TAMPEREEN yliopiston Rauhan- ja konfliktintutkimuskeskuksessa yhdeksän tutkijan ryhmä tutkii, miten toivo ja vastarinta kietoutuvat yhteen niiden yksilöiden elämässä, jotka kamppailevat ihmisoikeuksiensa ja tasa-arvon puolesta. Haastattelin tutkija Meeri Tiensuuta ja Angel Iglesias Ortizia tutkimuksen merkityksellisyydestä.
Tutkimus ryhmän jäsenet puhuvat kaikki eri äidinkielillä, joten artikkelin saavutettavuuden sekä heidän tekemänsä tutkimuksen ja yhdenvertaisuuden hengessä, artikkeli on luettavissa suomeksi ja englanniksi. Haastattelun yhteydessä kävimme keskustelun englanniksi.
AT the Tampere Peace Research Institute of Tampere University, a group of nine researchers is studying how hope and resistance intertwine in the lives of individuals fighting for their human rights and equality. I interviewed researchers Meeri Tiensuu and Angel Iglesias Ortiz about the significance of their research.
The members of the research group all speak different native languages, so in the spirit of accessibility, as well as their research and commitment to equality, this article is available in both Finnish and English. The interview and all the conversation within it were spoken in English.
KUVITTAJA ja sarjakuvataitelija Sari Sariola omaelämäkerrallisessa esikoisteoksessaan Tiedän olevani ylipainoinen (Zum Teufel 2023) nostaa koskettavasti esille useilla omakohtaisilla esimerkeillä epäkohtia läskivihaa ylläpitävästä yhteiskunnastamme ja siitä millaista on olla isompi ja epätasa-arvoisessa asemassa yhteiskunnassa, jossa ideaali on olla painoindeksin ihanteen mukainen.
Teos sukeltaa syvälle tekijän omaan tunne- ajatusmaailmaan, jotka ovat kehittyneet vuosien ajan kokonaiseksi teokseksi. Omakuvien kautta näyttää avoimesti ja rehellisesti, miltä hän näyttää, miltä hänestä tuntuu, millaiseksi hän itseään kokee, millaiseksi on ollut kasvaa hyväksymään itseään silloin, kun rakkaus itseään kohtaan on peittynyt pettymyksen ja totuttujen ajatusmallien alle ja kuinka hyväksyä itseään, kun yhteiskunta ei vastaa rakkaudella.
”Jo piltteinä opimme, että laihuus on ideaali, johon kuulu pyrkiä”
THL:n mukaan suomalaisista 2-16-vuotiaista tytöistä 19 % ja pojista 29 % ovat ylipainoisia, nuorista 18-29-vuotiaista aikuisista naisista 35 % ja miehistä melkein 47 % ja yli 30-vuotiaista suomalaisista aikuisista 63 % naisista ja 72 % miehistä ovat ylipainoisia, ja lähes joka toisella esiintyy keskivartalolihavuutta. Lihavuus itsessään voi altistaa elämänlaadun, fyysisen toimintakyvyn ja työkyvyn huonontumista, sairastumista diabetekseen, astmaan, verisuonitauteihin, kihtiin, uniapneaan ja masennukseen sekä moniin muihin ongelmiin.
Lihavuuden hoito Suomessa keskittyy pääosin elämätapojen, ruokavalion ja liikkumisen tasapainottamiseen, sillä tutkimusten mukaan pelkkien stressitekijöiden vähentäminen voi edesauttaa painon alentamista niin, että terveyttä uhkaavat tekijät heikkenevät, ja elämänlaatu paranee. Terveydenhuollossa sairaanhoitajan ja lääkärin tehtävä on nostaa esille ja puuttua potilaan terveydelliseen tilaan, ja toimia interventiona elinikää lyhentävien elämänvalintojen takia.
Lihavuus itsessään olisi kuitenkin pyrittävä ymmärtämään monimutkaisena ilmiönä, johon vaikuttaa biologisten ja perinnöllisten tekijöiden lisäksi mielenterveyteen vaikuttavat ulkoiset asiat. Esimerkiksi traumaattisten kokemusten ja/tai väkivallan uhan vuoksi kohonnut kortisolitaso voi aiheuttaa paniikkituntemusten lisäksi lihavuutta.
Sariolan tarina avaa myös lihavuutta ja lihavana olemisen ongelmia lääketieteelliseltä kannalta. Pohdinta siitä, kumpi tuli ensin, masennus vai lihavuus, on edelleen kysymys, johon niin painoindeksin väärällä puolella oleva kuin hoitohenkilökunta pohtivat sekä yhdessä että erikseen.
