OLETKO törmännyt Youtubessa hauskannäköiseen naiseen, joka puhuu koronavainajien ruumiiden turvallisuudesta, hassujen luolajärven kalojen kohtalosta ja historian ikonisimmista ruumiista? Hän on yhdysvaltalainen Caitlin Doughty, hauturi ja youtubettaja, joka on perustanut kuolemapositiivisen liikkeen. Hänen Ask a Mortician -kanavallaan on huikeat 1,93 miljoonaa seuraajaa.
Kuolemapositiivinen liike ja sen taustalla oleva hyvän kuoleman järjestö The Order of the Good Death puhuvat sen puolesta, että kuolemasta puhumisen ei pitäisi olla sellainen tabu kuin se nyt on. Itse kutsun itseäni jonkinlaiseksi kuolemanörtiksi makaaberien kiinnostusteni johdosta, mutta onko omakaan suhteeni kuolemaan kunnossa?
Eipä taida olla. Meidän kaikkien kuolemasuhteeseen vaikuttaa se, että kuolema on tabu. Siitä puhumista ja sen kohtaamista vältellään silloinkin, kun joku on todella kuollut, ja surun keskellä oleva ihminen tarvitsisi kaikkein kipeimmin tukea ja läsnäoloa.
On esimerkiksi hyvin tavallista, että läheisensä menettänyt ihminen jätetään yksin. Ihmiset kaikkoavat ympäriltä, koska he eivät osaa kohdata surevaa eivätkä uskalla kohdata kuolemaa. Käytöstä perustellaan usein sillä, että surevalle halutaan antaa tilaa surra. Surevalta itseltään täytyisi kuitenkin kysyä, mitä hän kaipaa.
”Kuolemapositiivinen liike on olemassa sitä varten, että sekä ihmiset että ympäristö voisivat paremmin.”
Lähipiirissäni on kohdattu raskaita menetyksiä viime vuosina, ja yksikään surevista ei ole toivonut tulevansa jätetyksi yksin. He ovat olleet järkyttyneitä siitä, miten hyvätkin ystävät ovat kadonneet ympäriltä. Näin kävi myös tässä numerossa haastatellulle Henna Laineelle, kun hänen lapsensa kuoli syöpään.
Kuolemapositiivinen liike on olemassa sitä varten, että sekä ihmiset että ympäristö voisivat paremmin. Liikkeen jäsenet uskovat, että avoimempi keskustelu kuolemasta takaa myös eläville paremman voinnin.
Kuva: Pixabay
Liikkeen kahdeksaan perusajatukseen sisältyy kannanottoja niin kuolemaa koskevasta lainsäädännöstä ja vainajien yhdenvertaisesta kohtelusta kuin henkilökohtaisesta vastuunotosta omasta kuolemasta.
Henkilökohtainen vastuunotto tarkoittaa ajatusta siitä, että ihminen jo eläessään ottaa osaa omaan kuolemaansa esimerkiksi laatimalla kuolemaa varten tarvittavat paperit omaistensa surua helpottamaan. Kuolemapositiivisuuden perusajatuksiin kuuluu, että on hyvä myös osallistua omien hautajaistensa suunnittelemiseen.
”Kuolema ei ole elämälle vastakkaista; kuolema on elämää.”
Kaikella tällä avoimen yhteiskunnallisen keskustelun lisäksi voidaan rakentaa tervettä suhtautumista vääjäämättömään kuolemaan. On totta, että myöhäisiin raskauden keskeytymisiin, kohtukuolemiin ja pienten lasten menehtymiseen ei voi varautua papereita laatimalla. Niitäkin silti tapahtuu, ja siksi yhteiskuntamme kaipaa enemmän keskustelua kuolemasta.
Vaikka olen ollut kiinnostunut näistä asioista jo vuosia, on itselläni asiakirjojen laatiminen yhä tekemättä. Olen kuitenkin pohtinut sitä paljon. Se tulee mieleen erityisesti silloin, kun ylitän kotitaloni edessä olevaa autotietä, jolla autoilijat käyttäytyvät jatkuvasti holtittomasti.
Asiakirjoihin tulisi jättää ohjeet paitsi siitä, millaisen hautauksen haluan myös siitä, mitä tehdään tiedostoilleni, kuvilleni, päiväkirjoilleni ja sosiaalisen median tileilleni. Haluanko antaa jotakin juuri tietylle ihmiselle? Haluanko, että kaikki hävitetään silmät kiinni?
En ole päässyt vielä niin pitkälle, mutta tämä täytyy ottaa nyt työn alle. Ei siksi, että haluan kuolla, vaan siksi, että kuolen tahdostani riippumatta. Kuolema ei ole elämälle vastakkaista; kuolema on elämää.
Karoliina Virkkunen
Tämä on viimeinen Etsijän numero, jonka julkaisen päätoimittajana. Kiitän lämpimästi kaikkia lukijoita ja toivottaa onnea ja menestystä uudelle päätoimittajalle.
Esseessään Mikko Lamberg käsittelee taideriippuvuutta ja ylevöittävän kokemuksen metsästystä.
Mikko Lamberg
KETONEN & Myllyrinne -TV-ohjelmassa on sketsi, jossa Ville Myllyrinteen esittämä kulttuurinystävä Mika yrittää päästä deittinsä kanssa taidenäyttelyyn. Portsari estää pariskunnan sisäänpääsyn, koska taiteenrakastaja on jo nauttinut liikaa kulttuuria.1
Hassutteleva sketsi vertaa estotonta ryyppäämistä ja sitä seuraavaa hybristä kulttuurin liikakäyttöön ja siitä sössöttämiseen. Lähtökohta on humoristisen absurdi, ohjelmalle tyypillistä liioitteluhuumoria. Taiteen rinnastamisessa päihteisiin on kuitenkin itua.
Olen ollut lapsesta asti addiktoitunut taiteeseen ja sitä voimakkaammin mitä enemmän vuosia minulle on kertynyt. Tunnistan, että monien silmissä tämä kiinnostus näyttäytyy poikkeuksellisena.
”Yhden vuoden aikana katson yleensä 300–400 elokuvaa. Parhaana – tai pahimpana – vuotena olen katsonut 1 000.”
Osin taiteeseen pärähtäminen johtuu ammatistani, sillä kirjoitan kulttuurista työkseni. Silti tälläkin saralla olen huomannut olevani äärilaidan väkeä, jätemylly, joka ahmii jatkuvasti kokemuksia. Olen kiinnostunut kuuntelemaan tauotta uutta musiikkia, lukemaan uusia kirjoja, katsomaan uusia elokuvia.
Summittaisia lukemia: Yhden vuoden aikana katson yleensä 300–400 elokuvaa. Parhaana – tai pahimpana – vuotena olen katsonut 1 000. Kuuntelen vuodessa joitain satoja levyjä ja luen keskimäärin 150–200 kirjaa ja sarjakuvaa. Jälkimmäisessä luvussa ei ole mukana kaikki selaamani työkirjallisuus, artikkelit, verkkoesseet, blogit…
Tämän lisäksi käyn näyttelyissä, konserteissa, milloin missäkin tapahtumassa, kun aikaa ja jaksamista löytyy. Käytän myös aikaa tällaisten uusien kokemusten etsimiseen. Voin esimerkiksi kuluttaa tunteja unohduksiin painuneen verkkolehden arkiston lukemiseen tai Internet Archiven selaamiseen tietyillä hakusanoilla.
Sinulla on ongelma, voi joku sanoa. Elämässäni jää kuitenkin aikaa työhön, ihmissuhteisiin, liikuntaan, ruoanlaittoon, muihin harrastuksiin, nukkumiseen ja vain olemiseen. En optimoi, aikatauluta tai harjoita kyykkyjä matkalla vessaan, niin kuin jotkut toiset, vaan pikemminkin kammoan kaikkea tällaista täsmällisyyttä.2
Kuten huomaa, pakkomielteisyyteni koskee vain helposti saatavilla olevaa taidetta. Siinä mielessä olen kuva kulutuskulttuurin toiveasiakkaasta. Saatavilla olevien kokemusten helppo saatavuus ja suhteellinen halpuus mahdollistavat seikkailut. Musiikista kiinnostunut voi tehdä pelkällä YouTubella upeita löytöjä.
Minulla ei ole pakkomielteistä halua käydä teatterissa tai taidenäyttelyissä, koska niissä vierailu vaatii oman vaivansa ja rituaalinsa. Siten ne ovat arjessa enemmän poikkeus. Tässä mielessä taidetta voi verrata päihteisiin. Riippuvuutta on sitä helpompi ruokkia, mitä helpommin ainetta saa.
”Stendhalin syndroomaksi kuvataan tilaa tai mielenterveyden häiriötä, jossa taiteen kokija hurmioituu edessään aukeavasta teoksesta ennen kokemattomalla voimalla.”
Samalla tunnistan olevani keskitason tekijä. Riippuvuuteni on kovempi kuin useimmilla ihmisillä mutta aineeni mietoja. Todella pärähtäneet ravaavat jatkuvasti taidenäyttelyissä, oopperassa ja teatterissa ulkomailla. Minä nautin ekstaasia, toiset crackia.
Stendhalin syndroomaksi kuvataan tilaa tai mielenterveyden häiriötä, jossa taiteen kokija hurmioituu edessään aukeavasta teoksesta ennen kokemattomalla voimalla. Nimi tulee kirjailija Stendhalista (oik. Marie-Henri Beyle, 1783–1842), joka raportoi vuonna 1817 päiväkirjaansa kokemuksistaan firenzeläisen kirkon maalaustaiteen parissa. Varsinaisen nimen syndroomalle keksi psykiatri Graziella Magherini 1980-luvulla.3
Kyse ei ole mistään tavanomaisesta liikutusreaktiosta, vaan kertakaikkisesta antautumisesta, jossa on psykoosiin verrattavissa olevaa oireilua. Kohtauksen saava voi kokea hallusinaatioita ja harhoja, pyörtyä tai voida voimakkaasti pahoin, saada yliannostuksen.
Syndrooma on aina tuntunut kaunokirjalliselta keksinnöltä, väärintulkinnalta Stendhalin sanoista jotka kuvasivat voimakasta liikutusta. Ilmiön harvinaisuuden vuoksi sen psykologisesta todenperäisyydestä ei ole varmuutta, eikä sitä ole sisällytetty yleisesti hyväksyttyjen mentaalisten häiriöiden listoihin. On hankalaa sanoa, miten taidekohtaus eroaa muista merkittävistä hetkistä, joiden aikana ihminen kokee koko elämänsä rattaiston naksahtavan toiseen asentoon.
