ETSIJÄN toukokuun teemanumerossa keskustellaan kuluttamisesta. Monessakin mielessä ajankohtainen aihe. Esimerkiksi siksi, että Suomessa tehtiin viime kuussa kaikkien aikojen televisioiden myynti ennätys, kun Yleisradion televisiokanavat vaihtuivat teräväpiirtoon.
Ryntäystä oli odotettu. Kaupat valmistautuivat hurjaan televisioiden menekkiin, kun kaikilla olisi nyt pakko olla HD-TV, jos valtion kanavia halusi katsella. Kansalaistiedotuksen saannilla on demokratiassakin hintansa.
Televisioiden tarve näkyi jo maaliskuussa, kun myynti kasvoi yli 130 prosenttia vuoden takaiseen verrattuna. Huhtikuun myyntien odotettiin kasvavan sitäkin enemmän, ja ennustuksissa arveltiinkin myynnin tuplaantuvan viimevuoden vastaavaan ajankohtaan. Ennustukset osuivat kuitenkin kovasti alakanttiin, kun tulos oli nelinkertainen viime vuoteen nähden. Yhteensä huhtikuussa 2025 myytiin ennätykselliset 70 000 televisiota Elektroniikka- ja kodinkonekaupan yhdistyksen mukaan.
On hyvä, että teknologia menee eteenpäin. Toisaalta se tehostaa monia prosesseja ja vähentää kulutusta, enimmäkseen kuitenkin vaikuttaa siltä, ettö se lisää kulutusta. Tässä kiihtyvässä kehityksen tahdissa ihmisistä tulee vain kuluttajia, joiden on perässä pysyäkseen hylättävä yhteensopimattomat ja vanhentuneet laitteensa yhä useammin. Puhumattakaan puhtaasti trendipohjaisesta kuluttamisesta.
”Näkökulmia on monia, mutta tekstejä yhdistää ajatus siitä, että kukaan meistä ei pysty pakenemaan kuluttajuuttaan.”
Pakkaan vaikuttaa tietysti myös vanha kunnon hehkulamppuhuijaus, missä tuotteet suunnitellaan kertakäyttöisiksi tai keinotekoisesti rikkoutumaan, jotta talouden rattaat pidettäisiin pyörimässä. Tavoite ei usein ole vilpitön kehityksessä eteenpäin kulkeminen. Tuotteita suunnitellaan yhteensopoimattomiksi ja korjauskelvottomiksi.
Tässä numerossa Nemi Susiketo kertoo vanhan korjaamisen arvokkuudesta, niistä tunteista ja tarinoista, mitä esineisiimme liitämme. Kai Lovi puolestaan kutsuu lukijan pysähtymään kuolevaisuutensa äärelle ja osoittaa, miten kuluttaminen ei ehkä odotetusti päätykään kuolemaan, vaan jatkuu haudankin takaa vangiten meidät kuluttajuuden ikeeseen silloinkin, kun emme voi siihen enää itse vaikuttaa.
Kerttu Hintikka esittää rohkaisevia ratkaisuja sekä valonpilkahduksia kulutustottumuksien mahdollisuuksiin yhteisöllisyyden kautta, kun taas Antti Vikström pohtii sosiaalisen median kuluttamisen kautta yhteisön raskautta sekä sen tuottamaa inhimillistä kärsimystä.
Näkökulmia on monia, mutta tekstejä yhdistää ajatus siitä, että kukaan meistä ei pysty pakenemaan kuluttajuuttaan. Vaihtoehdoksi jää vain sen olemassaolon jatkuvan paineen hyväksyminen ja siihen oman asennoitumisen valitseminen: Oman ihmisyytensä lunastaminen kuluttajan asemasta.
Kirjoittaja on Etsijän päätoimittaja, joka rakastaa kirppareita.
Etsijä kiittää tämän teemanumeron kansikuvan tekemisestä: KAHO SUZUKI Art&Design https://www.kahosuzuki.com
Etsijä thanks the creator of the cover art for this issue: KAHO SUZUKI Art&Design
OLEN kuolindoula ja päätavoitteeni on tukea kaikkien oman tahdon toteutumista elämänkaaren loppupäässä sekä kuoleman jälkeen. Doulana toimiminen on mielestäni myös aktivismia, sillä siinä puolustetaan toisten oikeuksia sekä lempeästi saatetaan ihmisiä kohtaamaan oma kuolevaisuutensa. Olen kuitenkin myös ympäristöaktivisti, ja etenkin ylikulutusta sekä ylituotantoa mietin paljon zero waste -aatteen kautta.
Suomessa kuolema on edelleen tabu, ja se on siivottu piiloon asiantuntijoiden hoidettavaksi. Se on jotain herkkää, pelottavaakin ja jotain, minkä edessä kenties tukeudutaan tuttuihin raameihin vaikkeivat ne omaa maailmankatsomusta tai toiveita vastaisikaan. Siksi tiedän rikkovani useampaa sosiaalista ja kulttuurillista tabua, kun kysyn, onko oikein, että vainajat kuluttavat yhteisiä rajallisia resurssejamme tällä planeetalla?
