Avainsana: pääkirjoitus

Julkaistu

Kulutan siis olen vai olenko mitä kulutan?

Pääkirjoitus

ETSIJÄN toukokuun teemanumerossa keskustellaan kuluttamisesta. Monessakin mielessä ajankohtainen aihe. Esimerkiksi siksi, että Suomessa tehtiin viime kuussa kaikkien aikojen televisioiden myynti ennätys, kun Yleisradion televisiokanavat vaihtuivat teräväpiirtoon.

Ryntäystä oli odotettu. Kaupat valmistautuivat hurjaan televisioiden menekkiin, kun kaikilla olisi nyt pakko olla HD-TV, jos valtion kanavia halusi katsella. Kansalaistiedotuksen saannilla on demokratiassakin hintansa.

Televisioiden tarve näkyi jo maaliskuussa, kun myynti kasvoi yli 130 prosenttia vuoden takaiseen verrattuna. Huhtikuun myyntien odotettiin kasvavan sitäkin enemmän, ja ennustuksissa arveltiinkin myynnin tuplaantuvan viimevuoden vastaavaan ajankohtaan. Ennustukset osuivat kuitenkin kovasti alakanttiin, kun tulos oli nelinkertainen viime vuoteen nähden. Yhteensä huhtikuussa 2025 myytiin ennätykselliset 70 000 televisiota Elektroniikka­- ja kodinkonekaupan yhdistyksen mukaan.

On hyvä, että teknologia menee eteenpäin. Toisaalta se tehostaa monia prosesseja ja vähentää kulutusta, enimmäkseen kuitenkin vaikuttaa siltä, ettö se lisää kulutusta. Tässä kiihtyvässä kehityksen tahdissa ihmisistä tulee vain kuluttajia, joiden on perässä pysyäkseen hylättävä yhteensopimattomat ja vanhentuneet laitteensa yhä useammin. Puhumattakaan puhtaasti trendipohjaisesta kuluttamisesta.

”Näkökulmia on monia, mutta tekstejä yhdistää ajatus siitä, että kukaan meistä ei pysty pakenemaan kuluttajuuttaan.”

Pakkaan vaikuttaa tietysti myös vanha kunnon hehkulamppuhuijaus, missä tuotteet suunnitellaan kertakäyttöisiksi tai keinotekoisesti rikkoutumaan, jotta talouden rattaat pidettäisiin pyörimässä. Tavoite ei usein ole vilpitön kehityksessä eteenpäin kulkeminen. Tuotteita suunnitellaan yhteensopoimattomiksi ja korjauskelvottomiksi.

Tässä numerossa Nemi Susiketo kertoo vanhan korjaamisen arvokkuudesta, niistä tunteista ja tarinoista, mitä esineisiimme liitämme. Kai Lovi puolestaan kutsuu lukijan pysähtymään kuolevaisuutensa äärelle ja osoittaa, miten kuluttaminen ei ehkä odotetusti päätykään kuolemaan, vaan jatkuu haudankin takaa vangiten meidät kuluttajuuden ikeeseen silloinkin, kun emme voi siihen enää itse vaikuttaa.

Kerttu Hintikka esittää rohkaisevia ratkaisuja sekä valonpilkahduksia kulutustottumuksien mahdollisuuksiin yhteisöllisyyden kautta, kun taas Antti Vikström pohtii sosiaalisen median kuluttamisen kautta yhteisön raskautta sekä sen tuottamaa inhimillistä kärsimystä.

Näkökulmia on monia, mutta tekstejä yhdistää ajatus siitä, että kukaan meistä ei pysty pakenemaan kuluttajuuttaan. Vaihtoehdoksi jää vain sen olemassaolon jatkuvan paineen hyväksyminen ja siihen oman asennoitumisen valitseminen: Oman ihmisyytensä lunastaminen kuluttajan asemasta.

Kirjoittaja on Etsijän päätoimittaja, joka rakastaa kirppareita.

Etsijä kiittää tämän teemanumeron kansikuvan tekemisestä:
KAHO SUZUKI Art&Design
https://www.kahosuzuki.com

Etsijä thanks the creator of the cover art for this issue:
KAHO SUZUKI Art&Design

Julkaistu

Häpeän syvät jäljet

Pääkirjoitus

HÄPEÄN tunne syntyy kehossa. Keho on tunteen sijainti, mutta yhtälailla siitä muodostuu mielessä asuva verkosto monimutkaisia tunteita ja ajatuksia. Kuitenkin, kuten Puhakainen kirjoittaa esseessään tässä numerossa, häpeä syntyy myös yhteiskunnan odotuksista ja siitä ympäristöstä, missä keho on.

Yhteiskunnan käsitykset synneistä ja tabuista toimivat häpeän työkaluina, joilla pyritään syrjäyttämään jokin yhteisölle epätoivottu käytös tai jopa ihmisryhmä. Häpeän synnyttäminen on työkalu, joskus tahallinen, joskus tiedostamaton ja tahaton, mutta sen vaikutukset ovat yksilölle todellisia lähtökohdasta huolimatta.

Häpeän tunne muodostuu kuitenkin sisäsyntyisesti, kun yksilö on yhteisössä kasvaessaan hyväksynyt omakseen ne arvot, käytösnormit ja odotukset, jotka yhteisö yksilöilleen asettaa. Häpeä on tehokas sillä sen lisäksi, että yhteisö voi aktiivisesti tuottaa ja voimistaa sitä, myös yksilön oma mieli osallistuu oman itsensä sensurointiin, nöyryyttämiseen ja pakottamiseen. Henkisten raikenteiden purkaminen vaatii työtä, minkä jälkeen tarvitaan lisää työtä uuden normiston ja mielenmaiseman rakentamiseksi.

Joskus tämä on kuitenkin hyvästä. On hyvä kasvaa ihmisenä. Mutta häpeää tehokkaampiakin keinoja yhteisien sääntöjän vahvistamiseksi varmastikin voisi löytyä. Sivilisaatio nojaa laajalti itsesensuuriin ja yhteisiin pelisääntöihin siitä, mikä on sallittua ja mikä ei.

”Yksityinen häpeä kietoutuu yhteen maailman syntien kanssa.”

