“MITEN joku voisi, joku voisi, haluta mua? Miten mä voisin nauttia kehosta, joka ei pysty seksiin tai mene kauneus-normeihin?” Nämä kivuliaat ajatukset varjostivat kasvuani. Nykyään seksu-aalisuus on minulle voimavara, mutta nuo menneisyydestä tutut kysymykset ovat silti läsnä arjessa tiiviisti seksuaali-neuvojan työni kautta.
Menneinä vuosikymmeninä vammaiset on herkästi kasvatettu vailla seksu-aalisuutta, oikeutta sukupuolen ilmaisuun ja myös tietyllä tapaa lasten kaltaisina. Syy on yksinkertainen ja haavoittava: on kuviteltu, ettei meillä olisi kapasiteettia käsitellä seksuaalisuuteen liittyviä asioita.
Ajattelun taustalla on halu suojella, mutta se kääntyy itseään vastaan. Seksuaalikasvatuksen keskeinen tarkoitus on auttaa ihmistä kertomaan, kuka hän on, miten hän identifioituu, mistä hän nauttii, ja mitä hän ei halua tehdä. Seksuaalikasvatuksen puute yhdistettynä kulttuuriseen ajatukseen vammaisuuden huonommuudesta johtaa siihen, ettei näe arvoaan, ja tuntee kiitollisuudenvelkaa kaikesta saamastaan huomiosta, riippumatta siitä, kuinka paskasti tulee muuten kohdelluksi suhteessa. Henkilö ei välttämättä tunnista tai osaa sanoittaa, jos hänen rajansa tulevat rikotuiksi. Vammaiset ovat suuremmassa riskissä joutua väkivallan kohteeksi.
”Vammaisuus tai seksuaalikasvatuksen puute eivät tarkoita, ettei rampa himoitsisi tai haluaisi tulla rakastetuksi.”
Seksuaaliväkivaltaa ei ehkäistä tunkemalla vammainen kuplaan, josta puuttuu kaikki vastaavan ikäisten vammattomien elämässä tavanomainen. Vammaisuus tai seksuaalikasvatuksen puute eivät tarkoita, ettei rampa himoitsisi tai haluaisi tulla rakastetuksi. Toisen tuskaa haluavat ovat pieni vähemmistö, mutta ilman keinoja halujen, rajojen ja tarpeiden sanoittamiseen niin kokonaisvaltainen hyvinvointi, kuin parinmuodostuskin voi olla haaste.
Ratkaisu on tiedon lisääminen. Ajantasainen info intiimin kanssakäymisen rakennuspalikoista ei aja sänkyyn satunnaisesti vastaantulevien ihmisten kanssa, vaan antaa valmiudet toimia, kun joku tyyppi, tai toimet hänen kanssaan kiinnostaisivat. Vaikka rampa ajatutuisikin usein sänkyyn eri tyyppien kanssa, on se täysin ok, mikäli tyypit saavat sukat pyörimään jaloissa ja hommiin on yhteisesti suostumus.
Myös petipuuhiin liittyy ajatusvinoumia. Seksin, eli siis aktien, on ajateltu menevän vain tietyllä tavalla – ja kuuluvan heille, jotka suoriutuvat lemmenleikeistä itsenäisesti. Seksiin ei ole tiettyä kaavaa – mikä tahansa, mikä tuottaa seksuaalista nautintoa ja on suostumuksellista, on seksiä. Halujaan, himoaan tai omaa kehoaan ei tule hävetä. Oli keho minkälainen vain, voi se kokea ja tuottaa nautintoa – kunhan itsensä toteuttamiseen löytyy väylä.
Moni kipuilee seksuaalisuutensa kanssa, turhaan. Se voi olla voimavara, jos ymmärrämme moninaisuuden: osa ei halua ollenkaan seksiä, toiset usein. Osa kaipaa lempeää kosketusta, toiset rajuja otteita. Se, mitä kaipaa, vaihtelee. Seksuaalisuus on uniikki – kuten mekin.
Kirjoittaja on seksuaalineuovoja, podcast-host ja toimittaja.
Lisää kirjoiattajalta löydät: Kynäniekan salaiset mietteet Instagram: @kynaniekka Rampaseksiä-podcast löytyy Spotifysta ja Youtubesta
Tampereen kristilliset yhteisöt olivat ensimmäisiä Suomessa, jotka laativat turvallisemman tilan ohjeistuksen vähemmistöjen huonon kohtelun ehkäisemiseksi yhteistyössä ekumeenisena projektina. Turvallisempi seurakunta tai muu kristillinen yhteisö -lausunto on Mika Partasen mukaan kehityskelpoinen.
Tilda Enne
Kuva: Rod Long, Unsplash
KIRKON viestintä ilmoitti tiedotteessan 24.04, että Suomen Ekumeenisen Neuvoston Ekumeenin teko -tunnustus myönnettiin tänä vuonna tamperelaisten seurakuntien yhteistyölle. Kymmenen kristillisen yhteisön voimin toteutettu yhteinen lausunto turvallisemmasta seurakunnasta tai muusta kristillisestä yhteisöstä allekirjoitettiin tammikuussa 2023. Tiedotteen mukaan tämä lausunto on tiettävästi ensimmäinen laatuaan koko Suomessa. Lausunto valmisteltiin Tampereen ekumeenisessa työryhmässä.
”Kesällä 2021 keskustelimme eri kirkkojen pappien kesken siitä huonosta kohtelusta, jota tiesimme monen vähemmistöön kuuluneen kokeneen. Toiveenamme oli, että kaikkien seurakuntien koettaisiin olevan turvallisia paikkoja. Halusimme tehdä jotain konkreettista, joten veimme ehdotuksen lausunnon laatimisesta Tampereen ekumeeniselle työryhmälle”, kertoo Tampereen Metodistiseurakunnan pastori Mika Partanen yhteistyön synnystä.
Yhteisessä lausunnossa todetaan, että turvallisemman tilan luomisen perustana on raamatun kultainen sääntö erilaisten näkemysten ja erilaisuuden kohtaamisesta. ”Tahdomme edistää seurakuntien ja muiden kristillisten yhteisöjen turvallisuutta siltä pohjalta, että jokainen on kristillisen opin mukaisesti arvokas Jumalan kuva”, lausunto toteaa.
Lausunto linjaa allekirjoittaneiden tahojen tapahtumissa käytettäviä turvallisemman tilan periaatteita liittyen esimerkiksi henkiseen, hengelliseen ja fyysiseen koskemattomuuteen. ”Jos rasismia, häirintää tai muuta epäasiallista kohtelua tapahtuu, puutumme siihen”, lausunto lupaa. Erilaisia häirinnän muotoja ei kuitenkaan rasismia lukuunottamatta nimetä.
”Osa keskustelijoista ehkä koki, että tässä kyseenalaistettiin heidän käsitystään Raamatusta.”
Partanen kommentoi ratkaisun syitä sanoen: ”Kyllä muistakin ismeistä keskusteltiin, esimerkiksi seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen asemasta, mutta ehkä näin aloittelijoiden virheestä niitä ei suoraan kirjoitettu valmiiseen lausuntoon.”