Stendhalin syndroomaa pidetään poikkeuksellisena niidenkin joukossa, jotka siihen uskovat. Taiteen edessä koetut reaktiot on tutkimuksissa havaittu yhteneviksi muun tunne-elämän reaktioiden kanssa. Kuvataiteen tapauksessa treenatumpi silmä auttaa kokemaan voimakkaampia reaktioita.4
”Mielenterveysongelmien tai syfiliksen onkin epäilty vaikuttaneen myös Stendhaliin.”
En epäile, etteikö ilmiö voisi olla todellinen. Koen vaikeammaksi ymmärtää, miten joku voi kokea taideteoksen psykologiassaan näin voimakkaasti, mikäli taustalla ei ole valmiiksi jonkinlaista mielen järkkymistä. Mielenterveysongelmien tai syfiliksen onkin epäilty vaikuttaneen myös Stendhaliin.
Toisaalta vaisto ja edellä mainittu taidetreeni vihjaisi, että kyse on yläluokkaisesta tai ainakin jossain määrin luokkasidonnaisesta ilmiöstä. On hankalaa ajatella vähät barokkiajan taiteesta välittävää työläisluokan edustajaa vapisemassa kuin haavanlehti 1700-luvun öljymaalauksen edessä. Puhumattakaan siitä, että taide ei ole joillekin elämää muuttavia kokemuksia vaan viihtymistä varten. Henkilön yhteiskuntaluokka vaikuttaa voimakkaasti siihen miten ja mitä hän katsoo.5
Olen ollut epäluuloinen Stendhalin syndrooman nykykulttuurissa selviämisen kannalta ennen kaikkea siksi, että se on ensisijaisesti kuvataiteeseen liitettävä ilmiö. Kulttuurimme on voimakkaasti audiovisuaalista ja liikkuvaa, joten yksittäiseltä maalaukselta vaaditaan lähes mahdottomia. Todelliset hurmoksen tunteet ja transsitilat olen kokenut musiikin parissa eikä siinäkään ole koskaan tullut vastaan tällaisia äärirajoja.
”Haluan maailmani järkähtävän paikoiltaan, koska en tiedä parempaa tunnetta.”
Silti jahtaan jotain Stendhalin syndrooman kaltaista ja sitä kautta luultavasti performoin tahtomattani luovaa luokkaani. Voimakkaita ja siksi kiinnostavia esteettisiä kokemuksia on paljon, mutta niiden löytäminen vaatii jatkuvaa kaivamista ja ajatustyötä. Edellinen on hienosteleva kiertoilmaisu joutilaalle ajalle, jota duunarilla ei välttämättä ole.
Etsin jotain uutta antavaa taidekokemusta jatkuvasti. Haluan maailmani järkähtävän paikoiltaan, koska en tiedä parempaa tunnetta. Tiedän etten koskaan ole valmis, kaikkein vähiten jos luulen sitä olevani; pysähtyminen on kuolema, estetiikka kuoleman torjumista.
Jahtaamisessa on ironinen piirteensä, sillä mitä enemmän taidetta kokee, sitä syvemmälle täytyy sukeltaa – keskinkertaisiin teoksiin turtuu ja lopulta niistä, kuten suurimmasta osasta valtavirran kulttuuria, ei saa mitään ajankulua suurempaa irti.
”Suurin varjopuoli on kenties yllättävä: yksinäisyys, jota on vaikeaa selittää. Läheisten ystävien välille ilmestyy keskinäisen ymmärryksen estävä muuri, mikäli he eivät jaa samaa hulluutta.”
Se ei haittaa, sillä uuden taiteen löytäminen ja huippujuttujen etsiminen on itsessään kiinnostavaa. En koe menettäneeni mitään. Jo löytyneet mestariteokset ovat etappeja tällä matkalla.
Marc Chagall, Orpheus. 1914. Kuva: Wikimedia Commons
Suurin varjopuoli on kenties yllättävä: yksinäisyys, jota on vaikeaa selittää. Läheisten ystävien välille ilmestyy keskinäisen ymmärryksen estävä muuri, mikäli he eivät jaa samaa hulluutta. Kun tapaan kanssani saman estetiikan jakavia ihmisiä, palaan ”itsekseni”, olen toinen ihminen, todempi, skarpimpi ja elämästä kiinnostuneempi.
”Minä olen heroiini”, toteaa Tomasz Piątekin romaanin kertoja ja jatkaa: ”Olen se mitä tunnet, kun otat ruskeaa jauhetta.”6 Huomionarvoista on, että kertoja on kirjallinen keksintö. Tässä ei puhu vain huumeriippuvuus romaanihenkilönä vaan taide, intentio tekstin takana. Voimme etsiä – etsin – taiteesta tunnetta; ei helppoa emotionaalista liikutusta, naurua, pelkoreaktiota vaan tutkimatonta tunnetta, sanoittamatonta rajaa, henkistä kokemusta.
Samalla tärkeimmät teokset määrittävät sielua arvaamattomilla tavoilla. Uskon, että tuntienkaan keskustelu kanssani ei välttämättä avaa persoonaani tehokkaammin kuin suosikkikirjojeni lukeminen tai lempielokuvieni katsominen. Ne selittävät ihmisyyttäni paremmin kuin moni läheinenkään inhimillinen kohtaaminen. Niin tärkeistä asioista on kyse.
Kuten päihderiippuvainen voi katsoa perjantai-illan sekoiluistaan suu vaahdossa paasaavia ”normoja” etäältä, ylenkatseellisesta, jopa elitistisestä näkökulmasta, elokuvataidetta vuosien ajan silmämuniinsa tunkenut hymähtää kuullessaan hehkutuksia Quentin Tarantinon ohjaajataidoista. Lasten leikkiä! Missä on kovempi kama?
Vuosien ajan tuntemieni, läheistenkin ystävien voi olla turha päästä kanssani samalle aaltopituudelle verrattuna satunnaisesti kohdattuihin tuntemattomiin, jotka jakavat saman kiinnostuksen taiteeseen. Ystäviäni kohtaan tunnen suuria välittämisen tunteita, mutta jälkimmäisten kanssa olen samaa heimoa. Meillä on kaikilla sama riippuvuus, jaamme saman tavoittamattoman kohteen ja jahtaamme samaa alati pakenevaa kokemusta. Vakuutamme, ettemme usko Stendhalin hurmokseen, ja silti jossain mielen pimeässä makuukamarissa lepattaa kynttilä: ehkä vielä joskus?
Nykänen, Anna-Stina & Pikkujämsä, Matti: Suomalaiset tietävät, mitä on hyvä maku – nyt voit kokeilla millainen on omasi (Helsingin Sanomat, 7.9.2014) https://www.hs.fi/sunnuntai/art-2000002759113.html
SILMÄNRÄPÄYKSESSÄ videoalusta TikTok on ottanut haltuunsa sosiaalisen median ja istuutunut lujasti nykypäivän nuorten kulttuuriin. TikTok voi aiheuttaa riippuvuutta muistuttavaa käytöstä sekä sen käyttäjissä että sisällöntuottajissa, mutta on samaan aikaan monelle myös tärkeä mahdollisuus toteuttaa itseään. Mikään some ei ole hyvä eikä paha: tärkeintä on tiedostaa alustojen riskit ja vaikutukset.
TikTok näkyy nyt kaikkialla
TikTok-videot näkyvät useissa sosiaalisessa mediassa kanavissa ja siellä luodut trendit kuuluvat ryhmäkeskusteluissa, kasvotusten jaetuissa vitseissä, kauppojen trendeissä. Jopa radion suosituimmat kappaleet ovat usein TikTokista tuttuja.
Maailman suosituin lyhytvideoalusta TikTok määritellään heidän verkkosivuillaan näin: ’’TikTokin tehtävä on tuoda iloa ja innostaa luovuuteen sekä olla lyhyiden mobiilivideoiden edelläkävijä.’’ Kiinalainen ByteDance-yritys osti Musical.ly:n vuonna 2017, ja se nimettiin kansainväliseen korvaan sopivasti TikTokiksi.
TikTok on kasvattanut käyttäjämääräänsä uskomattoman paljon vuodesta 2019. Se on nuorten sisällöntuottajien mahdollisuus löytää oma yleisö. Alustaa käyttävät eniten 16–24-vuotiaat nuoret.
Kuva: Pixabay
”Vaikka tällaiset käyttäjäkohtaiset suositukset voivat tyydyttää käyttäjien tarpeet saada haluttua tai ei-haluttua sisältöä, voi joillekin käyttäjille kehittyä ongelmallinen sovelluksen käyttötapa, jossa ilmenee riippuvuutta muistuttavaa käytöstä.”
TikTokin suositukset perustuvat algoritmien pohjalta käyttäjäkohtaisiin suosituksiin. TikTok onkin siitä poikkeuksellinen sosiaalinen media, että sen pääasiallinen käyttö perustuu etusivun suositusten selaamiseen eikä kavereihin, vaikka sellaisiakin voi TikTokissa olla. Suosituksia kutsutaan nimellä for you page eli lyhyesti fyp.
Vaikka tällaiset käyttäjäkohtaiset suositukset voivat tyydyttää käyttäjien tarpeet saada haluttua tai ei-haluttua sisältöä, voi joillekin käyttäjille kehittyä ongelmallinen sovelluksen käyttötapa, jossa ilmenee riippuvuutta muistuttavaa käytöstä.
Yleisesti he, jotka eivät käytä TikTokia, näkevät sen koukuttavana alustana. Aktiiviset käyttäjät voivat puolestaan kokea sen myös merkityksellisenä yhteisönä: paikkana olla oma itsensä ja tuoda esiin omaa osaamistaan.
TikTok palkitsee niin aivojamme kuin tekijöitäänkin
Kuten muitakaan sosiaalisen median kanavia, ei TikTokiakaan olisi ilman sisällöntuottajien työpanosta. Yleisön huomion saaminen on tavoiteltavaa, sillä TikTok palkitsee parhaita tekijöitä myös rahallisesti.
TikTok-menestystarinat, kuten muusikko PinkPantheress ja junaintoilija Francis Bourgeous, ovat omalla sisällöllään saaneet aikaan lyhyessä ajassa upeita yhteistyömahdollisuuksia. TikTokin voima piilee suositusalgoritmin lisäksi sen yksilölle antamassa mahdollisuudessa saada kokea julkkisten kaltaista suosiota.