Entä mitä käy silloin, kun pelisäännöt radikaalisti muuttuvat tai ovat kyseenalaistettuna? Kenellä on oikeus määrätä, päättää ja ohjata sitä, minkä yhteiskunta kokee hyväksyttäväksi? Lännessä olemme sopineet, että yhteiskunnassa rakenteellisesti pelisäännöt valikoituvat demokratian mekanismein. Monesti tämä prosessi on kuitenkin tarpeellista kyseenalaistaa.

Mielipidevaikuttaminen, disinformaatio ja propaganda-kampanjat pyrkivät epävakaina aikoina siirtämään julkista hyväksyttävyyden aluetta omien valtaintressiensä mukaan ja manipuloinnilla tuottamaan uudenlaista normistoa. Kamppailu normeista on jatkuvaa ja väistämätöntä.

Tässä Etsijän numerossa Lamminen kirjoittaa elämästä tabuna, mikä heijastelee nykyisen yhteiskunnan valtakamppailua oikeudentajusta ja valtavirran keskeisimmistä arvoista. Sen taustalta huokuu huoli ja maailmantuska, johon on varmasti vaikuttanut maailman epävakautunut tilanne taloudesta sotiin ja kriittisiin arvokysymyksiin.

Yksityinen häpeä kietoutuu yhteen maailman syntien kanssa ja niiden ristipaineessa jokainen joutuu käsittelemään oman hyväksyttävyyden alueensa ja päättämään, miten toimii maailmassa sen pohjalta. 

Tilda Enne

Kirjoittaja on Etsijän päätoimittaja, jolle häpeä on myös tuttu tunne ja siitä vapautuminen yksi elämän suurista missioista.

Julkaistu

Moninaiset suhteemme teknologiaan

Pääkirjoitus

ALOITETAAN itsestäänselvyydellä: teknologia helpottaa elämää, paitsi silloin, kun se ei tee niin.

Olipa kyseessä sitten lagi tai bugi, vanhentunut versio, yhteys virhe tai jokin muu error, oikeellinen toiminta on normaalia ja kaikki muu on poikkeustilanne. Uskoisin, että kaikki painottelevat mielessään vaakakuppeja siitä, onko teknologia ihmeellistä ja ihanaa vai turhauttavaa ja epämiellyttävää.

Suurimman osan ajasta olen niitä ihmisiä, ketkä ottavat teknologian saumattomasti itsestään selvyytenä osaksi arkea. Olin juuri reilun viikon Japanissa ja päädyin tuottamaan suuren osan tästä Etsijän joulunumerosta matkustaessa, joten tulin aktiivisen tietoiseksi siitä, miten helpottavaa oli luottaa teknologia-avusteisuuteen tilanteessa kuin tilanteessa.

”Onko teknologia ihmeellistä ja ihanaa vai turhauttavaa ja epämiellyttävää?”

Omalla muutaman sanan japanin osaamisellani, Google kääntäjä oli joka tilanteessa helppo, käytännöllinen ja oikeastaan aika ehdoton. Samoin matkustuksen sujuvuutta lisäsi Google Maps, joka osasi aina kertoa minulle minkä junan joudun ottamaan ja mistä, päästäkseni seuraavaan metroon, millä päääsisin kohteeseeni zoomaillessani ympäri Tokyota.

Pankkikortti löytyi tietysti myös puhelimestani, kun vaihtamani käteinen loppui kesken. Oli myös erikoista vaihtaa euroja, sillä en muista milloin viimeksi olisin pitänyt niitä käsissäni. Pankkikortti löytyy myös älykellosta.

Kun tällaisessa saumattomassa yhteistyössä, joku alkaa yhtäkkiä tökkimään, turhaudun helposti hallitsemattomilta tuntuviin laitteisiin. Lieneekö se jokin uusi rattiraivon-muoto, mihin kukin älypuhelinta käyttävä on joskus törmännyt?

Miettiessäni omaa teknologia-turhautumistani oivalsin keskeisen virhepäätelmän: error ei ole poikkeustilanne, vaan osa normaalia.

”Error ei ole poikkeustilanne, vaan osa normaalia.”

Herkässä tasapainossa monimutkaisia toimituksia tuottavat ihmisten tekeleet eivät suinkaan ole täydellisiä, joten näin ollen virheet lienevät yhtä lailla osa teknologiaa kuin epätäydellisyys ihmisenä on osa minua. Epätäydellisyys, se pieni kumouksellinen piikki status quon lihassa.

Ensi kerralla, kun turhaudun teknologiaan, pystyn ehkä näkemään tilanteen eri perspektiivistä.

Tämä ei silti tarkoita sitä, ettenkö palauttaisi toimimatonta laitetta takaisin kauppaan, tai ettenkö pyrkisi korjaamaan niitä ärsyttäviä bugeja tulevaisuudessakin.

Tilda Enne

Kirjoittaja on Etsijän päätoimittaja, jonka suhde teknologiaan vaihtelee päiväkohtaisesti. Tänään oli hyvä tekno-päivä.

Kansi kuvan tähän numeroon teki:
PelhoDesign – PD Sari Pelho
https://www.pelhodesign.fi

Kuva: Pelho Design
Julkaistu

Minäkö vaikuttaja?

Pääkirjoitus

ON taas kriisin aika. Istun työpöydän ääressä ja tuijotan ikkunasta ulos hengähtääkseni taittamisen lomassa. Yhtäkkiä ajatus ilmaantuu mieleeni: minäkin olen vaikuttaja.

Valitsin vuoden toisen Etsijän teemanumeron aiheeksi vaikuttamisen. Ajattelin, että olisi hienoa kuulla innostavien nuorten näkökulmia ja kokemuksia siitä, millaista nykypäivän vaikuttaminen on. Nuorilla vaikuttajilla olisi varmasti jaettavaa. En kuitenkaan tajunnut lehteä suunnitellessa, että minullakin on henkilökohtainen näkökulma vaikuttamiseen.

Jokainen meistä on vaikuttaja omassa elämässämme. Jokaisella meillä on asioita, joista rakastamme puhua perheelle, ystäville ja joskus myös puolitutuille tai tuntemattomille. Se on arkipäiväistä vaikuttamista, joka monesti unohtuu, kun mietimme nykypäivän vaikuttajia.