Hän kertoo myös, että juuri näiden vähemmistöjen asemasta käytiin pisimmät ja vaikeimmat keskustelut. ”Osa keskustelijoista ehkä koki, että tässä kyseenalaistettiin heidän käsitystään Raamatusta, mutta keskustelun lopputulos oli se, että tällä lausunnolla puututaan huonoon käytökseen ja syrjintään, ei kenenkään uskoon”, Partanen selventää.
Partanen vakuuttaa, että kaikkien vähemmistön edustajien kohtaamaan eriarvoistamiseen tullaan puuttumaan lausunnon hengessä. Kysyttäessä kuinka epäasialliseen käytökseen puututtaisiin hän kertoo, että tilanteiden ratkaiseminen jätettiin kaikkien lausunnon allekirjoittaneiden tahojen itse arvioitavaksi. Mitään yhteistä linjaa ongelmien ratkaisemiseksi ei ole tehty.
Lausunnon ovat allekirjoittaneet kymmenen kristillistä yhteisöä Tampereella: Pelastusarmeijan Tampereen osasto, Sinapinsiemen ry, Tampereen adventtiseurakunta, Tampereen evankelis-luterilaiset seurakunnat, Tampereen Helluntaiseurakunta, Tampereen metodistiseurakunta, Tampereen ortodoksinen seurakunta, Tampereen Pyhän Ristin katolinen seurakunta, Tampereen Vapaakirkkoseurakunta ja Toivon portti -seurakunta.
Partanen kertoo, että lausunto on otettu käyttöön julkaisunsa jälkeen monessa muussakin kaupungissa ja sitä on myös hänen kuulemansa mukaan kehitetty. ”Toivottavasti muut ovat oivaltaneet nimetä muitakin vähemmistöjä ja syrjinnän muotoja, kuin mitä me tajusimme tätä aivan ensimmäistä lausuntoa kirjoitettaessa”, Partanen sanoo. He eivät kuitenkaan ole itse kokeneet tarpeelliseksi päivittää omaa lausuntoaan.
VAIKUTTAMINEN on kuin mainontaa. Kuten lähikaupan jokaviikkoisesta mainoslehtisestä tarttuu aina joku hyvä tarjous, niin käy myös somesta aina joku painuu päähän. Kuten mainoksen on tartuttava silmään, on somenkin oltava entistä huomiota herättävämpää. Kuka jaksaa rakentaa uutta Eiffelin tornia, jos edellinenkin kukkuu niin korkealla? Jääkö “vaikuttajiksi” enää vain ne parkkiintuneimmat, kenties jo itsensä kaupallisuudelle myyneet ammattilaiset. Ne, jotka saavat palkkaa “influenssoinnista”. Minne tipahtaa ainutlaatuisuus, todelliset mielipiteet ja ihmispersoonallisuudet, aitous?
Pieni stop-merkki ennen risteystä: mitä sinulle tulee mieleen sanasta vaikuttaminen? Kielitoimiston sanakirjan mukaan verbi vaikuttaa tarkoittaa “jonkin voiman, toiminnan tai muun sellaisen kohdistumisesta johonkin tavallisesti niin, että kohteessa tapahtuu tai pyrkii tapahtumaan jokin muutos; olla osallisena johonkin”. Nykypäivänä kaikki vaikuttavat. Ovat vaikuttajia eli influenssereita, kuten finglish-tyyliin se sanottaisi. Huomautettakoon, että monesti nuorempi polvi tässä välissä virnuilee, jos joku auttamaton boomeri, näin Sanna Marinin trendaamaa sanaa lainatakseni, edes kokee tarpeelliseksi avata sanaa influensseri. Siispä latistukseksi kerrottakoon, että tämä sepustus tulee 23-vuotiaalta.
Sosiaalisesta mediasta on tullut tärkeä osa nykyajan vaikuttamiskenttää. Kuva: Melanie Deziel, Unsplash
Riski on, että niille ainutlaatuisuudelle ja todellisille mielipiteille käy kuin eduskuntavaaliehdokkaalle Helsingin vaalipiirissä: budjetti ei riitä, pyrkijöitä on aivan liikaa, ja kun se kuuluisa lentävä lehmä pitäisi luvata läpi päästäkseen. Vaikuttamishalu lopahtaa jo siihen, että kaikkea on niin paljon.
Kun Suomen maatalous tehostui, kykeni yksi viljelijä siihen, mihin ennen tarvittiin kylällinen miesoletettuja, ja maatilojen määrä väheni. Ammatillistuneet ahertajat täyttävät jo somen joka alustan. Miten tässä valtavuuden valtakunnassa, joka on täynnä osallistamista ja tarinallistamista, saamme millimetriäkään ahteriamme eteenpäin, naapurin ahterista puhumattakaan?
Miten se naapurin takamus sitten liikahtaisi?
Nykyajan vaikuttaminen on kerryttänyt itseensä ivanvivahteisen leiman, pullistunut niin suureen mittakaavaan, että kohta se joko hukuttaa meidät kaikki tai poksahtaa kuin pyörän takakumi. Internetin kytkemän maailman mainosvirrassa kohtaamme vaikuttamisyrityksiä alinomaa. Luemme räiskyvästä somehillunnasta – peukutamme ja tykkäämme siitä totta kai – ja näemme suoria lähetyksiä suurielkeisestä katuaktivismista. Niiden alkuaikojensa valtaisa potentiaali on kokenut inflaation. Bakteereille syntyy antibioottiresistenssi, ja me olemme menossa somevaikuttamisresistenssiin.
Ei meidän tarvitse keksiä uutta avaruusrakettia, eli luoda kahtasataa tuhatta seuraajaa tai neljää miljoonaa katsomiskertaa keräävää viraalivideota. Ei maailma niin paljoa näillä enää muutu. Historiassa mennään tanssien; kaksi eteen ja yksi taakse. Niin mentiin (tai pikkuhiljaa mennään) kulutuskäyttäytymisessäkin. Ensin oli hehkeää saada iso auto ja paljon rompetta, nyt taas moisia karsastetaan ja pieni autoton hippeily on hip. Näin mielestäni tulee käymään vaikuttamisessakin. Someprofiileita ja katukökötyksiä on kylliksi. Profiilit kuin katukapinointikin lipuu turhan herkäksi poseerauksen puolelle, ja kaikkihan voivat hymyillä kuvissa ja näyttää keskisormea kameran sammuttua.
”LGBTQ+ -vastaisuuden annetaan rehottaa, koska sen nähdään kuuluvan uskonvapauteen.”
Esimerkiksi seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksia ajava Pride on kasvattanut suosiotaan niin, että imago ottaa jo osumaa, ellei Priden aikoihin oman puljun logossa koreile viikon verran sateenkaaren värit. Yle uutisoikin pinkkipesusta 2.7.2021 nostaen esimerkin, kuinka ekologiseksi itseään nimittääkseen yritysten täytyy oikeasti tuoda toimenpiteetkin esiin, jotta ekoarvoviestintä menee läpi. Sateenkaarikansan saralla on tuntunut riittävän logon värjäys. Sen joka kerta tapahduttua törkypuhe pääsee valloilleen. Harva yritys puuttuu siihen kunnolla, jotta eivät vain menetä homovastaisten rahoja.