Niin TikTok, kuin esimerkiksi sitä jäljittelevät Instagramin reels-videot, käyttävät hyväkseen aivojen palkitsemisjärjestelmää. Ihmisten toimintaa ohjaavat välttämättömyydet, kuten ruoka ja uni, mutta myös palkinnot. Aivomme tuntevat olevansa palkitut, kun jokin toiminta tai käyttäytyminen tuottaa meille iloa.
”Kun käyttäjä ei pidä videosta, hän vierittää lisää saadakseen halutun palkinnon.”
Sosiaalinen media aiheuttaa käyttäjilleen dopamiinipalautesilmukan, joka kannustaa tekemään uudelleen ne toiminnot, jotka antoivat heille iloa. Kun käyttäjä ei pidä videosta, hän vierittää lisää saadakseen halutun palkinnon.
Sisällöntuottaja koukuttaa katsojansa ja on riippuvainen myös itse
Millainen rooli sisällöntuottajilla on riippuvuuskeskusteluissa? Heille katsojien koukuttaminen on osa työnkuvaa. Sisällöntuottajan kuuluu pohtia, mikä aiheuttaa riippuvuutta, jotta oma video onnistuu.
Tärkein sääntö sisällöntuottajalle on, että TikTok-video kuuluu tarjoilla lyhyenä ja mukaansatempaavana heti ensimmäisistä sekunneista alkaen. Sisällöntuottajien paineet kohdistuvat trendaavana pysymiseen. Omaan sisältöön on panostettava, jottei tipu aallonharjalta.
”Alustoilla tuotettava tieto on sosiaalista valuuttaa, joka vaatii käyttäjän täyttä, jakamatonta huomiota.”
Kuva: Angela Franklin, Unsplash
Alustoilla tuotettava tieto on sosiaalista valuuttaa, joka vaatii käyttäjän täyttä, jakamatonta huomiota. Siksi sisällöntuottajille on tärkeää pysyä myös aktiivisena sisällön kuluttajana.
”Sisällöntuottajille riippuvaisuus sovelluksesta ei siis tarkoita pelkkää runsasta selaamista, vaan myös pakonomaista tarvetta näyttää algoritmille olevansa alustalla aktiivinen.”
Sisällöntuottajille riippuvaisuus sovelluksesta ei siis tarkoita pelkkää runsasta selaamista, vaan myös pakonomaista tarvetta näyttää algoritmille olevansa alustalla aktiivinen. Omaan tyyliin sopiviin sisältöihin kuuluu reagoida. Niistä kuuluu tykätä ja niitä kuuluu jakaa ja kommentoida, sillä siten myös käyttäjän oma tili saa vahvistusta algoritmilta TikTokissa.
Riippuvuuden kaltaiset oireet eivät ole TikTokin ainoa ongelma – tärkeintä on tiedostaa riskit
TikTok-trendit näkyvät myös jo yhteiskunnassamme, eivätkä TikTokin ongelmat jää enää vain koukuttumiseen ja trendipaineisiin. Esimerkiksi sisällöntuottajien mahdollisuus muokata omaa ulkonäköään filttereillä vaikuttaa myös ruudun ulkopuolella.
Nuoremmat käyttäjät ovat vanhempia vaikutusalttiimpia ja naivimpia. Tämä voi liittyä sosiaaliseen ja yksilölliseen identiteettiin liittyviin kysymyksiin. On syytä huomata, että nuoremmat ihmiset saattavat myös tuntea olevansa velvollisia osallistumaan TikTokiin yhteisön paineen takia.
Jos siis olet luova ja ajattelet tämän alustan olevan mahdollisuus sinun työssäsi, on ennen TikTokiin liittymistä tärkeää tiedostaa TikTokin riskit ja vaikutukset nuoreen yleisöön.
TikTok on houkutteleva, mutta sitä on myös kritisoitu kiistanalaisen sisällön vuoksi. Samaan aikaan TikTok on kuitenkin myös ihmeellinen ja loputon niin turhan kuin viihdyttävänkin tiedon keidas.
Kirjoittaja on etnologian opiskelija Turun yliopistosta.
Tässä toimituksen listaamat 12 asiaa, jotka90 päivää morsiamena-ohjelma voisi opettaa parisuhteesta. Sarjassa seurataan eri maissa asuvien parien elämää, kun he hakevat K1-viisumia mennäkseen 90 päivässä naimisiin.
Annika Hämäläinen
TOSITELEVISIO-FORMAATTEJA on syystäkin kritisoitu epäeettisistä sopimusehdoista, sekä ohjelmien aiheuttamista kohtuuttomista seurauksista, kuten mielenterveysongelmista ja vihakampanjoista. Tuottajien ja katsojien tulee suhtautua ongelmiin vakavasti.
Parhaimmillaan tosi-tv-ohjelmat antavat ja opettavat katsojiaan paljon. Tosi-tv antaa katsojalleen mahdollisuuden tutustua toisten ajatuksiin ja parisuhdemuotoihin, sekä haastaa omia ajatuksiaan ja käsityksiään. Lopulta jokainen ihminen haluaa tulla kohdatuksi, hyväksytyksi ja rakastetuksi sellaisena kuin on, siksi tosi-tv viehättää kaikessa samaistuttavuudessaan.
Kuva: Jonathan Petit – Unsplash
Tässä toimituksen listaamat 12 asiaa, jotka 90 päivää morsiamena -ohjelma voisi opettaa parisuhteesta. Sarjassa seurataan eri maissa asuvien parien elämää, kun he hakevat K1-viisumia mennäkseen 90 päivässä naimisiin.
1. Rakkaus voi yllättää. Se ei katso aikaa, paikkaa, välimatkaa, ikää, uskontoa, historiaa, suhdemuotoa tai kulttuurieroja. Jos 90 päivää morsiamena -sarja on opettanut jotain, niin sen, että rakkaus voi yllättää ja selvitä esteistä huolimatta, eikä kenenkään historia määritä sitä, voiko rakkaus osua kohdalle.
Sarjassa mitä erilaisimmat ihmiset löytävät rakkauden.
2. Kohtaa ja hyväksy toinen ihminen sellaisena kuin hän on. Älä pyri muuttamaan häntä. Uusi kumppani ei myöskään ole vastuussa edellisen kumppanin teoista. Uuden kumppanin ei siis tulisi joutua todistelemaan olevansa erilainen kuin joku hänelle täysin tuntematon ihminen.
Sarjassa kohdataan useita pareja, jotka toivovat toisen muuttuvan erilaiseksi tai vaativat uutta kumppania todistamaan, olevansa erilainen kuin ex-kumppani. Vähintäänkin vaivaannuttavaa seurattavaa.
3. Kanna vastuusi. Jokainen tuo ihmissuhteisiin kokonaisen itsensä, hyvine puolineen ja heikkouksineen. Kenenkään ei tarvitse olla täydellinen. Pitkälle pääsee, kun on valmis katsomaan omaa toimintaansa rehellisesti ja kantamaan siitä vastuun. Ihmissuhteet ovat jatkuvaa opettelua.
Ohjelma näyttää, ettei suhde vaadi onnistuakseen kahta täydellistä ihmistä. Epätäydelliset, mutta vastuunsa kantavat ihmiset riittävät hyvin.
4. Kukaan ei ole sinulle mitään velkaa, etkä sinä muille. Panostuksesi ei välttämättä johda toivomiisi asioihin heti tai lainkaan. Esimerkiksi treffit eivät tarkoita lupausta suudelmasta, seksistä tai yhteisestä tulevaisuudesta. Eikä sinun tarvitse suostua asioihin, joihin et ole valmis. Ihminen saa myös itse päättää, milloin on valmis jakamaan asioitaan muille.
Nämä asiat pätevät, vaikka olisit mukana kansainvälisessä ohjelmaformaatissa.
5. Anna asioiden mennä omalla painollaan. Älä aseta orastavalle ihmissuhteelle kohtuutonta painolastia, kuten ”jos tämä ei toimi, rakkaus ei ole minua varten ja jään ikuisesti yksin.” Pelko yksinjäämisestä ja hylätyksi tulemisesta ovat luonnollisia tunteita. Kukaan muu ei kuitenkaan deittaile sinua pelastaakseen sinua omilta peloiltasi, vaan löytääkseen itselleen sopivan kumppanin. Keskity siis mieluummin positiivisiin asioihin, kuten millaisen suhteen haluaisit, ja mitä tavoitteita ja unelmia sinulla on.
90 päivää morsiamena -ohjelmassa, mitä erilaisemmat ihmiset ovat löytäneet rakkauden peloistaan huolimatta. Se on lohdullista, vaikkakin myös raastavaa tuuripeliä.
6. Ole perillä omista motiiveistasi ja keskity toisen motiiveihin vähemmän. On totta, että jokainen voi tulla rakkaudessa huijatuksi, eikä uuteen tuttavuuteen kannata sotkea esimerkiksi raha-asioita, eikä suhdetta ihmisen kanssa, jota ei ole koskaan tavannut, kannata jatkaa loputtomiin. Jokainen uusi ihminen ei kuitenkaan lähtökohtaisesti halua huijata tai hyötyä sinusta. Siksi olisikin tärkeää tietää, mitä sinä itse haluat. Saatat esimerkiksi haluta vakavan parisuhteen, mutta et juuri kyseisen henkilön kanssa. Ole rehellinen, äläkä satuta toista johtamalla häntä harhaan, tai esittämällä varmempaa tunteistasi kuin todella olet.
Jos vaihdat kihlattusi kaksi päivää eron jälkeen hänen serkkuunsa, et ehkä ole tilanteessa, jossa voit keskittyä kyseenalaistamaan serkun motiivien jaloutta.
7. Älä vie uutta kumppaniasi heti ystäviesi, perheesi tai lastesi ”arvioitavaksi.” Kukaan toinen ei voi kertoa sinulle, sovitteko yhteen tai onko toinen sinulle rehellinen. Selvittäkää ensin itse, miten te sovitte yhteen ja kohtaavatko tunteenne ja haaveenne. Erityisesti lapsia on turha kuormittaa uudella ihmissuhteella, jos et vielä itsekään tiedä haluatko jatkaa toisen tapailua. Kysy myös itse kumppaniltasi ne kysymykset, jotka haluat, äläkä siirrä vastuuta ystävillesi tai perheenjäsenillesi.
On epämiellyttävää seurata, kun ystävät tai perheenjäsenet tenttaavat uutta kumppania kuin poliisi rikollista.