Hoidon saanti mielenterveysongelmiin, työuupumukseen tai katkenneeseen sormeen on riippuvainen vaa´an lukemasta, samalla tavalla kuin hoitohenkilökunnan kanssa tekemät haastattelut hoitoon pääsyystä alkaa kysymyksellä hoitoon hakeutuneen viimeisimmän kuukautiskierron alku- ja loppupäivämäärään sekä kierron kokonaispituuteen myös silloin kun vaiva ei liity lisääntymiselimistöön.
”On joskus jopa koomista mennä vastaanotolle sormi murtuneena ja saada saarna painosta”
Kauniiden, ja väririkkaiden sekä monivivahteisten piirrosjälkien ansiosta Sariolan autiofiktiivistä, fantasiatyyppistä tarinaa kohti itsensä hyväksymistä, ja itsensä ymmärtämistä on nautinnollista seurata, vaikka hyvin vahvasti itsetietoisen ja yhteiskunnallisesti läsnä olevan henkilön tunne- ja maailmankuvalliset näkemykset itsestään ovat koskettavia ja ajatuksia herättäviä.
Sariolan tarina ei sisällä vain koskettavia hetkiä, ja samaistuttavia mietteitä. Tarinassa on raikkaan viiltävän teräviä, yhteiskunnan läpi leikkaavia näkemyksiä ihmisyydestä, olemisen itsemäärittelemisen oikeutuksesta ja oikeudesta olla oma itsensä, juuri sellaisena kuin itsensä kokee.
”Mikään osa minusta ei kuulu muille”
Tiedän olevani ylipainoinen on monikerroksinen- ja tahoinen, kaunis ja sensitiivinen kasvutarina omasta itsestään, joka on jaettavissa kaikkien heidän kanssaan, jotka tuntevat voivan samaistua sarjakuvataitelijan sielunelämään isompana yhteiskuntajäsenenä. Ylipainoinen tietää ja tuntee liikapainon vaikutuksen, mutta kaikille on yhteiskunnassamme sijaa.
Teos ei ihannoi ylipainoa tai ylipainon tuomia henkisiä tai terveyteen kokonaisvaltaisesti vaikuttavia ongelmia vaan päinvastoin: teos korostaa itsetietoisuuden ja läsnäolon tärkeyttä ja muistuttaa erilaisuuden, moniarvoisuuden ja tasa-arvon ymmärtämisen tärkeydestä. Teos muistuttaa myös sekä kehollisesta, että henkisestä rauhasta. Itseään täytyy pyrkiä rakastamaan sellaisenaan kuin on, vaikka jonain päivänä olo on kuin norsulla yhteiskunnan omistamassa lasikaupassa, jossa pienikin liike tarkkaillaan ja tuomitaan.
MAANANTAINA 17.5. vietettiin kansainvälistä trans-, homo- ja bifobian vastaista päivää. Seuraan Instagramissa David Haywardin ylläpitämää @nakedpastor-tiliä. Eräs hänen piirustuksensa muutaman päivän takaa oli erityisen vaikuttava. Kuvassa Jeesus, sateenkaarilammas, translammas ja musta lammas rakentavat kaikki yhdessä sydämenmuotoista palapeliä. Lisäksi tilillä julkaistaan säännöllisesti muitakin seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksia tukevia kuvia ja tekstejä.
Kuva: David Hayward @nakedpastor. Julkaisemme kuvan tekijän luvalla.
Edellä mainitun palapelin kaltaisena näen myös Suomen Kristillisen Ylioppilasliiton (SKY) toiminnan. Kaikkea toimintaamme ohjaavat ydinarvomme moninaisuus, dialogisuus ja radikaali rakkaus. Tunnustamme jokaisen ihmisarvon ja oikeuden olla sellainen kuin on riippumatta mistään henkilön ominaisuuksista tai taustasta. Tehtävämme on tukea sorrettuja, kulkea heidän vierellään ja pitää ääntä heidän kanssaan ja heidän puolestaan.
Sen lisäksi, että ihmisoikeuksien tulisi olla kaikille yhdenvertainen ja luovuttamaton asia, näen tämän teeman liittyvän myös vahvasti Jumalan luomistyöhön. Minä uskon, että Jumala ei tee luomistyössään virheitä. Minä uskon, että Hän on tarkoittanut mahdollisimman monenlaiset ihmiset toimimaan yhteistyössä luomakuntamme puolesta. Jos voimme luottaa Jumalan luomistyöhön ja siihen, ettei Hän tee virheitä, mikä valinnanvapaus meillä olisi syrjiä lähimmäisiämme minkään ominaisuuden perusteella? Ei yhtään mikään.
