Vesilahden kirkkoherran Harri Henttisen mukaan ennakkoluulot kumpuavat useimmiten ihmisten omasta epävarmuudesta. Etsijä-lehden haastattelussa Henttinen kertoo, miten hän nykyään käsittelee toisten vihamielisyyttä.
Kalliosaari ja Kämäräinen tekivät haastattelustaan Harri Henttisen kanssa myös podcastin, mikä on toteutettu yhteistyössä Moreenimedian kanssa. Podcastissa kuulet lisää Henttisen tekemästä työstä, sekä Vesilahden seurakunnan diakoniatyöstä.
Etsijä-lehden ensimmäinen podcast on ilmestynyt Moreenimediassa! Pääset kuuntelemaan podcastin tästä.
Työväenmuseo Werstaan arkistoista kerätty näyttely kokonaisuus oli esille Tampere talossa Sinuiksi ry:n 50-vuotisjuhlan kunniaksi Manse Pride -viikolla 2023.
EN osaa olla toisin. Tämä on se asento, jonka olen joskus tiedostamattani ottanut, jossa nyt olen ja josta käsin toimin. Yhteiskirjoitan artikkelia eräästä queer-aktivistisesta tilasta. Yhteisen kirjoitusprosessin ja keskusteluiden myötä olen pohtinut paljon sitä, mitä aktivismi edes on. Jonkinlainen katse maailmaan? Oikeudenmukaisuudentuntoa, joka johtaa toimintaan?
Ainakin aktivismi liittyy erottamattomasti tunteisiin. On tunne siitä, että jokin on väärin ja sille on tehtävä jotain. Se on pakottava tunne, tarve. Tai tunne siitä, että jotakin puuttuu ja siksi on rakennettava jotakin uutta. Usein toimiminen ei ole valinta vaan pakko. Syntyy affektiivinen lataus, joka on niin voimakas, että se sysää liikkeelle – halusi tai ei.
”Välillä tulee todella toivoton olo.”
Antigender-liike, oikeistopopulismi ja yleinen konservatismin nousu huolestuttavat. Antigender-liike on useista kristilliskonservatiivisista, oikeistopopulistisista ja äärioikeistolaisista toimijoista koostuva liike, joka vastustaa ”gender-ideologiaksi” nimeämäänsä ilmiötä, jonka ajatellaan tuhoavan perinteiset arvot ja olevan siten uhka koko läntiselle sivilisaatiolle. Liike korostaa heteroydinperheen merkitystä keskeisenä yhteiskunnallisena instituutiona ja vastustaa transihmisten ruumiillista itsemääräämisoikeutta sekä aborttia. Liike on kansainvälisesti hyvin järjestäytynyt ja hyvin rahoitettu, ja rahaa käytetään muun muassa mielipidevaikuttamiseen. Suomessa ainakin Aito avioliitto -yhdistyksen tiedetään saaneen rahoitusta kansainvälisiltä antigeder-liikkeen toimijoilta.
Milla-Maija Saaren seinämaalaus Sysäys-kollektiivin järjestämässä KEHOTUS-tapahtumassa 2023. Waldén piti tapahtumassa luennon aiheella ”Kylpeminen kapinana – Ei-binäärinen kehollisuuden ajattelu veden kanssa.
Antigender-liike ei ole yksi tietty selkeästi osoitettavissa oleva organisaatio – vaikka vakiintuneita antigender-toimijoita tiedetäänkin – vaan laaja verkosto. Juuri tällainen epämääräisyys tekee liikkeen vastustamisen vaikeaksi. Antigender-liikkeeseen kuitenkin liittyy tietynlainen retoriikka, joka on lisääntynyt viime vuosina selvästi myös Suomessa. Tällaista retoriikkaa edustaa esimerkiksi biologistisen sukupuolikäsityksen puolustaminen ja lasten oikeuksiin vetoaminen, joihin nojaten vastustetaan transihmisten ja erityisesti transnuorten oikeuksia. Suomessa antigender-liikehdintä näkyykin erityisesti transihmisiin kohdistuvan vihan voimistumisena.
Eikä uhan tuntu tule ainoastaan jostain ulkopuolelta. Viha on onnistunut tunkeutumaan myös hyvin lähelle, penetroimaan ne yhteisöt, joista olen aiemmin löytänyt liittolaisia, ja tiloihin, joissa ennen koin oloni turvalliseksi. Erityisesti transmisogynia (eli transnaisiin kohdistettu transfobian, naisvihan ja seksismin yhdistelmä) on voimistunut kansallisessa keskustelussa ja löytänyt sijaa myös sellaisten ihmisten mielistä, joita olen pitänyt liittolaisinani. Jos en voi luottaa siihen, että läheiset ja liittolaiset ovat tukenani tässä kamppailussa, mitä minulla on jäljellä? Turvallisempia tiloja tarvitaan nyt enemmän kuin koskaan aiemmin aikana, jonka muistan.
”Solidaarisuuteen perustuvat yhteisen avunannon verkostot ovat arvokasta toisin tekemistä kulttuurissa, joka painottaa yksilöiden yksin pärjäämistä.”
Vihamielisen politiikan vastustaminen on tärkeää. Samalla vähintään yhtä tärkeää on pyrkiä tekemään yhteisölähtöistä työtä, jonka lähtökohtana ei ole meitä tukahduttamaan pyrkivien liikkeiden vastustaminen vaan meidän omien toiveidemme ja tarpeidemme toteuttaminen tässä hetkessä. Ainoastaan reaktiivinen toiminta uuvuttaa.
Jaksaaksemme tarvitsemme myös sellaista yhteistoimintaa, jonka ensisijainen funktio on yhteistoiminta itsessään: käsityökerhoja, zine-kerhoja, yhteistä ruoanlaittoa, sienestysretkiä, bileitä, lautapeli-iltoja ja queereja saunavuoroja, mitä tahansa. Matalan kynnyksen tapahtumat ja solidaarisuuteen perustuvat yhteisen avunannon verkostot ovat arvokasta toisin tekemistä kulttuurissa, joka painottaa yksilöiden yksin pärjäämistä. Ne ovat arkisia vastarinnan paikkoja, joissa on utooppista potentiaalia.
Queer on heteronormatiivisuudesta kieltäytymistä, se on tästä uusliberalistisesta maailmanjärjestyksestä kieltäytymistä ja toisin tekemistä jonkin uuden rakentamiseksi.