8. Älä lupaa sellaista, mitä et voi pitää. Erityisen tärkeää lasten kanssa. Älä kerro lapsillesi kliseitä siitä, miten he ovat sinulle uutta kumppania valitessasi edelleen kaikkein tärkeimpiä ja ettet ikimaailmassa valitsisi ihmistä, joka ei ole hyvä heille. Aikuiset valitsevat itse itselleen kumppaninsa, eikä vastuuta siitä tule antaa lapsille. On tärkeää, että uusi kumppani kohtelee lapsia hyvin. Silti et voi tietää miten he tulevat toimeen, tai kuinka toinen aikuinen lopulta todella tulee käyttäytymään. Harva lopulta pystyy katkaisemaan ihmissuhteen rakkaansa kanssa, vaikka se vaikuttaisi negatiivisesti perheen dynamiikkaan ja lapsiin. Älä siis lupaa sellaista, mitä et voi pitää.
Sarjassa välit lapsiin ovat viilenneet juuri toimimattomien suhteiden ja liian suurien lupausten takia. Onneksi välejä voi myös paikata. Rehellisyydellä ja avoimella keskustelulla pääsee pitkälle.
9. Kuuntele ja yritä ymmärtää. Erityisen tärkeää riitojen aikana. Jos käytte samaa riitaa eri asioista, ei kumpikaan tule kuulluksi, eikä riidan aiheuttanutta asiaa käsitellä.
Ohjelmassa monen parin suhde rakoilee juuri sen takia, etteivät he kuuntele ja tule kuulluksi. Tässä olisi varmasti opeteltavaa itse kullekin.
10. Keskustelkaa rehellisesti siitä, mitä haluatte tulevaisuudelta. Suhde voi toimia hyvin, vaikka olisitte monista asioista eri mieltä. On kuitenkin asioita, joista ei voi vaatia toista luopumaan tai joihin toisen tulisi joutua sitoutumaan vastentahtoisesti, kuten lapsiin. Olkaa rehellisiä, vaikka se voisi tarkoittaa suhteen loppumista. Ero on kova ja sydäntä särkevä paikka, mutta on myös väärin viedä toiselta mahdollisuus omanlaiseensa elämään.
Sarjassa nähdään ”pakota ja toivo parasta” -taktiikkaa, mutta jää nähtäväksi, millaista jälkeä se jättää jälkeensä.
11. Eron hetkellä on tärkeää kohdella toista hyvin. Eroa ei helpota se, että koitat tehdä erosta mahdollisimman ruman, jotta se ”olisi toiselle helpompaa.” Ei ole häpeällistä myöntää, ettemme lopulta olleetkaan toisillemme sitä, mitä toivoimme.
Ohjelmassa nähdään, miten julmat ja paikkaansa pitämättömät väitteet voivat tehdä tuhoa vielä vuosienkin päästä. Kukaan ei ansaitse sellaista.
12. Arvosta ja kunnioita toista ja toiselle tärkeitä asioita. Silloinkin kun et itse niistä niin perustaisi. Parit, jotka pystyvät kunnioittamaan toiselle tärkeitä asioita, tulevat näyttäneeksi toiselle sen, miten tärkeitä he ovat.
Oletko samaa vai eri mieltä listan kohdista? Mitä tosi-tv on opettanut sinulle?
MILTÄ uskonto näyttää populaarikulttuurissa? Uskontotieteellisesti kysymys on tietysti mielenkiintoinen. Ensimmäisenä mieleeni tulivat kauhuelokuvien pelottavat nunnat, toisena yleinen asetelma, jossa tarina rakentuu uskonnon ympärille. Tarina alkaa henkilöstä, joka uskoo vahvasti johonkin sellaiseen, mitä muut pitävät hölynpölynä. Lopulta kaikki kuitenkin menee juuri niin, kuin uskonnollinen henkilö on sanonutkin.
Tämä useiden tarinoiden alkutilanne tuntuu pätevän myös todellisuuteen. Uskontoon suhtaudutaan usein negaation kautta ja uskontokriittisyyttä pidetään neutraalina suhtautumisena. Silti lukemattomilla ihmisillä on toive siitä, että rakkaus, empatia, toivo ja armo voittaisivat lopulta. Kriisin aikana muiden tarpeita ja myös uskonnollisuutta on tärkeää yrittää ymmärtää.
Arvostan jokaista, joka yrittää ymmärtää sitä, miksi ihmiset uskovat johonkin. Mielestäni halu yrittää ymmärtää, on arvokas asia, josta tulisi pitää kiinni silloinkin, kun ei yrityksestä huolimatta ymmärrä. Kriisien aikana ihmiset kaipaavat entistä enemmän lohtua, turvaa ja välittämistä. Useat uskonnolliset yhteisöt pyrkivät vastaamaan näihin tarpeisiin. Myös koronan aikana kirkolta on toivottu viisauden ja lohdutuksen sanoja. Yhtä lailla uskontoa on kritisoitu siitä, ettei se pysty päihittämään koronaa, vaikkei se suinkaan ole uskonnon tehtäväkään.
”Mikään olemassa oleva yhteisö ei ole absoluuttisesti väkivallasta tai rikoksista vapaa, siksi jokaisen täytyy olla valmis puuttumaan vääryyteen.”
Onneksi media on tarjonnut myös useita mahdollisuuksia yrittää ymmärtää uskonnollisuutta. Esimerkiksi Mitä mietit, Ronja Salmi? -ohjelmassa pohdittiin taannoin sitä, miksi ihmiset uskovat. Ohjelma tarjosi mainion mahdollisuuden yrittää ymmärtää, mutta siinä syyllistyttiin samaan, kuin useimmissa muissakin kelpo yrityksissä.
Ohjelmissa pohditaan usein, miksi ihminen uskoo, vaikka uskonyhteisöissä tapahtuu myös kauheita asioita. Kyseessä on aika yleinen kysymys, mutta ongelmallinen asetelma. Kysymyksessä rinnastetaan toisistaan erilliset asiat yhteen ja niiden välille luodaan virheellinen korrelaatiosuhde. Saatetaan esimerkiksi kysyä: Miksi uskot Jumalaan, vaikka katolilaiset papit ovat hyväksikäyttäneet lapsia ja nunnia?
Eihän kukaan usko Jumalaan siitä syystä. Jumalauskossa on kyse uskosta Jumalaan, johonkin ihmistä suurempaan ja täydellisempään, ei ihmisten tekoihin. Kysymyksen asettelu onkin epärehellinen. Sen sijaan yhteisöjen epäkohdat vaikuttavat siihen, haluavatko ihmiset kuulua näihin yhteisöihin tai osallistua niiden toimintaan.
Pahimmillaan tällaista saatetaan kysyä yhteisöön kuuluvalta rikoksen uhrilta. Kysymyksen esittäjä saattaa pahimmillaan asettaa itsensä uskonnollisen ihmisen yläpuolelle, ikään kuin ei voisi olla mahdollista, että juuri hän kuuluisi mihinkään itselleen tärkeään yhteisöön, jossa mitään pahaa voisi tapahtua.
Kuitenkaan mikään olemassa oleva yhteisö ei ole absoluuttisesti väkivallasta tai rikoksista vapaa, siksi jokaisen täytyy olla valmis puuttumaan vääryyteen. Sen sijaan olisikin hyvä kysyä, miltä minusta tuntuisi, jos itselleni tärkeässä yhteisössä tapahtuisi jotakin väärää ja, mitä asialle pitäisi tehdä. Lisäksi voisi kysyä, voisiko itselleni tärkeä asia, uskomus tai päämäärä, säilyä itselleni tärkeänä, vaikka sitä käytettäisiin väärin, tai joku muu sen kannattaja toimisi väärin. Uskonko tähän asiaan, muiden tekojen takia?
”Uskontoja pidetään usein virheellisesti järjen ja tieteenvastaisina, mikä mahdollisesti heijastuu myös siihen, miten uskontoihin ja uskonnollisiin ihmisiin suhtaudutaan.”
Kaikkea väkivaltaa ja rikollisuutta tulee vastustaa. Väärinkäytöksiä tulee kritisoida, eikä väkivaltaa tai sen piilottelua saa hyväksyä missään yhteisöissä. Myös haitallisia ja vaarallisia käytäntöjä tulee voida kritisoida, älyllistä rehellisyyttä unohtamatta.
Miksi siis uskonnollisen ihmisen pitäisi lakata uskomasta, jos yhteisössä tapahtuu jotakin kauheaa, mutta esimerkiksi tieteilijöitä ei vaadita irtisanoutumaan tieteestä, silloin kuin tiedettä käytetään johonkin pahaan. Tieteilijöiltä ei myöskään kysytä, miten voit uskoa tieteen tekemiseen, vaikka työyhteisössäsi on ollut esimerkiksi seksuaalista ahdistelua. Kysymys olisikin älyllisesti epärehellinen ja naurettava. Miksi vastaavaa siis kysytään uskonnollisilta ihmisiltä? (Kirjoittajan huomio: uskonnon ja tieteen välistä ristiriidan myyttiä ei ole syytä ylläpitää, silloin kun se ei ole todellinen, vaikka kirjoittaja lankeaakin käyttämään uskontoa ja tiedettä esimerkkinä.)
Uskontoja pidetään, usein virheellisesti, järjen ja tieteenvastaisina, mikä mahdollisesti heijastuu myös siihen, miten uskontoihin ja uskonnollisiin ihmisiin suhtaudutaan.
Esko Valtaoja vaati kirkoilta ja uskonnollisilta ihmisiltä älyllistä rehellisyyttä, samaa rehellisyyttä on syytä vaatia myös suhteessa uskontoihin. Erityisesti kriisin aikana, tulee yrittää ymmärtää ihmisten tarvetta lohtuun, turvaan, empatiaan, merkityksellisyyteen ja rakkauteen, sekä toivetta siitä, että kaikki menisi lopulta kuitenkin hyvin.
Kukaan ei ole siinä asemassa, että voisi nousta muiden tarpeiden yläpuolelle ja tuomita toisten lohdun lähteet. Yritetään siis ymmärtää toisiamme älyllisesti rehellisin keinoin, silloinkin kun emme siinä täysin onnistu.
Uskonnot ja hengellisyys näkyvät populaarikulttuurissa lukemattomilla tavoilla, ja näistä tavoista voit lukea lisää muista teemanumeron artikkeleista.
MAAILMANHISTORIAN kuuluisin rikosprosessi, päättyi pitkäperjantaina Jeesuksen ristiinnaulitsemiseen.
Mutta mitä olisi käynyt, jos oikeudenkäynti olisi käyty Suomen rikosoikeudenkäyntilain mukaan? Tähän kysymykseen vastauksen antoi Rikosprosessipassio-tili, joka julkaistiin tänä keväänä Twitterissä.