Kysymys on tarkoituksella kärjistetty ajatuksien herättelemiseksi. En koe laajemmassa mittakaavassa, että vainajien hyvästelyyn liittyviin rituaaleihin käytettävät resurssit olisivat ongelma. Kuolema on jotain niin merkittävää, että sen äärelle kuuluukin pysähtyä, eikä sitä tulisi kohdata tehokkuusajattelun tai suorittamisen kautta. Jos vertaa vaikka sotiin tuhlattavien resurssien määrää, ei vainajien viimeiseen lepoon saattamiseen kuluvista resursseista tarvitse kantaa yhtään huolta: ovathan hautaamiseen käytetyt resurssit myös tarpeellisia ja oikeutettuja toisin kuin sotiin liittyvä kulutus.
Olen kuitenkin sitä mieltä, että kaikkea kuolemaan liittyvää tulee tarkastella avoimen uteliaana ja kyseenalaistaa totuttuja normeja etenkin, jos aihetta pidetään epäsoveliaana vaikka se ihan jokaista meitä koskettaakin.
Ruumis olisi osana luonnon kiertokulkua ravinteeksi eikä taakaksi. Kalevanharjun puistossa kesällä 2020. Kuva: Kai Lovi
Etäännytetty kuolema tekee ruumiista jätettä
Me ihmiset olemme etenkin länsimaissa pyrkineet poistamaan itsemme täysin luonnon jatkuvasta syklistä. Emme kuollessammekaan halua osallistua tähän suureen, kauniiseen ja kaaottiseen elämän rihmastoon. Emme halua edes ajatella olevamme osa luontoa, siksihän määrittelemme ihmisen erilleen eläimestä.
Me kuitenkin olemme lihaa, verta, luuta, erilaisia sappi ja kudosnesteitä, kaikenlaisia mineraaleja ja arvometalleja, mistä tämä keho koostuu. Emme näiltä osin poikkea eläimistä millään merkittävällä tavalla, mutta silti jostain syystä siinä missä eläinten ruumiita, “ruhoja”, katsotaan hyödyn ja haitan näkökulmasta, ei ihmisen ruumiista näin ajatella. Jos asiaa miettiikin kulutuksen kannalta sitomatta logiikkaansa kulttuurisiin odotuksiin, ruumiin piilottaminen kuoppaan arvokkaassa puulaatikossa tai sen polttaminen on aikas tuhlailevaa sekä luonnotonta.
Ihmisen kuolemaan suhtautuminen ei ole kuitenkaan koskaan ollut rationaalista, vaan käsittelemme kuolemaa lähinnä emotionaalisella ja henkisellä kehollamme. Tarve kuoleman koristamiseen ja rakkaan poismenon käsittelyn ritualisointiin, ei myöskään ole puhtaasti ihmiseläimen toimintaa, vaan monet muutkin lajit surevat ja hautaavat rakkaitaan. Todennäköisesti paljon useampi laji kuin mitä voimme tunnistaa, sillä meidän on vaikea hyväksyä surua ja rituaalia, jota emme tunnista omaksemme.
Siksihän saatamme kokea toisen kulttuurin kuolemaan ja hautaamiseen liittyvät rituaalit “epäkunnioittavina” tai jopa “iljettävinä”. On kuitenkin olemassa kulttuureja, joissa läheisen ruumiin syöminen kuoleman jälkeen on rakkauden ja kunnioituksen osoitus, siinä missä maahan hautaus olisi häpeällistä. Tämä on hyvä pitää mielessä, kun tarkastellaan kuoleman rituaaleihin liittyvää kulutusta. Vaikka eri tapojen hiilijalanjäljen voi laskea, numerot eivät kerro mitään siitä syvästä sosiaalisesta ja kulttuurillisesta tarpeesta, johon nuo rituaalit vastaavat.
Fakta on, että etenkin länsimaissa asuva kuluttaa paljon erilaisia resursseja vielä kuolemansa jälkeen. Ruumiisi käsittelyyn käytetään erilaisia materiaaleja, polttoainetta ja aikaa, sillä yhteiskunta sitä vaatii. Esimerkiksi Suomessa meillä ei ole lupa maatua maahan suoraan, sillä hautaustoimilaki vaatii arkun käytön, olipa kyse maahan hautaamisesta tai polttohautauksesta.
”Luonnossa kuolema saa olla mitä on: yksi askel elämän kierrossa. Ei hyvä tai paha, vaan yhtä kaunis, brutaali ja sattumanvarainen kuin syntymäkin.”
Meillä ei ole lupaa kuolla metsään ja antaa ruumiimme ravinteet ensin uhanalaisten suurpetojemme ravinnoksi, ja siitä edelleen pienpedoille, haaskansyöjille, kärpäsen toukille, muurahaisille ja kaikenlaisille pienille ja suurille nilviäisille, joille ruumiimme tarjoaisi runsaudensarveen verrattavissa olevan herkkuaterian. Bakteerit sisällämme olisivat jo aloittaneet oman hajotustyönsä. Meidät syötäisiin siis ulkoa ja sisältäpäin, kunnes jäljelle ei jäisi enää kuin jonkin verran luita ja jokunen mahdollinen tekonivel. Luonto hyödyntää kaiken pienintä murua myöten, eikä tunne jätteen käsitettä.