Minulle queer on ensisijaisesti poliittinen identiteetti – määrittelemätön ja määritelmiä pakeneva, muutoksenalainen ja virtaava. Vasta toissijaisesti se on henkilökohtainen identiteetti. Vaikka henkilökohtainen on tietysti edelleen poliittista, poliittinen identiteetti tai identiteetin poliittisuus tarkoittaa minulle sitä, että identiteettini on ensisijaisesti kollektiivinen, jaettuun yhteisöön kiinnittyvä.
Myrtti Jaakolan tekemä huppari KEHOTUS-tapahtumassa
Ryhmäidentiteetti on itselleni tärkeä. Koen merkitykselliseksi kiinnittyä osaksi ylirajaista ja yliajallista queer-yhteisön jatkumoa. Tällainen ryhmäidentiteetin omaksuminen mahdollistaa sen, että voin olla yksilö enkä vain marginalisoidun ryhmän edustaja. Toisaalta ryhmäidentiteetin omaksumista voi ajatella Rossin ja Brunilan tavoin myös uusliberalistisen yksilökeskeisyyden vastapolitiikkana, sillä ryhmäidentiteetti perustuu kollektiiviseen. Toisin sanoen parhaimmillaan ryhmäidentiteetti mahdollistaa samanaikaisesti sekä yksilöyden että yhteiseen kiinnittymisen ja kuulumisen.
Nähdäkseni nämä näkökulmat ryhmäidentiteettiin jäävät huomiotta identiteettipolitiikkaan kriittisesti suhtautuvassa keskustelussa. Identiteettipolitiikka nähdään vain rajoittavana ja rajoja pystyttävänä, ja sen kumouksellinen potentiaali jää havaitsematta. Identiteettipolitiikkakriittinen keskustelu onkin yleensä kyllästyttävää. Keskustelua tuntuvat usein käyvän ihmiset, jotka eivät joko tunnista ryhmäidentiteettejä, joihin he itse kiinnittyvät, tai sitten he eivät pidä niitä erityisen merkityksellisinä. Ehkä silloin on hankala hahmottaa, miten suuri merkitys ryhmäidentiteetillä voi olla Toisille.
”Toivo on se, mitä muutosvoimaisuus tarvitsee.”
Eläessäni sellaisessa yhteiskunnassa, jonka rakenteet ja toimintaperiaatteet ovat valtavan suuressa ristiriidassa omien arvojeni kanssa, välillä tulee todella toivoton olo. Kuitenkin juuri toivo on se, mitä muutosvoimaisuus tarvitsee: toivoa siitä, että toisenlainen tulevaisuus on mahdollinen. Ilman toivoa ja uskoa on vain lamaannus.
Teoksessaan Cruising UtopiaJose Esteban Muñoz kirjoittaa Ernst Blochista, joka ajatteli toivoa metodologiana, joka ”kelluu ajallisesti ei-vielän alueella”. Munozin mukaan affektiivisena, eli tunnevaikutuksiin liittyvänä rakenteena toivo on toiveikasta odotusta. Toivossa on potentiaalisuutta: jotakin, joka on läsnä, vaikka se ei ole olemassa tässä hetkessä. Se on avoimuutta jollekin, mahdollisuus. Toivo on kriittinen tulkintakehys, jota tarvitsemme.
Usko tulevaisuuden vääjäämättömyydestä estää yhteiskunnallisen toisinkuvittelun. Siksi meidän on kyettävä kurkottamaan kohti ei-vielää. Toivo on toiminnan edellytys, ja toisaalta toiminta tuottaa toivoa. Toiminta, kuinka arkinen ja lyhytaikainen tahansa, tuottaa hetkellisiä tiloja, joissa ei-vielä onkin jo täällä.
Kiitokset
Aktivismin määrittelyä, queeria yhteisöllisyyttä, queeria ryhmäidentiteettiä sekä toivon merkitystä käsittelevät ajatukset pohjautuvat Sonja Lampisen kanssa käymiini keskusteluihin ja yhteiskirjoittamaamme artikkeliin.
Lähteet ja viitteet
Eskelinen, Teppo (2019) Demokratia utopiana ja sen vastavoimat. Vastapaino.
Rossi, Leena-Maija & Brunila, Kristiina (2017) Identity politics, the ethos of vulnerability, and education. Educational Philosophy and Theory 50(3), 287-298.
Tampereen kristilliset yhteisöt olivat ensimmäisiä Suomessa, jotka laativat turvallisemman tilan ohjeistuksen vähemmistöjen huonon kohtelun ehkäisemiseksi yhteistyössä ekumeenisena projektina. Turvallisempi seurakunta tai muu kristillinen yhteisö -lausunto on Mika Partasen mukaan kehityskelpoinen.
Tilda Enne
Kuva: Rod Long, Unsplash
KIRKON viestintä ilmoitti tiedotteessan 24.04, että Suomen Ekumeenisen Neuvoston Ekumeenin teko -tunnustus myönnettiin tänä vuonna tamperelaisten seurakuntien yhteistyölle. Kymmenen kristillisen yhteisön voimin toteutettu yhteinen lausunto turvallisemmasta seurakunnasta tai muusta kristillisestä yhteisöstä allekirjoitettiin tammikuussa 2023. Tiedotteen mukaan tämä lausunto on tiettävästi ensimmäinen laatuaan koko Suomessa. Lausunto valmisteltiin Tampereen ekumeenisessa työryhmässä.
”Kesällä 2021 keskustelimme eri kirkkojen pappien kesken siitä huonosta kohtelusta, jota tiesimme monen vähemmistöön kuuluneen kokeneen. Toiveenamme oli, että kaikkien seurakuntien koettaisiin olevan turvallisia paikkoja. Halusimme tehdä jotain konkreettista, joten veimme ehdotuksen lausunnon laatimisesta Tampereen ekumeeniselle työryhmälle”, kertoo Tampereen Metodistiseurakunnan pastori Mika Partanen yhteistyön synnystä.
Yhteisessä lausunnossa todetaan, että turvallisemman tilan luomisen perustana on raamatun kultainen sääntö erilaisten näkemysten ja erilaisuuden kohtaamisesta. ”Tahdomme edistää seurakuntien ja muiden kristillisten yhteisöjen turvallisuutta siltä pohjalta, että jokainen on kristillisen opin mukaisesti arvokas Jumalan kuva”, lausunto toteaa.