Rikosprosessipassio livetwiittasi pääsiäistä edeltäneet raamatulliset tapahtumat Suomen rikosprosessioikeuden mukaan. Tiliä päivittivät prosessioikeuden professori Mikko Vuorenpää sekä korkeimman oikeuden esittelijäneuvos Ville Hinkkanen.
Twiittaaminen alkoi palmusunnuntaita edeltäneenä perjantaina rikostiedustelulla, jonka jälkeen siirryttiin esitutkintaan.
”Jeesuksen käytyä kotikaupungissaan Nasaretissa neljännesruhtinas Herodes arvioi saamansa rikostiedusteluaineiston perusteella, että Jeesuksen toiminta ylittää esitutkintakynnyksen. Jeesusta on syytä epäillä rikoksesta.”
”Jeesuksen rahaliikenne otetaan seurantaan, kun hän maksaa temppeliveron kalan suusta poimitulla hopearahalla (PolL 4:3.1).”
”Kansanjoukot levittävät tielle vaatteita ja palmunlehviä. Tämä on tieliikennelain (TLL, 267/1981) 62.1 §:ssä kielletty. Menettely tulee arvioitavaksi TLL 103 §:ssä tarkoitettuna liikennerikkomuksena tai RL 23:11a:ssa tarkoitettuna liikenteen häirintänä.”
”Viranomaisten toiminta Jeesusta kohtaan on hyvin kyseenalaista, josta Rikosprosessipassio useasti muistuttaa.”
Jeesuksen ja hänen opetuslastensa toiminta herättää siis viranomaisten kiinnostusta useammankin lainpykälän näkökulmasta. Seuraavaksi edetään kiirastorstaihin, jolloin Juudas astuu kuvioihin.
”Ylipapit päättävät maksaa Juudakselle vihjepalkkiona 30 hopearahaa, tuloverolain (1535/1992) 92 b §:n 2 kohdan mukaisesti verottomana.”
”Juudas Iskariot osoittaa Jeesuksen suutelemalla tätä. Nykyisin tunnistaminen osoitetaan eri tavalla.”
Näin Jeesuksen tilanne alkaa heikentyä. Viranomaisten toiminta Jeesusta kohtaan on hyvin kyseenalaista, josta Rikosprosessipassio useasti muistuttaa.
”Ylipappien motiivit eivät tosin liity pelkästään oikeudenkäyntien nopeustavoitteeseen vaan siihen, että heillä on tarve saada epäilty kiinniotetuksi ja tapetuksi ennen pääsiäistä, jottei kansa häiriintyisi. Tämä ei ole perustuslain kannalta hyväksyttävää.”
”Miehet, joiden käsissä Jeesus on, pilkkaavat ja lyövät häntä ja peittävät hänen silmänsä. Tämä menettely ei täytä alkuunkaan ETL 5:7:ssä asetettuja vaatimuksia kuulusteltavan kohtelusta. Ja muutenkin kuulustelun saa vain poikkeuksellisesti pitää klo 22:n ja 7:n välisenä aikana.”
”Ylipapit päättävät luovuttaa Jeesuksen tuomittavaksi Pilatukselle. Päätös vaarantaa tuomioistuimen riippumattomuuden. Nykymenettelyssä syyttäjä ei saa valita tuomaria (TuomioistuinL 8:7).”
Oikeusprosessissa rikotaan siis useita Suomen lakeja, perustuslakia myöten. Lisäksi Jeesus osallistuu oikeudenkäyntiinsä ilman avustajaa, mitä voidaan pitää oikeusturvaongelmana. Etenkin kun rangaistukseksi haetaan kuolemantuomiota.
”Normaalisti oikeusprosesseissa käsittely on perusteellisempi ja osapuolilla on valitusmahdollisuus korkeampaan oikeusasteeseen.”
Twiittaaminen historiallisista tapahtumista kahden tuhannen vuoden takaa ei varmasti ole helppoa. Esimerkiksi Jeesuksen oikeusprosessissa esitutkinta ja syyteharkinta sekoittuvat yhteen erikoisella tavalla.
Esitutkinta ja syyteharkinta päättyvät pitkäperjantaina, jonka jälkeen siirrytään suoraan pääkäsittelyyn ja rangaistuksen täytäntöönpanoon. Normaalisti oikeusprosesseissa käsittely on perusteellisempi ja osapuolilla on valitusmahdollisuus korkeampaan oikeusasteeseen.
Rikosprosessipassiossa huomautetaan toisestakin menettelytavasta, joka ei kestä päivänvaloa. Nimittäin oikeuden äänestykseen eivät osallistu tuomioistuimen jäsenet, vaan käräjäyleisö.
Lisäksi Suomen lain valossa erikoista on, että Pilatus armahtaa murhaaja Barabbaksen. Armahduksesta voi päättää vain tasavallan presidentti, joka päättää asiasta oikeusministerin esittelystä.
Jeesuksen tuomio julistettiin heti pääkäsittelyn lopuksi, eikä kansliasta kirjallisesti annettavaa kansliatuomiota tarvinnut jäädä odottelemaan. Menettelyssä siirryttiin suoraan rangaistuksen täytäntöönpanoon, joka suoritettiin ristiinnaulitsemalla.
”Joosef Arimatialainen ottaa Jeesuksen ruumiin, käärii sen pellavavaatteeseen ja panee kalliohautaan läheiseen puutarhaan. Yksityisen haudan paikka tulee selvästi merkitä (HautaustoimiL 16.1 §), joten hän vierittää hautakammion ovelle suuren kiven.”
Jännitysnäytelmä päättyi tähän. Loppu onkin historiaa – ja ennen kaikkea kristinuskon ydinsanomaa.
”Rikosprosessipassio oli etevästi toteutettua oikeustieteen ja kristinuskon tapahtumien popularisointia.”
Rikosprosessipassio päättyi täytäntöönpanoon, sillä sen ”jälkeiset tapahtumat (tai tapahtumatta jäämiset) eivät enää kuulu rikosprosessioikeuden alaan”. Ylösnousemuksesta olisikin varmasti ollut vaikea kirjoittaa oikeustieteen näkökulmasta, joten se on perusteltua jättää jokaisen henkilökohtaisen tutkiskelun varaan.
Kuva: Unsplash
Oikeudenkäynnin lisäksi Rikosprosessipassio tekee samalla yksityiskohtaisia huomioita tapahtumiin liittyvästä sääntelystä, esimerkiksi lampaasta ja väliverhosta.
”Tapana on teurastaa pääsiäislammas. Lampaan saa teurastamon ulkopuolella teurastaa vain puolustusvoimien tai rajavartiolaitoksen järjestämässä pelastautumisharjoituksessa annettavan selviytymiskoulutuksen yhteydessä (VNA 1258/2011 4 § 7 k).”
”Temppelin väliverho repeää kahtia. Ks. ympäristöministeriön asetus rakennuksen käyttöturvallisuudesta (1007/2017).”
Rikosprosessipassio oli etevästi toteutettua oikeustieteen ja kristinuskon tapahtumien popularisointia. Pääsiäistä edeltäneet tapahtumat ovat monille hyvin tuttuja, mutta nykyisen lainsäädännön silmin tilannetta on harva pohtinut. Siksi vastaanotto Twitterissä oli hyvin ilahtunut. Monet twiittejä kommentoineet kehuivat toteutusta, jossa historiallinen konteksti ja nykylainsäädäntö sekoitetaan toisiinsa kekseliäällä tavalla.
Koronakeväänä pääsiäisen viettäminen ei muutenkaan onnistunut monien perinteiden mukaan, joten passio tarjosi viihteellisen tavan seurata historiallisia tapahtumia. Tilanteessa saatiin sovellettua laadukasta ammattiosaamista suuren yleisön populaariksi pääsiäisviihteeksi. Ja tili löytyy vieläkin Twitteristä, joten sen twiitit ovat edelleen ilahduttamassa kiinnostuneita.
PS. Lopuksi Hinkkanen ja Vuorenpää monen oikeustieteiden opiskelijan harmiksi kuitenkin ilmoittivat, että rikosprosessipassiota seuraamalla ei edes näin etäopintojen aikakaudella pysty kompensoimaan opintoihin kuuluvaa opintojaksoa oikeudenkäyntien seuraamisesta.
SATEISENA karanteenipäivänä tekstaan ystävilleni melkoisen omituisen kysymyksen: mitkä Disney-animaatioelokuvien kuolemat ovat jääneet teille mieleen? Kysymys kytkeytyy monille – myös minulle – tiiviisti nostalgisiin hetkiin lapsuuden suosikkielokuvista. Muistan elävästi paksut VHS-kasetit, joita kelattiin uskollisesti alkuun aina yhä uudelleen, kun haluttiin päästä mukaan animaatioelokuvien hurjiin seikkailuihin. Usein näissä seikkailuissa juonta eteenpäin vei kuoleman teemat, kuten vuoden 1937 Lumikki ja seitsemän kääpiötä -elokuvassa.
Disneyn ensimmäisessä täyspitkässä animaatioelokuvassa Lumikki pakenee pahaa äitipuoltaan, joka yrittää murhata tämän kauneutensa takia. Kuoleman teemat jatkuvat keskeisinä nykyisissäkin Disney-tarinoissa, kuten vuonna 2014 ensi-iltansa saaneessa Big Hero 6 -elokuvassa, jossa päähenkilö Hiro yrittää selvitä isoveljensä menettämisestä. Entä mitkä näistä lukemattomista kuolemista sitten jäävät katsojille eniten mieleen ja miksi?
Ystävieni vastaukset eivät yllätä minua, sillä teen graduani Disney-animaatioelokuvien kuoleman representaatioista ja niihin liittyvistä rituaaleista. Tutusta aihepiiristä keskustellessa muiden kanssa kuulen usein kertomuksia siitä, miten elokuvien erilaiset traagiset kuolemakohtaukset ovat järkyttäneet heitä lapsena. Etenkin vuoden 1994 Leijonakuningas-elokuvan Simban isän ja vuoden 1942 Bambi-elokuvan nimihenkilön äidin kuolemat ovat itkettäneet niin lapsia kuin aikuisiakin jo vuosikymmeniä.
”Esimerkeissä kuolema kuvataan yllättävänä uhkana, joka voi jättää lapsen ainakin hetkittäisesti yksin eksyksiin.”
Vanhempien, joiden on tarkoitus olla lapsihahmon tukena ja turvana, yllättävä, väkivaltainen ja epäreilu kuolema herättää vahvoja tunteita. Oikeudenmukaisen Simban isän, Mufasan, kuolema muuttaa koko elokuvan suunnan nostaen menetyksen käsittelyn keskeiseksi teemaksi.