Luonnossa kuolema saa olla mitä on: yksi askel elämän kierrossa. Ei hyvä tai paha, vaan yhtä kaunis, brutaali ja sattumanvarainen kuin syntymäkin. Moderni kuoleman pelkoinen kulutuskulttuurimme aiheuttaa sen, että ruumiistammekin on tullut jätettä.
Ruumis on nopeasti pilaantuva orgaaninen objekti, josta on kehittynyt enenevissä määrin melkoinen kuumaperuna yhteiskunnassa. Jonkun pitäisi hoitaa sen jatkokäsittely, mutta jonot sen kuin kasvavat eikä kylmäsäilytystiloja riitä ruumiiden pitkittyneisiin seisottamisiin. Syynä on osittain suoritusyhteiskunnan vaatimukset, joiden vuoksi surulle ei anneta tilaa. Jäykät ja epäinhimilliset rakenteet eivät välttämättä salli vapaan ottamista töistä, koulusta tai muista velvoitteista. Kuolema ei kysy, mikä hetki sopii kalenteriisi, mutta ihminen silti koettaa taivuttaa aikaa, sopia ja neuvotella.
Hautauslaki ei Suomessa salli kuin arkkuhautauksen tai polttohautauksen. Maailmalla olisi tarjolla ekologisempiakin vaihtoehtoja, kuten vesituhkaus ja kompostointi, joita on alettu viimeaikoina vaatia täällä Suomessakin yli puoluerajojen (kokoomuksestavasemmistoliittoon). Ekologisempien hautaustapojen mahdollistamista itsekin ehdottomasti kannatan, sillä se mahdollistaisi myös paremmin vainajien oman tahdon toteutumisen, kun lain sallimia vaihtoehtoja olisi enemmän. Vaihtoehtojen lisääminen ei ole uhka Suomessa vakiintuneille, mutta historian näkökulmasta varsin tuoreille perinteille, vaan mahdollisuus aidosti kunnioittaa kaikkien vainajien toiveita.
Toki, vaikka Suomessa saisimme hautaustoimilain uudistettua ekologisempien hautataustapojen mahdollistamseksi, ulkomailla kuoleminen voi romuttaa kaikki toiveet ekologisemman hautauksen suhteen. Maa jossa kuolet ja sen toimintatavat vastaavat pitkälti siitä, mitä ruumiillesi tehdään. Toiveensa kannattaa aina kirjata ylös ja saattaa omaisten tietoon erityisesti silloin, jos nimenomaan ei halua kontolleen kuolemansa jälkeen balsamoinnista seuraavaa ympäristön myrkytystä sekä lentokoneella ruumiin lennätyksestä aiheutuvaa polttoainekuormaa.
Jätteeksi luhistunut tuotannon laitos, entinen Tulitikkutehdas Tampereella 2015. Kuva: Kai Lovi
Vainajan omaisuuskin kuluttaa
Kuoleman jälkeinen kuluttaminen ei kuitenkaan koostu ainoastaan ruumiisi käsittelyyn uppoavavasta energiasta ja materiasta. Kuolinpesä hoitaa viimeiset laskusi, velkasi, käy läpi fyysisen omaisuutesi ja sulkee digi-tilejäsi. Some-tilejä saatetaan myös jättää auki esimerkiksi muistelua varten ikään kuin digitaalisiksi hautakiviksi, jolloin vainajan kuluttaminen jatkuu datan varastoimiseen vaadittavien serverien energiankulutuksena. Sekin on tietysti parempi vaihtoehto kuin vain tilin hylkääminen ja avoimeksi jättäminen harkitsemattomasti.
Jos et ole laittanut asioitasi järjestykseen vielä eläessäsi, lankeaa tämä taakka kokonaan rakkaimmillesi. Sen lisäksi, että kuolemamme jälkeen kulutamme vielä fyysisiä resursseja muun muassa varaamalla tilaa käyttöömme esimerkiksi 20 vuodeksi hautapaikan muodossa, kulutamme myös läheistemme emotionaalista kapasiteettia ja viemme heidän aikaansa, joka kuluu hautausjärjestelyihin ja kuolinpesän selvittämiseen. Jos vainajan omaisuus päätyy kaatopaikalle, koska sen setviminen kestävästi eteenpäin olisi omaisille liian raskasta surun keskellä, on tämäkin resurssien kulutusta kuoleman jälkeen.
Kulutuksen määrä pohjaa siis valintoihin, joita olemme elämämme aikana tehneet. Jos testamentti sekä perimysjärjestys eivät ole selkeitä ja talo mätänee pystyyn vuosikymmenien aikana omaisten riidellessä perinnöstä ja kuolinpesän hoitamisen vastuusta, on sekin resurssien tuhlausta. Mikäli eläessään olisi kohdannut rohkeasti oman kuolevaisuutensa ja laittanut asiansa hyvissä ajoin järjestykseen, tämä kaikki olisi ollut vältettävissä. Elämämme aikana tekemillämme, ja etenkin tekemättä jättämillämme päätöksillä voi olla todella pitkäkantoisia seurauksia.