Lausunto linjaa allekirjoittaneiden tahojen tapahtumissa käytettäviä turvallisemman tilan periaatteita liittyen esimerkiksi henkiseen, hengelliseen ja fyysiseen koskemattomuuteen. ”Jos rasismia, häirintää tai muuta epäasiallista kohtelua tapahtuu, puutumme siihen”, lausunto lupaa. Erilaisia häirinnän muotoja ei kuitenkaan rasismia lukuunottamatta nimetä.
”Osa keskustelijoista ehkä koki, että tässä kyseenalaistettiin heidän käsitystään Raamatusta.”
Partanen kommentoi ratkaisun syitä sanoen: ”Kyllä muistakin ismeistä keskusteltiin, esimerkiksi seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen asemasta, mutta ehkä näin aloittelijoiden virheestä niitä ei suoraan kirjoitettu valmiiseen lausuntoon.”
Hän kertoo myös, että juuri näiden vähemmistöjen asemasta käytiin pisimmät ja vaikeimmat keskustelut. ”Osa keskustelijoista ehkä koki, että tässä kyseenalaistettiin heidän käsitystään Raamatusta, mutta keskustelun lopputulos oli se, että tällä lausunnolla puututaan huonoon käytökseen ja syrjintään, ei kenenkään uskoon”, Partanen selventää.
Partanen vakuuttaa, että kaikkien vähemmistön edustajien kohtaamaan eriarvoistamiseen tullaan puuttumaan lausunnon hengessä. Kysyttäessä kuinka epäasialliseen käytökseen puututtaisiin hän kertoo, että tilanteiden ratkaiseminen jätettiin kaikkien lausunnon allekirjoittaneiden tahojen itse arvioitavaksi. Mitään yhteistä linjaa ongelmien ratkaisemiseksi ei ole tehty.
Lausunnon ovat allekirjoittaneet kymmenen kristillistä yhteisöä Tampereella: Pelastusarmeijan Tampereen osasto, Sinapinsiemen ry, Tampereen adventtiseurakunta, Tampereen evankelis-luterilaiset seurakunnat, Tampereen Helluntaiseurakunta, Tampereen metodistiseurakunta, Tampereen ortodoksinen seurakunta, Tampereen Pyhän Ristin katolinen seurakunta, Tampereen Vapaakirkkoseurakunta ja Toivon portti -seurakunta.
Partanen kertoo, että lausunto on otettu käyttöön julkaisunsa jälkeen monessa muussakin kaupungissa ja sitä on myös hänen kuulemansa mukaan kehitetty. ”Toivottavasti muut ovat oivaltaneet nimetä muitakin vähemmistöjä ja syrjinnän muotoja, kuin mitä me tajusimme tätä aivan ensimmäistä lausuntoa kirjoitettaessa”, Partanen sanoo. He eivät kuitenkaan ole itse kokeneet tarpeelliseksi päivittää omaa lausuntoaan.
VAIKUTTAMINEN on kuin mainontaa. Kuten lähikaupan jokaviikkoisesta mainoslehtisestä tarttuu aina joku hyvä tarjous, niin käy myös somesta aina joku painuu päähän. Kuten mainoksen on tartuttava silmään, on somenkin oltava entistä huomiota herättävämpää. Kuka jaksaa rakentaa uutta Eiffelin tornia, jos edellinenkin kukkuu niin korkealla? Jääkö “vaikuttajiksi” enää vain ne parkkiintuneimmat, kenties jo itsensä kaupallisuudelle myyneet ammattilaiset. Ne, jotka saavat palkkaa “influenssoinnista”. Minne tipahtaa ainutlaatuisuus, todelliset mielipiteet ja ihmispersoonallisuudet, aitous?
Pieni stop-merkki ennen risteystä: mitä sinulle tulee mieleen sanasta vaikuttaminen? Kielitoimiston sanakirjan mukaan verbi vaikuttaa tarkoittaa “jonkin voiman, toiminnan tai muun sellaisen kohdistumisesta johonkin tavallisesti niin, että kohteessa tapahtuu tai pyrkii tapahtumaan jokin muutos; olla osallisena johonkin”. Nykypäivänä kaikki vaikuttavat. Ovat vaikuttajia eli influenssereita, kuten finglish-tyyliin se sanottaisi. Huomautettakoon, että monesti nuorempi polvi tässä välissä virnuilee, jos joku auttamaton boomeri, näin Sanna Marinin trendaamaa sanaa lainatakseni, edes kokee tarpeelliseksi avata sanaa influensseri. Siispä latistukseksi kerrottakoon, että tämä sepustus tulee 23-vuotiaalta.
Sosiaalisesta mediasta on tullut tärkeä osa nykyajan vaikuttamiskenttää. Kuva: Melanie Deziel, Unsplash
Riski on, että niille ainutlaatuisuudelle ja todellisille mielipiteille käy kuin eduskuntavaaliehdokkaalle Helsingin vaalipiirissä: budjetti ei riitä, pyrkijöitä on aivan liikaa, ja kun se kuuluisa lentävä lehmä pitäisi luvata läpi päästäkseen. Vaikuttamishalu lopahtaa jo siihen, että kaikkea on niin paljon.
Kun Suomen maatalous tehostui, kykeni yksi viljelijä siihen, mihin ennen tarvittiin kylällinen miesoletettuja, ja maatilojen määrä väheni. Ammatillistuneet ahertajat täyttävät jo somen joka alustan. Miten tässä valtavuuden valtakunnassa, joka on täynnä osallistamista ja tarinallistamista, saamme millimetriäkään ahteriamme eteenpäin, naapurin ahterista puhumattakaan?
Miten se naapurin takamus sitten liikahtaisi?
Nykyajan vaikuttaminen on kerryttänyt itseensä ivanvivahteisen leiman, pullistunut niin suureen mittakaavaan, että kohta se joko hukuttaa meidät kaikki tai poksahtaa kuin pyörän takakumi. Internetin kytkemän maailman mainosvirrassa kohtaamme vaikuttamisyrityksiä alinomaa. Luemme räiskyvästä somehillunnasta – peukutamme ja tykkäämme siitä totta kai – ja näemme suoria lähetyksiä suurielkeisestä katuaktivismista. Niiden alkuaikojensa valtaisa potentiaali on kokenut inflaation. Bakteereille syntyy antibioottiresistenssi, ja me olemme menossa somevaikuttamisresistenssiin.