Elokuva tuo esille läheisen menetykseen liittyvää tuskaa sekä erilaisia suruajan selviytymiskeinoja. Puolestaan Bambin äidin kuolemaa ei käsitellä; katsojille ei anneta tilaisuutta pohtia, miten nuori kauris selviää traumaattisesta tilanteesta. Ystäväni mukaan Bambin äidin kuolemassa eniten huolestutti kohtauksen aitous, mikä on innoittanut jopa liikkeen metsästystä vastaan.
Molemmissa esimerkeissä kuolema kuvataan yllättävänä uhkana, joka voi jättää lapsen ainakin hetkittäisesti yksin eksyksiin. Kohtauksia tarkastellessa on hyvin ymmärrettävää, miksi kyseiset kuvaukset nousevat kerta toisensa jälkeen esille puhuttaessa unohtumattomista kuolemakuvauksista. Elämän kiertokulku ei tunnu olevan katsojille tarpeeksi pätevä syy Mufasan murhaamiseen ja Bambin äidin murha tuntuu julmalta.
Kuva: Enni Salo
Kaikkia katsojia tragediat eivät kuitenkaan samalla tavalla kosketa. Halauksia vihaavan kivikasvoisen ystäväni mukaan häntä ei lapsenakaan liikuttanut animaatioelokuvien kuolemat. Ne olivat hänestä täyttä fiktiota eikä ole syytä tunteenpurkauksiin, jos piirroshahmolta puuttuu huoltaja. Tämäkin on yksi täysin hyväksyttävä tapa suhtautua median representaatioihin.
Yleisempää on kuitenkin eläytyä mukaan niin surullisiin kuin myös voitonriemuisiin hetkiin. Erään läheiseni mukaan oli riemastuttavaa nähdä, kun Lumikin paha äitipuoli tippuu salaman iskemänä alas kielekkeeltä kuolemaansa kohti. Muistan lapsena helpotuksen, kun tarinan konnat saivat brutaalin lopun usein tippuessaan kuolemaansa yrittäessään tappaa elokuvan samaistuttavaa päähenkilöä.
Kuka nyt itkisi esimerkiksi vuoden 1996 Notre Damen kellonsoittajan pahiksen Frollon perään, joka yrittää satuttaa katsojien rakasta Quasimodoa? Jos mitään, hän ansaitsee tippua alas kirkon tornista alla polttavaan laavaan! Tai ainakin näin on monien katsojien helppoa uskoa elokuvaa seuratessa, sillä median representaatiot muokkaavat ajatuksiamme siitä, mikä on oikein ja väärin sekä miten kuolemaan tulee suhtautua.
”Kuolemankuvaukset vahvistivat ajatustani siitä, että kuolema on joustavaa ja sen kanssa voi mahdollisesti neuvotella.”
Kuvaukset voivat näin herättää monenlaisia tunteita ja luoda moraalikäsityksiä. Lisäksi ne rakentavat kuvaa siitä, millainen kuolema on luonteeltaan. Lapsena Disney-elokuvien kuolemakohtaukset vahvistivat tunnettani kuoleman mystisyydestä. Vuoden 2001 Atlantis – kadonnut kaupunki -elokuvassa tarinan sankaritar Kida sulautuu salaperäisen kristallin sisälle, jossa hän oleilee epävakaasti elämän ja kuoleman välisessä tilassa.
Puolestaan vuoden 2003 Karhuveljeni Koda -elokuvassa kuvataan, miten kuoleman jälkeisessä elämässä vainajien henget voivat olla vuorovaikutuksessa elävien kanssa. Tällaiset kuolemankuvaukset vahvistivat ajatustani siitä, että kuolema on joustavaa ja sen kanssa voi mahdollisesti neuvotella. Isoisäni kuollessa ajattelin, että hänen henkiinsä herättäminen olisi täysin mahdollista, joskin vain vaivalloista.
Useimmat pienet lapset eivät ymmärräkään kuoleman olevan peruuttamatonta ja muuttumatonta. Tämä ei silti tarkoita sitä, etteikö se voi aiheuttaa suurta surua ja ahdistusta. Aikuisten, joiden kuolemankäsitys on tarpeeksi kehittynyt, on helpompaa tulkita elokuvien kohtauksia sekä myös tosielämän potentiaalisia uhkia.
Avopuolisoni vieraillessa Disneylandissä alle kouluikäisenä Hessu Hopo laittoi leikkisästi jättimäisen muovisen kuononsa hänen päänsä ympärille. Lapsena ensimmäinen huoli oli, että Hessu tietysti aikoo tappaa hänet syömällä tämän pään. Monet meistä ovat itkeneet katsoessaan Mufasan tippuessa alas kalliolta kuolemaansa, mutta moniko on luullut Disney-hahmon murhayrityksen kohdistuvan itseensä? Disneylandistä matkamuistoksi avupuolisolleni jäi ikuisesti aivoihin palanut kuva murhanhimoisesta Hessusta, jolle onneksi voi aikuisena nauraa.
Lähes kaikkien viettäessä paljon aikaa kotona, voi olla ilahduttavaa palata katsomaan vanhoja rakkaita suosikkielokuviaan lapsuudesta. Jos uudempi monimuotoinen kuolemankuvaus kiinnostaa, suosittelen vuoden 2017 Coco-elokuvaa, joka kertoo kuolleiden maailmaan eksyvän pojan seikkailuista. Riippumatta siitä, haluatko palata vanhojen suosikkien tai uusien seikkailujen pariin, voi olla hauskaa keskustella ystävien kanssa heidän mieleenpainuvimmista Disney-elokuva kohtauksista.
OLEMME tottuneita siihen, että elinympäristömme on täynnä monenlaista. Tämä näkyy arjessamme esimerkiksi silloin, kun olemme kävelemässä kotiin kauppakeskuksen läpi, ja taustalla soi eri liikkeistä kantautuvat soittolistat, tai vaihtoehtoisesti yhä useampi meistä astelee katuja kuunnellen musiikkia omista kuulokkeistaan. Kun pysähdymme kiinnittämään korviemme nappaamiin ääniaaltotaajuuksiin tarkempaa huomiota, voimme kaikki tehdä omia päätelmiämme musiikin moniulotteisista viittauksista eri asioihin. Saatamme myös huomata, että mitä enemmän meillä on tietoa uskonnoista, sitä laajempi maailma meille aukeaa myös musiikin parissa. Uskonnollisia teemoja, ideoita ja symboleja voi löytää lähes kaikista musiikkigenreistä ja niiden ympärille muodostuneista alakulttuureista.
Jos näitä monia eri uskonnollisia diskursseja tahtoo jäsentää systemaattisemmin, on mahdollista keskittyä esimerkiksi johonkin tiettyyn musiikkilajiin, samalla huomion voi rajata myös joihinkin tiettyihin uskonnon aspekteihin. Esimerkiksi Heavy Metal- musiikkiin on useasti yhdistetty melko ”synkät” uskonnolliset ja hengelliset teemat, joita on ammennettu erilaisista lähteistä, joita usein kutsutaan yleisesti esoteerisiksi tai okkultistisiksi.
Esoteria ja okkultismi ovat kiinnostavia mutta samalla melko tuoreita tutkimuskohteita uskontotieteen tutkimuskentällä, eikä niiden akateemisista määritelmistä olla yksimielisiä. Hyvin yleisesti voidaan kuitenkin todeta, että arkikielessä esoterialla viitataan salaperäiseen eli esoteeriseen tietoon, joka on vain tietyn, suljetun ryhmän saavutettavissa. Vastakohtana tälle on eksoteerinen eli kaikille avoimena oleva tieto.
Kuva: Unsplash
Kulttuurihistoriallisesta näkökulmasta esoteriaa ja okkultismia tutkinut Wouter J. Hanegraaffin mukaan okkultismilla viitataan 1800- luvun ja sen jälkeiseen ”hylättyyn tietoon”. Esoteerisuus on siis tietyllä tavalla eräänlainen kattotermi kaikelle sellaiselle, mikä on aikojen saatossa jäänyt valtavirtatieteen ja institutionaalisempien uskontojen ulkopuolelle, esimerkiksi astrologia ja alkemia ovat tällaisia.
”Okkulttuuri on yksi uskontososiologinen tapa hahmottaa modernin ajan jälkeistä uskonnollisuutta.”
Siitä huolimatta, että esoteria ja okkultismi saattavat olla akateemisesti hankalasti määriteltäviä termejä, ei niihin liittyviä viittauksia tarvitse populaarimusiikin kentällä lähteä etsimään kaukaa. Erityisesti nimenomaan metallimusiikissa niitä löytyy monikerroksellisesti, esimerkiksi levynkansitaiteessa, musiikkivideoissa, fanitavaroissa, lyriikoissa ja jopa artistien asuvalinnoissa.
Verrattuna muihin populaarikulttuurin osa-alueisiin, on musiikilla jo pitkään ollut suuri merkitys erilaisten esoteeristen teemojen välittäjänä. Populaarimusiikki voikin siis olla myös keino tuoda esiin sellaisia uskonnollisia teemoja, jotka jäisivät muuten melko marginaalisiksi. Erityisesti populaarikulttuuria laajasti tutkinut uskontotieteilijä Christopher Partridgen mukaan populaarikulttuurin avulla on mahdollista jakaa vaihtoehtoisia ja usein muuten melko lailla huomiotta jääneitä uskonnollisia ilmiöitä ihmisten laajempaan tietoisuuteen. Hänen mukaansa esimerkiksi juuri metallimusiikki voidaan nähdä tärkeänä osana jatkuvasti kehittyvää uskontokulttuurista miljöötä, jota hän nimittää okkulttuuriksi. Okkulttuuri on yksi uskontososiologinen tapa hahmottaa modernin ajan jälkeistä uskonnollisuutta.
Kolmannen silmän katsotaan symboloivan muun muassa otsachakraa, selvänäköisyyttä ja se on yhdistetty jopa erilaisiin salaseuroihin. Kuva: AP Images
Vaikka esoteerisuuden ja okkultismin käsitteiden huomioiminen onkin aiemmin jäänyt uskonnon ja populaarikulttuurin tutkimuksessa melko lailla pieneen osaan, on metallimusiikin kiinnostus hieman synkempiin uskonnollisiin teemoihin alettu huomioimaan myös uskontotieteellisen tutkimuksen kentällä. Länsimaisen esoterian näkökulmasta hevimetallimusiikkia tutkinut Kennet Granholm on myös todennut, että Hevi Metalli- bändien, kuten Black Sabbathin, musiikilliset lyriikat ovat ihmisille helpommin lähestyttäviä, kuin renessanssiaikaisen filosofin astrologiset kirjoitukset.