Kirkkokin nostaa salkoihinsa – siellä missä seurakuntaneuvosto sen sallii – sateenkaarilipun. Miksi? Esimerkiksi juuri 22.5.2023 uutisoitiin, että kokoomus ja keskusta potkitaan Pridestä ulos, ei kirkon mandaatit kumppanuuteen sen paremmat olleet vuonna 2019 virallisena tukijana, seuraavana vuonna toki vetäytyivät kohujen myötä. Totta, eivät kirkot ole sateenkaariystävällisiä. Turvallisuudesta ei ole mitään takeita. LGBTQ+ -vastaisuuden annetaan rehottaa, koska sen nähdään kuuluvan uskonvapauteen.
Ei kirkko kampanjoi selkeästi perusteettomien uskonkäsitysten oikaisemiseksi. Lukuisat raamatuntutkijat ovat todistaneet, ettei Raamattu vastusta homoja, koska tuona aikana ei edes tiedetty, mikä on homo. Suomessakin löytyy osaamista asiasta, mutta kirkko ei tartu heidän tietoonsa, vaan pelkäävät tuhansien herätysliikkeiden jäsenten katoa omaksi kirkokseen. Merkittävästi esimerkiksi eksegetiikan professori Martti Nissinen on asiaa tutkinut, mutta kirkkoa ei kiinnosta. Kirkko yrittää vaikuttaa, mutta ei ulkoisten mielipiteiden kiillotus sisäistä foobikkohiiltä sammuksiin puhalla.
”Rahan kanssa, rahan kautta ja rahassa” kuuluu ylistyslauseemme
Vaikuttamisen historiaa tutkaillessa internet tuntuu tietävän vain vaikuttajamarkkinoinnista, influencer marketing. Influencing Marketing Hub –sivuston mukaan kuulemma vanhin vaikuttamistarina löytyy 1760-luvulta. Savenvalaja Josiah Wedgwood onnistui ujuttamaan itsensä “modernin marketoinnin isäksi” tekemällä teeastiaston kuningatar Charlottelle. Hän brändäsi itsensä lyömälle itselleen ilmaisun “Potter of her Majesty”, eli Kuningattaren Savenvalajaksi. Taloudellinen hyöty tässä taatusti ketunhäntänä ollut, silloin kun pelkkä kuningattaren tykkääminen ei tuottanut kilisevää. Humanistina en jaksa taloudellista hössötystä, kaikki miettivät jo rahaa ja sen tahkontaa alati ja kaikkialla muutoinkin, joten käsitellään se puoli pois alta joutuin.
Somessa aina ohitan tarinat ja päivitykset, joissa lukee “kaupallinen yhteistyö”.
Sosiaalinen media tavoittaa ihmisiä, mutta luo idealistisen kuvan vaikuttajien elämästä. Kuva: Clark Tibbs, Unsplash
”En väitä, etteikö sosiaalisen median voima enää tehoaisi. Mutta näiden ylitäydellisten, tunteita pursuavien tarinoiden, joissa influensseri kertoo, miten juuri tämä luomuoravan käsissään pitelemästä männynkävystä tehty saippua teki hänestä valloittavan, teho heikkenee.”
Onnekseni se on ilmoitettava sisällön vastaanottajalle selkeästi. Ymmärrän, että ihmiset tekevät kaupallisia yhteistöitä naamanäkyvyyttyä ja taloudellista hyötyä saadakseen. Mutta kun tämä kaupallinen yhteistyö on hiipinyt kaikkialle, ja jos jotakuta rupesi sosiaalisessa mediassa tarkkaamaan hänen aatteidensa ja persoonansa vuoksi, kaupallinen yhteistyö vähän kylmää – missä määrin henkilö pidättäytyy omasta itsestään ja laulaa vain markkinatalouden lauluja? Minulle saa sitten muuten tulla kettuilemaan, jos joskus löydän itseni kaupallisesta yhteistyöstä.
En väitä, etteikö sosiaalisen median voima enää tehoaisi. Mutta näiden ylitäydellisten, tunteita pursuavien tarinoiden, joissa influensseri kertoo, miten juuri tämä luomuoravan käsissään pitelemästä männynkävystä tehty saippua teki hänestä valloittavan, teho heikkenee. Toimiakseen uuden somevaikuttamisen on oltava entistä hohdokkaampaa, uniikimpaa eli toisin sanoin myös kalliimpia ajan ja rahan mittareissa, jotta edes teoriassa vaikutusyritys erottuisi turtumuksen läpi massasta, jota vastaan alati kasvava joukko on jo rokotettu.
Uskovan sateenkaarityypin ujuttautuminen kirkkoon
Kuten on jo todettu, seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt ovat evankelisluterilaisen kirkkomme akilleenkantapää. Uskonyhteisöstä puuttuu usko – tieteeseen ja jokaiseen ihmiseen Jumalan kuvana. Homot ja transihmiset ovat ennakkoluulojen kohde, vanhan kaunan kantovesi. Muutos edellyttää vuorovaikutusta, ja herkkien asioiden parissa somen tai mielenosoituksen kautta tämä vuorovaikutus on epätodennäköisempää. Kohtaamalla molemminpuolisen ymmärryksen kera ihmisen ihmisenä hänet, jonka teoriassa sinua luulisi vihaavan, tapahtuu muutos.
Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt ovat evankelisluterilaisen kirkon akilleenkantapää. Kuva: Stavrialena Gontzou, Unsplash
En minä eikä kukaan muukaan voi yhtä aikaa lyödä kolmeasataa kärpästä. On ajantuhlausta yrittää moista onnistumista, joka yksi tuhannesta kerrasta onnistuu. Jos yrität kottikärryllisen kiviä työntää hillittömään ylämäkeen, kestää siinä paljon kauemmin, kuin vain hyväksyä voimasuhteet, jättää kärry maahan, ja kivi kerrallaan viedä niitä ylös. Kun taakka kyllin kevenee, liikkuu lopulta kottikärrytkin loppuine kivineen lopulta ylös.
”Opetan, että myös minä ja kaltaiseni olemme halukkaita kirkkoon ja olemme myös kelvollisia sinne. Emme (ainakaan ihan joka kerta) rynni kirkkoon nahkavaljaissa sateenkaarilipun kanssa huudellen äänekkäästi, mitkä ovat pronomini.”
Sekä seksuaali- että sukupuolivähemmistöön kuuluvana olen kantanut näitä kottikärryn kiviä ylös soluttautumalla itse ytimeen. Olen kahdessa kirkon yhteisössä vapaaehtoisena, yhdessä palkollisena, ja vielä neuvostossa. Kuntosalien personal trainerit sanovat, että heidän on näytettävä hyvinvoivilta ja lihaksikkaita, koska he ovat käveleviä mainoksia. Olemalla paras versio itsestään näissä kirkon toimissa teen vaikuttamistyötä. Opetan, että myös minä ja kaltaiseni olemme halukkaita kirkkoon ja olemme myös kelvollisia sinne. Emme (ainakaan ihan joka kerta) rynni kirkkoon nahkavaljaissa sateenkaarilipun kanssa huudellen äänekkäästi, mitkä ovat pronomini.