”Väitän, että tehokkainta vaikuttamista on se, että elämme arvojemme mukaista elämää ja näytämme sitä kautta esimerkkiä.”

Kun puhumme vaikuttajista, tai tuttavallisemmin “influenssereistä”, ajatuksemme siirtyy sosiaaliseen mediaan, kaupallisiin yhteistöihin ja someprotesteihin. Vaikuttaminen ei kuitenkaan tarvitse näkyvää somepresenssiä ja uraa sosiaalisen median tai vaikkapa politiikan saralla. Väitän, että tehokkainta vaikuttamista on se, että elämme arvojemme mukaista elämää ja näytämme sitä kautta esimerkkiä.

Haastatellessani nuorta kirkkovaikuttajaa Pia Kärkeä kysyin hänen arvoistaan, jotka ohjaavat hänen vaikuttajauraansa. Kirjoittaessani puhtaaksi haastattelua jäin pohtimaan sitä, mikä on minun elämäni keskiössä. Niin mitä ne minun arvoni ovat? Ajatus tuli kristallinkirkkaasti: haluan, että jokainen kohtaamani ihminen ja läheinen oppisi tuntemaan Jeesuksen ja alkaisi elää lähetettynä.

”Se, miten elän elämääni, saattaa vaikuttaa siihen, miten joku näkee kristittynä ja lähetettynä elämisen. Saatan olla kaveripiirin tai kahvipöydän ainoa kristitty.”

Se, että minäkin olen arkielämän vaikuttaja, on yhtä aikaa innostava ja pelottava ajatus. Se, miten elän elämääni, saattaa vaikuttaa siihen, miten joku näkee kristittynä ja lähetettynä elämisen. Saatan olla kaveripiirin tai kahvipöydän ainoa kristitty. Ajatus on järäyttävä, mutta myös äärettömän innostava.

Omia kokemuksiaan vaikuttamisesta pääsevät kertomaan NAVI:ssa vaikuttava Pia Kärki ja teologiaa opiskeleva Pietari Jetsonen. Jetsonen pohtii esseessään nykyajan vaikuttamiskulttuuria ja sosiaalista mediaa, Kärki taas kertoo haastattelussaan henkilökohtaisia kokemuksiaan kirkossa vaikuttamisesta. Karoliina Virkkunen lähestyy ASMR-ilmiötä henkilökohtaisesta näkökulmasta. Lisäksi numerossa on mukana tavallisen tapaan kulttuurikritiikkiä ja ensimmäistä kertaa myös runoja.

Millaisten arvojen puolesta sinä taistelet omassa elämässäsi? Kehotan jokaista pohtimaan arvoja, joiden mukaan elää. Arvojen reflektointi on terveellistä ja järkevää, olit sitten uskova tai ateisti. Teoillamme ja sanoillamme on todella merkitystä. Kuten Lauri Nolte kirjoittaa runossaan, jonka löydät “Kirjoituksia pöytälaatikossa” -osiosta, valonkantajilla on vastuuta. Olkaamme siis valonkantajia, jotka heijastavat kaikella mitä teemme omia arvojamme.

Petra Uusimaa

Kirjoittaja on Etsijän päätoimittaja ja tummapaahtoisen kahvin ylikuluttaja, joka haaveilee keskiajantutkijan urasta.

Julkaistu

Maailma on murroksessa ja niin myös minäkin

Pääkirjoitus

Petra Uusimaa, Etsijän uusi päätoimittaja.

VIIMEISET pari vuotta ovat olleet murroksen aikaa sekä maailmanlaajuisesti että henkilökohtaisessa elämässäni. Kirjoitin pro gradu –tutkielmaa kotona yksiössä yliaktiivisen kissan kanssa samalla kun koronaepidemia jylläsi ja jokainen meistä oli eristäytyneenä asuntoihimme. Opiskelin ystävän luona viikoittain zoomissa, kun seinät alkoivat kaatua päälle. Viimeiset luennot tapahtuivat ruudun välityksellä. Valmistuminen tuntui antikliimaksilta: sain paperit postissa ja kutsun virtuaalipubliikkiin, johon en koskaan mennyt.

Kun koronaepidemiasta oli suurin piirtein selvitty, syttyi sota Ukrainassa. Seurasin maanisesti uutisia samalla, kun valmistelin tutkimussuunnitelmaa väitöskirjaa varten. Upposin keskiaikaisen askeesin elämään ja sen yhteiskunnan ongelmiin, ja kun palasin todellisuuteen parin tunnin päästä, jossain päin maailmaa oli pommi-isku, jossain maastopaloja ja olin taas ahdistunut.

Aloittaessani Etsijän päätoimittajana vuoden 2022 joulukuussa idea ensimmäisestä teemasta oli jo muotoutunut työpaikkaa hakiessani. Olisi kummallista olla käsittelemättä murroksia ja muutoksia. Sekä elämäni että yhteiskuntamme on murroksessa, mutta niin on myös Etsijä uuden päätoimittajan myötä.

”Unelmanani on rakentaa Etsijästä paikka, jossa nuoret kirjoittajanalut saisivat kokeilla kirjoittamista ja kehittyä samalla, kun minä kehityn päätoimittajana.”

On äärettömän inspiroivaa päästä tekemään töitä, jossa yhdistyy kristillinen arvopohja sekä rakkauteni kirjoittamiseen ja kulttuuriin. Minulle on tärkeää, että voin työssäni ammentaa Jumalan minulle antamia lahjoja, ja siksi koenkin, että Etsijän päätoimittajana pääsen toteuttamaan minulle punottua suunnitelmaa. Unelmanani on rakentaa Etsijästä paikka, jossa nuoret kirjoittajanalut saisivat kokeilla kirjoittamista ja kehittyä samalla, kun minä kasvan päätoimittajana.

Mihin suuntaan Etsijä on sitten menossa? Suurta suunnanmuutosta ei ole tulemassa, sillä Etsijän on tärkeä noudattaa linjaansa uskontodialogin noudattajana. Minulle on aina ollut tärkeää sekä toimittajana että myös tutkijanalkuna, että asioita kyseenalaistetaan ja pohditaan. Kun hain Etsijän päätoimittajaksi, kerroin, että minulle on tärkeää tutkiva journalismi, jossa pureudutaan yhteiskunnan ongelmakohtiin.