Kuoleman ritualisointi on kulttuurikohtaista, ja siten kantaa mukanaan joitain arvoja, olimmepa niistä aktiivisesti tietoisia tai emme. Southern Necropolis haustausmaa Glasgowssa Skotlannissa 2023. Kuva: Kai Lovi
Mitä arvoja ruumiisi kantaa?
Luonnossa ei ole jätettä paitsi se, mitä me ihmiset olemme sinne heittäneet, valuttaneet ja haudanneet. Vähintä, mitä voimme tehdä, on varmistaa parhaamme mukaan, että kuollessamme emme kuormittaisi luontoa enempää. Ruumiin kompostoinnilla voisimme palauttaa takaisin luontoon niitä kallisarvoisia resursseja, joilla olemme kehoamme vuosia ravinneet. Olisipa se sitten puutarhaan, läheisten sisävirherkasveille tai kenties pelloille köyhtyvää maaperää lannoittamaan ja siten takaamaan ruokaturvaa myös tuleville sukupolville.
Jokaisella meistä on erilaiset toiveet ja tarpeet niin eläessämme kuin kuollessamme. Toivon, että tekstini rohkaisee sinua ottamaan kuoleman vääjäämättömyyden todesta, jotta voit keventää sen taakkaa jo eläessäsi. Emme elä täällä kuolemaa varten, eikä eloa kannata hukuttaa kuolemaa suremalla, vaan elää tämän ihmeellisen syklin vimmaisella syleilyllä. Kuolemaan hyvin valmistautuminen etukäteen voi keventää läheistemme taakkaa surun keskellä toimien viimeisenä rakkauden osoituksenamme heille.
MIHIN ikinä menenkin, kuultuaan ammattini kysytään minulta lähes aina voisiko jotain korua korjata. Kuluttaminen on mennyt siihen pisteeseen, että maailmamme hukkuu tavaraan, joka hädin tuskin kestää käyttöä. Valitettavasti huonoista ja halvoista materiaaleista tehtyjä esineitä harvemmin pystyy myöskään korjaamaan, mikä näkyy selvästi myös koruteollisuudessa.
Vaikka tuore kultasepän alan yrittäjä olenkin, on minulle ehditty tuoda jo vaikka minkämoista korjattavaa, mutta mielenkiintoisin tapaus oli varmasti juuri yritykseni perustamisen aikaan 2023.
”Mun puolison sormus jouduttiin sahaamaan irti.”
Yleensä korjaustöissä ensimmäinen kysymykseni on aina: löytyykö leimoja. Leimat kertovat muun muassa jalometallin pitoisuudesta. Kun sain tietää, että asiakkaan puoliso oli satuttanut kätensä metsätöissä, ensimmäinen kysymykseni olikin: kirves vai moottorisaha?
Moottorisahan ketju se oli hypännyt metsurimme kämmenselkään. Sain jopa kuvankin tapahtuneesta, ja vaikka olin ehtinyt jo nähdä kaikenlaista palvellessani rauhanturvaajana,kaikessa graafisuudessaan kuvan näkeminen tuntui silti hieman vatsassa.
”Voiko tätä enää mitenkään korjata?”
Kuten arvelinkin, ei onnettomuuden jälkeinen sormus enää juurikaan sormukselta näyttänyt. Pyöritellessäni ketjun repimää kultaromua mietin, mitä voisin sille tehdä. Asiakkaan kanssa suunnittelimme, että jättäisimme vauriot näkyviin. Mieleeni muistui vanha japanilainen taidemuoto kintsugi tai kintsukuroi, jossa rikkoutuneita esineitä korjataan kullalla, minkä tarkoituksena on korostaa vaurioita tehden epätäydellisyydestä kaunista ja entistä arvokkaampaa sen sijaan, että esine korvattaisiin uudella.
Kintsugi on perinteinen japanilainen metodi, jossa rikkoutuneet posliiniesineet kootaan takaisin yhteen kultaa käyttäen. Kuva: Riho KitagawaAsiakkaan sormus ennen ja jälkeen korjauksen. Kuva: Nemi Susiketo
Siispä aloitin luomaan uutta elämää tälle kauan sitten kovia kärsineelle ja unohdetulle kihlasormukselle.
Ensin muotoilin joka suuntaan vääntynyttä runkoa takaisin muotoonsa, sahasin päät tasasiksi ja juotin väliin pätkän kierrätettyä valkokultaa. Nypin repeytyneen silpun irti, siistin ja viilasin, sahasin sekä kaiversin, muotoilin ja viilasin taas lisää, kunnes sain nostettua sormuksen vauriot arvokkaasti esiin.
Onnistuin jopa säilyttämään vanhan kaiverruksen, ja viereen mahtui vielä uusi: Vuoden Metsuri. Hihittelimme kaiverrusta asiakkaan kanssa. Nyt sille voi jo nauraa.