Kun arkisissa kanssakäymisissä erilaisuutta ei odota kohtaavansa, eivät siilinpiikit ehdi päälle, etenkin jos se käy yhteisen työn tahi tekemisen kautta. Tiedän, ettei jokainen homo- ja trans jaksa olla arjessaan se eläintarhan tutkimuseläin, jonka raajojen muotoja koululaiset tuodaan katsomaan. Ei sitä voi edellyttää ihmiseltä. Se on valtavan raskasta, ja kuluttavaa, koska naamatusten kohdatessa annetaan pala itseään toiselle – joskus tuomittavaksi, joskus opiksi. Vaikeaa on myös se, jos oma yhteisö, jossa pyörii mukana itselle tärkeän asian parissa, muodostuu paikaksi, jossa itse on aina varuillaan, siksi, että kohdatessa saattaa tulla myös kolareita. Riski toki on, että ei enää halua olla toiminnassa mukana, jos kyllin pahasti pelti rytisee.
”Tiedän, ettei jokainen homo- ja trans jaksa olla arjessaan se eläintarhan tutkimuseläin, jonka raajojen muotoja koululaiset tuodaan katsomaan. Ei sitä voi edellyttää ihmiseltä.”
Kuluttavaa on myös loputon vääntäminen päättymättömissä somekeskusteluissa. Positiivinen puoli naamatusten vaikuttamisessa on se, että siitä pääsee irti, toisin kuin somesta. Se seuraa kaikkialle, etkä voi vain vaihtaa selattavaa aihetta, vaan kommenttikenttäsi saattaa silti täyttyä sonnasta. Naamatusten voi aina kävellä pois ja asia on sillä selvä, vihamielinen ihminen ei seuraa sinua kotiin, töihin, vessaankin – tai jos seuraa, kyseessä on poliisiasia. Somessa myös määrä ratkaisee. Törkyturvat saattavat joukkioitua, ja ainoa, mitä näet, on vihapuhe. Naamatusten määrä on vielä hallittavissa. Eikä naamatusten kohtaaminen aina tarkoita puhumista. Pelkkä läsnäolo riittää. On oikeus olla.
Kirkon ujuttaminen sekulaariin
Sama mikrotason logiikka toimii hyvin pitkälti asiassa kuin asiassa. Suomi on perin sekularisoitunut maa, etenkin nuoremman polven saralla. Julkisesti uskonnollinen saa outoja katseita. Etenkin yhteiskunnan saroilla, joissa uskonto on likipäin pilkan aihe, tarve neutralisoivalle kohtaamiselle olisi suurta. Kerrottakoon esimerkki.
Työskentelen vartijana, ja useammat kollegat saattavat olla koulupudokkaita, nautintojen täyteisen elämäntyylin keskeltä, eikä yhteiskunnalliset asiat ole niin kiinnostuksen kärjessä. Kun lähtökohta on tämä ja työkin on fyysistä, vaarallistakin, ja vailla ansaittua kiitosta, mitä roolia millään uskonnolla tai Jumalalla on? Kenen kanssa oikein näissä piireissä edes puhua mistään henkimaailman hössötyksistä? Missä uskontoa neutralisoivat influensserit? Yllättävän monelta on suu auennut pitkäänkin juttuun uskonnoista ja hengellisyydestä, kun samassa työssä, samoissa vaatteissa samanarvoisina istutaan pienessä valvomossa tuntikaupalla.
”Se, että kaltaiseni tatuoitu nuori hyypiö istuu siinä puhumassa heidän kanssaan Jumalasta, on osa muutosta; vaikuttamista kohtaamisen kautta.”
Se, että kaltaiseni tatuoitu nuori hyypiö istuu siinä puhumassa heidän kanssaan Jumalasta, on osa muutosta; vaikuttamista kohtaamisen kautta. He saivat kysyä ja ihmetellä kanssani niitä perinteisimpiäkin uskonkysymyksiä, vaikken minä pappisopiskelijakaan mistään mitään tiedä. Pelkkä tieto siitä, mitä opiskelen ja mihin tähtään, samalla kun teemme samaa työtä, avasi heidän asenteensa. He muistavat nämä kohtaamiset taatusti. Ei heitä uskovien mielenosoitus muuta, päinvastoin. Eivätkä he jää lukemaan Kirkko Suomessa -Instagram tilin Jeesus-meemejä
Kirjoittaja on kandiaan äheltävä teologian opiskelija, joka häseltää liikaa. No accidents, just pietaridents.
ENNEN kuin koronasta oli tietoakaan, kurjisti hallitus opiskelijoiden oloja leikkauksilla jo vuonna 2017 voimaan astuneilla uudistuksilla. Opiskelijoiden asumistuen siirtäminen yleisen asumistuen piiriin kyllä paransi joidenkin toimeentuloa, mutta vain niiden, jotka asuivat yksin tai kimpassa muiden tuilla eläjien kanssa.
Itse opiskelijana menetin tukituloistani yli puolet koko opintojeni loppuajaksi. Yleisen asumistuen kohdalla Kela nimittäin katsoo, että asuinkumppani on velvollinen elättämään tuen hakijan. Avoliitossa eläminen muuttui kannattamattomaksi. Itselleni avoliitossa eläminen oli kuitenkin mielenterveydelle huomattavasti parempi vaihtoehto kuin yksin asuminen.
Opintotuesta leikattiin vähävaraisen opiskelijan näkökulmasta mojova palanen, 86 euroa. Edellisellä hallituskaudella tehtiin koulutuksen näkökulmasta monia muitakin täysin järjenvastaisia toimia, joiden jälkiä kauhistellaan nyt esimerkiksi toisen asteen opiskelijoiden burn out -kriisin muodossa.
Koronapandemia oli viimeinen niitti opiskelijoiden jo valmiiksi huteraan tilanteeseen jaksamisen, mielenterveyden ja taloudellisen pärjäämisen suhteen. Sitä ei kukaan voinut ennustaa, mutta onko järkevää tehdä politiikkaa, joka ajaa ihmisryhmän niin heikoille kantimille, että mikä tahansa odottamaton kriisi katkaisee kamelin selän?
Joskus on ollut toisin: vuonna 1976 opiskelijat osoittivat mieltään opintolainojen pienentämistä vastaan Oulussa. Kuva: Risto Rasila. Museoviraston kuvakokoelma.
Jos kamelin selkä ei ollut vielä katkennut kokonaan koronan myötä, niin nykyinen maailmantilanne sen viimeistään katkaisee. Inflaatio ja hintatason nousu ovat asioita, joita heikoimmassa asemassa olevien opiskelijoiden kukkaro ei enää kestä. Opintolainan osuuden lisääminen on lyhytnäköistä politiikkaa, oli vuonna 2017 ja on jatkossakin.