Silti lehti tulee aina muuttumaan uuden päätoimittajan myötä. Yhtenä suurimmista visioista on muodostaa kotipaikkaani Ouluun kirjoittavien nuorten yhteisö. Haluaisin myös tuoda lehteen audiovisuaalista sisältöä – oli se sitten videoita tai vaikkapa esseitä podcast-muodossa.

Ensimmäisen toimittamani teemanumeron aihe on “murroksen keskellä”. Olisi mahdotonta kirjoittaa yhteiskunnassamme tapahtuvista asioista ilman, että huomioisi murroksia ja muutoksia, joita tapahtuu jopa viikoittain.

Elämme maailmassa, joka sykkii intensiivisesti ja aiheuttaa ahdistusta. On hankalaa löytää tasapaino, jossa pysyä ajan tasalla, mutta samalla säilyttää yöunensa. SKY:n uuden pääsihteerin Katri Malmin kolumni pureutuu sukupolvien väliseen muutokseen. Haastattelin Joensuun kirkkoherraa Katri Viléniä kirkossa tapahtuvista murroksista ja erityisesti nuorten muuttuvista käsityksistä kirkosta. Laura Kääntee taas pohtii suurvaltapolitiikassa tapahtuvia murroksia.

Itse olen yrittänyt tehdä rauhan suurten ja pienten murrosten keskellä. Emme koskaan voi elää yhteiskunnassa, joka elää pysähtyneessä ja unenomaisessa tilassa. Minä käsittelen muutosahdistustani rukoillen ja kirjoittaen, ja ennen kaikkea lukien. Siksi toivonkin, että Etsijä voi tulevaisuudessa olla kaikille paikka, jossa käsitellä suuria asioita turvallisesti, mutta lempeästi kyseenalaistaen.

Petra Uusimaa

Kirjoittaja on Etsijän uusi päätoimittaja, joka ylikuluttaa tummapaahtoista kahvia ja innostuu keskiaikaisesta askeesista ja naispyhimyksistä.

Julkaistu

Kenelle juhlapyhät kuuluvat?

Pääkirjoitus

SUOMALAISILLE vuoden tärkeimmät juhlapyhät alkavat olla taas oven takana, ja kaupunkimaisema täytyy vilkkuvista valoista, kiiltävistä joulupalloista ja kulutusjuhlan henkeä pursuilevista lahjaideoista. Maallistuneelle keskivertosuomalaiselle joulun aika merkitsee todennäköisesti pysähtymistä, hengähtämistä, yhdessäoloa läheisten kanssa ja hyvää sesonkiruokaa. Hartaampi kristitty saattaa lukea jouluevankeliumin ja ajatella kiitollisuudella vapahtajan syntymää.

Monet sellaiset juhlapäivät, jolloin ainakin toimistotöistä ollaan vapaalla ja jolloin työssä oleville maksetaan tuplapalkkaa, perustuvat kristilliseen perinteeseen.

Ajattelen itsekkäästi, että haluan ehdottomasti nämä vapaat pitää, vaikka en kuulu kirkkoon enkä liioin harjoita minkäänlaista uskonnollisuutta. Pidän kulttuuriperintöä arvossa ja olen sitä mieltä, että ihminen tarvitsee ylimääräisiä vapaapäiviä sekä sesonkijuhlia, joihin jokaiselle liittyy omia muistoja ja niin kulttuurisia kuin henkilökohtaisia merkityksiä.

Suomi on moniarvoistunut viimeisten vuosikymmenten aikana myös uskonnollisesti lähinnä Suomeen kohdistuneen maahanmuuton myötä. Erityisesti islam on noussut kahden suurimman kirkon rinnalle kolmanneksi suureksi uskontoryhmäksi.

Islam eroaa Suomessa lailliselta asemaltaan usein siinä, että monet islamilaiset ryhmät ovat järjestäytyneet tavallisiksi yhdistyksiksi rekisteröidyn uskonnollisen yhdyskunnan sijasta. Tämä johtuu siitä, että suomalaisilla muslimeilla on hyvin erilaisia lähtökohtia, ja ryhmät ovatkin usein eriytyneet paitsi islamin eri suuntausten mukaan myös etnisesti ja kielellisesti.

Vaikka islamilainen seurakunta olisikin rekisteröitynyt Suomessa virallisesti uskonnolliseksi yhdyskunnaksi, siihen kuuluminen ei tuo mukanaan oikeutta omiin pyhävapaisiin. Muslimit eivät juhli joulua, mutta sen sijaan esimerkiksi ramadaniin liittyvät juhlapyhät, kuten Id-juhla, ovat muslimeille todella tärkeitä ja keskeisiä juhlia.

Kuva: Pixabay

Toisinaan on keskusteltu siitä, tulisiko islamilaisilla yhdyskunnilla olla evankelisluterilaisen ja ortodoksisen kirkon tavoin verotusoikeus. Tässä vaatimuksessa on vedottu uskonnonvapauteen ja yhdenvertaisuuteen.

Vastassa on olennainen kysymys kirkon ja valtion suhteesta, joka on Suomessa eurooppalaiseksi, suhteellisen maallistuneeksi ja moderniteetillaan ylpeileväksi yhteiskunnaksi hämmästyttävän tiivis monessa suhteessa. Tästä kertovat esimerkiksi valtakirkkojen laillinen asema ja kirkkolainsäädäntö, verotusoikeus ja velvollisuus julkisten hautausten järjestämisestä. Lisäksi luterilaiset ja ortodoksiset papit koulutetaan julkisissa yliopistoissa.

Verotusoikeuden tavoin islamin kohdalla on julkisessa ja akateemisessa keskustelussa pohdittu sitäkin, pitäisikö yliopistoissa kouluttaa myös imaameja. Tällä on nähty olevan potentiaalisesti ehkäisevä vaikutus esimerkiksi ei-toivottujen radikaalien ajatusten leviämiseen.

Mikäli Suomessa harjoitettavia uskontoja halutaan saattaa yhdenvertaiseen asemaan, eikö olisi helpointa aloittaa siitä, että kansalaisilla olisi oikeus vapaapäivään tärkeimpinä juhlapyhinään? Edes palkattomaan sellaiseen?