Kaksi vuotta onnettomuuden jälkeen sai omistaja yllätyksekseen sormuksensa takaisin syntymäpäivänään, kauniimpana kuin koskaan. Tästä työstä sai seppäkin olla ylpeä ja mielissään varsinkin, kun perästä tuli vielä video yllätys-hetkestä. Sitä hymyä ja veikeää ihmetystä en heti unohda, kun omistaja hetken sormusta kädessä pyöritellessään tajusi: ”Siis hetkinen, onko tää nyt se?”
Paras palaute tässä ammatissa on ihmisten reaktiot, mikä pistää aina kovin hymyilyttämään. Välillä mietin, että pitäisikö kahvipöydälleni pistää nenäliinapaketti niin kuin terapeuteilla, mutta ilon kyyneleitä varten.
Tehtäväni tässä maailmassa on vaalia vanhaa ja vaurioitunutta, tai antaa uusi elämä tekemällä vanhasta uutta. Kierrätys tässä työssä on jalometalliesineen sulattamista, jotta sen voi käyttää uudelleen, tehdä uudeksi koruksi. Se on yhtä kaunista, kuin vanhan korjaaminen. Jotkin jalometalliset korut säilyvät sukupolvelta toiselle, kun taas toisista voimme tehdä jotain uutta ja jännittävää, jolla on uusi mahdollisuus vanheta arvokkaasti.
Jalometalleista voi aina tehdä jotain uutta, ne eivät väsy. Kulta on minulle kuin muovailuvahaa; pahuksen kallista muovailuvahaa.
KIRJOITTAJAN tarjoama ajatus ei ole maailmaa mullistava – internetistä on selkeästi tullut mielenterveydelle haitallinen paikka. Jos haluaisin päättää artikkelini jo ennen kuin se ehtii kunnolla alkaakaan, voisin vain todeta: ahdistun sosiaalisen median kuluttamisesta naurettavan paljon, mutta koen alustoilta lähtemisen liian radikaalina, jopa ylimitoitettuna ratkaisuna. Se tuntuu samalta kuin katkaisisi yhteydet yhteiskuntaan kokonaan – mitä se tavallaan olisikin.
Kulttuurisodat ovat nykypäivän poliittisen konfliktin ilmentymä. Internet on näiden taisteluiden suuri näyttämö. Poliittisten vastakkainasetteluiden välikappaleina toimivat nykyään mm. sellaiset aiheet kuten sukupuolen määritelmä, ruokavalio, ilmastonmuutos, kulttuuri, vähemmistöjen representaatio, media, informaatio, monikulttuurisuus, maahanmuutto ja uskonto. Listaahan voisi jatkaa, mutta lienee se tarpeetonta listan ollessa jo melko tuskallisissa mitoissa. Nämä kyseiset aiheet ovat vuotaneet netissä käytyyn keskusteluun niin merkittävissä määrin, että ajatus Instagramin avaamisesta tuntuu päivä päivältä ahdistavammalta.
Näen sieluni silmin, miten eläkeikää hipova rouva kommentoi Suomen valtion muuttuvan islamilaiseksi kalifaatiksi, mikäli humanitaarinen maahanmuutto Suomeen jatkuu vielä tulevaisuudessa. Toinen väittää Petra Laitin olevan juutalainen agentti, ei suinkaan saamelainen aktivisti. Ilmastonmuutos? Vihervasemmiston salajuoni. Tieteellinen tieto on jatkuvan kritiikin ja epäilyn kohde. Kulttuurirelativismi tuntuu menettäneen paikkansa yleisenä keskitien ajatuksena. Onko tämä todellisuutta?
”Vaikka tiedän lopputuloksen, toistan tämän saman toimintojen ja tunteiden sarjan monta kertaa päivässä.”
Alan heti ajatella, kuinka väärässä nämä ihmiset voivatkaan mielipiteineen ja käsityksineen olla. Poloiset populismin uhrit. Mutta kun samoja mantroja toistetaan kommenttikentästä toiseen, alkaa käsitykseni populismin uhreista horjua; ajatteleeko oikeasti valtaosa ihmisistä näin?
Heti ensimmäisten lukemieni kommenttien jälkeen alan keksiä päässäni vakuuttavia ja perusteltuja, mutta sopivan provokatiivisia vastauksia, joilla voin tuhota kommentoijan sanallisesti. Tämä on keino taistella epämiellyttäviä ja negatiivisia tunteita herättäviä kommentteja vastaan. Se ei kuitenkaan ole kovin toimiva keino, sillä tunnen ahdistuksen ja ärtymyksen kasaantuvan. Otan henkisesti turpaan kommentilta. Siis internetistä löytyvältä, muutaman virkkeen mittaiselta tekstipätkältä, jonka takana ei välttämättä ole edes oikea ihminen. En kuitenkaan halua vastata kommenttiin, sillä haluan varjella omaa hyvinvointiani.
Jään vellomaan johonkin tukahdutetun vihan ja kokonaisvaltaisen ahdistuksen välimaastoon. Vaikka tiedän lopputuloksen, toistan tämän saman toimintojen ja tunteiden sarjan monta kertaa päivässä.