”Populaarimusiikki tuo laajan yleisön tietoisuuteen sellaisia asioita, joihin, mitä todennäköisemmin, emme muuten lähtisi oma-aloitteisesti tutustumaan.”
Vaikka olenkin keskittynyt nimenomaan metallimusiikin näkökulmaan, on syytä tuoda esille, ettei esoteria ole vain metallimusiikin yksinoikeus. Esimerkiksi pop-musiikissa on viime aikoina kiinnitetty huomiota erilaisiin salaseurallisiin viittauksiin, kuten esimerkiksi Beyoncen lavaesiintymiseen ja hänen tekemiinsä käsiliikkeisiin. Lisäksi yhä harvempi ihminen kenties nykyään tarttuu Raamattuun ja lukee sitä muuten vain, mutta kuullessaan radiosta Antti Tuiskun laulavan valitusta kansasta saattaa ihmisen uteliaisuus herätä. Populaarimusiikki tuo laajan yleisön tietoisuuteen sellaisia asioita, joihin mitä todennäköisemmin emme muuten lähtisi oma-aloitteisesti tutustumaan.
Kuvassa on taiteilija Alex Greyn suunnittelema levynkansi Nirvana- yhtyeelle.
Taiteilija Alex Grey käyttää levynkansitaiteessaan runsaasti esoteerista symboliikkaa, geometrisia kuvioita ja viittauksia liittyen ihmisen syntymään ja kuolemaan.
Kuvassa on taiteilija Alex Grayn suunnittelema levynkansi Tool- yhtyeen Lateralus- albumille.
Myös fanituotteista, kuten kangaskasseista, voi bongata uskonnollisia viittauksia.
Kuvassa Tool- yhtyeen Kolicamelsin suunnittelema kangaskassi. Kuva: Redbubble
Heptagrammi (engl. heptagram) on symbolina yhdistetty muunmuassa Raamatun seitsemän päivän luomiskertomukseen ja Aleister Crowleyn Thelemaan. Roomalaisten numeroiden merkityksenä toimii kangaskassin painovuosi: MMXIX = 2019.
”Esoteric surgery, dissection of the soul,
Unsuspected precise power,
On the wounded astral body,
Projected beam of light //
Esoteerinen, sielulle suoritettava leikkaus
tapahtuu epäilyttävän tarkalla voimalla,
haavoittuneessa astraalivartalossa,
projisoidun valonsäteen avulla”
(Kirjoittajan oma suomennos.)
Gojira / Esoteric Surgery
Kyseisissä lyriikoissa on paljon esoteerista sanastoa. Esimerkiksi astraalivartalo voi tarkoittaa monia asioita, mutta usein se yhdistetään parapsykologiseen sanastoon kuolemanjälkeisestä tai kehon fyysisyydelle vastakkaisesta tietoisuudesta puhuttaessa.
Lähteet
Nina Kokkinen & Tiina Mahlamäki, 2020: ”Näkökulmia esoteerisuuteen ja okkultismiin” Teoksessa: Teoksessa: Tiina Mahlamäki & Nina Kokkinen (toim.) Moderni esoteerisuus ja okkultismi Suomessa, 11—30.
Tommy Ramsted & Marcus Moberg, 2020: ”Esoteerisuus ja populaarikulttuuri” Teoksessa: Tiina Mahlamäki & Nina Kokkinen (toim.) Moderni esoteerisuus ja okkultismi Suomessa, 247—266.
Marcus Moberg, 2012: ”Religion in Popular Music or Popular Music as Religion? A Critical Review of Scholarly Writing on the Place of Religion in Metal Music and Culture” Teoksessa: Popular Music and Society, 35 (1), 113—130.
MAAILMANLOPPU ja Godzilla ovat alusta alkaen kulkeneet käsi kädessä. Ensiesiintymisessään Godzilla oli itsessään maailmanloppu, hallitsematon voima, joka tuhosi tieltään niin ihmiset kuin rakennuksetkin. Uusimmissa elokuvissa Godzillasta on puolestaan tehty ihmisen lemmikki, joka välillä karkaa näkymättömästä hihnastaan tuhoten muutaman kaupungin täynnä nimettömiä ja kasvottomia siviilejä. Ihmisestä riippumattoman maailmanlopun elementit ovat saaneet siirtyä CGI-grafiikan täyteisen toiminnan tieltä. Ja tärkeintä on tietenkin ihmisen selviytyminen piittaamatta aiheuttamastaan tuhosta.
Ydinasekritiikkiä ja hirviöitä
Alkuperäinen vuoden 1954 japanilainen Godzilla luotiin kuvaamaan II Maailmansodan ydinpommien aiheuttamaa tuhoa Hiroshimassa ja Nagasakissa. Elokuvan samaistuttavuuden ja ydinasekritiikin vuoksi se saavutti valtavan suosion japanilaisen yleisön keskuudessa.
Amerikkaan elokuva saapui kaksi vuotta myöhemmin. Elokuva editoitiin uudelleen ja kaikki suorat viittaukset atomi- ja vetypommien aiheuttamiin tuhoihin jätettiin pois. Päähenkilöksi asetettiin yhdysvaltalainen toimittaja ja uudeksi nimeksi valikoitui ”Godzilla, King of the Monsters!”. Sensuroitu versio oli ainoa saatavilla oleva ”alkuperäinen” Godzilla elokuva Japanin ulkopuolella, kunnes vuonna 2004 alkuperäinen Godzilla sai maailmanensi-iltansa.
Jatko-osien jatko-osia kuitenkin riitti ja ne esittelivät pitkän liudan uusia hirviöitä. Myös Godzilla-franchisen omistajat ja tuottajat ehtivät vaihtua moneen otteeseen vuosikymmenten aikana. Vuonna 2014 amerikkalainen Legendary Pictures julkaisi uuden menestyksekkään version Godzillasta ja vuonna 2019 julkaistiin elokuvan toinen osa, Godzilla: King of the Monsters.
Vuoden 1954 japanin Godzillan juliste. Kuva: Wikimedia commons. Kuva: Unsplash
Godzilla II – ydinaseen matka maailman pelastajaksi
Tässä vaiheessa lienee viimeistään soveliasta varoittaa vuoden 2019 Godzilla elokuvan juonipaljastuksista.
Lyhyesti elokuvan juoni kulkee seuraavasti: eräs utilitaristinen tutkija herättää tahallaan useita hirviöitä, jotta maapallon luonnollinen tasapaino palautuisi. Jumalan leikkiminen kuitenkin kostautuu, ja hirviöt pääsevät vapaaksi tuhoten kaupunkeja ympäri maailmaa. Godzilla ja lohikäärmettä muistuttava Gidora, taistelevat hirviöiden johtajuudesta. Ihminen päättää puuttua peliin ja tiputtaa voimakkaan pommin taistelevien hirviöiden päälle. Vain Godzilla haavoittuu ja Gidora jää hallitsemaan maata. Tutkijaryhmä toteaa Godzillan elvyttämisen olevan ainoa tapa pelastaa ihminen, joten he matkaavat Atlantikseen räjäyttämään atomipommin Godzillan vierellä. Steroideilla pumpattu Godzilla nousee merestä, voittaa Gidoran ja palaa takaisin mereen muiden hirviöiden kera.
Ihmiskunta on näin jälleen pelastettu ja Godzillan alkuperäinen ydinasekritiikki on käännetty päälaelleen. Godzillan elvyttämiseksi räjäytetty ydinase ei kerro juuri mitään sen aiheuttamasta tuhosta. Joku voisi nähdä tämän pahan muuttumisena hyväksi, jolloin ihmisen luomasta kauhusta tehdään jotain hyvinvoinnille välttämätöntä.
Kuten aikaisempi kaimansa, myös uusin Godzilla elokuva on kääntänyt alkuperäisen tarinan teemat päälaelleen. Sen sijaan, että elokuva olisi kritisoinut aseiden käyttöä (puhumattakaan atomipommeista), mässäili se usein käsiaseiden ja erilaisten pommien välttämättömyydellä. Aseiden uhreille ei juurikaan osoitettu myötätuntoa ja kuolleet sivuhahmot painuivat elokuvan edetessä unholaan.
Kuva: Unsplash
Luonnollinen maailmanloppu?
Uusimmissa elokuvissa Godzillasta on tehty luonnon vihan ilmentymä, ja elokuvassa yritetäänkin hirviöiden avulla palauttaa maan luonnollinen tasapaino. Elokuvan ekoterroristipahis kertoo tuon tasapainon horjuneen, kun ihminen on ylikansoittanut ja saastuttanut elinympäristönsä. Hirviöt ovatkin siis vain maan oma puolustusjärjestelmä ja ratkaisu ihmisen luomiin ongelmiin. Näin Godzillasta luotiin antisankari, joka auttaa pelastamaan ihmisen omasta sotkustaan.
Maailmanloppu on nähty lähes aina ihmisen toiminnan aiheuttamana, oli kyseessä sitten ikivanha juutalaiskristillinen eskatologinen ajattelu tai nykyisten ympäristötuhojen myötä tuleva ilmastonmuutos. Etenkin kristillisessä perinteessä ihminen on kuitenkin syyllisyydestään huolimatta fyysisesti täysin avuton maailmanlopun saapuessa. Uusissa Godzilla elokuvissa ihminen ei kuitenkaan ole täysin avuton suuren pahan saapuessa, vaan taistelee tätä vastaan sinnikkäästi.
”Vanha kuva ihmisen heikosta roolista maailmanlopun koittaessa antaa huonon esimerkin sille, miten nykypäivän uhkiin pitäisi suhtautua.”
Myös meidän arjessamme uhkaavimmat maailmanlopulliset kuvat johtuvat oman käytöksemme seurauksista. Elokuvassakin mainitut ilmasto-ongelmat ovat elävä osa meidän arkeamme, vaikka merien mikromuovista ja kuivuuden aiheuttamista maastopaloista ei synnykään suuria ja näyttäviä ihmisen olemassaoloa uhkaavia hirviöitä. Meidän hirviömme ovat usein pieniä ja hajallaan olevia, eikä koko Yhdysvaltain armeijan tarvitse saapua ydinpommeineen auttamaan.