Uskonnonvapauden kannalta on ongelmallista, että juhlapyhien kohdalla oikeus oman uskonnon harjoittamiseen koskee vain kristittyjä, joihin lasketaan kaiken lisäksi nekin, jotka eivät edes kuulu kirkkoon mutta joille joulu on tärkeä juhla kulttuuriperinnön vuoksi.

Oikeuden tärkeimpiin uskonnollisiin pyhiin liittyviin vapaapäiviin pitäisi koskea kaikkia muitakin uskonnollisia ryhmiä. Kristinuskon ja islamin rinnalla muita uskontokuntia on Suomessa niin marginaalinen määrä, että mitään mahdotonta juhlapyhävapaiden soppaa siitä tuskin syntyisi.

Karoliina Virkkunen

Kirjoittaja on Etsijän päätoimittaja.

Julkaistu

Liikunnan iloa ja yhteisön turvaa

Pääkirjoitus

MUISTAN edelleen kirkkaasti sen urheilukassin. Joka maanantai kiirehdin opintojen parista kirkon varastolle, josta nappasin sen mukaani. Juoksin ala-asteen pihaan ja kävin avaamassa liikuntasaliin johtavat väliovet.

Pukuhuoneesta kuului innokkaita huutoja, kun kuljin sen ohi ja moikkasin innokasta koululaisporukkaa. Avasin kassin liikuntasalin lattialla, joka oli täynnä salibandypalloja ja vihreitä liivejä, joissa luki ”Haagan seurakunta”. Nappasin pillin, ja treenit olivat valmiina alkamaan.

Valmensin aikanaan viitisen vuotta seurakunnan salibandyjoukkuetta. Tai oikeastaan kahta joukkuetta, joista ensimmäiseen kuuluivat 7–8-vuotiaat ja toiseen 9–12-vuotiaat.

Tuolta ajalta minulla on ainoastaan positiivisia muistoja. Iltapäivät olivat täynnä liikunnan riemua, lasten kannustusta toisilleen ja ylpeyttä omista onnistumisistaan.

Kuva: Unsplash

”Kerho oli hänelle pakopaikka. Pakopaikka, jossa avautui mahdollisuus kertoa mustelmistaan, joita yhdelläkään lapsella ei pitäisi olla.”

Vasta vähän vanhempana ymmärsin, ettei monikaan tullut mukaan pelkästään salibandyn takia. Monta kertaa joku lapsista hidasteli treenipaikalta lähtemisessä niin, että pääsi juttelemaan kanssani kahden.

Joku halusi kertoa ihastuksestaan. Joku kertoi tulevaisuuden unelmistaan. Joku halusi kysyä apua läksyihin. Joku murehti perheen menehtynyttä koiraa. Joku kertoi pitkään jatkuneesta koulukiusaamisesta.

Joku kertoi siitä, miten hänen isänsä lyö häntä kotona rangaistuksena huonoista koenumeroista. Kerho oli hänelle pakopaikka. Pakopaikka, jossa avautui mahdollisuus kertoa mustelmistaan, joita yhdelläkään lapsella ei pitäisi olla. Ja mahdollisuus saada niille loppu.

Koimme iloja, paikkasimme kaikenlaisia haavoja. Toisia haavoja paikattiin laastarilla, toisia kuuntelemalla ja keskustelemalla. Seurakunnan salibandykerho oli siis paljon muutakin kuin salibandyn pelaamista. Kerho oli yhteisö, joka tarjosi mukavaa yhdessä tekemistä turvallisessa porukassa. Porukassa, jossa tukea sai vertaisista ja valmentajasta.

”Uskonnolla, pelikokemuksella tai luokka-asteella ei ollut mitään väliä.”

Moni varmasti miettii, miten uskonnollisuus näkyi seurakunnan liikuntatoiminnassa. Seurakunta oli tiivisti läsnä kouluyhteisössämme. Olin aktiivinen seurakuntanuori ja joskus itsekin salibandyä harrastanut, sen vuoksi tehtävään päädyinkin.

Mutta ei salibandykerho ollut mikään raamattukerho. Pelin aluksi ja lopuksi puhuimme lähinnä salibandystä ja koululaisten ajankohtaisista kuulumisista. Jossain vaiheessa seurakunta lanseerasi uuden käytännön, jonka mukaan aloitin ekaluokkalaisten treenit Herran siunauksella. Tästä tiedotettiin vanhemmille, jotka saivat päättää siitä, onko heidän lapsensa uskonnollisessa osuudessa mukana vai ei. Ja sekin kesti noin puoli minuuttia, jonka jälkeen peli alkoi. Uskonnon harjoittamiseen löytyi muita kerhoja.

Pyrimme saamaan joukkueeseen mahdollisimman paljon eri taustoista tulevia oppilaita. Minusta oli varsin hienoa, että joukkueessamme oli myös muslimien, ortodoksien ja uskontokuntiin kuulumattomien lapsia. Uskonnolla, pelikokemuksella tai luokka-asteella ei ollut mitään väliä.

Erityisesti maahanmuuttajataustaiset lapset olivat innokkaasti mukana kerhotoiminnassa. Kerhosta löysi kavereita, oppi suomen kieltä ja sai kokea olevansa aidosti osa yhteisöä. Kotoutumisessa harrastuksilla on oleellinen merkitys, mikä on tärkeä ymmärtää. Liikunnalla on ulkopuolisuutta ja syrjäytymistä ehkäisevä vaikutus, tulit sitten mistä tahansa.

”Kynnys oli matalalla ja katto korkealla.”

Urheilukassillani oli tähtihetki kerran vuodessa, kun se pääsi pidemmälle matkalle. Helsingin seurakunnat järjestivät keskenään vuosittain turnauksen, jossa eri alueiden seurakuntien joukkueet kohtasivat. Se oli todella jännittävää. Joukkueen piti aina tiivistyä, tsempata toisia, pohtia jäsentensä vahvuuksia ja pelata yhteispeliä. Mentiin hymy huulessa, mutta täysillä.