Kuva: Antti Vikström
Sosiaalisen median alustat eivät kuitenkaan edusta todellisuutta. Ne muodostavat oman todellisuutensa, jossa kyynisyys ja kärjistykset korostuvat. Eikä somen luoma todellisuuskaan ole vain yksi, kaikille samanlaiselta näyttäytyvä todellisuus, vaan alustat luovat jokaiselle käyttäjälleen personoidun kokemuksen. Kyse onkin siitä, että digitaalinen todellisuus on onnistunut liukumaan oikean todellisuuden rinnalle; ei internetin keinotekoisuudella ole mitään väliä, jos se kuitenkin kasvattaa merkitystään jatkuvasti ja tunkeutuu elämiimme mitä odottamattomimmin tavoin. Internet on siis osa tätä todellisuutta, eikä sitä voi enää siitä erottaa.
Sosiaalinen media syöttää jatkuvasti tietoisuuteeni kaikenlaista ryönää, joka muokkaa näkemyksiäni yhteiskunnallisesta keskustelusta ja heikentää optimistista näkemystä sen tulevaisuudesta. Sisäistän päivittäin somen tarjoamaa tunnepitoista ja mustavalkoista maailmankuvaa. Poliittisen keskustelun ulkopuolella käytävä keskustelu on harvoin näin ääripäihin vedettyä, vaikkakin sosiaalisen median vaikutus ihmisten suhtautumiseen koko yhteiskunnalliseen keskusteluun on epäilemättä kärjistävä ja polarisoiva; puhetavasta kehittyy tahallisen provosoiva ja konfliktinhakuinen. Vastapuolen ärsyyntyminen on nykyään itseisarvo.
Välillä pohdin, onko internetin mahdollistama rajaton ilmaisun vapaus sittenkin kirous. Tai ehkä ei vapaus itsessään ole ongelma, vaan se, kuinka huonosti osaamme sitä käyttää. Internet ei enää edusta vapautta ja mahdollisuuksia, vaan myrkyllistä keskustelua, provokaatiota, vastakkaisuutta ja hampaiden kiristystä. Vaikka väitetään, että mitään ei saa nykyään enää sanoa, ei väittämä voisi olla kauempana totuudesta. Nykyään saa sanoa aivan mitä itse haluaa. Ja niin ihmiset sanovatkin. Ja sekös pientä ihmistä ahdistaa.
”Nykyään saa sanoa aivan mitä itse haluaa. Ja niin ihmiset sanovatkin. Ja sekös pientä ihmistä ahdistaa.”
Mitään ratkaisua minulla tähän internet-ahdistukseen ei kuitenkaan ole. Ikävä kyllä. Itseeän tutkailemalla ja oman sosiaalisen median käytön sääntelyllä pääsee jo varmasti pitkälle, mutta se ei ratkaise itse ongelmaa. Internet on suuren yleisön viestintävälineenä niin uusi, että uskon ihmiskunnan elävän vielä jonkinlaista kuherruskuukausivaihetta sen kanssa, emmekä ole vielä päässet optimoimaan ja säätelemään sitä ideaaliin suuntaan. Meillä ei vielä ole keinoja käsitellä niitä vaurioita, joita tämä dynamiikka synnyttää.
Mutta ehkä juuri nyt olemme murrosvaiheessa. Ei siksi, että ratkaisu olisi lähellä, vaan siksi, että ongelma on käynyt liian ilmeiseksi ohitettavaksi. Sosiaalisen median aiheuttama psyykkinen kuormitus ei ole enää yksittäisten yksilöiden tunne, vaan laajempi yhteiskunnallinen vaiva.
Sen tiedän, että ahdistus ei ole merkki siitä, että jokin on vialla minussa. Se on merkki siitä, että ehkä jokin tässä kokonaisuudessa on liian raskasta ihmisen yksin kannettavaksi.
Jakamistalous tarjoaa ekologisesti kestävämmän ja taloudellisemman vaihtoehdon jatkuvalle uuden ostamiselle. Jakamistaloudellinen kuluttaminen voi parhaimmillaan olla yhteisöllistä ja kaikille osapuolille hyödyllistä. Lainsäädäntö ja poliittinen päätöksenteko asettaa kuitenkin tiettyjä haasteita.
Kerttu Hintikka
Yhteiskäyttö ja lainattavat pyörät yrityksiltä ovat kaupallinen muoto jakamistaloudesta. Kuva: Bluepikachu
SUOMEN ylikulutuspäivä aikaistuu vuosi vuodelta, ja tänä vuonna se oli jo 6. huhtikuuta. Pieneksi maaksi Suomessa kulutetaankin luonnonvaroja kovalla tahdilla. Omalta osaltaan talousjärjestelmä kannustaa kovaan kuluttamiseen. Shoppailu kiinalaisissa Shein- ja Temu-verkkokaupoissa on yleistynyt viime vuosina valtavasti tuotteiden halvan hinnan takia huolimatta siitä, että julkisuudessa pyritään puhumaan paljon myös ilmiön haitallisuudesta. Lisääntyneiden tilausmäärien aiheuttamat kasvihuonekaasupäästöt ovat aivan omaa luokkaansa verrattuna aikaisempaan nettishoppailuun.