Ei meidän tarvitse keksiä uutta avaruusrakettia, eli luoda kahtasataa tuhatta seuraajaa tai neljää miljoonaa katsomiskertaa keräävää viraalivideota. Ei maailma niin paljoa näillä enää muutu. Historiassa mennään tanssien; kaksi eteen ja yksi taakse. Niin mentiin (tai pikkuhiljaa mennään) kulutuskäyttäytymisessäkin. Ensin oli hehkeää saada iso auto ja paljon rompetta, nyt taas moisia karsastetaan ja pieni autoton hippeily on hip. Näin mielestäni tulee käymään vaikuttamisessakin. Someprofiileita ja katukökötyksiä on kylliksi. Profiilit kuin katukapinointikin lipuu turhan herkäksi poseerauksen puolelle, ja kaikkihan voivat hymyillä kuvissa ja näyttää keskisormea kameran sammuttua.
”LGBTQ+ -vastaisuuden annetaan rehottaa, koska sen nähdään kuuluvan uskonvapauteen.”
Esimerkiksi seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksia ajava Pride on kasvattanut suosiotaan niin, että imago ottaa jo osumaa, ellei Priden aikoihin oman puljun logossa koreile viikon verran sateenkaaren värit. Yle uutisoikin pinkkipesusta 2.7.2021 nostaen esimerkin, kuinka ekologiseksi itseään nimittääkseen yritysten täytyy oikeasti tuoda toimenpiteetkin esiin, jotta ekoarvoviestintä menee läpi. Sateenkaarikansan saralla on tuntunut riittävän logon värjäys. Sen joka kerta tapahduttua törkypuhe pääsee valloilleen. Harva yritys puuttuu siihen kunnolla, jotta eivät vain menetä homovastaisten rahoja.
Kirkkokin nostaa salkoihinsa – siellä missä seurakuntaneuvosto sen sallii – sateenkaarilipun. Miksi? Esimerkiksi juuri 22.5.2023 uutisoitiin, että kokoomus ja keskusta potkitaan Pridestä ulos, ei kirkon mandaatit kumppanuuteen sen paremmat olleet vuonna 2019 virallisena tukijana, seuraavana vuonna toki vetäytyivät kohujen myötä. Totta, eivät kirkot ole sateenkaariystävällisiä. Turvallisuudesta ei ole mitään takeita. LGBTQ+ -vastaisuuden annetaan rehottaa, koska sen nähdään kuuluvan uskonvapauteen.
Ei kirkko kampanjoi selkeästi perusteettomien uskonkäsitysten oikaisemiseksi. Lukuisat raamatuntutkijat ovat todistaneet, ettei Raamattu vastusta homoja, koska tuona aikana ei edes tiedetty, mikä on homo. Suomessakin löytyy osaamista asiasta, mutta kirkko ei tartu heidän tietoonsa, vaan pelkäävät tuhansien herätysliikkeiden jäsenten katoa omaksi kirkokseen. Merkittävästi esimerkiksi eksegetiikan professori Martti Nissinen on asiaa tutkinut, mutta kirkkoa ei kiinnosta. Kirkko yrittää vaikuttaa, mutta ei ulkoisten mielipiteiden kiillotus sisäistä foobikkohiiltä sammuksiin puhalla.
”Rahan kanssa, rahan kautta ja rahassa” kuuluu ylistyslauseemme
Vaikuttamisen historiaa tutkaillessa internet tuntuu tietävän vain vaikuttajamarkkinoinnista, influencer marketing. Influencing Marketing Hub –sivuston mukaan kuulemma vanhin vaikuttamistarina löytyy 1760-luvulta. Savenvalaja Josiah Wedgwood onnistui ujuttamaan itsensä “modernin marketoinnin isäksi” tekemällä teeastiaston kuningatar Charlottelle. Hän brändäsi itsensä lyömälle itselleen ilmaisun “Potter of her Majesty”, eli Kuningattaren Savenvalajaksi. Taloudellinen hyöty tässä taatusti ketunhäntänä ollut, silloin kun pelkkä kuningattaren tykkääminen ei tuottanut kilisevää. Humanistina en jaksa taloudellista hössötystä, kaikki miettivät jo rahaa ja sen tahkontaa alati ja kaikkialla muutoinkin, joten käsitellään se puoli pois alta joutuin.
Somessa aina ohitan tarinat ja päivitykset, joissa lukee “kaupallinen yhteistyö”.
Sosiaalinen media tavoittaa ihmisiä, mutta luo idealistisen kuvan vaikuttajien elämästä. Kuva: Clark Tibbs, Unsplash
”En väitä, etteikö sosiaalisen median voima enää tehoaisi. Mutta näiden ylitäydellisten, tunteita pursuavien tarinoiden, joissa influensseri kertoo, miten juuri tämä luomuoravan käsissään pitelemästä männynkävystä tehty saippua teki hänestä valloittavan, teho heikkenee.”
Onnekseni se on ilmoitettava sisällön vastaanottajalle selkeästi. Ymmärrän, että ihmiset tekevät kaupallisia yhteistöitä naamanäkyvyyttyä ja taloudellista hyötyä saadakseen. Mutta kun tämä kaupallinen yhteistyö on hiipinyt kaikkialle, ja jos jotakuta rupesi sosiaalisessa mediassa tarkkaamaan hänen aatteidensa ja persoonansa vuoksi, kaupallinen yhteistyö vähän kylmää – missä määrin henkilö pidättäytyy omasta itsestään ja laulaa vain markkinatalouden lauluja? Minulle saa sitten muuten tulla kettuilemaan, jos joskus löydän itseni kaupallisesta yhteistyöstä.
En väitä, etteikö sosiaalisen median voima enää tehoaisi. Mutta näiden ylitäydellisten, tunteita pursuavien tarinoiden, joissa influensseri kertoo, miten juuri tämä luomuoravan käsissään pitelemästä männynkävystä tehty saippua teki hänestä valloittavan, teho heikkenee. Toimiakseen uuden somevaikuttamisen on oltava entistä hohdokkaampaa, uniikimpaa eli toisin sanoin myös kalliimpia ajan ja rahan mittareissa, jotta edes teoriassa vaikutusyritys erottuisi turtumuksen läpi massasta, jota vastaan alati kasvava joukko on jo rokotettu.