Kaikki meistä ovat yksilöitä ja siten erilaisia, mutta ihmisillä on silti suuri tarve luokitella kanssaeläjiä “meihin” ja “muihin”. Miten paljon maailma muuttuisikaan, jos tätä jakoa ei enää tarvitsisi tehdä? Mitä siitä voisi oppia? Todennäköisesti ainakin sen, että kaikki meistä ovat yhteisellä matkalla tällä maapallolla. Jokainen meistä haluaa olla hyväksytty ja rakastettu sellaisena kuin on. Ja ennen kaikkea Jumala katsoo meitä kaikkia yhdenvertaisesti rakastaen. Jokaisella on mahdollisuus vaikuttaa siihen, että niin omassa elinpiirissä kuin yhteiskunnassa laajemminkin voisi vallita turvallisempi tila.
Salli Ahtiainen-Helanne Kirjoittaja on SKY:n pääsihteeri.Suomen Kristillinen Ylioppilasliitto on Etsijän kustantaja.
Sarjakuvataiteilija Isto Paanasen Raamattu-sarjakuva osa 3.Numeron sarjakuva perustuu Matteuksen evankeliumin toiseen lukuun (Matt. 2: 1–23) sekä Luukkaan evankeliumin toisen luvun loppuun (Luuk. 2: 41–49).
Sarjakuvataiteilija Isto Paanasen Raamattu-sarjakuva ”Jumala kanssamme” 2/2, osa 2. Numeron sarjakuva perustuu Luukkaan evankeliumin toiseen lukuun. (Luuk. 2:4-38.)
Sarjakuvataiteilija Isto Paanasen Raamattu-sarjakuva ”Jumala kanssamme” 1/2, osa 1. Numeron sarjakuva perustuu Luukkaan evankeliumin ensimmäiseen lukuun. (Luuk. 1-2:1.)
SATEISENA karanteenipäivänä tekstaan ystävilleni melkoisen omituisen kysymyksen: mitkä Disney-animaatioelokuvien kuolemat ovat jääneet teille mieleen? Kysymys kytkeytyy monille – myös minulle – tiiviisti nostalgisiin hetkiin lapsuuden suosikkielokuvista. Muistan elävästi paksut VHS-kasetit, joita kelattiin uskollisesti alkuun aina yhä uudelleen, kun haluttiin päästä mukaan animaatioelokuvien hurjiin seikkailuihin. Usein näissä seikkailuissa juonta eteenpäin vei kuoleman teemat, kuten vuoden 1937 Lumikki ja seitsemän kääpiötä -elokuvassa.
Disneyn ensimmäisessä täyspitkässä animaatioelokuvassa Lumikki pakenee pahaa äitipuoltaan, joka yrittää murhata tämän kauneutensa takia. Kuoleman teemat jatkuvat keskeisinä nykyisissäkin Disney-tarinoissa, kuten vuonna 2014 ensi-iltansa saaneessa Big Hero 6 -elokuvassa, jossa päähenkilö Hiro yrittää selvitä isoveljensä menettämisestä. Entä mitkä näistä lukemattomista kuolemista sitten jäävät katsojille eniten mieleen ja miksi?
Ystävieni vastaukset eivät yllätä minua, sillä teen graduani Disney-animaatioelokuvien kuoleman representaatioista ja niihin liittyvistä rituaaleista. Tutusta aihepiiristä keskustellessa muiden kanssa kuulen usein kertomuksia siitä, miten elokuvien erilaiset traagiset kuolemakohtaukset ovat järkyttäneet heitä lapsena. Etenkin vuoden 1994 Leijonakuningas-elokuvan Simban isän ja vuoden 1942 Bambi-elokuvan nimihenkilön äidin kuolemat ovat itkettäneet niin lapsia kuin aikuisiakin jo vuosikymmeniä.
”Esimerkeissä kuolema kuvataan yllättävänä uhkana, joka voi jättää lapsen ainakin hetkittäisesti yksin eksyksiin.”
Vanhempien, joiden on tarkoitus olla lapsihahmon tukena ja turvana, yllättävä, väkivaltainen ja epäreilu kuolema herättää vahvoja tunteita. Oikeudenmukaisen Simban isän, Mufasan, kuolema muuttaa koko elokuvan suunnan nostaen menetyksen käsittelyn keskeiseksi teemaksi.
Elokuva tuo esille läheisen menetykseen liittyvää tuskaa sekä erilaisia suruajan selviytymiskeinoja. Puolestaan Bambin äidin kuolemaa ei käsitellä; katsojille ei anneta tilaisuutta pohtia, miten nuori kauris selviää traumaattisesta tilanteesta. Ystäväni mukaan Bambin äidin kuolemassa eniten huolestutti kohtauksen aitous, mikä on innoittanut jopa liikkeen metsästystä vastaan.
Molemmissa esimerkeissä kuolema kuvataan yllättävänä uhkana, joka voi jättää lapsen ainakin hetkittäisesti yksin eksyksiin. Kohtauksia tarkastellessa on hyvin ymmärrettävää, miksi kyseiset kuvaukset nousevat kerta toisensa jälkeen esille puhuttaessa unohtumattomista kuolemakuvauksista. Elämän kiertokulku ei tunnu olevan katsojille tarpeeksi pätevä syy Mufasan murhaamiseen ja Bambin äidin murha tuntuu julmalta.