Kierto- ja jakamistalous on keskeinen ja välttämätön vaihtoehto kulutuskeskeiseen elämäntapaan. Tottumusten on muututtava, koska maapallo ei kestä nykyistä elämäntapaamme. Kiertotalouden lisääminen on ollut viime vuosina osa useiden hallitusten ohjelmaa. Ensimmäinen kiertotalouden tiekartta julkaistiin 2016, ja Suomi julistautui tuolloin ylpeästi kiertotalouden edelläkävijäksi. YK:n kestävän kehityksen ohjelma, Agenda 3030 puolestaan on kokonaisvaltainen ja globaali toimintaohjelma, jossa tavoitteena on monialainen kestävyys. Painopisteinä on ilmastotekojen lisäksi tasa-arvon edistäminen, ja keskeistä se, että tavoitteet ovat toisistaan riippuvaisia eivätkä irrallisia.
Kuluttajaliiton koordinoima Jaa se! -hanke julkaisi muutama viikko sitten jakamistalouden oppaan. Kyseessä on jakamistaloutta edistävä hanke, jonka ideana on vinkeillä ja ohjeilla innostaa ihmisiä kokeilemaan kestävämpää jakamistaloudellista kuluttamista. Opas kokoaa yhteen konkreettisia vinkkejä sekä tietoa esimerkiksi vertaisvuokrauksen mahdollisista vaikutuksista sosiaalietuuksiin. Keskiössä on myös digitalisaation vaikutus jakamistalouteen.
Hankevastaava Jenni Vainioranta kertoo hankkeesta ja oppaasta: ”Tietyllä tavalla jakamistalous on meille kaikille jo tuttua – ihmiset ovat aina jakaneet tavaroita ja tiloja ystävien ja naapureiden kesken. Jakamistaloutta on myös kirjastot, kierrätyskeskukset ja kirpputorit. Kirppistely on monille arkipäivää ja jopa trendikästä – toki joskus käytettyjen tavaroiden hamstraaminen voi lipsua jo kohtuuttomuuden ja ylikulutuksen puolelle.”
”Digitalisaation ja modernin jakamistalouden myötä erilaiset alustapalvelut ja yritykset mahdollistavat jakamisen myös tuntemattomien kesken, mikä tuo mukanaan uusia ulottuvuuksia: mitkä ovat omat vastuut vuokraajana? Kuka vastaa, jos tavara rikkoutuu tai vuokrakohteessa sattuu vahinko”, Vainioranta kysyy.
Monen muun vihreän siirtymän toimen tapaan, myös jakamistalous tarvitsisi kannustusta lainsäädännöstä ja poliittisesta päätöksenteosta. Nykyisellään, asian ollessa suurimmaksi osaksi kuluttajan vastuulla, on ilmeistä, että arjessa valinta kallistuu tutuksi ja helpoksi miellettyyn nettishoppailuun sekä uuden tuotteen ostamiseen yhteiskäytön sijasta.
Hankkeessa kartoitettiin myös jakamistaloutta edistäviä ja haastavia tekijöitä. Sidosryhmätyöpajoissa havaittiin muun muassa, että nykyinen talousjärjestelmä suosii uuden ostamista jakamistaloudellisen liiketoiminnan vaikeutuessa. Koska yhteiskäytöllisten ja vuokrattavien esineiden tulisi olla kestäviä ja korjattavissa, on niiden hankkiminen luonnollisesti kalliimpaa kuin heikompilaatuisten. Rahoittajat saattavat myös vierastaa jakamistaloudelliseen toimintaan sijoittamista, sillä sitä ei nähdä kannattavana liiketoimintana.
Kartoituksessa kävi myös ilmi, ettei poliittinen päätöksenteko varsinaisesti tue jakamistalouden arkipäiväistymistä. Päätökset ovat lyhytnäköisiä, eikä kierto- ja jakamistaloutta edistetä johdonmukaisesti. Sen sijaan keskiössä on talouskasvua ja kuluttamista painottava talouspolitiikka. Kuluttajaa ohjataan ostamaan aina vain uutta, ja iso osa kuluttajista valitsee helpon ja halvan – eli valitettavan usein esimerkiksi juuri Temun.
”Tarpeen olisi erityisesti ajattelutavan muutos ja jakamistalouden normalisointi”
Koska jakamistaloudellinen kuluttaminen on edelleen marginaalista, Vainiorannan mukaan tarpeen olisi erityisesti ajattelutavan muutos ja jakamistalouden normalisointi, ettei ensimmäinen ajatus jotakin tarvitessa olisi uuden ostaminen. Koska jakamistalouden yleistyminen vaatii uudenlaista osaamista, tietoa ja uskallusta, ei se voi alkaa yleistymään, jos kynnys ei madallu eikä siitä tehdä helpompaa.
Lisätulot jäävät toiveeksi niitä eniten tarvitseville
Tiukentuneessa taloustilanteessa moni saattaa hakea jakamistaloudesta myös rahansäästöä ja mahdollisia lisätienestejä. Hankkeessa nousikin esiin myös näiden tienestien vaikutus sosiaalietuuksiin: itse asiassa saatava lisätulo on lähinnä keskituloisten ulottuvilla oleva mahdollisuus.