Uskovan sateenkaarityypin ujuttautuminen kirkkoon
Kuten on jo todettu, seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt ovat evankelisluterilaisen kirkkomme akilleenkantapää. Uskonyhteisöstä puuttuu usko – tieteeseen ja jokaiseen ihmiseen Jumalan kuvana. Homot ja transihmiset ovat ennakkoluulojen kohde, vanhan kaunan kantovesi. Muutos edellyttää vuorovaikutusta, ja herkkien asioiden parissa somen tai mielenosoituksen kautta tämä vuorovaikutus on epätodennäköisempää. Kohtaamalla molemminpuolisen ymmärryksen kera ihmisen ihmisenä hänet, jonka teoriassa sinua luulisi vihaavan, tapahtuu muutos.
Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt ovat evankelisluterilaisen kirkon akilleenkantapää. Kuva: Stavrialena Gontzou, Unsplash
En minä eikä kukaan muukaan voi yhtä aikaa lyödä kolmeasataa kärpästä. On ajantuhlausta yrittää moista onnistumista, joka yksi tuhannesta kerrasta onnistuu. Jos yrität kottikärryllisen kiviä työntää hillittömään ylämäkeen, kestää siinä paljon kauemmin, kuin vain hyväksyä voimasuhteet, jättää kärry maahan, ja kivi kerrallaan viedä niitä ylös. Kun taakka kyllin kevenee, liikkuu lopulta kottikärrytkin loppuine kivineen lopulta ylös.
”Opetan, että myös minä ja kaltaiseni olemme halukkaita kirkkoon ja olemme myös kelvollisia sinne. Emme (ainakaan ihan joka kerta) rynni kirkkoon nahkavaljaissa sateenkaarilipun kanssa huudellen äänekkäästi, mitkä ovat pronomini.”
Sekä seksuaali- että sukupuolivähemmistöön kuuluvana olen kantanut näitä kottikärryn kiviä ylös soluttautumalla itse ytimeen. Olen kahdessa kirkon yhteisössä vapaaehtoisena, yhdessä palkollisena, ja vielä neuvostossa. Kuntosalien personal trainerit sanovat, että heidän on näytettävä hyvinvoivilta ja lihaksikkaita, koska he ovat käveleviä mainoksia. Olemalla paras versio itsestään näissä kirkon toimissa teen vaikuttamistyötä. Opetan, että myös minä ja kaltaiseni olemme halukkaita kirkkoon ja olemme myös kelvollisia sinne. Emme (ainakaan ihan joka kerta) rynni kirkkoon nahkavaljaissa sateenkaarilipun kanssa huudellen äänekkäästi, mitkä ovat pronomini.
Kun arkisissa kanssakäymisissä erilaisuutta ei odota kohtaavansa, eivät siilinpiikit ehdi päälle, etenkin jos se käy yhteisen työn tahi tekemisen kautta. Tiedän, ettei jokainen homo- ja trans jaksa olla arjessaan se eläintarhan tutkimuseläin, jonka raajojen muotoja koululaiset tuodaan katsomaan. Ei sitä voi edellyttää ihmiseltä. Se on valtavan raskasta, ja kuluttavaa, koska naamatusten kohdatessa annetaan pala itseään toiselle – joskus tuomittavaksi, joskus opiksi. Vaikeaa on myös se, jos oma yhteisö, jossa pyörii mukana itselle tärkeän asian parissa, muodostuu paikaksi, jossa itse on aina varuillaan, siksi, että kohdatessa saattaa tulla myös kolareita. Riski toki on, että ei enää halua olla toiminnassa mukana, jos kyllin pahasti pelti rytisee.
”Tiedän, ettei jokainen homo- ja trans jaksa olla arjessaan se eläintarhan tutkimuseläin, jonka raajojen muotoja koululaiset tuodaan katsomaan. Ei sitä voi edellyttää ihmiseltä.”
Kuluttavaa on myös loputon vääntäminen päättymättömissä somekeskusteluissa. Positiivinen puoli naamatusten vaikuttamisessa on se, että siitä pääsee irti, toisin kuin somesta. Se seuraa kaikkialle, etkä voi vain vaihtaa selattavaa aihetta, vaan kommenttikenttäsi saattaa silti täyttyä sonnasta. Naamatusten voi aina kävellä pois ja asia on sillä selvä, vihamielinen ihminen ei seuraa sinua kotiin, töihin, vessaankin – tai jos seuraa, kyseessä on poliisiasia. Somessa myös määrä ratkaisee. Törkyturvat saattavat joukkioitua, ja ainoa, mitä näet, on vihapuhe. Naamatusten määrä on vielä hallittavissa. Eikä naamatusten kohtaaminen aina tarkoita puhumista. Pelkkä läsnäolo riittää. On oikeus olla.
Kirkon ujuttaminen sekulaariin
Sama mikrotason logiikka toimii hyvin pitkälti asiassa kuin asiassa. Suomi on perin sekularisoitunut maa, etenkin nuoremman polven saralla. Julkisesti uskonnollinen saa outoja katseita. Etenkin yhteiskunnan saroilla, joissa uskonto on likipäin pilkan aihe, tarve neutralisoivalle kohtaamiselle olisi suurta. Kerrottakoon esimerkki.
Työskentelen vartijana, ja useammat kollegat saattavat olla koulupudokkaita, nautintojen täyteisen elämäntyylin keskeltä, eikä yhteiskunnalliset asiat ole niin kiinnostuksen kärjessä. Kun lähtökohta on tämä ja työkin on fyysistä, vaarallistakin, ja vailla ansaittua kiitosta, mitä roolia millään uskonnolla tai Jumalalla on? Kenen kanssa oikein näissä piireissä edes puhua mistään henkimaailman hössötyksistä? Missä uskontoa neutralisoivat influensserit? Yllättävän monelta on suu auennut pitkäänkin juttuun uskonnoista ja hengellisyydestä, kun samassa työssä, samoissa vaatteissa samanarvoisina istutaan pienessä valvomossa tuntikaupalla.
”Se, että kaltaiseni tatuoitu nuori hyypiö istuu siinä puhumassa heidän kanssaan Jumalasta, on osa muutosta; vaikuttamista kohtaamisen kautta.”
