Millaista on elää tunteessa, että on perustavanlaatuisesti erilainen kuin muut? Käsittelen esseessäni vähemmistöstressiä, häpeää ja sitä, miten olen pyrkinyt irrottautumaan siitä.
Mira Puhakainen
ARKIELÄMÄSSÄNI on ollut alituisesti mukana tunne siitä, että olemukseni poikkeaa jollain perustavanlaatuisella tavalla totutusta tai ”normaalista”. Olen saanut neuropsykiatrisen diagnoosin 22-vuotiaana, eli 4 vuotta sitten. Tämän jälkeen elämääni on varjostanut häpeän tunne. Häpeän tunne on syntynyt siitä, etten välttämättä toimi kaikissa tilanteissa yleisesti totuttujen normien mukaan ja olen siitä nyt erityisen tietoinen. Toisaalta tiedon pitäisi olla vapauttava. Toivoin, että voisin vihdoin elää omannäköistäni elämää ja olla sinut itseni kanssa ja tehdä arjessani valintoja, jotka tuntuvat hyvältä. Todellisuudessa reittini itseni hyväksymiseen ei ollut niin suoraviivainen.
Olin diagnoosin myötä saanut lisää itsetuntemusta, mutta en ollut kuitenkaan pääsyt yli sosiaalisten normien aiheuttamasta paineesta. Koin aluksi, että minulla oli nyt lähinnä taskussani tieto siitä, että olen jollain tapaa sosiaalisista normeista poikkeava, erilainen. Tunsin kantavani ikään kuin mukanani salaisuutta, jota tuli jokaisessa sosiaalisessa tilanteessa tarkoin varjella, jotta en/etten paljastuisi. Pelkäsin sosiaalista leimautumista, ja halusin pärjätä sosiaalisissa tilanteissa kuin ”normaali”. Toimin näin itseni, voimavarojeni ja arvojenikin vastaisesti, sillä kannoin sisälläni häpeää.
Maskaaminen, eli neuroepätyypillisten piirteiden piilottaminen oli tuttua minulle jo ennen diagnoosiani, mutta nyt olin alkanut tekemään sitä tietoisesti. Tarkkailin eleitäni, puhettani ja ilmeitäni, ikään kuin esittäisin roolia. Maskaaminen on kuitenkin raskasta, eikä kenenkään tulisi joutua peittämään itseään tunteakseen tulevansa hyväksytyksi. Koin siis vaikeaksi irroittautua sosiaalisista normeista häpeän ja stigmatisoinnin pelon takia.
Diagnoosini alkuvaiheissa hain myös paljon tietoa netistä sekä katsoin sisällöntuottajien videoita siitä, miten neuroepätyypillisyys heidän arkeensa vaikuttaa. Toisaalta näillä videoilla oli yhteisöllisyyttä tuova vaikutus ja ne loivat itseymmärrystä, mutta toisaalta tunnuin keskittyväni vain eroihin suhteessa muihin. Vapautuminen häpeästä ei siis itselleni tullutkaan pelkästään oman yhteisön löytämisestä, ja oman erilaisuuden arvostamisesta oman elämäni kontekstissa. En koskaan ole pitänyt piirteitäni huonoina, päin vastoin. Häpeä ei syntynyt minusta itsestäni, vaan otin sen sisääni ulkopuolelta.
”Normeista poikkeaminen ei kuitenkaan ole kiveen hakattua vaan se, mikä määritellään poikkeavaksi vaihtelee.”
Kun kasvamme yhteisössämme, sisäistämme samalla sen normit ja tavat. Nämä normit ovat siten näkymättömiä, että ne tulevat usein näkyväksi vasta, kun niitä rikotaan. Sosiaaliseksi poikkeavuudeksi kutsutaan yhteisön normeista poikkeavaa käytöstä. Tämä yhteisön normeista poikkeaminen ei kuitenkaan ole kiveen hakattua, vaan se, mikä määritellään poikkeavaksi, vaihtelee eri aikoina ja eri kulttuureissa.
Häpeää tai pelkoa leimautumisesta voivat aiheuttaa muutkin sosiaalisista normeista poikkeavat tavat olla tai toimia, eivätkä neuroepätyypilliset piirteet toki ole poikkeus. Kuitenkin häpeän tuntemukseen liittyy se, kuinka stigmatisoitu asema on kyseessä. Kaikillehan on varmasti tuttua se häpeän tunne, kun toimii normeista poiketen: Röyhtäisemme vaikka bussissa tai blootooth ei ollutkaan yhdistynyt kuulokkeisiin ja yksityinen biisivalinta alkaakin raikaa bussissa. Ja voi ei, jos siellä on vielä soimassa joku ”guilty pleasure” eli jollain tapaa omaan rooliin sopimaton kappale.
Lopulta häpeästä vapauttava tunne tulikin siis siitä, että tiedostin nämä normit kulttuurisidonnaisiksi ja opettelin hyväksymään sen, että minä olen ehjä, kokonainen ja hyvä. Minun piirteeni tai normeista poikkeavuuteni eivät ole jotain perustavanlaatuisesti minut muista erottavaa, vaan tulosta yhteiskunnan rakenteista ja siitä, millaisia asioita olemme tottuneet pitämään ”normaaleina” juuri tässä ajassa ja paikassa. Vasta sisäistettyäni sen, että erilaisuuden kokemus itselläni johtuu tavastamme jäsentää ympäristöämme ja muita, olen pystynyt löytämään voimaa erilaisuudestani. Myös tieto erilaisista neuroepätyypillisistä piirteistä on lisääntynyt huimaa vauhtia, ja toivon, että tulevaisuudessa yhä harvempi joutuu kamppailemaan tämänkaltaisten tunteiden kanssa.
Kaikkien polut ja kokemukset ovat varmasti erilaisia, tämä oli vain oma kokemukseni siitä, millä tavoin vähemmistöstressi voi vaikuttaa yksilön elämään.