Korkotasokin nousee, mutta opiskelijat eivät näytä välttelevän lainanottoa. Päinvastoin opintolainan suosio on kasvanut roimasti. Se ei kuitenkaan johdu opiskelijoiden ennennäkemättömästä pelottomuudesta vaan pakosta. Mitä muita vaihtoehtoja heillä on?
Yllättävät kriisit ovat osoittaneet, mitä lyhytnäköisestä politiikasta seuraa. Myös nykyinen hallitus on näyttänyt, kuinka vähän opiskelijoiden asioista välitetään. Sanna Marinin koronakriisiin liittynyt lausahdus”Jos ei jaksa niin koittakaa vaan jaksaa” jäi opiskelijoiden mieleen vähintään yhtä legendaarisena muistona kuin Sipilän irvokkaat kuvat koulutuslupauksesta. Milloin opiskelijat saisivat vaihteeksi hyviä uutisia?
IHMISTEN sopeutumiskykyä on koeteltu viime aikoina monin tavoin. Kun toive pandemia-ajan muuttumisesta normaalimmaksi alkoi herätä, hyökkäsi Venäjä Ukrainaan. Samaan aikaan käynnissä on ilmastokriisi, joka vaatii kiireellisiä toimenpiteitä. Elämme globaalien kriisien aikaa, joiden keskellä pelkät hengitysharjoitukset eivät millään riitä ylläpitämään hyvinvointia ja jaksamista. Epävarmuudesta on tulossa uusi normaali, eikä hyvinvoinnin haasteiden ratkaisu voi jäädä ainoastaan yksilöiden harteille.
Koronavirus sulki kirjastot ja lisäsi mielenterveyden haasteita
Selkeä etappi pandemiassa oli 17. maaliskuuta 2020, jolloin valtioneuvosto antoi asetukset valmiuslain käyttöönottamisesta. Aihe kiinnosti suomalaista mediaa runsaasti, sillä kyseessä oli ennennäkemätön tilanne rauhan aikana. Siitä puhuttiin myös merkittävänä sukupolvikokemuksena.
Olin viettämässä aikaa kahden ystäväni kanssa, kun keräännyimme television ääreen katsomaan valtioneuvoston lähetystä vaitonaisina. Tämän historiallisen tapahtuman sinetöi lopuksi lyhyt ravintolailta, ennen kuin ravitsemisliikkeet suljettiin asiakkailta monen viikon ajaksi. Tautitilanteen takia päätimme myös, ettemme tapaisi hetkeen suojellaksemme toinen toistemme terveyttä.
”Vuorotellen parantuva ja pahentuva tilanne on pakottanut hyväksymään uuden epävarmuuden normin, jota olemme pitäneet uuvuttavana, joskin väliaikaisena.”
Ennen kuin yliopisto sulki tilansa, kiirehdin vielä kampuskirjastolle lainaamaan tarvittavia kurssikirjoja, ja väkimäärän perusteella en ollut suinkaan ainoa.
Tapahtumista on lähes kaksi vuotta aikaa, ja pandemiatilanne on elänyt tuona aikana. Vuorotellen parantuva ja pahentuva tilanne on pakottanut hyväksymään uuden epävarmuuden normin, jota olemme pitäneet uuvuttavana, joskin väliaikaisena.
Lisääntynyt tieto taudista, rokotteet, tottumus sekä toivo paremmasta ovat olleet pilven hopeareunus kaiken epävarmuuden keskellä. Pandemia on kuitenkin haastanut stressinsieto- ja palautumiskykymme, ja muuttunut arki on aiheuttanut myös kasvanutta pahoinvointia.
Opiskelijoilla haavoittuvainen mielenterveys jo ennestään
Opiskelijayhteisössä käytyä keskustelua seuranneena ollut tietoinen siitä, kuinka kuormittuneita korkeakouluopiskelijat ovat olleet jo ennestään. En ollut ollenkaan yllättynyt, kun THL julkaisi uusimman korkeakouluopiskelijoiden terveys- ja hyvinvointitutkimuksensa: korkeakouluopiskelijoilla on enemmän mielenterveysongelmia kuin muulla aikuisväestöllä, ja korona-aika on lisännyt opintojen työtaakkaa.
Koronapandemia on uuvuttanut opiskelijoita entisestään. Kuva: Pixabay
Joka kolmas opiskelija kokee ahdistus- ja masennusoireita, ja naisista jopa 40 prosenttia kertoi kärsivänsä niistä. Yliopisto-opiskelijat ovat joutuneet luentosaleista kokonaan tietokoneruutujen ääreen, ja merkitykselliset kohtaamiset, jotka aiemmin toivat kokemusta laajempaan yhteisöön kuulumisesta — kuten ainejärjestötapahtumat ja lounastuokiot kampusravintolassa — ovat vähentyneet.
Yliopisto-opiskelu on luonteeltaan itsenäistä, mutta tautitilanne aiheutti ennennäkemättömän eristäytymisen, joka pakotti totuttautumaan uudenlaisiin käytäntöihin ja rutiineihin.
Valtakunnallinen etätyösuositus päättyi 28. helmikuuta, ja yliopistot alkoivat siirtyä monipaikkatyöskentelyn kautta kohti henkilömäärärajoitusten purkua lähiopetuksessa ja -tenteissä. Yhteiskunnan asteittain tapahtuvan avautumisen keskellä luottamuksemme siihen, että pääsemme takaisin normaaliin, oli kasvanut.
Ukrainan sota horjuttaa turvallisuuttamme ja hyvinvointiamme entisestään
Toivo normaaliin paluusta asettui kuitenkin kyseenalaiseksi 24. helmikuuta, jolloin Venäjä ilmoitti aloittavan hyökkäyksen Ukrainaan. Itä-Ukrainan sota oli häilynyt taustalla satunnaisten uutisten muodossa, joilla ei ollut kosketusta omaan arkeemme ja siten todellisuuteemme.
Venäjän hyökkäys Ukrainaan horjuttaa turvallisuudentunnettamme myös täällä Suomessa. Kuva: Pixabay
Laajamittainen hyökkäys käynnisti valtavan globaalin reaktion, joka osoitti haavoittuvuutemme suurvaltapolitiikan edessä. Uutis- ja sosiaalisen median kuvasto täyttyi raunioista ja haavoittuneista, ja ihmiset alkoivat etsiä keinoja auttaa sodan uhreja.
Konfliktin myönteisenä puolena on voitu pitää sen aiheuttamaa yhteishenkeä, joka on osoittanut ihmisten halukkuuden toimia humanitäärisen kriisin keskellä olevien puolesta.
Länsimaiden Venäjään kohdistamat pakotteet ovat myös herättäneet huolta siitä, millaisia vastapakotteita on tiedossa tai voisiko aseellinen konflikti eskaloitua koskettamaan useampaa valtiota.