Se, että kaltaiseni tatuoitu nuori hyypiö istuu siinä puhumassa heidän kanssaan Jumalasta, on osa muutosta; vaikuttamista kohtaamisen kautta. He saivat kysyä ja ihmetellä kanssani niitä perinteisimpiäkin uskonkysymyksiä, vaikken minä pappisopiskelijakaan mistään mitään tiedä. Pelkkä tieto siitä, mitä opiskelen ja mihin tähtään, samalla kun teemme samaa työtä, avasi heidän asenteensa. He muistavat nämä kohtaamiset taatusti. Ei heitä uskovien mielenosoitus muuta, päinvastoin. Eivätkä he jää lukemaan Kirkko Suomessa -Instagram tilin Jeesus-meemejä
Kirjoittaja on kandiaan äheltävä teologian opiskelija, joka häseltää liikaa. No accidents, just pietaridents.
YHTEISKUNTA on ollut jatkuvassa murroksessa 2020-luvun aikana. On ollut koronakriisiä, sotia ja ilmastonmuutosta. Kriisit ovat koskettaneet kaikkia osia yhteiskunnassa ja näin on tapahtunut myös kirkossa.
Keskustelimme Joensuun kirkkoherran Katri Vilénin kanssa kirkon nykytilanteesta ja nuorten muuttuneesta suhteesta kirkkoon. Vilénin mukaan kirkon rooli yhteiskunnassa on kasvanut kriisien myötä.
Katri Vilén työssään.
“Kirkon merkitys kriisien keskellä on vahvistunut ja selkeytynyt. Kirkko on ollut näkyvä toimija, jonka puoleen ihmiset ovat voineet kääntyä”, kertoo Vilén.
Vilénin mukaan kirkolla tärkeä tehtävä lohduttajana ja tukijana. Se onkin joutunut opettelemaan uudenlaista, nopeampaa reagointia. Kirkkoa luonnehditaan usein byrokraattiseksi ja hitaaksi muuttumaan, mutta Vilénin mukaan kirkko on oppinut ketteryyttä ja muokkautuvuutta.
“Kriisit eivät ole koskaan hyvä tai toivottava asia, mutta niissä on usein se puoli, että ne opettavat mikä on kaikista tärkeintä, kun joudutaan luopumaan joistakin asioista”, toteaa Vilén. “Ajattelen, että kriisit ovat tuoneet paljon.”
Kaikki mikä yhteiskunnassa tapahtuu, heijastuu kirkkoon. Esimerkiksi tasa-arvokysymykset ovat olleet suuri puheenaihe myös kirkossa, kertoo Vilén. Hänen mielestään on tärkeää, että myös kirkossa käydään avoimesti keskustelua vaikeista asioista.
“Kokonaisuudessaan selvin muutos on se, että arvot ovat muuttumassa yhä liberaalimpaan suuntaan”, tiivistää Vilén.
Missä menet, kirkko?
Mikä 2020-luvun kirkossa on sitten keskiössä? Vilénillä on suora vastaus valmiina.
“Kirkon keskiössä on ja aina pitää olla ilosanoma Jeesuksesta.”
Jeesus on muuttumaton, mutta kirkossa on paljon asioita, joiden täytyy muuttua. Ilosanoma on Vilénin mukaan aina sama, mutta kirkolla olisi aika pohtia, miten tätä ilosanomaa eletään todeksi 2020-luvun Suomessa.
“Kirkon keskiössä on ja aina pitää olla ilosanoma Jeesuksesta.”
Suomen evankelisluterilaisella kirkolla on Ovet auki –strategia vuoteen 2026, jonka alussa todetaan kirkon suurin ongelma: monellakaan ihmisellä ei ole enää kosketusta uskonelämään ja vihkimysten ja kasteiden määrä vähenee jatkuvasti. Vilén pitää tärkeänä, että kirkko pitää ovensa auki. Strategiassa korostetaan, että kirkon ovien pitäisi olla avoinna kaikille. Tärkeää on, ettei kukaan jää ulkopuolelle tai koe, ettei voi tulla kirkon tilaisuuksiin.
“Jos me käännymme sisäänpäin lämpiäväksi salaseuraksi, meillä ei ole kohta jäseniä.”
Sekä Vilén että Ovet auki-strategia nostavat keskiöön tasa-arvo- ja yhdenvertaisuusasiat. Vilénin mielestä yksi kristinuskon tärkeimmistä teemoista on lähimmäisenrakkaus ja sen täytyy olla ohjenuorana kaikkeen, mitä kirkko tekee. Jokaisen täytyisi pystyä kokemaan itsensä arvokkaaksi Jumalan silmien edessä.
Kirkolla on imago-ongelma
Kirkossa on epäkohtia, pieniä ja suuria, kertoo Vilén.
“Kirkon ongelma on se, että me emme ole yksi selkeä organisaatio, jolla olisi selkeä johto, joka sanoo, miten toimitaan. Mielipiteitä on monia ja ne vaihtelevat paikallisesti.”
Isoissa asioissa päätökset tekevät kirkolliskokous. Siellä edustettuina liberaalien mielipiteiden lisäksi ovat myös konservatiiviset, jotka Vilénin mukaan saavat usein harmittavan paljon päätösvaltaa. Hyvänä esimerkkinä on tasa-arvoinen avioliittolaki, jonka töksähtelevää etenemistä ja siihen liittyviä väittelyitä olemme saaneet seurata mediassa jo vuosien ajan.
Vilén näkee myös paikallisuuden omana ongelmana kirkon sisällä tapahtuvissa muutoksissa. Seurakunnilla on paikallista liikkumavaraa, joka on Vilénin mukaan sekä hyvä että huono asia.
“Vieläkin on paikkoja, joissa tulee ongelmia sen kanssa, etteivät kaikki hyväksy naisten pappeutta. Mielestäni se on sellainen asia, josta täytyisi päästä jo yli.”
“Monessa asiassa seurakunnilla on oma päätäntövalta ja silloin on hankala homma saada päätökset läpi niin, että ne tapahtuvat kaikkialla. Se, mitä me teemme Joensuussa, ei välttämättä tarkoita sitä, että se tapahtuu kaikkialla, joka asettaa ihmiset eriarvoiseen asemaan.”
Vilén kertoo, että Joensuussa järjestetään säännöllisesti sateenkaarimessuja ja sateenkaari-iltoja.