Kuva: Enni Salo
Kaikkia katsojia tragediat eivät kuitenkaan samalla tavalla kosketa. Halauksia vihaavan kivikasvoisen ystäväni mukaan häntä ei lapsenakaan liikuttanut animaatioelokuvien kuolemat. Ne olivat hänestä täyttä fiktiota eikä ole syytä tunteenpurkauksiin, jos piirroshahmolta puuttuu huoltaja. Tämäkin on yksi täysin hyväksyttävä tapa suhtautua median representaatioihin.
Yleisempää on kuitenkin eläytyä mukaan niin surullisiin kuin myös voitonriemuisiin hetkiin. Erään läheiseni mukaan oli riemastuttavaa nähdä, kun Lumikin paha äitipuoli tippuu salaman iskemänä alas kielekkeeltä kuolemaansa kohti. Muistan lapsena helpotuksen, kun tarinan konnat saivat brutaalin lopun usein tippuessaan kuolemaansa yrittäessään tappaa elokuvan samaistuttavaa päähenkilöä.
Kuka nyt itkisi esimerkiksi vuoden 1996 Notre Damen kellonsoittajan pahiksen Frollon perään, joka yrittää satuttaa katsojien rakasta Quasimodoa? Jos mitään, hän ansaitsee tippua alas kirkon tornista alla polttavaan laavaan! Tai ainakin näin on monien katsojien helppoa uskoa elokuvaa seuratessa, sillä median representaatiot muokkaavat ajatuksiamme siitä, mikä on oikein ja väärin sekä miten kuolemaan tulee suhtautua.
”Kuolemankuvaukset vahvistivat ajatustani siitä, että kuolema on joustavaa ja sen kanssa voi mahdollisesti neuvotella.”
Kuvaukset voivat näin herättää monenlaisia tunteita ja luoda moraalikäsityksiä. Lisäksi ne rakentavat kuvaa siitä, millainen kuolema on luonteeltaan. Lapsena Disney-elokuvien kuolemakohtaukset vahvistivat tunnettani kuoleman mystisyydestä. Vuoden 2001 Atlantis – kadonnut kaupunki -elokuvassa tarinan sankaritar Kida sulautuu salaperäisen kristallin sisälle, jossa hän oleilee epävakaasti elämän ja kuoleman välisessä tilassa.
Puolestaan vuoden 2003 Karhuveljeni Koda -elokuvassa kuvataan, miten kuoleman jälkeisessä elämässä vainajien henget voivat olla vuorovaikutuksessa elävien kanssa. Tällaiset kuolemankuvaukset vahvistivat ajatustani siitä, että kuolema on joustavaa ja sen kanssa voi mahdollisesti neuvotella. Isoisäni kuollessa ajattelin, että hänen henkiinsä herättäminen olisi täysin mahdollista, joskin vain vaivalloista.
Useimmat pienet lapset eivät ymmärräkään kuoleman olevan peruuttamatonta ja muuttumatonta. Tämä ei silti tarkoita sitä, etteikö se voi aiheuttaa suurta surua ja ahdistusta. Aikuisten, joiden kuolemankäsitys on tarpeeksi kehittynyt, on helpompaa tulkita elokuvien kohtauksia sekä myös tosielämän potentiaalisia uhkia.
Avopuolisoni vieraillessa Disneylandissä alle kouluikäisenä Hessu Hopo laittoi leikkisästi jättimäisen muovisen kuononsa hänen päänsä ympärille. Lapsena ensimmäinen huoli oli, että Hessu tietysti aikoo tappaa hänet syömällä tämän pään. Monet meistä ovat itkeneet katsoessaan Mufasan tippuessa alas kalliolta kuolemaansa, mutta moniko on luullut Disney-hahmon murhayrityksen kohdistuvan itseensä? Disneylandistä matkamuistoksi avupuolisolleni jäi ikuisesti aivoihin palanut kuva murhanhimoisesta Hessusta, jolle onneksi voi aikuisena nauraa.
Lähes kaikkien viettäessä paljon aikaa kotona, voi olla ilahduttavaa palata katsomaan vanhoja rakkaita suosikkielokuviaan lapsuudesta. Jos uudempi monimuotoinen kuolemankuvaus kiinnostaa, suosittelen vuoden 2017 Coco-elokuvaa, joka kertoo kuolleiden maailmaan eksyvän pojan seikkailuista. Riippumatta siitä, haluatko palata vanhojen suosikkien tai uusien seikkailujen pariin, voi olla hauskaa keskustella ystävien kanssa heidän mieleenpainuvimmista Disney-elokuva kohtauksista.