Koimme turnauksissa riemukkaita voittoja ja karvaita pettymyksiä. Kolmena vuotena peräkkäin jäimme hopealle. Se harmitti, mutta myöhemmin hopeamitalitkin alkoivat näyttää kirkkailta. Hopea ei ollut häpeä, minkä varmasti moni pelaaja vähän ajan kuluttua ymmärsi. Häviäminen on elämäntaito, joka kannattaa oppia.

Muuten kerhotoiminnassa oli vain vähän kilpailullisuutta. Kynnys oli matalalla ja katto korkealla.

Kuva: Unsplash

Seurakunnat järjestävät edelleen paljon liikuntakerhotoimintaa. Moni tällainen kerho tarjoaa lapsille ja nuorille liikunnan iloa mukavassa joukossa. Keskiössä ei ole tuloksellisuus ja kilpailu, vaan kivat tyypit ja leppoisampi liikunta. Vastaavia kerhoja järjestävät myös liikuntaseurat, muut järjestöt ja oppilaitokset.

Liikunnan merkitys on laajasti yhteiskunnassa ymmärretty. Liikunta edistää fyysistä hyvinvointia niin monella tavalla, että listasta tulisi moninkertaisesti tätä tekstiä pidempi. Samalla liikunnan vaikutusta psyykkiselle ja sosiaaliselle hyvinvoinnille ei saa unohtaa. Pääset purkamaan tunteita, ahdistusta ja stressiä. Voit oppia myötätuntoa, vuorovaikutustaitoja ja reilun pelin merkitystä. Ja koet, että olet osa yhteisöä.

Koronakriisin keskellä pohdin, mitä yhteisöllisyydelle tapahtuu, kun harrastusmahdollisuuksia rajoitetaan. Kasvaako yksinäisyys, lisääntyykö syrjäytyminen? Ryhmäliikunnan rajoitukset ovat monelta kannalta ikäviä, ja niillä voi olla suuret yhteiskunnalliset vaikutukset.

Lopuksi muistilappu itselleni. Kun vuodet ovat vierähtäneet, olen myös oppinut ymmärtämään vapaaehtoistyön merkityksen aivan uudella tavalla. Koskaan ei pitäisi unohtaa, miten valtavasti vapaaehtoistyö voi tuoda myös itselle iloa toisten ilon kautta.

Kiirehtisinkö edelleen kirkon kautta koululle ja kantaisinko sitä urheilukassia joka maanantai?

Ehdottomasti.

Toni Ahva

Julkaistu

Empatia, uskonto ja älyllinen rehellisyys

Pääkirjoitus
Kuva: Unsplash

MILTÄ uskonto näyttää populaarikulttuurissa? Uskontotieteellisesti kysymys on tietysti mielenkiintoinen. Ensimmäisenä mieleeni tulivat kauhuelokuvien pelottavat nunnat, toisena yleinen asetelma, jossa tarina rakentuu uskonnon ympärille. Tarina alkaa henkilöstä, joka uskoo vahvasti johonkin sellaiseen, mitä muut pitävät hölynpölynä. Lopulta kaikki kuitenkin menee juuri niin, kuin uskonnollinen henkilö on sanonutkin.

Tämä useiden tarinoiden alkutilanne tuntuu pätevän myös todellisuuteen. Uskontoon suhtaudutaan usein negaation kautta ja uskontokriittisyyttä pidetään neutraalina suhtautumisena. Silti lukemattomilla ihmisillä on toive siitä, että rakkaus, empatia, toivo ja armo voittaisivat lopulta. Kriisin aikana muiden tarpeita ja myös uskonnollisuutta on tärkeää yrittää ymmärtää.

Arvostan jokaista, joka yrittää ymmärtää sitä, miksi ihmiset uskovat johonkin. Mielestäni halu yrittää ymmärtää, on arvokas asia, josta tulisi pitää kiinni silloinkin, kun ei yrityksestä huolimatta ymmärrä. Kriisien aikana ihmiset kaipaavat entistä enemmän lohtua, turvaa ja välittämistä. Useat uskonnolliset yhteisöt pyrkivät vastaamaan näihin tarpeisiin. Myös koronan aikana kirkolta on toivottu viisauden ja lohdutuksen sanoja. Yhtä lailla uskontoa on kritisoitu siitä, ettei se pysty päihittämään koronaa, vaikkei se suinkaan ole uskonnon tehtäväkään.

”Mikään olemassa oleva yhteisö ei ole absoluuttisesti väkivallasta tai rikoksista vapaa, siksi jokaisen täytyy olla valmis puuttumaan vääryyteen.”

Onneksi media on tarjonnut myös useita mahdollisuuksia yrittää ymmärtää uskonnollisuutta. Esimerkiksi Mitä mietit, Ronja Salmi? -ohjelmassa pohdittiin taannoin sitä, miksi ihmiset uskovat. Ohjelma tarjosi mainion mahdollisuuden yrittää ymmärtää, mutta siinä syyllistyttiin samaan, kuin useimmissa muissakin kelpo yrityksissä.

Ohjelmissa pohditaan usein, miksi ihminen uskoo, vaikka uskonyhteisöissä tapahtuu myös kauheita asioita. Kyseessä on aika yleinen kysymys, mutta ongelmallinen asetelma. Kysymyksessä rinnastetaan toisistaan erilliset asiat yhteen ja niiden välille luodaan virheellinen korrelaatiosuhde. Saatetaan esimerkiksi kysyä: Miksi uskot Jumalaan, vaikka katolilaiset papit ovat hyväksikäyttäneet lapsia ja nunnia?

Eihän kukaan usko Jumalaan siitä syystä. Jumalauskossa on kyse uskosta Jumalaan, johonkin ihmistä suurempaan ja täydellisempään, ei ihmisten tekoihin. Kysymyksen asettelu onkin epärehellinen. Sen sijaan yhteisöjen epäkohdat vaikuttavat siihen, haluavatko ihmiset kuulua näihin yhteisöihin tai osallistua niiden toimintaan.

Pahimmillaan tällaista saatetaan kysyä yhteisöön kuuluvalta rikoksen uhrilta. Kysymyksen esittäjä saattaa pahimmillaan asettaa itsensä uskonnollisen ihmisen yläpuolelle, ikään kuin ei voisi olla mahdollista, että juuri hän kuuluisi mihinkään itselleen tärkeään yhteisöön, jossa mitään pahaa voisi tapahtua.