Elokuva antaakin päällepäin hyvän kuvan aktiivisesta taistelusta aiheuttamaamme pahaa vastaan, mutta vierittää vastuun lopullisesta ratkaisusta pois ihmisen harteilta. Ihmisen toiminnan seuraukset nostetaan elokuvassa esille, mutta niille ei kuitenkaan kyetä esittämään lopullista ratkaisua. Vanha kuva ihmisen heikosta roolista maailmanlopun koittaessa antaa huonon esimerkin sille, miten nykypäivän uhkiin pitäisi suhtautua.
Me tuskin kuitenkaan näemme Godzillan kaltaisen pedon nousevan merestä ja auttavan meitä säilyttämään oman nahkamme. Meidän tulisi käsittää, että meidän oman toimintamme ja ajatustapojemme muuttaminen on ratkaisu maailman ongelmiin. Ymmärtääkö ihminen siis joskus, että itseltään ihmistä ei pelasta kukaan muu kuin hän itse?
PÖYTÄROOLIPELIT alkoivat löytää tiensä länsimaisen nuorison keskuuteen 1970-80- lukujen vaihteessa. Huomiota niihin kiinnitti kuitenkin myös konservatiiviset tahot ja huolestuneet vanhemmat, jotka pelkäsivät jälkikasvunsa ajautuvan saatananpalvonnan tai kulttien pariin: ulkopuolisen silmissä saattoi näyttää oudolta, että joukko nuoria kerääntyi vanhempien kellariin teurastamaan lohikäärmeitä ja demoneja velho- ja ritarihahmoillaan pelinjohtajan vetämässä pelissä. Myöhemmin tästä stereotypiasta revittiin huumoria nörttejä pilkatessa.
Kristittyjen konservatiivien huoli fantasiakirjallisuutta, metallimusiikkia, populaarikulttuuria ja yleistä moraalirappiota kohtaan oli vastareaktio hippivuosikymmenille, joita varjosti pelko nuoria mukaansa imaisevista kulteista. Uskonnollinen kenttä oli murroksessa uusien liikkeiden levitessä länsimaihin. Dungeons & Dragons eli D & D- pöytäroolipelien isoisä, kiinnosti fantasian (mutta varmasti myös) mystiikan janoisia opiskelijoita.
Nykyään ajat ovat muuttuneet: seurakuntakerhoissa voi olla peli-iltamia ja Youtubesta voit löytää pappien pelisessioita. Jopa Raamatun maailmasta ja ajasta on olemassa omia roolipelejä. Pöytäroolipelibisnes kukoistaa, erilaiset larpit ovat etenkin suurissa kaupungeissa suosittuja ja pelejä on jokaiseen makuun scifistä fantasiaan: monet populaarikulttuurin tuotokset poikivat itselleen pöytäroolipelin. Pelimaailma on avoinna valtavirralle enemmän kuin koskaan, eikä nörttiyttä tarvitse enää hävetä.
”Fantasiagenressä etenkin alkemia, okkultismi ja noituus ovat yleisiä teemoja.”
D&D: n alkuajoista lähtien magia ja okkultismi ovat olleet peruskauraa niin pöytäroolipelien kuin videopelienkin kuvastossa. Tolkienin ja muiden fantasiakirjallisuuden isillä oli suuri vaikutus Gary Gygaxin luomaan D & D:iin, mutta nykyään ei varmaan ole sellaista kansanuskoperinnettä, mytologiaa tai uskontoa, josta ei olisi lainattu piirrettä roolipeleihin. Fantasiagenressä etenkin alkemia, okkultismi ja noituus ovat yleisiä teemoja. Hahmoluokista löytyy erilaisia velhoja, druideja, munkkeja, noitia tai jopa shamaaneja, mutta pelaaja voi melkein missä tahansa pelissä kontrastia luodakseen maustaa hahmon vaikkapa pappiudella. Nekromantialla haudasta nostetut epäkuolleet, vampyyrit ja ihmissudet jahtaavat jumalia suututtaneita hahmoja katakombeissa tai sitten enemmän ja vähemmän katolisen kirkon inkvisiittoreita muistuttavat papit jahtaavat puoli-ihmisiä tai vääräuskoisia.
Vampire: The Masquerade -roolipelissä Vampire ankh -symbooli kuvaa vampyyria. Kuva: Elisa Färm
Useissa tällaisissa peleissä on jonkinlainen jumalmaailma pohdittuna valmiiksi: joko se on pelin kehittäjien tai sitten itsenäisen pelin vetäjän oma luomus. Taikuutta käyttävien hahmojen on myös usein pohdittava, mistä ne voimat tulevat ja näin jumalpantheonit saavat täytettä. Usein inspiraationa haetaan vaikkapa antiikista ja viikingeiltä. Toisaalta jollekin pöytäroolipelit voivat olla oiva mahdollisuus käsitellä uskontoa omalla tavallaan (pelin rajoissa tietenkin).
Scifiroolipeleissä leikitellään puolestaan tekoälyn, teknologian ja transhumanismin kautta uskonnolla. 1900- luvulla tieteiskirjallisuus käsitteli uskonnon murrosta, sekularisaatiota ja teknologillistumista. 1980–90- lukujen populaarikulttuurissa uskonnon pelättiin rappeutuvan tietokoneiden ja uuden teknologian vuoksi. Tekoäly kuvastettiin uutena jumaluutena ja androidit uutena ihmisrotuna.
Etenkin kyberpunk- genre käsitteli dystooppisesti tätä teemaa. Mike Pondsmithin kirjoittama Cyberpunk 2020– roolipeli oli näistä tunnetuin ja sekin oli saanut inspiraationsa William Gibsonin Neuromancer- romaanista. Synkässä tulevaisuudessa, joka osuvasti tapahtuu meidän aikoinamme, suuret korporaatiot hallitsevat maailmaa uskonnoista välittämättä, ihmiset leikkivät jumalaa robottiuden ja ihmisyyden välillä ja kaikki on väkivaltaista. Valtauskonnot ovat siinä menettäneet asemaansa ja joutuneet uudistamaan brändiään, ja katukuvassa näkyy korkeintaan neonvaloilla koristeltuja ristejä tai teknokultteja (myös sitä vastustavia sellaisia).
”Omaa oppimista ja mielenkiintoa sovelletaan uusiin pelihahmoihin ja pelimaailmaa on helpompi luoda, jos tuntee jo valmiiksi, miten monet uskonnot toimivat.”
Pöytäroolipeleissä uskonto ja kulttuuri riippuvat pitkälti pelinvetäjästä tai sitten valmiista pelikampanjasta. Monesti ne voivat olla aiheita, joihin ei sen enempää edes kiinnitetä huomiota, mutta todellisuudessa ne kertovat kuitenkin siitä, miten me näemme oikeaa maailmaa. Kun pelinvetäjä luo ihan tismalleen oman pelikampanjan ja maailman historioineen, jumalineen ja kulttuureineen, taustalla voi olla myös oppineisuutta tai harrastuneisuutta, jolla voi olla mielenkiintoisiakin etuja. Näin olen ainakin itse huomannut, pelattuani pöytäroolipelejä kulttuurintutkijoiden ja etenkin uskontotieteen opiskelijoiden seurassa, itseni mukaan lukien.
Kuva: Elisa Färm
Kun roolipelipöydässäni on aina ollut uskontotieteilijöitä enemmän tai vähemmän, uskonto nousee yllättäen puheenaiheeksi aika ajoin. On sisäpiirin juttuja ja viittauksia, kuten elokuvissa on yleensä, muuhun populaarikulttuuriin. Omaa oppimista ja mielenkiintoa sovelletaan uusiin pelihahmoihin ja toisaalta pelimaailmaa on helpompi luoda, jos tuntee jo valmiiksi, miten monet uskonnot toimivat. Parhaimmillaan se johtaa joko vakavasti tai huumorimielellä uusien uskontojen keksimiseen jonkin vanhan pohjalta. Näin on käynyt myös meidän peliporukoissamme.
Isoimpana huomiona on kuitenkin se, että minkä tyylistä pelaamista on kyseessä, millainen roolipelikampanja on, ja mikä on sen pelaamisen tavoite, vaikuttavat. Kun pelin tarkoituksena on olla suuri seikkailu vakavasti otetussa maailmassa, jossa käsitellään vaikkapa dualismia, niin uskonnoilla voi olla väliä, kun hahmoillakin on syvyyttä erilaisten piirteiden kautta. Vai onko kampanjan tarkoitus olla kevyttä sipsikaljahuvia, jossa hahmojen tehtävänä on selvittää koomisten tilanteiden kautta oluttynnyrin katoamista, vai onko kampanja hyvin mekaanista taistelustrategiaa, jossa numerot ovat hahmojen henkilökohtaisia tarinoita tärkeämpiä. Harvoin mikään kampanja on puhtaasti vain yhtä näistä, mutta niissä on silti eroja.
Uskonnon kommentointikin voi olla pöytäroolipeleissä tärkeä aspekti tai tavoite. Viime vuonna oma Cyberpunk 2020 – kampanjani sai pohjan satanic panic– ajan toiminta- ja rikosleffoista Yhdysvalloissa, jossa kovaksi keitetyt toimintasankarit metsästivät rituaalimurhia tekeviä saatananpalvojakulttilaisia. Yhdistin tähän vielä teknofoobisen puolen muuttamalla kulttilaisten tarkoitukseksi demonisten tappokoneiden valmistamisen ja nuoret naisuhrit verisillä alttareilla. Pelin edetessä tämä kliseinen asetelma sai uusia käänteitä ja herätteli kysymyksiä siitä, kuinka kaksinaismoralistista se oli.
Pelaajat keksivät puolestaan omia uskontoja käsitteleviä hahmojaan, ja myös niissä leikiteltiin vastakohdilla. Mukana oli muun muassa psykedeeleistä laajempaa tietoisuutta universumista ammentava reportteri, jonka katse oli kohti tähtiä ja liskoihmisten salaisuuksia, transhumanistimormoni netrunner eli netin maailmassa pyörivä hakkeri, joka kampanjan aikana muuttui enemmän ja enemmän (tappo)koneeksi, ja tyttärensä kulttilaisille menettänyt entinen punkkari ja poliisi, jolla oli katolinen tausta. Runsauteen sortuvana ajauduin myös viljelemään kampanjaan katolisia palkkasotilaita, voodoota ja viittauksia Pekka Siitoimeen.
Toisin sanoen, uskontoja ei voi vältellä roolipeleihin tutustuessa, mutta riippuu ihan ihmisestä kuinka ison roolin niille antaa! Minua on aina kuitenkin kiinnostanut, onko politiikan opiskelijoiden roolipeleissä suuria poliittisia kuvioita tai taloustieteen opiskelijoilla kaupankäynti iso juttu.