Kriisien keskellä tunnesäätelyn ja palautumisen taidot korostuvat
Radio Suomen Päivässä vieraillut traumapsykoterapeutti Hanna Markuksela kertoo, kuinka pitkään kestänyt erikoistilanne – ensin pandemia ja sitten sodan puhkeaminen – on saattanut aiheuttaa osassa ihmisisistä jatkuvaa ylivirittyneisyyttä.
”Globaalit kriisit siirtävät katseemme myös meihin itseemme, sillä kyky sietää ja säädellä omaa kriisien synnyttämää ahdistuneisuutta voi lamauttaa ja estää toimimasta.”
Markuksela korostaa, kuinka tärkeää on säädellä esimerkiksi uutisten lukemiseen käyttämäänsä aikaa, mutta myös huomioida elämän kokonaiskuormitus, sillä jo arkielämä itsessään vaatii palautumisen keinoja. Hermoston rauhoittaminen esimerkiksi hengitysharjoituksilla edistää hyvinvointia ja siten toimintakykyä.
Uskon omaksuneeni pandemia-aikana keinoja, joilla säädellä omaa kuormittuneisuuttani ja osaan esimerkiksi tauottaa opiskelua oikea-aikaisemmin. Globaalit kriisit siirtävät katseemme myös meihin itseemme, sillä kyky sietää ja säädellä omaa kriisien synnyttämää ahdistuneisuutta voi lamauttaa ja estää toimimasta.
Ilmastonmuutos vauhdittaa kriisien syntymistä
Sotauutisten keskellä julkaistiin YK:n alaisen kansainvälisen ilmastopaneelin IPCC:n raportti, joka piirtää synkkää kuvaa ilmastonmuutoksen seurauksista tulevaisuudessa, mutta myös jo tapahtuneista, peruuttamattomista muutoksista luonnon elinympäristöissä. Ilmastonmuutoskeskustelulta palstatilaa vei ensin korona, sitten Ukrainan sota, vaikka ilmastotoimilla on jo kiire.
Ilmastotoimilla on jo kova kiire. Kuva: Pixabay
Ilmastonmuutoksen hillitsemisen yhtenä keinona on fossiilisista polttoaineista luopuminen, ja teemaa on sivuttu myös Ukrainan kriisiin liittyvässä keskustelussa. Vastapakotteita koskenut keskustelu on liittynyt länsimaiden riippuvuuteen Venäjän öljy- ja maakaasuvaroista ja tarpeeseen edistää länsimaiden energiaomavaraisuutta korvaamalla ne toisilla energialähteillä.
”Tästä seuraa arkielämän murroksen ja yhä tiuhentuva globaalien kriisien ketju, johon sopeutuminen ei ole enää mahdollista pelkkien hengitysharjoitusten tai itselle mieluisten asioiden tekemisen kautta.”
En ole ollut toiveikas sen suhteen, että maapallon lämpötilan nousun rajoittaminen 1,5 asteeseen on realistista enkä osaa sanoa, toimiiko Ukrainan kriisi tarvittavana muutosvoimana fossiilisista polttoaineista luopumiselle. Varmaa on kuitenkin, että ilmastonmuutoksen vastaisten toimien epäonnistuessa elinolot tulevat muuttumaan radikaalisti esimerkiksi sään ääri-ilmiöiden voimistumisen ja siitä seuraavan ilmastopakolaisuuden takia.
Tästä seuraa arkielämän murroksen ja yhä tiuhentuva globaalien kriisien ketju, johon sopeutuminen ei ole enää mahdollista pelkkien hengitysharjoitusten tai itselle mieluisten asioiden tekemisen kautta.
Epävarmuus tulee olemaan uusi normaali, eikä siitä selviytyminen voi jäädä yksilöiden vastuulle
Sosiologian professori Leena Koski piti eläkkeelle jäädessään ”Yliopisto moraalisena instituutiona” -jäähyväisluennon 31. elokuuta 2020. Luennossaan Koski puhui esimerkiksi akateemisen maailman suorituskeskeisemmäksi muuttumisesta, sen kyseenalaistamisesta sekä pandemiasta.
”Uusi normaali tulee olemaan se, että epävarmuudesta tulee pysyvämpi olotila.”
Mieleeni jäi Kosken toteamus siitä, kuinka ihmiset odottavat pandemian päättyvän ja paluun normaalin alkavan. Tähän Koski totesi, ettei mitään ”normaalia” ole olemassa.
Kosken toteamus konkretisoitui pohtiessani globaalia muutostahtia ja sen edellyttämää yksilön sopeutumiskykyä.
Uusi normaali tulee olemaan se, että epävarmuudesta tulee pysyvämpi olotila. Tällöin yhteiskunnallisten ongelmien ratkaiseminen ei tule jäädä pelkästään yksilön oman neuvokkuuden tai ylipäätään parempien lähtökohtien varaan. Mielenterveysongelmat ovat viimekädessä yhteiskunnallinen haaste, jonka ratkaisua ei voi jättää yksilöille.
Kirjoittaja on yhteiskuntatieteiden opiskelija Itä-Suomen yliopistosta.
MAAILMANHISTORIAN kuuluisin rikosprosessi, päättyi pitkäperjantaina Jeesuksen ristiinnaulitsemiseen.
Mutta mitä olisi käynyt, jos oikeudenkäynti olisi käyty Suomen rikosoikeudenkäyntilain mukaan? Tähän kysymykseen vastauksen antoi Rikosprosessipassio-tili, joka julkaistiin tänä keväänä Twitterissä.
Rikosprosessipassio livetwiittasi pääsiäistä edeltäneet raamatulliset tapahtumat Suomen rikosprosessioikeuden mukaan. Tiliä päivittivät prosessioikeuden professori Mikko Vuorenpää sekä korkeimman oikeuden esittelijäneuvos Ville Hinkkanen.
Twiittaaminen alkoi palmusunnuntaita edeltäneenä perjantaina rikostiedustelulla, jonka jälkeen siirryttiin esitutkintaan.
”Jeesuksen käytyä kotikaupungissaan Nasaretissa neljännesruhtinas Herodes arvioi saamansa rikostiedusteluaineiston perusteella, että Jeesuksen toiminta ylittää esitutkintakynnyksen. Jeesusta on syytä epäillä rikoksesta.”
”Jeesuksen rahaliikenne otetaan seurantaan, kun hän maksaa temppeliveron kalan suusta poimitulla hopearahalla (PolL 4:3.1).”
”Kansanjoukot levittävät tielle vaatteita ja palmunlehviä. Tämä on tieliikennelain (TLL, 267/1981) 62.1 §:ssä kielletty. Menettely tulee arvioitavaksi TLL 103 §:ssä tarkoitettuna liikennerikkomuksena tai RL 23:11a:ssa tarkoitettuna liikenteen häirintänä.”
”Viranomaisten toiminta Jeesusta kohtaan on hyvin kyseenalaista, josta Rikosprosessipassio useasti muistuttaa.”
Jeesuksen ja hänen opetuslastensa toiminta herättää siis viranomaisten kiinnostusta useammankin lainpykälän näkökulmasta. Seuraavaksi edetään kiirastorstaihin, jolloin Juudas astuu kuvioihin.
