakin ovat pitäneet ajatusta vahvasti esillä viime aikoihin asti kylteillä: ”Jeesus tulee, oletko valmis?”

”Nykyisenä internetin aikana sanotaan, että ihmisen elämä jatkuu joka tapauksessa internetissä. Dokumentteihin ja kuviin voi törmätä hamaan iankaikkisuuteen.”

Uuden testamentin kirjoissa ajatellaan, että mystinen uskonyhteys Jeesukseen liittää uskovan myös ylösnousemukseen. Ylösnousemuskin on tietyllä tapaa valikoivaa, vaikka toisaalta puhutaan yleisestä ylösnousemuksesta. Se, mitä ylösnousemuksessa seuraa jakaa ihmisiä: toiset otetaan, toiset jätetään, toiset pääsevät taivaaseen, toiset joutuvat kadotukseen. (Matt. 25:32; Joh. 5:28–29; 1. Kor. 15:22–23; Matt. 24:40–41).

Ajatus elämän jatkumisesta kuoleman jälkeen elää ihmisessä vahvana. Ehkä sekin aavistelu on yksi näistä elämän mysteereistä, jotka olemme luomisessa saaneet. Nykyisenä internetin aikana sanotaan, että ihmisen elämä jatkuu joka tapauksessa internetissä. Dokumentteihin ja kuviin voi törmätä hamaan iankaikkisuuteen.

Ennen kristinuskon tuloa kuolleet läheiset haudattiin kotitalon läheisyyteen ja heihin koettiin vahvaa yhteyttä erityisesti tiettyinä aikoina vuodesta. Yhä edelleen ihmiset kokevat yhteyttä läheisiinsä kuoleman jälkeen ja haluavat vaalia tätä yhteyttä esimerkiksi rukouksessa. Se on toisen todellisuuden aavistelua, josta edellä on jo ollut puhetta.

”Kun kaikki ihmiset ovat tulleet osallisiksi elämän lahjasta ja kun kaikkia odottaa yhtä lailla kuolema, tuntuu oudolta, jos kaikkia ei odottaisi myös yhtä lailla ylösnousemus.”

Jeesuksen ystävien kokemat ilmestykset hänen kuolemansa jälkeen vahvistivat tätä tietoisuutta. Jeesuksen seuraajat kokivat olevansa Jumalan valtakunnan etujoukko ja sillä perusteella oikeutettuja tiettyihin etuisuuksiin. (Matt. 19:28; 20:21). Ajatus valtaistuimesta ja kahdestatoista apostolista istumassa sen vieressä hallitsijoina tuntuu tämän päivän ihmisestä todella vieraalta.

Kun kaikki ihmiset ovat tulleet osallisiksi elämän lahjasta ja kun kaikkia odottaa yhtä lailla kuolema, tuntuu oudolta, jos kaikkia ei odottaisi myös yhtä lailla ylösnousemus. Millaista tuo elämä on ajan rajan takana, siitä emme tiedä, mutta sitä voimme aavistella. Siitä on Raamatussa kauniita kuvia.

Lähteet

  1. Veijola Timo, Dekalogi 1988, s. 232.
  2. Jaak. 2:8; Timo Veijolan muotoilu edellä mainitussa teoksessa, s. 235.
  3. Schweitzer Albert, Elämän kunnioitus, 1959, s. 346.
  4. https://commons.wikimedia.org/wiki/File:Mikael_Toppelius_Haukipudas_Church.JPG
Julkaistu

Malamatin tie

Juho Rekilä

KUINKA hengellinen auktoriteetti välittää opetuksensa? Usein opettajat ovat nuhteettomia pyhimyksiä, mutta jotkut valitsevat opetustavakseen niin kutsutun malamatin tien. Käsite viittaa menetelmään, jossa henkinen auktoriteetti käyttäytyy tarkoituksella paheksuttavasti. Metodin tarkoituksena voi olla mm. kohdistaa seuraajien huomio opettajasta opetukseen.

Pyhän opetuksen pedagogiikka

Useissa hengellisissä suuntauksissa vallitsee ajatus, että valaistuneen henkilön on tultava ”torille auttavin käsin”, maalliseen maailmaan vähentämään muiden ihmisten kärsimystä. Kuitenkin ne, joilla on luontaista karismaa, erityislaatuista viisautta tai merkittävä aura olemisessaan, tulevat helposti ihailun ja palvonnan kohteiksi. Ihmisten huomio kohdistuu auktoriteetin ulkoiseen olemukseen, eikä siihen, mitä hän opettaa.

”Kuvittelemme toisten ihmisten ”sen jonkin” siroavan päällemme, mikäli matkimme heidän tekojaan, saamme heidän nimikirjoituksiaan tai yritämme näyttää heiltä.”

Joidenkin henkilöiden tapauksessa esimerkillä opettaminen on olennainen tiedon välittämisen tapa. Monet pyhimykset ovat opettaneet sanoin, tarinoin ja vertauksin, mutta lisäksi heidän elämistään ja elämäntavoistaan on tullut tavoiteltavia. Esimerkkejä ovat pyhiinvaellukset paikkoihin joissa pyhät ihmiset ovat käyneet tai filippiiniläisten vuosittaiset ristiinnaulissemisseremoniat Jeesuksen kärsimyksen kokemiseksi. Kuvittelemme toisten ihmisten ”sen jonkin” siroavan päällemme, mikäli matkimme heidän tekojaan, saamme heidän nimikirjoituksiaan tai yritämme näyttää heiltä.