Kuitenkaan mikään olemassa oleva yhteisö ei ole absoluuttisesti väkivallasta tai rikoksista vapaa, siksi jokaisen täytyy olla valmis puuttumaan vääryyteen. Sen sijaan olisikin hyvä kysyä, miltä minusta tuntuisi, jos itselleni tärkeässä yhteisössä tapahtuisi jotakin väärää ja, mitä asialle pitäisi tehdä. Lisäksi voisi kysyä, voisiko itselleni tärkeä asia, uskomus tai päämäärä, säilyä itselleni tärkeänä, vaikka sitä käytettäisiin väärin, tai joku muu sen kannattaja toimisi väärin. Uskonko tähän asiaan, muiden tekojen takia?

”Uskontoja pidetään usein virheellisesti järjen ja tieteenvastaisina, mikä mahdollisesti heijastuu myös siihen, miten uskontoihin ja uskonnollisiin ihmisiin suhtaudutaan.”

Kaikkea väkivaltaa ja rikollisuutta tulee vastustaa. Väärinkäytöksiä tulee kritisoida, eikä väkivaltaa tai sen piilottelua saa hyväksyä missään yhteisöissä. Myös haitallisia ja vaarallisia käytäntöjä tulee voida kritisoida, älyllistä rehellisyyttä unohtamatta.

Miksi siis uskonnollisen ihmisen pitäisi lakata uskomasta, jos yhteisössä tapahtuu jotakin kauheaa, mutta esimerkiksi tieteilijöitä ei vaadita irtisanoutumaan tieteestä, silloin kuin tiedettä käytetään johonkin pahaan. Tieteilijöiltä ei myöskään kysytä, miten voit uskoa tieteen tekemiseen, vaikka työyhteisössäsi on ollut esimerkiksi seksuaalista ahdistelua. Kysymys olisikin älyllisesti epärehellinen ja naurettava. Miksi vastaavaa siis kysytään uskonnollisilta ihmisiltä? (Kirjoittajan huomio: uskonnon ja tieteen välistä ristiriidan myyttiä ei ole syytä ylläpitää, silloin kun se ei ole todellinen, vaikka kirjoittaja lankeaakin käyttämään uskontoa ja tiedettä esimerkkinä.)

Uskontoja pidetään, usein virheellisesti, järjen ja tieteenvastaisina, mikä mahdollisesti heijastuu myös siihen, miten uskontoihin ja uskonnollisiin ihmisiin suhtaudutaan.

Esko Valtaoja vaati kirkoilta ja uskonnollisilta ihmisiltä älyllistä rehellisyyttä, samaa rehellisyyttä on syytä vaatia myös suhteessa uskontoihin. Erityisesti kriisin aikana, tulee yrittää ymmärtää ihmisten tarvetta lohtuun, turvaan, empatiaan, merkityksellisyyteen ja rakkauteen, sekä toivetta siitä, että kaikki menisi lopulta kuitenkin hyvin.

Kukaan ei ole siinä asemassa, että voisi nousta muiden tarpeiden yläpuolelle ja tuomita toisten lohdun lähteet. Yritetään siis ymmärtää toisiamme älyllisesti rehellisin keinoin, silloinkin kun emme siinä täysin onnistu.

Uskonnot ja hengellisyys näkyvät populaarikulttuurissa lukemattomilla tavoilla, ja näistä tavoista voit lukea lisää muista teemanumeron artikkeleista.

Annika Hämäläinen

Kirjoittaja on Etsijän päätoimittaja.

Julkaistu

Jaksaa jaksaa – entä jos ei jaksakaan?

Pääkirjoitus

OPISKELIJOIDEN jaksaminen on nyt tapetilla. Ja hyvä niin.

Luvut opiskelijoiden jaksamishaasteista ovat karmaisevat. 40% lukiolaisista kokee opinnot henkisesti raskaiksi (Lukiolaisbarometri 2019). 44% korkeakouluopiskelijoista ei koe henkistä hyvinvointiaan hyväksi (Korkeakouluopiskelijoiden terveystutkimus 2016).

Haasteiden takana on paljon tekijöitä. Niitä voisi luetella pitkän listan, mutta nostan yhden, jonka olen itse havainnut keskeiseksi: epävarmuus.

Epävarmuus siitä, saako haluamaansa korkeakoulupaikkaa.

Epävarmuus siitä, saako kesätyöpaikkaa.

Epävarmuus siitä, opiskeleeko oikeaa alaa. Epävarmuus siitä, tuleeko hyväksytyksi opiskelu- tai työyhteisössä.

Epävarmuus siitä, milloin valmistuu korkeakoulusta.

Epävarmuus siitä, onko riittävän hyvä.

”Epävarmuus kuuluu elämään, mutta sitä helpottaa, kun on armollinen itselleen.”

Mikä haastavinta, epävarmuus jatkuu myös myöhemmin, kun opiskeluelämästä siirtyy työelämään. Erityisesti nuoret tekevät paljon määräaikaisia pätkätöitä. Pätkätyöt ketjuuntuvat, joten vakisopparit jäävät monille kaukaiseksi unelmaksi.

Työelämästä on tullut niin silppua, että siitä on tullut oikea käsitekin: silpputyö, joka tarkoittaa toimeentulon hankkimista useista eri lyhytkestoisista, mahdollisesti päällekkäisistä työsuhteista.

Voiko epävarmuuteen tottua? Osin, osin ei. Sitä voi oppia sietämään, mutta sekään ei ole aina helppoa.

Kuva: Pixabay

Itse olen löytänyt lohdun ajatuksesta, jonka salibandyvalmentajani sanoi minulle ala-asteella: silmät kiinni ja sinnepäin! Maaleja ei tarvitse tehdä joka kerta – mutta niitä ei varmasti saa, jos ei koskaan lauo. Joskus täytyy vaan juosta päättömästi kohti maalia, vaikka ei siitä välttämättä tulekaan mitään. Epävarmuus kuuluu siis elämään, mutta sitä helpottaa, kun on armollinen itselleen.

Epävarmuus johtaa usein myös siihen, että oman jaksamisen rajoja on vaikea havaita. Kun yrittää jatkuvasti opiskella, tehdä töitä, harrastaa, olla luottamustehtävissä ja suunnitella tulevaisuutta, kierre on valmis.