”Ylipapit päättävät maksaa Juudakselle vihjepalkkiona 30 hopearahaa, tuloverolain (1535/1992) 92 b §:n 2 kohdan mukaisesti verottomana.”
”Juudas Iskariot osoittaa Jeesuksen suutelemalla tätä. Nykyisin tunnistaminen osoitetaan eri tavalla.”
Näin Jeesuksen tilanne alkaa heikentyä. Viranomaisten toiminta Jeesusta kohtaan on hyvin kyseenalaista, josta Rikosprosessipassio useasti muistuttaa.
”Ylipappien motiivit eivät tosin liity pelkästään oikeudenkäyntien nopeustavoitteeseen vaan siihen, että heillä on tarve saada epäilty kiinniotetuksi ja tapetuksi ennen pääsiäistä, jottei kansa häiriintyisi. Tämä ei ole perustuslain kannalta hyväksyttävää.”
”Miehet, joiden käsissä Jeesus on, pilkkaavat ja lyövät häntä ja peittävät hänen silmänsä. Tämä menettely ei täytä alkuunkaan ETL 5:7:ssä asetettuja vaatimuksia kuulusteltavan kohtelusta. Ja muutenkin kuulustelun saa vain poikkeuksellisesti pitää klo 22:n ja 7:n välisenä aikana.”
”Ylipapit päättävät luovuttaa Jeesuksen tuomittavaksi Pilatukselle. Päätös vaarantaa tuomioistuimen riippumattomuuden. Nykymenettelyssä syyttäjä ei saa valita tuomaria (TuomioistuinL 8:7).”
Oikeusprosessissa rikotaan siis useita Suomen lakeja, perustuslakia myöten. Lisäksi Jeesus osallistuu oikeudenkäyntiinsä ilman avustajaa, mitä voidaan pitää oikeusturvaongelmana. Etenkin kun rangaistukseksi haetaan kuolemantuomiota.
”Normaalisti oikeusprosesseissa käsittely on perusteellisempi ja osapuolilla on valitusmahdollisuus korkeampaan oikeusasteeseen.”
Twiittaaminen historiallisista tapahtumista kahden tuhannen vuoden takaa ei varmasti ole helppoa. Esimerkiksi Jeesuksen oikeusprosessissa esitutkinta ja syyteharkinta sekoittuvat yhteen erikoisella tavalla.
Esitutkinta ja syyteharkinta päättyvät pitkäperjantaina, jonka jälkeen siirrytään suoraan pääkäsittelyyn ja rangaistuksen täytäntöönpanoon. Normaalisti oikeusprosesseissa käsittely on perusteellisempi ja osapuolilla on valitusmahdollisuus korkeampaan oikeusasteeseen.
Rikosprosessipassiossa huomautetaan toisestakin menettelytavasta, joka ei kestä päivänvaloa. Nimittäin oikeuden äänestykseen eivät osallistu tuomioistuimen jäsenet, vaan käräjäyleisö.
Lisäksi Suomen lain valossa erikoista on, että Pilatus armahtaa murhaaja Barabbaksen. Armahduksesta voi päättää vain tasavallan presidentti, joka päättää asiasta oikeusministerin esittelystä.
Jeesuksen tuomio julistettiin heti pääkäsittelyn lopuksi, eikä kansliasta kirjallisesti annettavaa kansliatuomiota tarvinnut jäädä odottelemaan. Menettelyssä siirryttiin suoraan rangaistuksen täytäntöönpanoon, joka suoritettiin ristiinnaulitsemalla.
”Joosef Arimatialainen ottaa Jeesuksen ruumiin, käärii sen pellavavaatteeseen ja panee kalliohautaan läheiseen puutarhaan. Yksityisen haudan paikka tulee selvästi merkitä (HautaustoimiL 16.1 §), joten hän vierittää hautakammion ovelle suuren kiven.”
Jännitysnäytelmä päättyi tähän. Loppu onkin historiaa – ja ennen kaikkea kristinuskon ydinsanomaa.
”Rikosprosessipassio oli etevästi toteutettua oikeustieteen ja kristinuskon tapahtumien popularisointia.”
Rikosprosessipassio päättyi täytäntöönpanoon, sillä sen ”jälkeiset tapahtumat (tai tapahtumatta jäämiset) eivät enää kuulu rikosprosessioikeuden alaan”. Ylösnousemuksesta olisikin varmasti ollut vaikea kirjoittaa oikeustieteen näkökulmasta, joten se on perusteltua jättää jokaisen henkilökohtaisen tutkiskelun varaan.
Kuva: Unsplash
Oikeudenkäynnin lisäksi Rikosprosessipassio tekee samalla yksityiskohtaisia huomioita tapahtumiin liittyvästä sääntelystä, esimerkiksi lampaasta ja väliverhosta.
”Tapana on teurastaa pääsiäislammas. Lampaan saa teurastamon ulkopuolella teurastaa vain puolustusvoimien tai rajavartiolaitoksen järjestämässä pelastautumisharjoituksessa annettavan selviytymiskoulutuksen yhteydessä (VNA 1258/2011 4 § 7 k).”
”Temppelin väliverho repeää kahtia. Ks. ympäristöministeriön asetus rakennuksen käyttöturvallisuudesta (1007/2017).”
Rikosprosessipassio oli etevästi toteutettua oikeustieteen ja kristinuskon tapahtumien popularisointia. Pääsiäistä edeltäneet tapahtumat ovat monille hyvin tuttuja, mutta nykyisen lainsäädännön silmin tilannetta on harva pohtinut. Siksi vastaanotto Twitterissä oli hyvin ilahtunut. Monet twiittejä kommentoineet kehuivat toteutusta, jossa historiallinen konteksti ja nykylainsäädäntö sekoitetaan toisiinsa kekseliäällä tavalla.
Koronakeväänä pääsiäisen viettäminen ei muutenkaan onnistunut monien perinteiden mukaan, joten passio tarjosi viihteellisen tavan seurata historiallisia tapahtumia. Tilanteessa saatiin sovellettua laadukasta ammattiosaamista suuren yleisön populaariksi pääsiäisviihteeksi. Ja tili löytyy vieläkin Twitteristä, joten sen twiitit ovat edelleen ilahduttamassa kiinnostuneita.
PS. Lopuksi Hinkkanen ja Vuorenpää monen oikeustieteiden opiskelijan harmiksi kuitenkin ilmoittivat, että rikosprosessipassiota seuraamalla ei edes näin etäopintojen aikakaudella pysty kompensoimaan opintoihin kuuluvaa opintojaksoa oikeudenkäyntien seuraamisesta.
MAAILMANLOPPU ja Godzilla ovat alusta alkaen kulkeneet käsi kädessä. Ensiesiintymisessään Godzilla oli itsessään maailmanloppu, hallitsematon voima, joka tuhosi tieltään niin ihmiset kuin rakennuksetkin. Uusimmissa elokuvissa Godzillasta on puolestaan tehty ihmisen lemmikki, joka välillä karkaa näkymättömästä hihnastaan tuhoten muutaman kaupungin täynnä nimettömiä ja kasvottomia siviilejä. Ihmisestä riippumattoman maailmanlopun elementit ovat saaneet siirtyä CGI-grafiikan täyteisen toiminnan tieltä. Ja tärkeintä on tietenkin ihmisen selviytyminen piittaamatta aiheuttamastaan tuhosta.