Vilén nostaa esimerkiksi sateenkaarimessut. Joensuun seurakunnassa järjestetään säännöllisiä sateenkaarimessuja, kun taas joissakin seurakunnissa ei voida edes puhua sellaisten järjestämisestä.
“Vieläkin on paikkoja, joissa tulee ongelmia sen kanssa, etteivät kaikki hyväksy naisten pappeutta. Mielestäni se on sellainen asia, josta täytyisi päästä jo yli.”
Kaiken tämän Vilén kokee vaikuttavan tavallisen kansalaisen kuvaan kirkosta. Hän sanookin, että kirkolla on imago-ongelma, johon täytyisi puuttua. Muuten ihmiset jatkavat etääntymistä kirkosta. Ihmisen käsitys kirkosta rakentuu mielikuvien varaan, joita muodostavat usein lausunnot ja klikkiotsikot mediassa.
“Usein kaikki se hyvä työ, mitä kirkossa tehdään, ei nouse otsikoihin niin helposti. Se on valitettavaa, koska otsikot eivät usein kuvaa lainkaan sitä todellisuutta, joka on taas paikallisessa seurakunnassa.”
Yhteisöllisyys ja armo keskiöön
Postmodernia maailmaa on luonnehdittu pitkään individualistiseksi eli yksilökeskeiseksi yhteiskunnaksi. Murrosta on selvästi tapahtumassa, sillä koronanjälkeisessä yhteiskunnassa ihmiset kaipaavat yhä enemmän yhteyttä. Alkuseurakunnan malli kirkosta osoittaa, että yhteisöllisyys pitäisi olla keskiössä myös nykykirkossa.
“Yhteisöllisyys kirkossa on minusta tärkeää ja se on yksi asia, jota kirkko voisi enemmän markkinoida ja tarjotakin”, tiivistää Vilén.
Vilénkin on huomannut yksinäisyyden kasvamisen kriisien keskellä. Yksi ihmisten perustarpeista on kuulua johonkin yhteisöön. Hänen mielestään kirkolla on erinomainen mahdollisuus luoda ihmisille yhteisöjä, joihin jokainen voi tulla sellaisenaan, kuin he todella ovat.
Tärkeää on kuitenkin se, että seurakuntalainen voisi vaikuttaa siihen, mitä seurakunnassa järjestetään. Vilén korostaakin läpinäkyvyyttä kaikessa päätöksenteossa.
“Ihmiselle pitäisi tulla tunne, että he kuuluvat johonkin ja pystyvät myös vaikuttamaan yhteisön pelisääntöihin. Kirkon ei pitäisi olla pelkästään toiminnan tai tapahtuman tuottaja.”
Kaikessa kirkon toiminnassa pitäisi olla Vilénin mukaan keskiössä lähimmäisenrakkaus, diakonia ja heikoimmasta huolehtiminen. Nykyajan elämä on kiireistä ja vaatimuksia on paljon sekä työelämässä että vapaa-ajalla. Hän toivoisikin, että kirkon tapahtumat voisivat olla ihmisille paikkoja, joissa voisi levähtää arjen keskellä.
“Armohan on se meidän juttumme. Mielestäni meidän tehtävämme on tuoda armoa ja armollisuutta, lepoa ja pysähtymistä ihmisten elämään.”
Milleniaalien kirkko
Sini Mikkolan ja Suvi-Maria Saarelaisen toimittama artikkelikokoelma Milleniaalien kirkkojulkaistiin aiemmin tänä vuonna. Se pureutuu nuorten uudenlaisiin käsityksiin kirkosta ja uskonnosta. Tutkimusten mukaan nuoremmat sukupolvet ovat vähemmän uskonnollisia kuin aikaisemmat. Tämä tuo oman ongelmansa kirkolle.
Myös Vilén on huomannut muutokset nuorten suhteesta kirkkoon.
“2000-luvun aikana maailma on avautunut paljon ja he, jotka nyt elävät nuoruuttaan, elävät aivan erilaisessa maailmassa, jossa itse esimerkiksi vartuin. Nuorilla on saatavissa ja punnittavissa paljon enemmän tietoa ja vaihtoehtoja.”
Vilénin mukaan nuorten käsitykset kirkosta eivät ole enää henkilökohtaisia, vaan ne rakentuvat usein median varaan.
“Silloin kirkko näyttäytyy usein kankeana ja vanhoillisena. Tällainen kirkko ei houkuttele nuoria.”
Kirkko kuitenkin kiinnostaa nuoria ja Vilén muistuttaakin, että seurakuntien toiminnassa on edelleen mukana paljon nuoria. Nuoret myös Vilénin mukaan pohtivat paljon hengellisiä asioita — ehkä vain vähän erilaisella tavalla, kuin vanhemmat sukupolvet.
Nuoret muuttamassa kirkkoa
Selvää kuitenkin on, että kirkon täytyy muuttaa toimintaansa, jotta ihmisiä ja erityisesti nuoria saadaan tulemaan mukaan toimintaan.
”Harva kiinnostuu vanhan mallin tapahtumista, joissa auktoriteetit opettavat ja saarnaavat, ja seurakuntalaisen ainoana tehtävänä on kuunnella ja istua kirkon penkissä.”
“Nuoria ei enää kiinnosta, että kirkko järjestää jotain, johon tullaan kuulemaan, mitä pappi puhuu. Me tarvitsemme tilanteita, joissa nuoret pääsevät itse vaikuttamaan ja toimimaan. Nuoret haluavat paikkoja, joissa he oikeasti pystyvät vaikuttamaan ja tekemään.”
”Messy church on iloista yhdessä tekemistä ja kokoaa suuren joukon eri-ikäisiä seurakuntalaisia yhteen!” kertoo Vilén. Kuvassa hänen lisäkseen kanttori anttori Elina Vitri-Viitaniemi ja johtava nuorisotyönohjaaja Noora Kähkönen.
Vilénin mukaan enää harva kiinnostuu vanhan mallin tapahtumista, joissa auktoriteetit opettavat ja saarnaavat, ja seurakuntalaisen ainoana tehtävänä on kuunnella ja istua kirkon penkissä. Vilén aavistelee, että ihmiset nykyään kaipaavat kokemuksia ja elämyksiä, ei opetusta. Tärkeintä olisi se, että jokainen kokisi tunteen siitä, että pystyy vaikuttamaan.