Kirjoittaessani tätä laskin, että en ole pitänyt viimeiseen viiteen vuoteen yli viikon lomaa, jolloin en olisi lainkaan tehnyt töitä tai opiskellut. Putki on pahasti päällä. Miten päästä eroon kierteestä, jossa täytyy jatkuvasti suorittaa ja painia epävarmuudessa?

Lääkkeitä on kaksi.

Ensinnäkin, opi sanomaan ei. Jos sinulla on liikaa tekemistä, kieltäytyminen ei ole heikkoutta, vaan vahvuutta.

Toiseksi, hyväksy keskinkertaisuus ja keskeneräisyys. Kaikkea ei aina tarvitse saada valmiiksi, eikä kaikessa tarvitse olla paras. Riittää, että olet oma itsesi – sellaisena olet paras versio itsestäsi.

Toni Ahva

Julkaistu

Poliitikko, ole hyvä ja kerro vakaumuksesi

Pääkirjoitus

MIKSI omalla uskonnollisella vakaumuksellaan saa perustella julkisesti mielipiteitään ja poliittista päätöksentekoa, kertomatta vakaumustaan? Jos poliitikko haluaa tehdä omaan uskonnolliseen vakaumukseen perustuvaa politiikkaa, olisi vakaumus myös syytä tehdä selväksi.

Riisutulle dialogille, jossa rooleille ja konteksteille ei anneta liiaksi valtaa, on paikkansa, julkinen keskustelu ja erityisesti politiikka, ei kuitenkaan voi olla konteksteista vapaa alue. Suomessa uskonto on mielletty yksityiseksi asiaksi. Jokaisella on oikeus uskoa kuten oikeaksi tuntee, tai olla uskomatta. Maallistumisen on arvioitu vähentävän uskonnollisuutta ja uskonnon merkitystä yhteiskunnassa, siitä huolimatta kiinnostus eri uskontoihin tai hengellisyyteen ei ole kadonnut, vaan muuttunut monimuotoisemmaksi ja notkeammaksi. Tämä näkyy myös julkisessa keskustelussa, jonka ulkopuolelle uskonto ei suinkaan ole jäänyt.

Uskontoon liittyvät teemat ovat yhä usein esillä julkisessa keskustelussa sekä politiikassa.

Moni muistaa edelleen homoillan, Muhammed-pilapiirrokset ja Suvivirteen liittyvän keskustelun. Lisäksi tuoreessa muistissa ovat esimerkiksi keskustelu joulujuhlan pitämisestä kirkossa sekä Päivi Räsäsen kirjoitusten tutkinta ja Hakkaraisen kommentit ilmastonmuutoksesta ja Taivaan isästä. Mutta kuinka moni tietää mikä heidän, tai muiden vakaumuksellaan asioita perustelevien, vakaumus itse asiassa on? Mitä esimerkiksi kristillisyys heidän kohdallaan tarkoittaa? Mikä on se uskonnollinen ryhmä tai tulkinta, johon he ovat sitoutuneet? Mihin kontekstiin nämä kommentit asettuvat? Tai miksi kaikki kristityiksi itsensä mieltävät eivät äänestä kristillisdemokraatteja tai muita poliitikkoja, jotka mieltävät itsensä kristityiksi?

”Uskomisessa ei ole mitään hävettävää, kerro siis rohkeasti mihin uskot, ja mihin uskonnolliseen ryhmään kuulut.”

Vakaumuksellaan voi yksityisesti perustella asioita vapaasti. Jos oman uskonnollisen vakaumuksen haluaa kuitenkin tuoda osaksi julkista keskustelua tai politiikkaa, tulisi silloin tuoda myös tämä vakaumus julki. Toisilla on oikeus tietää, mistä vakaumuksesta käsin, heitä koskevia päätöksiä halutaan tehdä. Todellinen keskustelu, arvostus ja kunnioitus voi olla mahdollista, vasta kun kaikki osapuolet voivat tietää mistä on kyse. Uskomisessa ei ole mitään hävettävää, kerro siis rohkeasti mihin uskot, ja mihin uskonnolliseen ryhmään kuulut. Näin ymmärrys voi lisääntyä. Samalla uskonnollisen kentän monimuotoisuus tulee näkyvämmäksi.

Jos omaa vakaumustaan ei halua tehdä selväksi, kannattaa myös siihen pohjautuvat perustelut jättää yksityiselämään, politiikan ulkopuolelle. Jos taas omaa vakaumustaan tai uskonnollista taustaansa ei halua tuoda julki siitä syystä, ettei tosiassa koekaan olevansa niin perillä oman uskonnollisen ryhmänsä opeista, tai ei koe varsinaisesti edustavansa mitään uskonnollista ryhmää tai Raamatun tulkintaa, kannattaa argumentit perustaa johonkin muuhun. Samalla on hyvä muistaa, ettei omaa uskonnollista vakaumustaan voi käyttää perusteluna hölynpölyn puhumiselle, silloin saattaa kaikki uskovat, hengelliset ihmiset sekä oman uskontonsa huonoon valoon.

Jo kristinuskon sisältä löytyy laaja joukko eri tavoin uskovia ja Raamattua tulkitsevia ryhmiä. Pelkkä kristityksi itsensä mieltäminen, ei siis takaa automaattisesti minkäänlaista kattavaa yhteistä poliittista arvopohjaa muiden kristittyjen kanssa. On siis tärkeää kertoa mitä kristillisyys tarkoittaa kunkin poliitikon kohdalla. Jos sitä ei ääneen kerrota, ei sitä ole muiden myöskään mahdollista aukottomasti tietää. Tällöin myöskään dialogille ei synny tasavertaista mahdollisuutta. Mikäli siis haluat liittää uskonnon politiikkaan, kerro minkä uskonnon, suuntauksen ja tulkinnan olet politiikkaan liittämässä. Tarkoitus ei ole hiljentää, vaan tuoda keskusteluun avoimuutta.

Annika Hämäläinen

Kirjoittaja on uskontotieteilijä, etsijä (sekä Etsijän päätoimittaja) ja evankelisluterilaisen kirkon jäsen.