Ydinasekritiikkiä ja hirviöitä
Alkuperäinen vuoden 1954 japanilainen Godzilla luotiin kuvaamaan II Maailmansodan ydinpommien aiheuttamaa tuhoa Hiroshimassa ja Nagasakissa. Elokuvan samaistuttavuuden ja ydinasekritiikin vuoksi se saavutti valtavan suosion japanilaisen yleisön keskuudessa.
Amerikkaan elokuva saapui kaksi vuotta myöhemmin. Elokuva editoitiin uudelleen ja kaikki suorat viittaukset atomi- ja vetypommien aiheuttamiin tuhoihin jätettiin pois. Päähenkilöksi asetettiin yhdysvaltalainen toimittaja ja uudeksi nimeksi valikoitui ”Godzilla, King of the Monsters!”. Sensuroitu versio oli ainoa saatavilla oleva ”alkuperäinen” Godzilla elokuva Japanin ulkopuolella, kunnes vuonna 2004 alkuperäinen Godzilla sai maailmanensi-iltansa.
Jatko-osien jatko-osia kuitenkin riitti ja ne esittelivät pitkän liudan uusia hirviöitä. Myös Godzilla-franchisen omistajat ja tuottajat ehtivät vaihtua moneen otteeseen vuosikymmenten aikana. Vuonna 2014 amerikkalainen Legendary Pictures julkaisi uuden menestyksekkään version Godzillasta ja vuonna 2019 julkaistiin elokuvan toinen osa, Godzilla: King of the Monsters.
Vuoden 1954 japanin Godzillan juliste. Kuva: Wikimedia commons. Kuva: Unsplash
Godzilla II – ydinaseen matka maailman pelastajaksi
Tässä vaiheessa lienee viimeistään soveliasta varoittaa vuoden 2019 Godzilla elokuvan juonipaljastuksista.
Lyhyesti elokuvan juoni kulkee seuraavasti: eräs utilitaristinen tutkija herättää tahallaan useita hirviöitä, jotta maapallon luonnollinen tasapaino palautuisi. Jumalan leikkiminen kuitenkin kostautuu, ja hirviöt pääsevät vapaaksi tuhoten kaupunkeja ympäri maailmaa. Godzilla ja lohikäärmettä muistuttava Gidora, taistelevat hirviöiden johtajuudesta. Ihminen päättää puuttua peliin ja tiputtaa voimakkaan pommin taistelevien hirviöiden päälle. Vain Godzilla haavoittuu ja Gidora jää hallitsemaan maata. Tutkijaryhmä toteaa Godzillan elvyttämisen olevan ainoa tapa pelastaa ihminen, joten he matkaavat Atlantikseen räjäyttämään atomipommin Godzillan vierellä. Steroideilla pumpattu Godzilla nousee merestä, voittaa Gidoran ja palaa takaisin mereen muiden hirviöiden kera.
Ihmiskunta on näin jälleen pelastettu ja Godzillan alkuperäinen ydinasekritiikki on käännetty päälaelleen. Godzillan elvyttämiseksi räjäytetty ydinase ei kerro juuri mitään sen aiheuttamasta tuhosta. Joku voisi nähdä tämän pahan muuttumisena hyväksi, jolloin ihmisen luomasta kauhusta tehdään jotain hyvinvoinnille välttämätöntä.
Kuten aikaisempi kaimansa, myös uusin Godzilla elokuva on kääntänyt alkuperäisen tarinan teemat päälaelleen. Sen sijaan, että elokuva olisi kritisoinut aseiden käyttöä (puhumattakaan atomipommeista), mässäili se usein käsiaseiden ja erilaisten pommien välttämättömyydellä. Aseiden uhreille ei juurikaan osoitettu myötätuntoa ja kuolleet sivuhahmot painuivat elokuvan edetessä unholaan.
Kuva: Unsplash
Luonnollinen maailmanloppu?
Uusimmissa elokuvissa Godzillasta on tehty luonnon vihan ilmentymä, ja elokuvassa yritetäänkin hirviöiden avulla palauttaa maan luonnollinen tasapaino. Elokuvan ekoterroristipahis kertoo tuon tasapainon horjuneen, kun ihminen on ylikansoittanut ja saastuttanut elinympäristönsä. Hirviöt ovatkin siis vain maan oma puolustusjärjestelmä ja ratkaisu ihmisen luomiin ongelmiin. Näin Godzillasta luotiin antisankari, joka auttaa pelastamaan ihmisen omasta sotkustaan.
Maailmanloppu on nähty lähes aina ihmisen toiminnan aiheuttamana, oli kyseessä sitten ikivanha juutalaiskristillinen eskatologinen ajattelu tai nykyisten ympäristötuhojen myötä tuleva ilmastonmuutos. Etenkin kristillisessä perinteessä ihminen on kuitenkin syyllisyydestään huolimatta fyysisesti täysin avuton maailmanlopun saapuessa. Uusissa Godzilla elokuvissa ihminen ei kuitenkaan ole täysin avuton suuren pahan saapuessa, vaan taistelee tätä vastaan sinnikkäästi.
”Vanha kuva ihmisen heikosta roolista maailmanlopun koittaessa antaa huonon esimerkin sille, miten nykypäivän uhkiin pitäisi suhtautua.”
Myös meidän arjessamme uhkaavimmat maailmanlopulliset kuvat johtuvat oman käytöksemme seurauksista. Elokuvassakin mainitut ilmasto-ongelmat ovat elävä osa meidän arkeamme, vaikka merien mikromuovista ja kuivuuden aiheuttamista maastopaloista ei synnykään suuria ja näyttäviä ihmisen olemassaoloa uhkaavia hirviöitä. Meidän hirviömme ovat usein pieniä ja hajallaan olevia, eikä koko Yhdysvaltain armeijan tarvitse saapua ydinpommeineen auttamaan.
Elokuva antaakin päällepäin hyvän kuvan aktiivisesta taistelusta aiheuttamaamme pahaa vastaan, mutta vierittää vastuun lopullisesta ratkaisusta pois ihmisen harteilta. Ihmisen toiminnan seuraukset nostetaan elokuvassa esille, mutta niille ei kuitenkaan kyetä esittämään lopullista ratkaisua. Vanha kuva ihmisen heikosta roolista maailmanlopun koittaessa antaa huonon esimerkin sille, miten nykypäivän uhkiin pitäisi suhtautua.
Me tuskin kuitenkaan näemme Godzillan kaltaisen pedon nousevan merestä ja auttavan meitä säilyttämään oman nahkamme. Meidän tulisi käsittää, että meidän oman toimintamme ja ajatustapojemme muuttaminen on ratkaisu maailman ongelmiin. Ymmärtääkö ihminen siis joskus, että itseltään ihmistä ei pelasta kukaan muu kuin hän itse?