Filippiiniläinen ristiinnaulitsemisseremonia. Kuva: Wikimedia Commons

Karismaattisten johtohahmojen seuraajat tulevat tietoisesti tai tiedostamattaan riippuvaiseksi johtajastaan. On kuitenkin hengellisiä opettajia, jotka ovat valinneet niin sanotun malamatin tien.

”Keräämällä moitteita itseensä opettajat tai muut hengen polulla pitkälle taivaltaneet voivat välttää itseensä kohdistuvat kiitoksen ja ihailun ja kätkeä todellisen olemuksensa.”

Epätäydellisyyden edut

Malamatin tie (arabian kielen sanasta Malāmah (ملامة), moite/syyllisyys) on varsinkin suufilaisuudesta tuleva opetusmetodi, vaikka vastaavia ajatuksia on ollut muissakin perinteissä. Siinä missä karismaattiset hengelliset johtajat (sekä ihmiset yleensä) pyrkivät hyveellisyyteen, oikeudenmukaisuuteen ja muiden kulloinkin hyväksyttyinä olevien hyveiden toteuttamiseen joko käytännössä tai näennäisesti, malamatin tietä kulkeva opettaja rikkoo tarkoituksellisesti kuvaa itsestään täydellisenä ihmisenä.

Keräämällä moitteita itseensä opettajat tai muut hengen polulla pitkälle taivaltaneet voivat välttää itseensä kohdistuvat kiitoksen ja ihailun ja kätkeä todellisen olemuksensa. Hyvin pelkistetysti muotoiltuna voitaneen sanoa, että ”jotain” omaava ihminen näkee tietoisesti vaivaa peittääkseen tämän ”jonkin” muilta.

Osa voi valita ”moitteen metodin” jo varhain. Jos jotkin ihmisyksilöt osoittivat jo nuoressa iässä merkkejä mahdollisuudesta nousta korkeaan asemaan, he saattoivat suojella itseään alkamalla keräämään moitteita osakseen. Näin he saattoivat keskittää elämänsä henkisen päämäärän toteuttamiseksi lankeamatta itseen kohdistuvan ihailun houkutukseen.

”Sormi, joka osoittaa kuuta, ei ole kuu”, eikä sormen katsominen ei hyödytä henkilöä, joka on tullut paikalle nähdäkseen kuun.

Samoin metodin potentiaalisena etuna on mahdollisuus tehdä seuraajista itsenäisiä toimijoita, jotka eivät ala matkia opettajaansa kaikissa käytännön toimissa ja tavoissa, vaan seuraavat opetusta. Opettaja saa siirrettyä huomion sinne, mikä on todella olennaista. ”Sormi, joka osoittaa kuuta, ei ole kuu”, eikä sormen katsominen ei hyödytä henkilöä, joka on tullut paikalle nähdäkseen kuun.

Malamatia opetustapana (tai olemisen tapana) käyttävä opettaja myös pystyy koettelemaan oppilaitaan ja saamaan nämä näyttämään todelliset karvansa. Opettaja ei ala pakottaa viestiään niille, jotka hylkäävät sen viestintuojan ulkoisen käytöksen tai olemuksen perusteella.

”Ne, jotka eivät näe tämän prosessin performanssisuutta, eivät tule ymmärtämään opettajaa saati tämän korkea-arvoisuutta.”

Ymmärtääkö kukaan?

Käytännöllisesti ajateltuna ”syytöksen tie” voi olla keino, jolla opettaja välittää seuraajilleen oikeita toimintatapoja kritisoimatta heitä suoraan. Suufi Idries Shahin (1924-1996) mukaan omille niskoilleen syyt ottava opettaja voi välttää oppilaisiin henkilökohtaisesti kohdistuvan syyttelyn ja siitä johtuvan oppilaan itsetunnosta kohoavan vastustuksen opetusta kohtaan.

Ne, jotka eivät näe tämän prosessin performanssisuutta, eivät tule ymmärtämään opettajaa saati tämän korkea-arvoisuutta. Tämä on myös ymmärrettävä näkökanta: stereotyyppinen pyhä auktoriteetti ei huijaa, ei valehtele, ei varasta tai osoita omia heikkouksiaan oppilailleen. Auktoriteeteilta – hengellisiltä tai maallisilta – odotetaan yleensä jonkinlaista täydellistä viattomuutta.

Oletamme virheettömyyttä ja olemme valmiita moittimaan muita pienistäkin säröistä. Samaan aikaan muut saattavat pitää meille peiliä, ja katsovat hiljaa, kun me soimaamme kuvajaista, jota kutsumme toiseksi ihmiseksi.

Lähteet

J.G. Bennett: Gurdjieff – hyvin suuri arvoitus (2009)

Idries Shah: The Commanding Self (1994)

Yannis Toussulis: Sufism and the Way of Blame (2011)