”Keskituloisillahan on tyypillisemmin ylimääräistä tavaraa ja tilaa, mitä lähteä jakamaan toisten kanssa. Mutta sitten vähävaraiset tai pienituloiset, jotka ovat esimerkiksi erilaisten etuuksien varassa: heillä on itse asiassa todella rajoittuneet mahdollisuudet lähteä tienaamaan lisätuloja, koska etuudesta riippuen lisätulot voivat vaikuttaa tukiin heikentävästi ja jopa poistavasti”, Vainioranta perustelee.
”Opintotukea saavilla on hiukan paremmat mahdollisuudet lisätienaamiseen, kun taas sitten joissakin tukimuodoissa ne ovat todella rajalliset. Käytännössä jakamistalouden kuluttaminen – ja sen avulla lisätienaaminen – ei ole tällä hetkellä kaikkien ulottuvissa”, Vainioranta kommentoi.
Vainiorannan mukaan toinen havaittu este erityisesti pienituloisten kohdalla on se, ettei heillä välttämättä ole uskallusta lähteä vuokraamaan omia esineitään. Riskinottokyky ei välttämättä ole paras mahdollinen, eikä tavaraa ole mahdollista korvata saman tien, jos vahinko sattuu. ”Haasteena on, ettei Suomessa tällä hetkellä ole sellaista vakuutusyhtiötä, joka vakuuttaisi vertaisvuokrauksen alla olevat tavarat”, hän jatkaa.
”Tavaroiden lainaaminen arjessa esimerkiksi ystäviltä ja naapureilta, voi myös edistää yhteisöllisyyden kokemusta.”
Toisaalta kaikkea ei tarvitse ajatella rahassa
Vainioranta näkee tärkeäksi myös omien yhteisöjen tarkastelun jakamistalouden vaihtoehtoja pohdittaessa. Jakamistalouden ei ole pakko tarkoittaa rahaa vastaan vuokraamista, vaan tavaroiden lainaaminen ilmaiseksi on erinomainen vaihtoehto.
”Opasta tehdessä kirkastui ajatus, että on tärkeää edistää myös maksuttomia ratkaisuja, joissa raha ei vaihda omistajaa. Tämä on mielestäni todella inspiroiva näkökulma: jokainen meistä voi lähteä tunnistamaan omasta elinympäristöstään tapoja edistää tällaista jakamistaloutta”, Vainioranta sanoo.
Esimerkiksi oman taloyhtiön tai naapuruston WhatsApp-ryhmän kesken voi lähteä pohtimaan erilaisia tapoja edistää esimerkiksi tavaroiden ja tilojen yhteiskäyttöä – oli se sitten yhteisen ruohonleikkurin käyttöä tai tavaroiden kierrättämistä. ”Tällaiset ratkaisut voivat olla paremmin kaikkien ulottuvissa.”
Tavaroiden lainaaminen arjessa esimerkiksi ystäviltä ja naapureilta, voi myös edistää yhteisöllisyyden kokemusta. Taloyhtiöiden yhteiskäyttöautot, lainattavat tavarat ynnä muut ovatkin arkinen esimerkki jakamistaloudesta, jossa jokaista tavaraa ei tarvitse ostaa itse. Järjestelmiä on siis jo olemassa.Monissa suomalaisissa kirjastoverkoissa on kirjojen lisäksi lainattavissa satoja tavaroita: lauta- ja konsolipelien lisäksi esimerkiksi retkeily- ja liikuntavälineet sekä soittimet ja työkalut ovat tavallisia.
Ainakin pääkaupunkiseudulla kirjastot ovat ahkerassa käytössä, ja Helsingissä viime vuosi oli kävijäluvuissaan ennätyksellinen (yli 9 miljoonaa kirjastokäyntiä). Viime vuoden aikana esimerkiksi pääkaupunkiseudun Helmet-kirjastoissa lainattiin muut-kategoriassa yli 700 000 lainaa, missä on lainattavat tavarat eli kaikki muut kuin kirjat, äänitteet ja tallenteet. Pirkanmaan PIKI-kirjastoissa oli vastaavia lainoja yli 500 000 ja Varsinais-Suomen Vaski-kirjastoissa yli 300 000 lainaa.
Orpon hallituksen leikkaukset saavat monet nyt pohtimaan omaa talouttaan ja etsimään vaihtoehtoisia tapoja kuluttaa. Vainioranta näkee asennemuutoksen osaltaan hedelmällisenä juuri jakamistalouden kannalta: ”Ylikulutus on monien käsillä olevien ympäristöongelmien ytimessä. Jakamalla ja käyttämällä resursseja viisaammin voisimme paitsi suojella luontoa myös ansaita ja säästää rahaa. Ihmisiä motivoi ylikulutuksen vähentämiseen sekä halu toimia ekologisemmin että taloudellisesti tiukat ajat, jolloin ylimääräiseen kulutukseen ei ole varaa.”