Juuri vaikuttamista nuoret kaipaavatkin, kertoo Vilén. Nuorille on tärkeää, että he tuntevat pystyvänsä puhumaan suorasti ja vaikuttamaan siihen, millaista toimintaa kirkossa järjestetään.
“Yksi hyvin konkreettinen asia, jota olemme edistäneet viime vuosina, ovat nuorten vaikuttajaryhmät. Meillä Joensuussa on ryhmä nuoria, jotka saavat vaikuttaa kaikkeen seurakunnan päätöksentekoon. Se on myös erinomainen keino kasvattaa nuoria vastuunkantoon.”
Mitä voisimme nuorilta oppia? Uskallusta kokeilla, vastaa Vilén.
“Kirkossa helposti on opittu, että on joku tiimi, joka kokoontuu vuodesta toiseen ja niitä ei oikein uskalleta jättää pois. Nykyajan ihmiset ja erityisesti nuoret eivät aina halua sitoutua kovinkaan pitkiksi ajoiksi. Mielestäni tarvitsemme ketteryyttä tapahtumien järjestämisessä, mutta myös toiminnan poisjättämisessä.”
Tärkeää olisi myös se, ettei jäätäisi vain kirkon seinien keskelle, vaan uskallettaisiin lähteä sinne, missä muut ovat – oli se sitten kaduille tai someen.
Vilénin unelmien kirkko on avoin ja utelias
Yksi suurimmista 2020-luvun kirkon ongelmista on kirkon imago-ongelma, joka koskettaa sekä nuoria että aikuisia. Vilén harmittelee, että otsikoissa yleensä korostuvat negatiiviset ja konservatiiviset arvot, vaikka seurakunnissa tehdään paljon hyvää työtä.
“Seurakunnissa tehdään valtavasti hyvää ja todella laadukasta työtä, ja meillä on hyvin koulutettuja ihmisiä, jotka tekevät hyvää työtä kaikenikäisten parissa. On tärkeää miettiä, miten tätä kaikkea saataisiin näkyvämmäksi mediassa”, pohtii Vilén.
Vilénille keskeisimpiä arvoja ovat tasa-arvo ja yhdenvertaisuus. Hänen mielestään kirkon pitäisi olla paikka, jonne jokainen voi sukupuolesta, seksuaalisuudesta ja kansalaisuudesta riippumatta tulla ja kokea itsensä turvalliseksi.
“Kirkon pitäisi puuttua napakasti ihmisoikeuskysymyksiin. Ei saisi myöskään antaa ääntä sellaiselle, joka sortaa. Mielipiteitä voi olla monia, mutta toista ei voi sulkea ulos tai loukata. Mielestäni on tärkeää, että tällaisiin tilanteisiin puututaan napakasti.”
Haastattelun lopuksi kysyin Viléniltä hänen unelmiensa kirkosta. Jos Vilén saisi päättää, millainen olisi esimerkiksi 2030- tai 2040-luvun kirkko?
“Unelmieni kirkko on avoin, utelias ja valmis kohtaamaan kaikenlaiset ihmiset. Se on valmis asettumaan ihmisen rinnalle kaikenlaisissa elämän tilanteissa. Valmis ottamaan ihmisen todesta ja näkemään, kuulemaan ja olemaan ihmisten elämässä. Toivoisin, että kirkko olisi niin merkityksekäs, että ihmiset haluaisivat aina tulla mukaan.”
MAANANTAINA 17.5. vietettiin kansainvälistä trans-, homo- ja bifobian vastaista päivää. Seuraan Instagramissa David Haywardin ylläpitämää @nakedpastor-tiliä. Eräs hänen piirustuksensa muutaman päivän takaa oli erityisen vaikuttava. Kuvassa Jeesus, sateenkaarilammas, translammas ja musta lammas rakentavat kaikki yhdessä sydämenmuotoista palapeliä. Lisäksi tilillä julkaistaan säännöllisesti muitakin seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksia tukevia kuvia ja tekstejä.
Kuva: David Hayward @nakedpastor. Julkaisemme kuvan tekijän luvalla.
Edellä mainitun palapelin kaltaisena näen myös Suomen Kristillisen Ylioppilasliiton (SKY) toiminnan. Kaikkea toimintaamme ohjaavat ydinarvomme moninaisuus, dialogisuus ja radikaali rakkaus. Tunnustamme jokaisen ihmisarvon ja oikeuden olla sellainen kuin on riippumatta mistään henkilön ominaisuuksista tai taustasta. Tehtävämme on tukea sorrettuja, kulkea heidän vierellään ja pitää ääntä heidän kanssaan ja heidän puolestaan.
Sen lisäksi, että ihmisoikeuksien tulisi olla kaikille yhdenvertainen ja luovuttamaton asia, näen tämän teeman liittyvän myös vahvasti Jumalan luomistyöhön. Minä uskon, että Jumala ei tee luomistyössään virheitä. Minä uskon, että Hän on tarkoittanut mahdollisimman monenlaiset ihmiset toimimaan yhteistyössä luomakuntamme puolesta. Jos voimme luottaa Jumalan luomistyöhön ja siihen, ettei Hän tee virheitä, mikä valinnanvapaus meillä olisi syrjiä lähimmäisiämme minkään ominaisuuden perusteella? Ei yhtään mikään.
Kaikki meistä ovat yksilöitä ja siten erilaisia, mutta ihmisillä on silti suuri tarve luokitella kanssaeläjiä “meihin” ja “muihin”. Miten paljon maailma muuttuisikaan, jos tätä jakoa ei enää tarvitsisi tehdä? Mitä siitä voisi oppia? Todennäköisesti ainakin sen, että kaikki meistä ovat yhteisellä matkalla tällä maapallolla. Jokainen meistä haluaa olla hyväksytty ja rakastettu sellaisena kuin on. Ja ennen kaikkea Jumala katsoo meitä kaikkia yhdenvertaisesti rakastaen. Jokaisella on mahdollisuus vaikuttaa siihen, että niin omassa elinpiirissä kuin yhteiskunnassa laajemminkin voisi vallita turvallisempi tila.
Salli Ahtiainen-Helanne Kirjoittaja on SKY:n pääsihteeri.Suomen Kristillinen Ylioppilasliitto on Etsijän kustantaja.
